Sodan yksityisyrittäjät

Palaan vielä David Parrottin kirjaan The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe (2012), kuten edellisessä blogissani lupasin. Taustaksi lienee syytä kertoa jotain teoksen kirjoittajasta. David Parrott työskentelee Oxfordin yliopistossa, missä hän tutkii ja opettaa varhaismodernin Euroopan historiaa. Historioitsijan kannuksensa Parrott on hankkinut tutkimalla uuden ajan sotilaallista vallankumousta, jonka teeman pohjalta hän on jo aiemmin kirjoittanut yhden laajemman monografin (Richelieu’s Army: War, Society and Government in France, 1624–42, 2001), yhden keskeisen esseen (’Strategy and Tactics in the Thirty Years’ War: The ’Military Revolution’’, Clifford J. Rogers, toim., The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe, 1995) sekä lukuisia muita aiheeseen liittyviä artikkeleita ja kirja-arvosteluita.

Aiemmissa kirjoituksissaan Parrott on keskittynyt kolmikymmenvuotisen sodan aikakauteen ja sodankäynnin hallinnollisiin ja operatiivisiin ulottuvuuksiin. Tässä uusimmassa kirjassaan Parrott laajentaa perspektiiviään käsittämään koko varhaismodernin ajanjakson (1500–1800), minkä lisäksi hän siirtää katseensa taistelukenttien ulkopuolelle ja siihen tapaan, jolla varhaismodernit valtiovallat ulkoistivat sodankäyntinsä yksityisille sotilasurakoitsijoille.

Parrottin keskeisin ja tärkein argumentti kuuluu, että julkisen vallan ja yksityisen rahoituksen välinen raja oli varhaismodernin Euroopan sodankäynnissä hiuksenhieno, oikeastaan jopa olematon. Kaikki uuden ajan valtiot turvautuivat sotilasurakointiin, ainoana vaihtelevana tekijänä oli vain sotilasurakoinnin mittakaava. Bourbonien Ranska, jossa 1500-luvun puolivälin uskonsotien seurauksena suhtauduttiin torjuvasti sotilaallisen päätäntävallan ja väkivallan monopolin delegoimiseen monarkian ulkopuolelle, sotilasurakointi pyrittiin yleensä rajoittamaan muonitukseen, linnoitustöihin ja laivanrakennukseen. Toisaalta taas Habsburgien Itävallassa keisari Ferdinand II ulkoisti koko sodankäyntinsä Friedlandin herttua Albrecht von Wallensteinille, joka paitsi värväsi ja aseisti joukkoja, niin myös johti niitä taistelussa keisarillisen ylipäällikön roolissa.

Tyypillisimmillään sotilasurakointi ilmeni sotajoukkojen värväämiseen käytettynä yksityisenä rahoituksena, sotilaiden muonittamisena ja varustamisena sekä kaapparitoimintana. Lähestulkoon kaikki kolmikymmenvuotisen sodan aikaiset rykmentit koottiin sotilasurakoitsijoina toimineiden everstien toimesta. Everstit olivat siis paitsi sotilaskomentajia niin myös managereita, jotka pyörittivät rykmenttejä omina liikeyrityksinään. Syynä sotilasurakoitsijoiden hallitsevaan asemaan värvääjinä oli käteinen raha, joka oli ainoa vaihdantaväline, jonka arpiset palkkasoturit hyväksyivät ennakkopalkakseen ja jota hyvän luottokelpoisuuden omaavilla sotilasurakoitsijoilla oli käytössään enemmän kuin alati vararikon partaalla horjuvilla varhaismoderneilla valtiovalloilla. Värväyksen lisäksi julkinen valta ulkoisti myös sotajoukkojen muonituksen ja varustamisen yksityisille alihankkijoille, jotka kykenivät omien yksityisten verkostojensa kautta hankkimaan, teettämään ja toimittamaan tarvittavat elintarpeet nopeammin ja tehokkaammin kuin yksikään kruunun palveluksessa toiminut virkamies. Kaikkein pisimmälle sotilasurakointi ylsi kaapparitoiminnassa, jossa kaikki toiminta aina laivan rakennuksesta varsinaiseen merirosvoukseen asti oli ulkoistettu yksityisille operaattoreille.

Suomalaiselle lukijalle saattaa olla yllättävää se, kuinka suuri rooli sotilasurakoinnilla oli Kustaa Aadolfin “kansallisessa” asevelvollisuusarmeijassa. Ruotsalais-suomalaisessa historiankirjoituksessa on perinteisesti painotettu sitä, että Kustaa Aadolfin armeija oli muista aikalaisista poiketen ruotujärjestelmään perustuva asevelvollisuusarmeija. Zachris Topeliuksen, Aarno Karimon ja Heikki Linnoven kansallisromanttisissa kertomuksissa esiintyykin kärjistettyä vastakkainasettelua kansallisvaltiolle lojaaleiden hakkapeliittojen ja oikukkaiden palkkasoturien välillä. Tällainen dialektiikka on kuitenkin harhaanjohtavaa, sillä ulkoistamisen asteessa Kustaa Aadolfin “ruotsalais-suomalaiselle kansallisarmeijalle” veti vertoja ainoastaan Wallensteinin aliurakoima keisarillinen armeija. Vuonna 1632, jolloin sinikeltaisen lipun alla taisteli toistasataatuhatta sotilasta, ruotsalais-suomalaisten ruotumiesten osuus armeijan koosta oli vain kymmenen prosentin luokkaa; kaikki loput sotilaat oli värvätty Saksan ja Britannian palkkasoturimarkkinoilta yksityisten sotilasurakoitsijoiden kautta. Sotilasurakointi kolmen kruunun palveluksessa olikin hyvin kannattavaa puuhaa. Bernhard von Sachsen-Weimar värväsi kymmeniä tuhansia sotilaita Ruotsin palvelukseen, mistä hyvästä Axel Oxenstierna läänitti hänelle Frankenin provinssin omaksi herttuakunnakseen. Hans Königsmarckin ja Carl Gustaf Wrangelin kaltaiset menestyksekkäät sotilasurakoitsijat onnistuivat haalimaan itselleen suuria omaisuuksia kontribuutioista ja ryöstösaaliista, minkä lisäksi kruunu kuittasi osan veloistaan myöntämällä heille titteleitä ja läänityksiä. Mikäpä olisikaan loisteliaampi todiste ruotsalaisen sotilasurakoinnin menestyksekkyydestä kuin Wrangelin rakennuttama Skoklosterin huikea barokkipalatsi Upsalan ulkopuolella?

Parrottin kirja on voittopuolisesti raikasta ja tarpeellista revisionismia; jotain kritisoinnin aihetta siitä siltikin löytyy. Kirjan keskimmäinen kappale, jossa Parrott arvuuttelee sotilasurakoinnin merkitystä sodankäynnin operatiivisella tasolla, ei aivan täysin vakuuttanut minua. Parrottilla on suuri halu todistaa, että sotilasurakointi heijastui myös kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentille. Sodan jälkimmäisellä puoliskolla, vuosien 1635 ja 1648 välillä, Saksan sotakenttiä eivät enää dominoineet satojentuhansien miehien vahvuiset massa-armeijat, vaan sodankäynnin mittakaava supistui korkeintaan 20 000 miehen vahvuisten, pääasiassa ratsuväestä koostuneiden sotajoukkojen harjoittamaksi liikkuvaksi sodaksi. Parrottin mukaan muutoksessa oli kyse siitä, että juuri tämän mittakaavan sodankäynti oli sotilasurakoitsijoina toimineiden sotapäälliköiden etujen kannalta kaikkein optimaalisinta. Itse en kuitenkaan rohkenisi selittää verrattain lyhytaikaista ilmiötä millään sotilasurakoinnin kaltaisella longue durée -ilmiöllä. Mielestäni Parrott ohittaa turhankin vaivattomasti “tapahtumien historian” eli ajanjakson ailahtelevaisen politiikan, aivan erityisesti Westfalenissa alkaneiden rauhanneuvotteluiden vaikutuksen taistelukenttien tapahtumiin. Nopealiikkeisellä sodalla tavoiteltiin valttikortteja diplomaattisten pelipöytien äärelle, joten ajanjakson operatiivinen toiminta palveli enemmänkin poliittisten päätöksentekijöiden tahtoa kuin sotajoukkoja johtaneiden sotilasurakoitsijoiden etuja.

Toinen ongelma on Parrottin epäjohdonmukainen tapa käyttää Carl von Clausewitzilta ja Hans Delbrückiltä periytynyttä oppia sodan dialektiikasta. Sodan dialektiikka kiteytyy oppiin sodankäynnin kahdesta “navasta”, tuhoamis- ja kulutussodasta. Nämä kaksi napaa edustavat vastakkaisia tavoitteita sodassa, joten liike pois yhdestä on liikettä kohti toista. Parrott kuitenkin esittää edellä mainitun, vuosien 1635–1648 välisen operatiivisen sodankäynnin liikkuneen poispäin sekä tuhoamis- että kulutussodasta. Parrottin argumentointi on hämmentävää, sillä hän viittaa jatkuvasti tuhoamis- ja kulutussotaan vakiintuneina käsitteinä eikä esitä mitään vaihtoehtoista mallia clausewitzlaisen koulukunnan dialektiikalle.

Muutamista kauneusvirheistä huolimatta The Business of War on vahvasti argumentoitu ja tärkeä sotahistoriallinen revisio, jonka soisi saavan huomiota myös suomalaisten sotahistorioitsijoiden parissa. Erityisen tärkeää olisi huomioida, ettei sodassa ja sodankäynnissä ole mitään synnynnäistä kansallisvaltiollista ulottuvuutta, vaan että moderni sodankäynti on seurausta julkisen ja yksityisen vallan välisestä rajankäynnistä, jossa kenelläkään yhdellä osapuolella ei alun perin ole ollut hallussaan väkivallan monopolia.

Olisinkin valmis esittämään sotilasurakoinnin värittämää varhaismodernia aikakautta nykyajalle hyödyllisempänä sotahistoriallisena analogiana kuin vaikkapa 1900-luvun maailmansotia. Olemme parhaillaan todistamassa valtiollisen väkivaltamonopolin murenemista ja endeemisen sodankäynnin leviämistä, mitkä ilmiöt näyttäisivät palauttavan meitä aikaan ennen Westfalenin rauhaa ja modernia valtiojärjestelmää. Paluusta hobbesilaiseen maailmanjärjestykseen todistaa omalta osaltaan sotilasurakointi, joka on jälleen palannut keskeiseksi osaksi sodankäyntiä. Yhdysvallat ja sen liittolaiset ulkoistavat yhä kasvavissa määrin sodankäyntiä tukevia toimintoja yksityisille urakoitsijoille, vaikkapa McDonaldsin, Pizza Hutin ja KFC:n kaltaisille pikaruokaketjuille, jotka ruokkivat amerikkalaisia sotilaita näiden tukikohdissa Irakissa ja Afganistanissa. Selkeimmin valtiollisen väkivaltamonopolin mureneminen näkyy perinteisten sotilaallisten tehtävien, kuten henkivartioinnin ja saattuekuljetusten turvaamisen ulkoistamisessa Blackwaterin, Aegiksen ja DynCorpin kaltaisille yksityisille turvallisuusalan operaattoreille. Irakin ja Afganistanin sotien myötä aseistetut palkkasoturit ja heidän värväystoiminnastaan vastaavat sotilasurakoitsijat ovat tehneet näyttävän paluun sodan näyttämölle. Sodasta on jälleen kerran tullut kannattavaa liiketoimintaa, joka houkuttelee pariinsa yksityisiä sotilasurakoitsijoita, oman aikamme uusia wallensteineja.

Julkaistu blogissa Scripturae 2.7.2012.

Kleio aseissa

Olen viime viikkojen ajan lukenut ahkerasti historioitsija David Parrottin uusinta teosta The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. En tässä puutu itse kirjan sisältöön, johon palaan vielä myöhemmin, vaan nostan esille Parrottin johdannossaan esittämän toivomuksen sen puolesta, että sotahistoriaan ryhdyttäisiin entistä enemmän suhtautumaan vakavasti otettavana ja kunniallisena historiatieteen osa-alueena.

Parrott ei suinkaan ole ensimmäinen sotahistorioitsija, joka on ilmaissut huolensa siitä, että sotahistoria usein näyttäytyy eksentristen ja pölhöjen “sotahullujen” pintapuolisena puuhasteluna. John A. Lynn kiteytti asian näin vuonna 1991 ilmestyneessä artikkelissaan:

“Valitettavan usein kollegat toisilla tutkimuskentillä syyttävät sotahistorioitsijoita siitä, etteivät nämä ole ainoastaan valinneet aiheekseen Kleion kaikkein vähiten ihailtavaa kädenjälkeä, vaan että he lisäksi keskittyvät täysin pinnalliseen ilmiöön. On kuin sodan historian tutkijat olisivat hypnotisoituneet heidän alapuolellaan makaavan valtaisan, tumman vesivarannon pintavärähtelyistä. Huolimatta kasvavasta kritiikistä klassisia ja uusmarxilaisia tulkintoja kohtaan, pikainen perehtyminen paljastaa silti, että historioitsijoiden enemmistö uskoo historian vetureiksi pääasiassa, tai jopa ainoastaan, taloudelliset ja sosiaaliset voimat. Tuolle enemmistölle sotilaalliset realiteetit ovat lähestulkoon merkityksettömiä.” [John A. Lynn, ‘Clio in Arms: The Role of the Military Variable in Shaping History’. The Journal of Military History 55 (January 1991)]

Yhteistä David Parrottille, John Lynnille ja useimmille muille sotahistorian salonkikelpoisuuden puolustajille on se, että heidän kaikkien tutkimuksellinen taustansa liittyy varhaismodernin Euroopan historiaan ja kysymykseen uuden ajan “sotilaallisesta vallankumouksesta” [The Military Revolution]. Käsitteen sotilaallisesta vallankumouksesta lanseerasi vuonna 1955 englantilainen historioitsija Michael Roberts, “joka herätti sotahistorian henkiin tasapainoisten aikuisten kunnioitettavana ammattina.” [Robert I. Frost, History in Focus, 2002] Sodankäynnin vallankumouksen myrskynsilmässä eivät ole niinkään sotilaat tai aseet kuin sodankäyntiä harjoittanut varhaismoderni valtio. Angloamerikkalaisessa maailmassa tällainen tutkimus kulkee usein War and Society -otsakkeen alla, sillä sen mielenkiinto kohdistuu sodan ja yhteiskunnan väliseen rajankäyntiin. Lähestymistapa ei ole aivan yllättävä, sillä monien muiden varhaismodernistien tavoin myös sotilaallisen vallankumouksen tutkijoiden teoreettisena innoittajana on ollut Fernand Braudelin ja muiden annalistien edustama strukturalismi.

Varhaismodernin aikakauden sotahistorioitsijat ovat siis kunnioitettavia ja tasapainoisia aikuisia, joiden metodiin kuuluu oman tutkimuskohteen problematisointi, suhteellistaminen ja käsitteellistäminen. Samaa ei voi sanoa suuresta osasta moderneista sotahistorioitsijoista, joiden helmasyntejä ovat tympeä kronikointi, kyvyttömyys hahmottaa kokonaisuuksia tai tehdä eroa oleellisten ja epäoleellisten seikkojen välillä, lähdekritiikin puute, ennakkoluuloisuus, tarrautuminen turvallisiin myytteihin ja parhaimmillaankin vain keskinkertainen kirjoitustaito. Syy tähän surkeaan asiaintilaan on selvä: valtaosa sotahistorioitsijoista operoi akateemisen maailman ja sen käytäntöjen ulkopuolella. Enemmän kuin mikään muu historian tutkimuksen osa-alue, juuri sotahistoria houkuttelee puoleensa historian tutkimuksen etiikkaan, teoriaan ja metodeihin vihkiytymättömiä diletantteja. Osa sotahistorian parissa työskentelevistä maallikoista on eittämättä aivan kelpo tutkijoita ja kirjoittajia; esimerkkeinä mainittakoon brittiläisessä sotahistoriassa vaikuttavat Max Hastings ja Antony Beevor, jotka ovat kumpikin journalistisen taustan omaavia tutkijoita ja osaavat pohjata tarinansa primäärilähteisiin – usein aikalaistodistajien haastatteluihin.

Hastingsin ja Beevorin kaltaiset ennakkoluulottomat ja tutkivat historioitsijat ovat enemmänkin poikkeus kuin sääntö alan ei-akateemisten harrastajien keskuudessa. Useimmat diletanttisotahistorioitsijat toistavat lammasmaisesti aiemmista sekundäärilähteistä omaksuttua, valmiiksi pureskeltua myyttihöttöä ilman sen kummempaa uudelleen tarkastelua tai kritiikkiä. Tyypillisiä maallikkojen hengentuotoksia ovatkin kumpujen yöstä ja kansa taisteli -tyyliset sepustukset, joiden tieteellisinä kriteereinä ovat kriittisyyden ja kontekstien hahmottamisen sijasta yltiöisänmaallisuus ja jermutarinointi. Oma lukunsa on sotahistorian marginaaleissa operoiva antenniosasto. Siihen lukeutuvat kontrafaktualistit, jotka sekoittavat keskenään historian ja science fictionin, sekä kryptonatsit, jotka tunnistaa heidän pedanttisesta viehtymyksestään SS-aiheiseen nippelitietoon.

Maallikkojen harjoittama kritiikitön popularisointi luo haasteita sotahistorian tutkimukselle ja opetukselle. Suuri yleisö yhä halajaa omia ennakkoluuloja ja vanhoja myyttejä vahvistavaa, kertovaa sotahistoriaa. Tämä kysyntä heijastuu kirjakauppoihin, joiden sotahistoriaa sisältävät hyllyt pursuavat kirjoja kuluttajien kahdesta suurimmasta kiinnostuksen kohteesta, toisesta maailmansodasta ja natseista. Väistämättä sama kysynnän ja tarjonnan laki vaikuttaa siihen, minkälaisia ja -aiheisia sotahistoriallisia tietoteoksia kirjakustantamot ovat halukkaita julkaisemaan. Vallalla oleva trendi näyttäisi olevan se, että vakavasti otettavat akateemiset sotahistorioitsijat keskittyvät omiin rajallisiin tutkimuskenttiinsä ja jättävät kertovan ja syntetisoivan sotahistorian kirjoittamisen maallikkojen ja popularisoijien käsiin. Tämä kehitys näkyy selvimmin juuri toisessa maailmansodassa, joka aihepiirinä houkuttelee maallikkoja mutta karkottaa akateemikkoja.

Amerikassa myös sotahistorian yliopisto-opetus on kohdannut uuden ja yllättävän ongelman. Tuon ongelman muodostavat ne lukuisat Afganistanin ja Irakin sodan veteraanit ja veteraanien omaiset, joille sotahistorian opiskelu on tapa käsitellä omia sodan synnyttämiä traumoja. Viime syyskuussa Teksasin yliopiston historioitsija Joyce S. Goldberg kirjoitti riipaisevan artikkelin siitä, kuinka sotahistorian opettaminen muuttuneissa olosuhteissa osoittautuu ylivoimaiseksi haasteeksi tavalliselle akateemikolle. Goldberg, joka oli opettanut sotahistoriaa jo 30 vuotta, huomasi järkytyksekseen, että suuri osa hänen opiskelijoistaan ei halunnut opiskella sotahistoriaa tieteen itsensä vuoksi vaan etsiäkseen päätöstä tai katarsista omille tai läheistensä sotakokemuksille. Goldberg koki, että seminaarityöskentely sodan rikkomien veteraanien ja heidän läheistensä kanssa vaati opettajalta sellaisia terapeuttisia ja psykologisia valmiuksia, joita tavallisella tieteen tekijällä ei ole. Goldberg ratkaisi oman Gordianin solmunsa varsin valitettavalla tavalla, eli lopettamalla kokonaan sotahistorian opettamisen.

Onko sotahistorian tutkimisesta ja opettamisesta siis sovinnolla luovuttava, niin kuin Goldberg on tehnyt? Vastaukseni on, että ei. Sen sijaan, että Kleio jättäisi sotimisen Marsin huoleksi, tulisi tuon tuiman muusan pukea päälleen haarniska, vyöttää kupeensa miekalla ja käydä hyökkäykseen omaa valtakuntaansa uhkaavia panegyrikkoja, fantasiamaakareita ja defaitisteja vastaan. Sotahistoriassa ei ole kyse identiteettipolitiikasta tai joukkoterapiasta, vaan se on vakavasti otettava oppiaine, joka kytkeytyy osaksi kaikkia muita historiantutkimuksen kenttiä. Kleion pitää vallata tunkeilijoille menetetty territorio takaisin avaamalla, problematisoimalla, suhteellistamalla, käsitteellistämällä ja – mikä kaikkein tärkeintä – kertomalla sodan ja sodankäynnin historiaa. Kuten kaikki muut muusat, myös Kleio on inspiraation, runouden ja kirjallisuuden jumalatar; ja kuten muutkin muusat, myös Kleio on ylijumala Zeuksen tytär, joka isänsä tavoin saattaa suuttuessaan viskata räiskyvän salaman uhittelijoiden kurittamiseksi.

Julkaistu blogissa Scripturae 20.6.2012.

Sodankäyntivaltion sotu-uudistus

Viime syksyn sisäpoliittista keskustelua on hallinnut sosiaali- ja terveysalan niin sanottu sote–uudistus, jossa on väännetty eniten kättä palveluja tuottavien yhtymien luonteesta, tarkemmin sanoen siitä, tulisiko palvelut milloin ja missäkin tuottaa julkisilla vai yksityisillä toimijoilla. Poliittisen kentän oikealta puolelta on markkinoitu julkisen palvelun ulkoistamista yksityisille urakoitsijoille tuoreena innovaationa, vaikka historiallisesti kyse on enemmänkin ympyrän sulkeutumisesta – tai kenties vain pyörän keksimisestä uudelleen.

Palatkaamme ajassa taaksepäin myöhäiskeskiajan ja varhaismodernin aikakauden taitekohtaan, jolloin modernien territoriaalisten ja keskusjohtoisten valtioiden alkiomaiset esimuodot ilmaantuivat ensimmäistä kertaa Euroopan kartalle. Tuolloiset eurooppalaiset varhaisvaltiot eivät olleet hyvinvointi- vaan sodankäyntivaltioita, ja soten sijasta niiden suurena haasteena oli sotu- eli sotimis- ja tuhoamisalan uudistus. Uudistuksen juuret ylsivät aina 1300-luvulle asti. Sydänkeskiajan Euroopassa ritarien yhteiskunnallinen kerros oli lähestulkoon monopolisoinut järjestelmällistä väkivaltaa eli sodankäyntiä. Ainoana vastavoimana feodaalisin vasallisitein järjestäytyneille ritareille näyttäytyivät Italian niemimaan ja Itämeren rannikon kaupunkivaltiot, jotka pitivät yllä omia pieniä asevoimiaan kaupunkiensa ja merenkulkuyhteyksiensä suojelemiseksi. 

Englannin ja Ranskan välisen satavuotisen sodan (1337–1453) aikana sodankäynti pitkittyi ja sen mittakaava kasvoi entisestään. Eräs sodan merkittävimmistä rintamista sijaitsi Gascognessa, missä englantilaiset kävivät sotaansa kapetingien dynastiaa vastaan epäsuoralla tavalla paikallisten ritarien kautta. Gascogneläiset ritarit eivät olleet Englannin kuninkaan vasalleja, ja heille piti maksaa jonkinlaista palkkaa vaivoistaan. Kun Englannin rahakirstut olivat tyhjillään, tai sodassa koettiin yksi sen monista suvantovaiheista, palkkaritarit elättivät itsensä ja asemiehensä puhtaalla ryöstelyllä.

Satavuotinen sota osui samaan ajankohtaan, jolloin Italian kaupunkivaltiot alkoivat ulottaa valtiollista kontrolliaan yhä kauemmaksi omien muuriensa ulkopuolelle, minkä seurauksena kaupunkivaltioiden poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset intressit alkoivat törmäillä toisiinsa. Marssiminen ulos kaupunkien muurien tarjoamasta suojasta ja hyökkääminen vastustajan kimppuun vaativat kuitenkin sellaisia sotilaallisia resursseja, joita omien kansalaismiliisien vapaaehtoiseen puolustuspalvelukseen nojautuneet kaupunkivaltiot eivät omanneet. Kaupunkivaltioiden oli siis saatava jostain käyttöönsä ulkopuolisia sotajoukkoja, joilla olisi sekä ammattitaitoa että riittävä miesvahvuus laajamittaisen maasodan harjoittamiseksi.

Ratkaisun italialaisten kaupunkivaltioiden resurssipulaan tarjosi satavuotisen sodan melskeissä syntynyt ns. bastardifeodalismi, jossa ritarien sotilaallinen suhde sotaherroihin perustui enemmän palkkaukseen kuin feodaaliseen vasallisiteeseen. Ritarit ryhtyivät kokoamaan omia yksityisarmeijoitaan, niin sanottuja ”vapaita komppanioita”, jotka tarjosivat sotilaallisia palveluksiaan maksukykyisille työnantajille. Ei ollut suurikaan ihme, että monet ritarikomppaniat löysivät pian tiensä Italiaan, missä oli sotilaallisen urakoinnin saralla myyjän markkinat. Tunnetuin näistä ensimmäisen aallon palkkaritareista oli englantilainen sir John Hawkwood (1320–1394), joka johti ”valkoisena komppaniana” (White Company) tunnettua palkka-armeijaa Pisan, Perugian ja muiden kaupunkivaltioiden palveluksessa.

Nämä palkkaritarit opittiin tuntemaan condottiereinä, heidän solmimansa sopimuksen eli condotten mukaan. Tyypillinen sopimus määritteli condottieren sotakentälle toimittamien joukkojen luonteen ja lukumäärän ja sen, kuinka kauan ja millä hinnalla sopimus olisi voimassa. Koska sodankäyntikausi rajoittui keskiajan Euroopassa vain noin kuuteen kuukauteen, oli tyypillinen sopimuskin yleensä sen pituinen. Suuren kysynnän vuoksi sotilaallisen urakoinnin tarjoajat olivat varsin vahvoilla sopimustilanteessa, mistä johtuen he saattoivat vaatia puolet tai jopa kaksi kolmasosaa sovitusta palkkiosta etukäteen.

Tässä kohtaa sotilaalliseen urakointiin ilmaantui päämies–agenttisuhteena tunnettu taloustieteellinen ongelma. Condottierien työnantajat eivät olleet vakuuttuneita siitä, että sotilasurakoitsijat sotivat kaikkein parhaimmalla ja tehokkaimmalla mahdollisella tavalla; lisäksi työnantajina toimineilla kaupunkivaltioilla esiintyi myös epäilyksiä sotilasurakoitsijoiden lojaliteetista, mitkä epäilykset eivät aina olleet perusteettomia. Condottiereilla puolestaan oli omat epäilyksensä urakan todellisten kustannusten ja siitä maksetun palkkion välisestä epäsuhdasta. Toisaalla päämies–agentti -ongelma heijastui myös sotilasurakoitsijoiden omiin alaisiin, jotka (jälleen aiheellisesti) epäilivät sotilasurakoitsijaa yrityksestä vetää välistä rivisotilaille kuuluvia palkkioita. Vastaavasti sotilasurakoitsijat eivät voineet täysin luottaa alaistensa kykyyn tai tahtoon suorittaa condottessa sovittuja sotilaallisia tehtäviä. Palkkasotureiden, sotilasurakoitsijoiden ja työnantajien välisestä luottamuspulasta todistaa parhaiten se, että vuosittain uusittavia condotteja sorvattiin ja viilattiin alati uusiin muotoiluihin ja ehtoihin.

Ajan myötä sotilasurakointi asettui jonkinlaisiin vakaisiin ja ennakoitaviin uomiin. Kaupunkivaltiot pystyttivät erillisen virkakoneiston, jonka tarkoituksena oli kurkkia sotilasurakoitsijoiden olkapäiden ylitse ja varmistaa, että nämä täyttivät condotten ehdot sovitulla tavalla. Samalla kaikkein epäluotettavimmat ja ennakoimattomasti toimineet sotilasurakoitsijat karsiutuivat pois sotilasmarkkinoilta, ja jäljelle jäivät ne, joilla oli sotilaallisten resurssien ohella myös sosiaalista pääomaa. Usein tällaiset sotilasurakoitsijat olivat itse myös paikallisia ruhtinaita – hyvänä esimerkkinä Francisco Sforza (1401–1466), joka kapusi yhteiskunnallisilla tikapuilla condottierestä Milanon herttuaksi. Eräät kaupunkivaltiot, kuten Venetsia, alkoivat pitää condottierejä tarpeettomina välikäsinä ja menoerinä itsensä ja sotilaallisen työn todellisten tekijöiden eli sotilaiden välillä. Julkinen sektori otti itselleen condottieren roolin ja ryhtyi solmimaan työsopimuksia suoraan suorittavan portaan palkkasotureiden kanssa. Tämän kehityksen mahdollisti sotilaallisen tietotaidon ja johtamiskyvyn juurtuminen kaupunkivaltioiden omien johtohenkilöiden ja sotilasvirkamiesten joukkoon. 1400-luvun lopulla ulkomaalaisten condottierien rooli Italiassa hiipui ja sotilasurakoinnista tuli italialaisten itsensä dominoimaa liiketoimintaa. Seuraavalla vuosisadalla palkkasoturien ja sotilasurakoitsijoiden virta kääntyi jo vastakkaiseen suuntaan ja Italiasta tuli sotu-palvelujen viejämaa.

1500-luvulla sotilasurakointi levisi Länsi- ja Keski-Eurooppaan ja sen mittakaava kasvoi entistä suuremmaksi. Samalla julkisten päättäjien ote sotilasurakoinnista vahvistui. 1500-luvun alussa Euroopan merkittävin palkkasoturien viejämaa oli Sveitsi, jossa päätökset sotu-palvelujen myynnistä tehtiin kantonien paikallisella tasolla. Valaliittolaiset halusivat välttää tilanteita, joissa sveitsiläiset palkkasoturit joutuisivat taistelemaan omia maanmiehiään vastaan. Saksassa maineikkaiden Landsknechtien sotilasurakointi oli poliittisesti autonomisten ritarien ja ruhtinaiden lähestulkoon yksinoikeus. Heissä yhdistyi sotilasurakoitsijoina yksityinen ja territoriaalisina ruhtinaina julkinen sektori. Landsknecht–komppanioiden päivittäisistä toiminnoista vastasivat sotilaiden itsensä valitsemat upseerit, jotka edustivat välimiehinä yhteen suuntaan työnantajan ja toiseen työntekijöiden intressejä. Landsknechtien sotilasurakointi lepäsi siis eräänlaisella kolmikantapohjalla.

1500-luvun lopulla monet sveitsiläiset ja saksalaiset palkkasoturit suuntasivat Ranskaan, missä riehui sisällissota kruunun, hugenottien ja katolisen liigan välillä. Hugenotit ja katoliset ruhtinaat, joilla ei ollut aluksi käytössään mitään julkisia resursseja, turvautuivat sodankäynnissään yksityisiin sotilasurakoitsijoihin. Rahat palkkasoturien rahoittamiseksi he hankkivat ottamalla itselleen kruunun veronkanto-oikeuden hallitsemillaan alueilla. Sotilasurakoitsijat olivat tässä veronkeruussa niin tehokkaita, että heidän kokoon haalimansa verokertymä ylitti usein sen, mitä kruunun omat voudit olivat aiemmin saaneet kasaan.

Sotilasurakoinnin mittakaava saavutti lakipisteensä 1600-luvulla. Espanjan ja Alankomaiden välisen kahdeksankymmenvuotisen sodan (1568–1648) sekä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja osmanien sulttaanikunnan välisen pitkän turkkilaissodan (1593–1606) myötä sotilasurakoitsijat ryhtyivät sijoittamaan yhä suurempia määriä omaa pääomaansa sodankäyntiin sekä lainaamaan rahaa sotaa käyville toimeksiantajilleen. Sijoituksen riskiä vähensi sotilasurakoitsijoiden silmissä kontribuutioiden järjestelmä, jossa valtiovalta delegoi sotilasurakoitsijoille vallan kerätä pakkoluonteisia veroja miehittämillään alueilla. Osa kontribuutioista oli osa esivallalle aiemmin kuulunutta verokertymään, joka ohjattiin rauhanomaisesti sotilasurakoitsijoiden taskuihin, mutta osa oli väkivallan uhkaan perustuvia pakkoveroja eli polttolunnaita. Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikana sekä keisarillinen generalissimus Albrecht von Wallenstein että häntä vastaan sotinut Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf kokosivat yli sadantuhannen miehen vahvuiset palkkasoturiarmeijat, joiden ylläpito kaatui pitkälti saksalaisten säätyjen niskoille.

Sotilasurakoinnin haitat ryhtyivät tässä vaiheessa ylittämään siitä saadut hyödyt. Ensiksikin sotilasurakoitsijoiden tapa periä kontribuutioita perustui aina vain enemmän väkivallan käyttöön, minkä lisäksi heillä oli taipumus kiristää miehittämiltään alueilta suurempia summia kuin mihin heillä oli valtuudet työnantajina toimineilta valtiovalloilta. Toiseksi sotilasurakointi teki sodan lopettamisesta taloudellisesti epämiellyttävän vaihtoehdon, sillä sotilasurakoitsijoille oli sopimuksen purkamisen yhteydessä maksettava kotiutusrahaa sekä mahdolliset palkkasaatavat, joita jälkimmäisiä oli kertynyt kolmekymmentä vuotta kestäneen sodan aikana ehtinyt kertyä aikamoinen määrä niin keisaria kuin hänen vihollisiaankin palvelleille sotilasurakoitsijoille. Ruotsissa Westfalenin rauhan solmiminen vuonna 1648 aiheutti vakavan kassakriisin, joka horjutti niin kuningatar Kristiinan kuin kruunun lahjoituksista riippuvaiseksi tulleen valtaneuvostoaristokratiankin asemaa.

1600-luvun suuressa sotu-uudistuksessa varhaismodernit valtiovallat ottivat itse hoitaakseen tehtäviä, jotka olivat aiemmin kuuluneet Wallensteinin kaltaisille sotilasurakoitsijoille. Monissa Euroopan maissa upseerien oletettiin yhä käyttävän omaa pääomaa johtamiensa yksiköiden ylläpitämiseksi, mutta käytäntöä ei enää nähty niinkään sotilasurakointina kuin sääty-yhteiskunnan velvoitteena. Upseerin komissio oli synonyymi aatelisstatuksen kanssa, ja oman rahan sijoittaminen sodankäynnin kuluihin oli samalla tavoin osoitus sotilaskunnosta ja aatelisesta jalostuneisuudesta kuin ilmassa vinkuvien luotien ja tykinkuulien kohtaaminen taistelukentällä ilman näkyviä merkkejä pelosta tai arkuudesta. Useimmat sotilasurakoitsijat siirtyivät vaivattomasti yksityiseltä sektorilta julkiselle ja ryhtyivät palkatuiksi upseereiksi; sotabisneksestä ulos lunastamisen yhteydessä monia sotilasurakoitsijoita myös kompensoitiin aatelisstatuksella, mikäli he eivät sellaista vielä omanneet. Wallensteinin kohdalla hänen toimeksiantajansa keisari Ferdinand II katsoi parhaaksi hankkiutua eroon epälojaalilta vaikuttavasta sotilasurakoitsijasta salamurhan avulla. Samalla keisari kuoletti myös omat, jo astronomisiksi kasvaneet velkansa Wallensteinille. 

Sotu-uudistus synnytti fiskaalis-sotilaallisen mahtivaltion, jota voi pitää modernin kansallisvaltion esimuotona. Fiskaalis-sotilaallisen valtion suurin julkinen menoerä oli yhä sodankäynti, mutta sen rahoitus järjestettiin keskushallinnon kautta kierrätettyjen verojen, tullien ja lainojen kautta. Samalla valtio erotti siviili- ja sotilashallinnon toisistaan. Sotilaat eivät enää keräilleet ylläpitoaan varten osoitettuja kontribuutioita ja linnaleirejä omavaltaisesti, vaan heille oli osoitettu valtion toimesta pysyvät tulonlähteet veroista ja muista julkisista tulonsiirroista. Myöskään valtion nimessä toimineet virkamiehet eivät enää kyenneet keskiajan feodaaliruhtinaiden tavoin käyttämään veroja ja muita esivallan vaatimia maksuja omien yksityisarmeijoittensa muodostamiseen.

Uuden ajan sodankäyntivaltion sotu-uudistus ja siitä versonut julkisen sektorin väkivaltamonopoli on yhä tänäkin päivänä valtiollisen legitimiteetin keskeisin takaaja. Käänteisesti voisi sanoa, että organisoituun väkivallan käyttöön ja oman suvereniteettinsa puolustamiseen kykenemätön valtio menettää väistämättä olemassaolonsa oikeutuksen. Tällaisesta sotu-regressiosta löytyy esimerkkejä tietyistä kolmannen maailman maista, joissa valtio on menettänyt sotilaallisen voimankäytön monopolin sen esivaltaa uhmanneille yksityisarmeijoille, terroristijärjestöille ja rikollissyndikaateille.

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 24.1.2015.

Hugh Trevor-Roper

Sain jokin aika sitten luetuksi Adam Sismanin kirjoittaman elämäkerran Hugh Trevor-Roper: A Biography. Vuonna 2003 kuollut Hugh Trevor-Roper oli pitkän uran tehnyt englantilainen historioitsija, jonka ainoa suomennoksena ilmestynyt teos oli Tammen vuonna 1963 julkaisema Hitlerin viimeiset päivät. Akateemisen uransa Trevor-Roper teki kuitenkin 1600-luvun eurooppalaisesta historiasta, mitä hän opetti ensin Oxfordissa ja sittemmin Cambridgessa.

Itse tutustuin ensimmäistä kertaa Trevor-Roperin tuotantoon Aberdeenin yliopistossa opiskellessani, jolloin osallistuin historiografian kurssin ryhmätyöhön, jonka aihe käsitteli niin sanottua “1600-luvun yleistä kriisiä” (General Crisis of the Seventeenth Century). Termin oli alun perin lanseerannut historioitsija Eric Hobsbawn vuonna 1954 ilmestyneessä artikkelissaan, mutta käsite vakiintui osaksi akateemista diskurssia vuonna 1959, jolloin Trevor-Roper esitti siitä oman tulkintansa aikakausijulkaisussa Past & Present. En tässä puutu sinänsä kiehtovaan debattiin tärkeänä pitämästäni historiallisesta ilmiöstä (johon kenties palaan toiste) vaan tyydyn sen sijaan muistelemaan, että vaikka pidin Trevor-Roperin argumentointia puutteellisena, teki hänen retorisen kirjoitustyylinsä lennokkuus ja innostavuus minuun silti suuren vaikutuksen.

Näin ollen, kun havaitsin Trevor-Roperin nimen kirjan selkämyksessä Kansalliskirjaston hyllyssä, tartuin heti kirjaan oppiakseni enemmän kiinnostavana pitämästäni varhaismodernistista. Sismanin kirjoittama elämäkerta osoittautui, ikävä kyllä, pettymykseksi. Ei niin, etteikö Trevor-Roperin elämässä olisi ollut aineksia vauhdikkaaseen ja värikkääseen kertomukseen. Trevor-Roper aloitti opiskelunsa Oxfordissa 1930-luvun puolivälissä, jolloin englantilaista yliopistoelämää ravisutteli Espanjan sisällissota ja siihen yleisemmin liittyvä kommunismin ja fasismin nousu. Sodan aikana Trevor-Roper palveli salaisessa palvelussa, missä hänen tehtävänään oli tarkkailla Saksan sotilastiedustelupalvelu Abwehrin radioliikennettä. Sodan jälkeen Trevor-Roper palasi Oxfordin yliopistoon, missä hänet nimitettiin ensin tutkijatohtoriksi ja sittemmin Regius–professoriksi. Opetustyön ja tutkimusprojektien ohella Trevor-Roper ehti myös mennä naimisiin aidon aristokraatin, kenttämarsalkka Douglas Haigin tyttären Lady Alexandran kanssa, kirjoittaa artikkeleita lukuisiin sanomalehtiin ja kiertää maailmaa.

Näistä kiinnostavista aineksista huolimatta Sisman tarjoilee aika tylsän, jopa banaalin, elämäkerran. Englantilaisen biografian traditioon kuuluu valitettavasti kertoa vähän kaikkea vähän kaikesta, mistä syystä myös Sisman juuttuu kuvailemaan Trevor-Roperin kodin sisustusta sekä pohtimaan niinkin oleellista kysymystä, harrastivatko Trevor-Roper ja Lady Alexandra seksiä edellisen virkahuoneessa Meston Collegessa. Fascinating stuff. Itse odotin, että Sisman olisi kertonut enemmän niistä asioista, jotka kiinnostaisivat Trevor-Roperista kertovan elämäkerran ilmiselvintä kohderyhmää, eli toisia historioitsijoita. Silti esimerkiksi Trevor-Roperin New Cambridge Modern History -tietokirjasarjaan kirjoittama tärkeä artikkeli Espanjan 1600-luvun alussa harjoittamasta rauhanpolitiikasta, Pax Hispanicasta, sivuutetaan Sismanin kirjassa vain yhdellä lauseella.

Sismanin kirjan ansio on siinä, että se kuvaa kuinka kuuluisan ja menestyvän historioitsijan elämässä oli myös omat varjopuolensa. Trevor-Roperin itsensä suurin pettymys koski hänen tuotantonsa vaatimatonta kokoa. Trevor-Roperin julkaisut koostuivat suurimmaksi osin esseistä ja artikkeleista. Monografeja oli vain muutama, ja niistä tunnetuin ja myydyin, kertomus Hitlerin viimeisistä päivistä, oli tyyliltään journalistinen eikä käsitellyt Trevor-Roperin omaa akateemista aihepiiriä, 1600-luvun Euroopan historiaa. Uuden ajan historiaa käsittelevän opus magnumin puuttuminen olikin suoranainen häpeän aihe Trevor-Roperille, joka oli aina pitänyt kirjallisena esikuvanaan mammuttimaisen Rooma-historiikin kirjoittanutta Edward Gibbonia.

Vuonna 1983 Trevor-Roperia kohtasi myös valtaisa julkinen nöyryytys, kun hän omaa hölmöyttään meni antamaan asiantuntijalausunnon niin sanotuista “Hitler-päiväkirjoista.” Tuohon tehtävään hänet oli painostanut The Times -lehtiyhtymän tuore omistaja, mediamoguli Rupert Murdoch, joka oli jo ehtinyt maksaa sievoisen summan päiväkirjojen julkaisuoikeuksista ja toivoi siten Trevor-Roperin vahvistavan päiväkirjat aidoiksi. Juuri niin Trevor-Roper erehtyi tekemään, tragikoomisin seurauksin. Kun päiväkirjat osoittautuivat väärennöksiksi, Trevor-Roper ryhtyi pyörtämään puheitaan, mutta liian myöhään. Trevor-Roper joutui koko brittimedian pilkan kohteeksi, ja eniten lystiä hänen kustannuksellaan piti satiirilehti Private Eye, joka väänsi hänen nimensä muotoon Hugh Very-Ropey (“hyvin taipuisa”). Trevor-Roperin osallisuus skandaaliin ikuistui myös pilakuvassa nimeltä Piece in Our Times, joka teki pilkkaa Neville Chamberlainin kuuluisasta esiintymisestä tämän tavattua Hitlerin Münchenissä vuonna 1939. Chamberlainin rooli on annettu Murdochille, joka julistaa: “I have in my hand a worthless piece of paper bearing the faked signature of Herr Hitler himself.” Viereen on piirretty seisomaan liituraitapukuun pukeutunut Trevor-Roper, kasvoillaan omahyväinen ilme. Harva historioitsija haluaisi tulla ikuistetuksi vastaavalla tavalla.                                                                  

Julkaistu blogissa Scripturae 26.4.2012.