Adam Smith ja maanpuolustus

 

Skotlantilainen moraalifilosofi Adam Smith (1723–1790) tunnetaan parhaiten kansantalouden mekanismeja selittäneestä suurteoksestaan The Wealth of Nations (ilmestyi 1776), jossa hän määritteli sellaisia valtavirran taloustieteen edelleenkin käyttämiä käsitteitä, kuten työnjako ja markkinoiden ”näkymätön käsi.” Yleisimmin Smith nostetaan esille keskusteltaessa verotuksen ja hinnanmuodostuksen kysymyksiä, jolloin unohtuu helposti se, että Smithin magnum opus käsitteli yli tuhannella sivullaan myös lukuisia muita aiheita. Eräs näistä usein unohdetuista mutta vuosisadasta toiseen silti yhtä ajankohtaisena pysyneistä aiheista oli maanpuolustus, jota Smith käsitteli verrattain perusteellisesti sotalaitoksen, työnjaon ja suvereniteetin näkökulmista.

 

Kun Smith käsitteli kirjassaan valuutan mekanismeja, lähti hän liikkeelle perusasioista eli rahan historiasta. Sama lähestymistapa toistui Smithin luvussa puolustuksen kuluista (Expence of Defence). Sodankäynnin historia lähti Smithin mukaan liikkeelle primitiivisistä metsästäjäyhteisöistä, joita hänen omana aikanaan 1700-luvun lopulla edustivat Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat. Oleellista näissä yhteisöissä oli se, että sodankäyntiin kulutettu resurssi oli pyöreä nolla johtuen siitä, että soturin elinkeino eli metsästys oli käytännössä yksi yhteen vihollista vastaan taistelun kanssa. Soturi käytti taisteluun samoja taitoja ja työkaluja kuin metsästykseen, joten ainoa sodankäynnin lisämeno, tai kuten nykytaloustieteessä sanottaisiin ”vaihtoehtoiskustannus”, syntyi vain taisteluun käytetystä ajasta. Koska metsästäjäyhteisöissä sotaa käytiin vain heimon puolustamiseksi tai vääryyksien kostamiseksi, sotiminen oli täysin satunnaista ja lyhytkestoista, eikä siten edellyttänyt minkäänlaista poliittista struktuuria sotimisen johtamiseksi.

 

Seuraava kehitysaskel Smithin mallissa olivat paimentolaiskulttuurit, kuten Keski-Aasian tataarit ja Lähi-idän arabit. Paimentolaisilla oli tyypillisesti johtaja, usein varsinainen sotalordi, mutta sodankäyntiin ei tarvinnut kohdentaa yhteisön resursseja kahdesta syystä. Ensinnäkin paimentolaiset kuljettivat sotaretkille mukanaan oman elinkeinonsa eli hevoset, karjan, lampaat ja kamelit. Toiseksi sota itsessään elätti sodankäyntiä, kun paimentolaiset liikkuivat yhdeltä alueelta toiselle ja kykenivät ryöstämään viholliselta tämän resursseja. Tässä vaiheessa sotahistorian kehitystä kuvaan astuu sodankäynnin lisäarvo, toisin sanoen paimentolaisten mahdollisuus kasvattaa laumojaan ja omaisuuttaan sodan avulla.

 

Kolmas sodankäynnin kehitysaskel olivat maanviljelysyhteiskunnat. Näillä yhteiskunnilla oli selkeä poliittinen johto, kuten antiikin Kreikan polis, Rooman tasavalta tai keskiajan Euroopan kuninkaat. Koska talonpoika ei voinut viljellä maata ja taistella sodissa samaan aikaan, poliittinen valta käytännössä pakotti talonpojat hankkimaan ylimääräisellä ajallaan sotilaallisia taitoja, joita voitiin tarvittaessa soveltaa kylä- tai kaupunkiyhteisön puolustamiseksi vihollista vastaan. Peltotyön karaistamat maanviljelijät soveltuivat fyysisesti hyvin sodankäynnin töihin, joista yleinen oli vaikkapa esteiden tai vallihautojen kaivaminen (Smithin omalla aikakaudella jo juoksuhautojen tekeminen). Periaatteessa kaikki maanviljelysyhteiskunnan terveet ja aikuiset miehet saattoivat lähteä sotaan, mutta heidän elinkeinonsa luonteen takia kampanjakausi oli sijoitettava kylvön ja elonkorjuun välille. Sodankäynnin vaihtoehtoiskustannus alkoi tässä sotahistorian vaiheessa olla keskeinen ongelma, joka vaati hallitsijoilta ennakointia ja suunnittelua.

 

Tultaessa Smithin omalle esimodernille aikakaudelle, sodankäynti joutui vastaamaan yhä monimutkaisemmaksi käyneen yhteiskunnan haasteisiin. Uuden ajan eurooppalainen yhteiskunta ei enää koostunut metsästäjistä, paimentolaisista tai pelkistä maanviljelijöistä, vaan sitä luonnehti Smithin tunnistama työnjako, jossa sepät, suutarit, teurastajat ja muut kaupallistuvan varhaiskapitalistisen yhteiskunnan työntekijät keskittyivät omaan erikoisosaamiseensa koko yhteisön hyödyksi. Sodankäynnin kannalta tämä työnjako oli kuitenkin ongelma:

 

Mutta sillä hetkellä, kun esimerkiksi käsityöläinen, seppä, puuseppä tai kutoja poistuu työpajaltaan, hänen ainoa tulonlähteensä kuivuu täysin kokoon…Niinpä, kun hän lähtee sotatielle yhteisöään puolustamaan, hänet on pakko elättää julkisista varoista.

 

Tämä työnjaollinen ja kansantaloudellinen dilemma jätti uuden ajan valtiolle kaksi vaihtoehtoa maanpuolustuksen järjestämiseksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli nostoväki tai miliisi (militia). Tämä tarkoitti sitä, että valtiovalta pakotti joko kaikki tai osan mieskuntoisista kansalaisista osallistumaan säännöllisiin harjoituksiin ja mobilisoitumaan sodan aikana puolustusjoukoksi. Tähän tavoitteeseen päästiin Smithin mukaan vain väkevällä pakkovallalla (rigorous police) sekä välittämättä kansalaisten luonnollisesta taipumuksesta priorisoida oman elinkeinonsa harjoittaminen sotapalveluksen sijasta. Toinen vaihtoehto oli Smithin oman työnjakomallin looginen seuraus eli oman ammattisotilaiden ammattikunnan muodostaminen vakinaiseksi armeijaksi (standing army).

Sotataitojen harjoittaminen on vakinaisen armeijan sotilaiden ainoa pääasiallinen ammatti, ja valtion tarjoama ylläpito tai palkka on heidän ensisijainen ja ainoa tulonlähteensä.

 

Smith käyttää suuren osan maanpuolustuksen kirjaluvustaan miliisin ja vakinaisen armeijan laadullisten ja määrällisten erojen jäsentämiseen. Oleellinen Smithin huomioima sotahistoriallinen muuttuja oli sodankäynnin monimutkaistuminen entistä teknisemmäksi ja tuhoisammaksi toiminnaksi. Ruutiaseiden ilmaantuminen oli Smithin mukaan laukaissut ”suuren vallankumouksen” sodankäynnissä, kun se oli asettanut fyysisesti vaatimattoman musketöörin samalle tasolle koko ikänsä kuntoaan ja taistelutaitojaan harjoittaneen soturin tai ritarin kanssa. Toisaalta toiminta osana entistä suurempia taisteluyhtymiä edellytti myös aiempaa suurempaa kuuliaisuutta sekä kykyä koordinoida toimintaansa osana ryhmää, mikä vaati merkittävää ajankäyttöä sulkeisissa ja harjoituksissa. Tästä syystä täysipäiväinen ammattisotilas oli Smithin mukaan aina ylivoimainen nostomieheen verrattuna.

 

Tämä laadullinen ero ei ollut kuitenkaan kiveen hakattu, kuten Smith huomioi liittyen niin antiikin kuin oman aikakautensakin konflikteihin. Ammattiarmeija saattoi menettää etulyöntiasemansa lyömällä laimin fokuksensa omaan pääammattiinsa, kuten oli käynyt myöhäisajan Roomassa, missä sotilaat olivat sotilassiirtokunnissaan harjoittaa enemmän maanviljelijän ja käsityöläisen kuin sotilaan ammattia. Vastaavasti myös miliisit saattoivat sotilaallistua, jos heidän sotapalveluksensa muuttui pitkäaikaiseksi: ”Mikäli sota Amerikassa pitkittyy vielä toiseen kampanjaan, Amerikan miliisistä saattaa tulla hyvinkin tasaväkinen vakinaisen armeijan kanssa”, Smith kirjoitti viitaten juuri alkaneeseen Amerikan vapaussotaan vuonna 1776. Myös nostoväen pohjalta koottu vakinainen armeija saattoi parantua laadullisesti saatuaan pitkittynyttä ja institutionalisoitunutta taistelukokemusta. Tässä yhteydessä Smith osoittaa ihailuaan tsaari Pietari I:n luomaa Venäjän vakinaista armeijaa kohtaan. Venäjän epäyhteismitallisesta, vanhasta sotalaitoksesta poiketen Pietari I oli perustanut valikoivaan asevelvollisuuteen perustuneen vakinaisen armeijan, jonka sotilaat suorittivat käytännössä elinikäistä palvelusta valtiovallan elättämänä. Seitsenvuotisessa sodassa 1756–1763 venäläiset osoittivat, että he eivät sotilaina jääneet laadullisesti lainkaan jälkeen Fredrik Suuren preussilaisista, ”joita tuohon aikaan pidettiin Euroopan kovimpina ja kokeneimpina veteraaneina.”

 

Adam Smithin pohdinta maanpuolustuksesta herättää ajatuksia yhteiskunnallisista teorioista ja sotahistoriasta ylipäätään. Valtiotieteissä vallitsee vahva ymmärrys siitä, että modernin valtionmuodostuksen, väkivaltamonopolin ja vakinaisen armeijan välillä vallitsee selvä yhteys. Myös Smith hahmotti tämän vuorovaikutussuhteen ja piti sitä jopa yhteiskunnallisen vapauden ja oikeusvaltion kannalta keskeisenä lähtökohtana. Vaikka Smithin omassa kotimaassa, Hannoverin ruhtinaiden hallitsemassa Iso-Britanniassa, oli vakinaisen armeijan olemassaoloa pidetty 1600-luvulta lähtien potentiaalisena absolutismin ja hirmuvallan työkaluna, Smith ymmärsi sen päinvastoin sisäisen vapauden turvaajana. Smith näki, että väkivallan monopoli ja vakituinen armeija kasvattivat oikeamielisen suvereenin itsevarmuutta ja lisäsivät siten yhteiskunnan vakautta:

 

Päinvastoin suvereeni, joka tuntee itsensä paitsi luonnollisen aristokratian niin myös vakinaisen armeijan tukemaksi, ei pahemmin häiriinny edes kaikkein karkeimmista ja hillittömimmistä vastalauseista. Hän voi turvallisesti antaa ne anteeksi tai jättää ne huomioimatta, ja niin tietoisuus omasta ylivoimaisuudesta luonnollisesti kannustaakin häntä tekemään.

 

Smithin tapa jäsentää sotilaallinen ammatti työnjaon kautta oli oivallinen, mutta hän ei kuitenkaan soveltanut oivallustaan itse armeijan sisälle, vaikka aikakauden sotalaitokset olisivat mahdollistaneet myös tällaisen analyysin. Siinä, missä primitiivisten yhteisöjen ja antiikin valtakuntien armeijoissa oli ollut vain vähäisiä soturien variaatioita – keihäsmiehiä, jousimiehiä ja ratsusotureita – uuden ajan sotalaitoksia leimasi sotilaallisen työn jakautuminen erilaisten aselajien ja teknisten erikoistumisten välille. Smithin omalla aikakaudella sotilaan ammattikunta oli erikoistunut musketööreiksi, krenatööreiksi, jääkäreiksi, pioneereiksi, tykkimiehiksi, rakuunoiksi, husaareiksi ja kyrassieereiksi. Ampuma-aseet vaihtelivat piilukkomusketista karbiineihin, tussareihin ja pistooleihin, tykit pieninaulaisista pikkukanuunoista järeisiin piiritystykkeihin ja mörssäreihin. Taistelujoukkojen rinnalle ja yläpuolelle oli ilmaantunut erilaisia komissaareja, intendenttejä, profosseja, auditoijia ja muita sotilaallisia virkamiehiä. Sodankäynnin hierarkia kulki sekin taistelukentältä kollegioihin, sotakabinetteihin ja modernien puolustusministeriöiden edelläkävijöihin. Uuden ajan armeija oli siten itsessään kirjava työnjaon ympäristö. 1700-luvulla kirjoittanut Smith ei myöskään voinut tietää, mihin suuntaan työnjaon oppi ja sen problematiikka kulkivat myöhemmällä ajalla. Niinpä hän ei tuntenut Karl Marxin oppia työnteon vieraantumisesta ja väärästä tietoisuudesta. Näiden marxilaisten näkökulmien valossa olisi ollut jo 1700-luvulla aiheellista pohtia sitä, missä määrin ammattisotilaan työ oli pakkotyötä ja vaihdettavaa kauppatavaraa. Jos ammattisotilas vieraantuu työstään ja omaksuu väärän tietoisuuden, kykeneekö hän enää havainnoimaan toimintaansa motivoivia tekijöitä ja toimintansa vaikutusta muihin, mukaan lukien omaan yhteisöönsä ja jopa suvereeniinsa? Näiden kysymysten esittämisen Smith joutui jättämään jälkipolville.

 

Smith tuli jo 1700-luvulla artikuloineeksi saman sotilaallisen osallistumisen suhteen (military participation ratio), jonka sosiologi Stanislaw Andrzejewski lanseerasi vuonna 1954. Sotilaallista organisaatiota tutkiessaan Andrzejewski oli havainnut, että menestys sodankäynnissä riippui kyvystä koordinoida yksilöllisiä toimia. Mitä suurempi sotilasorganisaatio oli, sitä enemmän koordinaatiota ja hierarkian kerroksia se vaati. Käytännössä tämä oivallus viittasi siihen, että menestyäkseen sotilasorganisaation piti saada käyttöönsä merkittävät määrät yhteiskunnan inhimillisiä resursseja – toisin sanoen työvoimaa. Tätä sotilasorganisaation työllistämää osuutta yhteiskunnan koko väestöstä Andrzejewski kuvasi sotilaallisen osallistumisen matemaattisella suhteella. Sotahistoriassa menestyneet valtiot ja niiden sotilasorganisaatiot olivat käyttäneet suhteellisen suurta osuutta väestöstä, kuten tuoreet esimerkit (Neuvostoliitto, Iso-Britannia, USA) toisesta maailmansodasta olivat osoittaneet. Suhteesta oli vedettävissä selkeä johtopäätös: mitä suurempi osuus väestöstä osallistui sodankäyntiin, sitä tehokkaampi oli sotilasorganisaatio ja sitä menestyksekkäämpää oli sodankäynti. Smith veti kirjassaan kuitenkin aivan päinvastaisen johtopäätöksen. Muinaisissa metsästäjä- ja paimenkulttuureissa väestön osallistuminen sodankäyntiin oli ollut lähes totaalista, mukaan lukien usein naiset ja lapsetkin, mutta se ei kuitenkaan tehnyt näistä kulttuureista sotilaallisesti ylivertaisia suhteessa jalostuneempiin yhteiskuntiin, joissa vain alati pienentynyt väestönosuus oli sodankäynnin palveluksessa. Itse asiassa tilanne oli Smithin mukaan täysin toisin:

 

Niiden lukumäärä suhteessa koko väestöön, jotka voivat lähteä sotaan, on pakostakin paljon pienempi sivistyneessä kuin alkeellisessa yhteiskunnassa. Sivistyneissä yhteiskunnissa, joissa sotilaita elätetään niiden työllä, jotka eivät ole sotilaita, edellisten lukumäärä ei voi koskaan ylittää sitä, mitä jälkimmäiset kykenevät elättämään, mukaan lukien heidän asemilleen sopivilla tavoilla, itsensä ja muut hallinnon ja lainvalvonnan virkamiehet, joita he ovat myös velvollisia elättämään.

 

Smithin laajempi teesi siitä, että sodankäynti ja sotalaitokset heijastavat oman aikakautensa yhteiskunnan ja elinkeinoelämän muotoja, on tehnyt väkevän paluun ns. uusien sotien (new wars) tutkimuksen yhteydessä. Futurologit Alvin ja Heidi Toffler julkaisivat vuonna 1993 kirjan War and Anti-War, jossa he hahmottivat sodankäynnin kehitystä kolmessa historiallisessa ”aallossa.” Sodankäynnin ensimmäinen aalto oli Tofflerien mukaan se, joka kehittyi maanviljelyksen synnyn myötä neoliittisellä aikakaudella. Sodankäynnin kohteena oli tuolloin, suorasti tai epäsuorasti, viljeltävä maa, ja sodankäynti itsessään mukautui vuodenaikojen ja kasvukausien vaihteluun. Sodankäynnin toinen aalto lähti liikkeelle teollisesta vallankumouksesta 1800-luvun vaihteessa. Teollisuusyhteiskunta massatuotti kaikkia hyödykkeitä, ja myös niitä, joilla käytiin sotaa. Massamateria vaati käyttäjikseen massa-armeijan, ja siten sodankäynnin toinen aalto synnytti vallankumouksellisen Ranskan kaltaisia levée en massen asevelvollisarmeijoita, jotka olivat historialliselta suuruusluokaltaan ennennäkemättömiä. Sodankäyntiä monopolisoinut suvereeni oli tuolloin territoriaalinen kansallisvaltio, joka yksin kykeni mobilisoimaan ihmismassoja ja materiaalisia resursseja laajamittaiseen sodankäyntiin. Kolmas aalto viittaa postmodernin aikakautemme yhteiskuntaan, jonka menestyjät tuottavat korkeateknologiaa ja informaatiota. Sodankäynnissä tämä yhteiskunnan ja talouden muoto ilmenee tietotekniikan erikoistuneessa soveltamisessa sotilaallisen etulyöntiaseman saavuttamiseksi. Nämä uudet sodat ovat monimuotoisia ja epäsymmetrisiä, ja niitä käydään myös maan fyysisten rajojen ulkopuolella avaruudessa ja virtuaalimaailmassa. Smith, jonka oman aikakauden sodankäynti jäi tässä taksonomiassa ensimmäisen aallon tasolle, ei voinut tietenkään ennustaa teollisuuden ja informaatioteknologian tuottamia sodankäynnin murroksia, sillä hän ei itse ehtinyt todistaa edes höyrykoneen toimintaa. Tämä rajaus taustoitti myös Smithin teesejä sodankäynnin työnjaosta ja sotilaallisen suhdeluvun kehityskaaresta.

 

Lopuksi on syytä muistuttaa Smithin asemasta edelläkävijänä ns. sodankäynnin vallankumouksen (military revolution) teorian artikulaatiossa. Kuten Smith selkeästi totesi, ruutiaseet olivat mullistaneet sodankäynnin tekniikat, hierarkiat ja vaikutukset. Ajatus ruutiaseiden vallankumouksellisesta merkityksestä ei ollut uusi, ja sitä oli toistettu sotatieteellisten tutkielmien sivuilla ainakin 1600-luvulta lähtien. Ajatus eli pitkään myös Smithin jälkeen, eikä saanut suinkaan osakseen mitään universaalia hyväksyntää; esimerkiksi suomalainen sotahistorioitsija Arvi Korhonen lyttäsi ajatuksen pedanttina ja ”koulumestarimaisena” talvisodan aattona vuonna 1939. Ajatuksen herätti henkiin Smithin esittämässä kontekstissa historioitsija Michael Roberts vuonna 1955 esittämällään teesillä uuden ajan sodankäynnin vallankumouksesta vuosien 1560 ja 1660 välillä. Robertsin teoria yhdisti vähintäänkin Smithin hengessä ruutiaseet laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin eli työnjaon lisääntymiseen, valtiovallan kehittymiseen ja sodankäynnin harjoittamisen monimutkaistumiseen. Sodankäynnin vallankumous toimii siten omalta osaltaan siltana, joka yhdistää Smithin 1700-luvun taloustieteellisen ajattelun nyky-yhteiskunnan erikoistumista ja kerrostumista selittävään systeemiteoriaan. Smith oivalsi työnjaon kautta, kuinka yhteiskunta kehittyy aina vain suuntaan, jossa osaamisen ja asiantuntijuuden erikoisalueet erottautuvat toisistaan ja muuttuvat sisäisesti enemmän hierarkkisemmiksi. Työnjaon ja osaamisen monimuotoistuminen synnyttää elinkeinoelämään innovaatioita ja talouskasvua, mutta se heijastuu myös niihin tapoihin, joilla valtiot (ja myös ei-valtiolliset toimijat) käyvät sotaa ja suojelevat siten yhteiskuntaansa ja talouttaan. Tässä mielessä olisi turha kysyä Smithiltä edes retorisesti, miksi moraalifilosofi ja kansantaloustieteilijä vaivasi itseään ja lukijoitaan sodankäynnin ja maanpuolustuksen kysymyksillä. Smithin suuhun voisikin hyvin sovittaa bolsevikkijohtaja Lev Trotskin lausuman kuolemattoman totuuden:

 

Sinä et kenties ole kiinnostunut sodasta, mutta sota on kiinnostunut sinusta.

 

 

 

 

Kirjallisuutta:

 

Stanislaw Andrzejewski. (1954). Military Organization and Society. Lontoo: Routledge.

 

Olli Bäckström. (2023). Military Revolution and the Thirty Years War 1618–1648: Aspects of Institutional Change and Decline. Helsinki: Helsinki University Press.

 

Hiroyuki Furuya. (2023). The Political Economy of National Defence in Adam Smith. Journal of Scottish Philosophy 21:1.

 

Arvi Korhonen. (1939). Hakkapeliittain historia. 1. Helsinki: Werner Söderström.

 

Michael Roberts. (1995). The Military Revolution, 1560–1660. Clifford J. Rogers, toim. The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe. Boulder: Westview Press.

 

Adam Smith. (2003). The Wealth of Nations. New York: Bantam Classics.

 

Alvin Toffler & Heidi Toffler. (1993). War and Anti-War: Making Sense of Today’s Global Chaos. New York: Warner Books.