Englantilaisen palkkasoturin seikkailut Pohjolassa, osa 3

Jouduttuaan melkein talonpoikien lynkkaamaksi Tanskassa ja väistettyään nälkäkuoleman sekä ihmispuikoksi jäätymisen talvisessa Suomessa Nixonin pamfletin kertoja saavuttaa vihdoin varsinaisen sotanäyttämön Venäjällä. Heti Täyssinän rauhan rajan ylitettyään palkkasotureista muodostettu sotilasretkikunta siirtyi meren jäälle ja ylitti Suomenlahden ilmeisesti jossain Retusaaren länsipuolella. Jäätyneellä Suomenlahdella puhaltanut tammikuinen tuuli oli niin raaka, että moni sotilas päätyi sen vuoksi hypotermian tilaan ja kuoli. Venäjän puolelta Suomenlahtea sotilaat löysivät viljaa ja karjaa mutta eivät lainkaan ihmisiä. Kodeistaan pikaisesti paenneet venäläiset olivat joutuneet jättämään jälkeensä suurimman osan omaisuudestaan.  Arvotavarat oli kuitenkin piilotettu niin taitavasti, että hylättyjä taloja penkoneet palkkasoturit löysivät suuren vaivannäön jälkeen vain muutamia kätköjä. Talonpoikien ollessa poissa sotilaat joutuivat itse mylläreiksi ja leipoivat oman leipänsä aina jyvien jauhamisesta alkaen.

Sotilaiden seuraavaa määränpää oli Novgorod, ”Venäjän pääkaupunki”, jossa ulkomaalaisille palkkasotureille oli jälleen luvattu maksaa heidän palkkansa. Mitään rahoja ei taaskaan kuulunut. Palkkarahat omiin taskuihinsa käärineet upseerit pyrkivät rauhoittamaan levottomaksi käyviä sotilaita lupaamalla täyden palkanmaksun, kunhan armeija vihdoin pääsisi Moskovaan. Novgorodiin saapumisen tai sieltä poistumisen ajankohdat eivät selviä Nixonin tekstistä. Kaiken kaikkiaan Warresin kerronta muuttuu etäiseksi ja vähemmän yksityiskohtaiseksi tarinan siirryttyä Venäjän puolelle. Suomenlahden rannalta Novgorodiin oli pitkä matka, jonka aikana ei Warresin kertojan mukaan kuitenkaan tapahtunut mitään mieleenpainuvaa.

Lähdettyään Novgorodista sotilaat joutuivat vihdoin ensimmäiseen taistelukosketukseen puolalaisten vihollisten kanssa. Marssittuaan kolme päivää kohti Moskovaa sotilaat saapuvat Volgan yläjuoksulla sijaitsevan Ariovo -nimisen kaupunkipahasen luokse. Tällaista nimeä ei kuitenkaan löydy nykykartoista Tverin ja Volgan alkulähteiden väliseltä juoksulta. Ariovo oli rakennettu Volgan kummallekin rannalla. Joen ylitse ei kulkenut siltaa, vaan asukkaat siirtyivät yhdeltä rannalta toiselle veneiden ja tukeista rakennettujen lauttojen avulla.

Kaupungin ulkopuolella sijaitsi skanssi, jota vihollinen miehitti. Palkkasoturien upseerit arvioivat skanssiin linnoittautuneiden puolalaisten vahvuudeksi 700 miestä, joiden karkottamiseksi he kokosivat 300 englantilaisesta jalkamiehestä ja 200 ranskalaisesta ratsusotilaasta muodostetun hyökkäysosaston. Pataljoonan vahvuisen hyökkäysmuodostelman johtajaksi osoitettiin ranskalainen ”Monsieur La Veile, joka johti meitä niin urheasti, että kuullessaan meidän saapuvan vihollinen vetäytyi heti skanssin takana olevan veden toiselle puolelle, muttei tarpeeksi nopeasti, jottemme olisi ehtineet surmata heistä 400 menettäen itse vain kolme omaa sotilastamme, mutta joka tapauksessa valtasimme skanssin”, kuten Warresin kertojaääni muisteli. Tällaiset tappiosuhteet kuulostavat rehellisesti sanottuna mielikuvituksellisilta. Englantilaiset ja ranskalaiset palkkasoturit olivat tunnustettavasti paljon ammattimaisempia sotilaita kuin vaikkapa ruotsalaiset tai suomalaiset nostomiehet, mutta tauottomissa sodissa karaistuneet puolalaiset edustivat silti aikakauden sotilaseliittiä, eivätkä he olisi hevin laonneet länsieurooppalaisten palkkasotilaiden edessä Nixonin kuvailemalla tavalla. Lukijalle herää epäilys, että Warresin kertoja liioittelee puolalaisten tappioita ja vähättelee omiaan. Joka tapauksessa palkkasoturit valtasivat skanssin ja saivat saalikseen hevosia ja aseita, joista jälkimmäisistä varsinkin oli aiemmin ollut huutava pula.

Joen toiselle puolelle vetäytyneet puolalaiset purkivat suuttumustaan skanssin menetyksestä Ariovoon ja sen asukkaisiin. Puolalaiset ajoivat miehiä, naisia ja lapsia puisiin taloihin, salpasivat ovet ja sytyttivät talot palamaan. Sitten sotilaat huvittelivat heittelemällä pikkulapsia roihuaviin hautakokkoihin. Hirmuteoissa kunnostautuivat erityisesti puolalaisten kasakkaliittolaiset, ”joiden julmuus jätti puolalaiset kauas taakseen.” Ariovon ja sen asukkaiden haihtuessa tuhkana ilmaan rannalle kokoontui yllättäen kuudentuhannen miehen vahvuinen puolalaisjoukko. Nixon arveli tämän olleen saman joukon, joka oli aiemmin vetäytynyt skanssista ja jonka todellisen voiman palkkasoturit olisivat pahasti aliarvioineet. Tämäkään kohta ei tunnu uskottavalta, sillä puolalaisilla ei edes ollut koko Volgan varrella tuollaista määrää sotajoukkoja, minkä lisäksi pahainen joenvarsiskanssi ei olisi mitenkään pystynyt majoittamaan kuuttatuhatta sotilasta. Kaiken lisäksi nämä uudet puolalaiset olivat ratsumiehiä eivätkä positionaliseen puolustukseen sopivampia jalkasotilaita. Kyseessä oli kenties joku satojen miesten mutta silti huomattavan kokoinen puolalaisjoukko, joka oli ollut reservissä Volgan toisella puolella. Puolalaiset kokoontuivat joen rantaan uhittelemaan skanssin vallanneille palkkasotureille, ja hetken ajan näytti siltä, että puolalaiset rohkenisivat kahlata veteen ja ylittää joen ratsujensa selässä. Mitään hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut, mistä lukumäärältään alivoimaiset palkkasoturit olivat helpottuneita.

Ariovon jälkeen palkkasoturit valtasivat vielä kaksi tai kolme skanssia ja niiden luona sijaitsevaa kaupunkia, jotka puolalaiset luovuttivat taistelutta palkkasoturien miesylivoiman vuoksi. Sotilaallisista menestyksistä huolimatta tunnelma palkkasoturien joukossa alkoi kiristyä epärehellisten upseerien keinottelun takia. Sotilaat alkoivat kieltäytyä palveluksesta sillä syyllä, ettei heille ollut maksettu koko Venäjällä olon aikana yhtä ruplaa enempää palkkaa. Viisikymmentä palkkasotilasta äänesti jaloillaan ja loikkasi vihollisen puolelle, vieden samalla mukanaan tarkat tiedot sotilasretkikunnan vahvuudesta ja koostumuksesta. ”Sen jälkeen emme enää tohtineet olla yhtä uskaliaita kuin ennen,” Warresin kertoja tunnusti. Samaan aikaan oli suunnitteilla toinenkin vastaava joukkoloikkaus, mutta hanke tuli ilmi ja salaliittolaisten johtajat hirtettiin.

Palkkasotureiden marssi kohti Moskovaa jatkui. Päästyään 40 peninkulman eli reilun 200 kilometrin päähän Moskovasta sotilaat saavutti tieto, että puolalaiset olivat piirittäneet 7 000 venäläistä, ”jotka olivat ystäviämme”, ja että saarrettuja uhkasi nälkäkuolema, elleivät ruotsalaisten palkkasoturit rikkoisi piiritystä. Huolimatta siitä, että palkkasoturit olivat aiemmin kieltäytyneet sotatoimista maksamattomien palkkojen tähden, liikuttuivat he nyt venäläisten aseveljiensä ahdingosta, ”sillä olimme itse aikaisemmin kokeneet vastaavaa.” Pääosin jalkaväestä koostuvan palkkasoturijoukon turvaksi Kaarle IX asetti komppanian ”miekoiksi” [”blades”] kutsuttuja suomalaisia ratsusotilaita, joita komensi ”kenraali Everhorn” eli Evert Carlsson Horn af Kanckas.  Suomalaismiekat suojaisivat palkkasotureita, kunnes nämä pääsisivät liittymään ruotsalaisten pääarmeijaan, jonka ylipäällikkönä puolestaan oli henkilö nimeltä ”Pontus le Guard.” Tämä oli jälleen yksi asiavirhe Nixonilta, sillä sotaretken päällikkönä ei tietenkään ollut vuonna 1585 kuollut Pontus De la Gardie vaan hänen poikansa Jacob, suomalaisessa perinnetiedossakin muistettu Laiska-Jaakko. De la Gardie ei enää ollut Moskovassa vaan oli joukkoineen marssimassa kohti saarrettua venäläisarmeijaa. Sekä palkkasoturien omat kieroilevat upseerit että heitä arvatenkin astetta sinisilmäisempi Horn af Kanckas lupailivat sotilaille, että Jacob De la Gardie maksaisi sotilaille heidän palkkasaatavansa viimeistä kopeekkaa myöten, kunhan venäläisiä ahdistavat puolalaiset oli lyöty.

Jonkin ajan kuluttua palkkasoturit kohtasivat De la Gardien johtaman armeijan pääjoukon sekä 19–20 000 ruotsalaisten kanssa liittoutunutta venäläistä. De la Gardiella oli kuin olikin mukanaan palkkasotureille luvatut palkkarahat, mutta ennen kuin palkanmaksuun saatettiin ryhtyä, ruotsalaisten oli mentävä skanssiin saarrettujen 7 000 venäläisen avuksi. Puolalaiset olivat tällä välin saaneet vihiä ruotsalaisten aikeista ja lähettivät 8 000 ratsumiehen vahvuisen kenttäarmeijan ruotsalais-venäläisen sotajoukon etenemistien katkaisemiseksi. Armeijat kohtasivat toisensa vain yhden päivän marssimatkan päässä saarretusta skanssista. Valistunut lukija saattaa päätellä, että paikan nimi oli Klušino ja että ajankohta oli 4. heinäkuuta 1610.

Vihollisen lähestymistä enteili savu kolmesta tai neljästä kylästä, jotka puolalaiset olivat edetessään tuikanneet tuleen. Sotajoukkojen väliset voimasuhteet tasoittuivat äkisti, kun venäläisten armeija pakeni paikalta jo ennen ensimmäistä taistelukosketusta. Venäläisten joukkopako oli epämieluisa yllätys Warresin kertojalle, mutta ylivoiman menettämisestä huolimatta englantilaisten viisi ratsuväkikomppaniaa rynnäköivät kolme kertaa puolalaisia vastaan ja aiheuttivat viholliselle ”suurta vahinkoa vain vähäisillä omilla tappioilla.” Taistelun kulku kääntyi vihollisen eduksi, kun myös De la Gardie jätti leikin sikseen ja lähti livohkaan. Taistelukentälle jäivät jäljelle vain Horn af Kanckasin suomalaiset ratsusotilaat ja ulkomaalaiset palkkasoturit, jotka töllistelivät paikoillaan hämmentyneinä ilman selkeätä sotilaallista johtoa. Warresin kertoja laskeskeli palkkasotureiden ja suomalaisten yhteisvahvuudeksi korkeintaan 2 000 miestä, joista 500 oli ranskalaista ratsuväkeä. Nähtyään De la Gardien raukkamaisen paon myös ranskalaiset käänsivät selkänsä, mutta eivät viholliselle vaan aseveljilleen, ja siirtyivät puolalaisten puolelle taistelukenttää.

Englantilaiset ja suomalaiset ratsumiehet jatkoivat yhä taistelua. Englantilaisten viisi ratsuväenkomppaniaa lyötiin lopulta hajalle ja monet heidän upseereistaan kaatuivat. Ruotsalaisten tappion sinetöi Horn af Kanckasin ja suomalaisten ”miekkojen” irrottautuminen taistelusta. Taistelukentälle jäi enää vain 6–700 englantilaista ja alankomaalaista jalkamiestä, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia paeta jalan puolalaisten ratsuväkeä. Viimeisenä keinonaan jalkamiehet rakensivat kuormaston vankkureista vaunulinnoituksen eli taborin, jonka suojasta he kykenivät pitämään vihollisen etäällä muskettitulensa avulla. Musketinpiippuja pullistelevasta taborista käsin palkkasoturien oli suotuisa ehdottaa antautumisneuvotteluita. Puolalaisten ehdot olivat aikakauden vakiintuneen tavan mukaan hyvin sovinnolliset. Puolalaiset lupasivat päästää vapaaksi kaikki halukkaat antautujat. Ne, jotka tahtoivat palata takaisin kotimaahansa, saisivat Puola-Liettuan kuninkaalta kulkuluvan kuningaskunnan rajalle. Ne, jotka kokivat mieleiseksi vaihtaa puolta, otettaisiin Puola-Liettuan kuninkaan palvelukseen, ja heidän palkkansa maksettaisiin tästedes täysimittaisena ja ajallaan. Valtaosa sodan ammattilaisista siirtyi niiltä sijoiltaan Puola-Liettuan värien alle; vain sata sotilasta, mukaan lukien Warresin kertoja, lähti puolalaisten pääleiriin Smolenskiin, mistä he saivat kuninkaan myöntämät kulkuluvat. Sieltä Warresin kertoja matkasi viiden muun sotilaan kanssa Preussin rannikolla sijaitsevaan Danzigiin. Tähän Nixonin kirjanen päättyy.

Englantilaisen palkkasoturin seikkailut Pohjolassa, osa 2

Selvittyään seikkailuistaan Tanskassa, Anthony Nixonin pamfletin kertoja pääsee vihdoin sotilastoveriensa kanssa Ruotsin kamaralle. Myötätuuli puhalsi englantilaisia kuljettaneet laivat Newleasiin, eli ilmeisesti Nyköpingiin. Sieltä englantilaiset siirtyivät yhden päivän ratsastuksen päässä olevaan Tukholmaan, jossa he vihdoin liittyivät maanmiestensä sekä alankomaalaisten ja ranskalaisten palkkasoturien muodostamaan pääjoukkoon. Vierasmaalaisten palkkasoturien elinolot Tukholmassa olivat kurjat. Minkäänlaista palkanmaksua ei kuulunut, ja sotilaat olivat leirimajoituksessa kaupungin muurien ulkopuolella niin pitkään, että heidän omat rahansakin alkoivat loppua. Ilman rahaa sotilaat eivät voineet ostaa Tukholman porvareilta ruokaa, ja pian nälkäkuoleman uhkakuva alkoi kangastella palkkasoturien silmissä. Riutuvat sotilaat ajautuivat tukholmalaisten porvarien kanssa joukkotappeluun, jonka aikana vikkeläsormiset sotilaat onnistuivat lykkäämään perikatoa vohkimalla itselleen yhtä ja toista myytäväksi kelpaavaa tavaraa. Pian puute kuitenkin palasi englantilaisten leiriin: ”Taas makasimme kaupungin muurien juurella huutaen jatkuvasti rahaa, rahaa, kunnes kurkkumme käheytyivät jatkuvasta valituksesta, mutta kaupungin kiviset muuritkin osoittivat meitä kohtaan enemmän myötätuntoa kuin sen asukkaat.”

Eräänä päivänä sotilaiden korviin kantautui tieto, että kuningas Kaarle IX oli ratsastamassa ulos kaupungista metsästysretkelle. Sotilaat, jotka uskoivat kokemiensa koettelemusten kumpuavan jostain kuninkaalle tietämättömäksi jääneestä salakähmäisyydestä, lähestyivät Kaarlea suurella joukolla siinä toivossa, että kuningas saattaisi korjata palkkasoturien ahdingolliset olosuhteet. Kaarle IX vihastui jouduttuaan yllättäen kerjäävien sotilaiden piirittämäksi, veti satulansa kotelosta esille pistoolin ja ratsasti kohti lähestyviä sotilaita ikään kuin valmistautuakseen ampumaan heitä. Kun kuningas näki, ettei hänen uhitteleva eleensä saanut englantilaisia perääntymään, hän käänsi ratsunsa ympäri ja palasi sijoilleen. Tässä vaiheessa eräs englantilainen sotilas nimeltään William Attane puhutteli Kaarlea ja julisti pitävänsä kunniakkaampana kuolla kuninkaan kädestä kuin nääntyä hitaasti nälkään.  Attanen sanat ilmeisesti liikuttelivat joitain rattaita karun ja karskin Kaarlen sielun sopukoissa, ja jo seuraavana päivänä sotilaille määrättiin maksettavaksi kuukauden palkka rahana sekä kahden kuukauden palkka kankaina, joista sotilaille tuli ommella uudet päällysvaatteet.

Nyt sotilaat joutuivat omien upseeriensa jallittamiksi. Komppanianpäälliköt lähettivät palkkarahat Englantiin omille vaimoilleen ja lupasivat sotilaille valheellisesti, että näiden palkat maksettaisiin sotilaiden siirryttyä satamassa odottaviin kuljetusaluksiin, joiden tarkoituksena oli viedä sotilaat meren ylitse Ruotsin valtakunnan itäosaan. Mitään rahoja ei kuitenkaan kuulunut. Palkanmaksun sijasta sotilaat sullottiin laivojen ruumiin ja kansiluukut lyötiin heidän perässään kiinni. Lähdettyään Tukholmasta laivat viettivät merellä täydet kahdeksan viikkoa odottaen suotuisampia sääolosuhteita. Laivoihin noustessaan sotilailla oli ollut mukanaan kuukauden muonatarvikkeet; niiden loputtua englantilaiset joutuivat elämään pelkällä maustesillillä ja suolatuilla silakoilla, mikä ruokavalio koitui joillekin sotilaille kuolemaksi. Warresin kertoja muisteli eläneensä neljätoista päivää ilman leipää. Hänen ainoana ruokanaan oli suolattu silli, jota englantilainen söi raakana ja pitkin suin.

Lopulta sotilaat pääsivät rantautumaan paikassa nimeltä Usrasound, joka kenties tarkoittaa Östersundomia nykyisessä Helsingissä. Östersundomissa ainakin oli ollut kylä jo 1300-luvulta lähtien. Maihinnousun aikana sotilasretkikunnan vahvuus oli 2 000 englantilaista, alankomaalaista ja ranskalaista palkkasoturia. Heti rantaan päästyään nälästä sekopäiset sotilaat hajaantuivat kuin harakkaparvi pitkin ympäröivää maaseutua. Tässä kohtaa Nixonin tarinaa nykylukijan lähdekriittiset hälytyskellot alkavat helposti soida, sillä parintuhannen ulkomaalaisen palkkasoturin levottoman hortoilun Sipoon ja Helsingin rajamailla luulisi jättäneen jälkeensä ainakin joitain paikallisia lähteitä – rahvaanvalituksia, voutien hätääntyneitä kirjeitä kuninkaalle tai muuta sellaista.  Oli miten oli, sotilaista tuskin oli suurtakaan vaaraa paikalliselle väestölle, sillä heille ei ollut vielä jaettu heidän aseitaan. Hevoset heille oli kuninkaan toimesta osoitettu, mutta sotilaiden hajanaisen parveilun tuoksinassa suurin osa ratsuista katosi jonnekin, kenties suomalaisten talonpoikien pilttuisiin. Ilman hevosia sotilaiden oli jatkettava matkaa kohti Viipuria jalan, marraskuun pakkasten armoilla ja viuhuvan lumen ja rännän piiskaamina.  Suomalainen sää teki tepposiaan ulkomaalaisten palkkasoturien kehoille. Warresin sivulla on painokuva jonkinlaiseen mantteliin ja karvalakkiin sonnustautuneesta sotilaasta, jonka nenä ja sormet putoilevat palasina maahan ja jonka jalkaterä tippuu nilkan kohdalta pois kuin miekanterän irtileikkaamana. Moni palkkasoturi jäi jäätyneenä möykkynä matkan varteen; Viipuriin saavuttuaan sotilasretkikunnan vahvuus oli supistunut 1 400 mieheen.

Viipurissa porvarit kertoivat, että kuningas oli luvannut sotilaille sekä rahaa että elintarvikkeita. Mitään palkanmaksua ei silti vieläkään kuulunut. Sotilaat viettivät Viipurin kortteerissa kaksi viikkoa, minä aikana heille ei ollut tarjota muuta kuin ”riisiä, josta leivoimme leipää.” Riisi oli 1600-luvun alun Suomessa eksoottinen ylellisyystuote, minkä lisäksi siitä on hankala leipoa leipää; Warresin kertoja on arvatenkin tarkoittanut riisiltä vaikuttavaa ruista, jonka kovista jyvistä itäsuomalaiset valmistivat rukista reiskaa. Suojakseen sotilaat saivat sentään lampaannahasta valmistettuja päällystakkeja. Viipurissa sotilaille jaettiin myös aseet sekä hevoset viidelle ratsuväeksi osoitetulle komppanialle.

Uutena vuotena sotilaat vihdoin lähtivät marssille kohti Venäjää. Sotilaat tarpoivat lumessa päivät pitkät, ja heille tarjoutui vain lyhyt lepo yön pimeydessä. Idemmäksi edetessä ympäristö muuttui tyhjemmäksi, sillä Karjalankannaksen asukkaat olivat paenneet kodeistaan jo tovin ennen sotilasretkikunnan saapumista johtuen siitä, että ”he olivat alati sotilaiden sortamia.” Tyhjä maaseutu ei tarjonnut sotilaille juurikaan syötävää. Pahimpaan nälkäänsä sotilaat pyydystivät ja paistoivat mitä tahansa eläimiä he sattuivat löytämään, esimerkiksi tyhjiin tupiin naukumaan jääneitä kissoja. Suurin puute oli juomavedestä. Koska joet ja järvet olivat jäässä ja syvän hangen peittämiä, sotilaiden oli pakko sulattaa lunta nuotioiden ylle ripustetuissa ämpäreissä ja käyttää sitä juomavetenä. Näissä ankeissa tunnelmissa palkkasoturit saapuivat Venäjän valtakunnan puolelle joskus tammikuun puolivälin paikkeilla vuonna 1610.

Englantilaisen palkkasoturin seikkailut Pohjolassa, osa 1

Tutkimukseni sotilaiden ja siviilien välisistä suhteista kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella tuo ajoittain esiin uusia ja yllättäviä lähteitä. Eräs tällainen lähde on Lontoossa vuonna 1610 ilmestynyt kirjanen Swethland and Poland Warres. A Souldiers returne out of Sweden, and his Newes from the Warres, jonka kirjoittajaksi on nimetty Anthony Nixon. Vaikka Warres on ensimmäisessä persoonassa kirjoitettu kertomus, ei se perustu Nixonin omiin kokemuksiin. Nixon oli ammattimainen kynäniekka, joka elätti itsensä 1600-luvun vaihteen Lontoossa kirjoittamalla erilaisia pamfletteja, kuten runoja ja opettavaisia näytelmiä. Warres ei silti liene mikään tuulesta temmattu tarina, vaan sen voi arvata perustuvan jonkun Nixonin haastatteleman sotaveteraanin kertomukseen.

Warresin kertojahahmo on englantilainen ammattisotilas, joka värväytyy puhtaasti sotilasammatillisista syistä sinikeltaisten värien alle Ruotsin ja Puolan välisen sodan aikana vuonna 1609. Kertoja kieltäytyy puuttumasta sodan syihin, sillä sellaiset asiat kuuluvat kuninkaiden eivätkä alhaisten ammattisotilaiden ruodittaviksi. Kirjasesta ei siis käy selvästi ilmi, että kyseessä oli Ruotsin sotaretki Venäjälle niin sanotun smutnoje vremjan eli sekasorron ajanjakson aikana. Tuolloin Ruotsi, Puola-Liettua ja erinäiset venäläiset antitsaarit kamppailivat keskenään Kremlin valtiudesta. Ruotsin päävihollinen oli Puola-Liettua, jonka suurikokoista ja taistelukykyistä armeijaa vastaan Ruotsin kuningas Kaarle IX haali palvelukseensa palkkasotureita Saksasta, Ranskasta, Alankomaista ja Brittein saarilta.

Keskikesällä 1609 Englannista laivattiin useassa erässä 1 200 palkkasotilasta Ruotsiin. Sinne oli myös Warresin kertoja matkalla oman komppaniansa kanssa, mutta matkanteko keskeytyi haaksirikkoon Jyllannin niemimaan rannikolla, jota kertoja virheellisesti nimittää saareksi. Paikalliset asukkaat, jotka eivät olleet tottuneet ulkomaisiin palkkasotureihin, suhtautuivat vieraisiin pelokkaasti eivätkä suostuneet myymään näille elintarvikkeitaan. Englantilaisten joukossa oli kuitenkin eräs tanskalaissyntyinen sotilas, joka vakuutteli maanmiehilleen sotilaiden rauhallisia aikeita, ja näin englantilaiset onnistuivat vihdoin ostamaan itselleen ruokaa ja juomaa. Sotilaiden käydessä kauppaa heidän upseerinsa kävivät esittäytymässä paikalliselle maaherralle eli lensmanille, joka hallitsi aluetta kuningas Kristian IV:n nimissä. Tällä välin sotilaita kuljettaneet laivat olivat yllättäen korjanneet myrskyn aiheuttamat vauriot, nostaneet purjeensa ja jättäneet maihin jääneet englantilaiset sotilaat oman onnensa nojaan. Saavuttuaan englantilaisten pääjoukon luokse maaherra ei nähnyt vilaustakaan mistään laivoista ja oletti arvatenkin englantilaisten liikkuvan vihamielisissä valloitusaikeissa. Upseerit vakuuttelivat, ettei asia ollut niin, ja pyysivät maaherralta ainoastaan kauttakulkulupaa ja merikelpoisia aluksia, jotta englantilaiset saattoivat jatkaa matkaansa kohti Ruotsia. 

Maaherra, joka ei voinut päättää näin tärkeästä asiasta Tanskan kuninkaan puolesta, pyysi sotilaita siirtymään omalle kartanolleen. Sinne maaherra kutsui koolle myös neljä tai viisisataa paikallista talonpoikaa, jotka ilmaantuivat paikalle hilparien, pertuskoiden ja suurten lyömämiekkojen kanssa aseistautuneina. Tämä anekdootti näyttää tukevan historioitsija Gunner Lindin argumentaatiota siitä, että tanskalaiset talonpojat olivat perinteisesti hyvin aseistautuneita. Nostoväki (opbud) oli yhä keskeisessä sotilaallisessa roolissa 1600-luvun alun Tanskassa, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman talonpoikien omaa aseistautumista. Kehittymäisillään oleva tanskalainen keskusvalta ei vielä tuolloin omannut sellaisia resursseja, jotka olisivat mahdollistaneet tuhansien talonpoikien aseistamisen kruunun toimesta sotilaallisen kriisin aikana.

Jyllantilaiset talonpojat olivat vakuuttuneita siitä, että englantilaiset olivat saapuneet Jyllantiin tuhotakseen talonpojat ja heidän perheensä sekä anastaakseen maan itselleen. Maaherra joutui käyttämään kaikki puhujanlahjansa rauhoittaakseen talonpojat ja vakuutti, ettei englantilaisten lukumäärä (300 sotilasta) eivätkä heidän vaatimattomat aseensakaan mahdollistaneet moisia tarkoitusperiä. Maaherra onnistui hetkeksi rauhoittamaan tilanteen, ja englantilaiset pääsivät lähettämään matkaan viestinviejän kahden tanskalaisen saattajan kanssa pyytämään kauttakulkulupaa kuningas Kristian IV:ltä. Mikäli kuningas oli pelkän ratsumatkan päässä, voidaan hänen olettaa tuolloin oleskelleen lapsuudenkodissaan Koldinghusin linnassa.

Talonpoikien vihamielisyys ei ottanut laantuakseen, ja epäluulo englantilaisten todellisista tarkoitusperistä valtasi lopulta alaa myös maaherran mielessä. Niinpä hän kuiskutteli sotilaiden korviin, että se, joka paljastaisi sotilaiden maihinnousun todellisen tarkoituksen, säästettäisiin mahdollisilta rangaistuksilta, palkittaisiin huomattavalla summalla rahaa ja lähetettäisiin takaisin omaan kotimaahansa.

Englantilaisten epäonneksi eräs walesilainen luopio nimeltä Thomas Griffin tarttui tarjoukseen ja sepitti maaherralle tarinan, jonka mukaan englantilaiset olivat saapuneet Jyllantiin ainoana tarkoituksenaan tappaa talonpojat, raiskata heidän naisensa, varastaa heidän omaisuutensa ja polttaa heidän asumuksensa. Griffin väitti myös, etteivät laivat olleet suinkaan hylänneet englantilaisia vaan olivat parhaillaan palaamassa Jyllantiin lisäjoukkojen kera. Maaherra epäili Griffinin tarinaa ja esitti tämän syytökset maaherran talossa majailevalle luutnantti Watsonille. Watson kiisti jyrkästi kaikki Griffinin valheelliset väitteet ja lupasi, että mikäli hänelle annettaisiin vapaat kädet kuulustella Griffiniä, hän pystyisi osoittamaan tämän väitökset vääriksi. Maaherra suostui Watsonin ehdotukseen ja tähdensi lisäksi, että mikäli Griffin saataisiin kiinni valheellisista lausunnoista, olisi englantilaisilla vapaat kädet rangaista sotilaspetturia omien sääntöjensä mukaisesti. Seuranneessa kuulustelussa Griffin pysyttäytyi tiukasti alkuperäisten väitteittensä takana, sillä tunnustaminen olisi merkinnyt sotaoikeutta ja kuolemantuomiota.

Kuulustelu sai dramaattisen käänteen, kun rannikolle ilmaantui äkisti kaksi laivastosta eksynyttä alankomaalaista laivaa täynnä Ruotsiin suuntaavia apujoukkoja. Griffinin tarina alkoi jälleen näyttää uskottavalta. Maaherra antoi tuolloin talonpojille käskyn pitää silmällä kortteereihin asettautuneita englantilaisia sotilaita siltä varalta, että nämä yrittäisivät avustaa laivoissa olevia alankomaalaisia mahdollisessa maihinnousussa. Talonpojat menivät vieläkin pidemmälle ja sopivat keskenään sotilaiden vangitsemisesta yön tunteina. Tällaiseen menettelyyn talonpoikia rohkaisi se seikka, että sotilaat olivat majoittuneet yksittäisiin taloihin pitkin rannikkoa. Monet englantilaiset sotilaat, mukaan lukien Nixonin pamfletin kertoja, yhytettiin sängyistään ja köytettiin kesken uniensa.

Jyllantilaiset olivat jo valmistautuneet tappamaan vankinsa, kun alankomaalaiset laivat äkisti nostivat ankkurinsa ja jatkoivat jälleen matkaansa kohti Ruotsia. Huojentunut maaherra ilahtui näistä uutisista ja käski talonpoikia toimittamaan vangitut englantilaiset yleiseen katselmukseen. Kolme englantilaista oli kuitenkin menetetty. Eräässä talossa omatoimiset talonpojat olivat hakanneet päät irti kolmelta vangilta ja hirttäneet kattoparrusta heidän neljännen toverinsa. Hirtetty ei ollut kuitenkaan vielä menehtynyt: ”Kun hän oli riippunut hirressä tunnin ajan, hänet otettiin alas, elvytettiin ja hän oli jälleen kunnossa, ja myöhemmin hänet tapettiin Venäjällä.”

Maaherran käskystä katselmukseen kootut englantilaiset vapautettiin. Jännitys ei silti loppunut vielä tähän. Vapauttamisen hetkellä maaherran kartanolle saapui huhu, että kuninkaan luokse matkannut englantilainen oli surmannut saattajansa ja karannut sen jälkeen omille teilleen. Talonpoikien keskuudessa nousi heti suuri mekastus ja he vaativat vääryyden sovittamista englantilaisten verellä. Maaherra ylsi vielä viimeiseen urotekoon ja asetti oman kunniansa ja henkensä pantiksi englantilaisten puolesta.

Englantilaisten sotilaiden ja maaherran onneksi tilanne laukesi lopullisesti, kun englantilaisten lähettiläs palasi maaherran kartanolle kahden hyvissä voimissa olevan saattajansa kanssa. Sanansaattajalla oli mukanaan Kristianin viesti, jossa englantilaisille taattiin turvallinen läpikulku Tanskan kautta sekä laivakuljetus meren yli Ruotsiin. Tässä vaiheessa Thomas Griffin, ”tuo walesilainen Juudas”, alkoi vapista ja anoa armoa maaherralta ja sotilastovereiltaan. Nixonin pamfletti ei anna enempiä vihjeitä Griffinin kohtalosta kuin että hänen sielunsa ”jätettiin helvetin huomaan.” Viimeinen matkaosuus Helsingøristä Ruotsin puolelle ei sekään sujunut aivan kunniakkaissa tunnelmissa. Englantilaiset sotilaat niin rahattomia, että heidän oli jätettävä luutnantti Watson ja Kristianin luona vieraillut upseeri panttivangeiksi laivamatkan kuluja vastaan. Ylitettyään Juutinrauman englantilaisilla oli edessä uudet koettelemukset Ruotsin pohjoisessa valtakunnassa.