Friedrich Engels ja Saksan talonpoikaissota

 

Tänään tulee kuluneeksi tasan kaksisataa vuotta Friedrich Engelsin syntymästä. Kommunismin oppi-isänä Engels on jäänyt ymmärrettävästi ystävänsä ja taisteluparinsa Karl Marxin varjoon, mikä paikka ei tosin tee täyttä oikeutta Engelsin panokselle kommunistisen teoriaan ja sitä ympäröivään kirjallisuuteen. Onkin syytä muistaa, että marxilaisuuden kaanoniksi muodostunut massiivinen kirjasarja MEGA on lyhenne nimestä Marx-Engels-Gesamtausgabe, suomeksi Marxin ja Engelsin kootut työt. Engelsin panos näkyy myös Marxin pääteoksena pidetyssä Pääomassa, jonka kaksi jälkimmäistä osaa Engels toimitti painovalmiiksi kirjoiksi vuosien 1883 ja 1894 välillä. Pian tämän urakan jälkeen Engels itse menehtyi syöpään vuonna 1895.

 

Friedrich Engels ei pelkästään toimittanut ja täydentänyt Marxin kirjoituksia, vaan hän kirjoitti itsekin kaksi marxilaisen ideologian keskeistä teosta, Die Lage der der arbeitenden Klasse in England (1845) ja Der deutsche Bauernkrieg (1850). Näistä kirjoista jälkimmäinen, suomeksi Saksan talonpoikaissota, on näkökulmaltaan puhtaasti historiallinen ja siksi historiantutkimuksen näkökulmasta Engelsin kenties kiintoisin teos. Saksan talonpoikien vuoden 1525 kapinasta kertovalla kirjalla on toki itsellään oma historiallinen kontekstinsa, sillä Engels kirjoitti sen kesällä 1850, jolloin Eurooppaa vuosina 1848–1849 ravistelleet kapinat ja vallankumoukset olivat aivan läheisintä lähihistoriaa, elleivät jopa yhä meneillään olleita ajankohtaistapahtumia.   

 

Kuten Friedrich Engels vuoden 1870 uusintapainoksen esipuheessaan myöntää, Saksan talonpoikaissota ei perustunut itsenäiseen ja erilliseen tutkimukseen. Aikalaislähteiden sijasta Engels perusti lyhyen kirjansa kokonaisuudessaan Wilhelm Zimmermannin kolmiosaiselle teokselle Allgemeine Geschichte des grossen Bauernkrieges (1841–1843). Oman lähdetutkimuksen sijasta Engels asetti Zimmermannin kirjan järjestelmällisen ja kriittisen tarkastelun kohteeksi. Tarkastelun teoreettisina viitekehyksinä toimivat marxilaisen ajattelun kaksi keskeisintä oppia eli yhteiskuntaluokkien välinen taistelu tuotantovälineiden hallinnasta sekä dialektinen materialismi, jonka mukaan ainoa todellisuus on aineellinen ja havaitsijasta riippumaton todellisuus.

 

Engels erottaa 1500-luvun Saksassa kolme suurta ryhmittymää, katolilaiset, protestantit ja vallankumoukselliset. Jälkimmäinen ryhmä koostui Engelsin mukaan aivan erityisesti kaupunkien plebeijiväestöstä eli siitä urbaanista kansanosasta, joka oli jäänyt kiltojen ja säätyprivilegioiden ulkopuolelle. Tämä joukko ei löytänyt itselleen aatteellista johtajaa Martin Lutherista vaan häntä uskonpuhdistuksessaan paljon radikaalimmasta anabaptisti Thomas Münzeristä, joka ei Engelsin mukaan tavoitellut mitään sen vähempää kuin kommunistista yhteiskuntaa. Engelsin tulkinta Münzeristä on helppo tyrmätä auttamattoman anakronistisena, mutta hän ansaitsee silti tunnustusta kuvatessaan 1500-luvun alun Saksaa, jonka yhteiskunta oli stratifioitunut toistensa kanssa kilpaileviin säätyihin ja niiden sisäisiin hierarkioihin. Ainoa monoliittisen yhdenmukaisen ryhmän muodostivat Engelsin mukaan talonpojat, joita yhdisti jaettu kurjuus ja voimattomuus maanomistajien sorron alla. Tämäkään käsitys ei vastaa nykytutkimuksen kuvaa 1500-luvun saksalaisista talonpojista, joiden taloudellinen ja juridinen asema sekä yhteiskunnallinen vaikutuskyky vaihteli alueittain hyvin suuresti.

 

Koska Engels näki Münzerin johtaman kapinan yrityksenä toteuttaa proletariaatin vallankumousta, myös kapinan epäonnistuminen oli hänen mukaansa nähtävä samassa kontekstissa. Koska proletariaatin yhteiskunnallinen kehitys omaksi tietoiseksi ja voimautuneeksi luokakseen oli 1500-luvulla vielä kesken, Engels argumentoi, Münzer päätyi olosuhteiden pakosta edustamaan sitä luokkaa, joka valmis astumaan historian areenalle, toisin sanoen porvaristoa. Tämän ristiriidan vuoksi Münzer menetti kapinan liikevoimana toimineiden talonpoikien ja kaupunkien plebeijien tuen, ja kapina menetti voimansa ja päämääränsä.

 

Kapinan epäonnistuminen ei Engelsin mukaan ollut suurikaan takaisku Saksan talonpojille, jotka ainoastaan palasivat kapinaa edeltäneeseen kurjuuden ja sorron olotilaan. Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648) oli Engelsin mukaan Saksan talonpojille paljon vakavampi kriisi, sillä pitkittynyt ja laajamittainen sota hävitti heidän elinkeinonsa tuotantovälineitä. Vuoden 1525 talonpoikaissodan suurin häviäjä oli pappissääty, joka menetti kapinaan liittyneessä hävityksessä lukuisia kirkkoja ja luostareita. Talonpoikaissota istutti Engelsin mukaan muihin säätyihin ajatuksen kirkollisen omaisuuden maallistamisesta ikään kuin ”kirkon itsensä hyväksi”, koska kapina oli osoittanut kirkollisen säädyn voimattomuuden ja kyvyttömyyden suojella omaa omaisuuttaan kapinoivalta rahvaalta. Myös aateliston alempi kerros eli ritarit kärsivät kapinasta, joka hävitti sen linnoja ja ajoi ritarit etsimään turvaa suurten ruhtinaiden armeijoilta. ”Aatelisto päätyi menettämään yhä enemmän merkitystään keisarikunnan säätynä ja jatkoi ajautumistaan suurten ruhtinaiden vaikutusvallan alle”, Engels kirjoitti. Kaupungit eivät menettäneet eivätkä saavuttaneet kapinan seurauksena paljoakaan. Kaupunkeja johtanut patriisien eliitti vahvisti otettaan vallan kahvasta, kun taas heitä vastustanut porvaristo menetti voimaansa oppositiona ja patriisien vastavoimana. Kapinan ainoita todellisia voittajia olivat suuret ruhtinaat, jotka laajensivat vaikutusvaltaansa kaikkien muiden säätyjen kustannuksella. Kapinan seurauksena suuret määrät kirkollista omaisuutta päätyi ruhtinaiden haltuun samalla kun kapinan heikentämät ritarit ja maa-aateliset hakeutuivat heidän vasalleikseen. Myös monet kaupungeista ajautuivat ruhtinaiden vaikutusvallan piiriin tai vähintäänkin joutuivat maksamaan heille suuria rahallisia korvauksia kapinan kukistamisesta. Talonpoikaissodan seurauksena Saksasta tuli aiempaa silmiinpistävimmin suvereenien ja hajanaisten ruhtinasläänitysten tilkkutäkki. ”Saksan epäyhtenäisyys, jonka leviäminen ja vahvistuminen oli talonpoikaissodan seurausta, oli samalla myös sen epäonnistumisen syy.”

 

Vaikka monet Friedrich Engelsin historiantulkinnoista ovat nykytutkimuksen valossa ongelmallisia ja kriittistä tarkastelua kestämättömiä, hänen kirjansa vuoden 1525 talonpoikaissodasta on kuitenkin ansioitunut siirtämällä historiantutkimuksen valokeilan talonpoikien ja kaupunkien plebeijiluokan kansankerroksiin. Tämän nykymetodien valtavirtaan kuuluvan ”matalan katseen” tuottaminen mukaan historialliseen pohdintaan ei ole lainkaan vähäinen ansio Engelsin Saksan talonpoikaissodalta. Tässä yhteydessä Friedrich Engelsiä voi oikeutetusti juhlistaa hänen 200-vuotispäivänään.

Bílá Hora - 400 vuotta Valkeavuoren taistelusta

 

Tänään tulee kuluneeksi tasan 400 vuotta eräästä kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) merkittävimmästä ellei jopa ratkaisevimmasta taistelusta, joka käytiin Bílá Horan eli suomeksi Valkeavuoren kukkulalla Prahan ulkopuolella 8. marraskuusta vuonna 1620. Taistelun merkityksellisyys ei lopulta rajautunut pelkästään kolmikymmenvuotisen sodan kontekstiin, vaan se nähtiin myöhempinä vuosisatoina ratkaisevana käännekohtana ja mustana hetkenä tšekkiläisen kansakunnan historiassa.

 

Valkeavuoren taistelun taustana oli böömiläisten säätyjen keväällä 1618 aloittama kapina Habsburgien keskushallintoa vastaan. Kapinan syyt olivat uskonnolliset ja yhteiskunnalliset, kun Böömin monilukuisen ja pääosin protestanttisen ritarisäädyn jäsenet kokivat keisari Matiaksen suosivan katolilaisia virkanimityksissään Böömin kuningaskunnassa, joka kuului perintömaana osaksi Habsburgien keisarisuvun läänityksiä Keski-Euroopassa. Kapina leimahti liekkeihin 23. toukokuuta vuonna 1618, jolloin Prahan Hradschinin kuninkaanlinnaan tunkeutuneet böömiläiset ritarit heittivät linnan ikkunasta ulos kaksi keisarillista sijaishallitsijaa ja näiden kirjurin. Vaikka sijaishallitsijat ja kirjuri selvisivät hengissä tästä ”defenestraatiosta” osuttuaan tornin alla sijainneeseen jätetunkioon, sota böömiläisten ja Habsburgien keskushallinnon välillä joka tapauksessa heti laajeni tapauksen seurauksena. 

 

Kapinalliset säädyt perustivat Böömiin oman väliaikaishallituksensa eli niin sanotun direktoraatin. Tällaiselta pikaisesti pystytetyltä neuvostohallitukselta puuttui laillinen ja uskonnollinen legitimiteetti aikakaudella, jolloin jopa Venetsian tasavalta perusteli omaa valtaansa jumalallisella voitelulla. Oman uskottavuutensa pönkittämiseksi böömiläiset kieltäytyivät tunnustamasta Matiaksen seuraajaa, Steiermarkin arkkiherttua Ferdinandia, Böömin uudeksi kuninkaaksi, ja valitsivat Ferdinandin sijasta itselleen uuden kuninkaan, Pfalzin kalvinistisen vaaliruhtinaan Friedrich V:n. Kesällä 1619 Friedrich V otti Böömin kruunun vastaan. Täsmälleen samaan aikaan keisarikunnan vaaliruhtinaat valitsivat uudeksi keisariksi arkkiherttua Ferdinandin, josta tuli siten keväällä kuolleen Matiaksen seuraaja pyhänä saksalais-roomalaisena keisarina mutta ei Böömin kuninkaana. Böömiläisten kapina oli näin ollen muuttunut myös yhden vaaliruhtinaan kapinaksi keisaria vastaan. Aseellinen konflikti pysyi silti yhä Böömin kuningaskunnan rajojen sisällä, vaikka tilanne Saksassa jatkoi kiristymistään keisarin kanssa liittoutuneen katolisen liigan ja Pfalzin vaaliruhtinaan johtaman protestanttisen unionin välillä.

 

Böömiläisten kapinallisten ja Friedrich V:n epäonneksi uudella keisarilla Ferdinand II:lla oli vahvoja liittolaisia muuallakin kuin Saksassa, missä hänen tärkeimmät kumppaninsa olivat Mainzin ja Kölnin kirkolliset vaaliruhtinaat sekä Baijerin herttua Maximilian, joka käytännössä johti katolista liigaa. Keski-Euroopan perintömaiden lisäksi Euroopassa oli toinenkin Habsburgien hallitsema valtakunta eli Espanja, joka hallitsi Iberian niemimaan lisäksi Flanderia, Franche-Comtén keisarillista ruhtinaskuntaa sekä suurinta osaa Italiasta. Heti keisarillisen kruunauksensa jälkeen kesällä 1618 Ferdinand II solmi Espanjan kanssa salaisen liittolaissopimuksen, jossa hän lupautui sallimaan espanjalaisten jatkuvan sotilaallisen läsnäolon keisarikunnan länsiosissa vastineeksi rahallisesta ja sotilaallisesta tuesta kapinoivia böömiläisiä ja Friedrich V:n liittolaisia vastaan.

 

Keisarin onneksi Böömin kapinalliset ja Friedrich V eivät koskaan onnistuneet mobilisoimaan puolelleen mitään aktiivisia liittolaisvoimia. Böömin kapinallisten tärkein liittolainen oli Transilvanian ruhtinas Bethlen Gábor, joka osallistui armeijoineen böömiläisten sotilasoperaatioihin keisaria vastaan. Gáborin transilvanialaisten ja unkarilaisten joukkojen tukemina böömiläiset onnistuivat jopa pääsemään Wienin muurien ulkopuolelle kaksikin kertaa, mutta huonon suunnittelun ja rajallisten resurssien vuoksi keisarillinen pääkaupunki jäi valloittamatta. Toinen böömiläisten värväämä liittolainen oli Savoijin ailahteleva herttua Carlo Emanuele, jota oli alun perin motivoinut toive nousta itse Böömin kuninkaaksi. Friedrich V:n kruunaamiseen jälkeen Carlo Emanuele tyytyi auttamaan böömiläisiä lähettämällä heidän avukseen aiemmin palveluksessa pitämänsä palkkasoturipäällikön, saksalaisen Ernst von Mansfeldin, jonka palkkarästit ja muut saatavat Savoijin herttua toivoi siten siirtävänsä böömiläisten harteille. Friedrich V oli itse verkostoitunut hyvinkin merkittäviin valtakuntiin. Friedrichin vaimo Elizabeth Stuart oli Englannin ja Skotlannin kuningas Jaakko I:n tytär ja Tanskan kuningas Kristian IV:n sisarentytär. Friedrichin oma äiti Louise Juliana oli Alankomaiden vapaussoturi Vilhelm Oranilaisen tytär ja tuolloin valtaa pitäneen Oranin ruhtinas Mauritsin serkku. Friedrichin sisar Elisabeth Charlotte oli puolestaan naimisissa Brandenburgin vaaliruhtinas Georg Wilhelmin kanssa, joka oli kalvinistina myös Friedrichin uskonveli.

 

Loisteliaista sukulaisistaan huolimatta Friedrich V ei kyennyt mobilisoimaan böömiläisten avuksi mitään Espanjaan rinnastettavaa ulkomaalaista liittolaista. Jaakko I lähetti vävylleen ja tyttärelleen jonkin verran rahallista avustusta ja Alankomaiden tasavalta joitakin aseita ja yksittäisiä apusotilaita. Tanskan kuningas Kristian IV oli täysin haluton sekaantumaan millään lailla Böömin kapinaan, ja Brandenburgin Georg Wilhelm taas oli liian heikko ja liian pelokas asettuakseen avoimesti uutta keisaria vastaan. Merkittävimpänä liittolaisena pysyi Bethlen Gábor, oikukas oman tahtonsa mukaan kulkija, sekä Mansfeld, jota motivoi Böömin kapinallisten auttamisessa lähinnä henkilökohtainen opportunismi. Friedrichin ja Böömin kapinallisten rakentaman yhteisrintaman heiketessä ja rakoillessa heidän vastustajiensa rivit vahvistuivat. Espanjalaisten tuella Ferdinand II rakensi ensimmäisen todellisen keisarillisen armeijan, jota johti vallooni (Espanjan Alankomaiden ranskankielinen asukas) Charles Bonaventure de Longueval, Buquoyn kreivi. Tämän lisäksi keisarilla oli apunaan vielä katolisen liigan armeija, jota komensi Baijerin herttua Maximilianin palveluksessa ollut toinen vallooni, Johann Tserclaes, Tillyn kreivi.

 

Vuoden 1620 aikana sotilaallinen tilanne Böömissä ja sen ulkopuolella alkoi kääntyä voimakkaasti keisarin eduksi. Kesällä maineikkaan markiisi Ambrogio Spinolan johtama Espanjan Flanderin armeija ylitti Reinin ja valtasi suuria osia Friedrich V:n ruhtinaskunnasta Ala-Pfalzissa. Samaan aikaan Tillyn johtama katolisen liigan armeija eteni Baijerista kohti Böömin rajalla sijainnutta Ylä-Pfalzia ja jatkoi sen kautta matkaansa Böömin rajojen sisälle. Kolmas hyökkäyskärki eteni Buquoyn johdolla etelästä yhdistääkseen voimansa Tillyn kanssa. Pohjoisessa keisari sai vielä uuden liittolaisen, Saksin luterilaisen vaaliruhtinas Johann Georgin, jonka armeija hyökkäsi Saksin naapurissa sijainneeseen Lausitziin, Böömin kuningaskunnan pohjoisimpaan kolkkaan. Lokakuun lopulla Tilly ja Buquoy yhdistivät joukkonsa, ja heidän 28 000 miehen vahvuinen yhteisarmeijansa suuntasi kohti Böömin pääkaupunkia Prahaa. Marraskuun 8. päivän aamuna Tilly ja Buquoy saapuivat näköetäisyyden päähän Bílá Horan kukkulasta, jonka laelle oli leiriytynyt Friedrich V:n ja böömiläisten kapinallisten 21 000 miehen vahvuinen pääarmeija.

 

Tilanne Valkeavuoren kapinallisleirissä ei ollut alun perinkään kannustava. Armeijaa komensivat saksalainen kreivi Christian von Anhalt sekä Böömin kapinallisjohtajiin lukeutuneet Matthias von Thurn ja Georg von Hohenlohe. Näistä kolmesta vain viimeksi mainitulla oli mitään sotapäällikön taitoja. Leiristä loisti poissaolollaan Ernst von Mansfeld, jonka palkkarästejä penännyt palkkasoturiarmeija oli tuolloin kapinan partaalla eikä suostunut liikahtamaan asemistaan Pilsenin kaupungissa Länsi-Böömissä. Armeijan leiristä puuttui myös itse Friedrich V, joka illasti Hradschinin kuninkaanlinnassa Englannin lähettiläiden kanssa. Paperilla kapinallisten miesvahvuuteen lukeutui myös 6 000 unkarilaista ratsusotilasta, mutta nämä pysyivät armeijan selustassa eivätkä käytännössä ottaneet suurtakaan osaa itse taisteluun.

Taistelu alkoi varhain marraskuun 8. päivän aamuna, jolloin Tilly lähetti tiedusteluosastoja Valkeavuorelle ottamaan selvää vihollisen vahvuudesta ja asemista. Aikalaiskronikka Theatrum Europaeumissa esitetyn piirustuksen mukaan böömiläisten armeijalla oli tosiaan suojanaan kolme kenttälinnoitusta, jotka oli kaikki varustettu tykeillä; tällaisiin yllätyksiin ei kukaan halunnut törmätä hyökätessään ylämäkeä pitkin taisteluun valmistautunutta vihollista vastaan. Tillyn yllätykseksi böömiläiset lähtivätkin vetäytymään hänen tiedusteluosastojensa tieltä, mikä kannusti Tillyä ryhtymään välittömästi hyökkäykseen. Tillystä poiketen Buquoy oli aluksi suosinut Valkeavuoren kiertämistä ja mahdollisuutta iskeä vihollisen sivustaan, ellei jopa selustaan, mutta vallitsevissa olosuhteissa Tillyn määrätietoisuus vei myös Buquoyn mukanaan. Tillyn mielipiteen painoarvoa lienee lisännyt myös se, että hänen työnantajansa, herttua Maximilian, oli päätöksenteossa läsnä.

 

Valkeavuoren taistelua tutkineen ranskalaisen historioitsija Olivier Chalinen mukaan vähemmän kuin kaksi tuntia, mahdollisesti jopa vajaan tunnin kestänyt taistelu oli kaikkea muuta kuin itsestään selvä voitto Tillyn ja Buquoyn armeijalle. Böömiläisillä oli suojanaan vähintään nuo kolme Theatrum Europaeumin kuvaamaa kenttälinnoitetta, minkä lisäksi kreivi Anhaltin pojan Christianin johtama ratsuväen vastahyökkäys aiheutti vihollisen etujoukoille tuntuvia tappioita. Katolisen liigan ja keisarillisen armeijan joukoilla lienee ollut etunaan ampuma-aseiden suurempi määrä sekä parempi kokemus niiden käyttelemisestä, mutta Chalinen mukaan taistelu ratkaistiin lopulta verisessä käsikähmässä, jossa näyttelivät keskeisintä roolia peitset ja muut lähitaisteluaseet – miekat, sotavasarat ja piikkinuijat. Miesvoiman ja aseteknologian sijasta Tillyn ja Buquoyn sotilaiden suurin vahvuus olikin Chalinen mukaan korkea taistelumoraali, jonka katoliset kenttäpapit olivat onnistuneet lietsomaan kiihkeän uskonnollisen hurmoksen asteelle. Oli miten oli, vihollisen nopea ja raivokas hyökkäys rikkoi böömiläisten rykmenttien yhtenäisyyden ja sai lopulta valtaosan kapinallisten sotilaista kääntämään selkänsä viholliselle ja pakenemaan Valkeavuorelta. Böömiläiset ja heidän liittolaisensa kärsivät taistelussa 1 600 kaatuneen ja 1 000 haavoittuneen tappiot. Keisarin ja katolisen liigat joukot menettivät vahvuudestaan 650 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Vaikka valtaosa Böömin kapinallisten armeijasta selvisi taistelusta, sotilaiden ja heidän komentajiensa taistelumoraali oli romahtanut. Pian taistelun jälkeen Praha antautui Maximilianille, joka tosin ei löytänyt kaupungista etsimäänsä saalista, kapinalliskuningas Friedrichiä. Tämä oli jo ehtinyt paeta perheinen Prahasta, mutta oli joutunut jättämään jälkeensä Böömin kruunun ja jopa nilkkasukkansa, mistä syystä hänet esitettiin pilapiirroksissa kompuroimassa toisiinsa kietoutuneet säärystimet nilkkojensa ympärillä.

 

Valkeavuori oli kenties koko kolmikymmenvuotisen sodan ratkaisevin yksittäinen taistelu, sillä se katkaisi lopullisesti selän Böömin säätyjen kapinalta keisaria vastaan. Vaikka Böömissä esiintyi vielä sodan aikana ajoittaisia talonpoikaiskapinoita, kuningaskunta pysyi kokonaisuudessaan Habsburgien hallussa sodan loppuun saakka. Taistelu oli myös siten ratkaiseva, että se sysäsi Böömistä alkaneen kapinan keisarikunnan puolelle ja käytännössä laajensi eskalaatiota paikallisesta konfliktista yleiseurooppalaiseksi suursodaksi. Friedrich V:n pako oli keisarille selvä takaisku, sillä keisarikunnan puolella Pfalzin vaaliruhtinas alkoi värvätä puolelleen saksalaisia liittolaisia ja käyttää näitä Pfalzin vaaliruhtinaskuntaa miehittäneitä espanjalaisia ja katolisen liigan joukkoja vastaan. Vaaliruhtinaskunnan riistäminen Friedrichiltä ja sen siirtäminen Baijerin herttua Maximilianille oli puolestaan räikeä perustuslaillinen rikkomus keisarin taholta ja ajoi yhä uusia protestanttisia ruhtinaita keisarin vastustajien leiriin. Valkeavuorelta alkanut kehitys ei myöskään tehnyt mitään vähentääkseen jännitteitä Espanjan ja Alankomaiden väliltä, joiden solmima väliaikainen aselepo umpeutui vuonna 1621. Sota jatkoi laajenemistaan, kun Valkeavuoren tappiolta säästynyt Mansfeld lähti palkkasotureineen kiertämään Pfalzia, Elsassia, Friisinmaata ja Ala-Saksia etsiessään uusia työtilaisuuksia ja palkanmaksajia. Kun sota saapui vuonna 1625 pohjoisessa sijainneeseen Ala-Saksiin, myös Tanskan kuningas Kristian IV katsoi tarkoituksenmukaiseksi liittyä keisarin vihollisiin. Viittä vuotta myöhemmin sotaa käytiin jo Pohjois-Italiassa ja Itämeren rannalla, missä katolisten pappien Lumikuninkaaksi pilkkaama Kustaa II Aadolf nousi maihin ruotsalaisen sotajoukon kanssa. Tuossa vaiheessa Lumikuninkaan hahmo jätti jo täysin varjoonsa Talvikuninkaan, minkä pilkkanimen Friedrich V oli ehtinyt saada keisarillisilta propagandisteilta hallittuaan Böömiä vain yhden ainoan talven ajan.

 

Tšekkiläisen kansakunnan historiassa Valkeavuoren nimellä on traaginen ja traumaattinen kaiku. Voitettuaan böömiläiset kapinalliset Ferdinand II ryhtyi toteuttamaan kuningaskunnassa voimakasta vastauskonpuhdistusta, minkä seurauksena tšekkiläistaustainen ja protestanttinen ritaristo syrjäytettiin vaikutusvallasta ja korvattiin katolisella ja voittopuolisesti saksankielisellä eliitillä. Habsburgien vallan alla saksalaistamisesta tuli pitkäjaksoinen kehityksenkulku, joka jatkui voimakkaasti vielä ensimmäisen maailmansodan aikana 1914–1918. Toisen maailmansodan päättymistä rumentanut Tšekkoslovakian sudeettisaksalaisen vähemmistön vaino on sekin syytä nähdä Saksan kansallissosialistista hirmuhallintoa ajallisesti laajemmassa kontekstissa. Tässä mielessä onkin ilahduttavaa, että Valkeavuoren taistelua ja sen ristiriitaista perintöä on ryhdytty Tšekin tasavallassa käsittelemään analyyttisella ja oman maan rajojen ulkopuolelle kurottavalla tavalla. Valkeavuoren 400-vuotispäivää on esimerkiksi alustettu englanninkielisen Radio Praguen ohjelmalla, jossa kolmikymmenvuotisen sodan johtava asiantuntija, englantilainen historioitsija Peter H. Wilson, avaa taistelun taustoja, siihen liittyviä aikalaiskuvauksia ja myöhempää historiallista merkitystä. Wilsonin huomioista tärkeimpiä on se, että koko Euroopan historiaan vaikuttanut tapahtuma on pysynyt sangen tuntemattomana Tšekin rajojen ulkopuolella. Onkin hyvä muistaa, että todellinen historiallinen ymmärrys ei rajaudu vain oman valtion tai oman kansakunnan historiaan, vaan edellyttää laajempien ja kaukaisempien kontekstien hahmottamista ja tuntemista.

 

 

 

Kirjallisuutta:

 

Olli Bäckström, ’Ernst von Mansfeld, empresario militar’. Desperta Ferro Historia Moderna, n.° 40, Junio 2019, 44–49.

Olli Bäckström, Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630 (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013).

Olivier Chaline, La Bataille de la Montagne Blanche: Un Mystique chez les guerriers (Pariisi: Noesis, 2000).

Peter H. Wilson, Europe’s Tragedy: A History of the Thirty Years War (Lontoo: Allen Lane, 2009).