Pohjolan sotilasurakoitsijat

 

Saksalaisen Fritz Redlichin kaksiosainen teos The German Military Enterpriser and His Work Force (1964–1965) on sotahistorian klassikko, jota ei kuitenkaan juuri tunneta akateemisten piirien ulkopuolella. Redlichin kirjan suuri teesi oli se, että ajanjaksolla 1500–1700 eurooppalainen sodankäynti institutionalisoitui ja kehittyi nimenomaan yksityisten sotilasurakoitsijoiden välityksellä. Kun vanhat feodaaliset tavat ylläpitää ritarilaitoksia murenivat, armeijoiden koko kasvoi ja sodankäyntiin ilmaantui tarpeita uudenlaisille taktiikoille ja erikoisosaamisille, ruhtinaat alkoivat kääntymään yhä enemmän hyvin verkostoituneiden upseerien puoleen saadakseen sotavoimien käyttöön miesvoimaa, rahaa sekä sotilaallisen organisoinnin tietotaitoa. 1500-luvun aikana sotilasurakoitsijoiden sopimukset pitkittyivät ja standardisoituivat samalla, kun heidän värväämiensä yksiköiden palvelusajat vakinaistuivat yhtä ainoaa kampanjakautta pidemmiksi. 1600-luvulle tultaessa sotilasurakointi stratifioitui, kun ylemmän tason yleisurakoitsijat aliurakoivat sotilaallisia toimintoja komppanianpäällikölle ja sotilaallisille alihankkijoille. Sotilasurakoinnin venyminen ja kerrostuminen tuotti 1600-luvulla suoranaisia yksityisiä sotalordeja, kuten palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeldin (1580–1620), herttua Bernhard von Sachsen-Weimarin (1604–1639), herttua Charles IV de Lorrainen (1604–1675), piispa Christoph Bernhard von Galenin (1606–1678) sekä kaikkein tunnetuimpana keisarillisen generalissimus Albrecht von Wallensteinin (1583–1634). Sotilaallisen työvoiman kysynnän vähenemisen ja valtiollisen väkivaltamonopolin vahvistumisen myötä yksityinen sotilasurakointi kuitenkin hiipui 1600-luvun lopulta lähtien, ja 1800-luvulle tultaessa siitä oli jäljellä enää jäänteitä liittyen modernien armeijoiden ulkoistettuun muonittamiseen ja vaatettamiseen. Esimodernin aikakauden mahtavista sotilasyrittäjistä tuli joko uudenlaisten mahtivaltioiden virkapalvelijoita tai silkkaa sotilaallista proletariaattia.  

 

Tämä Redlichin leveästi maalaileva ja kunnianhimoinen teesi on sekä temaattinen selkänoja että tieteellinen happotesti Jaakko Björklundin tuoreelle väitöskirjalle Masters of War: Military entrepreneurship and foreign soldiers in early seventeenth century Sweden (Helsingin yliopisto, 2025). Siinä, missä Redlich rajasi suuren teesinsä saksalaiseen sotilasurakointiin, Björklund kääntää katseensa 1600-luvun vaihteen Ruotsiin. Björklundin väitöskirja avaa uutta latua, sillä, yllättävää kyllä, suurvalta-ajan Ruotsin sotilasurakointia on tutkittu toistaiseksi vain vähän ja silloinkin lähinnä kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) tai Pohjan sodan (1700–1721) konteksteissa. Björklund on ennättänyt aiheellaan siten edelläkävijäksi mutta ei sentään yksinäiseksi sooloilijaksi, sillä aihepiiristä on tulossa vielä lisääkin tutkimusta, kuten vaikkapa toissavuotinen Helsingin yliopiston symposiumi The Business of War in the Baltic Sea Region omalta osaltaan lupasi. Björklundin väitöstutkimus ei ole myöskään puhtaasti suomalainen erillissirpale, vaan nivoutuu myös osaksi laajempaa Euroopan unionin rahoittamaa hanketta The European Fiscal-Military System 1530–1870, jota vetää Oxfordin yliopiston professori Peter H. Wilson.

 

Björklund tuo aihevalintaansa siten kaksi tuoretta näkökulmaa, esimodernin aikakauden Ruotsin ja ajanjakson, joka edelsi Vaasa- ja Pfalz-kuninkaiden tunnetuimpia suurvaltasotia vuosina 1618–1721. Kuudesta erikseen vertaisarvioidusta artikkelista koostuvan nippuväitöskirjan historiallinen tihentymä on monipolvinen ja sekava konfliktien ajanjakso, jota Ruotsi kävi itärajoillaan erityisesti vuosien 1605 ja 1618 välillä. Suomessa tämä sotien ajanjakso tunnetaan parhaiten Inkerin sodasta 1609–1617, johon viitataan joskus myös Laiska-Jaakon sotaretkenä ruotsalaisen marski Jacob De la Gardien nimen mukaan. Kuten Björklund osin yhteiskirjoitetuissa artikkeleissaan osoittaa, sotilasurakointi esiintyi tuolloin hyvin väkevästi Ruotsin sodankäynnissä värväämisen ja rahoituksen saroilla. Inkerin sodan ajanjaksosta esille nouseva oleellinen teesi on se, ettei sotilasurakointi ollut mikään ylempien upseerien tai aatelisten monopoli, vaan että siihen osallistuivat tavalliset rivisotilaat ja alempisäätyiset siviilitkin. Ilman näitä aliurakoituja ja ulkoistettuja resursseja, Björklund tiivistää, ei mitään Inkerin sotaa olisi Ruotsin kruunun toimesta kyetty koskaan käymäänkään.

 

Koska Björklundin väitöskirja on jo aiemmin vertaisarvioitujen ja julkaisuun hyväksyttyjen artikkelien kokoelma, johdanto-osuuden tehtäväksi jää rakentaa artikkeleita yhdistävä punainen lanka. Tässä Björklund onnistuu kiitettävästi. Vaikka Fritz Redlich esitti sotilasurakoinnin laajana ja ratkaisevan merkityksellisenä järjestelynä esimodernin aikakauden sodankäynnissä, hän toisaalla myös näki sen korruption, haaskauksen ja epäoptimaalisen resurssien kohdistamisen vaivaamana systeeminä. Björklund ei tätä tuomiota jaa, vaan häivyttää rajanvetoa yksityisen sotilasurakoinnin ja valtiovetoisen sodankäynnin välillä. Oleellinen konsepti Björklundin omalle tutkimukselle on ”sosiaalisen uppoutumisen” käsite, mikä mittaa sotilasurakoitsijoiden mukautumista ja kytkeytymistä heitä ympäröivään yhteiskuntaan. Björklundin tutkimissa tapauksissa 1600-luvun vaihteen Ruotsissa uppoutumisen aste on korkea, kun taas joissain aikakauden sodankäynnin ilmiöissä, kuten vaikkapa silkkaa maantierosvousta harjoittaneiden palkkasotureiden (kolmikymmenvuotisen sodan ”Merode-veljesten”) parissa, se on ollut matala.

 

Yhteiskunnallisen uppoutumisen lisäarvo näkyi sotilasurakoitsijoiden verkostoitumisessa, mikä aihepiiri kulkee yhdestä väitöskirjan artikkelista toiseen. Tiivistettynä: yksityiset sotilasurakoitsijat tunsivat ihmisiä, joita kruunu ja sen harvat virkamiespalvelijat eivät tunteneet, ja tämä mahdollisti sodankäynnin aliurakoinnin ketjuttamisen kotivaltakunnankin ulkopuolelle. Tässä yhteydessä Björklundin väitöskirja löytää kosketuspintaa esimodernille aikakaudelle tyypillisen sotilaallisen migraation kanssa, mitä ilmiötä ovat Ruotsin kohdalla tutkineet omilla tahoillaan esimerkiksi Alexia Grosjean, Steve Murdoch ja nyt aivan kaikkein tuoreimmin Sebastian Schiavone. Tunnetuin sotilasemigraation esimerkki olivat skotlantilaiset palkkasotilaat, joiden värväytymisen verkostoja Björklund ja Schiavone ovat artikkelissaan tutkineet ajanjaksolla 1556–1610. Inkerin sodan yhteydessä Björklund nostaa esille turhankin helposti unohdetut ranskalaiset apusotilaat, joita Ruotsin kruunu värväsi palvelukseensa erityisesti hugenottien uskonnollisten verkostojen välityksellä. Kolmas merkittävä aliurakoidun värväämisen keskus löytyi Alankomaista, jonka palkkasotilaat olivat haluttu resurssi useissakin 1600-luvun eurooppalaisissa sodissa. Yllättävin joukko nousee esille Björklundin ja A. Jorge Aguilera-Lópezin yhteisartikkelissa, joka tunnistaa Ruotsin kruunun palvelukseen päätyneitä espanjalaisia upseereita. Näissä sotilasurakoinnin verkostoitumisen ilmiöissä ei näytellyt lainkaan vähäistä roolia kuningas Kaarle IX:n oma persoona: veljenpojaltaan Sigismundilta 1590-luvun sisällissodassa vallan anastanut kuningas saattoi helpommin luottaa ulkomaisiin palkkamiekkoihin kuin Ruotsin omien poliittisesti jakaantuneiden eliittien jäseniin.

 

Björklundin väitöskirjan löydökset ovat oleellista debatin ruokaa myös laajasti maalaileville teorioille esimodernien valtioiden kehityksestä sekä aikakauden ns. sodankäynnin vallankumouksesta. Näiltä osin Björklund osoittautuu varovaiseksi skeptikoksi ja synteesien etsijäksi. Perinteinen ”bellistinen” teoria sodista ja sodankäynnistä Euroopan valtiollisen kehityksen moottorina ei saa kirjoittajalta aivan varauksetonta tukea. Sen sijaan, että mahtivaltion kehitys mitattaisiin sillä kyvyllä, millä se pystyi puristamaan irti resursseja omista alamaisistaan ja omasta yhteiskunnastaan, Björklund ja eräät toisetkin kollaboraatioteorian kannattajat näkevät valtionmuodostuksen yhteistyön ja kansalliset rajat ylittäneen verkostoitumisen lopputulemana. Onkin syytä muistaa, että sotilasurakoitsijat eivät välittäneet pelkästään rahaa ja sotilaita, vaan myös tietotaitoa, kokemusta ja sosiaalista pääomaa. Toisaalla Björklund kvalifioi sodankäynnin vallankumouksen väkevää teesiä samalla sotilasurakoinnin vasta-argumentilla, jonka on aiemmin esittänyt myös David Parrott kirjassaan The Business of War (2012). Sodankäynnin vallankumouksen teoria lähti liikkeelle esimodernin valtiovallan väkivaltamonopolista ja sen kyvystä organisoida sodankäynti fiskaalissotilaallisen mahtivaltion omista resursseista (erityisesti verotuksesta ja julkisesta velasta), kun taas Parrott (ja Björklund) kyseenalaistavat tämän väitteen yksityisellä sotilasurakoinnin ilmiöllä, joka läpäisi vuosisatojen ajan kaikki sodankäynnin tasot ja osa-alueet. Kuten Björklund tutkimuksessaan tiivistää, Ruotsi ei olisi kyennyt käymään minkäänlaista sotaa Baltiassa ja Inkerissä 1600–1618 ilman sotilasurakoitsijoiden koko kirjavan spektrin apua.

 

Jaakko Björklund on rajannut 1600-luvun alun sotilasurakoinnin tutkimuksensa Ruotsin itäisiin sotiin Baltiassa, Suomessa ja nykyisen Venäjän alueella. Tällöin tarkastelun ulkopuolelle on jäänyt Tanskaa vastaan käyty Kalmarin sota (1611–1613). Itämaiden sodista poikkeavissa olosuhteissa käyty sota tuo epäilemättä omat nyanssinsa ja reunaehtonsa sotilasurakoinnin ilmiöön 1600-luvun alun Ruotsissa. Lisää tutkittavaa tästä aihepiiristä toisin sanoen vielä riittää.

 

 

 

Jaakko Björklundin väitöskirjan artikkelit niiden sisällyttämisjärjestyksessä:

 

Sebastian Schiavone & Jaakko Björklund. (2023). From foreign mercenaries to the king’s trusted companions – Emergence of the Swedish-Scottish recruitment network 1556–1610. Katja Tikka, Mateus Wyžga & Lauri Uusitalo, toim. Invited, banished, tolerated: Managing mobility in Early Modern Europe. Palgrave Macmillan.

 

Jaakko Björklund & Sebastian Schiavone. (2021). Networks of Recruitment: Fiscal-Military Operations to Contract Foreign Soldiers for Sweden 1605–1610. Northern Studies 52.

 

Jaakko Björklund. (2021). Officers as Creditors during the Ingrian War (1609–1617). Petri Talvitie & Juha-Matti Granqvist, toim. Civilians and Military Supply in Early Modern Finland. Helsinki University Press.

 

Jaakko Björklund. (2024). Protestantism, identity and the mobilization of military force: Huguenot troops in Sweden’s Baltic campaigns, 1605–14. Irene Polisnkaya, Alan James & Ioannis Papadogiannakis, toim. Religion and War from Antiquity to Early Modernity. Bloomsbury Academic.

 

Kaarle Wirta, Katja Tikka & Jaakko Björklund. (2021). Administering Empire: Business Diplomacy in Early Modern Sweden: The Cases of Abraham Cabiljau and the Gothenburg Company. Legatio: The Journal of Renaissance and Early Modern Diplomatic Studies 5.

 

Jaakko Björklund & A. Jorge Aguilera-López. (2024). Spanish Officers in the Far North. The Military Careers of Alfonso Cacho y Canuto and Don Rodrigo de Córdoba y Guzmán in Early Seventeenth-Century Sweden. Martin Almbjär, Francisco Cebreiro Ares & Germán Jiménez-Montes, toim. Distant Neighbours: Trade, Diplomacy and Political Exchange between Sweden and Spain in the Early Modern Era. Uppsala University Press.

 

Väitöskirjan kokoava johdanto on luettavissa ja ladattavissa Heldasta.

 

Simplicissimus sotakuvauksena

 

Pikareskiromaani (tai myös veijariromaani) tarkoittaa proosan muotoa, jossa kuvataan näennäisen omakerrallisesti värikkään protagonistin seikkailuja ja vastoinkäymisiä satiiriseen tyyliin, usein vallitsevan ympäristön ja sen ristiriitojen parodiana. Pikareskiromaanin sankari on usein jollain tapaa syrjäytynyt tai sivullinen, eivätkä hänelle tapahtuvat kirjavat ja surrealistiset tapahtumat juurikaan muuta hänen luonnettaan. Myöhäiskeskiajalla ja esimodernilla aikakaudella kehittyneen pikareskiromaanin kontekstina on ollut murroksen kokenut sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on vahvistanut niin ylös- kuin alaspäinkin, ja vallitsevia moraaleja on ryhdytty kyseenalaistamaan. Lajityypin tunnetuin klassikko lienee Miguel de Cervantesin (1547–1616) Don Quijote, mutta sen rinnalla lajityypin eräänä arkkityyppinä pidetään yhtä lailla saksalaisen Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausenin (1622–1676) kirjallista tuotantoa, erityisesti romaania Der Abenteuerliche Simplicissimus (1676). Grimmelshausenin kirjan historiallinen kiinnostavuus kumpuaa pitkälti siitä, että romaani sijoittuu 30-vuotisen sodan runtelemaan Saksaan. Siitä on seurannut se seikka, että itsekin sodan kokeneen Grimmelshausenin romaania on ylevöitetty jopa historiallisen primäärilähteen asemaan. Voiko romaanista siten oppia uskottavasti jotain vuosien 1618–1648 sodankäynnin todellisuudesta?

 

Voidaksemme vastata retoriseen kysymykseen, on syytä ensin avata Grimmelshausenin itsensä sodanaikaisia kokemuksia. Grimmelshausen syntyi Gelnhausen keisarillisessa vapaakaupungissa vuonna 1622, jolloin Böömistä alkaneen sodan liekin alkoivat lyödä Gelnhausenia ympäröivään Pfalzin vaaliruhtinaskuntaan asti. Vuonna 1634 keisarillinen armeija valtasi ja osin hävitti Gelnhausenin, mutta nuori Grimmelshausen ei enää tuolloin ollut kotikaupungissaan vaan keisarillisen armeijan mukana sen kuormastossa palvelleen sotilaspojan roolissa. Vuonna 1639 nuoreen aikuisikään ehtinyt Grimmelshausen palveli rivisotilaana keisarillisessa rykmentissä, missä hän eteni pian rykmentin kirjuriksi. Grimmelshausenin laatimia sotilasasiakirjoja on tiettävästi tunnistettu vuoden 1644 paikkeilla. Sodan päättyessä vuonna 1648 Grimmelshausen toimi Baijerissa erään everstin kansliasihteerinä.  

 

Pikareskiromaanin genrelle uskollisesti Simplicissimuksen näkökulma sodankäyntiin ei ole yhdenmukainen vaan vaihteleva. Grimmelshausen kuvaa kirjassaan sotaa kahdesta suunnasta, armeijan sisältä ja sen ulkopuolelta. Kirja lähtee liikkeelle siviilien ja sodan kärsijöiden maailmasta, kun kertojan kotitalo ryöstetään ja tuhotaan sotilaiden toimesta samalla, kun hänen omaisensa joko vangitaan tai ajetaan pakosalle. Simplicissimus itse pakenee suureen metsään, jossa hänet ottaa suojatikseen mysteerinen erakko. Kirjan kuvaus vastaa pitkälti sitä, mitä aikalaislähteet raportoivat siviileihin kohdistetusta väkivallasta. Se, että sotilaat kiduttivat ja rääkkäsivät talonpoikia saadakseen nämä paljastamaan kätketyt elintarpeet, arvotavarat tai rahat, oli ilmiö, joka on dokumentoitu useissa aikalaislähteissä. Myös eräs Grimmelshausenin mainitsema kidutustapa, niin sanottu ”ruotsalainen juoma”, oli sekin todellinen keksintö. Kyseessä oli inhottava juoma, joka oli sekoitus erinäisiä vastenmielisiä ainesosia, kuten ihmisulostetta. Parhaimmillaan jo pelkkä löyhkäävän tuotoksen esittely saattoi saada kuulusteltavan paljastamaan salaisuuksiaan. Grimmelshausenin romaani kertoo myös toteavaan ja ilmoituksenomaiseen sävyyn, että perhettä palvellut piika raiskattiin navetassa. Tämäkin ilmiö oli kolmikymmenvuotisessa sodassa yleinen, vaikkakin sen äärimmäisiä tapauksia on myöhemmin kyseenalaistettu lähdekritiikin kautta.

 

Simplicissimus viettää sotapakolaisen elämää metsässä kahteen otteeseen, ensin nuorena mystisen erakon suojattina ja kasvattina, myöhemmin omillaan ja yksin paettuaan Hanaun ruotsalaisesta varuskunnasta. Sotapakolaisuus esiintyy väkevästi myös kolmikymmenvuotisen sodan keskeisissä aikalaislähteissä. Saksilaisen pastori Christian Lehmannin kronikka kirjasi, kuinka Meiβenin ja Vogtlandin asukkaat pakenivat kauhuissaan suomalaisen sotapäällikkö Erik Slangin ryösteleviä ja raiskaavia sotilaita Erzgebirgen metsäisille vuorille talvella 1640. Vuonna 1642 jopa kolmetuhatta alasaksilaista talonpoikaa pakeni vaimoineen ja lapsineen Treamlinin metsään saadakseen suojaa kenraali Hans Königsmarckin ruotsalaisilta sotilailta. Ulmin liepeillä asunut suutari Hans Heberle puolestaan laskeskeli päiväkirjassaan, että joutui perheineen pakenemaan joko kaupunkien tai metsien suojaan ainakin kolmekymmentä kertaa sodan aikana.

 

Grimmelshausenin romaani sisältää kohtauksia ja viittauksia talonpoikien julmasta, koston motivoimasta väkivallasta sotilaita kohtaan. Nämä tapaukset olivat tuttuja aikakauden uutislähteistä, joissa niitä kuvattiin sensaatiomaisesti ja moraalista närkästystä herättävästi. Tunnetuin tapaus sattui vuonna 1632, jolloin joukko ruotsalaisia sotilaita jäi väitetysti baijerilaisten talonpoikien vangiksi. Ennen surmaamista talonpojat olivat kiduttaneet vankejaan ”leikkaamalla irti heidän nenänsä ja korvansa, kätensä ja jalkansa sekä kiskomalla ulos heidän silmänsä.” Kun edellä mainittu Königsmarck lähetti viestinviejän Treamlinin metsään kysymään siellä piileskeleviltä talonpojilta, olivatko he ruotsalaisten ystäviä vai vihollisia, talonpojat vastasivat kysymykseen silpomalla sotilaslähetiltä irti nenän, korvat ja sormet. Vuonna 1625 katolisen liigan komentaja kreivi Johan Tserklaes Tilly valitti Braunschweig-Wolfenbüttelin herttua Friedrich Ulrichille, että Harz-kukkuloiden talonpojat hyökkäilivät katolisen liigan kuormastoa vastaan: ”Talonpojat polttavat ja nylkevät sotilaiden vaimoja ja lapsia, silpovat kirveillä julmasti korvia, neniä, käsiä ja jalkoja, niin, jopa sotilaiden ja kunnostautuneiden upseerien kauloja ja päitä, nylkevät heidät elävältä, repivät heidän ihonsa irti suikaleina ja jättävät heidät puolikuolleina teiden varsille.”

 

Suuri osa kirjan tarinasta kattaa Simplicissimuksen kokemuksia armeijan sisällä. Sankarimme ehtii vaihtaa tarinan aikana useammankin kerran puolta, vaikkakin suuren osan ajasta hän palvelee keisarillisten armeijassa. Eräässä keskeisessä episodissa Simplicissimus on ns. weimarilaisten palkkasoturien tukikohdassa olosuhteissa, jotka eivät täysin vastaa vapautta mutta eivät toisaalta vankeuttakaan. Weimarilaiset eivät olleet mikään Grimmelshausenin kirjallinen tarinankuljetusväline vaan aivan oikea ryhmittymä, joka sai tittelinsä armeijan muodostaneen herttua Bernhard von Sachsen-Weimarin nimestä. Sachsen-Weimar oli aluksi palvellut Ruotsia, mutta siirtyi vuonna 1635 yksityiseksi sotilasurakoitsijaksi ja kokosi palkkasoturiarmeijan Ranskan kruunun palvelukseen keisarillisia ja espanjalaisia vastaan. Grimmelshausen avaa kirjassaan myös ”Merode-veljesten” käsitettä. Tämä kutsumanimi viittasi mihin tahansa omaan laskuun operoiviin tai varsinaista sodankäyntiä vältteleviin sotilaisiin. Grimmelshausen avasi nimen etymologiaa näin:

Herrasmies nimeltä Merode värväsi aikoinaan rykmentin sellaisia rappeutuneita olioita (kuten esimerkiksi ranskalaiset bretonit), että marssiminen ja kaikki muut sodankäyntiin liittyvät harjoitukset olivat heille aivan ylivoimaisia.  Pian yksikkö oli niin pieni, että se kykeni hädin tuskin kantamaan omaa lippuaan. Joten, milloin tahansa markkinapaikoilta tavattiin seiniin tai aitoihin nojailevia yksittäisiä tai useampia vaivaisia laahustajia ja heiltä kysyttiin mistä rykmentistä he olivat, vastaus kuului että ”Meroden.”

Uutiskronikka Theatri Europaei kertoi vuonna 1648, kuinka kahdeksan ”Merode-veljestä” murhasi ruotsalaisen muonapäällikön, hänen raskaana olleen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Termiä sovellettiin toisin sanoen melkein mihin tahansa ryöväreihin ja murhaajiin sodan aikana.

 

Kirjassa Simplicissimus joutuu toistuvasti sotavangiksi, mutta tämä ei tarkoittanut tyrmään joutumista. Kuten myös kirjassa käy, vangitut rivisotilaat siirtyivät antautumisen myötä usein vastustajan riveihin. Piiritystilanteissa antautuneet varuskunnat päästettiin tyypillisesti menemään mutta ilman tykkejä tai jopa henkilökohtaisia aseitaan. Kun Simplicissimus päätyy upseerin roolissa edellä mainittujen weimarilaisten vangiksi, häntä painostetaan kohteliaasti vaihtamaan puolta, mistä hän kuitenkin kieltäytyy. Simplicissimus ei suinkaan vietä vankeusaikaansa weimarilaisten varuskunnan tyrmässä vaan enemmänkin kunniavieraana, ja jopa päästetään lopulta pois hoitamaan omia henkilökohtaisia asioitaan Kölnissä. Sodan loppupuolella vakiintui kuitenkin mekanismi, jossa vangeista pyrittiin pääsemään eroon ns. kartellien kautta. Kartellit olivat osapuolten välisiä sopimuksia, joissa määriteltiin rahallinen hinta erilaisille sotavangeille. Esimerkiksi rivimusketöörin vaihtohinta oli neljä taaleria, kun taas everstistä sai pulittaa tuhat taaleria. Käytännössä raha ei useinkaan vaihtanut käsiä, vaan vankeja vaihdettiin päittäin nimellisarvon mukaisesti. Merode-veljesten kaltaiset alituiset puolenvaihtajat maksoivat vain puolet niiden hinnasta, ”joilla oli sinnikkyyttä pysyä lojaalissa palveluksessa”, kuten ruotsalaisten ja keisarillisten solmimassa kartellissa artikuloitiin vuonna 1642.

 

Der Abenteuerliche Simplicissimus kuvaa kenttäarmeijoiden sisäistä elämää tavalla, joka on jäänyt muissa aikalaislähteissä aika lailla varjoon. Everstit ja kapteenit ovat jumalia, joiden suosiota vänrikit ja luutnantit kilvan tavoittelevat. Grimmelshausenin yhteiskuntasatiirin logiikan mukaisesti päähenkilö ajautuu ristiriitaan niiden upseeritovereiden kanssa, joiden pyrkimyksiä edesauttaa enemmän sukutausta kuin sotilaalliset saavutukset. Kun Simplicissimus kerää runsaasti sotasaalista ja antaa varakkuuden näkyä vaatteissaan ja varusteissaan, herättää se kateutta ja katkeruutta upseeritoverien joukossa. Grimmelshausen paljastaa joitakin kiinnostavia armeijakäytäntöjä, joita aikalaislähteet eivät juurikaan avaa. Eräs sellainen on kaatuneen sotilaan perinnön jakaminen. Komppanian kapteeni saa Grimmelshausenin kirjassa sotilaallisten prioriteettien mukaisesti kaatuneen aseet ja hevosen, kun taas muu irtaimisto siirtyy komentoketjussa seuraavan upseerin haltuun. Koska monet sotilaat olivat naimisissa, heidän leskillään oli siviilioikeudellinen peruste periä aviomiehensä omaisuus. Tätä oikeutta piti sotaleirien ja kenttäarmeijoiden olosuhteissa kuitenkin varjella ja puolustaa. Saksalaisen palkkasoturi Peter Hagendorfin päiväkirja paljastaakin, että sotilasperheen raha-asioiden hoito oli Hagendorfin vaimon vastuulla. Jos Hagendorf olisi kaatunut taistelussa (kuten melkein kävi Magdeburgin piirityksen yhteydessä vuonna 1631), hänen rahansa eivät olisi olleet vihollisten, taistelutovereiden tai esimiesten ryöstettävissä, sillä ne olivat turvassa vaimon kukkarossa.

 

Grimmelshausenin tarina avaa jonkin verran sodankäynnin taktiikoita ja operatiivista toimintaa. Simplicissimus ottaa osaa ainoastaan yhteen suurtaisteluun Wittstockissa vuonna 1636, jolloin ruotsalaiset saavuttivat keisarillisista ensimmäisen suuren voittonsa vuoden 1634 Nördlingenin katastrofin jälkeen. Grimmelshausen kuvaa taistelua savuisena ja kaoottisena tapahtumana, jonka väkivallan aste oli korkea:

Maa, joka normaaliolosuhteissa peittää kuolleita, oli tuona päivänä ja tuossa paikassa päällystetty ruumiilla ja ruumiinosilla. Päät lojuivat siellä, missä niiden luonnolliset jalustat olivat ne hylänneet; toisaalla lojui vartaloita ilman päätä. Joillain vainajilla oli (erityisen inhottavana näkynä) sisälmykset ulkopuolella, ja joidenkin päät olivat niin rikkoutuneet, että aivot valuivat ulos kalloista. Oli kuolleita kalmoja, jotka olivat tyhjentyneet omasta verestään ja eläviä kehoja toisten veriroiskeista peittyneinä; oli käsivarsia, jotka musketinkuulat olivat repineet irti, niiden sormet kouristellen kuin yhä yrittäen palata takaisin taistelun tuoksinaan, ja näiden yli loikki pakenevia tovereita, joita ei toisaalta tahrannut yksikään veripisara. Siellä täällä lojui reisiä kuin teurastajan silpomina.

 

Wittstockin helvetistä hengistä selvinnyt Simplicissimus kunnostautuu myöhemmin niin sanotussa ”pienessä sodassa”, jossa muonanhankintaoperaatioilla liikkuneet joukkueet ja komppaniat kahakoivat vihollisten tai talonpoikien kanssa. Tällaista sodankäyntiä harjoittivat tyypillisesti kevyt ratsuväki (heistä pahamaineisimpina keisaria palvelleet kroaatit) ja rakuunat. ”Kun rakuuna tippuu hevoseltaan, musketööri nousee seisomaan.” Näin Grimmelshausen kuvaa rakuunoja, jotka olivat toisin sanoen ratsuin liikkuvia musketöörejä eivätkä ratsusotilaita. Rakuunoiden riveissä Simplicissimus kunnostautuu väijytysten järjestäjänä ja sotasaaliin kerääjänä niin hyvin, että hän saa niin keisarillisilta kuin vihollisiltakin kutsumanimen Metsästäjä. Simplicissimus ei paljasta muille ammattisalaisuuttaan, joka on talonpoikien tietoon nojaaminen; toisin kuin muut sotilaat, hän ei rääkkää talonpoikia vaan kultivoi heitä tiedonantajina ja oppaina. Vastineeksi avustaan Simplicissimus luovuttaa heille osan saalistaan. ”Yksikään retki tai saattue ei poistunut vihollisen leiristä ilman, että minä sain asian tietooni”, menestyksekäs Simplicissimus kehuu romaanin sivuilla. Sotahistorioitsijaa hieman ihmetyttää helppous, jolla vihollista vakoilevat rakuunat soluttautuvat kyliin ja kaupunkeihin Grimmelshausenin tarinassa. Aikalaislähteet päinvastoin kertovat raskaasti vartioiduista kaupunkien porteista ja sisäänkäynneistä, joissa vahvat vartiot pyrkivät nimenomaisesti estämään tällaisen liikuskelun. Vihollisen kaupunkeihin päästäkseen sotilaiden pitikin turvautua kaikenlaisiin salajuoniin, kuten talonpojiksi, papeiksi tai naisiksi naamioitumiseen.

 

Grimmelshausenin pikareskiromaani ei kuvaa mitenkään erityisen tarkasti kolmikymmenvuotisen sodan aseita ja varusteita. Simplicissimuksen suosikkiaseet rakuunana ovat pistomiekka ja pistoolit, mikä varustus tosin olisi tehnyt hänestä enemmän ratsusotilaan kuin rakuunan. Musketöörinä ollessaan hänelle annetaan riesakseen painava lunttulukkomusketti, aikakauden jalkaväen standardiase. Rakuunan ja vaeltavan veijarin elämäntavan omaksunut Simplicissimus välttelee kypärää ja haarniskaa. Eräässä tarinan vaiheessa hänelle annetaan ratsusotilaan rintapanssari eli kylteri, mutta hän heittää pian pois suojavarusteen, jonka sisäpuolelle pesii täiden kuhiseva siirtokunta. Eräällä kirjan keskeisellä antagonistilla on aseenaan poikkeuksellisen leveä lyömämiekka, joka tekee yhdessä kohtauksessa selvää useastakin sotilaasta kerralla. Tällaisiakin aseita esiintyi kolmikymmenvuotisessa sodassa. Englantilainen aikalaispamfletti kertoi vuonna 1622, kuinka alankomaalaisen Bergen-op-Zoomin kaupungin puolustukseen osallistuneet sveitsiläiset palkkasoturit kunnostautuivat silpomalla palasiksi espanjalaisia hyökkääjiä hirvittävillä kahden käden lyömämiekoillaan.

 

Sodan poliittiseen historiaan ei Grimmelshausen kirjassaan juuri viittaa. Hyvin yleisellä tasolla romaanissa puhutaan silloin tällöin Nördlingenin taistelusta, Magdeburgin saarrosta tai Philippsburgin piirityksestä. Näistä viittauksista voi päätellä kirjan tapahtumien sijoittuvan 1630-luvun jälkipuoliskolle. Sotaromaanin formaattina ei Grimmelshausenin kirja myöskään muodostunut varsinaiseksi tien näyttäjäksi. Moni moderni sotakirja on ns. Bildungsroman eli kehitysromaani, jossa kuvataan yksilön tai ryhmän psykologista kehityskaarta ja lähtökohtaisesti tosikkomaisesti eikä suinkaan satiirisesti. Sodan kontekstiin asetettujen eriskummallisten sattumien sarjana Der Abenteuerliche Simplicissimuksen tyylilliset jälkeläiset ovat vahvimmin Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa (1932–1933) ja jopa Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954), jossa jälkimmäisessä kirjassa joukko ei-päähenkilöitä tulee eri vaiheissa mukaan narratiiviin staattisina hahmoina ja lähinnä kirjallisina välineinä Linnan omalle Simplicissimus-henkiselle armeijaivalle ja sotakritiikille. Grimmelshausenin pikareskiromaanilla on tosin itsetietoisia seuraajia muun kuin sotafiktion saralla, kenties väkevimpinä edustajinaan Bertol Brechtin näytelmä Mutter Courage und ihre Kinder (1941), Daniel Kehlmannin veijariromaani Tyll (2017) ja Andrzej Sapkowskin fantasiaromaanisarja keskiajan hussilaissodista (2002–2006).   

 

Kirjallisuustieteen näkökulmasta Grimmelshausenin värikkään ja jännittävän romaanin ansiot ovat epäilemättä muualla kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikalaiskuvauksissa.

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

 

Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Olli Bäckström. (2021). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus.

Gazette N. 30. (1642).

Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausen. (2018). The Adventures of Simplicius Simplicissimus. Lontoo: Penguin.

Tryntje Helfferich, toim. (2009). The Thirty Years War: A Documentary History. Indianapolis: Hackett Publishing Company.

Christian Lehmann. (2013). Die Kriegschronik. Scheibenberg: Books on Demand. Hendrik Heidler, toim.

Robert Monro. (1637). His Expedition with the Worthy Scots Regiment (called Mac-Keyes). Lontoo: William Jones.

Julius Otto Opel. (1872). Der niedersächsisch-dänische Krieg: Der niedersächsische Krieg 1621–1623. Halle: Buchhandlung des Waisenhauses.

Sverges traktater med främmande magter: 1632–1645. (1909). 5:2. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

Theatri Europaei. (1653). 6. Frankfurt am Main: Matthaei Merians Seel. Erben.

The ninth of September. Count Mansfields proceedings since the last battaile with the great misfortune which hath lately hapned to the Duke of Brunswicke. (1622). Lontoo.