Armeija kaduilla

En ollut toissapäivänä ehtinyt kävellä Saint Paulin metroasemalta kuin parikymmentä metriä Rue Pavéelle, kun jo törmäsin suomalaista peruskansalaista hämmentävään näkyyn. Pariisilaisissa kadunkulmissa seisoskeli sotilaita maastokuvioisissa luotiliiveissä ja käsissään yönmustat FAMAS–rynnäkkökiväärit. Päälaellaan sotilailla oli yleisvaikutelman keventämiseksi vihreät tai mustat baretit, mutta taisteluvyöstä roikkui kevlarkypärä tositilanteen varalta. Suomessa emme ole tottuneet siihen, että sotilaat toimisivat poliisien tavoin yleisinä järjestyksenvalvojina. Miltä tuntuisi, jos Uudenmaan prikaati valvoisi Töölön tai Hämeen rykmentti Hämeenlinnan katuja? Varmaankin hämmentävältä, ellei jopa epämiellyttävältä. Tässä kohtaa on syytä vielä tähdentää, että ranskalaiset sotilaat ovat kaikki karskien tappajien näköisiä kovanaamoja eivätkä mitään finnejään raapivia teinejä, kuten suomalaiset asevelvolliset. Jos sellainen tyyppi komentaa nostamaan roskan kadulta, tekee mieli totella välittömästi eikä urputtaa vastaan vetoamalla des droits de l’homme et du citoyeniin. Emme tule Suomessa kuitenkaan näkemään rannikkojääkäreitä Topeliuksenkadulla tai panssarijääkäreitä Birger Jaarlin kadulla, sillä meiltä puuttuu sellainen historiallinen perinne, jossa asevoimat esiintyisivät poliittisena instituutiona ja yhteiskunnallisten sopimusten takuumiehenä. Näin ei kuitenkaan ole asiain laita Ranskassa, missä armeija on jalkautunut Pariisin kaduille milloin mistäkin syystä. 

Kun Ranskan armeija syntyi modernissa merkityksessään 1600-luvun alussa, armeija ei niinkään jalkautunut kaduille kuin asui siellä. Ranskan armeijan pysyvä selkäranka koostui 1600-luvulla sveitsiläiskaartista, gardes françaises’tä, gardes du corpsista sekä Alexandre Dumas’n ikuistamista muskettisotureista, jotka olivat kaikki pysyvästi kruunun palkkalistoilla. Nämä sotilaat asuivat Pariisissa, missä he historioitsija Hervé Drévillonin mukaan viettivät kaksoiselämää sotilaina ja porvareina. Sotilaiden läsnäolo levottomassa pääkaupungissa oli tarkoituksenmukaista, sillä he ajoivat tuolloin poliisin virkaa, mikä tehtävä tulee hyvin esille televisiossa juuri pyörivässä brittisarjassa Muskettisoturit. Sotilaiden uskottavuutta lain ja järjestyksen ylläpidossa nakersi se seikka, että monet heistä olivat sekaantuneet sivutoimisina ravintoloitsijoina (cabaretiers) salakuljetukseen ja muuhun päivänvaloa kestämättömään toimintaan. Valvontatehtävät oli siten annettava oman erillisen instituution käsiin, jonka jäsenten ainoa ammatti oli lain valvonta ja urbaanin järjestyksen ylläpito. Niinpä Pariisiin perustettiin 1600-luvun lopulla oma poliisilaitos, ensimmäinen laatuaan koko Euroopassa.

1700-luvulle tultaessa oli selvää, ettei kaupunkien järjestyksenpito, lain valvonta tai rikostutkinta kuulunut enää armeijan tehtäväkenttään. Sotilaat eivät myöskään enää näkyneet katukuvassa entiseen tapaan, sillä he olivat siirtyneet yksityismajoituksesta uuteen ja muusta yhteiskunnasta eristettyyn kortteerimuotoon, kasarmeihin. Ancien regimén aikana armeija oli kruunun monopolisoima lyömäase, jonka yhteiskunnallinen rooli rajoittui siihen, että se tarjosi kasvavalle aatelistolle tavan edetä virkaurallaan ja vahvistaa omaa säätyasemaansa. Tämä kaikki muuttui Ranskan vallankumouksessa, joka politisoi armeijan tavalla, jota voi taaksepäin katsoen luonnehtia pysyväksi. Jo koko vallankumous kantoi alun alkaen sotilaspukua, sillä Bastiljen valtaus ei varmaankaan olisi onnistunut ilman kapinoivia gardes françaises’n sotilaita, jotka olivat tympääntyneet preussilaisen komentotyylin omaksuneisiin upseereihinsa. Vallankumouksellisia tukenut ranskalaiskaarti muodosti ammattisotilaallisen ytimen kansalliskaartissa (Garde Nationale), joka synnytettiin vuonna 1789 toimimaan uuden perustuslaillisen monarkian takuumiehenä sekä torjumaan mahdollisen vastavallankumouksen vaaraa.

Vuoden 1789 vallankumouksesta alkoi armeijan sisäpolitiikkaan puuttumisen ja suoranaisten sotilasvallankaappausten perinne, joka jatkui aina 1900-luvun puoliväliin asti. Girondistit ja jakobiinit saattoivat jatkaa johtamansa ensimmäisen tasavallan hirmuvaltaa niin kauan kuin heillä oli takanaan kansalliskaartin ja yleiseen asevelvollisuuteen perustuneen levée en massen tuki. Kun sotilaat kyllästyivät giljotiinien kolinan tahdissa sävellettyyn verispektaakkeliin, päättyi myös ensimmäisen tasavallan loru. Armeijan tuki siirtyi kansalliskonvention niin sanotulle thermidorelaiselle ryhmittymälle, joka kukisti Maximilien Robespierren johtaman jakobiinihallituksen vuonna 1794 ja lähetti sen johtajat puolestaan giljotiiniin. Epäsuosittu thermidorelaishallitus joutui jatkuvasti turvautumaan sotilaiden apuun, eritoten lokakuussa 1795, jolloin Pariisi joutui kuningasmielisten vastavallankumouksellisten uhkaamaksi. Uhatun tasavallan avuksi ilmaantui tuolloin tykistönkenraali Napoleon Bonaparten johtama armeijaosasto, joka torjui rojalistien hyökkäyksen verisissä katutaisteluissa. Lokakuun viidennen päivän eli vallankumouksellisen kalenterin 13 Vendémiaire’n seurauksena Napoleonista tuli Ranskan tasavallan kansallissankari ja voimahahmo kansalliskonvention sisällä. Kenraalin maine ja vaikutusvalta kasvoivat entisestään Italian ja Egyptin sotaretkillä, jotka Napoleon näytti voittaneen lähes yksin, pelkän kolossaalisen tahdonvoimansa ja poikkeuksellisten sotilaskykyjensä ansiosta. Napoleonin suurin poliittinen valttikortti oli armeija, joka seisoi yhtenä miehenä jumaloimansa kenraalin takana. Vendémiaire’n, Rivolin ja Pyramidien taistelun voittajan tie kulki lähes vääjäämättömän oloisesti kohti yksinvaltiaan asemaa. Vuonna 1798 Bonaparte syrjäytti thermidorelaisen hallituksen raunioille syntyneen direktoraatin sotilasvallankaappauksella, ja ylensi itsensä yhdeksi Ranskan kolmesta konsulista. Sen jälkeen Napoleonin oli helppo raivata tiensä pistinten ja musketinperien avulla ensin Ranskan diktaattoriksi ja sitten kruunatuksi keisariksi. Armeijan tuki Napoleonille pysyi lujana aina veriseen loppuun asti; vaati vuosikausia jatkuneen suursodan ja laajan kansainvälisen liittokunnan, ennen kuin Napoleonin keisarikunta vihdoin kukistui Waterloon taistelussa vuonna 1815.

Armeija oli ainoa ranskalainen instituutio, jonka julkisuuskuva selvisi vallankumouksen ja Napoleonin sotien kuohuista verrattain tahrattomana. Monarkia, kirkko, säädyt ja tasavalta olivat kaikki syöneet sanansa, myyneet sielunsa tai menettäneet kasvonsa yhteiskunnallisten mullistusten seurauksena. Voittojen ja kunnian hetket ajanjaksolla 1789–1815 taas kuuluivat kaikki sotilaille. Niinpä 1800-luvulla kävi ilmeiseksi, ettei Ranskassa voinut nousta valtaan tai pysyä siellä ilman armeijan siunausta ja myötämielisyyttä.

Bourbonien restauraatiomonarkia oli palannut valtaistuimelleen ulkomaisten aseiden avittamana, ja Ludvig XVII:n sekä Kaarle X:n suhde Ranskan armeijaan pysyi aina etäisenä ja viileänä. Liittoutuneiden vaatimuksesta Ranskan asevoimat oli ajettu alas ja 15 000 upseeria oli erotettu viroistaan. Käytännössä asevoimien virkaa ajoivat kansalliskaarti, jonka Kaarle X lakkautti vuonna 1827 sen jäsenten poliittisen radikalisoitumisen pelossa, sekä Garde Royalin ja sveitsiläiskaartin kaltaiset, hovin henkivartiokaartin virkaa toimittaneet yksiköt. Heinäkuussa 1830, jolloin Pariisissa oli käynnissä jälleen uusi vallankumous, sotilaat pysyttelivät pääosin sivussa tai jopa liittyivät vallankumouksellisten riveihin.

Bourbonit syrjäyttänyt kuningas Ludvig Filipin ”heinäkuun monarkia” pysytteli sekin vallassa armeijan ja vuonna 1830 uudelleen perustetun kansalliskaartin armosta. Kun Pariisissa, Lyonissa ja Grenoblessa syttyi vuonna 1831 mellakoita ja kapinoita, hallitus turvautui kansalliskaartin ja jalkaväen rykmenttien apuun niiden tukahduttamiseksi. Huhtikuussa 1834 Ranskassa alkoi tasavaltalaisten kansannousujen sarja, jonka johdosta hallitus jalkautti Pariisin kaduille jopa 40 000 sotilasta. Kun eräästä Rue Transnonain kerrostalosta ammuttiin laukauksia kadulla partioineita sotilaita kohti, nämä vastasivat tuleen kiivaalla kivääritulella, joka surmasi talon kaikki asukkaat – niin miehet, naiset kuin lapsetkin. Kaduilla partioineen armeijan kanssa ei ollut leikittelemistä. 

Ludvig Filipin monarkia kompuroi hautaansa helmikuussa 1848, jolloin Pariisin kaduilla ryhdyttiin vaatimaan taloudellisia uudistuksia, äänestysoikeuden laajentamista ja epäsuositun pääministeri Guizot’n eroa. Levottomuudet eskaloituivat armeijan toiminnan seurauksena, kun sotilaat avasivat tulen kohti ulkoministeriön ulkopuolelle kokoontunutta väkijoukkoa ja surmasivat tulituksellaan 52 ihmistä. Tämän teon jälkeen sotilaat astuivat syrjään eivätkä pistäneet tikkua ristiin puolustaakseen kuninkaanlinnaa vihaiselta vallankumousrahvaalta. Syrjäytetty Ludvig Filip pakeni yön selkään kapsäkkeineen ja löysi lopulta turvapaikan Englannista.

Napoleon Bonaparten veljenpoika Louis Napoleonin valtaannousu toisen tasavallan kituliaina vuosina 1848–1851 on tarinana tuttu kaikille, jotka ovat lukeneet Karl Marxin poleemisen ja nerokkaan kirjoituksen Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista. Marx oli varmaankin oikeassa siinä, että Louis Napoleonin valintaan presidentiksi ja sittemmin hänen valtaannousuunsa Ranskan historian toiseksi keisariksi vaikutti niin sanottu ”järjestyksen puolue”, joka näki Bonapartea tukeneen armeijan yhteiskunnallisen rauhan lopullisena takaajana. Louis Napoleonin vallankaappaus 1–2. joulukuuta vuonna 1851 ei ainakaan olisi onnistunut ilman kenraali Leroy de Saint-Arnaud’n ja Pohjois-Afrikasta siirrettyjen armeijaosastojen apua. Joulukuun kolmas Pariisin kaduille jalkautui 30 000 sotilasta tukahduttamaan kirjailija Victor Hugon ja muiden tasavaltalaisten organisoimaa mielenosoitusta. Sotilaat surmasivat tuolloin noin 300–400 tasavaltalaista kapinallista.

Louis Napoleon nautti setänsä tavoin suurta suosiota asevoimien keskuudessa, ja hänenkin kaatamisekseen tarvittiin vierasmaalaisen vihollisarmeijan marssi Pariisin porteille. Preussilaisten piirittäessä Pariisia neljän kuukauden ajan syyskuusta 1870 tammikuuhun 1871, Louis Napoleonin keisarikunta kukistui ja sen tilalle astui jälleen uusi tasavalta, järjestyksessä jo kolmas, joka joutui heti vastaamaan vallankumoukselliseen haasteeseen Pariisin sisälle perustetun sosialistisen kommuunin taholta. Preussilaisten kanssa solmitun aselevon jälkeen Ranskan armeija käänsi aseensa Pariisin kommuunia ja sitä puolustavaa kansalliskaartia kohti. Kommuunin kukistaminen vaatii kiivaita katutaisteluita, joiden yhteydessä sotilaat surmasivat tuhansia kommuunin kannattajia eli kommunisteja. Kommuunin murskanneen armeijan komentajista Patrice de Macmahonista ja Georges Ernest Boulangerista tuli sittemmin voimahahmoja kolmannessa tasavallassa. Macmahon eteni urallaan aina Élyséen presidentinpalatsiin asti, kun taas Boulangerista tuli kaikenlaisten äärioikeistolaisten ja protofasististen salajuonien keskushahmo vuosisadan lopulla. Armeijan julkisuuskuvaa erehtymättömänä ja oikeamielisenä instituutiona tahrasi kolmannen tasavallan aikana ns. Dreyfus–afääri, joka sai armeijan ylijohdon näyttämään antisemitisteiltä, huijareilta ja valehtelijoilta.

Ensimmäinen maailmansota militarisoi väliaikaisesti koko ranskalaisen yhteiskunnan ja yhdisti sekä oikeiston että vasemmiston yhteisen sotaponnistuksen taakse niin sanotussa Union sacréessä eli pyhässä unionissa. Sotien välisenä aikakautena armeijaa käytettiin aika ajoin poliisitehtävissä, esimerkiksi lakkoilevien kaivostyöläisten nujertamisessa. Vaikka armeijan johto oli poliittisesti sangen oikeistolaista, ei vasemmistolaisen kansanrintamahallituksen kokoaminen vuonna 1936 synnyttänyt mitään näkyviä vastareaktioita asevoimissa. Armeijan komentaja Maxime Weygand ei ollut mikään ranskalainen Franco, joka olisi ryhtynyt torjumaan kommunismin uhkaa sotilasvallankaappauksella.

Saksaa vastaan hävityn sodan seurauksena syntynyt Vichyn valtio, jolla ei virallisesti ollut mitään hallitusmuotoa, nojasi pitkälti Versailles’n aselevossa kutistetun tynkäarmeijan ja erilaisten puolisotilaallisten miliisien aseisiin. Marsalkka Pétainin johtama Vichyn Ranska oli oikeastaan saksalaisten vasalliksi valjastettu sotilasdiktatuuri. Ranskan armeijan rooli toisessa maailmansodassa oli tunnetusti kaksijakoinen; nykyinen ranskalainen historiankirjoitus muistelee mielellään Charles de Gaullen ja muiden saksalaisvastaisten ammattisotilaiden ympärille muotoutunutta Vapaata Ranskaa, mutta väistämätön tosiasia on myös se, että monet ranskalaiset sotilasyksiköt pysyivät pitkään lojaaleina Vichylle ja taistelivat kiivaasti liittoutuneita vastaan Länsi-Afrikassa, Marokossa, Madagaskarilla ja Syyriassa.

Armeija palasi voimallisesti Ranskan poliittiselle näyttämölle toukokuun 1958 kriisin aikana. Armeijan johdon ja ranskalaisten siirtokuntalaisten mielestä puoluepoliittisten ristiriitojen repimä neljäs tasavalta ei tehnyt tarpeeksi taistellakseen itsenäistä Algeriaa havitellutta kansallista vapautusliikettä (Front de Libération Nationale) vastaan. Armeija uskoi Algerian tilanteen selkiytyvän, jos de Gaulle saatettaisiin palauttaa presidentiksi entistä laajemmin valtaoikeuksin. Toukokuussa 1958 Raoul Salan ja joukko muita kenraaleita uhkasi hallitusta sotilasvallankaappauksella, ellei heidän vaatimuksiinsa de Gaullen nimittämisestä uudeksi presidentiksi sekä perustuslain uudistamisesta suostuttaisi. Uhkavaatimuksensa vahvistamiseksi kenraalit siirsivät Algeriasta Korsikan saarelle laskuvarjojoukkoja, jotka ainakin näennäisesti valmistautuivat Pariisiin suunnattuun maahanlaskuhyökkäykseen. Sotilaat eivät olisi tuolloin niinkään jalkautuneet Pariisiin kaduille kuin sataneet niille yläilmoista teräksisen raekuuron tavoin. Hallitus taipui kenraalien uhittelun edessä, ja Charles de Gaulle palasi valtaan 29. toukokuuta. De Gaullen ohjauksessa Ranskaan sorvattiin uusi perustuslaki, jonka uusittu hallitusmuoto teki lopun neljännestä tasavallasta. Ranskan nykyinen hallitusmuoto, viides tasavalta, on siten suoraa seurausta armeijan väkivaltaisesta sekaantumisesta Ranskan valtiolliseen elämään. 

Sotilaat ovat sittemmin palanneet Pariisin katukuvaan aika ajoin milloin mistäkin syystä. Toukokuun 1968 levottomuuksien aikana pääministeri Georges Pompidoun ei tarvinnut kuin vihjaista armeijan olevan liikkeellä kohti Pariisia, kun mielenosoittajien vallankumouksellinen henki haihtui olemattomiin. 1970-luvulta lähtien sotilaiden läsnäoloa Pariisin katukuvassa on aika ajoin lisätty reaktiona erinäisiin attentaatteihin ja terrori-iskuihin. Juuri tässä tehtävässä minunkin näkemäni sotilaat olivat keskiviikkona liikkeellä Saint Paulin aseman liepeillä. Terrorismin vastaisen taistelun siirtäminen poliisiviranomaisten vastuulta armeijalle on Ranskan historian valossa kuitenkin kyseenalainen, ellei jopa itseään nilkoille lyövä ratkaisu. Tuplataanko kaduilla partioivien sotilaiden lukumäärä, jos ISIS tai al-Qaida tekee toisen Charlie Hebdon kaltaisen terrori-iskun Pariisin sydämessä? Entä tuplataanko sotilaiden lukumäärä uudestaan kolmannen iskun jälkeen? Armeijan näkyvyyden kasvaessa Pariisin kaduilla kasvaa myös mahdollisuus siitä, että sotilaat ryhtyvät torjumaan muitakin yhteiskunnallisia ja poliittisia uhkia kuin vain ääri-islamilaista terrorismia. Siinä vaiheessa alkaa ranskalaisilla olla syytä pohtia, ovatko jotkin lääkkeet pahempia kuin itse vaiva. 

                                             

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 1.5.2015.

Onko 1600-luvun historia oleellista?

”Jonkin 1600-luvun tutkiminen ei ole kauhean oleellista. Kannattaisi keskittyä lähihistoriaan.”

Näin latasi Keskustan entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen Suomen Kuvalehden numerossa 5/2015. Kun luin Korhosen kommentin kirjaston lukusalissa, räpyttelin hetken aikaa silmiäni. Joku ajatusmaailmaani julkaisemieni tekstien kautta tutustunut saattaisi olettaa, että olisin kiehunut kiukusta tällaisen 1600-luvun historiantutkimuksen vähättelyn vuoksi. En voi kuitenkaan heittää ainoatakaan kiveä Korhosen suuntaan, kun syyllistyn samaan ennakkoluuloisuuteen ja historiantutkimuksen vähättelyyn itsekin. Minun mielestäni itsenäisen Suomen poliittinen historia ei ole kauhean oleellista, ja tutkijoiden kannattaisi keskittyä ennemmin kaukaisempiin aikoihin, vaikkapa 1600-lukuun. Mea culpa.

Korhosen kommentin luettuani minuun iski kiukun sijasta helpotus: vihdoinkin joku valtiotieteellisen tiedekunnan kasvattama poliittinen historioitsija sanoo ääneen sen, mitä hänen kollegansa pitävät suomalaisen historiantutkimuksen sisäisen arvojärjestyksen itsestään selvänä lähtökohtana. Ei ole 1600-luvun tutkijalta itsesäälissä rypemistä tai katkeraa marttyyrinkruunun kulmilleen sovittelemista todeta, että itsenäisen Suomen poliittinen historia (sisällyttäen myös talvi- ja jatkosodan historian) on suomalaisen historiantutkimuksen alfa ja omega, sen meat and potatoes, kuten englantilaiset sanoisivat. Poliittisen historian hegemonia suomalaisessa historiantutkimuksessa on fait accompli, joka ei enää miksikään muutu, protestoin minä sitä vastaan tai en. Tämän tosiasian julkinen esiintuominen on vain tervettä ja ilmaa puhdistavaa, mistä hyvästä esitän Jarmo Korhoselle kiitokseni.

Ammattikunnia kuitenkin vaatii, että puolustan edes muodon vuoksi 1600-luvun historiantutkimuksen oleellisuutta. Korhosen kommentin asettama tehtävä ei ole itsestään selvä, sillä kyseenalaistaessaan 1600-luvun historian oleellisuuden Korhonen ei lainkaan vastaa kysymykseen ”oleellista minkä kannalta.” Suomen Kuvalehden haastattelun laajemmasta asiayhteydestä voin kenties päätellä, että Korhonen viittaa tällä oleellisuudella nyky-Suomen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään.

Mikäli Korhonen tarkoittaa tätä, muuttuu 1600-luvun oleellisuuden perustelu verrattain helpoksi haasteeksi. Nykyisen valtiokoneistomme juuret ulottuvat nimenomaan 1600-luvulle, jolloin silloinen hallitsijamme kuningas Kustaa Aadolf ja hänen kanslerinsa Axel Oxenstierna toteuttivat koko joukon käänteentekeviä ja kestäviksi osoittautuneita hallinnollisia uudistuksia. Kustaa Aadolfin kohdalta tätä historiaa on turha tässä sen enempää avata, sillä Mirkka Lappalainen on käsitellyt sitä varsin tyhjentävästi tuoreessa kirjassaan Pohjolan leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632 (2014). Ilmeisesti joissain piireissä 1600-luvun historiaa pidettiin sen verran oleellisena, että Lappalainen voitti kirjallaan Tieto-Finlandian ja Vuoden tiedekirja -palkinnon. Kustaa Aadolfin kuoltua hänen työtään jatkoi kansleri Axel Oxenstiernan johtama holhoojahallitus. Oxenstiernan suurin uudistus oli vuoden 1634 hallitusreformi, joka jätti jälkeensä muun muassa maaherra-instituution ja nykyisten ministeriöiden edeltäjinä toimineet kollegiot.

1600-luvun historiantutkimus tarjoaa näkökulman näiden instituutioiden perustamissyihin ja niiden sisäisen logiikan kehitykseen, mitkä asiat eivät ole lainkaan yhdentekeviä poliittisen lähihistoriankaan kannalta. Otetaan esimerkkejä. Kollegioiden perustamisen takana oli tavoite siitä, että eri alojen – puolustuksen, valtiovarainhallinnon, oikeuden, vuorityön – paras asiantuntemus saatiin kerättyä samaan paikkaan silläkin uhalla, että päätöksenteko hidastuisi ja monimutkaistuisi. Maaherra-instituution kantavana ideana oli siviili- ja sotilashallinnon erottaminen toisistaan. Maaherrat edustivat kuningasta kaikissa muissa kuin sotilasasioissa, mikä teki heistä tehokkaita aluehallinnoijia, jotka eivät kuitenkaan muodostaneet potentiaalista uhkaa tai kilpailijaa kruunulle ja sen väkivaltamonopolille. Hovioikeuksien perustamisessa oli kyse oikeuden jakamisen yhdenmukaistamisesta ja muuttamisesta entistä läpinäkyvämmäksi. Maakuntarykmenttejä perustettaessa haluttiin luoda sotajoukko, jonka huolto ja rahoittaminen tapahtuisivat fiskaalisen keskushallinnon kautta eivätkä perustuisi sotilaiden oma-aloitteellisuuteen ja linnaleirin kaltaiseen mielivaltaan.

Ehkäpä Jarmo Korhonen viittasi sittenkin oleellisuuteen diplomatian, talouden, sodankäynnin tai tieteen saralla? Ei hätää, 1600-luvun historiantutkimus on jälleen kerran oleellisten asioiden äärellä. Nykyaikainen diplomatia pysyvine lähetystöineen ja kansainvälisine konferensseineen on pitkälti 1600-luvun luomus. Koko tapamme käsittää eurooppalaista valtiojärjestelmää on syntyisin vuonna 1648 solmitusta Westfalenin rauhasta. Talouselämän piirissä puhutaan usein osakepörsseistä ja keskuspankeista. Kyllä, 1600-lukulaisia nekin. Sodankäynnin vallankumous 1600-luvulla tuotti sellaisia asioita kuin ammattiupseeriston, asevelvollisuuden ja valtiollisen väkivaltamonopolin. En tiedä, missä Jarmo Korhonen suoritti varusmiespalveluksensa, mutta jos se tapahtui Uudenmaan prikaatissa, Porin prikaatissa tai Hämeen rykmentissä, oli Korhosen palvelusyksikkö perustettu 1600-luvulla. Nykytiede on eniten velkaa 1600-luvulle. Paolo Rossi kirjoitti tutustumisen arvoisen kirjan tieteellisen ajattelun synnystä 1600-luvulla (Modernin tieteen synty Euroopassa, 2010), mutta minä tyydyn tiivistämään argumenttini yhteen sanaan: painovoima. Se oli se ainoa asia, joka aikoinaan sitoi kansanedustaja Paavo Väyrysen muutaman neliön suuruisen jalasmökin ja hänen verottomat lisätulonsa Keminmaan kamaraan. 

 Sen verran haluan lopuksi tulla Jarmo Korhosta vastaan, että myönnän auliisti poliittista historiaa viehättävän puoluepolitiikan olevan 1600-lukua nuorempi luomus. Silloinen ruotsalainen valtakuntamme ja sen valtiopäivillä esiintyneet hatut ja myssyt olivat edelläkävijöitä eurooppalaisen puoluepolitiikan synnyssä, mutta nuo puolueet muodostuivat vasta niin sanotulla vapauden ajalla 1700-luvulla. Hatut ja myssyt tosin vastaavat jo kysymykseen siitä, onko 1700-luvun historiantutkimus oleellista vai ei.

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 13.2.2015.

Varhaiset sotatieteilijät

Modernin sotatieteen katsotaan yleisesti syntyneen Carl von Clausewitzin ja Antoine-Henri Jominin julkaistusta tuotannosta 1800-luvun alussa. Näkemykselle on hyviä perusteluita. Clausewitz ja Jomini sovelsivat sodankäyntiin tieteellisen argumentoinnin metodeja, käytännössä empirismin ja analyysin sovittelua, vaikka sodankäynti ei kummankaan mielestä ollut varsinaista tiedettä vaan enemmänkin taitoa. Moderni sotatiede (tai sotataito) perustaa myöhemmät näkemyksenä niin vahvasti Clausewitzin ja Jominin varaan, että heidän kirjojaan Vom Kriege ja Précis de l'Art de la Guerre voidaan pitää sodankäynnin saralla rinnasteisina sir Isaac Newtonin mekaniikan lakeihin tai William Harveyn selvitykseen verenkierron periaatteista. Kärjistäen voisi sanoa, että Clausewitz ja Jomini loivat sodankäyntiin normaalitieteen ensimmäisine vallitsevine paradigmoineen.

Toisaalta, kuten sir Isaac Newton aikoinaan kuvaili seisovansa tieteentekijänä ”jättiläisten harteilla”, myös Clausewitzillä ja Jominilla oli eurooppalaisessa sotataidossa edeltäjiä, joiden kirjalliselle tuotannolle kumpikin oli velkaa. Sotatieteen historia vähintäänkin puoliakateemisena ja painetun sanan muodossa käytynä debattina alkaa jo aivan 1500- ja 1600-lukujen taitteesta. Sotataitoa käsittelevän kirjallisuuden syntybuumi sijoittuu 1500-luvun viimeisille vuosikymmenille. Sotatieteellisen kirjallisuuden synnyn voimakkaimpana katalysaattorina vaikuttaisi toimineen vuonna 1568 syttynyt sota Espanjan kruunun ja alankomaalaisten separatistien välillä. Kummankin osapuolen palvelukseen parveili Euroopan eri nurkista ammattisotilaita, jotka kotiin palatessaan ryhtyivät siirtämään kokemuksiaan ja oppejaan eteenpäin painetun tekstin muodossa. Alankomaiden sotakentiltä riitti poikkeuksellisen paljon kerrottavaa, sillä 1570-luvulla alankomaalaiset olivat ryhtyneet toteuttamaan päällikkönsä Maurits Nassaulaisen johdolla lukuisia uudistuksia avoimen ja positionalisen sodankäynnin saroilla. Näihin uudistuksiin lukeutuivat jalkaväen muodostelmien uudelleenjärjestely ohuimmiksi muodostelmiksi, musketöörien ja peitsimiesten suhteen muuntaminen edellisten eduksi sekä linnoitustyylin vakiinnuttaminen italialaistyylisiin kulmabastioneihin ja tykistölinnoituksiin (trace italienne).  

Monet Alankomaiden sodassa palvelleista ulkomaalaisista olivat kotoisin Englannista, Skotlannista ja Irlannista, mistä syystä sotateoreettinen kirjallisuus koki Britanniassa vahvan nousukauden 1580- ja 1590-luvuilla. Merkittävä osa tätä kirjallisuutta oli aluksi antiikin kirjojen käännöstöitä, sillä uudistunut sotataito ammensi inspiraatiotaan roomalaisen sotataidon kehittäjistä ja selittäjistä. Aivan erityisen suosittu auktoriteetti oli Julius Caesar, jonka oma sotilaallinen menestys antoi painoarvoa hänen kirjallisille tuotoksilleen. Espanjan Alankomaissa tätä antiikin sotilaallista tietämystä syntetisoi yksiin kansiin filosofi Justus Lipsius, jonka tutkielma De militia romana kritisoi sodankäynnin vallitsevia käytäntöjä ja esitti niiden järjestelmällistä korvaamista antiikin roomalaisten sotataidolla.

Uuden sotataidon käytännöllisin, tunnetuin ja plagioiduin opas oli alankomaalaisen Jacob de Gheynin Wapenhandelingen van Roers, Musquetten ende Spiessen (1607). Kyseessä ei ollut sotilasteoreettinen pohdinta vaan kuvitettu opas, joka esitteli aseiden käytön eri vaiheet kuvien sarjoina. Aseiden merkityksellisyyttä ja roolia aikakauden sotakentillä pohti syvällisemmin danziglainen Johann Jacobi von Wallhausen lukuisissa teoksissaan. Wallhausenin kirjoista tunnetuimmat olivat Kriegskunst zu Fuβ (1615) ja Kriegskunst zu Pferdt (1616), jotka käsittelivät jalkaväen ja ratsuväen sodankäyntiä. Wallhausen otti jälkimmäisessä kirjassa kantaa 1600-luvun vaihteessa käytyyn debattiin siitä, tuliko ratsusotilaat aseistaa ratsupeitsillä vai pistooleilla. Wallhausen suhtautui skeptisesti ratsupeitsiin, sillä ne olivat hänen mielestään liian vaativia ratsuväen hyökkäysaseita. Ratsupeitsien käyttö esti hyökkäykset suurissa muodostelmissa, sillä peitsin aseistautunut muodostelma ajautui helposti sekasortoon. Parhaimman aseistuksen muodostivat Wallhausenin mukaan pistoolit ja miekka, jotka tarjosivat ratsusotilaalle sekä hyökkäyksellistä että puolustuksellista voimaa. Väittelyn toisena osapuolena oli italialainen Giorgio Basta, joka loi sotilasuransa Itävallan Habsburgien palveluksessa. Myös Basta kirjoitti kirjan ratsuväen sodankäynnistä. Basta argumentoi kirjassaan Il governo della cavalleria leggiera (1612), että ratsuväen sodankäynti oli ajautunut alankomaalaisten innovaatioiden, lähinnä jalkaväen roolin voimistumisen ja positionalisen sodankäynnin kasvun myötä alennustilaan, jonka seurauksena ratsuväen sodankäynnistä oli tullut vaivalloista ja epätarkoituksenmukaista. Tästä alennustilasta päästäisiin eroon, kunhan ratsuväelle palautettaisiin sen keskeinen rooli hyökkäävänä joukkona. Tämä reformaatio vaati ratsuväen entistä suurempaa keskittämistä omaksi erilliseksi aselajikseen sekä ratsuväen fyysisen iskuvoiman kasvattamista. Tässä mielessä peitsi puolusti yhä paikkaansa ratsuväen aseena. Miekkaa ratsumies käyttäisi lähinnä puolustautumiseen eikä rynnäköintiin. Aikakauden sotilaalliset konventiot suosivat lopulta Wallhausenin näkökulmaa, ja 1600-luvulla ratsupeitsi taantui eurooppalaisissa armeijoissa lähinnä seremonialliseksi koristeaseeksi, vaikkakin ruotsalaisessa ratsuväen sodankäynnissä miekan käyttö rynnäköivänä aseena koki vahvan renessanssin. 1700-luvulla myös ratsupeitsi koki vahvan paluun, ja hyvin monissa 1700- ja 1800-lukujen armeijoissa oli siitä lähtien lansieerien tai ulaanien kaltaisia joukkoja, joiden pääase oli pitkä ratsupeitsi.

Giorgio Bastan tunnetuin ja vaikutusvaltaisin teos oli silti vuonna 1606 ilmestynyt Il mastro di campo generale, joka käsitteli sodankäynnin eri osa-alueita laajemmin. Kirjassaan Basta lähestyi sodankäyntiä armeijoiden varapäällikköinä toimineiden leirimestarien (maestro di campo) näkökulmasta. Leirimestarit olivat tyypillisiä Ranskan, Italian ja Espanjan armeijoissa, missä he olivat tyypillisesti kenraaliluutnantteihin verrattavia upseereita. Leirimestarit vastasivat armeijaosastojen arjesta marssien ja leiriytymisten aikana, mistä syystä he joutuivat näyttelemään keskeistä roolia piiritysten ja armeijoiden siirtymisten aikana. Bastan kirja sisälsi arvokkaita ohjeita armeijoiden muonituksesta, majoituksesta ja tiedustelun järjestämisestä marssien aikana. Kirjan kerronta lähestyi siten sitä suurten muodostelmien harjoittaman taktiikan ylätasoa, jota nykyajan sotilasjargonissa nimitetään operaatiotaidoksi. Tämä oli juuri se taso, joka myöhemmin pohditti paljon Jominia ja Clausewitziä.

Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648) käytiin pitkälti Bastan ja Wallhausenin oppien turvin. Sodan aikana ilmestyi sangen vähän sotatieteellistä kirjallisuutta, sillä eurooppalaisilla ammattisotilailla oli tuolloin muuta puuhaa kuin istua kirjoituspöydän ääressä. Sodan aikana uutta kirjallisuutta syntyi lähinnä ranskalaisten Jean de Billonin ja Sieur du Praissacin sekä englantilaisen Edward Cooken sulkakynistä. Jean de Billonin Les principes de l’art militaire (1638) kävi lävitse armeijan kaikki eri arvoasteet ja artikuloi niihin liittyneet velvollisuudet ja tehtävät. Billonin kirja sisälsi myös hengästyttävän pikkutarkkoja ohjeita marssi- ja taistelumuodostelmien koosta ja järjestyksestä. Praissacin Les discours et questions militaires (1638) oli monin tavoin tiivistelmä Bastan ja muiden edeltäjien opeista. Keskeistä Praissacin kirjassa oli sen väkevä vaatimus sotaretken perusteellisesta esisuunnittelusta. Mikäli sotapäällikkö halusi hyökätä johonkin maahan, Praissac kirjoitti, hänen tuli olla hyvin selvillä sen olosuhteista: maastonmuodoista, etenemis- ja perääntymisreiteistä, metsistä, joista, vuorista, kylistä, kaupungeista, linnoista ja varuskunnista. Olosuhteisiin sisältyi myös hyvä käsitys vihollismaan resursseista, joiden avulla saattoi hahmottaa vihollisen kykyä puolustaa maataan ja omaa mahdollisuuttaan elättää armeijaa vihollismaan kamaralla. Praissac teki myös eroa taisteluiden tasojen välillä. Taisteluiden ensimmäinen taso oli paikallinen (particuliere), ja siinä olivat osapuolina pienet taistelumuodostelmat. Usein tällaiset escarmouchet eli kahakat liittyivät tiedusteluun tai muonanhankintaoperaatioihin. Toinen taso oli yleinen (generale) taistelu, jossa armeijat sotivat toisiaan vastaan kaikkien aselajiensa – jalkaväen, ratsuväen ja tykistön – voimalla. Edward Cooken kirja The Prospective Glasse of Warre (1628) taas kuvaili aikakauden perusteoksista poiketen väijytyksiä ja muita epätavanomaisen sodankäynnin metodeja. Cooke kirjoitti myös vakoilusta osana aikakauden sotataitoa. Vihollisen aikeista saattoi päästä selville ilmiantajien ja vakoilijoiden avulla, Cooke valisti lukijoitaan. Cooke suositteli matkaajien, opiskelijoiden, kauppiaiden, lääkärien ja sotilasaliurakoitsijoiden käyttöä joko palkattuina tiedonantajina tai valeidentiteetteinä todellisille ammattivakoilijoille.

Kolmikymmenvuotinen sota oli niin silmiä avannut sotilaiden ammattiharjoittelu, että se johti sotataidon keskeisten oppien uudelleenarviointiin Westfalenin rauhaa seuranneina vuosikymmeninä. Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeisen aikakauden tärkein sotatieteellinen ajattelija oli italialainen Raimondo Montecuccoli, joka oli sodan aikana kunnostautunut Habsburgien armeijan kenraalina. Montecuccoli oli Jominin ja Clausewitzin ilmiselvin edeltäjä. Juuri Montecuccoli artikuloi ensimmäisenä sotatieteilijänä selvästi sen ajatuksen, että sodan tavoitteena olisi vihollisen kukistaminen. Tämä tavoite oli lähtökohta sille Clausewitzin usein toistetulle truismille, että sota on politiikan jatketta. Vielä 1600-luvun alussa näin kunnianhimoiseen tavoitteeseen oli suhtauduttu skeptisesti. Praissacin mukaan vihollismaan täydellinen ja pysyvä valloittaminen oli jopa epäsuotavaa, sillä sellaisesta valtapiirin laajentamisesta seurasi vain vaivaa ja rahanmenoa. Kirjassaan Memoria della guerra (1703) Montecuccoli lanseerasi ensimmäisenä sotatieteilijänä myös operaation käsitteen. Montecuccolin mukaan operaatio alkoi tahtotilasta kohdata vihollinen taistelun merkeissä. Tästä tahtotilasta operaatio sitten eteni marssien ja leiriytymisten kautta joko avoimeen kenttätaisteluun tai piiritykseen. Tällaisen operaation toteuttaja olisi ollut yksittäinen ja suurikokoinen taistelumuodostelma eli armeija. Montecuccoli selvästi erotti operaatiot toisaalla taisteluita määrittäneestä taktiikasta ja toisaalla ylätason sotilaallispoliittisesta strategiasta; näin ollen häntä voi pitää modernin operaatiotaidon varhaisena oppi-isänä.

Muut 1600-luvun lopun sotatieteelliset tutkielmat olivat vähemmän innovatiivisia kuin Montecuccolin Memoria della guerra. Hyvin tyypillinen aikakauden tuotos oli Allain Manesson Mallet’n kolmiosainen kirja Les travaux de Mars (1684), jonka painopiste oli linnoitustaidon pikkutarkassa opettamisessa. Mallet’n esityksessä sodankäynnin tärkeimmiksi aseiksi muodostuivat mittatikku ja harppi, joiden avulla saattoi piirtää geometrisesti täydellisiä bastioneita ja muita tykistölinnoitteita. Matematiikka ei silti ollut positionalisessa sodankäynnissä mitään korkealentoista hölynpölyä, sillä asteita laskemalla saattoi selvittää tarkasti linnoitusten eteen aukeavat ampumalinjat sekä ampuma-aseiden tavoittamattomiin jääneet kuolleet kulmat. Mallet kuvasi myös hyvin perusteellisesti linnoitteiden ja muurien rakennustöiden järjestelyä, alkaen aina avolouhoksen kaivamisesta. Mallet oli luomassa perustaa sotilasinsinööritaidolle, joka on yhä tänäkin päivänä modernin sotatieteen keskeinen osa-alue.

Viimeinen suuri sotatieteellinen innovoija ennen Jominia ja Clausewitziä oli espanjalainen Alvaro Navia Osorio Santa Cruz de Marcenado, jonka moniosaisen teoksen Réflexions militaires et politiques seitsemäs nide (1740) käsitteli aikakauden sotatieteen aiemmin sivuuttamaa kumouksellista sotaa. Siinä, missä Clausewitz käsitteli ”kansan sotaa” (Volkskrieg) puhtaasti sotilaallisena haasteena, Marcenado heijasteli oman aikamme pohdintoja vastakumouksellisesta sodankäynnistä näkemällä kapinat ja kansannousut valtiovallan legitimiteetin ongelmina. Kapinoita lietsoi tyypillisesti aito tunne epäoikeudenmukaisuudesta tai vääryyksistä, eikä kapinoiden syntymissyitä voinut ohittaa niitä kukistettaessa, Marcenado pohti. Kapinat oli paras kukistaa silloin, kun ne olivat vasta aluillaan, eikä kapinallisia vastaan pitänyt käydä mitään totaalista tuhoamissotaa. ”Vaikka kapinalliset ovat vaarallisia vihollisia tänään, he saattavat olla lojaaleja alamaisia huomenna”, Marcenado muistutti lukijoitaan. Oli parempi rangaista kapinoiden johtajia ja kapinallisten kaikkein taipumattomimpia elementtejä kuin niitä, jotka luopuivat kapinoinnista vapaaehtoisesti. Yhtä lailla oli tärkeää tehdä eroa tavallisten talonpoikien ja tahallaan rötöstelevien bandiittien välillä. Marcenado oivalsi myös, että liian tiukka miehityshallinto tai muut sotilaiden sortotoimet siviiliväestöä kohtaan saattoivat toimia vahingossa katalyyseina uusille kansannousuille. Marcenadon kirjoitukset heijastelevat monin tavoin oman aikakautemme pohdintoja ”pasifikaatiosta” ja muista epäsuorista tavoista taistella kumouksellisia liikkeitä ja terrorismia vastaan kokonaisvaltaisesti eikä vain aseiden avulla. Marcenadoa voikin hyvin pitää epäsymmetrisen sodankäynnin ja niin sanottujen ”uusien sotien” varhaisena tieteellistäjänä.