Paavit ja kolmikymmenvuotinen sota

 

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) pitkään ajanjaksoon mahtui lukuisia eurooppalaisia monarkkeja ja valtionpäämiehiä. Meillä Suomessa tunnetaan luonnollisesti parhaiten Ruotsi, jota johti sodan aikana kaksi monarkkia, Kustaa II Aadolf ja hänen tyttärensä Kristiina. Käytännössä valtaa piti vuosien 1632 ja 1644 välillä valtakunnankansleri Axel Oxenstierna, mutta hän ei kuitenkaan ollut muodollisesti Ruotsin valtionpäämies. Naapurimaa Tanskassa ehti kolmikymmenvuotisen sodan aikana olla kaksi kuningasta (Kristian IV ja Fredrik III). Pyhiä saksalais-roomalaisia keisareita oli vuosien 1618 ja 1648 välillä vallassa kolme (Matias, Ferdinand II ja Ferdinand III). Espanjassa oli kuninkaita kaksi (Filip III ja Filip IV), kuin myös Ranskassa (Ludvig XIII ja Ludvig XIV) ja Englannissa (Jaakko I ja Kaarle I). Puola-Liettuassa ehti kuninkaita olla kolme (Sigismund III, Vladislav IV ja Juhana II Kasimir) ja Venäjällä tsaareja kaksi (Mikael ja Aleksei). Joissain Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaskunnissa oli hämmästyttävää hallinnollista pysyvyyttä, kuten Saksin vaaliruhtinaskunnassa ja Baijerissa, joita hallitsivat koko sodan ajan vaaliruhtinas Johann Georg ja herttua Maximilian.

 

Ei ole myöskään lainkaan yllättävää, että kolmeen vuosikymmeneen mahtui neljä paavia, valittiinhan heidät aina kypsällä iällä. Sodan syttyessä liekkeihin Böömin kuningaskunnassa vuonna 1618 tuolloinen paavi Paavali V oli johtanut Rooman kirkkoa ja Kirkkovaltiota jo kolmentoista vuoden ajan. Syntymänimeltään Camillo Borghese, Paavali V kuului nousukiidossa olevaan aatelissukuun, jonka vauraus perustui Sienasta käsin harjoitettuun puuvillakauppaan sekä mittavaan maanomistukseen Rooman ympäristössä. Paavali V oli paavina jo ehtinyt itsekin kuumentaa Euroopan poliittista tilannetta ajautumalla kirkolliseen välirikkoon sekä suoranaisen sodan partaalle Venetsian tasavallan kanssa pian Pietarin istuimelle noustuaan. Kiistan ytimessä olivat Venetsiassa säädetyt uudet lait, jotka kielsivät maaomaisuuden eriyttämisen kirkolle sekä edellyttivät maallisten viranomaisten lupaa uusien kirkkojen rakentamiselle. Venetsian lainsäädännön kantaa puolusti kirkollisessa tuomioistuimessa kanoninen lakimies Fra Paolo Sarpi, jonka esiintyminen oli niin onnistunutta ja vakuuttavaa, että hän sai paavilta niskoilleen salaisen kuolemantuomion. Vuonna 1607 Sarpia puukotettiin venetsialaisella sillalla viisitoista kertaa stiletillä, mutta hän selvisi ihmeen kaupalla vaikeista vammoistaan. Epäilty murhaaja pakeni Kirkkovaltion alueelle, mistä Paavali V myönsi hänelle turvapaikan.

 

Kolmikymmenvuotisessa sodassa Paavali V:n mielenkiinto kohdistui Italian lähialueille, missä hän pyrki kriisin rauhoittamiseen. Paavi noudatti myös verrattain johdonmukaista puolueettomuuslinjaa ja kieltäytyi ehdottomasti siunaamasta Espanjan ja sen liittolaisten suunnittelemaa protestanttien joukkomurhaa Valtellinen alppilaaksossa. Verityön toteutumisen jälkeen paavi piti etäisyyttä niin espanjalaisiin kuin Valtellinen katolisiinkin eikä antanut millään muotoa ymmärtää, että hirmuteolla olisi takanaan kirkon tuki, vaikkakin espanjalaiset juhlistivat sitä omissa messuissaan Milanossa. Toisaalta Paavali V ei koskaan tehnyt mitään joukkomurhan estämiseksi, mikä tahrasi myös paavin omat kädet murhattujen vereen.

 

Paavali V:n kuoltua vuonna 1621 kardinaalikollegio valitsi hänen seuraajakseen Alessandro Ludovisin. Uusi paavi Gregorius XV oli taustaltaan akateemisesti koulutettu virkamiestyyppi, joka hallitsi kanonisen lain kiemurat ja joka oli toiminut toistakymmentä vuotta apostolisen oikeusistuimen (Tribunal Apostolicum Rotae Romae) auditorina eli kolmen tuomarin muodostaman paneelin jäsenenä. Toisin kuin edeltäjänsä, Gregorius XV ei yrittänyt pysytellä puolueettomana, vaan näki Saksaan levinneen konfliktin nimenomaan pyhänä sotana kerettiläisiä protestantteja vastaan. Gregorius XV kannustikin voimakkaasti keisari Ferdinandia tämän aikeissa riistää Böömin kapinaa johtaneen pfalzkreivi Friedrich V:n vaaliruhtinaan titteli ja nostaa hänen tilalleen Baijerin katolinen herttua Maximilian uudeksi vaaliruhtinaskollegion jäseneksi. Gregorius XV perusti vastauskonpuhdistuksen edistämiseksi myös uuden järjestö nimeltä Sacra Congregatio de Propaganda Fide, josta on jäänyt elämään tuo uskon levittämiseen viittaava propagandan termi. Kolmikymmenvuotisen sodan kulun kannalta hänen merkittävin tekonsa oli kuitenkin varsin rutiininomainen kirkollinen nimitys: vuonna 1622 paavi ylensi kardinaalien joukkoon Luçonin piispa Armand-Jean du Plessis de Richelieun.

 

Munuaiskivistä kärsinyt Alessandro Ludovisi oli ollut huonossa kunnossa jo tullessaan valituksi Paavali V:n seuraajaksi vuonna 1621, ja hän kuolikin vatsavaivoihin liittyneeseen kuumetautiin heinäkuussa 1623. Tuolloin kardinaalikollegio valitsi hänen seuraajakseen henkilön, joka ei ollut ainoastaan yksi kolmikymmenvuotisen sodan merkittävimmistä suurmiehistä vaan myös eräs ikonisimmista ja tunnetuimmista paaveista koko instituution pitkäaikaisessa historiassa. Firenzeläinen Maffeo Barberini työntyi historian parrasvaloihin pitkälti setänsä Francesco Barberinin ansiosta. Francesco Barberini oli protonotarius apostolicus eli Kirkkovaltiota hallinneen kuurian kunniajäsen. Koska Francesco Barberninilla ei ollut omia jälkeläisiä, veljenpoika Maffeosta tuli hänen huomattavien rikkauksiensa perijä. Setänsä myötävaikutuksella Maffeo Barberinista tuli vuonna 1601 paavin lähettiläs Ranskan kuningas Henrik IV:n hoviin, minkä jälkeen Paavali V nimitti hänet Nasaretin arkkipiispaksi vuonna 1604. Tämä jälkimmäinen titteli ei ollut pelkkä kunnia-arvo, sillä sen mukana Maffeo Barberini sai hallittavakseen kirkollisen läänityksen Apuliasta. Arvovaltansa ja rikkauksiensa avulla Maffeo Barberinin oli helppo luoda läheiset välit Rooman ja koko Italiankin merkittäviin mahtisukuihin, kuten Borgheseihin, Farneseihin ja Mediceihin. Näiden sukujen kardinaaliedustajien tuella kollegio valitsi Maffeo Barberinin Gregorius XV:n seuraajaksi elokuussa 1623. Barberinista tuli paavi Urbanus VIII.

 

Urbanus VIII:n historiallinen rooli kolmikymmenvuotisessa sodassa oli siinä, että hän asettui usein Ranskan eikä Habsburgien taakse. Käytännössä Urbanus VIII teki Kirkkovaltiosta Habsburgien epäsuoran vastustajan, mikä johti kummalliseen asetelmaan sodassa, joka oli näennäisesti uskonsota katolilaisten ja protestanttien välillä. Urbanuksella oli kuitenkin perusteita äkkiväärälle valtapolitiikalleen. Kirkkovaltio oli perinteisesti myötäillyt Espanjan Habsburgien intressejä reformaation jälkeisen ajan eurooppalaisessa politiikassa, mutta ei ollut lopulta hyötynyt juurikaan tästä linjauksestaan. Sen sijaan Habsburgien Espanja oli jatkanut valtapiirinsä lujittamista ja laajentamista Italian niemimaalla, missä Espanjan kuninkaat hallitsivat sekä Napolin kuningaskuntaa että Milanon herttuakuntaa ja olivat lisäksi läheisesti liittoutuneita Genovan tasavallan ja Toscanan herttuakunnan kanssa. Rooman poliittinen tila oli 1600-luvulle tultaessa siten alkanut käydä ahtaaksi näiden eri ruhtinaskuntien välissä. Ja koska välit Italian niemimaan ainoaan jäljelle jäävään suurmahtiin eli Venetsiaan olivat Paavali V:n valtakauden jäljiltä happamat, loogisimmaksi vaihtoehdoksi Urbanukselle näyttäytyi voimakkaan liittolaisen etsiminen Italian ulkopuolelta.

 

Urbanus VIII saattoi myös ajatella, että hän kykenisi sitomaan Ranskan tiukemmin osaksi Rooman poliittista valtapiiriä kardinaali Richelieun kautta. Mikäli Urbanus VIII näin kuvitteli, oli hän pahasti väärässä; sen sijaan, että Richelieu olisi kytkenyt Ranskan entistä vahvemmin osaksi Rooman vastareformaatiota, työnsi hän Ranskaa poispäin Roomasta synnyttämällä orastavan ajatuksen ”gallikaanisesta” valtionkirkosta, jossa hengellinen valta kulki kuninkaan eikä paavin kautta. Richelieun omapäisyys tuotti epäilemättä pettymyksen paaville: Urbanuksen väitetäänkin todenneen happamasti Richelieun kuolemasta kuultuaan: ”Mikäli Jumala todellakin on olemassa, kardinaali Richelieulla on paljon vastattavaa teoistaan. Mikäli ei, hän on pärjännyt hyvin.” Myöhemmin Urbanus VIII kenties kuvitteli yhdistävänsä Rooman ja Ranskan intressit masinoidessaan Richelieun seuraajaksi italialaisen kardinaali Giulio Mazzarinon. Mitään tällaista ei lopulta tapahtunut, mutta Mazzarino vaikuttaa joka tapauksessa sitoutuneen Urbanukseen henkilökohtaisella tasolla, kun hän paavin vuonna 1644 tapahtuneen kuoleman jälkeen jatkoi tämän kardinaalin asemassa olleiden veljenpoikien valta-aseman puolustamista kirkon espanjalaismielisiä ryhmittymiä vastaan.

 

Urbanus VIII:n suhde pyhään saksalais-roomalaiseen keisariin oli kolmikymmenvuotisen sodan aikana erityisen ongelmallinen. Periaatteessa keisari Ferdinand II ajoi Rooman etuja toteuttaessaan pelkän keisarillisen julistusoikeuden nojalla vuonna 1629 määräämäänsä restituutiota, jossa keisari takavarikoi Saksan protestanttisilta ruhtinailta sellaista maaomaisuutta, mitä nämä olivat maallistaneet kirkolta vuonna 1555 solmitun Augsburgin uskonrauhan jälkeen. Tässä keisarin näennäisessä hyväntekeväisyydessä oli paavin ja koko Rooman kirkon kannalta kaksi keskeistä ongelmaa. Ensinnäkään Rooma ei ollut koskaan tunnustanut Augsburgin uskonrauhaa ja sen ehtoja, joten keisari ei voinut palauttaa katoliselle kirkolle jotain sellaista, mitä kirkko ei omasta mielestään ollut koskaan menettänytkään. Toinen ongelma oli se, ettei kirkko lopulta edes saanut takaisin protestanteilta takavarikoituja läänityksiä. Ennen Lutherin reformaatiota ja Augsburgin uskonrauhaa Rooma oli hallinnut Saksassa suoraan vain luostariyhteisöjen eli munkkiveljeskuntien ja nunnasisarkuntien läänityksiä. Muita kirkollisia läänityksiä olivat hallinnoineet ruhtinaspiispat, jotka olivat lopulta keisarillisia ruhtinaita eivätkä paavin vasalleja. Reformaation seurauksena hengelliset veljes- ja sisarkunnat olivat lähestulkoon kadonneet Saksasta, ja heidän läänityksensä olivat päätyneet joko osaksi ruhtinaspiispojen hiippakuntia tai protestanttien territoriaalisia ruhtinaskuntia. Näin ollen protestanteilta takavarikoidut kirkolliset läänitykset palautuivat lähes säännönmukaisesti keisarikunnan kirkollisille ruhtinaille, kuten Mainzin ja Kölnin vaaliruhtinaille sekä Passaun, Würzburgin ja Bambergin piispoille. Ala-Pfalzissa keisari siirsi palautettuja kirkkoläänityksiä vaaliruhtinaskuntaa miehittäneelle Espanjan Flanderin armeijalle, mikä raadollinen teko rikkoi jo keisarikunnan omia lakejakin. Urbanus VIII:n valtakaudella Rooman kirkolle kävi piinallisen selväksi, ettei sillä ollut lopulta juuri mitään voitettavaa Saksassa käydyssä sodassa.

 

Kun Euroopan enemmän ja vähemmän suuret valtakunnat taistelivat toisiaan vastaan Saksan maaperällä, Urbanus VIII kävi omaa valloitussotaansa Italiassa. Rooma laajeni alueellisesti mutta verettömästi vuonna 1625, jolloin vailla miespuolista perijää jäänyt herttua Francesco Maria II della Rovere lahjoitti sukunsa hallitseman Urbinon herttuakunnan Kirkkovaltiolle. Tämän jälkeen laajentumispolitiikan makuun päässyt Urbanus VIII iski silmänsä Rooman pohjoispuolella sijainneeseen Castron kaupunkiin, jota hallinnoi Parman herttua Odoardo Farnese. Vuonna 1639 Roomassa vieraillut herttua Odoardo oli riitaantunut paavin kardinaaliveljenpoikien Antonio ja Francesco Barberinin kanssa jostain sangen turhamaisesta etikettikysymyksestä (herttua oli pyytänyt kardinaaleilta sotilassaattuetta, mutta nämä olivat kieltäytyneet siitä kunnianosoituksesta herttuaa kohtaan). Näpäyttääkseen kardinaaleja Odoardo vetosi suoraan Urbanukseen ja kehotti tätä kannustamaan veljenpoikiaan hyville tavoille. Tästä nöyryytyksestä suivaantuneet kardinaalit suostuttelivat setäänsä estämään kaikki viljan toimitukset herttuan hallitsemasta Castrosta Kirkkovaltion alueelle. Boikotti teki pahan loven Parman herttuakunnan tuloihin, mikä puolestaan esti Parman herttuaa maksamasta lukuisia velkojaan häntä lainoittaneille pankkiireille. Vararikon uhkaamat pankkiirit vetosivat paaviin, jotta tämä pakottaisi herttua Odoardon maksamaan velkansa. Parman herttuan kyvyttömyys täyttää velallisen velvoitteitaan roomalaisia rahoittajia kohtaan tarjosi oivan tekosyyn Kirkkovaltion sotilaalliselle interventiolle Castrossa.

 

Urbanus VIII ryhtyi vuoden 1641 aikana haalimaan palvelukseensa palkkasotureita Italiasta ja Ranskasta. Saman vuoden lokakuussa Kirkkovaltion palveluksessa ollut Belmonten markiisi ryhtyi piirittämään Castroa 12 000 jalkaväensotilaan ja 4 000 ratsumiehen voimin – paavi oli toisin sanoen onnistunut kokoamaan valloitustaan varten aikakauden mittapuulla sangen mittavan sotajoukon. Lyhyen piirityksen seurauksena Castro antautui, minkä jälkeen paavi katsoi aiheelliseksi rangaista herttua Odoardoa vielä lisää asettamalla tämän kirkonkiroukseen. Nämä teot provosoivat herttuaa aloittamaan oman vastaoperaationsa, ja kevättalvella 1642 Parman joukot tunkeutuivat Kirkkovaltion omalle alueelle ja lähestyivät jopa Rooman itsensä portteja. Hämmästyttävää kyllä, Urbanus VIII onnistui kasvattamaan joukkojensa määrää vielä entisestään, ja lopulta paavin 30 000 miehen vahvuiseksi paisunut armeija onnistui ajamaan herttua Odoardon hyökkäysjoukon takaisin Parman maaperälle. Sota ei kuitenkaan loppunut paavin torjuntavoittoon vaan jatkoi eskalaatiotaan. Herttua Odoardo solmi liittolaisuuden Venetsian tasavallan sekä Modenan ja Toscanan herttuakuntien kanssa. Kumpikin osapuoli jatkoi sotajoukkojensa kasvattamista ja usein vieläpä ulkomaisella miesvoimalla. Herttua Odoardon ja hänen liittolaistensa armeijaan virtasi sotilaita erityisesti Habsburgien keisarikunnasta, kun taas paavin sotajoukkoon lukeutui suuret määrät ranskalaisia. Castron omistuksesta käytiin toisin sanoen eräänlaista kolmikymmenvuotisen sodan varjokonfliktia.

 

Castron sota taantui vuoden 1643 aikana hedelmättömäksi kulutussodaksi. Kardinaali Antonio Barberinin johtama Kirkkovaltion armeija onnistui ajamaan takaisin Modenan ja Venetsian sotajoukot, mutta Umbriassa paavilliset hävisivät joukon paikallistaisteluita Parman ja Toscanan herttuoiden armeijoille. Paikallaan junnannut sodankäynti muodosti pian raskaan taloudellisen taakan sodan kaikille osapuolille. Barberinin suvun itsensä arvioidaan upottaneen Castron sotaan kuusi miljoonaa taaleria, mistä rahoista iso osa koottiin kasvattamalla rajusti Kirkkovaltion alamaisten verotaakkaa. Rooman kaduilla kenties huokaistiin helpotuksesta maaliskuussa 1644, kun kaupungin saavutti tieto paavin sotajoukkojen ratkaisevasta tappiosta Lago Scuron linnoituksen luona. Heti tappion jälkeen Urbanus VIII ja herttua Odoardo solmivat Ferrarassa rauhansopimuksen. Ranskan välittämän rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Castro palautui Parman herttualle, joka vapautettiin myös aiemmasta kirkonkirouksestaan. Lisäksi Parma sai jatkaa esteettä viljan vientiä Kirkkovaltioon, kunhan herttua vain sitoutui lyhentämään velkojaan roomalaisille lainoittajilleen. Kaiken kaikkiaan Ferraran rauha näyttäytyi Kirkkovaltion ja Urbanus VIII:n nöyryyttävänä arvovaltatappiona. Urbanus VIII kuoli heinäkuussa 1644, vain muutama kuukausi rauhan solmimisen jälkeen.

 

Urbanus VIII oli sotilaallisesta vastoinkäymisestään huolimatta onnistunut jättämään lähtemättömän jäljen paavien instituution historiaan. Hän laajensi Kirkkovaltiota alueellisesti kaappaamalla Urbinon herttuakunnan sen osaksi, eikä Castronkaan hallintaa ollut vielä lopullisesti selvitetty Ferraran häpeärauhassa. Sota Parman ja Kirkkovaltion välillä syttyi uudestaan vuonna 1649, ja tämän jälkimmäisen sodan seurauksena Castron kaupunki lopulta tuhoutui. Roomassa Urbanus VIII oli osoittautunut vastareformaation ideologiaa julistaneen barokkitaiteen suureksi suosijaksi ja rahoittajaksi. Urbanus VIII työllisti ahkerasti barokin kuvataiteen kenties tunnetuinta edustajaa Gian Lorenzo Berniniä erilaisilla tilaustöillä. Urbanuksen luottotaitelijana Bernini ei ollut ainoastaan kuvanveistäjä vaan myös arkkitehti ja suoranainen kaavoitusinsinööri. Tunnetuin Berninin työ paavi Urbanus VIII:n toimeksiannosta oli Pietarinkirkon koristelu barokkityylin ihanteiden mukaisesti. Bernini koristeli uudelleen Cathedra Petrin eli Pyhän Pietarin istuimen sekä suunnitteli kirkon sisälle mahtavan Pyhän Pietarin alttarin (Baldacchino di San Pietro). Urbanus VIII teetätti lisäksi Roomaan uusia palatseja itselleen ja suvulleen; niiden rakentamiseksi jouduttiin kuitenkin raivaamaan tieltä antiikin aikaista arkkitehtuuria, mistä syystä eräät roomalaiset kommentoivat paavin rakennusprojekteja katkeralla lausahduksella: Quod non fecerunt barbari fecerunt barberini (”Mitä eivät tehneet barbaarit, sen tekivät Barberinit”). Urbanuksen harjoittama veljenpoikiensa häikäilemätön suosiminen kirkon sisäisissä viroissa synnytti sivistyssanastoon myös uuden termin, nepotismin (latinan sanasta nepos eli veljenpoika).

 

Kolmikymmenvuotisen sodan viimeiseksi paaviksi jäi Urbanus VIII:n seuraaja Innocentius X, syntymänimeltään Giovanni Battista Pamphili. Giovanni Battista syntyi paavilliseen sukuun, sillä hänen isoisoisoäitinsä Isabella oli paavi Aleksanteri VI:n (paavi 1471–1503) tytär. Roomassa Pamphili nähtiin ”espanjalaisen puolueen” ehdokkaana uudeksi paaviksi, mistä syystä Ranskaa ja sen pääministeri kardinaali Mazzarinoa kannattaneet kardinaalit ajoivat omaksi vastaehdokkaakseen Giulio Cesare Sacchettia. Jälkimmäisen valinta olisi kenties toteutunut kardinaali Mazzarinon veto-oikeudella, mutta Mazzarino myöhästyi kardinaalikollegion kokouksesta ja ennätti Roomaan vasta sitten, kun Pamphilin valinta paavi Innocentius X:ksi oli jo ehtinyt tapahtua.

 

Innocentius X ei juuri ehtinyt sekaantua kolmikymmenvuotiseen sotaan Espanjan, pyhän saksalais-roomalaisen keisarin tai kenenkään muunkaan puolella. Innocentiuksen noustua Pyhän Pietarin istuimelle Westfalenissa käydyt rauhanneuvottelut olivat jo ehtineet alkaa ja ilman Kirkkovaltion virallista edustusta. Innocentius X kylläkin lähetti Westfaleniin oman edustajansa, nuntius Fabio Chigin, mutta tällä ei ollut valtuuksia käydä suoria neuvotteluita ”kerettiläisten” kanssa, mikä käytännössä supisti Chigin roolin rauhanneuvotteluissa pelkäksi tarkkailijaksi ja taustalobbariksi. Innocentius X kohtasi Westfalenin rauhanneuvotteluiden yhteydessä saman ongelman, mikä oli sitonut hänen edeltäjänsä Urbanus VIII:n käsiä keisarillisen restituutioediktin kohdalla vuonna 1629: koska Rooma ei tunnustanut Augsburgin uskonrauhaa, ei se voinut myöskään antaa siunausta rauhansopimukselle, joka nojautui Augsburgin uskonrauhan määritelmiin ja ehtoihin. Vuonna 1650, kaksi vuotta Westfalenin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen, Innocentius X julkaisi bullan Zelo Domus Dei, joka tuomitsi Westfalenissa solmitun rauhan ”epäpäteväksi, tyhjäksi, epäreiluksi, epäoikeudenmukaiseksi, kirotuksi, torjutuksi, tarpeettomaksi, voimattomaksi ja merkityksettömäksi.” Espanjan ja Itävallan Habsburgit, kuten muutkin sotaan osallistuneet katoliset valtiaat, jättivät paavin bullan vaille huomiota, sillä heillä ei ollut pienintäkään aikomusta aloittaa uudelleen hirvittävää suursotaa vain paavin herkkähipiäisyyden vaalimiseksi. Rooman kirkon poliittisen arvovallan vähentyminen oli lopultakin paavien instituution keskeisin anti kolmikymmenvuotiseen sotaan ja sen historialliseen perintöön.

Solliciteurs-militair

 

Toukokuun 2. päivä vuonna 1629 Alankomaiden tasavallan keskushallituksena toimineen Staten-Generaalin istunnossa oli päivän asialistan kolmantena kohtana seuraava vetoomus: ”Solliciteur De Bruijne [de Bruyn] pyytää kolmen sotakuukauden palkkoja aktiivipalveluksessa olevien kapteenien [Pidoux de] Malaguet ja [Pierre] Croismaren komppanioille. RvS [Raad van State eli valtaneuvosto] päättää tästä.”

 

Mistä tässä kirjauksessa oli kyse? Miksi joku de Bruyn pyysi Alankomaiden yhteishallitukselta palkkarahoja komppanioille, joita hän ei itse edes komentanut? Miksi komppanioita komentaneet kapteenit Pidoux de Malaguet ja Pierre Crosmaire eivät lähestyneet hallitusta itse, ilman jonkun kolmannen osapuolen välitystä?

 

Staten-Generaalin istunto toukokuulta 1629 tarjoaa nykyhistorioitsijalle tuokiokuvan instituutiosta nimeltä solliciteurs-militair. Alankomaalainen sotilasmanuaali Verbetert en vermeerdert Politijck en Militair Hantboecxken Vanden Staet der Geunieerde Provintien vuodelta 1650 kuvasi tasavallan hallituksen tärkeimmäksi velvollisuudeksi maksaa sotilaille palkkaa säntillisesti ja ajallaan joka viikko tai vähintäänkin joka kuukausi huolimatta siitä, oliko sotaa käyvän tasavallan kassassa tarpeeksi rahaa vai ei. Solliciteurs-militairet auttoivat tasavaltaa tämän potentiaalisen ongelman ylittämisessä.

 

Solliciteur oli 1500-luvulta periytyvä termi, joka tarkoitti oikeastaan mitä tahansa ammattilobbaria. Näitä välityksen ammattilaisia parveili aina pääkaupunki Haagissa yrittämässä edistää maksavien asiakkaittensa vaateita, intressejä ja agendoja. Vuosien 1568 ja 1648 välillä suurin yksittäinen agenda kaikkialla Alankomaissa oli pitkittynyt vapaussota Espanjan Habsburgeja vastaan, mistä syystä suuri joukko solliciteurseja erikoistui juuri sodankäynnin tarpeiden täyttämiseen. Ammattilobbareina solliciteursit tiesivät, mitä asiakirjoja täyttää, kenen oveen koputtaa Haagissa, kenen selkää raapia tai kenen kukkaroa täyttää. Nykymaailmassa heitä epäilemättä pidettäisiin jonkinlaisina korruption korppikotkina, mutta 1600-luvun Euroopassa hallintokoneistojen rattaat pyörivät helpoiten, kun niitä voideltiin rahalla tai palveluksilla.

 

Käytännössä solliciteurs-militairet edistivät sotilaiden palkanmaksua. He noutivat valtion rahakonttorista jonkin tietyn komppanian (tai useamman) palkkarahat ja toimittivat ne komppaniaa komentaneelle kapteenille palkanmaksua varten. Jos rahakonttorissa ei ollut valmiina tarvittavia varoja, solliciteursit kaivoivat ne omasta taskustaan lainana valtiolle. Jos maksettavia komppanioita oli monia tai palkkaa piti maksaa useamman kuukauden ajalta, tämä velvoite vaati solliciteurseilta huomattavia pääomaresursseja. Tästä syystä he eivät tarjonneetkaan palveluitaan ilmaiseksi, vaan nostivat omaa palkkaa komppanioille toimittamistaan rahaeristä sekä perivät korkoa lainaamistaan summista. Jälkimmäinen tulolähde oli heille usein palkkaa merkittävämpi palkkio, sillä lainojen korko kasvoi suuremmaksi palkkarästien pitkittymisen myötä. Ja 1600-luvun Euroopassa sotilaiden palkat olivat jossain vaiheessa väistämättä myöhässä, usein johdonmukaisesti ja kroonisesti. Solliciteursit eivät siten olleet varsinaisia sotilasurakoitsijoita, sillä he eivät omistaneet rahoittamiaan komppanioita eivätkä kuitanneet valtiolle lainaamiaan palkkasummia läänityksinä tai virkanimityksinä, kuten tapahtui Ranskassa, keisarikunnassa ja jopa Ruotsissa. Heille kyse oli puhtaasti liiketoiminnasta, jossa käsiä vaihtoi vain ja ainoastaan raha.

 

Itse solliciteurseista ei tiedetä lopulta paljoakaan. Solliciteursit sopivat toimeksiannosta komppanioita komentaneiden kapteenien eivätkä Haagin mahtimiesten kanssa, joten heidän nimensä ilmaantuivat kameraalisiin asiakirjoihin vasta siinä vaiheessa, kun palkkarahat tulivat maksuun. Aikalaislähteitä tutkinut historioitsija Pepijn Brandon on laskenut, että aikavälillä 1624–1659 tasavallan asiakirjoissa mainittiin nimeltä vähintään kuusikymmentä solliciteursia. Kaikki nimet, kuten edellä mainittu de Bruyn, eivät esiintyneet asiakirjoissa vain yhden tai kahden vuosikymmenen aikana, vaan ylisukupolvisesti. Ammatti toisin sanoen vaikuttaa periytyneen isältä pojalle sekä siirtyneen aviomiehen kuoleman kautta hänen leskelleen. Solliciteurin ammatin periytymistä edesauttoi se, ettei Alankomaissa ollut käytössä mitään säännöksiä siitä, kuka saattoi ryhtyä ammatin harjoittajaksi tai kuka ei. Tämän lainsäädännöllisen puutteen pitkäaikainen seuraus oli se, että solliciteurseiksi hakeutui myös sellaisia keinottelijoita, joiden kyky kantaa toiminnan vaatima taloudellinen riski oli rajattu tai jopa olematon. Keinottelun seurauksena eräät solliciteurseiksi itseään kutsuneet välittäjät eivät kyenneet täyttämään sitoumuksiaan, mikä puolestaan johti siihen, etteivät kaikki komppaniat saaneet palkkojaan täysimääräisinä tai kenties lainkaan. Taloudellinen riski oli sidoksissa sotilaalliseen riskiin, sillä sotilaat eivät sotineet ilman rahaa. Juuri tämän vaaran välttämiseksi tasavalta oli alun perin turvautunutkin solliciteurseihin.

 

Suurin ongelma järjestelyssä ei kuitenkaan löytynyt solliciteurseista vaan Alankomaiden tasavallasta itsestään. Kun valtionkassassa ei ollut tarvittavia varoja tai rahankäyttöä oli mielekkäämpää priorisoida muualle kuin sotilaiden palkkoihin, valtiovallan oli helppo ulkoistaa palkkojen maksu solliciteurseille ja kasvattaa holtittomasti palkkarästien määrää tai venyttää niiden maksamisen aikataulua. Tällöin oli vaarana se, että solliciteurseilta loppuivat jossain vaiheessa omat rahat, jolloin myöskään sotilaat eivät saaneet palkkojaan. Naru alkoikin tulla vetävään käteen kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) viimeisinä vuosina, jolloin alankomaalaisten sotilaiden palkkarästit ylsivät jo kahdeksaan miljoonaan guilderiin. Monet solliciteursit ajautuivat tuolloin henkilökohtaiseen konkurssiin, mikä vaaransi armeijan koko palkanmaksujärjestelmän.

 

Alankomaiden provinssien oli ryhdyttävä radikaaleihin ratkaisuihin armeijan taistelukyvyn säilyttämiseksi ja sotilaskapinoiden estämiseksi. Eräs keino oli rajata solliciteursien perimää korkoastetta, mikä helpotti valtiontaloutta mutta ei tehnyt mitään solliciteursien oman maksukyvyn kohentamiseksi. Toinen tapa oli kieltää kapteeneja ja ratsumestareita vaihtamasta solliciteurseja toisiin, sillä näin toiminnan uskottiin ohjautuvan luonnostaan kaikkein luotettavimpiin käsiin. Kolmas keino oli maksaa sotilaiden palkkoja suoraan Ranskan toimittamista apurahoista, jotka olivat konkreettista käteistä eivätkä velkakirjoja tai muita sotilaille kelpaamattomia abstraktioita. Viimeinen ja itsestään selvin ratkaisu oli yksinkertaisesti pienentää armeijan kokoa. Tämä viimeinen ratkaisu väistämättömästi heikensi Alankomaiden sotilaallista suorituskykyä. Sotilaallis-fiskaalista taustaa vasten tarkasteltuna Alankomaiden ja Espanjan tammikuussa 1648 solmima Münsterin rauhansopimus ei tapahtunut Alankomaiden sodankäyntikyvyn kannalta lainkaan liian aikaisin.

 

Alankomaiden pitkän vapaussodan päätyttyä armeijan kokoa ryhdyttiin ajamaan voimakkaasti alas, jolloin myös solliciteursien toimintaa alettiin tarkastelemaan aiempaa kriittisemmin silmin. Monet poliittiset agitaattorit näkivät solliciteursit korruption aiheuttajina ja tarpeettomina sodankäynnin välikuluina. Vuonna 1652 Hollannin provinssi esitti tavoitteekseen siirtyä armeijan rahoittamisessa per capita -järjestelyyn, jossa sotilaiden palkat maksettaisiin ilman välikäsiä ja valtion virkamiesten valvonnassa. Tavoitteena oli tiukentaa valtion otetta Alankomaiden asevoimista sekä kitkeä solliciteursien lobbaamiseen liittyvää korruptiota. Sodankäynnin todellisuus esti kuitenkin rahoitusjärjestelmän radikaalin uudistamisen, sillä värvättyjen sotilaiden palkkaus oli varmistettava tavalla tai toisella. Virkamiehillä ja kaupunkien maistraateilla ei yksinkertaisesti ollut käytössään sellaisia tulonlähteitä, joilla sotilaiden palkkaus oli taattavissa, ja byrokratian alkeellisuus puolestaan uhkasi johtaa solliciteursien lobbaamista pahemman korruption juurtumiseen tasavallan hallintokoneistossa.

 

Parhaimmaksi ratkaisuksi näyttäytyi solliciteursien pitäminen palveluksessa mutta aiempaa rajatuimmin reunaehdoin. Alankomaiden ja Ranskan välisen sodan aikana 1672–1678 solliciteursien lukumäärä rajattiin kahdeksaan, jotka vastaisivat 75–80 heille ennakkoon osoitetun komppanian palkanmaksusta. Tasavalta yritti kontrolloida palkanmaksun ulkoistamista asettamalla sen johtoon kymmenen johtajaa, joiden tuli varmistaa, että palkkaa maksettiin juuri niille sotilaille, joiden nimi esiintyi vahvuusrullissa. Palkanmaksuun osoitetut rahat luovutettiin näille kymmenelle johtajalle, jotka sitten delegoivat niitä solliciteurseille.  Johtajat toimivat myös itse solliciteursien tapaan, sillä heidän tuli maksaa palkat itse, mikäli valtionkassan rahat eivät sattuneet olemaan riittäviä. Vastineeksi tästä velvoitteesta johtajilla oli oikeus periä korkoa tasavallalle myöntämistään palkkaennakoista. Tämä valtiovallan otteen vahvistamiseen tarkoitettu järjestelmä kuitenkin romahti kasaan pian sen käyttöön ottamisen jälkeen. Johtajilla ei yksinkertaisesti ollut käytössään palkkaennakoihin tarvittavaa pääomaa, ja he joutuivat käyttämään sotilaiden palkkoihin sellaisia julkisia varoja, jotka oli alun perin tarkoitettu jotain muuta tarvetta varten. Valtiovallan palveluksessa olleet johtajat eivät myöskään osoittautuneet solliciteurseja jalommiksi tai ylevimmiksi, sillä myös heitä syytettiin korruptiosta ja kavalluksista. Käytännössä tasavalta joutui pian palaamaan järjestelmään, jossa sotilaiden palkanmaksun turvaamisessa luotettiin yksityisten solliciteursien kykyyn kantaa rahoituksen riskit.

 

Vuonna 1676 tasavalta institutionalisoi solliciteursit virallisessa ohjesäännössä, missä heille taattiin vapaus harjoittaa toimintaansa tiettyjen ehtojen puitteissa. Ensiksikin solliciteursien lukumääräksi asetettiin 32, ja heidän vaadittiin olevan luotettaviksi ja rahoituskykyisiksi osoittautuneita henkilöitä. Heidän myöntämilleen lainoille asetettiin korkokatto 6,9 prosenttiin, mitä rajaa myöhemmin vielä alennettiin 5,2 prosenttiin. Lisäksi solliciteurseja vaadittiin maksamaan tasavallalle viidentuhannen floriinin suuruinen takuumaksu, minkä he menettäisivät syyllistyessään mihin tahansa väärinkäytökseen. Lopuksi solliciteursien tuli vannoa valalla kunnioittavansa näitä ehtoja. Tämä järjestelmä osoittautui olevan sen verran kestävällä pohjalla, että sitä ei juurikaan muutettu seuraavaan sataan vuoteen. Järjestelyn säilymistä edesauttoi se, että Alankomaat pysyttäytyi Espanjan perimyssodan (1700–1713) jälkeen erossa Euroopan suurista konflikteista ja onnistui siten painamaan alas armeijan ylläpidon kuluja. Solliciteurseista tuli aina vain homogeenisempi joukko, kun ulkomaalaiset ja jopa juutalaiset rahoittajat suljettiin sen ulkopuolelle. Sodankäynnin mittakaavan kutistuminen toki pienensi solliciteursien tuloja, mutta he kompensoivat tätä asiantilaa hankkimalla sopimuksia ja komissioita Alankomaiden armeijan rahoituksen ulkopuolelta. Eräs tapa oli solmia muonituksen aliurakointia ulkomaisten armeijoiden kanssa ja toinen oli tarjota palkanmaksun välittämistä ja ennakkoa muille valtion palvelijoille kuin vain sotilaille, esimerkiksi diplomaateille. Solliciteursien asema osana Alankomaiden fiskaalis-sotilaallista valtiota olisi kenties säilynyt turvattuna aina 1800-luvulle saakka, ellei maa olisi joutunut vuonna 1795 vallankumouksellisen Ranskan valtaamaksi. Tuolloin solliciteursien instituutio romutettiin kertaheitolla ja korvattiin järjestelyllä, jossa pieni joukko valtion virkamiehiä vastasi suoraan asevoimien palkanmaksusta.

 

Solliciteurs-militaire -järjestelmä läpivalaisee eurooppalaista valtionmuodostusta esimodernilla aikakaudella, minkä lisäksi se asettaa ohittamattomia reunaehtoja ns. sodankäynnin vallankumouksen teorialle. Jälkimmäisen teorian lanseeranneen historioitsija Michael Robertsin mukaan taktiikan ja aseteknologian muutokset aikavälillä 1550–1650 johtivat sodankäynnin mittakaavan kasvamiseen sellaisiin mittasuhteisiin, joiden materiaalisia, rahallisia ja inhimillisiä vaatimuksia kyettiin täyttämään ainoastaan keskitetyn ja väkivaltamonopolin omaavan valtiovallan kontrolloimista resursseista. Solliciteursit eivät täysin kyseenalaista tätä väitettä, mutta eivät sitä myöskään saumattomasti myötäile. Vaikka rahat Alankomaiden nuoren tasavallan sotalaitoksen ylläpitoon tulivat julkiselta taholta eli tasavallan seitsemältä provinssilta, ne eivät kuitenkaan koskaan saapuneet täysimääräisinä ja ajallaan. Tämä sotalaitoksen vaatimus kyettiin täyttämään vain ja ainoastaan turvautumalla solliciteurseihin ja heidän yksityiseen pääomaansa. Toisaalta myös heidän maksukykynsä löysi pian rajansa, ja varhaismodernin valtiovallan oli lopulta itse löydettävä keinot ja reunaehdot sodankäynnin rahoittamisen mahdollistamiseksi.

 

Paradoksaalisesti kyllä, palkanmaksun käytännön järjestelyiden ulkoistaminen yksityisille kapitalisteille vahvisti Alankomaiden tasavallan otetta asevoimista ja väkivallan monopolista. Kun solliciteursit olivat edistämässä sotilaiden palkkojen maksua ajallaan ja täysimääräisinä, sotilaat eivät olleet taipuvaisia kapinointiin tai omavaltaiseen rahoitukseen kontribuutioiden ja polttolunnaiden muodossa, kuten tapahtui Saksassa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Tässä mielessä solliciteursit voi nähdä osallisina esimodernissa valtionrakennuksessa, joka ei heidän myötävaikutuksessaan enää näytä yksinomaan ylhäältä alaspäin tuotuna vallankumouksena vaan konsultaation, yhteistoimintaan ja välitystyöhön perustuvana vuorovaikutusprosessina yhteiskunnan eri tasoilla. Varhaismodernin valtion luottamusta solliciteursien instituutioon osoittaa osaltaan se, että heiltä korvausta toukokuussa 1629 pyytäneen de Bruyn asiaan suhtauduttiin valtaneuvostossa ilmeisen myötämielisesti, sillä de Bruyn tiedetään jatkaneen toimintaansa komppanioiden palkanmaksusta vastanneena solliciteurina vielä seuraavan vuosikymmenen lopulle saakka.

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

 

Marcus Zuerius van Boxhorn, Verbetert en Vermeerdet Politijck en Militair Handtboecxken Vanden Staet der Geunieerde Provintien ('t Iaer ons Heeren, 1660). 

P. Brandon, ’Finding solid ground for soldiers’ payment: ‘military soliciting’ as brokerage practice in the Dutch Republic (c. 1600–1795)’. XVth World Economic History Congress Utrecht 2009 (Amsterdam: UvA-DARE Digital Academic Repository, 2011): Paying the troops (uva.nl).

 

J. I. A. Nijenhuis, P. L. R. De Cauwer, W. M. Gijsbers, M. Hell, C. O. van der Meij ja J. E. Schooneveld-Oosterling, toim., Resolutiën Staten-Generaal 1626–1630 (Huygens Institute for Dutch History): Besluiten Staten-Generaal 1626-1630 (knaw.nl).

 

Olaf van Nimwegen, The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688 (Woodbridge: The Boydell Press, 2010).

 

Olaf van Nimwegen, ‘The transformation of army organisation in early-modern western Europe, c. 1500–1789’. Frank Tallett ja D. J. B. Trim, toim., European Warfare 1350–1750 (Cambridge: Cambridge University Press, 2010).

 

Marjolein C. ’t Hart, The making of a bourgeois state: War, politics and finance during the Dutch Revolt (Manchester: Manchester University Press, 1993).