Suomen historian suurin valtiomies

”Valtiomies: taitava ja huomattava valtiollinen johtomies.”

”Suurmies: miespuolinen henkilö, joka on jäänyt historiankirjoihin jonkin suuren tekonsa seurauksena.”

Edellä esitetyt lainaukset ovat Wikisanakirjan määritelmiä valtiomiehestä ja suurmiehestä. Kun nämä määritelmät yhdistetään, saadaan lopputuloksi korkeat kriteerit, joita vain harva historian henkilö on koskaan saavuttanut. Suomen kansakunnan pitkästä historiasta löytyy kuitenkin yksi mies, joka täytti yhtäaikaisesti sekä valtio- että suurmiehen tilavat saappaat luontevammin kuin kukaan toinen häntä ennen tai hänen jälkeensä. Tuo mies oli Södermören kreivi, Kemiön vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan kansleri Axel Oxenstierna (1583–1654). Johtavaan aristokraattisukuun syntynyt Oxenstierna nousi poliittisen päätöksenteon valokeilaan vuonna 1611, jolloin nuori kuningas Kustaa Aadolf (1594–1632) nimitti hänet valtaneuvoston ylimpään virkaan valtakunnankansleriksi.

Miksi juuri Axel Oxenstierna on Suomen historian suurin valtiomies? Ensiksikin on syytä muistaa, että kaikki Ruotsin valtiomiehet Birger-jaarlista (n. 1240) kuningas Kustaa IV Aadolfiin (1809) saakka ovat olleet myös Suomen ja suomalaisten valtiomiehiä. Valtio on hallinnollinen rakennelma eikä etninen identiteetti, vaikka tämä itsestäänselvyys tuppaa aika ajoin unohtumaan niin suomalaisilta kuin muiltakin. Axel Oxenstiernan elinkaari vuodesta 1583 vuoteen 1654 osui ajankohtaan, jolloin Ruotsin vaikutusvalta Euroopassa ja jopa sen ulkopuolella saavutti lakipisteensä ja jolloin Suomi oli kiinteä osa Ruotsin varsinaista ydinaluetta. Historioitsija Harald Gustafsson on kuvannut Axel Oxenstiernan aikaista Ruotsia konglomeraattivaltioksi, jonka eri osilla oli ainutlaatuinen ja toisistaan poikkeava suhde poliittiseen valtakeskukseen Tukholmassa. Tässä konglomeraatissa Suomen herttuakunta oli maakuntineen osa Smoolannista Norlantiin ulottuvaa Varsinaisruotsia toisin kuin vaikkapa Käkisalmen ja Inkerin läänit, jotka olivat Moskovan ruhtinaskunnalta kaapattuja voittomaita, tai Viro ja Liivinmaa, jotka olivat liittyneet osaksi Ruotsin valtapiiriä vain sen hallitsijoiden vasalleina eivätkä siis valtakunnan kiinteinä osina.

Suuren valtiomiehen tulee olla henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan uuttera, ahkera, sitoutunut ja tarvittaessa jopa uhrautuva. Axel Oxenstiernalla oli kaikki nämä ominaisuudet. Oxenstierna johti tarvittaessa sotajoukkoja kentällä ja matkusti henkilökohtaisesti ympäri diplomaattisilla edustustehtävillä. Hän järjesteli uutterasti hallintoa ja taloutta koti-Ruotsissa ja ulkomailla ja hoiti niin politiikan suuria linjoja kuin ruohonjuuritason pikkuasioitakin. Parhaimman kuvan Oxenstiernan valtiomiesominaisuuksista saa selailemalla hänen huomattavan suuruista kirjeenvaihtoaan, joka kirjamuotoon toimitettuna ja julkaistuna käsittää liki kolmekymmentä volyymiä – ja lisää julkaisematonta materiaalia löytyy yhä Tukholman Riksarkivetin arkistokokoelmista. Axel Oxenstiernan työkentän ymmärtämiseksi voimme katsoa vaikkapa näytettä hänen kirjeenvaihdostaan elokuun 1627 lopulta, jolloin Oxenstierna oli itse mukana kuningas Kustaa Aadolfin sotaretkellä puolalaisia vastaan Preussin alueella. Elokuun 21. päivä Oxenstierna kirjoittaa Birsenin sotilasleiristä latinankielisen kirjeen Puola-Liettuan aatelisparlamentin eli Sejmin edustajalle ja sopii suunniteltujen rauhanneuvottelujen käytännöllisistä järjestelyistä. Seuraavana päivänä hän kirjoittaa Tukholmaan hovimarsalkka Dietrich von Falkenbergille informoidakseen tätä kuparin hinnan huomattavasta alenemisesta Saksan markkinoilla ja ehdottaa Ruotsista louhitun kuparin viennin kohdistamista Espanjaan, missä kuparista maksetaan parempaa hintaa. Elokuun 24. päivä Oxenstierna kirjoittaa kamreeri Gerdt Dirichssonille ja sopii tuhannen taalerin suuruisen saatavan maksamisesta kuninkaan puolesta. Viittä päivää myöhemmin Oxenstierna palaa jälleen diplomatian pariin ja keskustelee puolalaisen vastapuolensa kanssa rauhanneuvotteluiden tulevaisuudesta viimeaikaisten sotatapahtumien varjossa. Kuun viimeisenä päivänä Oxenstierna myöntää balttilaiselle aatelismies Gotthard Rehbinderille suojakirjeen koskien tämän läänityksiä Kokenhusenissa nykyisen Latvian alueella. Samana päivänä Oxenstierna kirjoittaa myös kaksi kirjettä ohjeistaakseen Ruotsin diplomaattisia edustajia Kööpenhaminassa ja Berliinissä. Työteliään ja pitkän päivän neljäs ja viimeinen kirje on osoitettu Tukholman valtaneuvostolle, jota Oxenstierna informoi viimeaikaisista sotatapahtumista, Puolan kanssa suunnitelluista rauhanneuvotteluista sekä kuningas Kustaa Aadolfin päätöksestä jatkaa sotaa kunnes puolalaiset myöntyvät hänen rauhanehtoihinsa [Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling, förra afdelningen, tredje bandet, bref 1625–1627, 148–169]. Axel Oxenstiernan elämä oli lähes tauotonta uurastusta kirjoituspöydän ääressä aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Axel Oxenstiernan nostaa muiden valtiomiesten ylitse suurmieheksi hänen jälkeensä jättämän perinnön suuruus ja pitkäkestoisuus. Axel Oxenstierna ei ollut sen vähempää kuin Ruotsin ja Suomen modernien hallintoinstituutioiden perustaja. Seuraavat hallinnolliset innovaatiot toteutettiin Ruotsissa ja Suomessa Axel Oxenstiernan kanslerikaudella.

Läänit. Ruotsin paikallishallinto oli ollut sekamelskaa vielä kuningas Kaarle IX:n valtakaudella vuosisadan vaihteessa. Ruotsi ja Suomi oli jaettu linnalääneihin, joita johtivat kruunun asettamat voudit. Itä-Karjalan ja Baltian voittomaita puolestaan hallitsivat kruunun mandaatilla toimineet käskynhaltijat ja kenraalikuvernöörit. Voutien, käskynhaltijoiden ja kuvernöörien keskinäinen hierarkia ja toimivaltojen rajat eivät kuitenkaan olleet yksiselitteisiä vaan jättivät tilaa tulkinnoille ja arvovaltanahisteluille. 1600-luvun alussa epämääräisin valtuuksin toimineiden käskynhaltijoiden tilalle alkoi ilmaantua maaherroja, jotka olivat vastuussa suoraan kuninkaalle. Maaherrojen tehtävänkuva rakentui pitkälti vero- ja sotalaitoksen hallinnosta sekä elinkeinoelämään liittyvistä kysymyksistä. Toisin kuin aikaisemmilla linnanherroilla ja käskynhaltijoilla, maaherroilla ei ollut sotilaallista tai juridista päätäntävaltaa. Vuoden 1634 hallitusmuodossa maaherrojen toimivalta määriteltiin entistä tarkemmin ja heidän hallinnollisiksi vastuualueikseen vakiintuivat läänit. Hallitusmuodossa läänien lukumääräksi asetettiin kuusitoista, joista nykyisen Suomen alueella sijaitsivat Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen, Viipurin sekä Pohjanmaan läänit. Vuonna 1997 Paavo Lipposen sinipunahallitus päätti suuressa viisaudessaan korvata toimivat läänit hahmottomilla aluehallintovirastoilla, joiden institutionaalinen epämääräisyys ja sekava sisäinen olemus sai keskiajan feodaaliset linnaläänit näyttämään hallinnollisen läpinäkyvyyden ja johdonmukaisuuden ihannekuvilta. Suomen läänit siirtyivät maaherroineen historiaan vuoden 2010 alusta, mutta Ruotsissa ne elävät ja voivat edelleen hyvin.

Suomen sotalaitos. Axel Oxenstiernaa voi syystä pitää Suomen sotalaitoksen perustajana. Joskus vuoden 1616 aikana Oxenstierna ryhtyi laatimaan suunnitelmaa maakuntarykmenttien järjestelmästä. Ruotsin sotaväki alkoi tuolloin koostua paljolti asevelvollisista ruotumiehistä, ja valtakunnan sotalaitokselle syntyi tarve miettiä tapaa, jolla uusia ruotumiehiä saatettiin syöttää katkeamattomana virtana varsinaisiin taisteluyhtymiin, kuten kenttäeskadrooniin. Tätä tarkoitusta varten valtakunta tuli jakaa kahdeksaan kutsunta-alueeseen, joista kuusi sijaitsi Pohjanlahden länsipuolella ja kaksi Suomen herttuakunnan alueella. Nämä kutsunta-alueet jakautuivat puolestaan kahteen tai kolmeen maakuntaan, joiden kaikkien tuli perustaa yksi maakuntarykmentti (landsregiment). Järjestelmä ei aluksi ottanut toimiakseen, ja vuonna 1621 vain neljä maakuntarykmenttiä oli onnistunut tuottamaan kruunun palvelukseen täysvahvuisia komppanioita. Maakuntarykmentit synnytettiin käytännössä uudelleen vuoden 1634 hallitusmuodossa, jonka seurauksena Ruotsiin ja Suomeen perustettiin 23 jalkaväen ja kahdeksan ratsuväen maakuntarykmenttiä. Maakuntarykmenttien ruotumiehiä harjoitettiin säännöllisesti taktiikassa ja aseen käsittelyssä – joko viikoittain tai vähintäänkin kuukausittain. Täten Suomeen institutionalisoitiin sekä asevelvollisuuden että varuskuntien pitkä perinne. Suomessa maakuntarykmenttien suoria perillisiä ovat yhäkin Hämeen rykmentti, Porin prikaati sekä Uudenmaan prikaati.

Oikeuslaitos. 1600-luvun alussa Ruotsin ja Suomen oikeuslaitos nojautui käytännössä maaseudun käräjäoikeuksiin ja kaupunkien raastupiin. Näitä oikeusasteita johtaneet lautamiehet ja lainlukijat asettivat usein paikalliset intressit valtakunnallisten oikeusperiaatteiden edelle, eikä oikeusasteiden päätöksistä voinut valittaa kuin kuninkaalle itselleen. Ilmeisesti kuningas Kustaa Aadolfin omasta aloitteesta Tukholmaan perustettiin vuonna 1614 Svean hovioikeus, jonka tehtäväkenttä oli kolmijakoinen. Ensiksikin sen tuli toimia valtakunnan ylimpänä vetoomusoikeutena, jonka päätökset olivat kiistattomia ja lopullisia. Toiseksi sen tuli selvitellä aatelissäädyn sisäisiä oikeuskiistoja, mikä tehtävä oli lähes hukuttaa koko hovioikeuden kimurantteihin omistus- ja perimystapauksiin. Kolmanneksi Svean hovioikeuden oli määrä valvoa alempien oikeusasteiden toimintaa eli käytännössä tarkistamalla niiden Tukholmaan toimittamia oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Näiden tehtävien laajuus ja niihin liittyvä työmäärä oli niin suuri, että Axel Oxenstiernan luotsauksessa Ruotsin laajentuneen valtakunnan alueelle perustettiin 1620- ja 1630-luvuilla myös kolme rinnakkaista hovioikeutta. Yksi näistä rinnakkaisista hovioikeuksista perustettiin Turkuun vuonna 1623. Turun ensimmäisen hovioikeuden perintö elää yhä Suomen viidessä hovioikeudessa Helsingissä, Kuopiossa, Rovaniemellä, Vaasassa ja Turussa itsessään.

Helsinki. Suomen nykyisen pääkaupungin perustaja ei ollut Axel Oxenstierna vaan kuningas Kustaa Vaasa, joka antoi vuonna 1550 luvan perustaa kaupungin Vantaanjoen suulle, keskiaikaisen Koskelan kylän paikalle. 1600-luvulle tultaessa Helsinki alkoi kuitenkin osoittaa taloudellisen ja demografisen näivettymisen merkkejä, eikä kaupungin sijainti nykyisen Vanhankaupungin alueella ollut enää tarkoituksenmukainen laivaliikenteen kannalta. Axel Oxenstierna näki, että Helsingin kohdalle oli silti saatava toimiva satama sotajoukkojen laivaamiseksi suorinta reittiä Suomenlahden ylitse Tallinnaan ja sieltä edelleen Baltian, Puolan ja Saksan sotakentille. Vuonna 1638 Axel Oxenstiernan johtama valtaneuvosto päätti poistaa Porvoolta ja Helsingiltä niiden tapulioikeudet (eli privilegiot käydä suoraa ulkomaankauppaa) ja perustaa kokonaan uuden tapulikaupungin Santahaminan saarelle. Santahaminan rannat osoittautuivat kuitenkin liian epätarkoituksenmukaisiksi syvän sataman rakentamiselle, minkä lisäksi saaren yhteydet sisämaahan olivat huonot. Toukokuussa 1639 Axel Oxenstierna antoikin kuningatar Kristiinan nimissä määräyksen uuden tapulikaupungin rakentamisesta vanhan Helsingin eteläpuolella sijaitsevalle Sörnäisten niemelle. Helsingin siirto Vanhastakaupungista Sörnäisten niemelle ja Kruununhaan rannalle mahdollisti kaupungin kehittymisen merkittäväksi sotakaupungiksi, meri- ja sisämaanliikenteen solmukohdaksi, kaupankäynnin ja hallinnon keskukseksi sekä lopulta koko Suomen pääkaupungiksi.

Yliopisto. Axel Oxenstiernan noustessa valtaneuvostoon vuonna 1609 Ruotsissa oli vain yksi yliopisto, keskiaikainen Upsalan yliopisto, joka oli käytännössä jouduttu perustamaan uudestaan 1500-luvun lopulla. Valtion eri toimintojen ja työkentän ripeästi laajentuessa ja virka-aateliston lukumäärän kasvaessa 1620-luvulla Kustaa Aadolfille ja Axel Oxenstiernalle kävi selväksi, että Upsalan yliopiston kapasiteetti ei enää riittänyt turvaamaan riittävää määrää päteviä virkamiehiä ja hallintoviranomaisia kruunun palvelukseen. Ruotsin laajentuneen valtakunnan alueelle tuli siten perustaa uusia yliopistoja pappien, lakimiesten, upseerien ja virkamiesten kouluttamiseksi. Vuonna 1632 Tarttoon perustettiin valtakunnan toinen yliopisto, jonka opiskelijakunta koostui pitkälti saksankielisistä balttiaatelisista. Kun tämänkään ei riittänyt vastaamaan kruunun alati kasvaviin tarpeisiin koulutetusta virkamieskunnasta, Axel Oxenstiernan johtama valtaneuvosto päätti vuonna perustaa Turkuun valtakunnan kolmannen – ja Suomen ensimmäisen – yliopiston. Vuonna 1640 toimintansa aloittanut Kuninkaallinen Turun akatemia jatkoi toimintaansa aina vuoden 1827 Turun paloon asti, jolloin Suomen silloinen hallitsija tsaari Nikolai I määräsi yliopiston siirrettäväksi Helsinkiin. Siirron yhteydessä yliopiston nimi vaihtui Keisarilliseksi Aleksanterin yliopistoksi, joka puolestaan uudelleen nimettiin Suomen itsenäistymisen seurauksena Helsingin yliopistoksi vuonna 1919. Helsingin yliopiston todellinen isä ei kuitenkaan ollut tuolloinen valtionhoitaja Carl Gustaf Mannerheim tai edes tsaari Nikolai I vaan kansleri Axel Oxenstierna, jonka perustaman Kuninkaallisen Turun akatemian suora perillinen Helsingin yliopisto yhäkin on.

Ministeriöt. Axel Oxenstiernan toteuttamista uudistuksista merkittävin oli eittämättä valtaneuvoston uudelleenjärjestely vuoden 1634 hallitusmuodon yhteydessä. Kustaa Aadolfin eläessä Tukholman valtaneuvostossa oli ollut vain muutama vakiintunut virka (aatelisen aristokratian dominoimassa valtaneuvostossa oli vajaat parikymmentä jäsentä, joista osalla oli virka valtaneuvoston ulkopuolella). Valtaneuvostoa kuninkaan lähimpänä apurina johtanut kansleri vastasi valtaneuvoston kirjeenvaihdosta valtakunnan sisällä ja sen ulkopuolella. Drotsin virka oli muodollisesti korkein, ja teoriassa hän saattoi toimia kuninkaan sijaishallitsijana. Valtiovarainjohtaja vastasi kruunun kassasta. Marski ja valtakunnanamiraali olivat sotilaallisia virkoja – edellinen johti armeijaa ja jälkimmäinen laivastoa. Vuoden 1634 hallitusmuodossa Axel Oxenstierna perusti valtaneuvoston virkojen alaisuuteen niin sanottuja kollegioita. Kansleri johti siitä edes kansliaa valtionhallinnon keskusvirastona. Valtionvarainjohtajan alaisuuteen perustettiin kamarikollegio, joka vastasi kaikista valtion tuloista ja menoista sekä tarkasti tilit. Drotsista tuli valtakunnan ylin oikeusviranomainen, joka johti Svean hovioikeutta. Hänen rinnalleen nimitettiin Tarton, Jönköpingin ja Turun hovioikeuksiin niiden omat presidentit. Marskin ja valtakunnanamiraalin alaisuuksiin perustettiin sotakollegio sekä amiraliteetti, jotka vastasivat sotalaitoksen sisäisestä resurssienhallinnasta ja oikeudenkäytöstä. Näiden viiden kollegion rinnalle perustettiin Axel Oxenstiernan hallintokaudella vielä vuorityöstä vastannut vuorikollegio (1637) sekä ulkomaankauppaa ja kaupunkielinkeinoa hallinnoinut kauppakollegio (1651). Axel Oxenstiernan perustamat kollegiot eivät olleet sen vähempää kuin Ruotsin ja Suomen modernien ministeriöiden ensimmäisiä versioita.

Suomen historian suurimman valtiomiehen ja hänen pitkän, neljä vuosisataa kattavan perintönsä muisteleminen asettaa Suomen tasavallan satavuotisjuhlallisuudet tarpeelliseen mittakaavaan.