Kalmarin unohdettu sota

 

Kalmarin sota 1611–1613 kuuluu Pohjolan unohdettuihin sotiin. Läheinen analogia voisi olla hattujen sota 1741–1743, josta ei Suomessa varmaan edelleenkään tiedettäisi mitään ilman Teemu Keskisarjan tuoretta kirjaa Hattujen sota (Siltala, 2022). Kalmarin sodan kohdalla unohdusta ja tietämättömyyttä paikkaa nyt Katarina Harrison Lindbergh kirjallaan Kalmarkriget 1611–1613 (Historiska Media, 2022). Sodan päivitystä yleisesityksen tasolla onkin kaivattu: edellisen suurelle yleisölle osoitetun sodan historiikin Kalmarkrigen: Et bidrag til de nordiske rigers krigshistorie (Kööpenhamina: G. E. C. Gad) kirjoitti tanskalainen Axel Larsen vuonna 1889. Skandinavian ja esimodernien sotien historiantutkimuksessa on tuona aikana ehtinyt tapahtua paljon.

 

Harrison Lindberghin Kalmarkriget on temaattista ja kronologista jatkoa hänen edelliselle teokselleen Nordiska sjuårskriget (Historiska Media, 2020), joka käsitteli Tanskan ja Ruotsin välistä seitsenvuotista sotaa 1563–1570, josta anglosaksisessa tutkimuksessa on käytetty myös termiä ensimmäinen Pohjan sota (First Northern War). Seitsenvuotista sotaa ja Kalmarin sotaa yhdistää sotilaallisen asetelman lisäksi sodankäynnin ympäristö, sillä kumpaakin sotaa käytiin samoilla alueilla: nykyisessä Etelä-Ruotsissa, Norjassa ja Itämeren alueella. Suomea kummatkaan sodan eivät suoranaisesti koskettaneet, mutta Kalmarin sotaa käytiin samanaikaisesti Venäjälle suuntautuneen sotaretken kanssa, jota johti Jacob De la Gardie (alias Laiska-Jaakko) ja johon osallistui myös suomalaista ratsuaatelia ja nostoväkeä. Sille, joka haluaa tietää tuosta sotaretkestä enemmän, on suositeltava Alexej Smirnovin kirjaa Den svenske tsaren (Karneval förlag, 2017).

 

Tanskalainen historioitsija Leo Tandrup on kutsunut seitsenvuotisen sodan päättänyttä vuoden 1570 Stettinin rauhaa ”aselevoksi”, mikä osaltaan johdattelee Harrison Lindberghiä tarkastelemaan Kalmarin sotaa osana pidempiaikaista jatkumoa. Hän näkee Tanskan kuningas Kristian IV:n aloittamalle sodalle kolme syytä. Yksi oli iänikuinen heraldinen kiista muinaisen Kalmarin unionin symboleista, kolmesta kruunusta, jotka löytyivät niin Tanskan kuin Ruotsinkin vaakunoista. Toinen syy oli alati jatkunut kiistely Öresundin laivatulleista sekä siihen liittynyt laajempi kilpailu Itämeren sotilaallisesta herruudesta (Dominium Maris Baltici). Kolmas syy oli uusi: Jäämeren rannikon ja arktisten alueiden sotilaallistaloudellinen hallinta. Sekä Tanska että Ruotsi pyrkivät laajentumaan aina vain pohjoisemmaksi materiaalisten rikkauksien toivossa, mikä johti sotilaallisen läsnäolon vahvistamiseen Lapissa ja sen reuna-alueilla. Tässä kontekstissa olisi nähtävä myös Kajaanin linnan rakentaminen, mikä työ oli yhä käynnissä Kalmarin sodan aikana – vaikkei Harrison Lindbergh tätä lopulta sangen vähäpätöistä seikkaa nosta esille.

 

Edellisessä kirjassaan Sjuårskriget Harrison Lindbergh tarttui historiografisella ja lähdekriittisellä otteella moneen sodan historiallisista ristiriidoista: ruotsalaisten sotilaiden Ronnebyn kaupungissa väitetysti suorittamaan joukkotuhontaan, kuningas Eerik XIV:n henkiseen tilaan ja lopulta hänen kuolemansa mystisiin olosuhteisiin Örbyhusin linnan vankityrmässä, minne vallan anastanut veli Juhana III oli hänet toimittanut. Kalmarin sota oli vähemmän dramaattinen, ja sen ainoaksi ristiriidaksi jää se, oliko Kalmarin linnan tanskalaisille piirittäjille luovuttanut käskynhaltija Kristian Some maanpetturi vai ei. Somen rooli Kalmarin menetyksessä on kieltämättä ollut historiografisesti kiistanalainen. Some itse perusteli ratkaisuaan ruudin puutteella: ilman amputarvikkeita Kalmarin linnaa oli mahdoton puolustaa. Jotkut myöhemmät historioitsijat ovat hyväksyneet Somen perustelut, mutta eräät ovat hylänneet ne. Väittely on ollut kiinnostavan lähdekriittistä. Toisaalla monet aikalaismaininnat ruudin puutteesta perustuvat Somen omiin väitteisiin, toisaalla painavin Somen narratiivia kyseenalaistava lähde, tuntemattomaksi jääneen tykkimestarin saksaksi kirjoittama ”päiväkirja” ei ole niinkään aito päiväkirja kuin Somea vastaan suunnattu propagandajulkaisu, jollaisia kumpikin osapuoli sodan aikana laati erilaisia tarkoituksia varten. Harrison Lindbergh asettaa historiografisen väittelyn laajempaan kontekstiin ja muistuttaa Kristian Somen ja kuningas Kristian IV:n yhteydenpidosta jo ennen Kalmarin antautumista. Kuningas Kristian IV:n Somelle maksamat anteliaat rahapalkkiot ja läänitykset Pohjois-Saksassa herättävät myös omalta osaltaan aiheellisia epäilyksiä Somen todellisista motiiveista.

 

Harrison Lindberghin kirja ansioituu nostamalla esille Kalmarin sodan marginaalisia näkökulmia, jotka jäivät aikoinaan Axel Larsenin esityksessä jossain määrin piiloon. Eräs sodan merkittävä episodi oli Ruotsille kuuluneen Öölannin saaren valtaus ja miehitys. Koska tanskalaiset eivät nähneet realistista mahdollisuutta ottaa saarta pysyvästi hallintaansa, he toteuttivat siellä systemaattista poltetun maan taktiikkaa. Siviiliväestö joutui sodan kärsijöiksi ja osallistujiksi muuallakin. Tanskan hallitsemaa Skoonea puolustivat paikalliset siepposissit (snapphanar), kun taas vastaavasti Ruotsin raja-alueilla Kaarle IX ja hänen seuraajansa Kustaa II Aadolf mobilisoivat talonpoikaista nostoväkeä ikiaikaisella ”mies talosta” -periaatteella (man ur huse). Kun Tanskalle kuuluneen Jämtlandin maakunnan norjalaiset talonpojat eivät kuningas Kristianin mielestä tehneet tarpeeksi vastarintaa Norjan puolelle hyökänneitä ruotsalaisia vastaan, hän rankaisi aiemmin sangen itsenäisiä talonpoikia perintömaiden peruuttamisilla ja sakkotuomioilla sodan jälkeen. Nuori Kustaa II Aadolf ei hankkinut sodassa itselleen varsinaista jalomielisen sankarin mainetta: Ravlundan kirkon seinällä Skoonessa on yhä seinäteksti, jossa kerrotaan ruotsalaisten hävitysretkestä helmikuussa 1612, jolloin Ravlundan ohella jopa kolmatta kymmentä muuta pitäjää ryöstettiin ja poltettiin. Pohjolan leijona oli vähällä kohdata nemesiksensä heti tämän jälkeen Vittsjön järven jäällä, missä kuningas hevosineen upposi jäihin tanskalaisia vastaan käydyn taistelun tuoksinassa. Kuninkaan pelasti avannosta kamarijunkkari Per Banér, jonka kuningas palkitsi uroteostaan nostamalla hänet (ja hänen sukunsa) valtaneuvostoaristokratiaan.  

 

Eräs sodan eriskummallisin ja verisin episodi on myös Ruotsin ja Tanskan ulkopuolella se kaikkein tunnetuin. Kyseessä oli skottilaisten palkkasoturien joukkosurma Norjan Kringenissä. Tapahtuman taustalla oli ruotsalaisten yritys tuoda maahan alankomaalaisia ja skottilaisia palkkasotureita Norjan kautta, sillä ruotsalaisten oma Pohjanmeren rannikkokaistale Älvsborgin luona oli tanskalaisten hallussa. Ensimmäinen alankomaalaisten palkkasoturien ryhmä onnistui rantautumaan ja kulkemaan Norjan vuorten ylitse ilman suuria vaikeuksia, mutta heitä seurannut skottien joukko joutui elokuussa 1612 norjalaisen nostoväen väijytykseen Kringenin laaksossa. Lähes kaikki skotit saivat surmansa, mutta eivät silti kaikki taistelun aikana. Osa skoteista otettiin vangeiksi, mutta surmattiin sen jälkeen syystä tai toisesta. Sotarikoksen syy saattoi olla niinkin raadollinen kuin talonpoikien kitsaus: sotavangit olisi pitänyt saattaa Kristianiaan (nykyiseen Osloon), mutta se olisi maksanut rahaa ja vaivaa. Ammattisotilaiden vartioimiseen liittyi myös omat riskinsä, eivätkä talonpojat mahdollisesti tunteneet oloaan turvalliseksi niin kauan kuin vangit olivat elossa. Niinpä skotlantilaisten palkkasotureiden kohtalo oli tyly, mutta ei aikakauden kontekstissa aivan tavaton: kolmekymmentä vuotta myöhemmin ruotsalaiset valtasivat Kielin kaupungin lähellä sijainneen Christianprisin skanssin ja surmasivat sen kaikki tanskalaiset puolustajat.

 

Harrison Lindbergh ei lähde tekemään mitään radikaaleja tai rohkeita tulkintoja Kalmarin sodan lopputulemasta tai seurauksista. Sota päättyi Tanskan selkeään voittoon, ja hävinnyt Ruotsi joutui maksamaan tähtitieteelliset miljoonan taalerin lunnaat tanskalaisten valtaaman Älvsborgin rannikkolinnakkeen takaisin lunastamiseksi. Lunnaat osoittautuivat ennakkotapaukseksi, jolla Ruotsin kruunu mursi aiemmin täysin verovapaan rälssiaatelin taloudellista koskemattomuutta. Toisaalta kaikkia rahoja ei saatu kokoon vain verottamalla, ja suuri osa rahoista lainattiin Alankomaiden finanssimarkkinoilta. Lunnaat toisin sanoen loivat pohjaa Ruotsin niin sanotulle fiskaalissotilaalliselle valtiolle, joka kehitti ja käytti erilaisia fiskaalisia instrumentteja sotamenojensa rahoittamiseksi. Kalmarin sota muutti myös Skandinavian kartografiaa, kun joitakin kaupunkeja ja linnoja hävisi kartalta ja uusia perustettiin niiden tilalle. Tanskalaisten hävittämä Nya Lödösen kaupunki hylättiin kokonaan, ja sen asukkaat siirtyivät uuteen Alingsåsiin, josta kehittyi myöhemmin tärkeä teollisuuskaupunki. Älvsborgin pullonkaula pakotti ruotsalaiset pohtimaan kokonaan uuden kaupungin perustamista Pohjanmeren rannikolle, ja tämän projektin seurauksena Götajoen suulle rakennettiin Göteborgin satamakaupunki. Toisaalla Skoonessa tanskalaiset heräsivät paikallisen sotilaallisen ja hallinnollisen valtakeskuksen tarpeeseen, ja tästä seurauksena sinne perustettiin Kristianstadin kaupunki. Ruotsiin jäi sodan seurauksena kytemään revanssihenki, joka löysi purkautumistien kolmekymmentä vuotta myöhemmin ns. Torstenssonin sodassa (1643–1645). Tämäkään ei jäänyt Tanskan ja Ruotsin viimeiseksi sodaksi Skoonen ja Itämeren hallinnasta, vaan miekkoja ristittiin myöhemmin myös Kaarle Kustaan sodissa 1657–1660, Skoonen sodassa 1675–1679 ja lopulta vielä Pohjan sodassa 1700–1720. Ehkäpä Harrison Lindbergh jatkaa tematiikkaansa ja kirjoittaa tulevaisuudessa kirjoja vielä näistäkin sodista? Toivoa sopii.  

 

Katarina Harrison Lindbergh on perustanut kirjansa painettuihin ja digitalisoituihin lähteisiin eikä varsinaiseen arkistotutkimukseen. Tämä on aivan hyväksyttävä metodologinen lähtökohta suurelle yleisölle tarkoitetulle sodan yleisesitykselle, mutta muutamia kriittisiä huomioita lähteiden valinnasta on silti aiheellista esittää. Mikrofilmattu ja Riksarkivetin portaalin kautta kaikkien luettavissa oleva Ruotsin valtaneuvoston registratuura (Riksregistraturet) olisi syventänyt sodankäynnin aikalaiskontekstia Ruotsin omalla maaperällä, kun taas litteroituna ja kustannustoimitettuna julkaistu lähdesarja Kancelliets brevbøger vedrørende Danmarks indre forhold olisi avannut ikkunan Tanskan oman valtaneuvoston päätöksentekoon sodan aikana. Nämä ovat silti vain sivuhuomautuksia, sillä mitään mullistavia uusia tulkintoja Kalmarin unohdetusta sodasta ei näiden lähteiden perusteella olisi todennäköisesti tehtävissä.

 

Suomalaisten sotahistorian harrastajien on hyvä pitää nyt ja tulevaisuudessa silmällä sitä kirjallisuutta, mitä Ruotsissa julkaistaan meidän suomalaistenkin toisella kotimaisella kielellä.

 

 

Katarina Harrison Lindbergh. (2022). Kalmarkriget 1611–1613. Lund: Historiska Media, 239 s.