Sosiologia ja sotahistoria

 

Sotahistoria esitetään harvoin missään teoreettisessa kontekstissa. Silloin toisinaan, kun teoria eksyy sotahistorian sivuille, sen kontekstina on sotataito ja lähteenä Carl von Clausewitzin tutkielma Vom Kriege. Toisaalla historiantutkimuksessa sosiologian ja taloustieteen teoriat ovat kuitenkin yleisiä viitekehyksiä menneisyyden artikulaatiossa ja argumentaatiossa. Sotahistoria on siis muuhun historiantutkimukseen verrattuna aliteoretisoitu. Johtuuko tämä asiantila siitä, ettei sosiologialla tai sen lähisukulaisella taloustieteellä ole mitään sanottavaa tai analyyttista arvoa sotahistorian saralla? Väitän, että näin ei ole, ja yritän perustella näkemystäni muutamilla yleisillä huomioilla siitä, miten sosiologista ja taloustieteellistä lähestymistapaa voi soveltaa sotahistorian monituhatvuotisessa kaaressa.  

 

Jo modernin sosiologian oppi-isä Herbert Spencer (1820–1903) muodosti yhteyden sosiologisen kehityksen ja sodankäynnin välille. Alkukantaisissa yhteisöissä kaikki täysikuntoiset miehet olivat sotureita, Spencer argumentoi, mistä seurasi, että armeija oli mobilisoitu yhteisö ja että yhteisö oli mobilisoimaton armeija. Sota oli poliittisen vallan alkulähde, sillä poliittiset hallitsijat olivat alun perin yhteisön sotapäälliköitä, Spencer jatkoi. Spencerin teesi muodosti pohjan myöhemmälle historialliselle sosiologialle, joka pyrki selvittämään (yleensä eurooppalaisen) valtionmuodostuksen kaarta. Tässä yhteydessä merkittäviä esille nousevia nimiä ovat Max Weber, Otto Hintze, Charles Tilly ja Michael Mann. Max Weber (1864–1920) tunnetusti määritteli valtion järjestelmäksi, joka pitää hallussaan väkivallan monopolia. Tähän argumenttiin sisältyy implisiittinen olettamus, että väkivallan monopolin hankkiminen ja säilyttäminen edellyttävät sotavoimia. Massiivisessa talouden ja yhteiskunnan tutkimuksessaan Weber kirjoitti keskiaikaisen feodalismin sotilaallisista juurista. Lordit ja monarkit myönsivät autonomisia ja privilegioituja feodaaliläänityksiä vastineeksi ratsupalveluksesta. Tällöin oli Weberin mukaan kyse mekanismista, jossa feodaaliarmeija oli toiminto tiivistyneistä taloudellisista aktiviteeteista ja sisämaan valtakunnan laajentumisesta. Kaupunkimiliisit ja palkkasoturiarmeijat edustivat vastaavaa toimintoa merivaltioissa tai sellaisissa sisämaan valtakunnissa, joissa oli vallalla rahatalous.

 

Max Weberin oppilas Otto Hintze (1861–1940) lähti liikkeelle samasta argumentista kuin Herbert Spencer. Varhaiset keräilijämetsästäjäyhteiskunnat olivat perustuneet sotilaalliseen organisaatioon. Varhaiset yhteisöt muodostuivat puolustautumisen ja hyökkäämisen tarkoituksista. Kaikki miespuoliset yhteisön jäsenet olivat sotureita, ja sotureiden kokoukset olivat myös poliittisia kokouksia. Sotapäälliköistä tuli siten poliittisia johtajia. Tämä asetelma kuitenkin muuttui maanviljelyksen ja ensimmäisten sivilisaatioiden myötä. Taloudelliset ja sotilaalliset tehtävät erotettiin toisistaan, ja sotureista tuli järjestäytyneen väkivallan ammattilaisia, sotilaita. 1900-luvun lopulla uusi sosiologien sukupolvi jatkoi Spencerin, Weberin ja Hintzen valtionmuodostusteesien työstämistä. Michael Mann (1942–) erotti sotalaitoksen (military) omaksi sosiaalisen vallan lähteekseen ideologian, talouden ja politiikan ohella. Mann ei aseta näitä vallan lähteitä hierarkiaan vaan esittää niiden toimineen keskinäisessä ja toistensa rajat ylittäneessä vuorovaikutuksessa. Sotilaallisen voiman historiallisena erityispiirteenä on ollut sen poliittista ja taloudellista voimaa pidempi ulottuvuus. Alueita voidaan valloittaa sotilaallisesti sitomatta niitä poliittiseen vallankäyttöön tai integroimatta niitä osaksi talouden verkostoa. Mann kuitenkin tekee selväksi erottavansa sotilaallisen voiman poliittisesta: alkuperäisillä valtion alkioilla ensimmäisissä sivilisaatioissa oli vain vähän sotilaallista voimaa, minkä lisäksi myöhemmillä varhaisvaltioilla ei välttämättä ole ollut vahvaa otetta omista olemassa olevista sotavoimistaan. Charles Tilly (1929–2008) sitoutui voimakkaammin Spencerin, Weberin ja Hinzten traditioon argumentoidessaan, että länsieurooppalainen valtionmuodostus keskiajalla ja esimodernilla aikakaudella oli seurausta sodankäynnistä ja sen tarpeista. ”War made the state, and the state made war”, Tilly tiivisti teesinsä vuonna 1975.

 

Spenceriläis-weberiläinen traditio on hyvä lähtökohta sotahistorian käsitteellistämiseen ja teoretisoimiseen sosiologian ja talouden konteksteissa. Makrososiologisella tasolla sotahistoriaa voi käsitteellistää pohtimalla sodankäynnin ja sotalaitosten historiallista vaikutusta talouteen ja elinkeinoelämään. Eräs lähtökohta voisi olla Michael Mannin hahmotelma antiikin Rooman legioonataloudesta. Tässä mallissa legioonalaiset, jotka kantoivat mukanaan kirveitä ja muita työkaluja, rakensivat sotaretkien yhteydessä infrastruktuuria, tehostivat paikallista elinkeinoelämää ja sitoivat tätä kautta valloitetut alueet osaksi Rooman sisämarkkinoita sekä kommunikaatiokanavia. Koska Rooma oli desentralisoitu valtakunta, infrastruktuurin ja elinkeinoelämän ylläpitäminen lankesi alueellisen maanomistajaeliitin harteille. Tämä puolestaan johti työvoiman ja sen prosessien tiivistymiseen, kun maanomistajaeliitit pyrkivät rajoittamaan talonpoikien vapautta ja sitomaan heidät osaksi colonus–järjestelmää, jossa talonpoika oli velvollinen viljelemään maanomistajan maata ja maksamaan siitä vuokraa tietyn ajan verran. Armeijoiden ja sotalaitosten kyky tiivistää elinkeinoelämän ja työsuhteiden prosesseja on havaittavissa myös historian myöhemmissä ajanjaksoissa. Marjolein ’t Hart on todennut, että Alankomaiden vapaussota (1568–1648) edisti merkittävästi Alankomaiden provinssien kaupungistumista, kun sekä keskusvallan kokoamat verotulot että armeijan maaseudulta keräämät kontribuutiot siirtyivät varuskuntakaupunkeihin niitä puolustaneen palkka-armeijan välityksellä. Sodan edistäessä talouden kaupallistumista ja kasatessa pääomaa kaupunkien porvariluokalle myös työsuhteiden prosessit määrittyivät uudelleen porvariston eduksi. Tähän keskiluokkaan nousi myös varuskuntien sotilaita, jotka menivät usein varuskuntakaupungeissa naimisiin, asettuivat aloilleen, hankkivat urbaanin sivuammatin ja perustivat perheen. Vastaavaa sosiologista ja taloudellista näkökulmaa voisi soveltaa vaikkapa tutkittaessa Suomen lähihistoriaa ja sen aluepoliittista keskustelua Puolustusvoimien varuskuntien perustamisesta, sijoittamisesta ja mahdollisesta lopettamisesta. Sotavoimien läsnäolo on historiallisesta rakentanut infraa, luonut markkinoita ja luonut ihmisten välisiä perhe- yms. suhteita. Tältä osin mikään ei ole juurikaan muuttunut vuosituhansien aikana.

 

Armeijoiden taloushistoriallista jalanjälkeä selvitettäessä on syytä pohtia sotilastyömarkkinoiden olemassaoloa. Joskus n. vuonna 3000 eaa. heimoyhteiskuntien ryöstelyjoukot muuttuivat sotilaiksi, kun varhainen sumerilainen sivilisaatio tarjosi asemiehille mahdollisuuden saada osan temppeleihin varastoiduista resursseista vastineeksi Urukin, Lagashin ja muiden kaupunkien suojelusta. Sodasta tuli työ, josta maksettiin palkkaa temppelivaltion jakamien resurssien välityksellä. Samalla sotilas eriytyi omaksi ammatikseen, jonka palveluille oli kysyntää varhaisissa sivilisaatioissa Mesopotamiassa, Egyptissä, Induksen laaksossa sekä Jangtsen ja Keltaisen joen varrella. Foinikialaisen sivilisaation (2500–64 eaa.) sotilaallinen voima perustui kokonaan palkkasotureihin, kun taas kreikkalaisten palkkasoturien kysyntä pysyi korkeana Egyptin myöhemmässä kuningaskunnassa (653–332 eaa.). Myös suuri osa Rooman sotilaallisesta mahdista perustui legioonalaisten sijasta apujoukkoihin, jotka olivat käytännössä provinsseista ja liittolaisvaltakunnista värvättyjä palkkasotilaita. Myöhäiskeskiajan ja esimodernin aikakauden Euroopassa sodankäynti oli institutionalisoitu lähes kokonaan palkkasotilaiden ja sotilasurakoitsijoiden varaan. Tuon aikakauden innovaatio oli condotta, alun perin italialainen sopimusmalli, jossa palkkasotilaat ja heidän valtiolliset työnantajansa artikuloivat asiakirjan muodossa keskinäiset oikeutensa ja velvollisuutensa. Taloustieteessä condottan solmiminen edustaa ns. päämies–agenttiongelmaa sekä epäsymmetrisen tiedon haastetta. Työnantajalla, varhaisella valtiolla, ei ollut käytössään keinoja, joilla varmistaa palkkasotilaiden uskollisuus, tehokkuus, sitoutuminen ja tarpeellisten riskien ottaminen. Palkkasotilaat eivät puolestaan voineet luottaa täydellisesti siihen, että työnantaja maksaisi heille palkan ajallaan, täysinäisenä tai mahdollisesti laisinkaan. Sotilaallisten työmarkkinoiden sääntelemiseksi hallitsijat ja palkkasotilaat sitoutuivat sekä condottan että sota-artikloiden kaltaisiin kirjallisiin sääntöihin, jotka tekivät sodankäynnistä aiempaa merkittävästi normatiivisempaa toimintaa.

 

Sotilaalliset työmarkkinat ovat historiallisesti muokanneet myös kokonaisten imperiumien sosiaalista rakennetta. Mogulien valtakunta Intiassa (1526–1857) hallitsi siihenastisen maailmanhistorian suurimpia sotilaallisia työmarkkinoita, jotka sisällyttivät itseensä Rajputanan, Oudhin, Bengalin ja Deccanin ylängön lähes koko miesväestön. Syynä tähän oli se, ettei sotilaan ammatti ollut Intiassa eriytynyt omaksi urapolukseen. Koska Agran moguleilla, pohjoisen sulttaaneilla tai etelän marathoilla ei kenelläkään ollut väkivallan monopolia sanan weberiläisessä merkityksessä, talonpojilla säilyi mahdollisuus ryhtyä joko kapinallisiksi ja rosvoiksi tai hakeutua legitiimiin mutta osa-aikaiseen sotilastyöhön. Intialaiset hallitsijat ymmärsivät tämän ja pyrkivät sitomaan sotilaalliset työmarkkinat itseensä sekä yhteiskunnan vakauttamiseksi että oman sotilaallisen voimansa kasvattamiseksi kilpailijoiden kustannuksella. Työmarkkinat institutionalisoituivat siten, että hallitsijat aliurakoivat värväämisen erityisille agenteille eli jama’dareille, jotka neuvottelivat värväytymisen ehdoista joko sotilaiden itsensä tai paikallisia yhteisöjä johtavien zamindar–päälliköiden kanssa. Persialaisten sulttaanien ja mogulien aikakaudella rakentuneet sotilaalliset työmarkkinat toimivat lopulta myös brittiläisen kolonialismin veturina. Teen kaukokaupalla ja paikallisen veronkannon aliurakoinnilla rikastuneelle Englannin Itä-Intian kauppakomppanialle (EIC) oli kertynyt paljon rahaa, jota se saattoi käyttää palkkasotureiden ostamiseen Intian työmarkkinoilta. Nämä sepoyt koulutettiin käymään sotaa uusimpien eurooppalaisten oppien ja tekniikoiden mukaisesti, minkä lisäksi heitä pidettiin palveluksessa pysyvästi eikä vain väliaikaisesti. Sepoyt olivat se sotilaallinen voimavara, jonka avulla kauppakomppania alisti ensin Bengalin ja sitten suurimman osan Intian niemimaasta valtansa alle.   

 

Sotilaallisten työmarkkinoiden tunnistaminen johtaa meidät kahden muun taloustieteellisen ja sosiologisen käsitteen äärelle. Ensimmäinen on työnjaon malli, jonka teki kuuluisaksi skotlantilainen moraalifilosofi Adam Smith (1723–1790) teoksessaan The Wealth of Nations vuonna 1776. Yleisesti työnjako ymmärretään tuotannollisena järjestäytymisenä, jossa eri ihmiset tekevät keskenään eri töitä: yksi on nahkuri, toinen teurastaja, kolmas seppä ja niin edelleen. Smithin kuuluisassa analogiassa myös yhden ainoan tuotteen eli neulan tuotanto jaetaan työn alaprosesseiksi: yksi työntekijä vetää rautalangan kelasta, toinen suoristaa sen, kolmas katkaisee, neljäs teroittaa kärjen ja viides hioo kantapään nupiksi. Myös Karl Marx (1818–1883) rakensi oman kapitalismin kritiikkinsä työnjaolle, joka Marxin mukaan oli ihmisluonnon vastaista ja kaiken yhteiskunnallisen pahan alkulähde vieraannuttaessaan työntekijän omasta työstään ja sen hedelmistä. Adam Smith tunnisti työnjaon sotahistoriassa jo ennen Herbert Spenceriä, Max Weberiä tai Otto Hintzeä. Smith argumentoi (toki liikaa yleistäen), että antiikin aikana suurin osa agraariyhteiskunnan täysikuntoisesta miesväestöstä kykeni yhdistämään peltotyön ja sotapalveluksen, ainakin vähäksi aikaa kylvön ja sadonkorjuun välillä. Mutta ”kehittyneempien yhteiskuntien olotilassa” sodankäynti oli pakko erottaa omaksi työkseen työnjaon mukaisesti, sillä käsityöläiset eivät kyenneet ryhtymään sotilaiksi jättämättä varsinaista työtään heitteille. Adam Smithin argumentti sotilaallisesta työnjaosta löytää tukea hänen oman aikakautensa sotataidollisesta kirjallisuudesta. Habsburgien kenttämarsalkka Raimondo Montecuccoli (1609–1680) hahmotteli 1660-luvulla kirjoittamassaan sotatieteellisessä tutkielmassa ideaalin armeijan rakenteen, joka perustui jakoon operatiivisten ja huoltojoukkojen välillä. Edelliset koostuivat omiin taistelutekniikkoihinsa erikoistuneista peitsimiehistä, musketööreistä, krenatööreistä, ratsusotilaista, rakuunoista, tykkimiehistä ja pioneereista, kun taas jälkimmäiseen lukeutui kirjava joukko epäsotilaallisia ammatteja: lääkäreitä, apteekkareita, timpureita, muurareita, seppiä, leipureita, kauppiaita yms.

 

Sosiologinen lähestymistapa paljastaa sotahistoriallisia kehityslinjoja liittyen asevoimien työnjakoon ja rakenteeseen. Yhdysvalloissa vuonna 1959 julkaistu sosiologinen tutkimus osoitti, millä tavoin taistelujoukkojen ja eri tukimiehistöjen suhteellinen osuus oli muuttunut Yhdysvaltain sisällissodan (1861–1865) ja kylmän sodan aikakauden välillä. Sisällissodassa taistelujoukkojen osuus (unionin) armeijasta oli ollut 93,2 prosenttia; vuonna 1954, Korean sodan päättymisen jälkeen, se oli 28,8 prosenttia. Tukihenkilöstön suhteellinen osuus oli kasvanut eniten teknistieteellisten spesialistien sekä mekaanisen korjaus- ja ylläpitomiehistön kohdalla. Sisällissodassa teknisiä ja tieteellisiä asiantuntijoita oli ollut armeijasta vain 0,2 prosenttia, mutta Korean sodan jälkeen heitä oli 14,5 prosenttia. Mekaanikkoja ja muita varustehuoltajia oli ollut sisällissodassa 0,6 prosenttia asevoimien koosta, mutta vuonna 1954 heitä oli 20,3 prosenttia joukoista. Tällaisen sosiologisen kehityskulun tarkastelu mahdollistaa sotahistorian tutkimukselle moniakin teesejä ja analyyttisia lähestymistapoja rajattuihin aikakausiin tai yksittäisiin sotiinkin.

 

Sotilastyömarkkinoihin ja sotilaalliseen työnjakoon nivoutuu oleellisesti myös toinen taloudellissosiologinen käsite sotilaallisen osallistumisen suhteesta (Military Participation Ratio eli MPR). Tämän mallin keksijä oli sosiologi Stanislaw Andrzejewski (1919–2007), joka oli tutkimuksessaan kiinnostunut yhteiskunnan ja sotilaallisen organisaation vuorovaikutuksesta. Andrzejewski päätteli, että menestyksekäs sodankäynti perustui yksittäisten toimintojen koordinointiin. Tästä seurasi se, että mitä suurempi organisaatio sotaa kävi, sitä enemmän tarvittiin koordinaatiota ja organisaation hierarkiatasoja. Andrzejewski päätteli näiden havaintojen pohjalta, että sotilasorganisaatioiden ratkaisevin ominaisuus oli niiden kyky omia yhteiskunnan resursseja, erityisesti työvoimaa. Andrzejewski kvantifioi teesinsä sotilaallisen osallistumisen suhteeksi, joka tarkoitti sotilaalliseen toimintaan osallistuvien yksilöiden osuutta koko väestöstä. Kun Andrzejewskin kaavaa sovelletaan väestöihin tietyillä alueilla ja aikakausilla, saadaan aikaiseksi merkityksellisiä sotahistoriallisia havaintoja. Tarkastelualueen ollessa pidempi ajanjakso yhden maan tai alueen sisällä, suhdetta voi käyttää hahmoteltaessa asevelvollisuuden kaltaisen laajan mobilisaatioinstituution historiallista kehitystä. Niinpä esimerkiksi Ranskan kohdalla voi laskea, että MPR oli Napoleonin Grande Arméen yhteydessä vuosina 1800–1815 seitsemän prosenttia Ranskan väestöstä, mutta että ensimmäisen maailmansodan aikana tuo luku kasvoi kahteenkymmeneen. Tutkittaessa laajempaa poliittista yhteisöä on havaittavissa samanaikaisia eroja yhteisön eri osa-alueiden sisällä. Kun esimerkiksi Espanjan kuningas Kaarle III (1716–1788) perusti Amerikan siirtomaiden puolustamiseksi paikallisia ”säännösteltyjä miliisejä” (milicias disciplinadas) 1700-luvun alkupuoliskolla, näiden miliisien MPR vaihteli merkittävästi Kuuban, Meksikon, Chilen ja Perun välillä. MPR oli korkea Chilessä ja Kuubassa, missä edellisessä maassa espanjalaiset sotivat alati kapinoivia alkuperäisasukkaita vastaan, ja jälkimmäisessä varuskunnat saivat olla jatkuvasti varuillaan brittien tai muiden eurooppalaisten maahantunkeutujien varalta. Vastaavasti MPR oli alhainen Meksikossa ja Perussa, missä suuri osa väestöstä oli miliisipalveluksesta vapautettuja, talonpojiksi aloilleen asettautuneita alkuperäisasukkaita, ja missä maissa myös mereltä tuleva uhka oli Kuubaa ja Chileä vähäisempi.

 

Sodankäynnin tunnistamisesta sosiaalisen vallan ja valtiollisen väkivaltamonopolin lähteenä, sotilaallisten työmarkkinoiden ja sotilaallisen työnjaon havainnoimisesta sekä sotilaallisen osallistumissuhteen laskemisesta voi lopulta vetää seuraussuhteita sotilaallisten instituutioiden ymmärtämiseen yhteiskunnallisina systeemeinä. Tällöin sosiologia tarjoaa sotahistorian käytettäväksi systeemiteoriaa ja erityisesti sen tulkintaa Niklas Luhmannin (1927–1998) laatiman käsitteistön välityksellä. Luhmann näki historian kehityskulkuna alueellisesti segmentoituneesta yhteiskunnallisesta järjestyksestä kohti modernia järjestelmää, jossa yhteiskunta koostuu joukosta eriytyneitä, hierarkkisia ja erikoistuneita alasysteemeitä. Ominaista näille alasysteemeille on se, että ne tuottavat eriytynyttä viestintää omasta erikoisalastaan ja suuntaavat sen viestinnän itselleen. Tällöin vaikkapa taloudellinen viestintä informoi omaa alasysteemiään omistussuhteiden muutoksista ja maksusuorituksista. Luhmann löysi alasysteemeitä talouden lisäksi politiikasta, tieteestä ja uskonnosta. Niiden käyttövoimana olivat vastaavasti raha, valta, totuus ja uskomukset. Sotahistoria voisi lisätä tähän listaan vielä asevoimat, joiden perustuksena on väkivalta. Tästä lähtökohdasta sotahistoria pystyisi ainakin Euroopan kontekstissa hahmottelemaan historiallisen linjan sotilaallisen alasysteemin rakentumisesta Luhmannin teorian edellyttämällä tavalla. Systeemiteoreettinen murroskohta löytyy tuolloin keskiajan ja esimodernin ajan taitteesta 1500-luvun vaihteessa, jolloin sodankäynnistä ja sen instituutioista tehtiin normatiivisia condottan, sota-artikloiden, valtiosääntöjen ja sotataidollisten tutkielmien kirjallisen artikulaation kautta.

 

Eräs tällainen systeemiteorian edellyttämän normatiivisuuden tiivistymä on Georg Engelhardt von Löhneyssin valtio-opillinen ohjekirja Aulico Politica, joka ilmestyi Saksassa vuonna 1622. Löhneyssin kirjan genre oli vallanpitäjille suunnattua ”ruhtinaan peili” -kirjallisuutta, eikä sitä ollut tarkoitettu tavallisen kadunmiehen luettavaksi. Löhneyss kirjoitti tutkielmassaan aatelisnuorukaisten kasvatuksesta, ruhtinaallisen hallinnon työnjaosta ja vastuualueista, oikeuslaitoksesta, elinkeinoelämän järjestelyistä sekä asevoimista. Sotalaitoksen käsittely noudatti Luhmannin esitystä alasysteemin sisäisestä informaatiosta. Löhneyss kirjoitti sodankäynnin tavoitteista, puolustuksellisen ja hyökkäävän sodan eduista ja haitoista, rykmentin sisäisestä rakenteesta, sotilaiden palkoista, armeijan hierarkiasta, upseerien vastuualueista, sotajoukkojen värväämisestä ja kokoamisesta, aselajien tehtävistä, marssijärjestyksestä, leirien pystyttämisestä, kurin säilyttämisestä, linnoitusten ja varuskuntien ylläpidosta sekä sotajuonista ja taistelutoimista. Aulico Politica esitti toisin sanoen sotalaitoksen eriytyneenä ja erikoistuneena systeeminä, jonka toimintaa selitetään systeemin omalla erikoistermistöllä systeemin käyttäjälle (sotaa käyvälle ruhtinaalle) itselleen.

 

Sotilaallisten alasysteemien normatiivinen artikulaatio erilaisten ohjesääntöjen ja organisaatiokaavioiden kautta on vallitseva teema myöhemmässä sotahistoriassa. Tällöin sotahistorian tutkimus saa käyttöönsä väkevän sosiologisen näkökulman sodankäynnin tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden uudelleenarviointiin. Herää aiheellisia kysymyksiä siitä, missä määrin voitot ja tappiot ovat seurausta yksilöllisestä toimijuudesta ja missä määrin systeemisistä vahvuuksista tai heikkouksista. Tällainen kysymyksenasettelu on sovellettavissa mihin tahansa sotaan tai jopa yksittäiseen taisteluun, kuten monet sotahistorioitsijat ovatkin jo ryhtyneet tekemään. Parhaimmillaan sosiologinen lähestymistapa palauttaa sotahistorian historiografian perimmäisten ongelmien ja dialektisten kysymysten äärelle.

 

 

Kirjallisuutta:

 

Stanislaw Andrzejewski. (1954). Military Organization and Society. Lontoo: Routledge.

Jurgen Brauer & Hubert van Tuyll. (2008). Castles, Battles, & Bombs: How Economics Explains Military History. Chicago: The University of Chicago Press.

William Dalrymple. (2020). The Anarchy: The Relentless Rise of the East India Company. Lontoo: Bloomsbury Publishing.

Richard M. Eaton. (2020). India in the Persianate Age 1000–1765. Lontoo: Penguin.

Otto Hintze. (1975). The Historical Essays of Otto Hintze. Oxford: Oxford University Press. Felix Gilbert & Robert M. Berdahl, toim.

Morris Janowitz. (1959). Sociology and the Military Establishment. New York: Russell Sage Foundation.

Allan J. Kuethe & Lowell Blaisdell. (1982). The Esquilache Government and the Reforms of Charles III in Cuba. Jahrbuch für Geschichte Lateinamerikas 19.

Niklas Luhmann. (2013). 1–2. Theory of Society. Stanford: Stanford University Press.

Georg Engelhardt von Löhneyss. (1622). Aulico Politica, Darn gehandelt wird von Erziehung und Information Junger Herrn von Ampt Tugent und Qualitet der Fürsten und bestellung derselben Räht und Officiren. Remlingen.

Michael Mann. (2012). 1. The Sources of Social Power: A History of Power from the Beginning to AD 1760. New Edition. Cambridge: Cambridge University Press.

Karl Marx & Friedrich Engels. (1970). 1. Valitut teokset kolmessa osassa. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Anthony McFarlane. (2014). War and Independence in Spanish America. Oxon: Routledge.

Raimondo Montecuccoli. (1734). Memoires de Montecuculi generalissime des troupes de l’empereur ou principes de l’art militair en general. Amsterdam.

Bruce D. Porter. (1994). War and the Rise of the State. New York: The Free Press. 

Adam Smith. (2003). The Wealth of Nations. New York: Bantam Dell.

Herbert Spencer. (1891). 2. The Principles of Sociology. New York: D. Appleton and Company.

Marjolein ‘t Hart. (2014). The Dutch Wars of Independence: Warfare and Commerce in the Netherlands, 1570–1680. Oxon: Routledge.

Charles Tilly, toim. (1975). The Formation of National States in Western Europe. Princeton: Princeton University Press.

Max Weber. (1978). Economy and Society: An Outline of Interpretive Sociology. Berkeley: University of California Press. Guenther Roth & Claus Wittich, toim.

Max Weber. (1919). 2. Geistige Arbeit als Beruf. Vier Vorträge vor dem Freistudentischen Bund: Politik als Beruf. München und Leipzig: Verlag von Duncker & Humblot.

Nuijasodankäyntiä

 

Nuijasodan (1596–1597) historiografia, jota ei juuri ole olemassa Suomen ulkopuolella, on perinteisesti keskittynyt sodan syttymisen syihin. Kapinallisten on nähty taistelleen perinteisestä vapaudestaan (Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) tai silkasta kollektiivisesta typeryydestä (Pentti Renvall). Vaihtoehtona näille selityksille on sodan sytykkeeksi tarjottu nimenomaan linnaleirijärjestelmän talonpojille aiheuttamaa kohtuutonta rasitusta (Eric Anthoni). Tunnetun tulkinnan mukaan sodan syynä oli aatelissäädyn ja talonpoikien välisen vastakkainasettelun kärjistyminen (Heikki Ylikangas). Nuijasota on myös liitetty laajempaan Ruotsin sisällissodan kontekstiin, missä sillä oli Sigismundin puolalaisen kuninkuuden kautta myös kansainvälinen ulottuvuus (Mirkka Lappalainen). Strukturalistisen historiantutkimuksen puitteissa nuijasota on mahdollista nähdä perinteisenä eurooppalaisena talonpoikaissotana, jossa talonpojilla oli vahva poliittinen toimijuus yhden valitsemansa vallantavoittelijan tukijoukkona (Kimmo Katajala).

 

Vaikka nuijasota on ilmiönä jo kirjaimellisesti ”sota”, on se monin tavoin jäänyt sotahistoriallisen tarkastelun ulkopuolelle. Silloin valitettavan harvoin, kun suomalaisen sotahistorian kiintopisteenä on ollut vanhempien aikojen sotahistoria, 1500-lukua on käsitelty lähinnä ulkopuolisia vihollisia vastaan käytyjen sotien kautta. Niinpä suomalainen sotahistoria on pohtinut enemmän venäläisiä vuonna 1555 vastaan käydyn Joutselän taistelun taktisia ratkaisuja kuin nuijasodan ainoaa suurtaistelua Ilmajoella vuonna 1597. Mitä puhtaasti sotahistoriallista nuijasodasta on siis sanottavissa? Minkälaisin asein ja taistelutavoin sitä käytiin? Minkälaisia sotilaallisia rakenteita tai instituutioita nuijasodan historia läpivalaisee? Onko nuijasodalla jokin laajempi sotahistoriallinen konteksti? Näihin kysymyksiin etsimme tässä tekstissä vastauksia.

 

Nuijasodan eräs sotilastekninen yleisilme on liitetty jo sodan nimeen itseensä. Aikalaislähteissä kapinallisiin viitataan ”nuijamiehinä”, sillä heidän pääaseensa oli jokin variaatio varrellisesta lyömäaseesta. Yleisen lyömäase lienee ollut puunuija, johon oli upotettu metallipiikkejä – nimeltään siis piikkinuija. Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa (1555) oli kuvattu myös muita piikkinuijan muotoja, joilla oli keihään kaltainen pitkä varsi. Kun varteen oli kiinnitetty ketjun päässä oleva piikkinen rautakappale, aseesta käytettiin varstan tai aamutähden nimitystä. Tällaisten aseiden tarkoituksena oli häivyttää epäsymmetriaa taistelussa, jota talonpojat kävivät haarniskoituja sotilaita vastaan. Raskaan lyömäaseen isku kypärään saattoi lyödä sotilaan tajuttomaksi tai parhaimmassa tapauksessa surmata hänet. Varrellisilla lyömäaseilla oli myös mahdollista suistaa ratsastava sotilas satulastaan. Muita yleisiä talonpoikien tuvista löytyneitä aseita ovat olleet kirveet ja keihäät, joilla myös on ollut vastaava käyttötarkoitus aikakauden lähitaistelussa. Mannereurooppalaisten talonpoikien arsenaaleista saattoi löytyä lisäksi erilaisia leveäteräisiä hilpareita, sotakirveitä ja lyömämiekkoja, mutta tällaiset eksoottiset aseet lienevät olleet vieraita suomalaisille talonpojille.

 

Sotilaiden lähitaisteluaseita ovat olleet miekat ja peitset. Tyypillisiä miekkoja ovat olleet leveäteräiset lyömämiekat ja kapeateräiset pistomiekat. 1500-luvun alussa saksalaisten maanihtien (Landsknechte) aseistukseen kuuluivat lisäksi kahden käden suuret lyömämiekat (saks. Zweihänder), mutta vuosisadan lopulle tultaessa näitä aseita ei ilmeisesti juuri käytetty Sveitsin ulkopuolella. Puolalaiset, unkarilaiset ja kroatialaiset ratsusotilaat käyttivät lyömäaseenaan miekan ohella myös piikikästä sotavasaraa, eikä sellaisten päätyminen Klaus Flemingin ratsusotilaiden käsiin ole aivan poissuljettu mahdollisuus. Pitkävartiset peitset (tai piikit) olivat jalkaväen suoja-ase ratsuväkeä vastaan, eikä niillä olisi ollut juuri mitään käyttöä jalan taistelleita ja väljään avomuodostelmaan järjestäytyneitä nuijamiehiä vastaan. Aikakauden sotilasoppaissa kuvataan jalkaväen pataljoonien reunoille asettuneita hilparimiehiä, ja heitä saattoi esiintyä myös Flemingin jalkaväessä. Hilpari oli verrattain yleinen vartiomiesten ase vielä kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikana.

 

Jalkaväen sotilaiden pääase on 1500-luvun lopulla ollut musketti tai jokin sen variaatioista. Yleisimmät muskettimallit olivat 20 mm kaliiberin lunttumusketti ja sitä jonkin verran kevyempi arkebuusi. Edellinen vaati tähtäämistä varten hakatuen, mutta jälkimmäistä pystyi ampumaan pelkin käsin huolimatta siitä paradoksista, että arkebuusin nimi viittasi juuri hakapyssyyn (hol. haakbus). Ranskassa jälkimmäisestä aseesta käytettiin nimitystä caliver, mikä tarkoitti standardikalibroitua arkebuusia (17,4 mm). Nämä ampuma-aseet ovat olleet Flemingin jalkaväenkin pääaseita, minkä lisäksi niitä oli jonkin verran myös nuijamiesten käytössä. Nuijamiehet ovat epäilemättä käyttäneet myös metsästykseen tarkoitettuja varsijousia parempien ampuma-aseiden puutteessa. Vaikka aikalaiskuvauksessa Sanfärdig Berättelse om Klubbe Krijget kerrotaan Flemingin ratsusotilaiden ”lyöneen matalaksi” (öfwer slaget) nuijamiehiä Santavuoren taistelussa, oli 1500-luvun lopun ratsuväen pääaseena miekan sijasta joko pistooli tai rataslukolla varustettu arkebuusi, jota saattoi käytellä hevosenselästä käsin. Aikakauden ratsuväen taistelutaktiikkaa kuvataan vaikkapa Pauwels van Hillegaertin maalauksessa Nieuwpoortin taistelusta alankomaalaisten ja espanjalaisten välillä vuonna 1600 – vain kolme vuotta Santavuoren jälkeen. Maalauksessa voitokkaiden alankomaalaisten kevyt ratsuväki käyttelee joko miekkaa tai rataslukkoarkebuusia, kun taas raskaasti haarniskoitujen kyrassieerien aseina ovat pistoolit.

 

Vihollisjalkaväen muodostelmia vastaan suunnatuista ratsuväen tuli-iskuista käytettiin nimitystä caracole. Tässä taktiikassa ratsuväki ratsasti muutaman kymmenen metrin päähän vihollisesta, laukaisi pistoolinsa tai arkebuusinsa ja vetäytyi sen jälkeen taaksepäin pois uuden tuli-iskun tieltä. Taktiikka oli paljon tehokkaampi kuin mitä ruotsalaisessa sotahistoriassa on perinteisesti arvioitu, ja sen avulla keisarilliset ratsusotilaat tuhosivat kaksi kokonaista ruotsalaisprikaatia vielä Lützenin taistelussa vuonna 1632. Flemingin ratsusotilaat ovat todennäköisesti käyttäneet jotain pelkistettyä versiota tästä taktiikasta lähestymällä nuijamiehiä ampumaetäisyyden päähän ja vetäytymällä pistoolit ja arkebuusit laukaistuaan takaisin nuijamiesten piikkinuijien ja keihäiden ulottumattomiin. Siinä vaiheessa, kun nuijamiesten avomuodostelman yhtenäisyys on hajonnut lopullisesti ja nämä ovat kääntäneet selkänsä sotilaille, ratsumiehet ovat hyvin mahdollisesti vaihtaneet ampuma-aseet miekkoihin ja surmanneet niillä pakenevia nuijamiehiä (näin on pääteltävissä Claes Hermansson Flemingin kuvauksesta vuodelta 1603).

 

Ulvilan kirkossa säilytetään Klaus Flemingin armeijassa sotapäällikkönä palvelleen Axel Kurcken kokovartalohaarniskaa ja ritarin silmikkokypärää. Vain ylimmillä ruotsalaisupseereilla oli näin täydelliset haarniskat, vaikkakin Manner-Euroopassa sellaisia käyttivät myös raskaan ratsuväen kyrassieerit. Ruotsalaisilla oli krooninen vaikeus varustaa kyrassieerien kaltaista raskasta ratsuväkeä 1600-luvun vaihteessa, mistä syystä ruotsalaiset ratsusotilaat saivat tyypillisesti tyytyä vain rintahaarniskaan ja kypärään – ja aina eivät niihinkään. Aikakauden jalkaväessä vain peitsimiehet yleensä varustettiin kypärällä tai millään haarniskalla, ja musketöörit saivat tyytyä parhaimmillaan kevyeen nahkakylteriin. Suomen sääolosuhteissa sotilaan varustuksen ensisijaisena tarkoituksena lienee ollut suojata kantajaansa kylmältä ilmastolta eikä niinkään vihollisen aseilta. Kolmikymmenvuotisen sodan aikaisessa painokuvassa ”lappalaisella” eli suomalaisella sotilaalla oli vaatetuksenaan turkishihainen mantteli ja päässään kypärän sijasta jonkinlainen myssy. Flemingin armeijan jalkasotilaat eivät ole ulkonäöltään välttämättä juuri poikenneet kapinallisista nuijamiehistä.

 

Nuijasota ei ollut mikään tykkisota. Nuijamiehillä tiedetään olleen Santavuoren taistelussa kaksi tykkiä, joiden ensimmäinen yhteislaukaus olisi aikalaislähteen mukaan surmannut viisi Flemingin ratsusotilasta. Koska tykit (Heikki Ylikankaan mukaan) vedettiin reessä, niiden koko ei ole voinut olla suuri. Kun suomalaiset nostomiehet kukistivat venäläisen hyökkäysjoukon Joutselän taistelussa vuonna 1555, myös he olivat käyttäneet reellä vedettäviä tykkejä, jotka oli lainattu Viipurin satamaan ankkuroiduista laivoista. Nämä falkonetit ampuivat noin paunan eli puolen kilon painoisen kuulan, joka kykeni tiiviiseen ihmismuodostelmaan osuessaan aiheuttamaan vakavaa tuhoa. Koska Fleming nojasi sodankäynnissään etupäässä nopeasti liikkuvaan ratsuväkeen, hänellä ei ollut tarvetta tai mahdollisuutta raahata armeijansa mukana merkittävää kenttätykistöä. Raskaimmat tykit löytyivät Turun, Kastelholman, Hämeenlinnan ja Olavinlinnan linnoituksista, missä niiden tehtävä oli linnan puolustaminen. Eniten tykeistä hyötyivät Turun linnan sigismundilaiset puolustajat vuonna 1597, kun he onnistuivat niiden avulla torjumaan herttua Kaarlen sotajoukon ensimmäisen maihinnousuyrityksen kaupungin itsensä alueelle.

 

Nuijasodan taistelutavat ovat tiivistettävissä siten, että Klaus Flemingin armeijan taistelutapa oli liikkuva sekä hyökkäävä ja nuijamiesten puolustava sekä sissisotamainen. Flemingin toimintavapautta selittää se, ettei hänen tarvinnut sitoa joukkojaan linnojen ja kaupunkien positionaliseen puolustukseen koska nuijamiehillä ei yksinkertaisesti ollut keinoja tai resursseja niiden valtaamiseksi. Nuijamiesten ainoa toimiva strategia oli sotilaiden väijytys tai hidastaminen. Paras keino tällaiseen strategiaan oli sissisodankäynnin ja positionalisen sodankäynnin yhdistäminen niin sanotuilla murroksilla. Tämä keino, jota ruotsalaiset talonpoikaiskapinalliset olivat käyttäneet erittäin tuloksellisesti jo Kustaa Vaasan kapinan aikana 1520-luvulla, ja jota skoonelaiset ja norjalaiset nostomiehet käyttivät ruotsalaisia maahantunkeutujia vastaan vielä ns. Torstenssonin sodassa 1643–1645, tarkoitti tien katkaisemista puunrungoista rakennetun barrikadin avulla. Kun murros oli valmis, toimi se sekä esteenä viholliselle että puolustuksellisena suojarakennelmana nuijamiehille. Ryhtyminen avoimeen taisteluun Flemingin armeijaa vastaan osoittautui nuijamiehille kerta toisensa jälkeen suureksi virheeksi. Jalkaväki oli avomaastossa aina erittäin haavoittuvainen ratsuväen hyökkäyksille (usein sivuille tai selustaan koukkauksille), ja heidän ainoa puolustuskeinonsa oli muodostelman sisäinen koheesio sekä musketöörien ja peitsimiesten saumaton yhteistyö. Avomuodostelmassa parveilleiden nuijamiesten ja nopeita iskuja suorittaneiden ratsusotilaiden välinen taistelu oli lähtökohtaisesti toivottoman epäsymmetrinen jälkimmäisten eduksi ja edellisten tuhoksi.

 

Nuijasodan yhteydessä on tunnistettavissa kolme aikakauden Ruotsille ominaislaatuista sodankäynnin instituutiota: aateliston ratsupalvelus, talonpoikien nostoväki sekä värvättyjen sotilaiden ammattiarmeija. Ensimmäinen instituutio, ratsupalvelus (ruots. rusttjänst), sisällytti yhä lähtökohtaisesti kaikki aateliset, joiden sosiaalisesti ja taloudellisesti etuoikeutetun aseman peruste oli hevosen ja aseistetun ratsusotilaan toimittaminen kruunun palvelukseen. Ratsupalvelus oli osoittanut rapautumisen merkkejä jo 1500-luvun sotien aikana, mutta nuijasota oirehti lopullisesti sen sotilaallisesta ja institutionaalisesta konkurssista. Ratsupalvelusmiehet muodostivat yhä armeijan institutionaalisen rungon, mutta heidän laatunsa ja varustelutasonsa ei enää vastannut sotilaallista murrosta lävitse käyvän aikakauden rakenteellisia vaatimuksia. Koska kaikki aateliset eivät enää 1590-luvulla kyenneet suorittamaan velvollisuuttaan ratsusotilaan ja hevosen toimittamisesta kruunun käyttöön, ratsupalvelusta laajennettiin sisällyttämään sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät varsinaisesti olleet aatelisia mutta joita joka tapauksessa houkutti ratsupalvelukseen liitetty verovapaus. Tätä ratsuaatelin alaluokkaa kutsuttiin knaapeiksi, joita Mirkka Lappalainen on poleemisesti mutta osuvasti kuvannut surullisen ja sekasortoisen sota-ajan synnyttämäksi joukkioksi vailla historiallista menestystä. Aikalaisilla oli knaapeista vielä vähemmänkin mairittelevia määritelmiä, kuten ”sontarytteri”, joka viittasi knaapien siviiliammattiin sontaa kärryillään kuskaavina palkkarenkeinä. Nuijasodassa knaapit kelpasivat täyttämään Klaus Flemingin ratsuväen rivejä ammattisotilaiden puutteessa, mutta instituutiona heille ei enää löytynyt minkäänlaista käyttöä Ruotsin orastavalla suurvaltakaudella vuosisadan vaihteen jälkeen. Kustaa II Aadolfin sotaväessä paskakuskit kuuluivat kuormastoon eivätkä kuninkaan itsensä rinnalle armeijan etukärjessä.

 

Nostoväki (ruots. uppbåd) viittasi kaikkien kruunun alamaisten velvollisuuteen toimittaa tarvittaessa mies sotapalvelukseen jokaisesta talokunnasta (ruots. man ur huse). Periaatteessa tämän keskiaikaista perua olleen instituution ainoa valtakunnallinen rajoite oli palvelukseen kutsuttavien miesten täysi-ikäisyys ja -kuntoisuus, mutta käytännössä sillä oli sodankäynnillistä merkitystä vain alueellisesti. Keskeisin alue, jolla nostoväki oli kuluneiden vuosikymmenten aikana säilyttänyt sotilaallisen arvonsa, oli Pohjanmaa, jonka miesväki oli kantanut ison vastuun Ruotsin sodankäynnistä venäläisiä vastaan pitkävihan (1570–1595) aikana. Kapinalliset nuijamiehet perustivat liikekannallepanonsa nostoväen oma-aloitteelliseen aktivointiin ja Heikki Ylikankaan mukaan paikallisten verokuntien rakenteellisissa puitteissa. Vastapuolella myös Olavinlinnan käskynhaltija Göran Fincke mobilisoi oman savolaisen nostoväen kruunun palvelukseen. Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen mukaan nuijasodan pahimmat raakuudet tapahtuivat näiden kahden nostoväen selvitellessä omia paikallisia kaunojaan ja vihanpitojaan. Nuijasota tarjosi päättymisensä jälkeen Tukholman uusille vallanpitäjille vahvoja viitteitä siitä, että nostoväki oli muuttumassa poliittisesti vaaralliseksi ja sotilaallisesti epätarkoituksenmukaiseksi instituutioksi. Kun Venäjälle suuntautuneen sotaretken aikana 1610–1613 suomalaisen nostoväen motivaatio ja palvelushalukkuus osoittautuivat erittäin vähäisiksi, valtakunnan uusi hallitsija Kustaa II Aadolf käytännössä korvasi sen talokuntien ruotuihin perustuneella yleisellä asevelvollisuudella (ruots. utskrivning). Tanskaa vastaan käydyssä Torstenssonin sodassa 1643–1645 Taalainmaan nostoväki vielä aktivoitiin Jämtlandin ja Härjedalenin valtaamiseksi, mutta lopulta laihoin tuloksin. Ruotsin ja Venäjän välisen ruptuurisodan (1656–1658) yhteydessä Tukholman valtaneuvosto nimenomaisesti kielsi Uudenmaan ja Hämeen maaherra Ernst Johan Creutzia mobilisoimasta nostoväkeä, sillä aseistettujen talonpoikien liikekannallepanon yhteiskunnalliset haitat katsottiin sen sotilaallisia etuja suuremmiksi. Isovihan (1700–1721) ja Suomen sodan (1808–1809) aikana nostoväkeä yhä aktivoitiin maahantunkeutujan torjumiseksi, mutta Napuen taistelun (1714) kaltaiset katastrofit osoittivat sen pysyneen sotilaallisena anakronismina.  

 

Ruotsilla ei ollut vielä 1590-luvulla vakinaista armeijaa, vaan sotajoukon kokoa oli sotilaallisen kriisin sattuessa kasvatettava värväyksellä eli ammattisotilaiden palkkaamisella. Monet sotilaat palkattiin ulkomailta, kuten Saksasta, Alankomaista, Brittein saarilta tai Ranskasta. Parhaimmillaan värvätyistä sotilaista saatiin Euroopassa kokoon kymmenien tuhansien miesten vahvuisia massa-armeijoita, joiden sotilaallisen tehokkuuden maksimoimiseksi sotaa käyvät valtakunnat kehittivät armeijoittensa organisaatiota ja komentoketjujen hierarkiaa. Länsi- ja Keski-Euroopassa armeijoiden suurin hallinnollinen yksikkö oli noin 2–3 000 miehen vahvuinen rykmentti, ja Espanjan Habsburgien rönsyilevässä valtakunnassa sitä vielä suurempi tercio. Taktisen tarkoituksenmukaisuuden hengessä rykmentit ja terciot jaettiin taistelutilanteissa satojen miesten vahvuisiin pienempiin taisteluyhtymiin eli pataljooniin ja eskadrooniin. Komentoketjuja yhdenmukaistettiin ja ketjutettiin siten, että rykmenttejä tai tercioita johtivat kenttäeverstit (saks. Feldt-Oberst) ja leirimestarit (esp. maestre de campo generale) alaisinaan everstit, everstiluutnantit ja kapteenit. Useampien rykmenttien tai tercioiden sotajoukkoja komensivat kenraalit ja kenttämarsalkat. Tätä taustaa vasten Klaus Flemingin sotilaalliset puuhastelut Suomessa olivat pikkuriikkistä näpertelyä. Flemingin taistelumuodostelmat koostuivat suurimmillaan vain yksittäisistä jalkaväen komppanioista ja ratsuväen lipustoista. Jopa Axel Kurck, johon vanhempi nuijasodan historiografia on viitannut mahtailevasti ”sotaeverstinä”, komensi käytännössä vain noin sadan ratsusotilaan vahvuista lipustoa. Kun herttua Kaarle valtasi Suomen 1597–1599, Klaus Flemingin nuijasotaan kokoama sotajoukko liukeni olemattomiin. Nuijasota ei millään muotoa todistanut suomalaisen sotalaitoksen institutionaalista syntyä.

 

Suomen nuijasota osui ajankohtaan, jota on vaihtelevasti kuvattu sotilaalliseksi vallankumoukseksi (eng. Military Revolution) tai ruotsalaiseksi valtionmuodostukseksi. Edellinen termi viittaa historioitsija Michael Robertsin teesiin siitä, että sodankäynnin tekniset ja taktiset muutokset ajanjaksolla 1560–1660 johtivat sodankäynnin mittakaavan kasvun kautta valtiollisen vallan ja sen rakenteiden vahvistumiseen ja keskittymiseen. Jälkimmäinen käsite kuvastaa mallia, jossa moderni, territoriaalinen, väkivallan monopolin omaava ja keskitetysti johdettu moderni mahtivaltio alkaa puskemaan itseään lävitse esimodernin aikakauden pitkittyneistä ja laajamittaisista sodista. Historiallinen sosiologi Charles Tilly yhdisti nämä kummatkin näkökulmat maksiimissaan ”sota teki valtion, ja valtio kävi sotaa” (War made the state, and the state made war).

 

Nuijasota ei vielä todista ruotsalaisen valtion laajentuneesta yhteiskunnallisesta mahdista tai väkivallan monopolista, saati sitten sen instituutioiden keskittymisestä tai sotaväen murroksellisesta ammattimaistumisesta. Se kuitenkin ehkä kertoo päinvastaisesta prosessista eli keskiaikaista perua olevien sotilaallisten käytäntöjen, rakenteiden ja instituutioiden peruuttamattomasta rappeutumisesta. Kimmo Katajalan teesin kautta nuijamiesten kapina on nähtävissä keskiaikaisen talonpoikaissodan myöhäisenä ilmentymänä. Tässä kontekstissa nuijasota ei vielä ollut ilmiönä lajinsa viimeinen Euroopassa, sillä Saksan vuoden 1525 suureen talonpoikaissotaan verrattavissa ollut yhteiskunnallissotilaallinen kansannousu tapahtui vielä Ylä-Itävallassa vuonna 1626, jolloin protestanttiset talonpojat nousivat aseelliseen kapinaan katolisen liigan miehitysvaltaa vastaan. Myös Sveitsin kantonien kansannousu vuonna 1653 täytti eurooppalaisen talonpoikaissodan tunnusmerkit, vaikkakin sodan taustalla oli enemmänkin maaseudun ja kaupunkien välinen eksistentiaalinen konflikti kuin poliittinen valtataistelu. Ruotsissa nuijasota oli silti viimeinen konflikti, jossa talonpojat asettautuivat sotilaallisena instituutiona yhden kuninkaallisen vallantavoittelijan puolelle toista vastaan.

 

Vastapuolella nuijasodassa mureni puolestaan aatelin perinteinen linnake – yhteiskunnalliset, poliittiset ja taloudelliset etuoikeudet oikeuttanut ratsupalvelus. Vaikka Juhana III oli jo ottanut ensiaskeleet aatelisstatuksen vapauttamiseksi ratsupalveluksen kahleista ennen nuijasotaa, tämä prosessi otti todellista vauhtia vasta nuijasodan jälkeen Kaarle IX:n ja hänen poikansa Kustaa II Aadolfin hallitsijakausilla. Sääty-yhteiskunta tarvitsi silti edelleen eliittinsä, joten aatelin etuoikeutetulle asemalle oli löydettävä uusi ja aiempaa joustavampi peruste. Tämän etsiskely johti ruotsalaisen aateliston uudelleen luomiseen valtiollisena palveluseliittinä. Sotapalvelus oli edelleen aatelisstatuksen luontevin lähtökohta, mutta sodankäynnin vallankumouksen aikakautena tämä ei enää tarkoittanut ahdasta ratsupalvelusta vaan ammattiupseerin uraa missä tahansa sodankäynnin organisaatiossa – kenttäarmeijassa, laivastossa, sotakomissariaatissa tai Tukholman sotakollegion virkamieskunnassa. Tie aatelisstatukseen oli löydettävissä myös muuta kautta, vaikkapa Tukholman valtaneuvoston alaisista siviilikollegioista, oikeuslaitoksesta tai rahoituksen ja elinkeinoelämän kruunulle osoittamista palveluksista. Sodankäynnin vanhojen institutionaalisten rakenteiden ja sotapalveluksen keskiaikaisen artikulaation murentuminen nuijasodan lahtipenkeissä työnsi omalta osaltaan Ruotsia ja Suomea kehityskulkuun, jota historiallisen sosiologian termein voi kuvata valtionmuodostukseksi ja yhteiskunnallisten systeemien eriytymiseksi. Keskeisin eriytynyt systeemi oli ruotsalainen ja suomalainen sotalaitos, joka irrotettiin vuoden 1634 hallitusmuodossa kokonaan omaksi ja siviiliyhteiskunnasta erilliseksi instituutiokseen.

 

Klaus Flemingin ja nuijamiesten aikakausi oli taakse jäänyttä sodankäynnin ja yhteiskunnan historiaa.

 

 

 

Kirjallisuutta ja lähteitä:

 

Eric Anthoni. (1937). Konflikten mellan hertig Carl och Finland: Avvecklingen och försoningen. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland.

 

Olli Bäckström. (2017). Ihmeiden huone: Näkökulmia 1600-luvun Eurooppaan. Jyväskylä: Atena.

 

Olli Bäckström. (2018). Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645. Joensuu: University of Eastern Finland.  

 

Edward Grönblad. (1843). Urkunder upplysande Finlands öden och tillstånd i slutet af 16de och 17de århundradet. Helsinki: J. Simelii Arfvingar.

 

Mats Hallenberg & Johan Holm. (2016). Man ur huse: Hur krig, upplopp och förhandlingar påverkade svensk statsbildning i tidigmodern tid. Lund: Nordic Academic Press.

 

J. O. Hannula. (1930). 1. Sotataidon historia. Helsinki: Otava.

 

Kimmo Katajala. (2002). Suomalainen kapina: Talonpoikaislevottomuudet ja poliittinen kulttuuri Suomessa Ruotsin ajalla (n. 1150–1800). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Kimmo Katajala. (2004). The Changing Face of Peasant Unrest in Early modern Finland. Kimmo Katajala, toim. Northern Revolts: Medieval and Early Modern Peasant Unrest in the Nordic Countries. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 149–187. 

 

Mirkka Lappalainen. (2009). Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa. Helsinki: Siltala.

 

Olaf van Nimwegen. (2010). The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688. Woodbridge: The Boydell Press.

 

Pentti Renvall. (1962). Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita. Helsinki: Tammi.

 

Michael Roberts. (1995). The Military Revolution, 1560–1660. Clifford J. Rogers, toim. The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe. Boulder: Westview Press, 13–35.

 

Charles Tilly. (1975). The Formation of National States in Western Europe. Princeton: Princeton University Press.

 

Heikki Ylikangas. (1977). Nuijasota. Helsinki: Otava.

 

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. (1929). Nuijasota: Sen syyt ja tapaukset. Helsinki: Otava.