Rojalistien sisällissota

 

Sisällissotien historioiden tarkastelun keskiössä ovat poikkeuksetta – ja ymmärrettävästi – ne syyt, jotka johtivat konfliktiin. Seuraavaksi kiinnostus on kohdistunut niihin tapoihin ja keinoihin, joilla sisällissotien osapuolet ovat koonneet ja organisoineet asevoimiaan. Suomen kansalaissodan yhteydessä tämä kysymys on ollut verrattain vähän problematisoitu, sillä kummallakin osapuolella oli sotilaalliset instituutionsa jo ennen väkivaltaisuuksien puhkeamista: punaista lippua liehuttaneilla vallankumouksellisilla työväenkaartinsa ja yhtä lailla punaisen leijonalipun alla sotineella Vaasan senaatilla suojeluskuntansa.

 

Englannin sisällissodan (1642–1651) yhteydessä kysymys sisällissodan mahdollistamisen rakenteista on jopa sodan syitä oleellisempi, sillä valtakunnassa ei ollut sisällissodan aattona muita asevoimia kuin ns. Trained Bands, Elisabetin aikakauden jäänne, joka koostui osa-aikaisista viikonloppusotureista eikä ammattisotilaista. Tämän miliisin suurikokoisin ja parhaiten koulutettu osa oli kuitenkin Lontoossa, mikä tarkoitti järjestelmän kaatumista kuningas Kaarlea vastaan nousseen parlamentin syliin – olihan Lontoo juuri heidän hallussaan kuninkaan paettua sieltä vuoden 1642 alussa. Muun Englannin Trained Bandsit olivat paljon pienikokoisempia ja lähes poikkeuksetta huonosti ylläpidettyjä asejoukkoja, mistä syystä kummatkin osapuolet hajottivat ne ja sulauttivat osaksi muita toimivampia järjestelmiään.

 

Englannin sisällissodan sotahistoriallista kuvaa on aina hallinnut Oliver Cromwell ja hänen ”uusi malliarmeijansa” (New Model Army), minkä aihepiirin ajan hammasta kestävä klassikkotutkimus on edelleenkin C. H Firthin Cromwell’s Army (julkaistu alun perin vuonna 1902). Tässä katsannossa rojalistien sotahanke jäi vastustajan varjoon, mitä epäkohtaa ryhtyi korjaamaan 1980-luvun vaihteessa nuori Ronald Hutton väitöskirjallaan The Royalist War Effort 1642–1646 (Lontoo: Longman, 1982). Jos Ronald Huttonin nimi on jollekin tuttu, se lienee hänen mittavasta työstään liittyen pakanuskontojen, noituuden ja okkultismin tutkimukseen – tässä roolissa hän on esiintynyt usein myös televisio-ohjelmissa. Huttonin toinen tutkijan elämä on kuitenkin Englannin sisällissodan parissa, mistä aihepiiristä hän on viime vuosina julkaissut Oliver Cromwellin kaksiosaisen elämäkerran.

 

Ronald Huttonin väitöskirja vuodelta 1982 on edelleen vastaavanlainen Englannin sisällissodan historian kulmakivi kuin Firthin teos vuosisadan alusta. Käyttäen tavattoman suurta arkistoainestoa, josta merkittävä osuus ei ollut vielä nähnyt päivänvaloa tutkimusten sivuilla, Hutton laati tiiviin esityksen rojalistien sotilasorganisaation perustamisesta, muutoksista ja lopulta tuhosta. Hutton ei lähde liikkeelle aivan rojalistien sotahankkeen alusta eli kuningas Kaarlen paosta Lontoosta tammikuussa 1642. Kaarlella oli tuolloin mukanaan muutaman sadan asemiehen joukko, joka koostui Skotlannin valaliittoa vastaan kootun armeijan jäänteistä. Nämä lakkautetun armeijan sotilaat, joista käytettiin nimityksiä reformadoes ja cavaliers, olivat notkuneet kuninkaan pitopöytien luona Whitehallin palatsissa talven 1641–1642 poliittisen kriisin aikana. Sittemmin nämä lojalistit seurasivat kuningastaan pohjoiseen ja muodostivat ytimen kuninkaalliselle armeijalle, joka alkoi muodostumaan vasta kuninkaan asetuttua Yorkiin.

 

Yorkista kuningas lähetti liikkeelle niin sanotut järjestäytymiskomissiot (Commissions of Array). Nämä olivat samalla sekä asiakirjoja että ihmisiä. Komissiot olivat alun perin latinaksi kirjoitettuja asiakirjoja, joilla kuningas Henrik IV oli mobilisoinut vasallejaan asevoimiksi ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Instituutio oli hiipunut 1500-luvulla, mutta alkuvuodesta 1642 Kaarle otti sen jälleen käyttöön. Kuningas lähetti keskisen ja läntisen Englannin sekä Walesin alueelle asiakirjoja kantavia komissaareja, jotka edustivat kohdealueidensa eliittiä ja tunsivat omien alueidensa ihmiset ja resurssit. Näiden järjestäytymiskomissaarien tehtävänä oli toimia kuninkaan paikallisina edustajina sekä kerätä resursseja rojalistien sotavoiman kokoamiseksi – ja mieluiten hyvällä kuin pahalla. Kuten Hutton tutkimuksessaan toteaa, kuningas sai paikallisilta säädyiltä ja eliiteiltä mittavia lahjoituksia armeijansa kokoamiseksi ja sodankäynnin rahoittamiseksi.

 

Järjestäytymiskomissaarien kääntöpuolena oli se, että vaikka he olivat hyviä verkostoitujia ja kuninkaan asian puolestapuhujia, he eivät ainakaan lähtökohtaisesti omanneet mitään erityisiä sotilaallisia taitoja. Tämä muodostui pian ongelmaksi, kun rojalistien tukialueita täplittivät parlamentin puolelle kallistuneet yhteisöt ja vihollisen hallussaan pitämät varuskunnat ja linnat. Sodan eskaloituessa vuonna 1643 Kaarle asetti sodankäynnin johtoon kuusi kenraaliluutnanttia, jotka olivat kaikki komissioista kummunneita mahtavia aristokraatteja ja kuninkaan henkilökohtaisia liittolaisia mutta sotilaina korkeintaan amatöörejä. Newcastlen herttua menestyi vihollista vastaan Yorkshiressä ja Nottinghamshiressä mutta Walesissa Derbyn jaarli menetti lähes kaiken hallitsemansa alueen. Neljän muun kenraaliluutnantin saavutukset jäivät vähäisiksi. Huttonin mukaan aristokraatit olivat väärä vastaus siihen kysymykseen, kuinka sotaa tulisi käydä parlamenttia ja sen eri armeijoita vastaan.

 

Vuonna 1644 rojalistien sotahanke muutti suuntaa. Järjestäytymiskomissiot eivät olleet ainoastaan epäonnistuneet sodanjohdon instrumentteina vaan ne olivat jopa alkaneet toimia alkuperäistä funktiotaan vastaan luomalla vastakkainasettelua ja ristiriitoja paikallisten eliittien sisälle. Niinpä kuningas noudatti antiikin aikaista perinnettä ja alisti paikalliset yhteisöt niiden ulkopuolisten sotalordien saappaan alle. Näitä miehiä, tunnetuimpana heistä kuninkaan oma sisarenpoika, pfalzkreivi Ruprecht, ei pelottanut käyttää pakkovaltaa hallitsemillaan alueilla, sillä he olivat paikallisten intriigien ja intressien ylä- ja ulkopuolella. Huttonin mukaan sotalordien aikakausi 1644–1646 oli rojalistien sodankäynnin kannalta tehokkain, mutta sillä oli myös oma hintansa. Jo sodan alusta asti rojalistien hallitsemia alueita oli leimannut ruohonjuuritason halu puolueettomuuteen ja sodasta erossa pysymiseen, Huttonin käyttämän termin mukaan jopa suoranainen ”militantti neutralismi.” Tämän väkivaltaisen puolueettomuusliikkeen tunnetuin ilmentymä olivat ns. nuijamiehet (Clubmen), mutta myös paikalliset eliitit rakentelivat rojalistien sotahankkeen suojissa omia paikallisia puolustusrakenteitaan, joiden uskollisuudesta kuningasta kohtaan ei ollut mitään takeita.

 

Ronald Huttonin loppupäätelmä rojalistien sodankäynnin epäonnistumisesta on lohduton mutta realistinen. Asetelma oli jo alusta saakka kallistunut Kaarlea ja hänen kannattajiaan vastaan, kun parlamentaristit hallitsivat merta, tärkeimpiä satamakaupunkeja, rojalistien omien alueiden sisälle jääneitä enklaaveja ja tietenkin Lontoon metropolia, jonka inhimillisille ja materiaalisille resursseille ei löytynyt haastajaa kuninkaan hallitsemasta osasta Englantia ja Walesia. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että Huttonin väitöskirja oli hyvin tiukasti rajattu niin maantieteellisesti kuin ajallisesti, joten rojalistien mittavat sotahankkeet Skotlannissa ja Irlannissa jäivät hänen tarkastelunsa ulkopuolelle. Skotlannissa ja Irlannissa tapahtui paljon sellaista, joka olisi voinut kääntää sisällissodan kulun Kaarlelle myönteiseksi, ja näihin mahdollisuuksiin Hutton palasikin äskettäin julkaisemansa Oliver Cromwellin kaksiosaisen elämäkerran yhteydessä. Ajallista eroa näillä Huttonin tutkimuksilla on neljäkymmentä vuotta, mikä on jo itsessään sangen kunnioitettava saavutus.

 

 

Ronald Hutton. 1982. The Royalist war effort 1642–1646. Lontoo: Longman, 271 s.

Sankarikuningas - Kustaa II Aadolfin ruotsalainen sotilasvaltio ja sodankäynnin murros

 

Professorien virkaanastujaisluentoja, jotka annetaan rutiininomaisesti virkaan astumisen yhteydessä, ei yleensä pidetä uutta tietoa tai ymmärrystä tuottavina tutkimusavauksina. Tästä säännöstä on kuitenkin olemassa poikkeuksia, ja historian saralla näistä poikkeuksista eräs tunnetuin on Michael Roberts ja luento, jonka hän antoi Belfastin yliopistolla vuonna 1955. Luennossaan Roberts lanseerasi niin sanotun sodankäynnin vallankumouksen käsitteen, josta on sittemmin tullut esimodernin sotahistorian teoreettinen happotesti kuin yhtä lailla myös sen kiistakapula. Robertsin teorian voi kiteyttää seuraavanlaisesti: ajanjaksolla 1560–1660 Euroopassa tapahtui sodankäynnin murros, joka merkitsi irtiottoa aiemmasta keskiajan sodankäynnistä ja toimi siltana sille modernille sodankäynnille, jonka voi katsoa kiteytyneen Napoleonin sotien aikakaudesta lähtien. Muutokset aseteknologiassa ja taktiikoissa johtivat armeijoiden institutionaaliseen monimutkaistumiseen ja sodankäynnin mittakaavan kasvuun. Sodankäynnin vallankumouksen seurauksena Eurooppaan muodostui hierarkkisia ja vakinaisia armeijoita, joita ylläpitivät ja koordinoivat ylätason valtiolliset instituutiot, nykyisten puolustusministeriöiden edeltäjät. Ei ole kenties suuri yllätys, että 1600-luvun Ruotsin historiaan erikoistunut Roberts havainnoi tässä prosessissa yhden nimenomaisen toimijan ja edelläkävijän, Ruotsin kuningas Kustaa Aadolfin.

 

Kustaa Aadolfin henkilössä ja saavutuksissa on sotahistorian saralla paljon purettavaa. Loogisin paikka on aloittaa aikakauden sodankäynnin kontekstista. 1600-luvun alku oli sodankäynnillinen risteyskohta, jossa taistelukenttää hallitsivat ruutiaseet, mutta jolta keskiaikainen ritari ei ollut vielä kokonaan kadonnut kokovartalo-haarniskoineen ja ratsupeitsineen. Yleisin taisteluyhtymä oli suuri jalkaväen neliö, espanjaksi tercio, jonka reunoja puolustivat piikkimiehet ja jonka tulivoimasta vastasivat musketöörit. Ratsuväellä oli vähäisempi rooli, sillä sen pääase, pistoolipari, ei ollut riittävän voimakas jalkaväen neliön rikkomiseen. Tähän kuitenkin pystyi taistelukentällä yhä yleistyvämpi kevyt tykki, jonka kuulat raivasivat verisiä railoja tiiviisiin ja syviin riveihin asetetun jalkaväen lävitse. Sodankäynnin yleiskuva alkoi jonkin verran muuttua Alankomaiden vapaussodan aikana 1500-luvun lopulla, jolloin Oranin ruhtinas Maurits luopui jalkaväen neliöistä ja muodosti niiden sijaan pataljoonan kokoisia, ohuempia ampumaketjuja. Tällöin sodankäynnin taktiikkaan vakiintui myös kontramarssi, jossa musketöörit ampuivat koko ketjun yhteislaukauksia ja väistyivät tämän jälkeen muodostelman taakse vapauttaen seuraavan ketjun ampumaan vuorostaan oman yhteislaukauksensa. Kulmabastionien, raveliinien ja muiden tykistölinnoitteiden ansiosta piirityssodankäynnistä oli tullut äärimmäisen monimutkainen operaatio, joka vaatii toteuttajaltaan perehtyneisyyttä matematiikkaan, geometriaan ja maantieteeseen. Pahimmillaan piiritykset saattoivat venyä useiden vuosien mittaisiksi hankkeiksi, joihin sidottiin kummallakin puolella kymmeniä tuhansia sotilaita ja joiden teurastajan lasku liikkui aivan vastaavissa numeroissa. Usein aseita enemmän tappoivat aikakauden piiritysten vakivitsaukset eli kulkutaudit ja nälänhätä, jotka eivät säästäneet sotilaita, siviilejä, naisia tai lapsia. Tätä sodankäynnin lisääntynyttä monimutkaisuutta kuvasti sotatieteellisen kirjallisuuden raju kasvu 1500-luvun lopulta lähtien. Sotatieteen varhaisia klassikkoja olivat italialaisen Giorgio Bastan ja Danzigissa asuneen Johann Jacobi von Wallhausenin teokset, ja myös Kustaa Aadolf kokeili oman tutkielmansa kirjoittamista. Kolmikymmenvuotisessa sodassa sen loppuaikana palvelleen italialaisen Raimondo Montecuccolin sotatieteellistä opasta voi hyvällä syyllä pitää Clausewitzin suoranaisena edelläkävijänä ja jäljittelyn kohteena.

 

Kustaa Aadolf sai oppia näistä sodankäynnin perinteistä ja uudistuksista Ruotsin hovissa vierailleilta Alankomaiden sotien veteraaneilta. Nuorella Kustaalla ei kuitenkaan ollut ketään varsinaista sodankäynnin mentoria, vaan hän oli myöhemmällä iällään pitkälti itseoppinut. Tanskaa vastaan käyty Kalmarin sota ja Ruotsin sotaretki Venäjälle, jota jälkimmäistä repi 1600-luvun alussa monimutkainen sisällissota, olivat rankkoja kouluja nuorelle sotapäällikölle. Kustaa Aadolfin varsinainen tulikoe olivat ne sodat, joita Ruotsi kävi vuosien 1621 ja 1629 välillä Puola-Liettuaa vastaan. Riian suuren kauppakaupungin valtaaminen piirityssodankäynnin kaikkein uusimpien tekniikoiden avulla vuonna 1621 oli Kustaa Aadolfin ensimmäinen suuri sotavoitto. Kesken jääneessä sotatieteellisessä tutkielmassaan, jonka kuningas todennäköisesti kirjoitti 1620-luvulla, Kustaa Aadolf kuvasi sodankäyntiä seuraavanlaisesti tiedon ja käytännön ristiriitana:

 

Opiskelun kautta tietoon kulkee todellakin turvallisin tie, sillä sitä myöten voi tulla varmaksi toisten onnen tai epäonnen kautta, kun taas muuten on itse kohdattava monia vaaroja ennen kuin voi saavuttaa tietämyksen kokemuksen kautta.

 

Kustaa Aadolfin omassa persoonassa yhdistyivät nämä sodankäynnin molemmat puolet, kirjallinen oppineisuus ja kuolemanvaarassa hankittu praxis. Edellisestä seurasi se, että Kustaa Aadolfin sotaretkistä tuli tutkimustapauksia jo hänen oman aikansa sotatieteilijöille, Clausewitzin kaltaisista myöhemmistä ihailijoista nyt puhumattakaan. Jälkimmäisen puolen yhteydessä on muistettava ne lukuisat tilanteet, joissa kuninkaasta uhkasi tulla sotakentillä oman tiedonjanonsa uhri: melkein jäihin hukkuminen Kalmarin sodassa, peitsen isku ja musketinkuulan osuma Puolassa, suonsilmäkkeeseen uppoaminen keisarillisten musketöörien edessä Pommerissa ja melkein päähän pudotettu kivi Kreuznachin linnassa. Lützenissä sotataidon käytännön vaarat lopulta realisoituivat sillä pahimmalla tavalla.

 

Kustaa Aadolfin taktiset uudistukset johtivat Puolassa ja Saksassa voittoihin, joista kuuluisin oli Breitenfeldin taistelu syyskuussa 1631. Taktiikan oppikirjoissa ihastellaan kuninkaan kykyä yhdistää toisiinsa liikkuvuus ja tulivoima jalkaväen, ratsumiesten ja kenttätykistön yhteistoiminnalla, mutta nykypäivän sotahistorioitsijoiden huomio kiinnittyy taistelukenttää enemmän siihen laajaan sodan ja yhteiskunnan kontekstiin, joka ylipäätään mahdollisti Kustaa Aadolfin saapumisen Saksin vaaliruhtinaskuntaan ja Breitenfeldin kentälle. Tämä laajempi rakenteiden ja sotalaitoksen konteksti on se, joka muodostaa sodankäynnin vallankumouksen teoreettisen ytimen, eivät ruohonjuuritason uudistukset aseiden käytössä ja taktiikoiden soveltamisessa. Kustaa Aadolfin hallitsemasta Ruotsista on nykyhistorioitsijoiden parissa käytetty nimityksiä sotilasvaltio ja fiskaalis-sotilaallinen valtio. Nämä kummatkin termit viittaavat sellaiseen valtioon, joka keskiajan feodalismista poiketen ei elättänyt itseään pelkillä maatuotoilla vaan laajemmalla fiskaalisella eli rahallisella pohjalla, tarkoittaen ensisijaisesti rahana maksettavia veroja sekä lainoja 1500-luvulta lähtien kasvaneilta pääomamarkkinoilta. Sotilaallisuus näissä termeissä puolestaan kertoo rahoituksen pääasiallisesta käyttökohteesta eli sotalaitoksesta ja sodankäynnistä. Kustaa Aadolfin Ruotsi oli jopa siinä määrin sotilasvaltio, että lähes kaikki yhteiskunnan resurssit oli valjastettu sodankäynnin palvelukseen, jopa ihmiset.

 

Useimmat 1600-luvun alun valtakunnat nojasivat sodankäynnissä palkkasotureihin, joita värvättiin yksityisten sotilasurakoitsijoiden välityksellä ja jotka vapautettiin palveluksesta sodankäynnin kampanja-ajan päättyessä, tyypillisesti aina talven alla. Aikakauden armeijat eivät toisin sanoen olleet vakinaisia armeijoita, jotka olisivat yksiköineen kaikkineen olleet jatkuvasti olemassa vuodesta toiseen, myös rauhan aikana. Köyhällä Ruotsilla ei ollut varaa pitää aseissa värvättyjä armeijoita kuninkaan toistuvia valloitussotia varten, joten Kustaa Aadolfin piti perustaa kotivaltakuntaan oma kansallinen sotalaitos. Tämän sotalaitoksen runko oli asevelvollisista koottu ruotuväki. Tässä järjestelmässä joka kymmenes mieskuntoinen talonpoika kirjoitettiin niin sanotusti ruotujen rulliin, ja väenottojen yhteydessä näistä rullista otettiin tarpeen mukaan miehiä kuninkaan armeijaan. Ruotulaitos tuotti pelkästään jalkaväkeä, sillä ratsuväki koottiin vapaaehtoisuuden perusteella, jolloin maatilalle tarjottiin verohelpotuksia vastineeksi ratsusotilaan varustamisesta sotaväkeen. Aatelisto oli vapautettu asevelvollisuudesta, sillä osana säätystatustaan heillä oli lähtökohtainen velvollisuus suorittaa feodaaliherralleen eli kuninkaalle ratsupalvelusta.

 

Täällä Ritarihuoneen seinien sisällä on aihetta pysähtyä pohtimaan juuri aatelin paikkaa osana Kustaa Aadolfin sotilasvaltiota. 1600-luvulla yhä käytössä ollut kuningas Kristofferin keskiaikainen maalaki määritteli aatelisstatuksen lähtökohdan siten, että riddari eli svenni eli suomeksi aatelinen nautti verovapautta vastineeksi sotapalveluksestaan aseistettuna ratsumiehenä. Tämä yksiselitteinen yhteys aatelisstatuksen ja ratsupalveluksen välillä oli kuitenkin katkennut jo 1500-luvun lopulla, jolloin kuningas Juhana nosti aateliin muitakin kruunun hyödyllisiä palvelijoita kuin vain ratsupalvelun suorittajia. Aatelisstatuksen irrottaminen ratsupalveluksesta heijasteli aikakauden sodankäynnin muuttunutta todellisuutta eli sitä, mitä Michael Roberts kutsui sodankäynnin vallankumoukseksi. Tämän muutoksen syyt löytyvät tarkastelemalla sotilaallisen komentoketjun kehitystä sodankäynnin vallankumouksen aikana. Jos keskiajan armeijan komentorakenteeksi saattoivat riittää vain kuningas, ritari ja nihti, niin 1600-luvun alun sotatieteelliset tutkielmat valottavat paljon monikerroksisempaa hierarkiaa. Saksalaisen Georg von Löhneyssin valtiotieteellinen opas vuodelta 1622 luettelee seuraavat jalkaväen logistiset ja hallinnolliset arvot ylhäältä alaspäin: kenraalieversti, kenttämarsalkka, sotakomissaarieversti, sotakomissaari, penni- ja maksumestari, muonamestari, majoitusmestari, kenttäprofossi, vahtimestari, kenraalieverstin sihteeri, värväyskirjuri, kenttälääkäri, kenttäkirurgi, sanansaattaja, insinööri, polttomestari, kuormastomestari ja sellainenkin arvo kuin huoravääpeli. Kolmikymmenvuotisen sodan syttymisvuonna ranskalainen Sieur du Praissac puolestaan listasi taisteluyhtymän taktisen komentoketjun alhaalta ylöspäin: sotilas, korpraali, kersantti, vänrikki, luutnantti, kapteeni, kersanttimajuri, eversti, kenraaliluutnantti ja konstaapeli eli ranskaksi valtakunnan ylin komentava kenraali, Kustaa Aadolfin Ruotsissa marski.

 

Tämä rönsyilevä sotilaallisten arvoasemien ja virkatehtävien viidakko piti miehittää jollain tavalla, ja lähes kaikissa Euroopan maissa katse suuntautui tuolloin aatelistoon. Aatelismiesten oletettiin olevan taistelukuntoisia ja -taitoisia, minkä lisäksi aatelista elämäntapaa määrittelivät edelleen keskiajan ritarilliset ihanteet. Sääty-yhteiskunnassa aatelisilla oli lähtökohtaista arvo- ja määräysvaltaa, jotka olivat kummatkin perusedellytyksiä kaikille upseereille. Mutta niitäkin tärkeämpää oli se, että aatelisto muodosti edelleen papiston jälkeen sen kaikkein koulutetuimman yhteiskuntaluokan. Tämä oli se aateliston ratkaisevin meriitti upseerinuralle, sillä kapteenista ylöspäin sotaa käytiin enemmän sulkakynällä ja mustepullolla kuin miekalla ja musketilla.

 

Kustaa Aadolfin Ruotsissa vaan oli ongelmana, että valtakunnassa ei riittänyt aatelisia laajenevan sotilasvaltion virkojen täyttämiseksi. Sotalaitosta piti siten täydentää löytämällä upseereita muistakin yhteiskuntaluokista kuin aatelisista ja muualtakin kuin Ruotsin rajojen sisältä. Sääty-yhteiskunnan kannalta näytti siltä, että aatelisto ja upseerikunta eriytyisivät toisistaan, mitä kehitystä heijasteli Kustaa Aadolfin valtakauden alussa käyty julkinen keskustelu siitä, pitäisikö upseeristo nostaa valtiopäiville omaksi erilliseksi säädykseen. Lopulta ratkaisu löytyi kuitenkin aateliston merkittävästä laajentamisesta. Kun Ruotsin aatelisto koostui vuonna 1600 vain viidestäkymmenestä suvusta, Kustaa Aadolfin kuolinvuonna 1632 niiden lukumäärä oli jo 187. Mutta koska aateliston kokoa ei voinut kasvattaa noin vain kaoottisesti ja huomioimatta säädyn sisäisiä kerrostumia, Kustaa Aadolf toteutti aateliston yhteiskunnallisen laajentamisen niin sanotun Ritarihuoneen puitteissa. Tämä tarina on näiden seinien sisällä tuttu, mutta kerratkaamme se vielä. Tasan neljäsataa vuotta sitten Kustaa Aadolf perusti aatelissukujen tunnistamiseksi ritarihuoneen, jossa kaikki aatelissuvut kirjattiin hierarkiaan niiden ikäjärjestyksessä. Ritarihuone koostui kolmesta hierarkian tasosta. Ylimpänä oli herraluokka eli kreivit ja vapaaherrat. Heitä seurasi ritariluokka eli valtaneuvoston jälkeläiset, ja nämä kaksi ylintä luokkaa muodostivat ruotsalaisen aristokratian rungon. Kolmas ja ylivoimaisesti suurin hierarkian porras olivat niin sanotut asemiehet, jotka Kustaa Aadolfin aikakaudella olivat pitkälti synonyymi sotalaitoksen ja sen rönsyilevästi kasvavan byrokratian kanssa. Tähän kerrokseen aateloitiin tulokkaita porvaristosta ja jopa rahvaastakin, mutta kolmikymmenvuotisen sodan aikana suurimman tulokasryhmän muodostivat ulkomaalaiset, joilla saattoi olla jo valmiiksi aatelisstatus Ruotsin rajojen ulkopuolella.

 

Minkälaisista taustoista ja mitä reittejä aateloitujen asemiesten säätyyn noustiin Kustaa Aadolfin aikakaudella? Ottakaamme tarkasteluun tapaustutkimus nimeltä Jakob Duwall. Jakob Duwall, tunnettu myös nimellä James MacDougall, syntyi Altmarkissa Saksassa vuonna 1589. Isä Albrecht MacDougall oli Savon rykmentissä palvellut skottilainen kapteeni ja äiti Elsa von Bredau brandenburgilaisen aatelissuvun tytär. Duwall aloitti sotilasuransa Ruotsin armeijassa pelkkänä musketöörinä, mutta vuonna 1621 hän oli ylennyt jo kapteeniksi saakka. Vuonna 1624 Duwall palveli Karjalan rykmentissä everstiluutnanttina ja jo seuraavana vuonna hän komensi itse Norlannin rykmenttiä everstinä. Nopea eteneminen armeijan komentoketjussa loi paineita myös sosiaaliseen nousuun. Kruunu oli jossain määrin tunnistanut Duwallin aseman vuosina 1611–1625, jolloin hänelle oli osoitettu palkakseen osa Tennilän hämäläispitäjän verotuloista. Todellinen palkinto koitti vuonna 1627, jolloin Duwall sai kruunulta donaationa joukon kyliä Itä-Uudeltamaalta. Perinnöksi kulkeva donaatio oli se lopullinen tunnusmerkki, joka erotti kruunun mailta palkkatuloja nostavan upseerin todellisesta aatelisesta. Vuonna 1630 Duwall kokosi donaationsa yhtenäiseksi läänitykseksi eli Pyhtään Ahvenkosken kartanoksi. Sleesian sotaretkellä Kustaa Aadolf korotti Duwallin paikalliseksi paroniksi, ja neljäkymmentä vuotta Duwallin kuoleman jälkeen hänet ja hänen sukunsa kirjattiin myös Tukholman Ritarihuoneella vapaaherrojen säätyyn.

 

Sotatieteellisessä tutkielmassaan Kustaa Aadolf listasi upseerin ihanteellisia hyveitä. Lainaus:

Vaadin häneltä seuraavia hyveitä: rehellisyyttä ilman petollisuutta, ahkeruutta virassa, työteliäisyyttä askareissa, miehuutta vaaran edessä, ketteryyttä tekemisissä ja nopeutta tehtävien loppuun saattamisessa.

Voi kysyä, missä määrin Jakob Duwall täytti nämä kriteerit. Duwall ei ainakaan pelännyt vaaraa. Vuonna 1628 hän johti ruotsalaisia apujoukkoja Stralsundin hansakaupungin puolustuksessa ja jäi keisarillisten piirittäjien vangiksi niin, ettei hänestä aikalaistodistaja, skottiupseeri Robert Monron mukaan kuulunut mitään moneen kuukauteen. Saksan sotaretken alussa Duwall toimi Frankfurt an der Oderin komentajana, missä tehtävässä hän pisti silmään paikallisten talonpoikien riistäjänä mutta myös menestyneenä sotilasurakoitsijana. Kansleri Axel Oxenstierna kuvasikin happamasti Duwallia henkilöksi, joka on kiinnostunut vain taloudellisen voiton tekemisestä. Sleesian sotaretkellä Duwall saavutti lukuisia taisteluvoittoja ja osoittautui erittäin tehokkaaksi rakuunoiden ja tykistön käyttäjäksi. Kaupunkien pommituksissa mahdolliset siviiliuhrit eivät Duwallia juuri vaivanneet. Yksityiselämän pahin synti oli alkoholi. Saksin herttua Franz Albrecht kuvasi Duwallia paloviinajuopoksi, ja kun kuolema korjasi hänet jo vuonna 1633, nykyhistorioitsijoiden näkemyksen mukaan Duwallin surmaajana ei ollut vihollisen ammus vaan viinan käyttö. Kustaa Aadolfin korkeiden ihanteiden sijasta Duwall edustikin uudenlaista upseerin perikuvaa: brutaalia ja tehokasta ammattisotilasta, joka yhdisti saumattomasti toisiinsa julkisen edun ja yksityisen hyödyn tavoittelun, ja joka nousi laajentuvaan ruotsalaiseen aatelisluokkaan miekan ja virkapalveluksen johdonmukaisella yhdistelmällä.

 

Jakob Duwallin kuolema Sleesian sotaretkellä vuonna 1633 osui samaan ajankohtaan Kustaa Aadolfin kenties suurimman ruotsalaiskansallisen perinnön toteutumisessa. Vuonna 1634, kaksi vuotta suuren kuninkaan kaatumisen jälkeen, kansleri Oxenstierna toteutti niin sanotun uuden hallitusmuodon. Historioitsijat ovat vuosisatojen ajan kiistelleet siitä, oliko uudistus kokonaan vai lainkaan Kustaa Aadolfin omaa käsialaa, mutta nykynäkemyksen mukaan hän oli vastuussa ainakin uudistuksen suurista rakenteellisista linjauksista. Hallinnoinnin paikallistasolla uudistus erotti toisistaan sotalaitoksen ja siviilihallinnon. Vanhat linnojen hallintopiirit korvattiin lääneillä, joiden johtoon asetettiin kruunun siviilivirkamies eli maaherra. Uusia maakuntarykmenttejä johtivat puolestaan maaeverstit, jotka ottivat käskynsä vain kruunun keskushallitukselta eivätkä maaherroilta. Kun valtaneuvoston alaisuuteen perustettiin nykyisten ministeriöiden edeltäjät eli kollegiot, sotalaitoksen kannalta tämä tarkoitti sotakollegion ja amiraliteetin asettamista armeijan ja laivaston hallinnollisiksi ylärakenteiksi. Sotalaitoksen ylimpään hierarkiaan syntyi samalla uusia virkoja marskin ja valtakunnanamiraalin alaisuuteen: asessoreja, kenraalikomissaareja, intendenttejä, sihteereitä, notaareita ja kirjureita.

 

Sotakollegio avasi myös portin toisiin kollegioihin, sillä juuri sodankäynti raskaine vaatimuksineen tuotti ruotsalaiseen sotilasvaltioon hallinnollista kokemusta ja erityisosaamista, jolle löytyi tarvetta myös oikeuslaitoksessa, valtiontaloudessa, keskuskansliassa ja vuorityössä. Jakob Duwallin perhe olkoon jälleen esimerkki tästä aatelin mahdollisuuksien ja vastuiden laajentumisesta. Vanhin poika Jakob nuorempi siirtyi sotilasuralta maaherraksi, nuorempi Gustaf aloitti aatelissäädyn hovimarsalkkana ja eteni ensin vuorikollegion asessoriksi ja lopulta myös maaherraksi. Tytär Elsa nai Lorentz Creutzin, Ruotsin erään mahtavimman aristokraatin ja valtaneuvoksen. Seuraavalla vuosisadalla Duwallien suku kuitenkin vakiintui jälleen sotilasuralle ja komentamaan kokonaisia rykmenttejä, joiden yksityiseen taloudelliseen ylläpitoon oli parhaimmat edellytykset juuri kotimaisen aatelissäädyn edustajilla.

 

Kustaa Aadolfin ja hänen ajamansa sodankäynnin vallankumouksen saavutukset olivat luonteeltaan pääosin abstrakteja, sillä niiden tuloksena Ruotsiin ja Suomeen vakiintui aiempaa laajempi ja syvempi vallankäytön koneisto, jonka oletettiin raksuttavan alinomaisesti omalla voimallaan huolimatta siitä, oliko hallitsija itse paikalla Tukholmassa vaiko kenties taistelukentällä valtakunnan rajojen ulkopuolella. Sankarikuningas Kustaa Aadolfin sotilasvaltio ei olisi voinut kuitenkaan rakentua ilman aatelissäätyä, jonka konkreettista jälkeä voi nytkin ihailla kääntämällä katseensa tämän meitä ympäröivän Ritarihuoneen seiniin ja vaakunoihin.

 

Kiitos.

Kustaa II Aadolf – Keskiyön leijona. Luento Helsingin Ritarihuoneella 20.5.2026.

Kustaa II Aadolfin monet nimet

 

Historian suurmiehet ja -naiset tunnetaan paitsi epiteettien liittämisestä nimeensä niin myös noiden määritelmien runsaudesta ja omalaatuisuudesta. Aleksanteri Suuri, Fredrik Suuri ja Katariina Suuri toistavat yhtä ja samaa mahtailevaa jälkinimeä. Jälkipolvien kehua tai suoranaista itsemairittelua edustavat myös hallitsijannimet Filip Kaunis, Kaarle Rohkea ja Juhana Hyvä. Nimenjatkeet voivat toki olla myös vähemmän mairittelevia, kuten Iivana Julma tai Kaarle Typerä. Joskus epiteetit tyytyvät pelkkään ulkoiseen kuvailuun tyyliin Kaarle Kaljupää, Ludvig Änkyttäjä, Fredrik Komea tai Edvard Pitkäsääri.

 

Suomen ja Ruotsin hallitsijoita on keskiajan Birger-jaarlista lähtien leimannut lisänimien köyhyys: Mauno Ladonlukko sai määritteensä talonpoikien aittojen sulkijana, mutta hänen seuraajiaan on lähinnä nimitelty vieraan kotimaansa mukaan, kuten Eerik Pommerilaisen tai Kristoffer Baijerilaisen yhteydessä. On kuitenkin yksi Ruotsin ja Suomen kuningas, jolle epiteettejä kertyi kokoelmaksi saakka: Kustaa Suuri alias Keskiyön leijona alias Lumikuningas alias Sankarikuningas alias Kustaa II Aadolf.

 

Lisänimet avaavat näkymän siihen merkitykseen, joka Kustaa Aadolfilla oli omassa ajassaan ja myöhemmässä Pohjoismaiden ja Euroopan historiassa. Kaksi kuninkaasta kirjoitettua elämäkertaa, ruotsalaisen Nils Ahnlundin kirja vuodelta 1932 ja saksalaisen Günter Barudion tiiliskivi vuodelta 1982, kantavat kummatkin suomennettua nimeä Kustaa Aadolf Suuri. Mutta mistä kumpuaa tuo Ruotsin ja Suomen kuninkaan suuruus? Vastaus kysymykseen löytyy kirjeestä, jonka kuninkaan oikea käsi, rautainen kansleri Axel Oxenstierna, kirjoitti kotiin Ruotsiin vain viikko kuninkaan kaatumisen jälkeen Lützenin tappotantereella marraskuussa 1632. Oxenstiernan sanoin:

 

Maailmassa ei ole enää toista tämän kuninkaan kaltaista, eikä sellaista löydy monien vuosisatojenkaan ajalta; emmekä tiedä, tuleeko toista hänen kaltaistaan koskaan.  Niin, voimme kaikella oikeutuksella kutsua häntä suureksi ja viisaaksi kuningas Kustaaksi, isänmaan isäksi, jonka kaltainen ei ole Ruotsia aiemmin hallinnut, ja mistä emme ole edes ainoina tietoisia, vaan mitä myös kaikki muut kansakunnat, niin viholliset kuin ystävätkin, saavat todistaa.

 

Kustaa Aadolfin viisaus ja suuruus näkyi Axel Oxenstiernalle ja muille ruotsalaisille ja suomalaisille ensisijaisesti siinä, miten kuningas oli suhteellisen lyhyessä ajassa ryhtynyt tuomaan kotimaan valtakuntaa keskiajan tavoista ja käytänteistä kohti sitä uutta aikakautta, jota määrittivät modernien instituutioiden ja rakenteiden ilmaantuminen eurooppalaisiin yhteiskuntiin. Sosiologit ovat hahmottaneet esimodernin aikakauden käännekohdaksi, joka tuotti moderniin maailmaan uudenlaisia normeja, ajattelutapoja ja systeemien monimutkaisuutta. Kustaa Aadolf ei keksinyt tätä Euroopan yhteiskunnallista modernisaatiota, mutta hän oli siinä kehityskulussa eittämättä edelläkävijä ja jäljittelyn malli.

 

Ruotsi ja Suomi ottivat Kustaa Suuren ja Viisaan valtakaudella aimo harppauksen kohti sitä olotilaa, jota nykysosiologit kuvaavat systeemien yhteiskunnaksi. Tämä tarkoittaa yhteiskunnallisten instituutioiden järjestäytymistä erillisiksi, erikoistuneiksi ja hierarkkisiksi alajärjestelmiksi, joiden toiminta perustuu viestintään niistä itsestään ja niille itselleen. Tämän kehityskulun ensiaskeleet ovat nähtävissä vaikkapa siinä, kuinka Kustaa Aadolf kiristi kirkkokuria, keskitti ulkomaankauppaa muutamiin valittuihin tapulikaupunkeihin, kasvatti kuninkaallisten käskynhaltijoiden määräysvaltaa ja kytki aatelisen säätyaseman valtiollisiin virkatehtäviin pelkän keskiaikaisen ratsupalveluksen sijasta. Meille historioitsijoille askel kohti itsestään viestivien alasysteemien yhteiskuntaa on siunauksellista, sillä tuo Kustaa Aadolfin aikana vauhdittunut ja osin alkanutkin kehitys on jättänyt jälkeensä sitä edeltänyttä aikaa paljon runsaampaa ja rikkaampaa kirjallista lähdemateriaalia.

 

Mikäli kansleri Axel Oxenstiernaa on uskominen, Kustaa Suuren ja Viisaan aloittama valtiollinen kehitystyö kruunautui vuoden 1634 hallitusmuodossa, joka säädettiin kaksi vuotta suuren kuninkaan itsensä kaatumisen jälkeen. Vuoden 1634 hallitusmuodosta on pitkälti johdettavissa nykypäivän Ruotsi ja Suomi keskeisine instituutioitineen ja hallintomekanismeineen. Kustaa Aadolfin valtakunta oli eurooppalainen edelläkävijä siinä, miten kuninkaan seurueena hallitsevan valtaneuvoston keskeisiä johtotehtäviä laajennettiin erikoistuneiksi ja ketjutetuiksi systeemeiksi eli aikalaistermein kollegioiksi. Marski ja valtakunnanamiraali johtivat tahoillaan armeijaa ja laivastoa, kun taas drotsin alaisuuteen muodostui kolmesta valtakunnallisesta hovioikeudesta alas paikallistason käräjiin säteillyt oikeuslaitos. Valtiovarainhoitajan luotsaama kamari pyrki tekemään kruunun taloudenpidosta aiempaa täsmällisempää, johdonmukaisempaa ja ennakoitavampaa. Eräänlaisena pääministerinä valtaneuvostoa ohjasi kansleri, jonka johtama kanslia koordinoi ja arkistoi valtaneuvoston sisäistä ja ulkoista kirjeenvaihtoa valtakunnan keskusviraston roolissa. Kun Kustaa Aadolf lähti Baltian ja Puolan sotaretkilleen 1620-luvulla, hän valtuutti kanslerin ja valtaneuvoston johtamaan kotivaltakuntaa hänen sijastaan. Tässä roolissa Axel Oxenstierna kasvoi niin kolossaaliseksi ruotsalaiseksi valtiomieheksi, että hän ansaitsisi jo oman erillisen luentonsa. Ajan myötä näistä suuren Kustaan ja hänen kanslerinsa perustamista kollegioista muotoutui nykyisten ministeriöiden edelläkävijöitä, mikä kehityskulku ei ollut Kustaa Aadolfin tai edes Axel Oxenstiernan elinaikana vielä havaittavissa missään muualla Euroopassa.

 

Viisaan ja suuren kuninkaan kädenjälki näkyi myös valtakunnan paikallishallinnon uudistamisessa ja sen sitomisessa entistä tiukemmin kruunun eli valtion ohjaukseen. Tavallinen kansa koki esivallan vahventuneen otteen oikeudenkäytön saralla, kun perinteistä ja jopa vakavienkin rikosten sovittelua ryhdyttiin rajaamaan ja korvaamaan kruunun omaa tahtoa noudattelevilla virallisilla tutkinta- ja rankaisuprosesseilla. Näiden oikeuskäytäntöjen yhteydessä tietoa kirjattiin systemaattisesti ylös ja lähetettiin käräjiltä eteenpäin uudenlaisten hovioikeuksien tarkistettaviksi. Oikeuden pöytäkirjat avasivat näkymiä, joiden kautta esivalta kykeni tarkkailemaan ja arvioimaan yhteiskuntaa ja sen jäseniä. Myös nykyhistorioitsijalle tämä ikkuna on pysynyt auki, mikä on mahdollistanut 1600-luvun historian tutkimisen muualtakin kuin vain poliittisen vallan ylätasanteelta käsin. Kylien ja käräjien yläpuolella Kustaa Aadolf uudisti jo omana elinaikanaan linnojen ympärille rakentunutta paikallishallintoa. Epämääräisillä valtuuksilla puuhastelleita linnanherroja ryhdyttiin korvaamaan käskynhaltijoilla, jotka olivat enemmän kruunun palvelijoita kuin feodaalisia mahtimiehiä. Toimirajojen ja valtuuksien täsmentäminen ja rajaaminen kiteytyi vuoden 1634 hallitusmuodossa, jossa Ruotsiin ja Suomeen perustettiin läänit ja niitä johtaneiden maaherrojen virat. Samalla aluehallinto erotettiin sodankäynnin ulottuvuudesta, kun uudet maaherrat määriteltiin nimenomaisesti siviilivirkamiehiksi. Vielä 1590-luvun nuijasodan ajanjaksoon kuuluneet linnanherrojen omat armeijat siirtyivät vihdoin historiaan. Ruotsissa suuren Kustaan läänit ja maaherrat ovat edelleen yhtä elinvoimaisia ja toimivia aluehallinnon instituutioita kuin neljäsataa vuotta sitten, mutta Suomessa ne korvattiin vuonna 2009 käytänteillä, joiden järjellisyydestä ei liene täyttä selvyyttä yhäkään.

 

Kustaa Suuren suurvalta oli myös kurivaltio, jossa kruunun ja kirkon yhteistyötä hiottiin aiempaa saumattomammaksi. Örebron säädökset vuonna 1617 kielsivät yksiselitteisesti kaikenlaisen katolilaisuuden harjoittamisen, ja myös protestanttiset harhaopit tallottiin luterilaisen valtionkirkon saappaan alle. Kustaa Aadolfin Ruotsi oli luterilainen, vanhatestamentillinen ja uskovaisuudessaan militantti eikä lainkaan suvaitseva. Historioitsija Michael Roberts kuvasikin Kustaa Aadolfin valtiota luterilaiseksi Espanjaksi, luoden siten rinnastuksen inkvisition ja aggressiivisen vastareformaation ideologisesti ohjaamaan Habsburgien eteläiseen suurvaltaan. Siinä, missä kruunu pakotti kirkon luterilaisen teologian Ruotsin ainoaksi hengelliseksi normiksi, kirkko puolestaan pönkitti kruunun otetta yhteiskunnasta. Saarnapenkit olivat tiedotus- ja propagandakanava, jonka kautta kansa sai tietonsa vaikkapa kolmikymmenvuotisen sodan kulusta, mutta kruunun ja kirkon näkökulmasta siivilöitynä. Osallistuminen valtion tiedotustilaisuuteen ei ollut vapaaehtoista, sillä Kustaa Aadolfin aikana jumalanpalveluksista pois jääminen ilman hyvää syytä määrättiin rikokseksi. Kirkko oli myös sotilasvaltion selkäranka, sillä papit käyttivät ratkaisevaa valtaa siinä, ketkä miehet kirjoitettiin ruotuväen rulliin ja ketkä rullista valittiin väenotoissa sotatielle.

 

Suomessa Kustaa Aadolfin perintö näkyy ja tuntuu muuallakin kuin hallinnon abstraktioissa. Uusikaupunki, Kokkola, Uusikaarlepyy ja Tornio perustettiin suomalaisiksi kaupungeiksi kuninkaan valtakaudella, kun taas näivettynyt ja vähäpätöinen Helsinki sai kaipaamaansa huomiota kuninkaan saapuessa sinne pitämään maapäiviä vuonna 1614. Kuninkaan käskystä valtakunnan teitä ja siltoja ryhdyttiin parantamaan ja lisäämään, mikä mahdollisti postilaitoksen perustamisen Ruotsiin vuonna 1636 ja Suomeen kahta vuotta myöhemmin. Oxenstiernan sijaishallitus ajoi maaliin myös muita hankkeita, joiden lähtölaukaus oli annettu suuren Kustaan elinaikana. Kuninkaan katedraalikoulusta korottama Turun kymnaasi muuttui Oxenstiernan mahtikäskyllä kuninkaalliseksi Turun akatemiaksi eli toisin sanoen Suomen ensimmäiseksi yliopistoksi vuonna 1640. Samana vuonna uutta elämää kuninkaan aiemmin myöntämistä kauppaoikeuksista saanut Helsinki kävi liian suureksi Vanhankaupungin ahtaaseen jokisuuhun, ja se siirrettiin etelämmäksi Vironniemelle. Nykyisille Kruunuhaan ja Kluuvin kaupunginosille rakentui se Suomen tulevan pääkaupungin konkreettinen pohja, jolla me tälläkin hetkellä täällä Ritarihuoneen salissa seisomme.

 

Aikakaudelle ominaiselle uskonnolliselle kiihkeydelle ja mystiikalle Kustaa Aadolf oli ”der Löwe aus Mitternacht” eli Keskiyön leijona. Tämän epiteetin taustalla oli 1500-luvulla eläneen mystikko Paracelsuksen ennustus siitä, että eräänä päivänä keskiyön maasta eli Pohjolasta saapuisi Kultainen leijona, joka voittaisi taistelussa keisarillisen kotkan. Seuraisi julma sota lukuisine kärsimyksineen, mutta lopulta leijona valtaisi Euroopan ja jopa osia Aasiasta ja Afrikasta. Kustaa Aadolf lienee kuullut ennustuksesta niin nuoruuden opettajaltaan Johannes Bureukselta kuin ulkomaisilta diplomaateiltakin, jotka vakuuttivat saksan protestanttien odottavan Ruotsin kuningasta ”kuin Messiasta.” Jopa astrologien merkit kertoivat Habsburg-keisarin ja Saksan katolisten säätyjen sotaonnen sammuvan heti, kun Ruotsin kuningas saapuisi armeijoineen Saksaan.

 

Uskonnollisen ja valtapoliittisen rintamalinjan vastapuolella Kustaa Aadolfilla oli toisenlainen kutsumanimi. Kun uutinen ruotsalaisten rantautumisesta saavutti pyhän saksalaisroomalaisen keisari Ferdinand II:n kesällä 1630, Ferdinand tokaisi: ”Kas olemme saaneet uuden pikku vihollisen.” Keisarin hovimiehet ja jesuiitat, katolisen propagandan ahkerimmat tuottajat, liehittelivät keisaria kuvaamalla Kustaa Aadolfia Lumikuninkaaksi, joka etelään edetessään lopulta sulaisi keisarista säteilevän auringonvalon kuumuudessa. Historian jälkiviisaudessa tällainen keisarillisten korskea koppavuus näyttäytyy naurettavana typeryytenä, mutta Ferdinandilla oli kesällä 1630 aihetta ylpeyteen ja ymmärrettäviä perusteita jopa ylimielisyyteen. Böömiläisten kapinasta vuonna 1618 syttynyt suursota vaikutti tulleen päätökseensä, kun keisari solmi vuonna 1629 rauhan viimeisen vihollisensa, Tanskan kuningas Kristianin kanssa. Generalissimus Albrecht von Wallensteinin vuonna 1625 kokoama keisarillinen armeija oli osoittautunut paitsi voittamattomaksi kaikkia vihollisia vastaan niin myös sadantuhannen miehen vahvuudellaan suurimmaksi sotajoukoksi, mitä Saksan maaperällä oli koskaan nähty. Maihinnousu-uutisten tavoittaessa Ferdinandin hän oli juuri Regensburgissa vaalikollegion päivillä, joilla keisarin vanhin poika oli tarkoitus virallisesti siunata hänen perijäkseen. Vuoden aikana ivapuheet hiljenivät keisarillisessa hovissa. Lumikuninkaan armeija eteni syvemmälle Saksaan ja sulamisen sijasta vain kasvatti voimaansa. Wallensteinin oma keisarillinen armeija hajotettiin tyytymättömien vaaliruhtinaiden tahdosta, eikä nuorta Ferdinandiakaan vielä voideltu keisarillisen valtaistuimen perijäksi.

 

Raamatulliset vertauskuvat ja mystiset ennustukset eivät voineet olla vaikuttamatta kuninkaaseen, jolle Eurooppaa raastanut 1600-luvun uskonsota oli langennut osana hänen sukunsa perintöä. Kustaa Aadolfin isä Kaarle ei ollut Ruotsin legitiimi monarkki vaan vallananastaja, joka oli suistanut Ruotsin valtaistuimelta katolisen veljenpoikansa Sigismundin. Katolinen serkku pysyi yhä vallassa Puola-Liettuan kuninkaana eikä koskaan luopunut vaateistaan Ruotsin kruunuun. Kustaa Aadolf ei ollut sellainen savannien raukea jalopeura, joka olisi vain lojunut laiskasti kiikkerällä valtaistuimellaan, ja siksi hän vei sodan jo hyvin varhaisessa vaiheessa perivihollisensa tontille. Kun Ruotsi sekaantui smutnoje vremjan eli ”vaikeuksien aikana” tunnettuun Venäjän sisällissotaan vuosisadan toisella kymmenellä, päävastustajana ei varsinaisesti ollut kukaan Venäjän lukuisista valetsaareista vaan nimenomaan Puolan Sigismund, joka yritti masinoida idän suurvallan valtaistuimelle oman poikansa Vladislavin. Lopulta sotaretket suuntautuivat suoraan Puolaa vastaan. Vuonna 1621 kuningas valtasi Riian rikkaan kauppakaupungin, ja Preussissa käydyn nelivuotisen sodan jälkeen vuonna 1629 Ruotsi hallitsi Veikselin jokisuistoa ja piti siten kuristusotteessaan Itämeren kautta kulkenutta viljakauppaa.

 

Vuoteen 1630 tultaessa ei ollut enää aivan selvää, oliko Kustaa Aadolf todella ylväästi karjuva Keskiyön leijona vai sittenkin kimeästi hihittävä arktinen hyeena. Jo Axel Oxenstiernasta itsestään alkaen on historiankirjoituksen sivuilla väitelty siitä, mitkä olivat kuninkaan todelliset motiivit liittyä kolmikymmenvuotisena sotana tunnettuun maailmanpaloon. Kuninkaan omassa propagandassa hän saapui Saksaan turvatakseen protestanttisten säätyjen oikeudet ja vapaudet niitä uhkaavalta katoliselta tyrannialta, kun taas hänen vihollistensa näkökulmasta kyseessä oli pelkkä ulkomaalaisen maahantunkeutujan ryöstöretki. Keskiyön leijonan kaatumisen jälkeen mustavalkoinen kuva yksioikoisesta uskonsodasta alkoi saada harmaan sävyjä. Kansleri Oxenstiernan muistoissa Saksan-sotaretki oli siten ennalta ehkäisevä strateginen isku, jolla katolista keisaria ja hänen liittolaisiaan estettiin ottamasta Itämeren etelärannikkoa haltuunsa. Myöhemmät historioitsijat ovat esittäneet sotaan ryhtymisen syiksi Kustaa Aadolfin henkilökohtaista vallanhimoa, sotilaallisen laajentumisen konemaista logiikkaa, pyrkimystä ottaa koko Itämeren kauppa haltuunsa tai jopa ruotsalaisen kansallisidentiteetin rakennusprojektia. Mitään lopullista totuutta Kustaa Aadolfin aivoituksista ei edelleenkään ole, ja kaikilla edellä mainituilla selityksillä on historiantutkimuksessa yhä oma vetovoimansa. Historian hiljaisuudelle voi halutessaan esittää kontrafaktuaalisen kysymyksen, olisiko Ruotsi koskaan sekaantunut kolmikymmenvuotiseen sotaan ilman Keskiyön leijonaa. Siihen vastaaminen tosin edellyttäisi Ruotsin historian kuvittelemisen aivan toisenlaiseksi, kuin mitä se oli 1600-luvun alussa.

 

Esimodernilla aikakaudella, joka ei vielä tuntenut rintamalinjojen staattisia käsitteitä, sotaa oli johdettava joko kuninkaanlinnasta tai armeijan kärjestä käsin. Pelkkä armeijan mukana kulkeminen oli kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella äärimmäisen vaarallista: leireissä ja kortteereissa muhivat kulkutaudit tappoivat sotaväkeä taistelutoimia enemmän, eivätkä myöskään tehneet mitään eroa sotamiesten, upseerien ja ruhtinaiden välillä. Kaoottisissa taisteluissa kuolema saattoi tulla monelta suunnalta, tykinkuulasta, musketin luodista, keihäästä tai miekan terästä. Keisarin ja monien muiden kuninkaiden tavoin Kustaa Aadolf olisi voinut jäädä kauko-ohjaamaan sodankäyntiä pääkaupungistaan käsin, mutta hän valitsi toisin, mistä päätöksestä hänelle lankesi se viimeinen eli Sankarikuninkaan jälkinimi. Lützenin taistelukentän sumuun ratsastanut kuningas ei koskaan palannut elävänä takaisin historian sivuille, ja kenraali Torsten Stålhandsken suomalaisten hakkapeliittojen tehtäväksi jäi nostaa kuninkaallisen sankarivainajan ruumis ruutinassakoista tyhjennettyjen kuormavankkurien kyytiin.

 

Kontrafaktuaalisesti voi kysyä, mitä jälkinimiä Kustaa Aadolfille olisi vielä ehtinyt kertyä, mikäli hän olisi ehtinyt elää isänsä Kaarle-herttuan tai isoisänsä Kustaa Vaasan kypsään ikään saakka. Olisiko hän ollut Kustaa Valloittaja tai Kustaa Pyhä vaiko Kustaa Julma tai Kustaa Tyranni? Varmuudella voimme vain sanoa, että ne kutsumanimet, jotka hän kokosi vajaan kolmenkymmenenkahdeksan elinvuotensa aikana, olivat kaikki ansaittuja.

 

Kiitos.

 

Kustaa II Aadolf – Keskiyön leijona. Luento Helsingin Ritarihuoneella 20.5.2026.

Dessaun taistelu

Tasan neljäsataa vuotta sitten käytiin suurtaistelu, joka ei ole jäänyt sotahistoriaan ratkaisutaisteluna tai minkään epookin sotataidon mallikappaleena. Elbe-joen ylittäneellä Dessaun sillalla Ala-Saksissa käyty taistelu kiteyttää kuitenkin oman aikakautensa sodankäynnin suuria rakenteita, kuten sotilasyrittäjyyttä, sijaissotimista ja sotaa käyvien suvereenien vaikeutta toteuttaa strategisia tavoitteita olemassa olevilla sodankäynnin resursseilla. Dessau kuvastaa hyvin myös sitä, miksi niin harva kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) yhteenotto ansaitsee tulla luonnehdituksi minään ratkaisutaisteluna tai käänteentekevänä tapahtumana.

 

Dessaun historiallisena kontekstina toimii Ala-Saksin sota 1625–1629, jolloin Tanskan kuningas Kristian IV ja hänen johtamansa Ala-Saksin keisarillinen valtakunnanpiiri (saks. Kreise) kävivät sotaa Habsburg–keisari Ferdinand II:ta vastaan. Böömin kapinasta vuonna 1618 alkanut suursota oli levinnyt vuoden 1620 jälkeen Saksaan, missä katolisen liigan ja Espanjan joukot olivat kukistaneet Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich V:n ja miehittäneet hänen ruhtinaskuntansa Reinin varrella. Viimeiset Friedrich V:n nimissä sotineet protestanttiset sotapäälliköt olivat sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld sekä yhtä lailla palkkasoturin polkua kulkenut Braunschweig-Wolfenbüttelin herttua Christian, joiden sotatoimet Westfalenin valtakunnanpiirissä olivat tuoneet sodan Ala-Saksin rajoille. Mansfeldin ja Braunschweigin päävastustaja oli katolisen liigan kenraali Johann Tserklaes Tilly, joka oli vuodesta 1624 lähtien esittänyt Ala-Saksin säädyille toistuvia vaatimuksia katolisen liigan majoittamisesta heidän valtakunnanpiirinsä rajojen sisälle. Tämä sotilaallinen uhka sai Ala-Saksin säädyt kerääntymään voimakkaimman jäsenensä, Tanskan kuningas Kristian IV:n ympärille, ja kesällä 1625 alasaksilaisten ja Tillyn vastakkainasettelu eskaloitui avoimeksi sodaksi.

 

Huhtikuussa 1626 tuota sotaa oli käyty vasta alle vuosi, ja sotatoimet olivat rajoittuneet lähinnä kaupunkien ja linnojen piirityksiksi Braunschweigin ruhtinaskunnan alueella. Brandenburgin vaaliruhtinaskunnan naapurissa sijainnut entinen Anhaltin ruhtinaskunta oli saanut toistaiseksi olla sangen rauhassa, mutta tämä tilanne muuttui kevättalvella 1626, jolloin Mansfeld saapui Pohjois-Saksaan uuden, voittopuolisesti Englannista ja Ranskasta vuosina 1624–1625 kootun palkkasoturiarmeijansa voimin. Armeijan tarkoitus oli auttaa alankomaalaisia rikkomaan Bredan kaupungin piiritys espanjalaisten toimesta, mutta kun tuo tavoite kariutui Bredan antauduttua kesäkuussa 1625, Mansfeld harhaili tautien, nälän ja sotilaskarkuruuden alati heikentämän armeijansa voimin itään kohti Saksaa ja mahdollista uutta työsuhdetta Ala-Saksin säätyjen tai kuningas Kristianin palveluksessa.

 

Marraskuussa 1625 Mansfeld tapasi Kristianin Nienburgissa ja sopi jonkinlaisesta sotilaallisesta yhteistyöstä uutta uhkaa, generalissimus Albrecht von Wallensteinin saman vuoden aikana kokoamaa uutta keisarillista armeijaa vastaan. Mansfeld suuntasi armeijoineen Westfalenista kohti Itämeren rannikkoa ja Meckenburgia, missä hän toivoi voivansa täydentää armeijan rivejä ja sen sotakassaa. Alkuvuodesta 1626 Mansfeld juuttui jonkinlaiseen yksityissotaan Lyypekin hansakaupungin kanssa, kunnes kiukkuinen Kristian määräsi Mansfeldin jatkamaan etelään ja kohti Elben keskijuoksua. Kristianin tavoitteena oli, että Mansfeld ja Tanskaa palvellut toinen palkkasoturipäällikkö Johann Fuchs von Bimbach varmistaisivat vähintään yhden ylityspaikan Elbeltä, mieluiten läheltä Magdeburgin tärkeää satamakaupunkia. Magdeburgin kaakkoispuolella sijainnut Dessau, jossa oli sekä silta että keisarillisten rakentama kenttälinnoite, oli tätä tarkoitusta varten ihanteellinen kohde Mansfeldille.

 

Mansfeldilla ja Fuchs von Bimbachilla oli noin 12 000 sotilasta, niin jalka- kuin ratsuväkeäkin. Dessaun sillanpääasemaa puolustaneiden keisarillisten tarkkaa miesvahvuutta ei tunneta, mutta se oli ilmeisesti hyökkääjää merkittävästi pienempi. Keisarillisilla oli puolellaan kuitenkin kaksi vahvuutta: linnoitetut asemat ja tykistön ylivoima jopa 86 kenttätykillä. Mansfeld teki ensimmäisen rynnäkön Dessaun varustuksia vastaan jo 1. huhtikuuta, mutta kenraali Johann von Aldringenin komentamat keisarilliset löivät Mansfeldin joukot takaisin. Kymmenen päivää myöhemmin, saatuaan vahvistuksia Magdeburgin luterilaiselta hallinnoitsijapiispa Christian Wilhelmiltä, Mansfeld ryhtyi piirittämään Dessaun sillanpääasemaa systemaattisemmin sekä valmistautumaan suurempaan rynnäkköön. Tuo rynnäkkö tapahtui lopulta huhtikuun 25. päivän iltana, jolloin Mansfeld hyökkäsi Aldringenin varustuksia vastaan lähes koko armeijansa voimin. Hyökkäyksen kärki koostui alankomaalaisista palkkasotureista, joiden johtaja eversti Neuhoff sai surmansa jo heti hyökkäyksen alkuvaiheessa. Komentajan kaatuminen demoralisoi hollantilaiset, jotka ryhtyivät perääntymään taistelusta – ensimmäinen merkki siitä, että rynnäkkö oli vaarassa muuttua katastrofiksi.

 

Hollantilaisten kaatuessa puolustajien tuleen Aldringen sai vahvistuksia Elben toiselta puolelta, sillä itse Wallenstein oli tässä vaiheessa liittynyt taisteluun apujoukkoineen. Dessaun maavallit estivät Mansfeldin joukkoja näkemästä sitä, että keisarillinen ratsuväki ylitti joen ponttonisiltaa pitkin ja asettui asemiin joen rannalla sijaitsevaan metsään, aivan Mansfeldin armeijan sivustassa. Nähdessään hollantilaisen jalkaväen vetäytyvän epäonnistuneen rynnäkön seurauksena Aldringen keskitti tykistötulensa vihollisen asemiin. Pommitukset sytyttivät tuleen Mansfeldin ammusvaunut, jotka räjähtivät ilmaan valtavana tulipallona. Wallenstein havaitsi tässä räjähdyksessä kaksi välitöntä etua. Ensinnäkin ammusvaunujen tuhoutuminen tarkoitti, että Mansfeldin tulivoima oli ehtynyt, ja toiseksi räjähdys oli merkittävä häiriötekijä, joka tarjosi metsään piiloutuneelle keisarilliselle ratsuväelle mahdollisuuden suorittaa tehokas sivustahyökkäys. Jalkaväen etujoukon vetäytyminen, kuormaston räjähdys ja ratsuväen sivustahyökkäys ratkaisivat taistelun keisarillisten eduksi. Oman ratsuväkensä hylkäämä Mansfeldin jalkaväki yritti puolustautua keisarillisia vastaan, mutta lopulta myös heidän oli käännettävä selkänsä viholliselle ja paettava taistelukentältä. Yhden rykmentin jäänteet yrittivät puolustautua siinä metsässä, jossa vihollisen ratsuväki oli vasta äskettäin piileskellyt, mutta myös heidät lopulta piiritettiin ja joko surmattiin tai otettiin vangeiksi. Vankien joukkoon lukeutui kymmenkunta Mansfeldin korkea-arvoista upseeria, mukaan lukien eversti Dodo von Kniphausen, joka myöhemmin palveli kenraalina Kustaa Aadolfin ruotsalaisessa armeijassa. Mansfeld menetti taistelussa noin 3 000 miestä ja lähes koko kenttätykistönsä. Wallensteinin keisarilliselle armeijalle Dessau oli puolestaan ensimmäinen todellinen suurvoitto Braunschweigissa ja muualla Ala-Saksissa käytyjen piiritysten ja pikkukahakkojen jälkeen.

 

Intensiivisen taistelun suurin merkitys oli sen antikliimaksisuus. Dessau oli varsin näppärä Elben ylityspaikka Wallensteinin armeijalle, mutta sen strategisesti negatiivinen arvo oli lopulta siinä, että ylistyspaikkaa eivät hallinneet Kristianin joukot vaan keisarillinen armeija. Tässäkin mielessä Dessau oli lopulta strategisesti ontto saavutus, sillä Mansfeld vetäytyi armeijansa rippeiden kanssa Elben itäpuolelle eli Wallensteinin kannalta vaaralliseen asemaan, sillä sieltä käsin Mansfeldin armeija saattoi vahvistuessaan jatkaa sotaretkeä etelään kohti keisarin omia keskieurooppalaisia perintömaita – kuten kesällä 1626 lopulta kävikin.

 

Eniten Dessaun merkitystä tyhjensi se, että menetettyään taistelussa yhden armeijan Mansfeld kokosi pikavauhtia sen tilalle uuden. Kuningas Kristian IV sai keväällä mittavia täydennyksiä sisarenpojaltaan Englannin ja Skotlannin kuningas Kaarle I:ltä, ja noin neljän tuhannen miehen vahvuisen englantilais-skottilaisen apujoukon saavuttua Pohjois-Saksaan Mansfeldin armeijan käyttöön vapautui vastaavasti saksalaisten ja jopa tanskalaisten sotilaiden resursseja. Kesäkuun loppuun mennessä Mansfeld, joka nyt yhdisti voimansa Sachsen-Weimarin nuoren herttua Johann Ernstin armeijakunnan kanssa, oli koonnut väriensä alle 15 000 miestä, eli enemmän sotilaita kuin mitä hänellä oli ollut Dessaun taistelun aattona. Tämä armeijan uudelleensyntymä ei ollut mikään varsinainen ihme vaan osa aikakauden sodankäyntiä, jota hallitsi sotilasurakoinnin mekanismi. Mansfeld oli taitava värväämään työvoimaa sodankäynnin työmarkkinoilta, missä hänen vahvuutenaan oli kyky maksaa houkuttelevia värväysrahoja, käytännössä ennakkopalkkoja, sekä se sosiaalinen ja sotilaallinen hohto, joka hänen omaan nimeensä liittyi. Mansfeld ei kenties ollut taisteluita usein voittava sotapäällikkö, mutta hänen matkassaan sotilailla oli mahdollisuus rikastua palkoilla, siviileiltä kerätyillä sotaveroilla (kontribuutioilla) sekä suoranaisella ryöstelyllä. Vaaroineen ja riskeineen kaikkineen palvelus Mansfeldin sotaretkillä lupasi siten seikkailuja ja välittömiä tyydytyksiä, joiden kannustimien vetovoimaa modernissa sodankäynnissäkään ei kannata väheksyä. Vain muutama kuukausi Dessaun tappion jälkeen Mansfeld johti uuden armeijansa kohti Habsburgien perintömaita, koko kristityn Euroopan rajaseutuja sekä uusia seikkailuja, jotka uhkasivat kääntää koko sodan kulun keisarin ja Wallensteinin tappioksi.

 

Mutta se oli jo toinen tarina.

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

 

Danske Rigsarkivet, Kööpenhamina (DRA)

                      Tyske Kancelli, Udenrigske Afdeling

                                           Ausländisch Registrant

 

Franz Khevenhüller, Annales Ferdinandei, 10 (Leipzig, 1724).

 

Herfried Münkler, Der Dreiβigjährige Krieg: Europäische Katastrophe, deutsches Trauma 1618–1648, eBook (Berlin, 2017).

 

Sigismund Latomi, Relationis Historicae Semestralis Continuatio. Jacobi Franci historische Beschreibung aller Denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa, Hoch- und Nieder-Teutschland, auch in Frankreich, Engelland, Italien, Hispanien, Indien, Schweden, Hungarn, Böhmen, Polen, Preussen, Siebenbürgen, Wallachen, Moldaw, Türcken, ie. vor und hierzwischen nechschverschienener Frankfurter Fastenmessβ biβ auff Herbstmessβ dieses 1626. Jahrs verlauffen und zugetragenv (Frankfurt am Main, 1626).

 

E. D. Schmidt, Deutschlands Schlachtfelder: Berichte über die diejenigen Schlachten, die seit 1620 bis 1813 auf deutschem Grund und Boden Statt fanden (Leipzig, 1847).

Espanja suurvaltana

 

Neljä vuotta sitten kuollut sir John H. Elliott (1930–2022) oli niitä brittiläisiä historioitsijoita, jotka eivät akateemisissa piireissä juurikaan esittelyjä tarvitse. Pitkään ikään mahtui paljon tutkimustyötä ja julkaisuja esimodernin Euroopan historiasta, mutta voimakkaimmin Elliotin nimi kuitenkin assosioitui yhteen nimenomaiseen aihepiiriin eli 1500- ja 1600-luvun Espanjaan. Elliotin artikkelit tuon ajanjakson Espanjasta täyttivät 1950-luvulta alkaen aikakausjulkaisujen, kuten arvovaltaisen Past and Presentin, sivuja. Elliotin artikkeli 1600-luvun alun Espanjasta on lähde- ja tutkimuskriittisyydessään edelleenkin parasta antia The New Cambridge Modern History IV:n (1970) tiiliskivessä, joka on muilta osin vanhentunut paljon pahemmin viime vuosisadan alun edeltäjäänsä (Cambridge Modern History) verrattuna. Maltillisen konservatiivisena historioitsijana Elliott taittoi peistä tutkimuskenttänsä suurista kysymyksistä, kuten Habsburgien Espanjan taloudellisen taantumisen syistä ja 1600-luvun yhteiskuntia väitetysti mullistaneesta ”yleisestä kriisistä” (General Crisis).

 

John Elliotin ensimmäinen ja tunnetuin suurtyö oli hänen väitöskirjansa Katalonian kapinan alkusyistä ajanjaksolla 1598–1640. Tässä aihepiirissä hänen monografinsa The Revolt of the Catalans: A Study in the Decline of Spain, 1598–1640 (Cambridge University Press, 1963) lienee edelleenkin aivan tyhjentävä selvitys yhtään millään kielellä. Nyt tartuin kuitenkin hänen toiseksi tunnetuimpaan kirjaansa Imperial Spain 1469–1716, jonka Penguin julkaisi vuonna 2002 uutena pokkaripainoksena. Jo kirjan nimestä voi päätellä, että enää ei liikuta väitöskirjan tasolla vaan että kyseessä on laajemmalle lukijakunnalle tarkoitettu historian Espanjan suuruuden ajasta, joka alkoi Reconquistan loppuun saattamisesta vuonna 1492 ja päättyi Espanjan saattamiseen osaksi Ranskan Bourbonien dynastiaa Espanjan perimyssodan päättymisen myötä vuonna 1713.

 

Ruotsalainen historioitsija Erik Geijer totesi 1800-luvulla, että Ruotsin historia on sen kuninkaiden historiaa. Elliottin esitystapaan sovitettuna tämän väitteen voisi esittää siten, että Espanjan historia on sen instituutioiden historiaa. Niinpä ”puolen maailman keisari” Kaarle V kutistuu Elliottin kirjassa poissaolevaksi kartanonisännäksi samalla kun kuninkaalliset ministerit ja suosikit luotsaavat Espanjan kuningaskunnan ydintä eli Kastiliaa traditioiden, privilegioiden ja instituutioiden läpitunkemattomassa viidakossa. Elliottin kirjan avatessaan olisikin hyväksi ymmärtää jo etukäteen, että mitään Espanjan valtakuntaa ei ollut Isabellan, Ferdinandin tai heidän Habsburg-seuraajiensa aikaan varsinaisesti edes olemassa. Yhden kuningaskunnan sijasta espanjalaiset monarkit hallitsivat samanaikaisesti useaa: keskinen ja läntinen Espanja olivat osa suurinta kuningaskuntaa Kastiliaa, pohjoisessa sijaitsivat Aragon ja Katalonia ja itärannikolla Valencia. Ferdinandin ja hänen seuraajansa Kaarle V:n valtakaudella Espanja laajeni Euroopassa Italiaan ja Alankomaihin, ja Granadan valloitus ja Reconquistan päätös osuivat tunnetusti samalla vuodelle, kun Christoffer Kolumbus toi Kastilian ja Aragonian valtapiiriin kokonaisen uuden maailman.

 

Kronologisesti kulkevan kirjan pääteemat ovat yhteiskunnallisia ja taloudellisia, eivätkä niinkään poliittisia ja sotilaallisia. Elliottin kerrontatapaa voi esitellä vaikkapa yhden nimenomaisen instituution eli corregidorin kautta. Reconquistan (eli Espanjan valloittamisen takaisin islaminuskoisilta maureilta) edistyessä 1100-luvulta alkaen, Kastiliaan oli perustettu lukuisia uusia kaupunkeja, joiden perustamiskirjat (fueros) takasivat niille lukuisia privilegioita, niistä tärkeimpänä oikeuden kokoontua omille maapäiville (concejo) ja valita oikeus- ja toimeenpanovaltaa käytteleviä virkamiehiä (alcaldes). Näiden yläpuolella oli johtavia maistraatteja (regidores), joita ei valittu concejon äänestyksellä vaan kruunun nimityksenä sille esitetyistä kandidaateista. 1300-luvulle tultaessa concejojen työsarka muuttui aina vain monimutkaisemmaksi samalla, kun Kastilian kuninkaat olivat aina vain epäluuloisempia autonomisia kaupunkeja kohtaan. Regidoreseista alkoi tulla aina vaan voimakkaimpia vallankäyttäjiä kaupungeissa, kun taas alcaldesien rooli hiipui. 1300-luvun aikana regidoresien rinnalle ilmaantui uudenlainen virka, corregidor, joka myös oli kruunun nimittämä maistraatti mutta kaupungin itsensä ulkopuolelta. Kruunun valta toisin kasvoi kaupunkien autonomian kustannuksella. Seuraavalla vuosisadalla Kastilian kruunun arvovalta koki kolauksen sisäisen valtakamppailun ja sisällissodan seurauksena. Paikatakseen romahtanutta taloudenpitoaan kruunu ryhtyi myymään regidoresien ja corregidorien virkoja rahasta, mikä käytännössä tarkoitti vallan painopisteen siirtymistä kaupunkien omille oligarkioille ja valtaryhmittymille. Isabella (ja Ferdinand) näkivät pelipaikan Kastilian kaoottisissa olosuhteissa ja palauttivat corregidorin kruunun nimittämäksi ja nyt myös valitsemaksi virkamieheksi, joka oli lähtökohtaisesti sijoituspaikkansa ulkopuolinen yhdyshenkilö yhteisön ja kruunun välillä. Corregidorin vastuut ja valtaoikeudet kodifioitiin, minkä lisäksi hänen virastaan tehtiin vain väliaikainen. Kun corregidorin virkakausi oli päättynyt, hänen toimintansa auditoitiin ja tarkastettiin residencian nimeä kantaneen prosessin kautta.

 

Tämä yksi virka kuvaa sitä tapaa, jolla Elliott avaa kirjassaan koko Espanjan historiaa instituutioiden ja historiallisten muutosten välisenä heiluriliikkeenä ja tasapainoiluna.

 

Elliott puuttuu kirjassaan kiivaaseen debattiin Espanjan taloudellisen taantuman syistä ja luonteesta – olihan Elliott itse yksi tuon kiistan osapuolista. Tiivistäen voi todeta Elliottin tulkinnan olevan se, että Espanjan kansantalouden mädätti laiska rentier-kapitalismi eikä niinkään Amerikasta louhitun hopearahan inflaatio. Taloudellisesti etuoikeutettuun velkakirjaeliittiin kuuluminen lupasi verovapauksia ja huoletonta elämää korkotuloilla, kun taas ns. porvarillinen elämäntapa työlästä raatamista ja verojen maksamista. Ne, jotka kykenivät elättämään itsensä kauppiaina, pyrkivät siksi eroon yrittämisestä ja joko juros-velkakirjoilla eläjiksi tai osaksi hidalgojen ritariluokkaa. Verojen taakka lankesi siten yksinomaan tavalliselle kansalle, jonka ahdinko oli vastaavasti myös pahin. Talonpojat katosivat mestan eli lampaankasvatukselle varatun suurmaanomistusten tieltä, kun taas kaupunkien artesaani- ja työntekijäluokasta oli lyhyt matka kodittomiksi ja omaisuudettomiksi hampuuseiksi (hampones). Nyky-Euroopassa Habsburgien Espanjan historiasta ei siis liene mitään opittavaa.

 

John H. Elliottin kirjasta löytyy myös kritisoitavaa. Elliottin kirjoittaessa kirjaansa 1960-luvun alussa oli jo yleisesti ymmärretty asia, etteivät espanjalaiset konkistadorit suinkaan kukistaneet amerikkalaisia sivilisaatioita pelkästään omin voimin, vaan että he saivat paikallisilta yhteisöiltä siinä paljon vetoapua. Siksi Elliottin ihaileva hämmästely siitä, että Francesco Pizarro voitti ehkä jopa miljoonan inkan valtakunnan vain kourallisella espanjalaisia valloittajia, tuntuu vähän hölmöltä. Simancasin arkistot olisivat jo tuolloin osoittaneet Elliottille, että näin ei suinkaan ollut, vaan että amerikkalaisten liittolaisten rooli inkadynastian kukistamisessa oli aivan ratkaiseva. Kymmenien ja satojen tuhansien paikallisten liittolaisten retusoiminen pois historian kuvasta ei tosin ole niinkään rasismia tai kolonialismia kuin ehkä älyllistä laiskuutta. Tämä yksi lapsus ei kuitenkaan leimaa Elliottin suurtyötä, jonka suurin ansio on juuri sen tunnollisuus, tarkkaavaisuus ja historiallisten vuorovaikutussuhteiden ymmärtäminen.

 

Jos haluaa kirjoittaa jonkin valtakunnan historian sen instituutioiden kautta, J. H. Elliottin Imperial Spain lienee yksi parhaita jäljittelyn arvoisia esimerkkejä.

 

 

J. H. Elliott. (2002). Imperial Spain 1469–1716. Lontoo: Penguin, 429 s.

Wagner ja Wallenstein

 

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) tutkijalle John Lechnerin kirja Venäjän modernista sotilasurakoinnista on kiehtovaa ja hämmentävää luettavaa, varsinkin, kun Lechnerin kirjan päähenkilön, ns. Wagner Groupin perustajan ja pääomistaja Jevgeni Prigožinin (1961–2023) paralleelit kolmikymmenvuotisen sodan tunnetuimpaan sotilasurakoitsijaan Albrecht von Wallensteiniin (1583–1634) ovat hämmästyttävän samankaltaiset. Lechnerin kirja avaa muitakin yhtäläisyyksiä nykyajan ja 1600-luvun sotilasurakoinnin välillä, vaikka kontekstisidonnaisia ja tärkeitä erojakin löytyy. Seuraava teksti on Lechnerin kirjan yhteensovittamista 1600-luvun ennakkotapausten kanssa.

 

Lechnerin kirja ei ole varsinaisesti Prigožinin elämäkerta tai Wagnerin sotilashistoria, vaan se on hiukan laajempi kuvaus venäläisen sotilasurakoinnin nykyilmiöstä. Prigožin ei suinkaan ollut ensimmäinen venäläinen sotilasurakoitsija, eikä Wagner ensimmäinen firma alalla. Moderni sotilasurakointi alkoi jo 1990-luvulla, jolloin eteläafrikkalaisen Eeben Barlowin perustama Executive Outcomes sekaantui palkkasotureineen Angolan ja Sierra Leonen sisällissotiin. Sotilasurakoinnin taloudellisena motiivina olivat tuolloin näiden maiden rikkaat luonnonvarat, eritoten helposti rahaksi realisoidut timantit ja kulta, mitkä kimaltelevat rikkaudet houkuttelivat myöhemmin Wagneriakin Afrikan mantereelle. Irakin sota toi 2000-luvulla maailmantietoisuuteen amerikkalaisen Erik Princen ja hänen yrityksensä Blackwaterin, joka teki Irakissa sotilaallista aliurakointia Yhdysvaltain puolustusministeriön laskuun. Näihin aikoihin ilmaantuivat myös ensimmäiset venäläiset sotilasyritykset, joiden alkuperäinen tehtävä oli usein Intian valtameren ja Punaisenmeren rahtiliikenteen suojaaminen somalialaisilta merirosvoilta.

 

Krimin valtaus vuonna 2014 ja sitä seurannut sota Itä-Ukrainan alueella synnyttivät kokonaisen kirjon paikallisia separatistisia asejoukkoja, joita yhdisti yksityisen yrityksen operatiivinen rakenne ja toimiminen joko Venäjän federaation hyväksi tai laajemman panslavistisen ideologian toteuttamiseksi. Erästä ryhmittymää komensi tuolloin uusnatsitaustainen Dimitri Utkin (1970–2023), jonka nom de guerre ”Wagner” viittasi Hitlerin ihailemaan säveltäjään Richard Wagneriin (1813–1883). Venäjän puolustusministeriö ilmeisesti tunnisti Utkinin ryhmässä potentiaalia ja ohjasi hänet ottamaan yhteyttä pietarilaiseen Prigožiniin, joka oli tuossa vaiheessa jo merkittävä sotilaallinen aliurakoitsija – hänen einestehtaansa nimittäin ruokki Venäjän asevoimia, mikä sopimus oli ehtinyt tehdä Prigožinista sangen rikkaan bisnesmiehen. Utkin ja Prigožin perustivat puolustusministeriön ohjauksessa Wagner Groupin, jossa Prigožin oli ”johtaja” ja Utkin ”komentaja.” Tämä bisneskumppanuus säilyin näiden kahden sotilasurakoitsijan välillä aina heidän kummankin loppuunsa saakka.

 

Lechnerin kirja keskittyy kuvaamaan eniten Wagnerin ja Prigožinin toimintaa Lähi-idässä ja Afrikan mantereella. Syyriassa Wagner nousi otsikoihin vuonna 2018, jolloin Wagnerin yritys vallata Conocon kaasukenttä sitä vartioivilta kurdeilta ja Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukoilta (Army Special Forces) päättyi veriseen ja nöyryyttävään katastrofiin. Pian tämän jälkeen Wagner rantautui Libyaan, missä siitä tuli sotalordi Khalifa Haftarin työrukkanen kilpailevia asejoukkioita vastaan. Naapurimaa Sudanissa Wagner koulutti ja avusti Omar al-Bashirin sotilashallintoa ja sitä palvellutta pahamaineista mobiilijoukkoa (Rapid Support Forces eli RSF). Ranskan vetäytyessä sisällissotien riivaamista Keski-Afrikan tasavallasta ja Malista Wagner siirtyi täyttämään siten syntynyttä sotilaallista tyhjiötä. Näissä Lechnerin kirjan osissa on paljon Afrikan sekasotkuista valtapolitiikkaa, minkä seuraaminen edellyttää lukijalta jonkin verran tarkkaavaisuutta ja ennakkoluulottomuutta.

 

Lechnerin kirja herättää paljon pohdintaa sotilasurakoinnin historiallisesta ja nykyisestä luonteesta. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana sotilasurakoinnin bisnesmalli oli sangen yksioikoinen, kuten taloushistorioitsija Fritz Redlich (1892–1978) aikoinaan selvitti kaksiosaisessa teoksessaan The German Military Enterpriser and His Work Force (1964–1965). Tuolloin sotilaallinen työnantaja, usein joku kruunu tai ruhtinas, myönsi valitsemalleen everstille virallisia patentteja värväämisen suorittamiseksi. Sotilasurakoitsija-eversti vastasi värväämisen alkukustannuksista itse, minkä jälkeen työnantaja kompensoi häntä erilaisilla tavoilla, usein myöntämällä verovuokrausta vastaavan luvan kerätä alamaisilta sotaveroja eli kontribuutioita. Muita kompensaatiotapoja olivat virka- tai feodaalisten läänitysten myöntäminen tai silkan ryöstelyn salliminen, viimeksi mainittu tosin lähtökohtaisesti vihollisen alueella eikä omalla. Silloin harvoin, kun työnantaja korvasi menot suoraan rahana, maksut olivat usein myöhässä tai puutteellisia.

 

Wagnerin ja muiden venäläisten sotilasurakointiyritysten rakenne on 1600-luvun edeltäjiä monimutkaisempi. Kaikkien Prigožinin firmojen rakenne oli sellainen, jossa yrityksissä oli omistajina muita yrityksiä, joiden kaikkien taustalta löytyi Prigožin itse, hänen perheensä tai muut läheiset liikekumppaninsa. Ristiin omistamisen viidakon tehtävänä oli piilottaa tulovirtoja ja kiertää Venäjän lakia, joka edelleen virallisesti kieltää ”palkkasoturitoiminnan.” Wagnerin bisnesrakenne hämärtää siten sen, mistä yritys oikeasti sai tai teki rahansa. Erik Princen ja Blackwaterin esimerkin tavoin yksi Wagnerin peruspilareista oli alun alkaen Venäjän puolustusministeriö, joka toimitti Wagnerille sen aseistuksen, usein myös raskaan sellaisen, ja maksoi myös suoraan rahaa Wagnerin omistajalle eli Prigožinille. Tämä halusi kuitenkin jo hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien tehdä Wagnerista paitsi puolustusministeriöstä taloudellisesti riippumattoman niin myös aitoa voittoa tekevän yrityksen, mikä tietenkin tarkoitti Venäjän valtion ulkopuolisia tulonlähteitä. Syyriassa ja Libyassa Wagneria houkuttivat öljy- ja kaasuvarat, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa jalometallit ja mineraalit. Esimerkiksi Keski-Afrikassa Prigožinin yritysportfolioon kuulunut Midas Resources sai oikeuden kultakaivoksen rakentamiseen, kun taas samaan aikaan Wagnerin bulvaaniyritys Bois Rouge myi naapurimaa Kameruniin Keski-Afrikan metsistä hakattua puutavaraa. Länsimaisessa mediassa (ja valtiollisessa propagandassa) Wagneria on usein syytetty päämäärähakuiseksi kaaoksen aiheuttajaksi Afrikassa, mutta yhtiön bisnestoimintojen valossa tämä väite ei vaikuta kovin loogiselta: kaivostoiminta on pääomaintensiivistä bisnestä, eikä yhteiskunnallinen kaaos ole sen kannalta siten lainkaan toivottavaa. Itse asiassa Keski-Afrikassa Wagnerilla oli keskeinen rooli tulitauon aikaansaamisessa hallituksen ja eri kapinallisryhmien välillä, vaikkakin Wagner syyllistyi saman välityshankkeen yhteydessä itse laajoihin ja julmiin sotarikoksiin siviilejä vastaan.

 

Wagnerin suhde siviileihin ja ympäröiviin yhteiskuntiin onkin jälleen yksi muistuma 1600-luvun sodankäynnistä. Wagner ei Keski-Afrikassa pelkästään rääkännyt ja murhannut siviilejä, vaan myös loisi heistä ja heidän elinkeinoistaan kolmikymmenvuotisen sodan ”Merode-veljesten” tapaan. Kuka tahansa keskiafrikkalainen katukauppias tai satunnainen kulkija saattoi joutua Wagnerin palkkasoturien ryöstämäksi, minkä lisäksi Wagner teki suurimmat kaivosteollisuuteen liittyvät rahavirtansa verottamalla kaivostyöläisiä näiden pääsystä työpaikalleen. Yhteiskunnan ylätasolla Wagner onnistui kaappaamaan itselleen vuodeksi yksinoikeuden kerätä Keski-Afrikan tasavallan tullimaksuja ruuasta ja polttoaineesta, mikä kassavirta saattoi yltää 35 miljoonaan dollariin. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana tällaisia veroluonteisia kiristyksiä kutsuttiin kohteliaasti kontribuutioiksi, vähemmän kohteliaasti polttolunnaiksi ja kaikkein vähiten mairittelevasti silkaksi ryöstelyksi.

 

Värväysmetodeiltaan Wagner ei juuri poikennut kolmikymmenvuotisen sodan sotaherroista. Kun protestanttinen sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld (1580–1626) kokosi uutta armeijaa Englannissa vuosina 1624–1625, hänen värväystoimintansa ulottui tunnetusti myös vaivaistaloihin ja vankiloihin, vaikka tätä hänen armeijansa koostumusta on myöhemmässä historiankirjoituksessa liioiteltukin. Prigožinin ja Wagnerin yhteydessä vastaavaa liioittelun vaaraa ei juuri ole. Toukokuussa 2022 Wagner valtasi lähes tulkoon omin voimin Popasnan kaupungin, mutta niin raskailla tappioilla, ettei niitä voinut helposti korvata tilanteessa, jossa Venäjän puolustusministeriö ja toiset sotilasurakoitsijat kilpailivat kaikki yhtä lailla tykinruuasta. Tuolloin itsekin vuosikausia linnassa istunut Prigožin sai loistoajatuksen ryhtyä värväämään sotilaita Venäjän vankileirien saaristosta.

 

Ajatus värväämisen riman laskemisesta, mihin Mansfeld, Wallenstein ja muut 1600-luvun sotaherrat ehtivät aika ajoin turvautua, ei ollut Wagnerin piirissä aivan uusi, sillä taistellessaan Libyassa Haftarin puolesta Wagner oli täyttänyt rivejään syyrialaisilla rekryyteillä, joiden taso oli ollut kaikkea muuta kuin yhteismitallista. Itä-Ukrainassa Wagner teki vangeista kuitenkin sotilaallisen työvoimansa helposti uhrattavan enemmistön, jota ilman Bahmutin kaupunki olisi mahdollisesti jäänyt valloittamatta. Kuten Lechner kirjassaan tiivistää, ukrainalaiset uhrasivat kaupungin puolustamiseksi parhaita miehiään, ja Venäjä sen valtaamiseksi kaikkein huonoimpiaan. Bahmut oli kuitenkin sen luokan lihamylly, että kun Wagnerin kanssa kilpaileva puolustusministeriö ryhtyi sekin houkuttelemaan vankeja rintamalle, ministeriön porkkanana oli lupaus Wagneria korkeammasta selviytymisprosentista. Tässä oli kenties merkittävä ero 1600-luvun sotilasurakointiin, sillä Wallensteinin tai edes Mansfeldin armeijoissa ei ollut aivan sellaista kahden kerroksen väkeä, joista toiset olisivat olleet helpommin uhrattavissa kuin aseveljensä.

 

Yksi ilmiö oli silti aivan yksi yhteen kolmikymmenvuotisen sodan sotilasurakoitsijoiden ja Wagnerin välillä: kummatkaan eivät epäröineet kavaltaa värvättyjen sotilaiden palkkarahoja. Ukrainan rintamalla on esiintynyt vuodesta 2014 lähtien ilmeisesti tähän päivään asti käytäntö, jossa upseerit nostavat kaatuneiden tai muuten riveistä poistuneiden sotilaiden palkkoja itselleen. Kolmikymmenvuotisessa tällaisista haamusotilaista käytettiin nimitystä passe-volant, tarkoittaen sotilaita, jotka olivat rykmenttien rullissa mutta eivät todellisessa palveluksessa. Vanha käytäntö toisin sanoen yhä elää 2020-luvun Venäjällä. Toinen metodi oli yksinkertaisesti varastaa osuuksia sotilaiden palkoista. Tällaisen kohtelun kohteeksi joutuivat ainakin Wagneria Libyassa palvelleet syyrialaiset.

 

Tultaessa väkivallan monopolin suuriin periaatteellisiin kysymyksiin Prigožinille ei löydy ketään toista yhtä ilmiselvää historiallista analogiaa kuin kolmikymmenvuotisen sodan keisarillinen generalissimus Wallenstein. Prigožinia ja Wallensteinia yhdisti se, että he olivat kumpikin eliittiä olematta silti eliittiä. Töksäyttelevä ja suorasukainen Wallenstein oli syntyjään böömiläistä ritariluokkaa, eikä häntä syntyperänsä tai tapojensa takia koskaan hyväksytty Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan kaikkein korkeimpaan ruhtinassäätyyn. Prigožin oli samalla tavalla ikuinen ulkopuolinen huolimatta satunnaisesta onnestaan paistatella Vladimir Putinin henkilökohtaisessa suosiossa. Jos Putinin piti valita sisäpiirin oligarkkien tai Prigožinin välillä, hän valitsi lopulta aina oligarkit, kuten Prigožin sai huomata vuonna 2018, jolloin Syyrian hallitsija Bashar al-Assad myönsi yksinoikeuden Homsin lannoitetehtaan ja Twinan kaasujalostaman uudelleenrakentamisesta oligarkki Gennadi Timtšenkolle eikä samaa urakkaa tavoitelleelle Prigožinille. Jälkimmäinen oli (ilmeisen aiheellisesti) täysin vakuuttunut siitä, että urakan menettämisen taustalla oli Putinin silloisen luottomiehen puolustusministeri Sergei Šoigun suositus Assadille. Myös Wallensteinilla oli vastaavia kokemuksia siitä, kuinka keisari Ferdinand II (1578–1637) ajoi Baijerin herttua Maximilianin (1573–1651) tai muiden vaaliruhtinaiden etuja hänen itsensä ohitse.

 

Suurin yhtäläisyys Wallensteinin ja Prigožinin välillä sotilasurakoitsijoina oli lopulta se, että kumpikin päätyi oman työnantajansa murhaamaksi. Wallenstein oli puristanut keisarilta valtaoikeuksia, joiden nojalla hän saattoi harjoittaa paikallista diplomatiaa ainakin keisarillisten ruhtinaiden kanssa. Vuonna 1633 Wallenstein kuitenkin venytti näitä oikeuksia omiin rauhanneuvotteluihin vihollisen eli kansleri Axel Oxenstiernan (1583–1654) johtaman Ruotsin kanssa, mikä alkoi jo vakavasti koetella sotilasurakoinnin rajoja suhteessa suvereeniin eli keisariin. Kun Wallenstein alkuvuodesta 1634 vaati Pilsenin kokouksessa keisarillisen armeijan upseerien uskollisuutta itselleen eikä keisarille, lopullinen raja ylittyi ja Ferdinand II antoi siunauksensa Wallensteinin eliminoimiselle. Helmikuun 25. yönä joukko keisarille uskollisia upseereita soluttautui Wallenstein kortteereihin Egerin kaupungissa ja murhasi siellä Wallensteinin itsensä sekä ryhmän hänen läheisiä upseereitaan.

 

Prigožinin oma Pilsen sijaitsi Luhanskissa, missä Wagnerin ”komentajien neuvosto” äänesti kesäkuussa 2023 Prigožinin ehdotuksen puolesta syrjäyttää puolustusministeri Šoigu. Kesäkuun 24. päivä Prigožin julisti Telegram-kanavallaan Wagnerin aikeen ”rangaista” sotilasjohtoa, joka oli pettänyt Wagnerin ja muut Ukrainan rintamalla taistelleet isänmaan ystävät. Seurasi Wagnerin kolonnan marssi kohti Moskovaa, jonka yhteydessä Wagner pudotti muutaman puolustusministeriön helikopterin ja lentokoneen. Noin neljäsataa kilometriä ennen Moskovaa Prigožin kuitenkin alkoi epäröidä ja myöntyi Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenkan välittämään rauhaan Putinin kanssa. Wagnerin pääjoukko siirtyi Valko-Venäjän puolelle rajaa, kun taas Prigožin näytti palaavan takaisin Afrikkaan Venäjän ensisijaiseksi sotilasurakoitsijaksi. Pikainen visiitti Venäjälle jäi Prigožinin ja hänen luottomiehensä Utkinin viimeiseksi matkaksi. Elokuun 23. päivä Prigožin ja Utkin nousivat muutamien muiden upseeriensa seurassa Moskovasta nousseeseen lentokoneeseen, joka ei koskaan saapunut määränpäähänsä Pietariin. Ilmassa tapahtuneen lentokoneen räjähdyksen luonnetta ei koskaan lopullisesti selvitetty. Putinin tiedonannon mukaan syynä räjähdykseen oli koneessa varomattomasti käsitelty käsikranaatti; venäläiset ja muu maailma pitivät lento-onnettomuutta itsestään selvänä salamurhana, mitä epäilystä Putin ei koskaan edes vaivautunut sen kummemmin kumoamaan.

 

Wallensteinin murhan jälkeen keisarillinen armeija palautettiin keisarin itsensä suoraan komentoon, mutta sotilaallisen aliurakoinnin metodia ei muutettu miksikään; Wallensteinin sijasta sotilaallinen pääurakoitsija oli vastedes keisarin oma sotaneuvosto Wienissä. Näin tapahtui myös Prigožinin lento-onnettomuuden seurauksena. Wagner hajautettiin, ja sen taistelijat siirtyivät joko toisiin sotilasurakoitsijayrityksiin kuten PMC Redutiin tai suoraan puolustusministeriön alaisiksi sotilaiksi. Puolustusministeriön alaisuudessa venäläinen sotilasurakointi hiipui tavaksi värvätä sotilaita ohi muodollisten metodien, sillä Putin ei ole edelleenkään uskaltanut toteuttaa Venäjällä yleistä liikekannallepanoa. Prigožinin aikana Wagner oli oma sotilasyrityksensä, jolla oli oma identiteetti, omat säännöt ja oma esprit de corps, kun taas nykyhetkellä sotilasurakointi on Venäjällä lähinnä puolustusministeriön harjoittamaa ihmiskauppaa. Afrikassa Wagner säilyi omana toimijanaan myös Prigožinin kuoleman jälkeen, mutta myös siellä yritys koki vakavan takaiskun, kun jopa 25–80 Wagnerin taistelijaa sai surmansa tuaregikapinallisten ja ääri-islamistien väijytyksessä Malissa heinäkuussa 2024.

 

John Lechnerin kirjan jälkimakuna on rivien väliin kirjoitettu huomio muidenkin kuin venäläisten aktivoitumisesta sotilasurakoinnin saralla. Wagnerin venäläisellä seuraajalla eli Africa Corpsilla ei ole mitään sotilasurakoinnin monopolia Keski-Afrikassa, missä sen kintereille on ilmaantunut amerikkalainen sotilasurakointifirma Bancroft Global Development. Africa Corpsin tuorein markkina-aluevaltaus on Niger, minne sitä Lechnerin mukaan seurasi heti varjon tavoin SADAT, turkkilaisen ääri-islamisti Adnan Tarniverdin perustama ”sotilaallinen konsultaatioyritys”, joka värvää työvoimansa aivan voittopuolisesti Assadin hallintoa vastaan taistelleiden syyrialaisten riveistä. SADAT tosin edelleen kiistää, että se olisi lähettänyt Nigeriin mitään syyrialaisia palkkasotureita. Myös Wallensteinilla oli omat seuraajansa kolmikymmenvuotisessa sodassa. Espanjan kruunu kuten myös saksalaisroomalainen keisari rahoittivat Lothringenin herttua Charles IV:tä (1604–1675) omana yksityisenä sotilasurakoitsijanaan, kun taas Ruotsin palveluksesta eronnut herttua Bernhard von Sachsen-Weimar (1604–1639) perusti oman yksityisarmeijansa Ranskan kruunun palvelukseen. Kolmikymmenvuotinen sota myös opettaa, että sotilasurakoinnilla on aina oma paikallinen ja historiallinen kontekstinsa. Protestanttisesta taustastaan huolimatta Ruotsista luopunut Sachsen-Weimar palveli yksityisenä sotilasurakoitsijana Ranskan kuningasta samalla tavoin kuin Wagnerin todelliset ohjaajat Afrikassa olivat paikalliset hallitsijat eivätkä Moskovan päättäjät.

 

Historia osoittaa, että yksityisen sotilasurakoinnin ilmiö ei ole koskaan ollut yhdestä Albrecht von Wallensteinista tai Jevgeni Prigožinistä kiinni.

 

 

 

John Lechner. (2025). Death is Our Business: Russian Mercenaries and the New Era of Private Warfare. New York: Bloomsbury Publishing, 261 s.