Senjin uskokit - Adrianmeren merirosvokansa

 

Varhaismodernin Euroopan eräs omintakeinen ilmiö olivat sotilaskansat, joille sodankäynti tai muu väkivaltainen toiminta oli elämäntapa, elinkeino ja jopa yhteisöllinen perinne. Tällaisiin sotilaskansoihin lukeutuivat vaikkapa Pohjois-Euroopassa Skotlannin ylämaalaiset, joiden sotilaallinen klaanijärjestelmä mahdollisti kokonaisten ”valmiiden rykmenttien” värväyksen, ja idässä Ukrainan arojen kasakat, jotka palvelivat sotilaallisena etujoukkona niin Puola-Liettuan kuningasta kuin Moskovan tsaariakin. Myös Kaakkois-Euroopasta löytyi 1500- ja 1600-luvuilla tällaisia sotilaskansoja. Nämä sotilaskansat vartioivat Habsburgien perintömaiden ja osmanien sulttaanikunnan välistä sotilasrajaa (saks. Militär Gränitz), joka kulki Adrianmeren rannikolta Karpaattien vuorille. Sisämaassa Habsburgien sotilasrajaa vartioivat pääasiassa kroaatit ja unkarilaiset, mutta Karpaattien vuoristoalueilla tähän joukkoon lukeutui aika ajoin myös haidukkeja, jotka olivat multietninen ryhmä erilaisia sissejä, rosvoja ja muita sääty-yhteiskunnan ulkopuolisia sotilaallisia toimijoita. Haidukit olivat kristittyjä, mutta heidän sotilaallinen lojaliteettinsa vaihteli Habsburgien, osmanien, Puola-Liettuan kuninkaan, Valakian voivodin ja Transilvanian ruhtinaan välillä. Turkkilaisten orjuudesta paennut englantilainen Sydnam Poyntz muisteli sotilasrajaa ylittäessään joutuneensa haidukkien ryöstämäksi. ”Siitä huolimatta olin onnekas, sillä selvisin hengissä”, liki alastomaksi ryövätty Poyntz kertoi muistelmissaan.

 

Karpaattien vuoriston haidukeilla oli Adrianmeren rannikolla oma merellinen vastineensa eli uskokit. Tämän kansanryhmän alkiona ilmeisesti toimi joukko balkanilaisia kristittyjä, jotka olivat 1500-luvun alussa paenneet turkkilaisten maahanhyökkäysten tieltä ja asettuneet asumaan Senjin satamakaupunkiin ja sen ympäristöön nykyisen Kroatian rannikolla. Pakolaisuus sulttaanikunnasta ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus uskokeiksi nimetyistä ihmisistä: osa päätyi Senjiin aluetta nimellisesti hallinneiden Habsburgien suorittamien väestönsiirtojen seurauksena, osa oli uusia laidunmaita etsineitä balkanilaisia paimenia ja osa mitä tahansa levotonta väestöä, joka siirtyi yhdestä Euroopan osasta toiseen paremman elinkeinon tai elämän toivossa. Senjin alueen vetovoimaan lienee vaikuttanut se, että satamakaupunki sijaitsi rikkaan Venetsian hallitsemien läänitysten läheisyydessä. Näin eräs venetsialainen virkamies selitti uskokkien taustaa itselleen dogelle vuonna 1596: ”On olemassa kahdenlaisia uskokkeja: osa heistä on Senjin alkuperäisasukkaita, kroaatteja ja morlakkeja (Bosniaan asettuneita kristittyjä valakialaisia) Turkin hallitsemilta alueilta ja osa dalmatialaisia rosvoja, karanneita kaleeriorjia ja Teidän Armollisuuteenne tyytymättömiä alamaisia, joilla on luonteensa puolesta taipumus ryöväämiseen ja murhaamiseen.”

 

Oli miten oli, Senjiin asetuttuaan uskokeista tuli Itävallan Habsburgien muodollisia alamaisia. Toisin kuin Kroatian sisämaasta Karpaateille ulottuva sotilasraja, jota Habsburgit hallinnoivat osana Unkarin tai Böömin kuningaskuntia, Adrianmeren rannikon ”meriraja” (Meer Gränitz) oli osa Sisä-Itävallan arkkiherttuakuntaa. Kun Habsburgien ruhtinaskunnat jaettiin vuonna 1564 keisari Ferdinand I:n kuoleman jälkeen hänen poikiensa Maximilianin, Ferdinandin ja Karlin kesken, Adrianmeren rannikko siirtyi viimeksi mainitun hallintaan osana hänen Sisä-Itävallan arkkiherttuakunnan perintöään. Täten merirajaa ei sotilasrajan tavoin hallinnoitu Wienin sotaneuvostosta (Hofkriegsrat) vaan Grazin herttuahovista käsin. Uskokkien sotilaallinen organisointi Habsburgien palvelukseen voidaan ajoittaa vuoteen 1553, jolloin keisari Ferdinand I asetti koko Adrianmereltä Karpaateille ulottuvan sotilas -ja merirajan eversti Hans Ungnadin komentoon. Jo tuossa vaiheessa oli selvää, että uskokkien merisodankäynti tulisi keskittymään Senjiin, jota suojasi Adrianmeren puolelta rikkonainen ja vaikeasti navigoitava rannikko ja sisämaassa jyrkät kalliovuoret sekä vaikeakulkuiset ylänkömetsät.

 

Niin kauan kuin sotilasraja oli yksinomaan Ferdinand I:n valtapiirissä, sen rahoittaminen oli langennut kaikille Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan säädyille (käytännössä siis yksittäisille ruhtinaille, ritareille ja keisarillisille vapaakaupungeille), jotka maksoivat tarkoitusta varten erityistä ”turkkilaisapua” (Türkenhilfe). Osa näistä apurahoista päätyi siten myös uskokkien palkkioksi. Habsburgien perintömaiden jakamisen jälkeen vastuu Adrianmeren merirajan rahoittamisesta lankesi Sisä-Itävallan maasäädyille. Vaikka aiemmat apurahat olivat saapuneet keisarillisilta säädyiltä usein sporadisesti, sikäli kun ne saapuivat lainkaan, uusi järjestely oli omalta tavaltaan vielä aiempaa ongelmallisempi. 1500-luvun jälkipuoliskolle tultaessa suuri osa Sisä-Itävallan säädyistä tunnusti protestanttista uskoa, minkä uskonvapauden säilyttäminen ja jopa laajentaminen oli lähtökohtainen ehto Grazin arkkiherttuoille maksetuille sotaveroille ja apurahoille. Merirajaa vartioineiden uskokkien rahoittaminen toisin sanoen ruokki sitä prosessia, joka levensi tunnustuksellista kuilua ja kiihdytti uskonnollista vastakkainasettelua Itävallan Habsburgien ja heidän keskieurooppalaisten säätyalamaistensa välillä.

 

Uskokkien kannalta Habsburgeilta saadun rahoituksen keskeisin ongelma oli se, että se rajautui vain tietylle joukolle ennalta osoitettuja uskokkeja. Tämä järjestely muistutti läheisesti sitä mekanismia, jolla Puola-Liettuan kuningaskunta piti tuolloin palveluksessaan Ukrainan kasakoita. Vain osa Ukrainan kasakoista oli ”rekisteröityjä” eli oikeutettuja vastaanottamaan elatusta Puola-Liettuan kruunulta. Loput kasakat saivat tulla toimeen, miten parhaaksi katsoivat. Se tarkoitti usein oma-aloitteisia ryöstöretkiä läheisiin vihollisvaltakuntiin eli Venäjälle, Krimin kaanikuntaan ja osmanien sulttaanikunnan alueelle. Aivan vastaavalla tavalla myös alati kasvava joukko Habsburgien apurahojen ulottumattomiin jääneitä Senjin uskokkeja heittäytyi ”onnensotureiksi”, mikä tarkoitti merirosvousta omaan laskuun. Tällainen luvaton ja kontrolloimaton merirosvous oli jokseenkin kiusallista Ferdinand I:n seuraajille, hänen pojalleen keisari Maximilian II:lle ja pojanpojalleen Rudolf II:lle, jotka yrittivät pitää yllä edes muodollisen rauhanomaisia suhteita uskokkien harjoittaman merirosvouksen kahden pääkärsijän, osmanien sulttaanikunnan ja Venetsian tasavallan, kanssa. Wienin hovi painosti Sisä-Itävallan arkkiherttuoita suitsimaan uskokkien holtitonta merirosvousta, mikä oli kuitenkin hankalaa sen vuoksi, että Senjin kaltaisessa tiiviissä yhteisössä raja ”palkallisten” uskokkien (ital. stipendiati) ja ”onnensoturien” (ital. venturini) välillä oli hämärtynyt.

 

Aika ajoin Grazin hovi yritti ottaa Senjiä tiukempaan kontrolliin, mutta tulokset jäivät vaatimattomiksi. Vuonna 1578 arkkiherttua Karl lähetti Senjiin saksalaisia Landsknecht–palkkasotureita, mutta uskokkien kurittamisen sijasta palkkasoturit liittyivätkin heidän riveihinsä. Kun Venetsia vuonna 1600 uhkasi aloittaa täysimittaisen sodan Senjiä vastaan, arkkiherttua Karl nimitti kaupunkiin uuden käskynhaltijan, kreivi Joseph de Rabattan, jonka tehtävä oli rangaista laittomaan merirosvoukseen syyllistyneitä uskokkeja ja estää uudet iskut Venetsiaa vastaan. Rabatta tarttui toimeensa innolla ja teloitutti Senjissä lukuisia uskokkeja; Rabattan virkaintoinen terrorikampanja on herättänyt historioitsijoissa epäilyksiä siitä, että hän olisi ollutkin salassa Venetsian eikä arkkiherttua Karlin palveluksessa. Ainakin uskokit itse vaikuttivat ajatelleen näin, sillä jo seuraavana vuonna uskokit nousivat kapinaan ja murhasivat Rabattan. Teko oli luonnollisestikin vakava ja olisi saattanut johtaa avoimeen konfliktiin Senjin ja arkkiherttua Karlin välillä. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä heti veriteon jälkeen uskokit lähettivät sanansaattajia Graziin ja Wieniin selittelemään tapahtunutta parhain päin, minkä lisäksi osmanien sulttaanikunnan kanssa käytyyn ”pitkään turkkilaissotaan” (1593–1606) tuolloin uppoutuneilla Habsburgeilla oli muutakin ajateltavaa kuin yhden käskynhaltijan surma levottomalla sotilasrajalla.

 

Vaikka Senjin uskokkien sotilaallisen olemassaolon taustalla oli endeeminen ja institutionalisoitunut sodankäynti kristikunnan yhteistä vihollista eli osmanien sulttaanikuntaa vastaan, heidän todelliseksi arkkivihollisekseen nousi kuitenkin Venetsian tasavalta. Senjin ja Venetsian välinen konflikti eskaloitui asteittain mutta myös vääjäämättömän oloisesti. Jo pian Senjiin asetuttuaan uskokit alkoivat iskeä nopealiikkeisillä rannikkoveneillään eli bracereilla Ragusan (nyk. Dubrovnik) satamakaupungin kauppamerenkulkua vastaan. Iskut olivat sikäli oikeutettuja, että kristitty Ragusa maksoi sulttaanille vuosittaista veroa, mikä teki siitä muodollisesti osan osmanien sulttaanikunnan valtapiiriä. Toisaalta Ragusa oli keskiajalla kuulunut Venetsialle, ja kaupungin kaupalliset ja poliittiset suhteet entiseen emämaahan olivat edelleen läheiset. Eskalaation ratkaisevin askel otettiin vuonna 1573, jolloin Venetsia sopi sulttaanikunnan kanssa suojelevansa Adrianmerellä kaikkea kauppamerenkulkua, myös sellaista, joka kuului osmaneille. Aluksi venetsialaiset yrittivät vaikuttaa uskokkien harjoittamana merirosvoukseen diplomaattisia kanavia pitkin esittämällä valituksia ja vetoomuksia niin Wienin kuin Grazin hoveihin. Keisarit Maximilian II ja Rudolf II suosivat rauhan säilyttämistä Adrianmerellä, mutta arkkiherttua Karl piti uskokkien tukemista ja Senjin merisotilaallisen roolin säilyttämistä ratkaisevana sotilaallisena keinona turkkilaisuhan torjumisessa.

 

Venetsia siirtyi diplomatiaa astetta jyrkempään toimintaan vuonna 1576, jolloin sen sotalaivat alkoivat etäältä saartaa Senjiä. Ajatuksena lienee ollut se, että venetsialaisten sotalaivojen läsnäolo vähintäänkin hillitsisi uskokkien merirosvousta. Vuonna 1596 venetsialaiset käyttivät hyväkseen Habsburgien ja osmanien välille syttynyttä sotaa ja laukaisivat sarjan sotilasoperaatioita uskokkien linnoituksia ja sisämaan kyliä vastaan. Operaatiot olivat julmia, sillä venetsialaisilla oli tapana surmata kaikki antautuneet uskokit. Rabatan surmaa seuranneina vuosina venetsialaiset kuitenkin pehmensivät politiikkaansa ja alkoivat höllentää Senjin merisaartoa. Tähän suunnanmuutokseen vaikuttivat osmanien kanssa vuonna 1604 solmittu sopimus, jossa venetsialaiset vapautettiin vastuusta taata osmanien merenkulun koskemattomuus Adrianmerellä, sekä Zitva-Törökin rauha (1606), joka päätti Habsburgien ja osmanien välisen sodan ja kielsi muodollisesti kaikenlaisten ryöstöretkien tekemisen sotilasrajan ylitse. Uskokit eivät kuitenkaan täysin sitoutuneet rauhaan, vaan alkoivat pian sen solmimisen jälkeen taas palailla vanhoihin tapoihinsa. Heitä kannustivat tähän toisaalta Grazin herttuahovi, joka ummisti silmänsä uskokkien merirosvoukselta keinona välttäytyä maksamasta heille apurahoja, sekä venetsialaiset itse, jotka kaikesta merirosvojen vastaisuudestaan huolimatta kuitenkin salaa ostivat uskokeilta näiden kaappaamaa saalistavaraa.

 

Vuonna 1611 venetsialaiset alkoivat jälleen muuttaa politiikkaansa suuntaa ja ryhtyivät saartamaan koko Habsburgien hallitseman Kroatian rannikkoa. Venetsiaa vaikutti kannustaneen tähän liikkeeseen heidän oma kasvanut kansainvälinen vaikutusvaltansa, kiitos Englannin kuninkaan ja Alankomaiden tasavallan kanssa solmittujen liittolaisuuksien, kuin myös näennäinen heikkous Habsburgien suursuvun sisällä, missä keisari Rudolf II oli käytännössä joutunut veljensä Matiaksen syrjäyttämäksi ja missä Sisä-Itävallan arkkiherttua Karl oli kuollut ja valta siirtynyt hänen pojalleen Ferdinandille. Viimeksi mainittu, jolla ei ollut käytössään juuri mitään sotilaallisia voimia Sisä-Itävallan etujen puolustamiseksi, joutui taipumaan Venetsian painostuksen alla ja sitoutumaan karkottamaan kaikkein levottomimmat uskokit Senjistä. Ferdinandin yritykset uskokkien laittamiseksi ruotuun jäivät kuitenkin aikeiden tasolle, ja vuonna 1613 Habsburgien omat virkamiehet raportoivat uskokkien ryöstävän Adrianmerellä ”yhtä lailla turkkilaisia ja kristittyjä kuin venetsialaisia ja itävaltalaisiakin.” Tuolloin venetsialaiset vastasivat rajusti uskokkien toimintaan valtaamalla heidän varasatamanaan käyttämän Carpolagon ja teloittamalla kaikki vangiksi saadut uskokit. Samoihin aikoihin venetsialaiset kohtasivat ja tuhosivat avomerellä uskokkien venelaivaston. Tämän jälkeen paavin lähettiläs raportoi venetsialaisten esitelleen Pyhän Markuksen torilla seitsemääkymmentä uskokkien irti leikattua päätä. Uskokit vastasivat samalla mitalla vallaten Adrianmerellä erään venetsialaisen sotalaivan ja surmaten sen koko miehistön. Aikalaiskertomuksen mukaan uskokit söivät sen jälkeen uhriensa vereen kastettua leipää, mutta tarina saattaa olla silkkaa uskokkien demonisointiin tähdännyttä kauhufantasiaa.

 

Väkivaltaiset yhteenotot uskokkien kanssa saivat Venetsian julistamaan vuonna 1614 kaikki Itävallan Habsburgien satamat merisaartoon. Sisä-Itävallan ja Venetsian välit tulehtuivat täydellisesti, ja seuraavana vuonna konflikti eskaloitui avoimeksi sodaksi. Kaksi vuotta kestäneessä sodassa ei tapahtunut paljoakaan, sillä sotatoimet keskittyivät verrattain hedelmättömiin piiritysoperaatioihin Istrian niemimaalla (nykyään Kroatian ja Italian rajalla). Koska uskokeilla ei tässä sodassa ollut mitään realistisia mahdollisuuksia uhmata Venetsian merellistä mahtia, heidän roolinsa jäi sangen vähäiseksi. Kesällä 1617 solmitussa Madridin sopimuksessa tuolloinen ”Böömin kuningas” ja tuleva keisari Ferdinand II lupautui poistamaan uskokit Senjistä ja siirtämään merirajan valvonnan vakituisille sotilasviranomaisille. Venetsia sitoutui omasta puolestaan kunnioittamaan Itävallan Habsburgien kauppamerenkulkua sekä heidän aluerajojaan Adrianmeren itärannikolla. Tuleva keisari Ferdinand II oli pian keskellä poliittista kriisiä itsensä ja Böömin säätyjen välillä, mistä syystä hän ei enää aikaillut Venetsian kanssa solmitun rauhansopimuksen ehtojen täyttämisessä. Uskokit pakkosiirrettiin väkipakolla Senjistä Kroatian sisämaahan jo vuoden 1618 aikana. Ainakin yksi uskokkikapteeni nimeltä Andreas Ferletitch jatkoi merirosvoustaan Adrianmerellä vielä vuosien 1621–1623 välillä, mutta sen jälkeen he vaikuttavat jääneen elämään ainoastaan merirosvojen pelkona venetsialaisten mielissä.

 

Viimeinen anekdootti uskokeista löytyy vuodelta 1628, jolloin keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein pyysi keisari Ferdinand II:lta lupaa asuttaa uskokkeja Wismariin ja muihin keisarillisten valtaamiin Itämeren satamiin jonkinlaiseksi kaapparivoimaksi. Tämä suunnitelma varmaankin heijastelee enemmän Wallensteinin korkealentoista mielikuvitusta kuin aikakauden sotilaallis-poliittisia realiteetteja, mutta se tarjoaa silti mahdollisuuden kontrafaktuaaliseen pohdintaan siitä, minkälaiseksi Pohjois-Euroopan historia olisi muotoutunut, jos Tanskan ja Ruotsin kuningaskunnilla olisi vuodesta 1628 eteenpäin ollut vastassaan uskokkien kaltainen merirosvomahti Itämeren etelärannikolla. Olisiko uskokkien sutjakoita bracereita pelätty Skoonessa, Gotlannin rannikolla tai vaikkapa Turun saaristossa? Kuka tietää.

 

 

Kirjallisuus:

 

Catherine Wendy Bracewell, The Uskoks of Senj: Piracy, Banditry, and Holy War in the Sixteenth-Century Adriatic (Ithaca: Cornell University Press, 2015).

Stanko Guldescu, The Croatian-Slavonian Kingdom 1526–1792 (Haag: Mouton, 1970).

Philip Longworth, ‘The Senj Uskoks Reconsidered’. The Slavonic and East European Review, Vol. 57, No. 3 (July 1979).

Gunther E. Rothenberg, ’Venice and the Uskoks of Senj: 1537–1618’. The Journal of Modern History, Vol. 33, No. 2 (June 1961).

Peter H. Wilson, Europe’s Tragedy: A History of the Thirty Years War (Lontoo, Allen Lane, 2009).