Kuningattaren sisar ja marskin vaimo

 

Useimmat suomalaiset tuntevat tai ovat vähintäänkin ohimennen joskus nähneet Albert Edelfeltin maalauksen Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista (1878), jossa nuijasodan (1596–1597) todellinen voittaja herttua Kaarle viimein kohtaa vaarallisimman vastustajansa, laillisen kuningas Sigismundin suomalaisen luottomiehen marski Klaus Flemingin. Maalausta tarkastellessa huomio ei ehkä kohdistu niinkään haarniskoituun Kaarle-herttuaan kuin häntä vastassa uhmakkaasti seisovaan surupukuiseen naiseen. Tämä nainen oli Ebba Stenbock, edesmenneen kuningas Kustaa Vaasan vaimon Margareta Stenbockin sisar ja marski Klaus Flemingin vaimo.

 

Ebba Stenbockin kaltaiset historian miestoimijoiden puolisot, sisaret, äidit ja tyttäret ovat perinteisesti jääneet nuijasodan tapaisten epookkien sivuhahmoiksi. Osittain miesvaltainen sodan ja politiikan historia on unohtanut heidän olemassaolonsa, osittain heidät on aivan tarkoituksellisesti kirjoitettu pois historiasta. Siksi on virkistävää ja historiallista näköalaa avartavaa, että historioitsija Anu Lahtinen on kirjoittanut Ebba Stenbockista tietokirjan Ebba: Kuningattaren sisar (Atena, 2021).

 

Lahtinen osoittaa tutkimuksellaan, kuinka merkittävää roolia 1500-luvun aatelisnaisten elämän rakenne näytteli aikakauden historiassa. Varhaismodernin aikakauden suosituimpia tutkimusmetodeja on nykyään prosopografia, jolla hahmotetaan kuvaa artikuloimattomista mutta omassa ajassaan aktiivisesti vaikuttaneista sukulaisuuteen ja patronus–klienttisuhteisiin perustuneista verkostoista. Lahtinen osoittaa aatelisnaisten keskeisen roolin tällaisten verkostojen luomisessa sekä niiden käyttämisessä. Niinpä esimerkiksi kuva nuijasodasta tarkentuu Ebba Stenbockin kautta, kun ymmärtää hänen kytkeneen miehensä Klaus Flemingin omaan vaikutusvaltaiseen sukuunsa, johon lukeutui myös kirjan alaotsikossa esiintyvä leskikuningatar Margareta. Tämä verkosto käytännössä mahdollisti sen, että Ahvenanmaalla sijainnut ja strategisesti avainasemassa ollut Kastelholman linna pysyi nuijasodan aikana Klaus Flemingin puoluelaisten käsissä. Samaan aikaan Ebban veljet Erik ja Karl komensivat Älvsborgin ja Kalmarin linnoja kolmannen veljen Arvidin toimiessa Itä-Götanmaan käskynhaltijana. Avioliittonsa myötä Klaus Fleming saattoi laskea myös nämä linnat ja alueet kuningas Sigismundin kannattajien puolelle.

 

Erilaiset aikalaiskuvaukset suojelun- ja suosionpyynnöistä kertovat Ebban omasta toimijuudesta aatelisena matroonana. Ebban ”esirukousten” kerrottiin erityisesti pelastaneen talonpoikia marskin sotilaiden mielivallalta. Käytännössä Ebba olisi rakentanut tällaisilla interventioilla omaa klienttien verkostoaan varhaismodernissa yhteiskunnassa, joka pitkälti perustui kiitollisuudenosoituksiin ja vastapalveluksiin. Vuonna 1597 Ebba jo astui Klaus Flemingin saappaisiin toimiessaan Turun linnan epävirallisena käskynhaltijana ja sen puolustuksen johtohahmona.

 

Verkostojen ohella myös avioliitoilla oli 1500-luvun aatelisyhteiskunnassa merkitystä. Eräs tärkeä instrumentti aatelissukujen säilymisen kannalta oli ns. huomenlahja, joka oli aatelisen aviomiehen vaimolleen osoittama läänitys. Ebba Stenbock sai Klaus Flemingiltä huomenlahjana joukon tiloja Lounais-Suomessa, ja näistä tunnetaan nimeltä ainakin Kauselan tilat Kaarinan pitäjässä. Huomenlahja oli vaimon omaa maaomaisuutta: se toimi hänen omana tulonlähteenään ja eläkkeenään, ja hän sai myydä, vaihtaa tai lahjoittaa sitä oman mielensä mukaan. Nuijasodan kaltaisessa valtakunnan sisäisessä kriisissä huomenlahjan olisi myös kuulunut jäädä rangaistuksena toteutettujen takavarikointien ulkopuolelle, vaikkakaan Ebba Stenbockin tapauksessa näin ei käynyt. Valtaan noussut herttua Kaarle takavarikoi ja uudelleen läänitti Ebba Stenbockin tilat muun Klaus Flemingin maaomaisuuden mukana. Ebba Stenbockin tilat päätyivät Klaus Flemingin holhokille Anna Flemingille ja hänen kiipijämäiselle aviomiehelleen Hieronymus von Birckholtzille. Ebba sai tyttärineen kiistellä huomenlahjan palauttamisesta vielä Kaarlen seuraajan Kustaa II Aadolfin valtakaudella. Ebba Stenbockin maaomaisuuden palautus oli lopulta osoitus ruotsalaisen aristokratian sisäisestä solidaarisuudesta ja säätytietoisuudesta, kun päätös tehtiin Ebban perheen eduksi saksalaistaustaista Birckholtzin sukua vastaan.

 

1500-luvun aatelisnaisen elämäkerran kirjoittamista hankaloittaa lähdemateriaalin niukkuus, mistä syystä harvoja lähteitä on syväluettava ja niiden ympärille on rakennettava kontekstia muista aikalaislähteistä sekä yleisestä tutkimuskirjallisuudesta. Anu Lahtinen selviytyy näistä haasteista ansiokkaasti, eikä kirjasta synny missään vaiheessa väkinäisen pakkotulkitsemisen vaikutelmaa. Kirjansa lopussa Lahtinen avaa vielä Ebba Stenbockin kuvaa historiankirjoituksessa sekä pohtii ongelmallista käsitettä siitä, että poliittisena ja yhteiskunnallisena toimijana esiintynyt 1500-luvun aatelisnainen olisi ollut erityisen ”vahva” sukupuolensa edustaja. Lahtinen esittää, että tässä vaikutelmassa on kyse miessydämisen naisen tyyppitarinasta ja muistuttaa, että 1500-luvun naiset päätyivät aikalaislähteisiin usein erilaisten hankaluuksien ja poikkeustilojen johdosta. Ebban oma toimijuus alustalaisten ”esirukoilijana”, Turun linnan epävirallisena käskynhaltijana ja Klaus Flemingin liittolaisten yhdistäjänä perustui varmaan enemmänkin olosuhteiden luomaan välttämättömyyteen kuin hänen oman luonteensa ”vahvuuteen.” Sirpaleisista ja epäyhteismitallisista aikalaislähteistä syntyy rosoinen kuva 1500-luvun lopun myllerrysten kuljettamasta aatelisnaisesta, jota tulee tarkastella hänen oman aikakautensa lähtökohdista käsin.

 

Sikäli kun nuijasodasta tai Klaus Flemingistä vielä kirjoitetaan uusia historiikkeja, tämän ohittamattoman kirjan voi lähtökohtaisesti olettaa kuuluvan niiden lähdeluetteloon.

Pariisin verinen viikko suomalaisissa sanomalehdissä

 

Tällä viikolla on tullut kuluneeksi tasan 150 vuotta Pariisin kommuunin tukahduttamisesta niin sanotun ”verisen viikon” (le semaine sanglante) aikana. Kommuunin veriseen tappioon päättynyt tapahtumasarja alkoi sunnuntaina 21. toukokuuta vuonna 1871, jolloin Versaillesin hallituksen sotilaat hyökkäsivät Pariisin kommuunia ja sitä puolustaneita kansalliskaartin asejoukkoja vastaan, ja päättyi viikkoa myöhemmin 28. päivä, jolloin sotilaat valtasivat kommunardien viimeiset katusulut Bellevillen kaupunginosassa. Kommuunin kapinan laajempi konteksti oli Preussia vastaan hävitty sota, jonka seurauksena Louis Napoleonin toinen keisarikunta oli kaatunut. Syntynyttä valtatyhjiötä oli rynnännyt täyttämään kaksi kilpailevaa tasavaltalaista hallitusta, erilaisten sosialististen liikkeiden yhteenliittymästä syntynyt Pariisin kommuuni sekä Versaillesin väliaikaishallitus, joka Pariisin kommuunin kukistumisen jälkeen julistautui Ranskan kolmanneksi tasavallaksi. Tämä pitkäikäinen tasavalta kaatui vasta vajaat seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin uuden saksalaisten maahanhyökkäyksen seurauksena. Verisen viikon katutaisteluissa ja niitä seuranneissa Versaillesin hallituksen toteuttamissa summittaisissa joukkoteloituksissa menehtyi n. 10 000-20 000 henkeä.

 

Pariisin tapahtumat eivät jääneet tuntemattomiksi suomalaisille sanomalehtien lukijoille, sillä uutisia ”verisen viikon” tapahtumista saapui Suomen suuriruhtinaskuntaan lennättimen nopeudella. Lehtien sivuille uutiset ilmaantuivat tyypillisesti kahden päivän viiveellä. Yhden ikkunan suomalaiseen uutisointiin Pariisin kommuunin kohtalonhetkistä tarjoavat sunnuntaina 28.5.1871 ilmestyneet kolme sanomalehteä eli Helsingfors Dagblad, Hufvudstadsbladet sekä Pietarin Sanomat.

 

Helsingissä ilmestynyt Helsingfors Dagblad uhrasi Pariisista saapuneille uutisille suurimman osan etusivustaan. Pariisista oli saapunut 26. toukokuuta joukko lyhyitä sähkeitä. Kapinalliset oli ahdettu Bellevillen ja Buttes-Chaumontin kaupunginosiin. Fort Ivryn linnake oli räjäytetty ”federalistien” eli kapinallisten kommunardien toimesta ilmaan. Seuraavat rakennukset olivat tuhoutuneet: Tuileries’n palatsi, finanssiministeriö, Hôtel-de-Ville, Seinen prefektuuri, Mont-de-piétén pankki, Cour des comptesin hallinto-oikeus sekä poliisin päämaja. Kommunardit käyttivät aseinaan ”petrolipommeja”, jotka olivat sytyttäneet kaupungissa lukuisia tulipaloja. Kommuunin kaatuneiden puolustajien joukossa oli kansalliskaartin komentaja Jarosław Dobrowski – ääritasavaltalainen puolalainen aatelismies, joka oli ollut yksi Venäjää vastaan suuntautuneen kapinan johtajia vuonna 1863.

 

Ruotsalaisilta ja englantilaisilta sanomalehdiltä oli lainattu kuvauksia Versaillesin hallituksen sotilaiden rynnäköistä Pariisiin keskustan kaupunginosiin ja kommunardien yrityksistä puolustaa asemiaan. Englantilaisen The Timesin mukaan kommunardit suunnittelivat puolustavansa joka ainoaa korttelia ja olivat sitä varten rakentaneet katukivistä muurien kaltaisia barrikadeja, joissa oli portaita, tasanteita ja tykkien ampuma-aukkoja. Kommuunin taistelumoraalia pidettiin yllä ankaralla kurilla: kommunardien asettamat kenttäoikeudet jakoivat kuolemantuomioita vakoilusta, sabotaasista ja karkuruudesta, joskus sangen heppoisin perustein. Eräs nuorukainen oli teloitettu vain siksi, että häneltä oli löydetty ”rahaa ja kompromettoiva kirje.” Teloitettuihin lukeutui puolalainen kreivi Ladislaus Zamoyski, jota syytettiin rue Rappilla sijainneen patruunatehtaan räjäyttämisestä. Käytännössä Zamoyski oli tuomittu joukkomurhasta, sillä räjähdyksen väitettiin vaatineen 600 pariisilaisen hengen – heidän joukossaan 200 naista ja lasta. Kommunardien radikaaleimmassa siivessä oli visioitu ”tyranninmurhaajien” kuolemanpartioita, jotka olisivat etsineet ja surmanneet Ranskaa aiemmin hallinneiden kuninkaallisten ja keisarillisten dynastioiden jäseniä. Eräs kommunardien omaan uutislehteen kirjoittanut pariisilainen oli tarjonnut 200 000 frangia sille, joka olisi toimittanut Versaillesin väliaikaishallitusta johtaneen Adolphe Thiersin elävänä kommuunin kynsiin.

 

Saksalainen Augsburger Allgemeine Zeitungen oli Helsingfors Dagbladin mukaan raportoinut edellä mainitun Thiersin ja italialaisen tasavaltalaisideologi/miljonääri Enrico Cernuschin kohtaamisesta Versaillesin palatsissa. AAZ:n mukaan Thiers antoi audienssin Aurinkokuningas Ludvig XIV:n tapaan suuressa marmorisalissa, jota täyttivät hallituksen johtajan tapaamista odottavien ihmisten jonot. Thiers marssi saliin pikaisesti tusinan kenraalin saattelemana ja puhui Cernuschin kanssa vain lyhyesti. Cernuschi oli ehdottanut kommunardien vankinaan pitämän Pariisin arkkipiispan vaihtamista Lyonissa pidätettyyn sosialistipoliitikko Louis Blanquihin; Thiers oli kuitenkin kieltäytynyt tästä kaupasta [kommunardit teloittivat vangitsemansa arkkipiispa Georges Darboyn toukokuun 24. päivä]. Kun Thiers oli joka tapauksessa vakuuttanut Cernuschille tasavaltalaisuuttaan, jälkimmäinen esitti varauksensa yhteisestä aatteellisesta pohjasta: tasavalta, jota johti presidentti käytössään 300 000 miehen vahvuinen vakituinen armeija sekä lukemattomien virkamiesten kokoinen byrokratia, oli Cernuschin mielestä enemmänkin monarkia. ”Aivan niin, mutta siinähän on juuri se ratkaisemista odottava ongelma”, Thiers oli vastannut kiertelevästi. 

 

Kotimaan uutisissa kerrottiin salakuljetuksen yleistymisestä kuluneen vuoden aikana. Kylmän talven aikana Suomenlahdelle oli muodostunut paksu jääpeite, joka oli mahdollistanut kokonaisten salakuljettajien karavaanien kulun Suomesta Viroon. Suomalaiset salakuljettajat veivät Viroon suolaa, jota venäläiset tulliviranomaiset onnistuivat takavarikoimaan suuret määrät, kun virkavaltaa pelästyneet salakuljettajat olivat hylänneet laittoman tuotteensa jäälle paetessaan takaisin lahden pohjoispuolelle. Myös salakuljettajien rekiä ja hevosia oli jäänyt viranomaisten saaliiksi.   

 

Saksasta saapui lopullinen laskelma Ranskaa vastaan käydyn sodan miestappioista. Upseereita oli kaatunut 1 165, haavoittunut 3 795 ja kadonnut 30. Aliupseerien ja miehistön tappiot olivat 18 131 kaatunutta, 87 742 haavoittunutta ja 6 165 kadonnutta.

 

Tukholmasta kantautui mullistava uutinen: Gotlannin Visbystä kotoisin olleesta Betty Pettersonista tuli ensimmäinen nainen Ruotsissa, joka oli virallisesti hyväksytty yliopiston opiskelijaksi. Uutinen kannusti Helsingfors Dagbladia listaamaan myös muitakin tuoreita saavutuksia ”naisten oikeuksien” saralla: preussilainen diakonissa oli läpäissyt apteekkarin tutkinnon ja englantilainen daami Angela Burdett-Coutts oli nimitetty paronittareksi. ”Eteenpäin kuljetaan, paitsi Suomessa, missä mennään taaksepäin”, Helsingfors Dagblad totesi hiukan turhautuneena [Suomi oli toisaalta ensimmäinen maa koko Euroopassa, joka antoi naisille yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vuonna 1906].  

 

Hufvudstadsbladetin sunnuntailiite priorisoi ulkomaanuutisia muualta kuin Ranskasta. Saksan valtiopäivillä oli päätetty Ranskalta valloitettujen Elsassin ja Lothringenin liittämisestä uuteen Saksan keisarikuntaan, mikä tarkoitti valtiopäiväedustuksen laajentamista myös näihin provinsseihin. Uusi edustuksellinen järjestely tulisi voimaan vuonna 1873. Päätös ei ollut valtiopäivillä yksimielinen, sillä Schleswigin edustaja protestoi pakkoliitosta, joka käytännössä rikkoi Elsassin ja Lothringenin asukkaiden itsemääräämisoikeutta. Tanskasta vasta äskettäin irrotettuja schleswigläisiä ilmeisesti hiersi sellainen käytäntö, jossa kokonaisia valtakunnanosia ja niiden asukkaita kohdeltiin pelkkinä valtapoliittisina pelinappuloina, joita voitiin siirrellä ja vaihtaa kruununpäiden päähänpistojen mukaan. Valtiopäivien puolalainen edustaja puolestaan kieltäytyi äänestämästä lainkaan, ellei hänen Preussissa asuville maanmiehilleen tunnustettaisi samaa kansallista asemaa kuin keisarin saksalaisille alamaisille.

 

Yhdysvalloissa valmistauduttiin tuleviin presidentinvaaleihin. Istuvaa presidentti Ulysses Grantia pidettiin jo varmana republikaanien kandidaattina, mistä syystä demokraatit olisivat alkaneet silmäillä toista kuuluisaa unionin kenraalia eli William Shermania omaksi vastaehdokkaakseen [Sherman ei lopulta asettunut ehdolle, ja Grant voitti vuoden 1872 vaaleissa demokraattien ja liberaalien republikaanien vaaliliittoa edustaneen Horace Greeleyn].

 

Keisarikunnan pääkaupungissa ilmestynyt Pietarin Sanomat lupasi kertoa Pariisin hävityksistä tarkemmin jossain toisessa numerossa. ”Warsin hirwittäwästi kuwaillaan Pariisin nykyistä näköä. Kapinan pääjohdattajien kohtalosta ei wielä ole oikein warmoja tietoja. Kuten wiime numerossa mainittiin, ammuttiin useat paikalla, kun wangiksi joutuiwat.” Vangittujen kapinallisten lukumäärä oli tuoreimman tiedon mukaan 27 000, ja luvun arveltiin ylittävän pian 30 000 rajan. Huhujen mukaan kaikki vangit aiottaisiin pakkosiirtää Tyynellämerellä  sijainneelle Uuden Kaledonian saarelle.  

 

Pietarin Sanomat käytti lähes koko toisen sivunsa Adolphe Thiersin suitsuttamiseen lahjakkaana ja hyveellisenä valtiomiehenä. ”Pian wuosisadan ajan on hänen äänensä kuultu, hänen waikutuksensa tunnettu siinä, missä Franskan tärkeimmät waltioasiat owat olleet kysymyksessä, ja usein on juuri kowimmassa pulassa saatu turwata hänen neroonsa, hänen tasapuolisuuteensa, hänen isänmaan-rakkauteensa ja alttiiksi-antoonsa.” Lehti muistutti Thiersin olevan ansioitunut historioitsija, jonka teokset olivat käsitelleet Ranskan vallankumousta ja Napoleon Bonaparten aikakautta. National–lehden päätoimittajana Thiers oli profiloitunut kansanvallan kannattajana ja Bourbonien restauraatiomonarkian kriitikkona. Juuri Thiersin kynästä oli tullut tuo muodikas sivallus ”kuningas wallitsee, mutta ei hallitse.” Lehti muisti Thiersin olleen keskeinen vaikuttaja ns. heinäkuun vallankumouksessa vuonna 1830, jolloin Thiers henkilökohtaisesti esitti Orléans'n herttualle vallankumouksellisten puolesta pyynnön ryhtyä Ranskan uudeksi kuninkaaksi syrjäytetyn Charles X de Bourbonin tilalle. Pietarin Sanomat ei ilmeisesti nähnyt mitään ristiriitaa Thiersin oletetun kansanvaltaisuuden ja tämän Orléansin monarkialle osoittaman varauksettoman tuen välillä. ”1830 wuoden wallankumouksen perästä alkoi, näet, Thiers suoranaisen waikutuksensa waltiomiehenä, ollen monin erin ministerinä ja wihdoin ministerikunnan esimiehenä. Tilan ahtaus käskee meidät jättää seuraavaan numeroon jatko-kertomuksen näistä Thiers’in myöhemmistä waltio-toimista ja elämänwaiheista”, Pietarin Sanomat päätti Adolphe Thiersin hagiografiansa.  

 

Lehti julkaisi joukon kirjeitä, jotka eräs saksalainen sotilas oli väitetysti kirjoittanut Ranskan rintamalta veljelleen Pietarissa. Ensimmäisissä kirjeissä sotilas ilmaisi lähinnä huolta veljesten yhteisestä äidistä, joka nyt oli jäänyt yksin kotiin. Viimeisessä kirjeessään syyskuulta 1870 sotilas kuvaa jo Ranskaa vastaan käydyn sodan ankeaa arkea: ”Kaikki tämä woipi wielä maksaa monta ihmishenkeä. On kaihistawaa nähdä kumppaninsa kaatuwan. Erittäin on tuo öillä etuwartiona seisominen jotenkin kamoittawaa. Marssit eiwät myöskään minua iloita, ne ovat useasti kowin rasittawaisia. Waatteeni eiwät ole Hamburgista asti olleet pois ruumiiltani. Täällä on paljon satanut. Yöt ja päiwät olemme paljaan taiwaan kannen alla. Useasti olemme sen näköiset, että tuskin olet tunnettawa.”

 

Etusivulla kerrottiin Pietarissa vuotta aiemmin sattuneen henkirikoksen oikeuskäsittelystä. ”Syytetty oli nuori, kaunis grusialainen, luutnantti Nasarow, joka oli murhannut wirasta eronneen kuvernementti-sihteeri Gorskinin.” Tapahtuman taustalla oli Nasarowin, Gorskinin ja Protopowin veljesten yhteinen kostea illanvietto ulkoravintola Chateu des Fleuresissa, mistä juopunut seurue oli suunnannut jatkoille Hotel de l’Europe -ravintolaan. ”Siellä nousi kiiwas riita, jossa Gorskin ryntäsi Nasarowaa rintaa kohti; tämä silloin pisti wäkipuukon Gorskinin hartioihin.” Nasarow esitti puolustuksekseen, että ystävän surma oli tapahtunut tapaturmaisesti ja ilman aiempaa aietta. ”Hän ei muuten sanonut tietäwänsä koko asiainmenosta mitään ja tunsi sen waan wierasten-miesten todistuksista, joita hän täydellisesti tahtoi uskoa.” Helpottavien asianhaarojen vallitessa oikeus tuomitsi Nasarowin vain neljän kuukauden vankeuteen.

 

Pietarin Sanomien viimeisellä sivulla oli mainosilmoituksia. Konstantin Pawlowitsi Rukin lupasi parantaa kenet tahansa seitsemässä päivässä viinanhimosta käyttämällä ainoastaan epävahingollisia yrttejä. Ruokavalioon ei tarvinnut turvautua. Lappeenrannan remontoitu kylpylaitos oli jälleen avannut ovensa ja tarjosi ”kaikkia wesiparannusten omia kylpyjä, niin kuin lämpimiä, lauhkeita kuin kylmiä.” Kauppias Konstantin Lewinsohn myi alennetuin hinnoin pumpuli-, liina- ja silkkitavaroita, villa-aineita sekä miesten ja naisten alusvaatteita.

 

Pietarista lähti Suomeen junia kello 9:00 aamulla Helsinkiin sekä kello 12:05 Viipuriin.