Fernand Braudel ja sodankäynnin historialliset rakenteet

 

Historiantutkimuksen strukturalistisen Annales-koulukunnan maineikkain edustaja Fernand Braudel ei tietenkään erillistä esittelyä kaipaa, niin suuri merkitys on hänen laajoilla 1500-luvun Välimeren historian ja kapitalismin kehityskuvauksillaan modernin historiatieteen kentällä. Braudel tuli erityisen tunnetuksi Välimeren historiallaan (La Méditerranée et le monde méditerranéen à l’époque de Philippe II, ilmestyi alun perin väitöskirjana vuonna1949), josta historiantutkimukseen on vakiintunut käsitys menneisyyden pitkästä tarkastelujaksosta, ranskaksi longue durée. Tästä näkökulmasta Braudelin tutkimukseen on usein viitattu talouden, ympäristöhistorian ja väestötieteen yhteyksissä, mutta on eräs historiantutkimuksen alakategoria, jossa hänen esimerkkiään ei useinkaan mainita, nimittäin sotahistoria. Tämä on ehkä yllättävääkin, kun Braudelin magnum opus Välimeren historiasta sisältää jopa kokonaisen pääluvun sotahistoriasta – mutta toki Braudelin omasta historianfilosofiasta käsin kirjoitettuna. Eli miten Braudelin La Méditerranée sitten kokonaisuutena avaa sotaa ja sodankäyntiä strukturalismin puitteissa?

 

Välimeren historian ensimmäinen pääluku hahmottaa ilmaston ja maantieteen pitkää longue durée -ajanjaksoa. Jo tässä yhteydessä Braudel nostaa vanhemman sotahistorian kenties keskeisimmän rakenteen eli sodankäynnin kausiluonteisuuden. Kaikkialla Euroopassa elonkorjuun ja eläintenhoidon vuosittaiset syklit heijastuivat myös sodankäyntiin, joka talven tullessa lähes käytännössä pysähtyi. Välimeren alue ei ollut tästä säännöstä poikkeus, vaikka pohjoisempaan Eurooppaan verrattuna sen sykleillä oli omia erityispiirteitään. Koska esimodernin aikakauden armeijat elivät käytännössä ympäristöstään, sodankäynti oli ajoitettava sille ajanjaksolle, jolloin vilja oli kypsymässä tai juuri kypsynyt. Niinpä esimerkiksi turkkilaiset ryhtyivät piirittämään Belgradia kesäkuussa 1456, jolloin keväällä kylvetty vilja alkoi kypsyä Serbian ja Unkarin pelloilla. Myös karjankasvatus ja nomadismi vaikuttivat sotimisen vuodenaikoihin. Itävallan Don Juan valloitti Tunisin lokakuussa 1573 vaivatta siksi, että turkkilaisten varuskuntia palvelleet tuaregit olivat tuolloin ehtineet jo vetäytyä Välimeren rannikolta joko Atlasvuorille tai Saharaan hoitamaan kameleitaan, hevosiaan ja vuohiaan. Vastaavasti, kun turkkilaiset seuraavan vuoden elokuussa valtasivat espanjalaisilta La Golettan linnoituksen, se johtui siitä, että nomadit olivat palanneet pohjoiseen turkkilaisten sotilaalliseksi työvoimaksi.

 

Kampanjakausia oli syytä noudattaa myös vesillä. Talvisella Välimerellä puhaltavat niin voimakkaat tuulet, että ne olivat 1500-luvulla suurena vaarana aikakaudelle tyypillisille kaleerilaivastoille. Saattoi käydä niin kuin Livornosta syksyllä 1569 espanjalaiselle kaleerilaivastolle, joka pyrki katkaisemaan meriliikenteen Pohjois-Afrikan barbareskimerirosvojen ja Granadan kapinallisten moriscojen (maurien jälkeläisten) välillä. Etelä-Rankan rannikolla laivasto törmäsi syysmyrskyyn, joka puhalsi sen kokonaisuudessaan aivan päinvastaiseen suuntaan. Suuri osa kaleereista päätyi Sardinian ja Korsikan rannoille, osan myrskytuuli puhalsi jopa Sisiliankin ohitse. Seitsemän vuotta aiemmin lokakuinen myrsky oli hävittänyt kokonaisen espanjalaisten kaleerilaivaston La Herraduran satamassa.

 

Jos talvella ei voinut sotia, mitä silloin tehtiin sen sijasta? Neuvoteltiin ja juoniteltiin, Braudel vastaa. ”Virkamiehistön työ kasvoi suhteettoman suureksi. Talvi oli pullistelevien arkistojen aikaa. Niitä voisi jopa kutsua talviarkistoiksi, ja historioitsijoiden olisi lähestyttävä niitä varoen. Sillä silloin oli kaikki maailman aika keskustella, ennustaa ja lopulta laatia suunnitelmia mustaa valkoisella.” Ilmiö on tuttu kolmikymmenvuotisen sodan tutkijalle. Esimerkiksi Tanskan kuninkaan ja pyhän saksalaisroomalaisen keisarin välisen sodan aikana 1625–1629 kaikki talvet täyttyivät aika lailla hedelmättömistä rauhanneuvotteluista ja diplomaattisista juonista, samalla kun armeijat pysyivät talvikortteereissaan tai jopa hajautettiin kokonaan talvikuukausien ajaksi.

 

Braudelin suurteoksen paksuin pihvi ovat talouden asiat, ja myös ne ovat määrittäneet sodankäyntiä sen koko longue durée -ajanjaksolla. Kuten Braudelin lainaama Rabelais ja jo häntä ennen antiikin Rooman ajattelijat totesivat, ”les nerfs des battailles sont les pécunes.” Välimeren maantieteellinen structure oli se, ettei maa-armeijoita voinut liikuttaa Välimeren yhdestä päästä tai reunasta toiseen, vaan siihen tarvittiin sotajoukkojen kuljetusta meritse, yleensä tarkoitusta varten kaikkein sopivimmalla laivatyypillä eli kaleerilla. Tämä kuitenkin edellytti monia laivoja, jotka maksoivat paljon rahaa. Braudelin arvion mukaan espanjalaisen kaleerin rakentaminen 1560-luvulla maksoi 6 000 dukaattia (jotka olivat tuolloin vielä kultarahoja), ja kaleerin ylläpito saman verran rahaa joka vuosi. Vuonna 1571 Madridin päättäjät arvioivat, että Espanjan, Venetsian ja Kirkkovaltion yhteisen kahdensadan kaleerin, sadan kaljuunan ja 50 000 sotilaan laivaston pitäminen taistelukykyisenä nieli joka vuosi yli neljä miljoonaa dukaattia. Tarvittavien rahasummien haaliminen kokoon kalliiden sotavoimien rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi on toki polttava ongelma tämänkin päivän Euroopassa.

 

”Kaikki kansakunnat kokivat näitä konflikteja. Mutta oli sotia ja sotia.” Näillä virkkeillä Braudel viittasi siihen esimodernin sodankäynnin suuren jakolinjaan Välimeren alueella, jossa oli toisaalla puolella islaminuskoinen osmanien sulttaanikunta ja toisella kristityt valtakunnat, näistä Välimerellä tuolloin voimakkaimpana Espanja. Islamin ja kristinuskon sodat olivat Braudelin mukaan ”ulkoisia”, kun taas oman sivilisaation piirissä käytiin ”sisäisiä” sotia. Braudel argumentoi sangen leveällä pensselillä maalaillen, että taloudellisen taantuman aikana sivilisaatiot kävivät toistensa kimppuun, kun taas talouden nousukausia leimasivat sisäiset sodat. ”Hyvällä säällä perheriidat nousevat pintaan, huonoina aikoina sota julistettiin Vääräuskoista vastaan.” Braudel näki ilmiön psykologian tuotteena, vaikka sille saattaisi toki etsiä myös materiaalisia motiiveja. Kun osmanien valtakunnassa oli niukasti jaettavaa sotaa harjoittaneelle sipahien ratsueliitille, jihad oli helppo keino usuttaa levottomat sotilaseliitit etsimään palkkaläänityksiä, sotasaalista ja orjia kristittyjen mailta, yleensä Unkarista, Balkanilta ja Puola-Liettuan tai Venäjän eteläisiltä aroilta. Toisaalla eurooppalaisille, joita saapui 1500-luvulta lähtien Välimerelle Alankomaista, Ranskasta ja Englannista saakka, laihat vuodet olivat kannustin vääräuskoisten verottamiseen merirosvouksella ja muulla ”pienellä sodankäynnillä.” Käänteisesti paksuina aikoina kummankin sivilisaation piirissä syntyi kiistaa siitä, miten rikkaudet ja elinkeinoelämän ylijäämät jaettiin valtakuntien itsensä sisällä.

 

Braudelille suurin sodankäynnin rakenne oli jako tavanomaiseen ja epätavanomaiseen sodankäyntiin. Edellinen, joka oli Välimerellä käytännössä tarkoittanut valtaisien kaleerilaivastojen käyttöä, kuivui kokoon Lepanton meritaistelun jälkeisinä vuosina 1571–1574. Kun suuria sotia harjoittaneiden valtakuntien rahahanat vääntyivät kiinni, sodankäynnin työmarkkinoille syntyi työvoiman mittavaa ylitarjontaa. ”Yksi sodan muoto korvaantui toisella. Monimutkainen, moderni ja kallis virallinen sota siirtyi Pohjois-Eurooppaan, ja Välimeren alueelle jäivät sen toissijaiset ja vähäisemmät muodot.” Nämä toissijaiset sodankäynnin muodot olivat merirosvous merellä ja erinäiset sissisodan muodot maalla. Merirosvous oli aina ollut kroonista Välimerellä, mistä todistavat jo antiikin kirjailijat aina Homeroksesta lähtien. Lepanton jälkimainingeissa se muuttui aina vain pahemmaksi vitsaukseksi, kun niin kristinuskon nimissä rosvonneet Maltan johanniittaritarit kuin islamilaisen Pohjois-Afrikan barbareskitkin ryhtyivät täyttämään sivilisaatioiden välisten sotien jättämää tehtävää (ja tulonlähdettä) merirosvouksella. 1600-luvun taitteessa Välimerellä alkoi parveilla myös uusia tulokkaita Ranskasta, Alankomaista ja Englannista, joiden merirosvouksen motiivit olivat osittain yksityisiä, osittain poliittisia mutta vain harvoin uskonnollisia. Maalla tavanomaisen sodankäynnin tyhjiön täyttivät Kaakkois-Euroopan ja Vähä-Aasian erilaiset soturikulttuurit ja sotilaskorporaatiot. Osmanien sulttaanikunnan ikuisena mekanismina oli jihad vääräuskoisten dar al-harbia eli ”sodan maailmaa” vastaan. Tätä jihadia harjoittivat sipahien ratsuväkieliitti, jota sulttaanit palkitsivat kristityiltä vallatuilla timar–läänityksillä. Sivilisaatiorajan toisella puolella Itävallan Habsburgien ja Puola-Liettuan aatelistasavallan palveluksessa olleet hajdukit, Balkanin ja Unkarin vuoristojen levottomat soturiyhteisöt, joiden aseet kääntyivät helposti myös kristittyjä vastaan.

 

Välimerelle ominaisten sodankäyntimuotojen dynamiikasta syntyi myös aivan fyysisiä sodankäynnin rakenteita eli linnoitusketjuja ja ns. sotilaallisia rajoja. Braudel tunnisti 1500-luvun jälkipuoliskolta viisi tällaista puolustuslinjaa Välimeren alueella. Ensimmäinen näistä oli ”Venetsian limes”, joka oli rannikoilla ja saarilla sijaitsevien varuskuntien ketju Istrian niemimaalta Kyprokselle saakka. Varuskunnat eivät muodostaneet mitään väestörikkaita yhteisöjä, mutta niiden vahvuus oli Venetsian tasavallan rakentamassa sotilaallisessa infrastruktuurissa: lukuisat kaljuunat ja kaleerit partioivat jatkuvasti varuskuntien välillä, jotka itse pullistelivat kuuluisan Arsenaalin tuottamia aseita. Ketjun eräs vahvuus oli paradoksaalisesti sen epätäydellisyys: koska limes ei ollut yhtenäinen rautamuuri kahden sivilisaation välillä, turkkilaiset löysivät sen lävitse tarpeeksi kulkureittejä, jottei heidän tarvinnut ryhtyä mihinkään systemaattiseen hankkeeseen sen hajottamiseksi. Tunnetuin puolustusketju oli Tonavan vartta seuraillut ”sotilasraja” Habsburgien perintömaiden ja osmanien sulttaanikunnan välillä. Raja syntyi turkkilaisten ylivaltaa paenneiden balkanilaisten kansojen asutuksista, jotka Habsburgit ajan myötä militarisoivat ja asettivat omaan palvelukseensa. Sotilasrajan vahvuus ei ollut pelkästään sen ajanmukaisissa linnakkeissa, joiden valtaaminen oli aina suuri urakka turkkilaisille, vaan myös Tonavalle rakennetussa jokilaivastossa, jonka sotilaallinen rooli pysyi Itävalta-Unkarille merkittävänä aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Kolme viimeistä puolustusketjua olivat kaikki linnoitteita Espanjan, Italian ja Pohjois-Afrikan rannikoilla. Kahdessa edellisessä ne oli rakennettu ensisijaisesti suojaksi barbareskimerirosvoja vastaan, osmanien hallitsemassa Pohjois-Afrikassa taas barbareskien omien satamien turvaksi. Sivilisaatioiden välistä muuria rikkoivat ns. presidiot eli linnoitetut sotilassiirtokunnat, joita espanjalaiset olivat rakentaneet Pohjois-Afrikan rannikolle omiksi sillanpääasemikseen. Näistä presidioista on edelleen olemassa Espanjalle kuuluva Ceuta Marokon rannikolla.

 

”Jokainen aikakausi rakentaa oman sotansa, sen omat sodan tyypit.” Tätä Fernand Braudelin toteamusta on syytä pohtia yhä tänäkin päivänä. Sota ei ole pelkästään suurten sotapäälliköiden päätöksiä tai armeijoiden liikettä, vaan myös institutionaalisia ja aivan fyysisiäkin rakenteita, jotka rajaavat sodankäyntiä ja ohjaavat sitä tiettyyn suuntaan padotun tulvaveden tavoin. Kun aikakauden rakenteet muotoutuvat, myös sodankäynti muokkaantuu aiemmasta. Niinpä moderni teknologia auttaa pääsemään sellaisten maantieteellisten ja ilmastollisten sodankäynnin vaikeuksien ylitse, jotka viisisataa vuotta sitten olisivat olleet aikakauden sotalaitoksille ylivoimaisia esteitä. Toisaalta talouden, väestökehityksen ja sivilisaatioiden sisäisen dynamiikan logiikka ohjaa edelleen sotaa ja sodankäyntiä Välimeren alueella aivan kuten Braudelin kuvaamalla ajanjaksollakin. Nopeasti päivittyvän uutistulvan taustalla vaikuttaa edelleen sotahistorian longue durée, vaikkakin sen hahmottaminen on levottomalla aikakaudellamme entistä haastavampi tehtävä.

 

Fernand Braudelin huomiot sodankäynnin historiallisista rakenteista ovat tietenkin sovellettavissa myös Välimeren ulkopuolelle. Itämeren alueen sotahistorian longue durée -tutkimuksellekin olisi edelleen tilaa (ja tilausta).