Neljä vuotta sitten
kuollut sir John H. Elliott (1930–2022) oli niitä brittiläisiä
historioitsijoita, jotka eivät akateemisissa piireissä juurikaan esittelyjä
tarvitse. Pitkään ikään mahtui paljon tutkimustyötä ja julkaisuja esimodernin
Euroopan historiasta, mutta voimakkaimmin Elliotin nimi kuitenkin assosioitui
yhteen nimenomaiseen aihepiiriin eli 1500- ja 1600-luvun Espanjaan. Elliotin
artikkelit tuon ajanjakson Espanjasta täyttivät 1950-luvulta alkaen
aikakausjulkaisujen, kuten arvovaltaisen Past and Presentin, sivuja. Elliotin
artikkeli 1600-luvun alun Espanjasta on lähde- ja tutkimuskriittisyydessään
edelleenkin parasta antia The New Cambridge Modern History IV:n (1970)
tiiliskivessä, joka on muilta osin vanhentunut paljon pahemmin viime vuosisadan
alun edeltäjäänsä (Cambridge Modern History) verrattuna. Maltillisen
konservatiivisena historioitsijana Elliott taittoi peistä tutkimuskenttänsä
suurista kysymyksistä, kuten Habsburgien Espanjan taloudellisen taantumisen
syistä ja 1600-luvun yhteiskuntia väitetysti mullistaneesta ”yleisestä kriisistä”
(General Crisis).
John Elliotin ensimmäinen
ja tunnetuin suurtyö oli hänen väitöskirjansa Katalonian kapinan alkusyistä
ajanjaksolla 1598–1640. Tässä aihepiirissä hänen monografinsa The Revolt of
the Catalans: A Study in the Decline of Spain, 1598–1640 (Cambridge
University Press, 1963) lienee edelleenkin aivan tyhjentävä selvitys yhtään
millään kielellä. Nyt tartuin kuitenkin hänen toiseksi tunnetuimpaan kirjaansa Imperial
Spain 1469–1716, jonka Penguin julkaisi vuonna 2002 uutena
pokkaripainoksena. Jo kirjan nimestä voi päätellä, että enää ei liikuta
väitöskirjan tasolla vaan että kyseessä on laajemmalle lukijakunnalle
tarkoitettu historian Espanjan suuruuden ajasta, joka alkoi Reconquistan
loppuun saattamisesta vuonna 1492 ja päättyi Espanjan saattamiseen osaksi
Ranskan Bourbonien dynastiaa Espanjan perimyssodan päättymisen myötä vuonna
1713.
Ruotsalainen
historioitsija Erik Geijer totesi 1800-luvulla, että Ruotsin historia on sen
kuninkaiden historiaa. Elliottin esitystapaan sovitettuna tämän väitteen voisi
esittää siten, että Espanjan historia on sen instituutioiden historiaa. Niinpä
”puolen maailman keisari” Kaarle V kutistuu Elliottin kirjassa poissaolevaksi
kartanonisännäksi samalla kun kuninkaalliset ministerit ja suosikit luotsaavat
Espanjan kuningaskunnan ydintä eli Kastiliaa traditioiden, privilegioiden ja
instituutioiden läpitunkemattomassa viidakossa. Elliottin kirjan avatessaan
olisikin hyväksi ymmärtää jo etukäteen, että mitään Espanjan valtakuntaa ei
ollut Isabellan, Ferdinandin tai heidän Habsburg-seuraajiensa aikaan
varsinaisesti edes olemassa. Yhden kuningaskunnan sijasta espanjalaiset
monarkit hallitsivat samanaikaisesti useaa: keskinen ja läntinen Espanja olivat
osa suurinta kuningaskuntaa Kastiliaa, pohjoisessa sijaitsivat Aragon ja
Katalonia ja itärannikolla Valencia. Ferdinandin ja hänen seuraajansa Kaarle
V:n valtakaudella Espanja laajeni Euroopassa Italiaan ja Alankomaihin, ja
Granadan valloitus ja Reconquistan päätös osuivat tunnetusti samalla vuodelle,
kun Christoffer Kolumbus toi Kastilian ja Aragonian valtapiiriin kokonaisen
uuden maailman.
Kronologisesti kulkevan
kirjan pääteemat ovat yhteiskunnallisia ja taloudellisia, eivätkä niinkään
poliittisia ja sotilaallisia. Elliottin kerrontatapaa voi esitellä vaikkapa
yhden nimenomaisen instituution eli corregidorin kautta. Reconquistan
(eli Espanjan valloittamisen takaisin islaminuskoisilta maureilta) edistyessä
1100-luvulta alkaen, Kastiliaan oli perustettu lukuisia uusia kaupunkeja,
joiden perustamiskirjat (fueros) takasivat niille lukuisia
privilegioita, niistä tärkeimpänä oikeuden kokoontua omille maapäiville (concejo)
ja valita oikeus- ja toimeenpanovaltaa käytteleviä virkamiehiä (alcaldes).
Näiden yläpuolella oli johtavia maistraatteja (regidores), joita ei
valittu concejon äänestyksellä vaan kruunun nimityksenä sille esitetyistä
kandidaateista. 1300-luvulle tultaessa concejojen työsarka muuttui aina vain
monimutkaisemmaksi samalla, kun Kastilian kuninkaat olivat aina vain
epäluuloisempia autonomisia kaupunkeja kohtaan. Regidoreseista alkoi tulla aina
vaan voimakkaimpia vallankäyttäjiä kaupungeissa, kun taas alcaldesien rooli
hiipui. 1300-luvun aikana regidoresien rinnalle ilmaantui uudenlainen virka,
corregidor, joka myös oli kruunun nimittämä maistraatti mutta kaupungin itsensä
ulkopuolelta. Kruunun valta toisin kasvoi kaupunkien autonomian kustannuksella.
Seuraavalla vuosisadalla Kastilian kruunun arvovalta koki kolauksen sisäisen
valtakamppailun ja sisällissodan seurauksena. Paikatakseen romahtanutta
taloudenpitoaan kruunu ryhtyi myymään regidoresien ja corregidorien virkoja
rahasta, mikä käytännössä tarkoitti vallan painopisteen siirtymistä kaupunkien
omille oligarkioille ja valtaryhmittymille. Isabella (ja Ferdinand) näkivät
pelipaikan Kastilian kaoottisissa olosuhteissa ja palauttivat corregidorin
kruunun nimittämäksi ja nyt myös valitsemaksi virkamieheksi, joka oli
lähtökohtaisesti sijoituspaikkansa ulkopuolinen yhdyshenkilö yhteisön ja
kruunun välillä. Corregidorin vastuut ja valtaoikeudet kodifioitiin, minkä
lisäksi hänen virastaan tehtiin vain väliaikainen. Kun corregidorin virkakausi
oli päättynyt, hänen toimintansa auditoitiin ja tarkastettiin residencian
nimeä kantaneen prosessin kautta.
Tämä yksi virka kuvaa sitä
tapaa, jolla Elliott avaa kirjassaan koko Espanjan historiaa instituutioiden
ja historiallisten muutosten välisenä heiluriliikkeenä ja tasapainoiluna.
Elliott puuttuu
kirjassaan kiivaaseen debattiin Espanjan taloudellisen taantuman syistä ja luonteesta
– olihan Elliott itse yksi tuon kiistan osapuolista. Tiivistäen voi todeta
Elliottin tulkinnan olevan se, että Espanjan kansantalouden mädätti laiska
rentier-kapitalismi eikä niinkään Amerikasta louhitun hopearahan inflaatio.
Taloudellisesti etuoikeutettuun velkakirjaeliittiin kuuluminen lupasi verovapauksia
ja huoletonta elämää korkotuloilla, kun taas ns. porvarillinen elämäntapa työlästä
raatamista ja verojen maksamista. Ne, jotka kykenivät elättämään itsensä
kauppiaina, pyrkivät siksi eroon yrittämisestä ja joko juros-velkakirjoilla
eläjiksi tai osaksi hidalgojen ritariluokkaa. Verojen taakka lankesi siten
yksinomaan tavalliselle kansalle, jonka ahdinko oli vastaavasti myös pahin. Talonpojat
katosivat mestan eli lampaankasvatukselle varatun suurmaanomistusten
tieltä, kun taas kaupunkien artesaani- ja työntekijäluokasta oli lyhyt matka
kodittomiksi ja omaisuudettomiksi hampuuseiksi (hampones). Nyky-Euroopassa
Habsburgien Espanjan historiasta ei siis liene mitään opittavaa.
John H. Elliottin kirjasta
löytyy myös kritisoitavaa. Elliottin kirjoittaessa kirjaansa 1960-luvun alussa
oli jo yleisesti ymmärretty asia, etteivät espanjalaiset konkistadorit suinkaan
kukistaneet amerikkalaisia sivilisaatioita pelkästään omin voimin, vaan että he
saivat paikallisilta yhteisöiltä siinä paljon vetoapua. Siksi Elliottin ihaileva
hämmästely siitä, että Francesco Pizarro voitti ehkä jopa miljoonan inkan
valtakunnan vain kourallisella espanjalaisia valloittajia, tuntuu vähän hölmöltä.
Simancasin arkistot olisivat jo tuolloin osoittaneet Elliottille, että näin ei
suinkaan ollut, vaan että amerikkalaisten liittolaisten rooli inkadynastian
kukistamisessa oli aivan ratkaiseva. Kymmenien ja satojen tuhansien paikallisten liittolaisten retusoiminen pois historian kuvasta ei tosin ole
niinkään rasismia tai kolonialismia kuin ehkä älyllistä laiskuutta. Tämä yksi
lapsus ei kuitenkaan leimaa Elliottin suurtyötä, jonka suurin ansio on juuri sen
tunnollisuus, tarkkaavaisuus ja historiallisten vuorovaikutussuhteiden
ymmärtäminen.
Jos haluaa kirjoittaa
jonkin valtakunnan historian sen instituutioiden kautta, J. H. Elliottin Imperial
Spain lienee yksi parhaita jäljittelyn arvoisia esimerkkejä.
J. H. Elliott. (2002). Imperial Spain 1469–1716.
Lontoo: Penguin, 429 s.
