Kustaa Vaasan veriviholliset

Harva suomalainen historioitsija kaipaa niin vähän esittelyjä kuin emeritusprofessori Heikki Ylikangas. Jos historiantutkijoiden yhteisön jäsen ei ole tietoinen Ylikankaan tuotannosta ja erityisesti niihin liittyneistä, usein kiihkeistäkin julkisista debateista, voi hän olettaa eläneensä jonkinlaisen kognitiivisen kiven alla. Ylikankaan nimi liitetään historiantutkimuksen klassisiin polemiikkeihin, kuten hänen 1977 ilmestyneeseen kirjaansa Nuijasota ja siitä kummunneeseen renvallilais-traditionalistisen koulukunnan älähdykseen tai paljon tuoreempaan kädenvääntöön väitetyistä jatkosodan rintamakarkureiden joukkoteloituksista, jonka debatin yhteydessä sotahistorian laitos kävi vuonna 2008 kiivaaseen vastahyökkäykseen Ylikangasta vastaan kokoelmateoksella Teloitettu totuus. Näiden polemiikkien ei kuitenkaan pidä antaa hämärtää sitä seikkaa, että Ylikangas on suomalaisen oikeushistorian uudistaja ja mullistaja. Ylikangas ei ole niinkään siirtänyt oikeushistorian tutkimuksen paradigmaa kuin luonut sen.

 

Tuoreessa kirjassaan Kustaa Vaasa ja hänen uhmaajansa (Siltala, 2021) Ylikangas on palannut takaisin 1500-luvulle, mistä hän rytinällä nousi suomalaisen historiantutkimuksen parrasvaloihin yli neljä vuosikymmentä sitten. Jo ennen kirjan avaamista on pakko onnitella Ylikangasta tuoreesta tutkimusnäkökulmasta, joka ei keskity Ruotsin kuninkaaseen itseensä vaan hänen vastustajiinsa ja niihin olosuhteisiin, joiden puitteissa Kustaa Vaasa otti vallan itselleen vuonna 1523 ja puolusti sitä kuolemaansa saakka vuonna 1560. Koska tämä lähestymistapa siirtää tutkimuksellisen katseen kotivaltakunnan eli Ruotsin ja Suomen ulkopuolelle, sitä ei ole itsetutkiskelevassa Suomessa aiemmin juuri harjoitettu.

 

Ylikangas aloittaa Kustaa Vaasan uhmaajien käsittelyn aivan loogisesti Tanskan ja koko silloisen Kalmarin unionin kuninkaasta Kristian II:sta, jonka otteen Ruotsista kapinallisen Kustaa Vaasan oli kirvoitettava, mikäli hän itse aikoi nousta Ruotsin kuninkaaksi. Ylikangas näkee kummatkin kuninkaat samassa kontekstissa, jossa keskiaikaiset valtarakenteet alkoivat väistyä varhaismodernin valtioiden alkioiden tieltä. Alati levinnyt rahatalous ja uudenlainen sotalaitos, jossa ammattisotilaista eli ”maanihdeistä” (saksaksi Landsknechte) koostunut jalkaväki ratkaisi taistelut ja sodat, mahdollistivat ruhtinaille ja kuninkaille sellaisen vallantavoittelun, jota ei aiemmin voinut toteuttaa feodalismin ja luontaistalouden puitteissa. Kristiania ja Kustaata yhdisti tässä yhteydessä heidän oivalluksensa laajentaa monarkin valtaa nimenomaan yhteiskunnan alempien kerroksien tuella. Vallantavoittelulla oli synkeä puolensa eli poliittisiin vastustajiin kohdistuneet puhdistukset ja verilöylyt, joiden toteuttajina sekä Kristian II että Kustaa Vaasa ansaitsevat tulla muistetuiksi tyranneina. Vallan lujittamisen mahdollistivat ylhäältä alas kulkeneet uuden valtahierarkiat, joissa kuninkaiden virkamiehet eli voudit välittivät hallitsijan käskyjä vallankäytön pysyvästä keskustasta alatasoille ja periferioihin. Valtioiden raameissa tapahtuneet valtakamppailut puolestaan mahdollistivat sen mittakaavan sisällissotia, joita ei ollut Euroopassa käyty sitten antiikin Rooman aikojen. Kustaa Vaasa sai voiton Kristian II:sta liittoutumalla tarvittaessa milloin hansakaupunkien, milloin Kristian II:n Tanskan kuninkaana syrjäyttäneiden Fredrik I:n ja Kristian III:n kanssa.

 

Kustaa Vaasan toisen arkkivihollisen muodosti Sturen suku. Ruotsin irtautuminen Kalmarin unionista oli alkanut jo vuonna 1516, jolloin ruotsin valtionhoitaja Sten Sture ryhtyi omin luvin takavarikoimaan katolisen kirkon omaisuutta ja vaatimaan erillistä uskollisuudenvalaa arkkipiispa Gustaf Trollelta. Vaikka Sten Sture itse kaatui taistelussa Kristiania vastaan vuonna 1520, häneltä jäi vaimo ja jälkeläisiä, joiden olemassaolo muodosti ongelman myös Ruotsin uudelle kuninkaalle Kustaa Vaasalle. Koska juuri Sturet olivat ensimmäisinä nostaneet kapinalipun Kristiania ja Kalmarin unionia vastaan, he olivat varteenotettavia vallanhaastajia Kustaa Vaasalle, jonka oma kuninkaallinen legitimiteetti lepäsi pelkän onnistuneen talonpoikaiskapinan varassa. Sturejen suku pysyi koko Kustaa Vaasan valtakauden ajan poliittisessa leikkauskohdassa, jossa kohtasivat toisensa Ruotsin aatelissääty, Saksan hansakaupungit ja Kristian II:n kannattajat. Sten Sturen nuorimman pojan Svante Sturen julkinen asettuminen Kustaa Vaasan puolelle omalta osaltaan esti 1540-luvulla puhjenneen Dacke–kapinan eskalaation sisällissodaksi ja valtakamppailuksi Ruotsin kruunusta.  

 

Henkisen elämän rintamalla Kustaa Vaasan pahimmaksi viholliseksi osoittautui kirkonmies ja historioitsija Olaus Petri, joka aloitti poliittisen uransa Kustaa Vaasan soluttamana agenttina Tukholman kaupunginraadissa. Ilmeisesti raadin institutionaalisen eetoksen innostamana Olaus Petristä kehittyi kiihkeä perustuslaillisuuden ja oikeusperiaatteiden pohtija, jonka ajatukset päätyivät auttamattomaan ristiriitaan Kustaa Vaasan kyynisten valtapyrkimysten kanssa. Olaus Petrin ajamien oikeusperiaatteiden kannalta valtakunnan räikeimpinä vääryyksinä näyttäytyivät Kustaa Vaasan harrastamat, täysin politisoituneet erityistuomioistuimet sekä uuden kuninkaan tapa kollektivisoida katolisen kirkon ja kukistettujen poliittisten vastustajien läänityksiä omaksi henkilökohtaiseksi omaisuudekseen. Lisähuolta kuninkaalle aiheuttivat Olaus Petrin harrastukset historiankirjoituksen saralla, missä Petrin Ruotsalaisessa kronikassa kirjoitettiin vaivaannuttavaan sävyyn ”Ladonrikkoja–hallitsijoista” ja annettiin liian ymmärtävä kuva Ruotsin katolisista piispoista. Vaikka kuningas onnistui lopulta pelottelemaan Olaus Petrin hiljaiseksi, hänen laatimansa tuomarinohjeet ja niiden ohjaavat periaatteet jäivät elämään ruotsalaisessa ja suomalaisessa oikeudenkäytössä aivan nykypäiviin asti.

 

Kustaa Vaasan viimeinen verivihollinen oli smoolantilainen Nils Dacke, joka aloitti omaa nimeään kantaneen talonpoikaiskapinan vuonna 1542. Ylikangas ei käsittele lempiaihettaan eli 1500-luvun talonpoikaiskapinaa tässä yhteydessä poleemisesti vaan enemmänkin ankaran historiografisesti. Hänen tulilinjalleen ei joudu kukaan yksittäinen historioitsija, vaan ruotsalaisen (ja osittain myös suomalaisen) historiantutkimuksen vakiintunut tapa ymmärtää Dacken kapinaa yksinomaan voimansa tunnoissa olleen ruotsalaisen talonpoikaisluokan reaktiona Kustaa Vaasan keskusvaltaa sekä sen esittämiä verovaatimuksia ja elinkeinoelämän rajoituksia vastaan. Tiivistäen voi sanoa Ylikankaan puolestaan näkevän Dacke–kapinan osana yleiseurooppalaista suurtrendiä, jossa laajentuneen kartanolaitoksen ja kasvavan varhaismodernin valtiovallan puristuksiin jäänyt talonpoikaisluokka tarttui nuijiin ja kirveisiin viimeisenä protestointikeinonaan. Täten Dacke–kapina rinnastuisi Saksan suureen talonpoikaissotaan vuonna 1525. Tässä yhteydessä Ylikangas esittää täysin perusteltua kummeksuntaa siitä, miksi historioitsijat ovat olleet kärkkäitä ohittamaan aateliston roolin smoolantilaisten talonpoikien kaunan ja vastustuksen kohteena.

 

Heikki Ylikangas kirjoittaa historiaa totuttuun tapaansa selkeästi mutta rehevästi. Hänen suuri vahvuutensa on rohkeus uudelleenarvioida ja kyseenalaistaa valtavirran historiografiaa ja sen vakiintuneita ortodoksioita. Tässä mielessä Ylikangas on yhäkin monia muita suomalaisia historioitsijoita päätä pidempi.

Kansanvallan puolustuspuhe 1600-luvulta

 

Harva nykyihminen lienee koskaan kuullut Marchamont Nedhamista. Omana aikanaan, 1600-luvun puolivälin Englannissa, Nedham oli kuitenkin tunnettu kommentoija ja propagandisti – onpa häntä jopa nimitetty ”maailman ensimmäiseksi suureksi journalistiksi.” Nedham aloitti julkisen uransa Englannin sisällissodan ensimmäisen vaiheen (1642–1646) aikana kirjoittamalla Stuart-kuningas Kaarle I:n vastaista polemiikkia. Parlamentin ja kuninkaan välisten rauhanneuvotteluiden aikana Nedham ylitti kuninkaan henkilöön menneellä kritiikillään hyvän maun ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden rajat ja hänet passitettiin muutamaksi viikoksi vankilaan. Sieltä palattuaan Nedham esitti henkilökohtaisesti pahoittelunsa loukkaamalleen kuninkaalle, ja sisällissodan puhjettua uudelleen vuonna 1648 Nedham valjasti kynänsä rojalistien palvelukseen. Kaarlen menetettyä päänsä ja parlamentaristien voitettua sodan Nedham löysi itsensä taas vankilasta, nyt rojalismista syytettynä. Vankilan hämärässä Nedham koki jälleen uuden poliittisen kääntymyksen ja hakeutui vuonna 1649 Englannin uuden hallitsijan, lordiprotektori Oliver Cromwellin kiertoradalle. Tuolloin Nedhamista tuli Cromwellin johtava puolestapuhuja Englannin lehdistössä, hänen ”lehdistöagenttinsa”, kuten historioitsija Joseph Frank häntä nimitti. Stuartien palattua valtaan vuonna 1660 Nedham pakeni Alankomaihin mutta palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin Englantiin voitettuaan kaunopuheiden tai lahjusten avulla kuninkaallisen armahduksen tasavaltalaisista rikkeistään.

                           Pamflettien ohella Nedham kirjoitti myös kirjoja, jotka käsittelivät pääasiassa valtiotieteen ja hallitusmuotojen päivänpolttavia kysymyksiä. Kiinnostavin ja puhuttelevin näistä Nedhamin kirjoista on mielestäni vuonna 1656 ilmestynyt The Excellencie of a Free-State, joka esittelee joukon perusteluita kansanvaltaisen hallitusmuodon (Free State) puolesta. ”On kiistämätön sääntö”, Nedham kirjoittaa, ”että kansa (tai paremminkin ne, jotka valitaan järjestelmällisesti edustamaan kansaa) on oman vapautensa paras turvaaja…” Tämän jälkeen Nedham esittää argumenttinsa tueksi seuraavat neljätoista seikkaa.

 

i.                              Kansalaiset eivät juonittele toistensa oikeuksien riistämiseksi vaan keskittyvät ainoastaan omiensa suojelemiseen. Näin ei ole monarkkien ja yksinvaltiaiden laita, jotka ovat tottuneet katselemaan asioita hallitsemisen näkökulmasta ja joille kansan alistaminen on yhdistelmä turvallisuusasiaa, politiikkaa ja valtioviisautta.

ii.                            Kansanvalta perustuu siihen, että siitä on kantajilleen enemmän taakkaa kuin hyötyä. Tässä kohtaa Nedham viittaa muinaiseen Cincinnatukseen, joka raastettiin vastentahtoisesti kuokan kahvasta Rooman valtakunnan ruoriin. Täytettyään raskaan velvollisuutensa konsulina Cincinnatus luopui vallasta ja palasi helpottuneena takaisin peltotöihinsä.

iii.                          Kansanvalta on vaihtuvaa ja siten paras turva korruptiota vastaan. Jos valta pysyy jatkuvasti yksissä ja samoissa käsissä, yhteiskunnalliset vapaudet ovat uhattuina.

iv.                          Alati vaihtuva kansanvalta on paras lääke faktionalismin lapamatoa vastaan. Tällä Nedham tarkoitti erilaisia intressiryhmiä, joiden kyky edistää salajuoniaan pitkällä aikavälillä nojaa vallan kahvassa pysyttäytymiseen. Vaihtuvilla kansanedustajilla ei ole mahdollisuutta edistää näitä faktionaalisia intressejä.

v.                            Vaihtuva kansanvalta torjuu faktionalismin tavoin myös oman edun tavoittelua. Kun valta Roomassa oli pidemmäksi aikaa keskittynyt senaatin seinien sisälle, Nedham kirjoittaa, senaattorit ryhtyivät ajamaan ensisijaisesti omia eivätkä kansan etuja.

vi.                          Hallinnon tarkoituksena on luoda kansalaisille hyvät ja turvalliset elämänpuitteet sekä turvata heidän oikeutensa. Oli siis loogista, että tavalliset kansalaiset ymmärsivät parhaiten ”mistä kohtaa kenkä milloinkin puristaa” ja että siten he saattoivat valtaa käytellessään löytää parhaat ratkaisut ongelmiin. Tästä periaatteesta Nedham tarjosi esimerkkeinä Rooman ensimmäiset senaattorit, jotka olivat tunteneet muinaisten etruskikuninkaiden sorron muun kansan tavoin. Vasta oltuaan pitempään vallassa senaattorit vieraantuivat arjen todellisuudesta ja sortuivat ”samanlaisiin mielettömyyksiin kuin heitä edeltäneet kuninkaat.” 

vii.                         Kansanvalta on ainoa hallitusmuoto, jossa vallan ovet eivät aukea ainoastaan niille, jotka ajavat jonkun tietyn ruhtinaan tai faktion etuja. Vaikkei Nedham tuota sanaa käytäkään, hän viittaa tässä yhteydessä meritokratiaan, jossa valta myönnetään kykyjen eikä poliittisten kytkösten perusteella. Esimerkkinä on jälleen Cincinnatus, joka valittiin Rooman konsuliksi politiikan ulkopuolisena mustana hevosena, ainoastaan taitojensa ja viisautensa ansiosta.

viii.                       Vain kansa osaa arvostaa vapautta. Kuninkaita ja ruhtinaita kiinnostaa eniten salata kansalta se, mitä todellinen vapaus on, tai sitten vain tarjoilla sille oma valheellinen ja vääristynyt harhakuvansa vapaudesta. Kun kansa on noussut vallan näyttämölle, se voi verrata nykyistä vapauttaan aiempaan alisteisuuteensa. Näin kansa ymmärtää automaattisesti sen historiallisen itsestäänselvyyden, että ainoa tapa turvata vapaus on säilyttää valta kansan itsensä käsissä.

ix.                           Kansanvalta halajaa vähemmän ylellisyyttä kuin kuninkaat ja ruhtinaat. Siellä, missä ylellisyydentavoittelu ottaa vallan, Nedham kirjoittaa, hallinnolla on taipumuksena kehittyä kohti tyranniaa. Ylellisyydentavoittelu on eläimellinen vietti, joka rikkoo käytöstapoja, kohtuullisuutta ja rationaalisuutta. Vapaus on kaikkein turvatuin sellaisessa hallitusmuodossa, jossa hallitsijat ovat vähiten altistuneita ylellisyyden houkutuksille ja ansoille.

x.                            Kansanvalta iskostaa kansalaisiin jalomielisen, aktiivisen ja ylevän hengen. Jokaisella miehellä (edes Nedham ei ollut niin vapaamielinen, että olisi olettanut kansalaisvapauksien koskevan naisia!) on oma osakkuutensa kansanvallassa, ja kansanvallassa kollektiivinen menestys on myös jokaisen yksilön henkilökohtainen onni. Kansanvallassa kadunmies iloitsee vallankäyttäjille osoitetuista palkkioista ja huomioista, sillä hänellä on samat mahdollisuudet yltää valtiollisiin ansioihin kuin kaikilla muillakin.

xi.                           Kansanvallassa kaikki päätökset tehdään yleisellä hyväksynnällä, mikä automaattisesti tarkoittaa mukautumista lain ja oikeuden asettamiin rajoihin. Kansanvallassa päättäjät tuntevat vallankäyttönsä rajat paremmin kuin muissa hallitusmuodoissa ja ovat alistuvaisempia kärsimään ansaitun rangaistuksensa jos he rikkovat noita rajoja. Kansanvalta ei toisin sanoen ole mielivaltaa.

xii.                         Kansanvalta mukautuu parhaiten ihmisen luontoon ja käytökseen, sillä kuten muinainen Cicero kirjoitti, ”ihminen on jalo olento, jolla on syntyjään taipumus hallita eikä tulla hallituksi.” Kansanvallassa tämä ihmisluonteen perustaipumus toteutuu parhaiten, sillä siinä kaikki ovat hallitsijoita, ja kansanvallan kautta heidän tarvitsee mukautua vain omaan tahtoonsa.

xiii.                       Tyrannian ja sorron mahdollisuus on kaikkein pienin kansanvallassa. Kansanvalta ei oleta, että kaikki yhteiskunnan jäsenet ovat yhdenvertaisia (sellainen ajatus oli Nedhamista vastenmielinen), mutta että kaikkien olosuhteet ovat yhdenvertaisia. Kansanvallassa valtaa ei anneta kasautua liikaa yhden yksilön käsiin, eikä yhdenkään rangin tai eturyhmän anneta tehdä itsestään mitään etuoikeutettua aatelisluokkaa.

xiv.                       Viimeinen muttei vähäisin perustelu on se, että kansanvallassa kaikki vallankäyttäjät ovat tilivelvollisia mahdollisista virheistään ja väärinkäytöksistään. Tunaroivalla tai rikollisella kansanedustajalla ei toisin sanoen ole mitään etuoikeutta pysyä ikuisesti vallankahvassa, vaan hänet voidaan jättää äänestämättä uudelleen virkaansa.

           

Näitä Marchamont Nedhamin ajatuksia voi kukin maistella itsekseen ja pohtia niiden merkityksellisyyttä nykymaailmassa. Noissa neljässätoista perustelussa on sellaisia kohtia, jotka ovat jo toteutuneet nykyisessä kansanvallassa, sellaisia, jotka saisivat vielä toteutua ja kenties jopa sellaisia, jotka voisivat pysyäkin toteutumattomina. Minun kantani on, että olemassa olevan kansanvallan ei tulisi ainakaan vähentyä nykyisestä tasosta. Siitä Marchamont Nedhamkin olisi ollut samaa mieltä.