Uusi vanha Eurooppa ja vanha uusi Eurooppa

Tammikuussa 2003, aivan Irakia vastaan aloitetun sodan aattona, Yhdysvaltojen tuolloinen puolustusministeri Donald Rumsfeld vastasi lehdistötilaisuudessa alankomaalaisen journalistin esittämään kysymykseen Yhdysvaltojen eurooppalaisten liittolaisten suhtautumisesta mahdolliseen maasotaan Irakissa. Vastatessaan lehtimiehen esittämään kysymykseen Rumsfeld tuli muotoilleeksi jaottelun Euroopan maiden kesken. Ne Euroopan maat, ensisijaisesti Ranska ja Saksa, jotka suhtautuivat nuivasti tai jopa torjuvasti Yhdysvaltojen kaavailemaan sotilasoperaatioon, edustivat Rumsfeldin mielestä ”vanhaa Eurooppaa”. Itäisen Euroopan tuoreimmista Nato–maista löytyneet Yhdysvaltojen tukijat, kuten Tšekki, Unkari, Bulgaria, Puola ja Baltian maat, kuuluivat puolestaan ”uuteen Eurooppaan”. Rumsfeldin lausunto synnytti toisaalta vastalauseita ranskalaisten ja saksalaisten parissa, jotka eivät erityisemmin pitäneet rinnastuksesta Yhdysvaltojen sotapolitiikkaa vastustaneisiin Kuubaan ja Libyaan, mutta toisaalta ranskalaiset ja saksalaiset pitivät sitä myös jonkinlaisena tunnustuksena Ranskan ja Saksan historiallisesta arvovallasta eurooppalaisen valtiojärjestelmän puitteissa. Saksassa assosiaatiota vanhaan Eurooppaan tervehdittiin suoranaisella helpotuksella, sillä ”uudella Euroopalla” oli Saksan lähihistoriassa varsin kielteisiä konnotaatioita.

Tällaiset näkemykset tulivat yllätyksenä Donald Rumsfeldille, joka piti itseään hyvinkin originellina ajattelijana ja joka oli kuvitellut keksineensä ensimmäisenä jaottelun uuden ja vanhan Euroopan välillä. Tämä kuvitelma oli väärä, sillä historiallisen dekonstruktion kautta Rumsfeldin ajattelu voidaan johdattaa yllättävään alkulähteeseen, Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisen puolueen manifestiin. Polku Donald Rumsfeldista Karl Marxiin ei ole kuitenkaan suora, vaan sen varrelta löytyy odottamattomia ja vääriä mutkia. 

Uuden ja vanhan Euroopan käsitteiden alkuperää dekonstruoidessa on matkattava ajassa taaksepäin, aloittaen vuodesta 2003. Uuden vanhan Euroopan ensimmäinen ja kaikkein äkkiväärin mutka ajassa taaksepäin kulkiessa on die Neuordnung Europas. Lyhyesti sanottuna Neuordnung oli Saksan kansallissosialistien voitokas visio toisen maailmansodan jälkeisestä Euroopasta. Neuordnung ei ollut ikinä mikään loppuun ajateltu tulevaisuudenvisio, sillä saksalaiset kansallissosialistit eivät ylipäätään arvostaneet pitkälle vietyä ajattelua. Adolf Hitlerin hapeton monologikirja Mein Kampf, erinäiset kansallissosialistiset ohjelmajulistukset sekä Saksan sodanaikainen toiminta sen miehittämillä alueilla antavat kuitenkin joitain vihjeitä Neuordnungin yleisistä suuntaviivoista. Samanaikaisesti sekä henkisesti lyijynraskas että älyllisesti höyhenkevyt Mein Kampf vihjailee Hitlerin tavoitelleen Saksalle samanlaista siirtomaaisännän roolia Euroopassa kuin mikä Britannialla yhä oli maailmanlaajuisessa mittakaavassa sotienvälisenä aikakautena. Sodan aikana Hitlerin alkuperäinen ajatushaamu jalostui näkemykseen ”Saksalaisen kansakunnan suurgermaanisesta valtakunnasta ” (Grossgermanisches Reich Deutscher Nation). Kyseessä olisi ollut jonkinlainen arjalaisreservaatti, joka olisi sisällyttänyt Saksan ja Itävallan lisäksi vielä Puolan, Ukrainan, Valkovenäjän, Baltian sekä kaikki skandinaaviset maat, mukaan lukien Ruotsin, jolla ei propagandaministeri Joseph Goebbelsin mielestä ollut oikeutta valtiolliseen olemassaoloon (tuhatvuotinen Ruotsi olisi toki voinut antaa samanlaisen tuomion hätäisesti kokoon kyhätylle ja historiallisesti keinotekoiselle Saksan kansallisvaltiolle). Kansallissosialistien arjalainen eläintarha olisi ollut uuden eurooppalaisen valtiojärjestelmän ydinosa. Sen ulkopuolelle jääneet läntisen ja eteläisen Euroopan kansakunnat olisivat järjestäneet suhteensa hegemoniseen Saksaan liittolaisten ja satelliittivaltioiden tavoin. 

Suurgermaanisen valtakunnan esteenä oli se seikka, että itäisen Euroopan arjalaisia laidunmaita asuttivat aivan vääränlaiset ihmiset, juutalaiset ja slaavit. Mitään uutta Eurooppaa ei voisi syntyä, ellei näitä ali-ihmisiä ensin raivattaisi pois herrakansan tieltä. Se, kuinka kansallissosialistit ryhtyivät käytännössä toteuttamaan uuden Euroopan visiotaan miehitetyssä Puolassa sekä Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla, selviää Timothy Snyderin kirjasta Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä (2014). Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Snyder kuljettaa Hitlerin rinnalla myös toista juonta Josef Stalinista, joka ei tyytynyt tavoittelemaan uutta Eurooppaa vaan pyrki luomaan kokonaan uuden ihmislajin, anthropophagus sovieticuksen. Kollektivismin hedelmistä nauttineessa Ukrainassa neuvostoihmiset kirjaimellisesti olivat sitä mitä söivät. 

Dekonstruktion seuraava mutka kaartaa päinvastaiseen suuntaan kuin kansallissosialistinen Neuordnung. Siinä, missä Adolf Hitlerin uusi Eurooppa oli saksalainen, tšekkiläisen valtiomies Tomáš Masarykin uusi Eurooppa oli ei-saksalainen. Masarykin poleeminen kirja Nová Evropa ilmestyi Pietarissa vuonna 1917 aikana, jolloin Saksan voitto meneillään olleessa maailmansodassa näytti mahdolliselta tai jopa todennäköiseltä lopputulokselta ja jolloin Venäjä, Saksan vaarallisin vihollinen idässä, oli hukkumaisillaan tulvilleen riistäytyneen vallankumouksen kuohuihin. Masaryk julisti, että meneillään olleessa maailmansodassa (kuten hän sitä ensimmäisten joukossa nimitti) oli kyse yleisesti demokratian ja tasavaltalaisuuden taistelusta saksalais-itävaltalaista itsevaltiutta ja tyranniaa vastaan ja aivan erityisesti itäisen Euroopan slaavilaisten kansakuntien taistelusta kansallisen itsemääräämisoikeuden puolesta pangermanistista kolonialismia ja imperialismia vastaan.

Sodan ainoa tavoiteltava lopputulos oli siten demokraattisten ja itsenäisten kansakuntien voitto pangermaanisista ja imperialistisista Saksasta ja Itävallasta. Saksan ja Itävallan imperialismista vapautunut uusi Eurooppa järjestettäisiin kansallisuusperiaatteen mukaisesti. Siinä jokaiselle pienellekin kansakunnalle pyrittäisiin luomaan puitteet omaan valtiolliseen olemassaoloon. Näiden kansallisvaltioiden yläpuolella toimisi yhteisenä kommunikaatiotilana ja valtiollisena sovittelijana ”kansojen liitto”, joka puuttuisi tarvittaessa jäsenvaltioiden sisäisiin asioihin ja estäisi siten uuden maailmansodan syttymisen. Masaryk oli ajatuksineen pitkälti samoilla linjoilla kuin Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson, joka ajoi Versailles’n rauhanneuvottelujen yhteydessä lävitse ajatuksen Kansainliitosta. Eräs järjestelmän hyötyjistä oli Masarykin kotimaa Tšekki, joka sai Slovakian kanssa yhdistyneenä oman valtiollisen olemassaolon Itävalta-Unkarin keisarikunnan romahdettua. Uuden Tšekkoslovakian tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Tomáš Masaryk itse. Tiedämme nyt, mikä oli Masarykin ja Wilsonin visioiden pohjalle rakennetun, uuden eurooppalaisen valtiojärjestyksen lopullinen kohtalo. Oli Masarykille siunaus, että hän ehti kuolla vuonna 1935, neljä vuotta ennen sitä, kun kansallissosialistinen Saksa jälleen nielaisi tšekit osaksi pangermanistista suurvaltakuntaa. Myös Masarykin ja Wilsonin kaavailema Kansainliitto osoittautui suprakansallisena instituutiona kykenemättömäksi estämään uuden maailmansodan syttymisen. 

Dekonstruktion polku suoristuu Masarykin Nová Evropan jälkeen, ja välimatka seuraavaan kaarteeseen venyy puolen vuosisadan pituiseksi. Tuolloin, tarkalleen sanoen heinäkuun 25. päivä vuonna 1864, saatamme lukea Helsingissä ilmestyneen Finlands Allmänna Tidningin no. 169 sivuilta ranskalais-venäläisestä debatista, jonka keskiössä oli kiista uuden ja vanhan Euroopan määritelmistä. Debatin alkujuuri oli ranskalaisessa Le Pays -sanomalehdessä 13. heinäkuuta ilmestynyt kirjoitus, joka teki eron Ranskan ja Britannian edustaman ”uuden Euroopan” sekä Itävallan, Preussin ja Venäjän edustaman ”vanhan Euroopan” välillä. Britannian hallitus ei voinut ”tavata samalla tiellä” Wienin, Berliinin ja Pietarin hallituksia, Le Pays julisti. Britannia ei voinut kohdata muita kuin Ranskan hallituksen, joka kulki Britannian tavoin vastakkaiseen suuntaan kuin vanhan Euroopan valtiaat, sillä Ranskan hallitsijat kiinnittivät huomiota kansan toiveisiin, oikeuksiin ja intresseihin. ”Se on edistyksen tie, sivilisaation ja vapauden tie, tulevaisuuden tie”, Le Pays innostui hehkuttamaan uuden Euroopan visiotaan.

Ranskalaisen sanomalehden polemiikki ei mennyt nielemättä lävitse Pietarissa ilmestyneessä Journal de St: P:bourgissa, jonka kirjoittaman vastineen Finlands Allmänna Tidning julkaisi ruotsinnettuna. Journalilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Ranska ja Britannia lähentyisivät toisiaan yhteistyön ja rauhaisan rinnakkaiselon merkeissä; sen sijaan Venäjän luokittelu Preussin ja Itävallan kanssa osaksi jotain ”vanhan Euroopan” yleiskäsitettä sai pietarilaisten journalistien vatsat närästämään. Journal de St: P:bourg ei ymmärtänyt, miksi Ranskan ja Britannian välinen yhteisymmärrys piti heijastaa Itävaltaa, Preussia ja Venäjää vastaan. Le Pays ei mitenkään kyennyt osoittamaan, että Britannian ja Ranskan yhteisymmärryksen takana olisivat samankaltaisuudet niiden poliittisissa instituutioissa ja valtioiden sisäisissä logiikoissa; lehtihän oli päinvastoin todennut, että ”oligarkkisen Englannin ja demokraattisen Ranskan tulisi ojentaa toisilleen kätensä”. Eivätkö yhtä lailla epädemokraattiset Preussi ja Itävalta muka olleet Britannian kädenojennuksen arvoisia? Journal de St: P:bourg olisi toki voinut nostaa esille myös senkin seikan, ettei Ranska ollut tuolloin mikään demokratia vaan Napoleon Bonaparten veljenpoika Louis-Napoleonin itsevaltiaan ottein johtama keisarikunta.

Pietarissa ymmärrettiin Le Pays’n vääristynyt logiikka, jonka mukaan Itävalta, Preussi ja Venäjä olivat kolmikantainen synonyymi Ranskan vapautta uhkaavalle reaktiolle. Venäjän kohdalla Le Pays’n polemisointi oli lähtenyt lopullisesti lapasesta. Le Pays oli vastustanut kolme vuotta aiemmin suoritettua, lehden mielestä ”liian ylistettyä” maaorjien emansipaatiota, sillä sen ainoana tarkoituksena oli ollut Le Pays’n mukaan tuhota puolalaiset maanomistajat, jotka muodostivat Puolan ”valistuneen luokan”. Nykylukijakaan ei voi kuin ihmetellä Ranskan Toisen keisarikunnan bonapartististen besserwissereiden perverssiliberaalia logiikkaa, jossa maaorjuuden lakkauttamista vastustettiin valistuksen ja demokratian nimissä. Eniten pietarilaisia lehtimiehiä ärsytti Le Pays’n yritys määritellä Venäjän hallitsija Aleksanteri II pelkäksi reaktion keulakuvaksi, pettymykseksi oman kansansa toiveille ja tavoitteille. Kuka muu eurooppalainen hallitsija kuin keisari Aleksanteri II, Journal de St: P:bourg kysyi, oli tehnyt työtä yhtä tunnollisesti ja uutterasti edistääkseen todellista edistystä eikä sitä, jota vain julistettiin mahtipontisissa kirjoituksissa. Kuka muu hallitsija etsi yhtä aktiivisesti ulkomaalaisia esikuvia ja innovaatioita omaan maahan sovellettaviksi ja sen elinolojen uudistamiseksi?

Nämä olivat hyviä ja maaliinsa osuvia kysymyksiä, sillä Ranskan keisari Napoleon III oli poroporvarillisuuden ja taantumuksellisuuden ruumiillistuma, joka näytti kuljettavan Ranskaa yhä kauemmaksi valistuksen ja edistyksen ihanteista eikä suinkaan niitä kohti. Yhtä lailla Journal de St: P:bourg olisi voinut kysyä, minkälaista ”uutta Eurooppaa” edusti vallananastaja Louis-Napoleonin imperiumi, joka yritti vimmatusti sonnustautua Ensimmäisen keisarikunnan ja jopa ancien regimén koristeisiin. Ja muistettakoon vielä, että Aleksanteri II oli vapauttanut Venäjän maaorjat samaan aikaan kun Napoleon III sovitteli kolonialismin kahleita länsiafrikkalaisten, indokiinalaisten ja polynesialaisten ranteisiin. Näitä näkökulmia hienotunteiset pietarilaislehtimiehet eivät kuitenkaan nostaneet esille vaan tyytyivät (aiheellisesti) kritisoimaan ranskalaisia kollegoitaan Venäjän ja sen olojen puutteellisesta tuntemuksesta.

Dekonstruktion polku päättyy ”Euroopan hulluun vuoteen 1848” ja tuolloin julkaistuun Kommunistisen puolueen manifestiin. Sen kuolemattomat alkusanat kuuluvat: ”Aave kummittelee Euroopassa, kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisit”. Karl Marx ja Friedrich Engels tulivat määritelleeksi vanhan Euroopan siten, että sitä edustivat kaikki muut paitsi Euroopassa kummitelleet kommunistit. Uuden ja vanhan Euroopan raja ei ollut siten maantieteellinen vaan yhteiskunnallinen, sillä kuten Manifesti ensimmäisessä virkkeessään julisti, ”koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa”. Vanha Eurooppa oli porvarien ja kapitalismin Eurooppa; uusi Eurooppa oli proletariaatin ja kommunismin Eurooppa. Tulevaisuus kuului vallankumoukselliselle luokalle, Manifesti tiivisti. Nykyhistoria tietää, että kommunistista Eurooppaa ei syntynyt Marxin ja Engelsin omana elinaikana, ei 1848 eikä edes 1871. Sellainen ilmaantui vasta ajanjaksolla 1917–1945, eikä varmaankaan aivan sellaisessa muodossa, kuin mitä Marx ja Engels olivat ajatelleet. Neuvostoliiton rakentaman kansojen vankilan romahdettua vuonna 1991 harvalla aikalaisella oli muita tuntemuksia kuin se, että nyt vihdoin vanha järjestelmä antoi tilaa uudelle Euroopalle. Amerikkalainen valtiotieteilijä Francis Fukuyama meni voitonriemuisissa päätelmissään niin pitkälle, että ennätti julistaa Neuvostoliiton ohessa koko historian loppua. Vanhan Euroopan raunioista olisi siten ponnistanut esille täydellinen ja valmis maailma, ja Marxin ja Engelsin uusi Eurooppa olisi saavuttanut historiallisen päätepysäkkinsä, joskin kiertoreitin kautta.

Miltä Donald Rumsfeldin, Francis Fukuyaman, Adolf Hitlerin, Tomáš Masarykin, Le Pays’n, Journal de St: P:bourgin, Friedrich Engelsin ja Karl Marxin visiot uudesta ja vanhasta Euroopasta näyttäytyvät vuonna 2015? Missä sijaitsevat tämän päivän vanha ja uusi Eurooppa? Toisin kuin Fukuyama ennusti, historia ei suinkaan loppunut vaan jatkoi kiusallista kulkuaan entiseen tahtiinsa. Vesi on jatkanut virtaamistaan Tonavassa, Reinissä ja Volgassa, ja Eurooppa näyttää nyt paljon erilaisemmalta kuin vuonna 1992, jolloin Fukuyaman The End of History and the Last Man ilmestyi ensimmäisen kerran. Rumsfeldin uusi Eurooppa on sekin supistunut Puolaan ja Baltian maihin, kun muut itäisen Euroopan valtiot ovat alkaneet hakeutua uudelleen Venäjän vaikutuspiiriin – vaikuttiminaan tällä kertaa tosin pääoma ja kapitalismi eikä vallankumous ja kommunismi. Edustaako Vladimir Putinin Venäjä nyt vanhaa taantumuksellista Eurooppaa ja läntinen Euroopan unioni uljasta uutta maailmaa? Kyllä ja ei. Venäjä ei ole Putinin johdolla juurikaan uudistanut yhteiskuntaansa tai talouttaan. On totta, että Venäjä liikkuu Putinin johdolla kohti jotain uutta eurooppalaista olotilaa, mutta se tapahtuu silti sellaisella etanannopeudella, että sitä on lähes mahdotonta rekisteröidä millään mittarilla. Euroopan unionin ja sen symbolisoiman uuden uljaan Euroopan heikkoutena taas on se, että unioni ei liiku kohti entistä suurempaa demokratiaa ja läpinäkyvyyttä vaan siitä poispäin. Nykyisten pankkikriisien seurauksena EU on alkanut muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista Saksan johtamaa, pangermaanista ja kameraalista velkaimperiumia. Näin ollen voi sanoa, että sekä itäinen että läntinen Eurooppa edustavat yhtä lailla vanhaa ja taantumuksellista Eurooppaa.

Kenties uuden ja vanhan Euroopan välinen ero ei kuljekaan kansakuntien välillä vaan yhteiskuntien sisällä, kuten Marx ja Engels alun perin julistivat Kommunistisen puolueen manifestissaan? Euroopassa on alkanut esiintyä vahvoja viitteitä siitä, että tuotantovoimat eivät enää edistä omistussuhteiden kehitystä vaan ovat päinvastoin käyneet niille liian valtaviksi, kuten Marx ja Engels ennustivat tapahtuvan.  Voisiko uuden Euroopan päivitetty visio siis kuvata maanosaa, joka on vapautettu yhteiskuntasuhteita ja tuotantovoimia epäluovasti tuhoavan pääoman tavoittelun kahleista? Ainakin uuden ja vanhan Euroopan käsitteiden ensimmäiset artikuloijat Karl Marx ja Friedrich Engels olivat tätä mieltä.

                                           

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 6.8.2015.

Täydellinen sotilas

Luin väitöskäsikirjoitukseni taustatutkimukseksi David R. Lawrencen kirjan The Complete Soldier: Military Books and Military Culture in Early Stuart England (2010). Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Lawrencen tutkimuksen aiheena on tietokirjallisuuden ja sotilaskulttuurin välinen suhde 1600-luvun alun Englannissa. Aihetta ei ole tätä aikaisemmin tutkittu yhtä syvällisesti; lähimmäksi ovat päässeet J. R. Hale vuonna 1961 ilmestyneessä kirjassaan The Art of War and Renaissance England sekä Sydney Anglo teoksessa The Martial Arts of Renaissance Europe vuonna 2000.

Lawrence pyrkii kirjassaan uudistamaan sitä luutunutta ennakkoluuloa, jonka mukaan Englanti uinui ruususen unta sisällissotaa edeltävinä vuosikymmeninä ja oli autuaan tietämätön tuonaikaisen sodankäynnin muuttuneista realiteeteista. Tämä käsitys on perustunut pitkälti siihen tapaan, jolla varhaisten Stuartien pienenpienet vapaaehtoiset asevoimat, niin sanotut Trained Bands, oli koulutettu, aseistettu ja järjestetty. Vakiintunut ennakkoluulo ei ole aivan perusteeton, sillä vapaaehtoisjoukkojen taistelutavat ja aseistus olivat usein vanhentuneita ja suoranaisen anakronistisia 1600-luvun maailmassa. Niinpä englantilaiset viikonloppusoturit saattoivat yhä käytellä sellaisia keskiaikaisen sodankäynnin jäänteitä, kuten kaarijousia ja ratsupeitsiä, jotka olivat jo lähes lopullisesti kadonneet muualta Länsi-Euroopasta. Vastaavasti Englannista ei juuri löytynyt uuteen tyyliin rakennettuja trace italienne -linnoituksia, jotka oli suunniteltu kestämään kanuunoiden ja muiden ampuma-aseiden tulitusta.

Kuva sotahistoriallisista perinnekerholaisista ei silti ole koko totuus 1600-luvun alun englantilaisista sotilaista. Kun kahdeksankymmenvuotisena (1568–1648) sotana tunnettu pitkittynyt konflikti puhkesi Espanjan ja Alankomaiden kapinallisten provinssien välillä 1560-luvun lopulla, monet englantilaiset vapaaehtoiset suuntasivat Alankomaihin osallistuakseen siellä riehuvaan sotaan joko protestanttisten kapinallisten tai katolisten espanjalaisten puolella. Alankomaiden sodalla oli valtaisa merkitys englantilaisen sotataidon kehityksessä. Uudenlaista, pääasiallisesti positionaalista sotaa pidettiin yleisesti ”sodan kouluna”, jonka oppeja Alankomaista palaavat veteraanit pyrkivät siirtämään edelleen eteenpäin omien maanmiestensä hyödyksi. Tuossa siirtoprosessissa oli painetulla kirjallisuudella kaikkein suurin merkitys. 1570-luvulta lähtien Englannissa alkoi ilmestyä runsaasti sotatieteellistä kirjallisuutta, ensin vieraskielisten auktoriteettien, usein italialaisten ammattisotilaiden alkuperäisteosten käännöksiä, mutta ajan myötä myös englantilaisten sotilaiden omia pohdintoja.

1600-luvun vaihteen sotilasteoreettinen kirjallisuus heijasteli uusia ajatuksia ja ihanteita. Sprezzatura eli renessanssin aikakaudelta periytynyt ajatus siitä, ettei ritarin ollut soveliasta syventyä liiaksi kirjallisuuteen, antoi tietä uudelle ihanteelle, jossa ”täydellinen sotilas” oli perehtynyt niin sodankäynnin käytäntöön kuin teoriaankin. Kaikkein arvokkaimpana oppina pidettiin jalkaväen sodankäyntiä ja uutta nassaulaisen koulukunnan sodankäyntitapaa. Niinpä suuri osa sotateoreettisesta kirjallisuudesta pohti peitsimiesten ja musketöörien muodostelmia sekä näiden kahden asetyypin ihanteellista yhdistelmää. Pitkälti juuri sotilaallinen kirjallisuus juurrutti Englantiin nassaulaisen koulukunnan keskeisimmät sotilaalliset innovaatiot: jalkaväen, ratsuväen ja tykistön yhteistyön sekä niin sanotun vastamarssin, jossa musketöörit koulutettiin siirtymään muodostelman perälle aseensa laukaistuaan, jotta seuraava rivistö pääsisi mahdollisimman pian laukaisemaan omat muskettinsa. Myös uuden linnoitustaidon omaksumisen Englannissa voidaan lukea aihetta käsitelleen kirjallisuuden ansioksi. Kun sisällissota puhkesi vuonna 1638, Englannissa ei ollut juuri lainkaan uuteen trace italienne -tyyliin rakennettuja linnoitteita. Sotatoimien puhjettua sekä rojalistien että parlamentaristien oli pikapikaa opittava uudet linnoitusopit, mikä ei olisi onnistunut ilman olemassa olevia linnoitustaidon oppikirjoja. Vain ratsuväen sodankäynnissä englantilaiset raahautuivat jäljessä niin käytännön kuin teoriankin puolella. Ratsusotilas oli lähestulkoon kadonnut Englannista 1500-luvun lopulla, ja ratsastamista käsitellyt kirjallisuuskin keskittyi enemmän kouluratsastukseen kuin sodankäyntiin. Ratsuväen herättäminen henkiin uuden sodankäynnin kenties keskeisimpänä aselajina tapahtui vasta sisällissodan pyörteissä, jolloin aiempien sotilaallisten laiminlyöntien hinta jouduttiin oppimaan kummassakin leirissä kantapään kautta.

Lawrencen kirja käsittelee tärkeää aihetta ja on tervetullut lisä uuden ajan sodankäynnin tutkimukseen. Jotain kritisoitavaakin siitä kuitenkin löytyy. Kuten monien muidenkin sotahistorioitsijoiden, myös Lawrencen huomion keskipisteenä on itse taistelukenttä aseineen ja taktiikoineen. Näin ollen 1620-luvulla kirjoittanut Edward Cooke saa ankaran käsittelyn Lawrencelta, joka mitätöi Cooken plagioijana ja aikakauden taistelukenttää tuntemattomana nojatuolistrategina. On totta, ettei Cooke ollut koskaan ottanut osaa Alankomaissa ja Saksassa riehuneisiin sotiin ja että Cooke selvästikin kopioi huolettomasti toisten sotateoreetikkojen kirjoituksia, mutta hänen kahden kirjansa (Character of Warre ja Prospective Glasse of Warre) lyttääminen ”genren kaikkein huonoimpina tuotoksina” on silti hiukan liian ankaraa. Cooken jälkimmäinen kirja, vuonna 1626 ilmestynyt Prospective Glasse of Warre, on sikäli arvokas lisäys aikakauden sotilaskirjallisuuteen, että se käsittelee sitä ”pientä sotaa”, jota käytiin taistelukenttien ja piiritysten ulkopuolella. Cooken anekdootit vakoilusta, väijytyksistä, vihollisen lahjomisesta ja muista sotajuonista poikkesivat aikakauden muusta sotilaskirjallisuudesta, joka keskittyi ensisijaisesti ihanteellisen jalkaväen muodostelman hahmottelemiseen tai piirityssodankäynnin teknisiin yksityiskohtiin. Tämän epäkonventionaalisen lähestymistapansa ansiosta Cooke olisi ansainnut enemmän tunnustusta myös Lawrencelta.

Lisäksi Lawrencen kirjalta jäi kaipaamaan syvempää pohdintaa 1600-luvun alun sotateoreettisen kirjallisuuden roolista modernin sodankäynnin muodostumisessa. Edesmennyt ruotsalainen historioitsija Jan Glete käsitteli tätä aihepiiriä laivastojen näkökulmasta kirjassaan Warfare at Sea 1500–1650: Maritime Conflicts and the Transformation of Europe (2000), jossa hän pohti yksityisten sotilasurakoitsijoiden palveluksessa olleiden ammattimerimiesten kehitystä valtiollisten laivastojen meriupseerikunnaksi. Jotain vastaavaa olisi ollut mielenkiintoista lukea myös Lawrencen kirjan sivuilta. Uskoakseni varhaismodernilla sotilaskirjallisuudella on ollut välittäjän rooli myös modernin armeijan ja sitä johtavan ammattimaisen upseerikunnan synnyssä. Sotilasteoreettinen kirjallisuus kokosi yhteen ja kodifioi eri käytäntöjä Euroopan lukuisilta sotatantereilta ja siirsi ne eteenpäin entistä yhtenäisempinä oppeina. Yhdenmukaiset koulutuskäytännöt, sulkeiset ja järjestäytymiset loivat pohjaa myös entistä yhdenmukaisemmalle päällystölle, joka puolestaan heijasti omat sotilaalliset ihanteensa muotoutumaisillaan oleviin vakituisiin armeijoihin. Uuden ajan sotilaallinen vallankumous oli siten paitsi teknologinen ja yhteiskunnallinen niin myös kulttuurillinen murroskohta eurooppalaisessa sotahistoriassa.

Julkaistu blogissa Scripturae 5.2.2013.

George Orwellista, kielestä ja historiasta

Useimmat kirjallisuudenharrastajat tuntevat George Orwellin proosateokset Katalonia, Katalonia, Eläinten vallankumous ja 1984, mutta hänen vuosikymmeniä kattanut journalistinen ja esseemuotoinen tuotantonsa on varmaan monelta jäänyt vähemmälle huomiolle. Orwellin kirjallinen tuotanto oli erittäin laajaa, sillä hän joutui vuosikymmeniä elättämään itsensä journalistina, kirja-arvostelijana ja vapaana esseistinä. Kirjakustantamo Penguin Books, Orwellin kirjallisen perinnön vaalija, kokosi aikanaan Orwellin kolumnit, esseet, kirja-arvostelut ja kirjeet neljään kokoelmateokseen. Olen nyt lukenut näistä viimeisen osan, teoksen nimeltä In Front of Your Nose 1945–1950 (1968).

Kokoelman tunnetuin ja vaikutusvaltaisin essee on Politics and the English Language. Esseessään Orwell ruotii kirjoitettuun englanninkieleen juurtuneita huonoja tapoja. Orwellin kritiikin ytimessä oli englanninkielen salakavala politisoituminen ja kielen muuttuminen epämääräiseksi ja merkityksettömäksi mössöksi. Orwell listasi esseessä joukon sanoja ja ilmaisuja, jotka hänen mukaansa edistivät kielen ja ajattelun rapautumista. Orwellin vaaliman tarkan kielenkäytön hengessä listaan ne tässä alkuperäisessä, englanninkielisessä asussaan:

Dying metaphors: Näillä Orwell tarkoitti loppuun kuluneita vertauskuvia, jotka olivat jo menettäneet alkuperäisen merkityksensä ja sen mukana kaiken ilmaisuvoimansa. Esimerkkeinä muiden muassa stand shoulder to shoulder, Achilles’ heel, swansong, hotbed.

Operators, or verbal false limbs: Nämä säästävät kirjoittajalta vaivan valita tarkoitukseen sopivimmat verbit ja substantiivit sekä pakkaavat samalla lauseeseen ylimääräisiä tavuja, jotka luovat lauseeseen symmetrian tuntua. Esimerkkeinä militate against, give rise to, serve purpose of.

Pretentious diction: Tällä Orwell viittaa tärkeilevään kielenkäyttöön. Sanat, kuten phenomenon, categorical, effective, exhibit ja utilize, koristelevat tekstiä ja tuovat sille tieteellisyyden tuntua. Adjektiiveilla age-old, epic, triumphant ja inexorable kaunistellaan kansainvälisen politiikan raadollista arkipäivää. Kun puolestaan halutaan nostaa kunniaan sotaa, käytetään sellaisia sanoja, kuten realm, clarion, sword, shield ja mailed fist. Vierasperäiset sanat, kuten ancien régime, deus ex machina, Weltanschauung, ameliorate, extraneous ja impermissible, tuovat kieleen ripauksen kulttuuria ja hienostuneisuutta mutta lopulta kuitenkin vain lisäävät kirjoituksen laiskanomaisuutta ja epämääräisyyttä.

Meaningless words: Tämä kategoria on yksiselitteinen. Se koostuu sanoista, kuten romantic, plastic, human ja natural, joita käytetään erityisen paljon taidekritiikissä mutta jotka eivät lopulta tarkoita yhtään mitään. Orwell nosti esille myös sellaiset yleisessä käytössä olevat sanat, kuten democracy, freedom ja justice, joille oli muodostunut useita, keskenään ristiriitaisia merkityksiä.  

Kuinka omaa kirjoitusta voi sitten tarkkailla näiden epäselvien ja merkityksettömien ilmaisujen välttämiseksi? Orwell laati kirjoittajien avuksi kuusi sääntöä, joiden avulla saattaa välttää väljähtyneet kielikuvat, valmiiksi rakennetut fraasit, tarpeettomat toistot sekä yleisen humpuukin ja epämääräisyyden.

-          Never use a metaphor, simile or other figure of speech which you are used to seeing in print.

-          Never use a long word where a short one will do.

-          If it is possible to cut out a word, always cut it out.

-          Never use the passive where you can use the active.

-          Never use a foreign phrase, a scientific word or a jargon word if you can think of an everyday English equivalent.

-          Break any of these rules sooner than say anything outright barbarous.

Orwellin huomiot eivät aivan sellaisenaan käänny suomenkieleen, mutta hänen havainnoimansa kielenhuollon ongelmat, kuluneet fraasit ja epäselvä kielenkäyttö, vaivaavat myös omaa kieltämme. Historioitsijana olen luonnollisestikin havainnoinut kielellisiä epäselvyyksiä ja epämääräisyyksiä suomalaisessa historiankirjoituksessa. Eniten näitä ongelmia esiintyy itsenäisen Suomen poliittista historiaa käsittelevässä tutkimuksessa, mikä herättää epäilyksiä poliittisia tarkoitusperiä ajavasta, tarkoituksellisesti epäselvästä kirjoittamisesta. Orwell oli huolestunut englanninkieleen pesiytyneestä tärkeilevästä ja hienostelevasta kirjoittamisesta. Itse olen päinvastoin kiinnittänyt huomiota suomenkieliseen tietokirjoittamiseen levinneeseen pakinointityyliin, alatyyliseen sanavalintaan sekä omituisesti valittuihin verbien aikamuotoihin.

Pakina on humoristinen kirjoitus, jonka hauskuus kumpuaa sanoista ja ilmaisuista, joita käytetään tahallisesti väärissä tarkoituksissa ja väärissä yhteyksissä. Tällainen määritelmä on hyvän tietokirjoittamisen vastakuva. Hyvässä tietokirjoittamisessa sanat ja niiden takana olevat asiat kohtaavat toisensa niin tarkasti kuin mahdollista. Pienetkin vivahde-erot sanojen merkityksessä, kuten ”säädyn” ja ”yhteiskuntaluokan” käyttäminen synonyymeina, saattavat sumentaa tietokirjoituksen sisältöä ja merkitystä. Pakinatyylisessä tekstissä vilisee myös runsaasti Orwellin kammoamia kuluneita metaforia. Ongelmallisessa tietokirjoittamisessa kalistellaan sapeleita, asioita otetaan apteekkarin hyllyltä ja pilvillä on hopeiset reunukset.

Alatyyli ei ole vielä suuresti levinnyt historiankirjoitukseen mutta on silti jo tehnyt ensiesiintymisensä. Ronskien kielikuvien, kuten ”vitutuksen” tai ”paskapuheiden”, ongelma tietotekstissä on se, etteivät ne ilmaisuina tai sanoina kuvaa tai selitä yhtään mitään. Vitutus on negatiivinen tunnetila mutta sellaisenaan monimerkityksinen ja tulkinnanvarainen. Paskapuhe puolestaan on äärimmäinen esimerkki Orwellin esille nostamasta sisällöltään ristiriitaisesta sanasta. Mikä tahansa puhe voi olla paskapuhetta, aivan kuulijan omista ennakkoluuloista ja intohimoista riippuen. Jos sanat tai ilmaisut eivät kuvaa tai selitä mitään, ei niillä ole mitään syytä löytää tietään tietokirjoittajan tekstiin.

Historiankirjoituksessa minua häiritsee myös preesensin aikamuoto. Historian oleellisen ominaisuus on sen ajallinen tila, eli menneisyys. Historian ymmärtämisen ensisijainen edellytys on puolestaan kronologia, eli aikajärjestys. Historiaa ei voi jäsentää ja järjestää kronologian pohjalta, ellei pidetä kiinni menneestä aikamuodosta. Kun kirjoittaja viittaa menneeseen tapahtumaan preesensin muodossa, viittaa hän suoraan nykyhetkeen. Vaikka lukijan voi olettaa ymmärtävän kirjoituksen yhteydestä preesensin viittaavankin menneeseen tapahtumaan, joutuu hän silti ylittämään tarpeettoman esteen kääntäessään nykyisen aikamuodon mielessään menneeksi. Tämä jatkuva ajatusakrobatia hidastaa tekstiä ja tekee siitä puuduttavaa ja pitkästyttävää. Nykyinen aikamuoto tekee myös mahdottomaksi syiden ja seurausten erottamisen toisistaan. Preesenshistorioitsijat pitäytyvätkin mieluiten kertovassa historiassa, erityisesti elämäkerroissa. Preesenshistorioitsijoiden käsissä historiankirjoitus uhkaa taantua pitkäveteiseksi näytelmäksi.

Epäselvän kielenkäytön ja kuluneiden fraasien takana piilee useimmiten kirjoittajan huomion herpaantuminen. Olen laiskuuttani syyllistynyt näihin ongelmallisiin ilmaisuihin itsekin ja tulen varmaan vielä yhäkin syyllistymään. Mikäli epäselviä ilmaisuja ja valmiiksi pureskeltuja fraaseja esiintyy sivulta toiselle, on ongelma jossain muualla kuin kirjoittajan väsymyksessä. Yleisin syy lienee kirjoittajan kiinnostuksen puute omaa aihettaan kohtaan. Tilaustöiden ja opinnäytteiden motivaationa on usein pakko, joko institutionaalinen tai rahallinen, ja aikarajan lähestyessä kirjoittaja siirtyy helposti siihen tahdottomuuden tilaan, jossa fraaseilla kyllästetty kieli ohjaa kirjoittajaa eikä kirjoittaja kieltä. Toinen syy voi olla se, että kirjoittaja haluaa tahallaan harhauttaa ja hämmentää lukijaansa. Tällöin on kyse juuri siitä politisoituneesta lumekielestä, jonka Orwell romaanissaan 1984 risti ”uuskieleksi” (Newspeak). Uuskielen tehtävänä ei ole avata tai läpivalaista asioita vaan hämärtää ja vääristää niiden merkitystä kirjoittajan omien poliittisten tarkoitusperien edistämiseksi. Orwellilainen uuskieli eroaa hyvästä tietokirjoittamisesta kuin yö päivästä.

Julkaistu blogissa Scripturae 14.9.2013 ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 29.7.2015.