Rakuunoiden varhaishistoriaa

 

Rakuuna on nykysuomen sanakirjan mukaan ”ratsuväen sotilas tai mauste.” Vain jälkimmäinen näistä määritelmistä pitää paikkansa, sillä historiallisesti rakuuna nimenomaan ei ole ollut ratsuväen sotilas. Wikipedian määritelmä rakuunasta on osuvampi: sotilas, joka taisteli jalan, mutta liikkui ratsain. Nykyään rakuunoita ei juuri esiinny omana aselajinaan, ja esimerkiksi Suomesta viimeiset rakuunayksiköt lakkautettiin pian sodan jälkeen vuonna 1947. Maasotakoulun yhteydessä Lappeenrannassa toimi vielä vuoteen 2016 asti Rakuunaeskadroona, joka piti yllä rakuunoiden perinteitä ja koulutti varusmiehiä sotapoliiseiksi ja huoltotehtäviin. Britanniassa on yksikkö nimeltä Royal Dragoon Guards, joka perustettiin niinkin äskettäin kuin vuonna 1992. Hekään eivät tosin liiku enää ratsain vaan muodostavat motorisoidun tiedustelujoukon kuninkaallisille panssarijoukoille (Royal Armoured Corps). Ranskan maavoimista löytyy erikoisyksikkö nimeltä 13ͤ régiment de dragons parachutistes, jonka voi jo nimestään päätellä muodostuvan laskuvarjojääkäreistä. Rykmentti on siitä ainutlaatuinen, että sen historia ulottuu jopa vuoteen 1676 saakka, mikä tekee siitä erään Euroopan vanhimman yhä olemassa olevan sotilasyksikön. Mutta oliko rakuunoita olemassa jo ennen 13. rykmenttiä?

 

Populäärihistorian sivuilla törmää usein väitteeseen, että rakuunat keksittiin kolmikymmenvuotisen sodan aikana 1618–1648 ja että niillä oli yksi nimenomainen keksijä, saksalaisen sotilasurakoitsija ja palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeld (1580–1626). Erään legendan mukaan rakuunat olisivat saaneet nimensä siitä, kun Mansfeld vertasi heitä tulta syökseviin ja lentäen liikkuviin lohikäärmeisiin (ransk. ja engl. dragon). Nämä uskomukset ja legendat eivät kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua, sillä rakuunoiden historia ulottuu jopa kolmikymmenvuotista sotaa kauemmaksi.

 

Rakuunoiden prototyyppi on löydettävissä jo satavuotisen sodan (1337–1453) ajalta. Tuolloin sodankäynnissä tapahtui eräänlainen vallankumous tai ainakin paradigmasiirtymä, kun peitsin ja jousin varustetut jalkaväen sotilaat alkoivat haastaa ratsain taistelevien ja raskaasti haarniskoitujen ritarien taktista ylivaltaa. Dramaattisimman vaikutuksen satavuotisen sodan taistelukentillä teki pitkällä marjakuusijousella varustettu jousiampuja, jonka ansiosta englantilaiset tuhosivat täysin ranskalaisten ritarien armeijat Crécyn (1346), Poitiers’n (1356) ja Agincourtin (1415) taisteluissa. Jousimiehestä oli taistelussa kuitenkin hyötyä vain, jos hän saapui paikalle. Englannin kuningas Edvard III (1312–1377) oli oivaltanut tämän heti sodan alussa, ja jo vuonna 1339 kaikki englantilaisten armeijan kolmetuhatta jousimiestä matkasi hevosen selässä – vastakohtana niille 8 000 muulle rivisotilaalle, jotka kulkivat jalan. Taistelussa myös jousimiehet jalkautuivat, sillä miehen pituista marjakuusijousta ei voinut jännittää ja laukaista muuten kuin kahdella jalalla seisten. Englantilaiset eivät toisin sanoen olleet ratsastavia jousiampujia niin kuin saman aikakauden turkkilaiset ja mongolit, jotka kykenivät ampumaan lyhyillä sarvijousillaan laukkaavan hevosen selästä.

 

Ranskalaisilla kesti ottaa oppia englantilaisista vihollisistaan, mutta lopulta 1400-luvulle tultaessa myös he oivalsivat marjakuusijousimiesten taktisen painoarvon. Kun kuningas Kaarle VII perusti vuonna 1445 Ranskaan sen historian ensimmäiset vakinaisen aseväen komppaniat (compagnies d’ordonnance), hän liitti ritarien ja heidän asemiestensä taktiseen yksikköön myös ratsain liikkuvia jousimiehiä (francs archiers). 1500-luvulle tultaessa keskiaikainen ratsuväki jakaantui uudenlaisiksi taktisiksi ratkaisuiksi johtuen ruutiaseiden käyttöönotosta. Raskaasti haarniskoitu ritari pysyi pitkään lähes samanlaisena, kunnes 1500-luvun lopulla ritarin peitsi korvaantui pistooleilla ja miekalla. Haarniskaltaan keskiajan ritaria muistuttava ratsusotilas tunnettiin tästedes kyrassieerina. Ritaria avustaneet asemiehet muuntuivat erilaiksi kevyemmän ratsuväen sotilaiksi, joiden pääaseena olivat usein pistoolit tai jokin hevosen selästä käyteltävä kevyt musketti. Saksassa tällaisista ruutiasein varustetuista ratsusotilaista käytettiin yleisnimitystä Reiter tai Ritter. Ratsuväen historiaa tutkinut kreivi Friedrich Wilhelm von Bismarck (1783–1860) löysi esimerkkejä siitä, kuinka jalkasotilaita oli laitettu ratsaille francs archiersien tapaan 1500-luvun jälkipuolella. Vuonna 1582 Parman herttua Alessandro (1545–1592) päätti nopeuttaa etenemistään Alençonin herttua François’ta (1555–1584) vastaan asettamalla useamman komppanian verran jalkaväkeä kuormajuhtien selkään – kaksi sotilasta per kantojuhta. Aiemmin Alankomaiden vapaussodan aikana prinssi Ludvig Nassaulainen (1538–1574) määräsi viisisataa ratsumiestä ottamaan kaikki kyytiinsä yhden jalkasotilaan.

 

Rakuunat ilmestyvät sotatieteeseen 1600-luvun alussa, jolloin sotateoreetikko Johan Jacobi von Wallhausen (1580–1627) sisällytti heidät omana taistelijatyyppinään ratsuväen taktiikan opaskirjaansa. Wallhausen alleviivasi sitä, että rakuunat eivät olleet ratsusotilaita vaan pelkästään ratsain matkaavia jalkaväen sotilaita. Ulkonaisesta yhteneväisyydestään huolimatta rakuunoita ei siten saanut sekoittaa ns. arkebusieereihin ja karabinieereihin (joista jälkimmäisistä käytettiin myös saksalaista termiä Bandellier-Reuter), jotka käyttivät kevyitä muskettejaan hevosen selästä eivätkä jalkaväen sotilaina. Rakuunat eivät Wallhausenin mukaan järjestäytyneet ratsuväeksi edes hevosilla liikkuessaan, vaan heidän muodostelmansa oli silloinkin kahdensadan miehen vahvuinen komppania, joka koostui puoliksi musketööreistä ja puoliksi peitsimiehistä. Täten, kun rakuunat laskeutuivat ratsuiltaan, he olivat heti normaali jalkaväen taistelumuodostelma. Operatiivisesti rakuunoita oli hyödyllistä käyttää yllätyshyökkäyksiin vihollisen kortteereja vastaan vaikeakulkuisessa maastossa, kaupungeissa ja linnoissa, sillä rakuunat olivat tavallista ratsuväkeä hyödyllisempiä porttien valtaamisessa ja katutaistelussa. Niissä tilanteissa rakuunat saivat Wallhausenin mukaan erityistä etua myös peitsimiehistään, jotka olivat musketöörejä parempia sulkemaan ahtaita katuja tai puiden välissä kulkevia polkuja.

 

Wallhausenin saksankielisessä tutkielmassa rakuunoista käytettiin nimitystä Dragoen. Pian saksan kieleen kuitenkin ilmaantui kilpaileva kirjoitusmuoto Tragonern, mikä osaltaan kertoi termin etymologiaan liittyvästä epäselvyydestä. Skotlantilainen sotatieteilijä James Turner (1615–1686), joka itse ehti osallistua kolmikymmenvuotiseen sotaa Ruotsin värien alla, oli sitä mieltä, että rakuunan nimi juonsi lohikäärmeestä, jota palavan muskettiluntun kanssa laukkaava rakuuna muistutti. Teoria on kummallinen jo senkin takia, että rakuunat tuskin olisivat ratsastaneet luntut palaen silloin, kun asetta ei olisi tarvittu (kookkaan lunttulukkomusketin käytteleminen hevosen selästä olisi sekin ollut jo itsessään lähes mahdottomuus). Etymologiaa vuonna 1625 selittänyt englantilainen Francis Markham oli vakuuttunut siitä, että nimi tuli ratsusotilaiden kantamasta lyhyestä musketista, josta käytettiin nimitystä dragon. Vaihtoehtoisia selityksiä myöhemmille etymologeille olivat roomalaisen Flavius Vegetiuksen (300-luku) teksteissä esiintyvä sotilaan synonyymi draconarius sekä saksalainen verbi tragen – ”kantaa.” Mitään lopullista yhteisymmärrystä rakuunan etymologiasta ei edelleenkään ole.

 

Rakuunat ilmaantuivat saksalaisiin uutisteksteihin vasta kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Uutiskronikka Theatrum Europaeum mainitsi rakuunat (”Tragoniern”) ensimmäisen kerran vuonna 1626, jolloin niiden konteksti oli keisarillisen eversti Gabriel Pechmanin (?–1627) komentama armeijakunta. Tämä armeijakunta oli useasta rykmentistä koottu ”lentävä kolonna” (ransk. armée volante), jonka tehtävänä oli seurata ja häiritä Ernst von Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin herttua Johann Ernstin (1594–1626) armeijaa sen edetessä Pohjois-Saksasta etelään kohti Habsburgien keskieurooppalaisia perintömaita nykyisen Tšekin tasavallan ja Slovakian alueilla. Keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein (1583–1634) kertoi kirjeessään Pechmanin armeijakunnan vahvuuden olleen 33 ratsuväen komppaniaa ja 600 rakuunaa (”Drachonen”), ja taisteluyhtymän yhteisvahvuudeksi annettiin aikalaispamfleteissa n. 6 000 miestä. Pechmanin lentävän kolumnin harjoittama jatkuva ahdistelu ilmeisesti vaikutti siihen, että juuri Mansfeldin uskottiin keksineen rakuunat omana aselajinaan. Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin armeijassa palvellut englantilainen sotilas Sydnam Poyntz (1607–n. 1670) kertoi muistelmissaan, että lisätäkseen armeijansa liikkuvuutta ja pysyäkseen edellä ahdistelijoitaan Mansfeld siirsi Troppaun kaupungin luona jalkaväkensä joko hevosten selkään tai kuormavaunujen kyytiin: ”Siellä peitsimiehistämme tehtiin rakuunoita [Dragoniers]”, Poyntz muisteli. Innovoinnin sijasta Mansfeld vaikutti enemmänkin ottaneen oppia keisarillisista vihollisistaan.   

 

Siinä vaiheessa, kun Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf (1594–1632) liittyi sotaan vuonna 1630, rakuunoista oli jo ehtinyt tulla aivan itsestään selvä osa aikakauden armeijoita. Tukholman kamarikollegion arkistot paljastavat, että ruotsalaisilla oli ollut palveluksessaan rakuunoita jo vuonna 1622, jolloin Liivinmaalla oli rullien mukaan kahdeksan ”kornettia” tai tuhat miestä rakuunoita. Rullien määritelmä on jokseenkin ristiriidassa sen Wallhausenin väitteen kanssa, että rakuunat olivat yksiköiltään järjestetty jalka- eikä ratsuväen mukaan, sillä kornetti oli nimenomaan ratsuväen yksikkö. Rullat antavat myös ymmärtää juuri ruotsalaisten olleen varhaisia edelläkävijöitä rakuunoiden käyttöönotossa Saksan keisarillisten sijasta. Keväällä 1626 Liivinmaan Wolmarissa oli komppanian verran rakuunoita Hans Wrangelin (1588–1667) komennossa ja 28 miestä Melchior von Wurmbrandin (1586–1637) rakuunoita Riiassa. Samaan aikaan Wurmbrand komensi Riiassa myös kokonaista jalkaväen rykmenttiä, mikä todistaa Wurmbrandin rakuunoiden olleen lähtökohtaisesti osa jalkaväkeä eikä ratsujoukkoja. Tammikuussa 1627 rakuunoiden institutionaalinen luonne hämärtyi, kun Preussin varuskuntien rakuunoista yksi komppania luettiin osaksi ratsuväkeä mutta kaksi komppaniaa listattiin edelleen jalkaväen alle. Ruotsalaisilla oli 1620-luvulla selvästi jonkinlaista epäselvyyttä siitä, olivatko rakuunat ratsu- vai jalkaväkeä.

 

Ruotsalaisten noustessa maihin Saksassa vuonna 1630 rakuunat olivat erottautuneet virallisesti jo omaksi aselajikseen: eversti Georg Christoph von Taupadel (1595–1647) komensi Preussissa joulukuussa 1630 kokonaista viiden komppanian (636 miehen) rakuunarykmenttiä, joka odotti siirtoa Saksaan. Rakuunoiden yleisnimekkeen alle lienee luettava myös eräs mystinen erikoisyksikkö, jonka Kustaa II Aadolf toi mukanaan Saksaan. Maaliskuussa 1630 kuningas oli määrännyt maaherra Nils Krakin värväämään Göötanmaalta, Smoolannista ja Södermanlandista puolikkaan komppanian verran metsästäjiä ja riistanvartijoita, ”joita käytetään meidän mukanamme taistelukentällä.” Erämiesten piti toisin sanoen toimia kuninkaan itsensä henkilökohtaisena suojausjoukkona. Tarkka-ampujilla tuli olla muskettien lisäksi myös satulat ja ratsut rakuunoiden tapaan. Tätä yksikköä voikin hyvällä syyllä pitää modernin Ruotsin puolustusvoimien erikoisjoukkojen eli Särskilda operationsgruppenin varhaisena edelläkävijänä.

 

Samaan aikaan rakuunat yleistyivät muissakin armeijoissa. Wallensteinin keisarillisessa armeijassa oli vuonna 1627 jo 25 komppaniaa Saksasta, Puolasta ja Sleesiasta värvättyjä rakuunoita. Vuonna 1630, jolloin keisarillisen armeijan koko oli suurimmillaan, Ernesto Montecuccolin (1582–1633) kymmenen rakuunakomppaniaa oli muuttunut kyrassieereiksi eli raskaaksi ratsuväeksi, kun taas Johann Barwitz von Fernmotin (1597–1667) viisi rakuunakomppaniaa olivat kasvaneet ja muuttuneet kymmeneksi jalkaväen komppaniaksi. Daniel Hebronin (1584–1628) kymmenen puolalaista rakuunakomppaniaa oli ilmeisesti vapautettu palveluksesta Hebronin kuoltua vuonna 1628. Vuoteen 1636 mennessä keisarillisilla oli yhdeksäntoista rakuunarykmenttiä, mutta niiden tosiallinen koko vaihteli kymmenestä komppaniasta vain kahteen. Ranskalaiset vaikuttavat omaksuneen rakuunat verrattain myöhään. Ranskassa ratsain taistelevat karabinieerit olivat olleet keskeinen osa ratsuväkeä, ja kehityskulku meni siellä siten, että karabinieerit jalkautettiin rakuunoiksi eikä jalkasotilaita niinkään nostettu ratsaille. Vuonna 1635, jolloin Ranska liittyi Ruotsin rinnalle sotaan Habsburgeja vastaan, kardinaali Richelieu (1585–1642) antoi vihdoin määräyksen järjestää karabinieerien aselajista kuusi rakuunarykmenttiä. Kenttämarsalkka Henri de Rohan (1579–1638) tosin suhtautui nuivasti rakuunoihin: hänen mukaansa ne pilasivat jalkaväen, kun jokainen sotilas hinkui minkä tahansa kaakin selkään päästäkseen paremmin ryöstelemään ja hävittämään. Rakuunat löysivät tiensä Manner-Euroopan taistelukentiltä myös Englannin sisällissotaan: Oliver Cromwellin (1599–1658) ”uuteen malliarmeijaan” (New Model Army) lukeutui tuhannen miehen vahvuinen rakuunarykmentti.

 

Sekä kolmikymmenvuotisessa sodassa että Englannin sisällissodassa taistellut James Turner jalosti 1670-luvulla kirjoittamassaan sotatieteellisessä tutkielmassa rakuunan käsitettä eteenpäin siitä, mitä Wallhausen oli hahmotellut vuosisadan alussa. Turnerille rakuunat olivat nimenomaan musketöörejä, joiden tehtävänä oli taistelussa jalkautua ratsuväen sekaan ja tukea näiden hyökkäystä tulellaan: juuri näinhän ruotsalaisten jalkaväki oli tukenut ratsuväkeään Breitenfeldin voitokkaassa taistelussa vuonna 1631. Muissa olosuhteissa rakuunat olivat erinomaisia joukkoja suojaamaan solia ja siltoja ja asettumaan suojaisiin ampuma-asemiin esimerkiksi pensasaitojen taakse. Turner oli myös sitä mieltä, että voidakseen paeta takaa-ajavaa vihollisen ratsuväkeä, rakuunoiden pitäisi pystyä ampumaan musketilla myös satulasta käsin. Wallhausenin kirjoittaessa omaa tutkielmaansa 1600-luvun alussa tämä ei olisi ollut edes teoreettisesti mahdollista, sillä jalkaväen käyttämä lunttulukkomusketti oli niin pitkä ja raskas, että se tarvitsi tuekseen hakahaarukan tai jotain muuta pelkkää käsivartta vahvempaa. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana alkoivat jalkaväenkin parissa kuitenkin yleistymään kevyemmät musketit, jotka laukaistiin palavan luntun sijasta piilukolla. Nämä uudenlaiset ns. sieppolukkomusketit alkoivat hämärtämään eroa arkebusieerien ja karabinieerien käyttämien erikoisaseiden ja jalkaväen muskettien välillä, vaikkakin jalkaväen käyttämän aseen pituus pysyi edelleen rajoittavana tai vähintäänkin hankaloittavana tekijänä hevosen selästä ammuttaessa.

 

Rakuunat pysyivät pitkään kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen ensisijaisesti ratsastavina musketööreinä, ja heidän luonteensa alkoi muuttua vasta lähestyttäessä 1800-luvun alkua ja Napoleonin (1769–1821) sotia. Tuossa vaiheessa rakuunoiden sivuaseeksi oli vakiintunut ratsuväen sapeli, ja rakuunat saattoivat suorittaa samanlaisia kylmillä aseilla rynnäköintejä kuin tavallinenkin ratsuväki. Aiempaa tuhoisempien taisteluvälineiden kehitys 1800-luvun puolivälistä lähtien alkoi tekemään ratsuväen hyökkäyksistä aiempaa vaarallisempia ja riskialttiita hankkeita, ja 1900-luvulle tultaessa rakuunat olivat palanneet ratsain kulkevaksi jalkaväeksi. Toisessa maailmansodassa jalkaväkeä oli nopeampi kuljettaa kuorma-autoilla tai panssariajoneuvojen kyydissä kuin hevosilla, ja rakuunat alkoivat haihtua pois omana aselajinaan. Vietnamin sodassa lentävät kolonnat taivalsivat kirjaimellisesti ilmassa, kun rakuunoiden perinteitä vaalinut amerikkalaisten 1. ratsuväkidivisioona omaksui kulkuvälineekseen helikopterin.

 

Rakuunoiden aselaji oli tuolloin kauempana varhaishistoriastaan kuin koskaan aiemmin.

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

 

Riksarkivet (Tukholma)

                      Riksregistraturet

 

Friedrich Wilhelm Graf von Bismarck. (1855). On the Uses and Application of Cavalry in War. Lontoo: T. & W. Boone. North Ludlow Beamish, engl.

 

Philippe Contamine. (1972). Guerre, état et société à la fin du moyen âge: Études sur les armées des rois de France 1337–1494. Pariisi: Mouton Éditeur. 

 

C. F. Firth. (1992). Cromwell’s Army: A History of the English Soldier during the Civil Wars, The Commonwealth and the Protectorate. Lontoo: Greenhill Books. Ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1902.

 

Joseph Kočí ja Gabriela Čechová, toim. (1974). Documenta Bohemica Bellum Tricennale Illustrantia: Der Dänisch-Niederdeutsche Krieg und der Aufstieg Wallensteins 1625–1630. 4. Praha: Academia Prag.

 

Julius Mankell. (1865). Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördeling sedan slutet af femtonhundratalet. 2. Tukholma: C. M. Thimgren.

 

Sydnam Poyntz. (1908). The Relations of Sydnam Poyntz 1624–1636. Lontoo: Camden Society. A. T. S. Goodrick, toim.

 

Michael Prestwich. (1996). Armies and Warfare in the Middle Ages: The English Experience. New Haven: Yale University Press.

 

Louis Susane. (1874). Histoire de la cavalerie fran­çaise. 2. Pariisi: J. Hetzel.

 

Ferdinand Tadra. (1879). Briefe Albrechts von Waldstein an Karl von Harrach (1625–1627). Wien: Karl Gerold’s Sohn.

 

Theatrum Europaeum. (1662). 1. Frankfurt am Main: Daniel Fieder.

 

The English Encylopaedia: Being a Collection of Treatises. and a Dictionary of Terms, Illustrative of the Arts and Sciences. (1802). 3. Lontoo: G. Kearsley.

 

James Turner. (1683). Pallas Armata: Military Essayes Of the Ancient, Grecan, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671. Lontoo: Richard Chiswell.

 

V. Vuksic ja Z. Grbasic. (1993). Cavalry: The History of a Fighting Elite, 650BC–AD1914. Lontoo: Cassell.

 

Johann Jacobi von Wallhausen. (1616). Kriegskunst zu Pferdt. Frankfurt am Main: Pauli Jacobi.

 

Peter H. Wilson. (2024). Iron and Blood: A Military History of the German-speaking Peoples since 1500. Lontoo: Penguin.

Tuntematonta tuntemattomampi sotaromaani

 

Suomalaisella sotaromaanilla ei voisi olla juuri kurjempaa kohtaloa kuin tulla julkaistuksi samaan aikaan Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kanssa. Näin kuitenkin kävi Jussi Talven sotaromaanille Ystäviä ja vihollisia, joka tuli kirjakauppoihin vain puolitoista kuukautta ennen Tuntematonta sotilasta vuonna 1954. Seuraukset olivat ilmiselvät: Linnan kirja mestattiin heti Helsingin Sanomien arviossa, minkä jälkeen siitä kuitenkin tuli kansan parissa Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen veroinen suosikki ja klassikko. Talven oma suurteos jäi paisuneet mittasuhteet saaneessa kirjasodassa pysyvästi kilpailijan varjoon. Mutta oliko kohtalo ansaittu?

 

Kuuluisassa Helsingin Sanomien arviossaan kriitikko Toini Havu lyttäsi Tuntemattoman sotilaan ”purnaajien sotana” ja vertasi Linnan kirjaa epäedullisesti vähän aiemmin ilmestyneeseen Talven teokseen. Havun arvio on usein ymmärretty konservatiiviseksi reaktioksi liian radikaalina pidettyyn Tuntemattomaan, ja pilapiirtäjä Kari Suomalainen tiivisti kiistan pilakuvaan, jossa suomalainen sodan kirjallisuuskuva jakaantui joko Runebergin ylevään Vänrikki Stooliin tai resuiseen purnaajalaumaan Linnan kirjan sivuilta. Dikotomia on yllättävä, kun lukee Ystäviä ja vihollisia, sillä Talven kirja on jopa rohkeampi ja radikaalimpi sodan tulkinta kuin kuuluisa kilpailijansa. Tämä ristiriita nousee parhaiten esille, kun soveltaa Ystäviin ja vihollisiin ns. kriittistä analyysia, jossa kirjaa jäsennetään sen sisältämien konfliktien ja vastakkainasettelujen kautta.

 

Kriittinen analyysi on helpoin tapa lähestyä mitä tahansa sotaromaania, sillä sota on kirjaimellisesti konflikti vihollisten välillä. Tämä lähtökohta tulee selväksi jo pelkästään Talven kirjan nimestä. Mutta kirjan nimessä on vihollisten lisäksi myös toinen sana, ystävät. Kirjan historiallinen ristiriita nouseekin siitä seikasta, että Suomella oli vuosien 1941 ja 1944 välillä kaksi vihollista ja kaksi ystävää, jotka kummatkin olivat kansallissosialistinen Saksa ja Neuvostoliitto. Tämän asetelman takia kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa suomalaiset tukevat saksalaisten hyökkäystä Aunuksen Karjalassa, jälkimmäisessä osassa ollaan Lapin sodassa. Jäätyneessä Aunuksessa venäläisten kyky sietää tappioita alkaa jo raastaa niin saksalaisten kuin suomalaistenkin aseveljien hermoja. Vihollisen talviseen sissisotaan erikoistuneen eliittiosaston puolestaan huhutaan koostuvan suomalaisista maanmiehistä. Eräässä jälkimmäisen osan kohdassa suomalaisten kolonna hätkähtää taivaalta syöksyviä rynnäkkökoneita, kunnes ymmärtävät siipien punatähtien tarkoittavan muuta kuin hyökkäystä: ystäviä ovat.

 

On siis käynyt toteen leikinlaskumme: ystävät ovat nyt vihollisia, viholliset ystäviä. Merkillistä touhua.

 

Linnan klassikon tunnetuin ristiriita kulkee miehistön ja upseeriston välillä, mihin seikkaan monet Tuntemattoman tunnetuimmat ja mehukkaimmat dialogit liittyvät. Talven kirjassa asia ei ole aivan yhtä yksioikoinen. Kirjan päähenkilö, reservin tykistöupseeri Honka, kohtaa alituista syrjintää kantaupseeristoon kuuluvan esimiehensä taholta, vaikkakin epäreilun kohtelun taustalla vaikuttaa olevan perhesuhteista kummunnut henkilökohtainen kauna eikä niinkään institutionaalinen ylenkatse. Vuosikausien aikana jatkunut kaltoinkohtelu lopulta purkaantuu Lapin sodassa, kun Honka ilmaisee suoranaisen marxistisen tulkintansa asevoimien kaksijakoisesta upseerikunnasta: te kantaupseerit olette patriiseja, me reservinupseerit plebeijejä.

 

Eräs Talven kirjan läpi kulkeva konflikti on luonteeltaan seksuaalinen. Kirjassa tapahtuu suomalaisen upseerin tekemä raiskaus, minkä lisäksi Lapin sodan yhteydessä huhutaan saksalaisten suorittamista seksuaalisen väkivallan spektaakkeleista. Kirjaan mahtuu kaksi naishenkilöä, sairaanhoitajana työskentelevä lotta ja Venäjän karjalainen teinityttö, mutta muualla viitataan lähinnä kotirintaman vaimoihin eikä aina lainkaan positiivisessa valossa: suomalaisten naisten seurustelu saksalaisten ja myöhemmin jopa neuvostoliittolaisten kanssa on aihe, joka kaivelee sotilaita rintamalla. Ystävien ja vihollisten rohkein veto vuonna 1954 on ollut homoseksuaalin sisällyttäminen sotaromaanin henkilögalleriaan; homoseksuaalisuushan oli 1950-luvun Suomessa paitsi tabu niin myös rikos. Tätä se oli ollut tietenkin myös sodan aikana, niin suomalaisten kuin saksalaisten armeijassa, mistä syystä oma seksuaalisuus oli taakka, jota tuli kantaa salassa, jottei se ajautuisi konfliktiin sotilaallisen instituution kanssa.

 

Koko hänen elämänsä oli ollut jo monia vuosia alituisella veitsen terällä. Ennemmin tai myöhemmin tulisi romahdus. Hänen tapauksessaan romahdus merkitsi kuolemaa. Olisi parempi kuolla nyt, hyökkäyksessä – vapautua oman itsensä taakasta, palata takaisin maaksi, tuhkaksi palaa. Alkuaineista, energiasta, joka ei milloinkaan häviä, voitaisiin luoda uusi yksilö, parempi kokonaisuus, ehjä sielu…Mutta tuskankin keskellä oli ollut ihanaa elää, ihanaa toteuttaa itseään.

 

Lähes kaikissa sotaromaaneissa kulkee ristiriita kuolemanpelon ja tappamisen halun välillä, ja niin myös Talven kirjassa. Nuori sotilas kamppailee väkivaltaisen kuoleman pelon kanssa, kun taas vakavasti alkoholisoitunutta upseeria vainoaa asteittainen kaatuminen omaan addiktioon. Ensimmäisen lapsensa saanut vastavihitty upseeri haluaa vain selvitä sodan loppunäytöksestä hengissä, ja miehistön aliupseeri säästää sodasta piittaamatta systemaattisesti rahaa rakentaakseen sodan jälkeen talon itselleen ja perheelleen. Talvella on oma vastineensa Tuntemattoman Rokalle, mutta evakkokarjalaisen sijasta Talven hahmo on romani – siinäkin eräs vähemmistö, joka ei ennen Talven kirjaa juuri esiintynyt suomalaisessa sotakirjallisuudessa. Toki Ystäviin ja vihollisiin mahtuu myös sotakirjallisuuden klisee, sadistinen SS-mies, joka vain nauttii tappamisesta ja jopa siinä määrin, ettei välitä, osuuko hänen kiväärinsä kiikaritähtäimeen venäläinen, suomalainen tai toinen saksalainenkin. Kuolema sodassa on toki sattumanvarainen, kuten muutaman hahmon kohdalla pääsemme oppimaan. Eräs kuolema on graafisuudessaan sitä luokkaa, että se voisi löytää paikkansa myös kauhukirjallisuuden sivuilta.

 

Ystävien ja vihollisten luettuaan näyttäytyy vuoden 1954 ”kirjojen jatkosota” sangen hämmentävänä ilmiönä. Sen sijaan, että olisi lytännyt dialektiikan kyllästämän Ystävät ja viholliset wokena, intersektionaalisuutena ja kulttuurimarxismina (niin kuin epäilemättä tänä päivänä kävisi), sama kriitikko, joka nuiji Tuntemattoman kuitenkin ylisti Ystäviä ja vihollisia ”monumentaaliseksi, suurimittaiseksi sotaromaaniksi, jota meillä ei aikoihin hevillä ylitettäne.” Tämä siis siitäkin huolimatta, että Linnan kirja oli Talvea merkittävästi häveliäämpi, sovinnaisempi eikä poliittisuudessaan Ystäviä ja vihollisia juurikaan epäisänmaallisempi (myös Talven kirjassa sivalletaan ohimennen Mannerheimia). Syy Tuntemattoman sotilaan ja Ystävien ja vihollisten vastaanottaman kirjallisuuskritiikin ristiriitaisuuteen saattaakin löytyä tyylistä eikä niinkään sisällöstä. Talven henkilögalleriaan lukeutuneen alkoholisoituneen komendantin synkät yksinpuhelut tuovat mieleen Dostojevskin klassikot, kun taas Talven metatason tapa kuvata sotalaitosta liikkuvana, hengittävänä ja elollisena ilmiönä sisältää selkeitä viitteitä Tolstoin Sotaan ja rauhaan, epäilemättä sotakirjallisuuden kaikkein ylittämättömimpään ja suurimittaisimpaan suurteokseen. Käänteisesti Linna valitsi Tuntemattoman sotilaan esitystavaksi näytelmällisen muodon, jossa teksti koostuu aivan voittopuolisesti henkilöiden dialogista vailla introspektion tai metakerronnan tasoja (jälkimmäistä esiintyy vähemmän leikellyssä Sotaromaanissa). Siinä, missä Talven verrokit löytyvät maailmankirjallisuuden klassikoista, Linnan selkein inspiroija on ollut Aleksis Kivi; Tuntematon sotilas onkin oikeastaan Nummisuutarit juoksuhaudassa, mikä epäilemättä selittää Tuntemattoman sotilaan horjumattoman aseman kesäteatterien ikisuosikkina. Tämä sotaromaanigenren rahvaanomaistaminen saattoi olla se perimmäinen syy, miksi kirjallisuuskriitikot ylistivät Ystäviä ja vihollisia ja kansa rakasti Tuntematonta sotilasta.

 

Suuren yleisön unohtaman Ystävien ja vihollisten renessanssi saa epäilemättä edelleen odottaa omaa aikaansa.

 

 

Jussi Talvi. (1985). Ystäviä ja vihollisia. Helsinki: Kirjayhtymä, 373 s. Ilmestyi ensimmäisen kerran 1954.