Olaus Magnus Gothus ja Pohjolan kansojen sodankäyntitavat

Olen tulevaa väitöskirjaani varten tutkiskellut viime aikoina skandinaavisen historiankirjoituksen kenties suurinta klassikkoa, Olaus Magnus Gothuksen teosta Historia de gentibus septentrionalibus. Syynä kiinnostukseeni on se, että kirjassaan Olaus Magnus käsitteli 1500-luvun skandinaavisten kansojen sodankäyntitapoja, jotka olivat monella tavoin epätavanomaisia ja epäsymmetrisiä. Olaus Magnus tarjoaa siten oivaa taustoitusta omalle teesilleni, joka käsittelee ruotsalaisten sotilaiden sodankäyntiä saksalaisia ja skoonelaisia talonpoikia vastaan kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Historiasta on tehty aikoinaan myös suomennos, mutta se toimitettiin lyhennetyssä muodossa, jolloin monet sodankäyntitapoja käsitelleet kappaleet jäivät siitä pois. Onneksi kirja on ilmestynyt kokonaisuudessaan ruotsiksi Gidlunds Förlagin kustantamana vuonna 2010.

Olaus Magnus ei ollut ensisijaiselta ammatiltaan historioitsija vaan kirkonmies, ja historiaan hän itse on jäänyt Ruotsin viimeisenä katolisena arkkipiispana – täysin nimellisenä tosin, sillä paavi Paavali III nimitti hänet tuohon virkaan vasta vuonna 1544, jolloin Kustaa Vaasa oli sanoutunut irti katolisesta kirkosta ja Olaus Magnus oli jo itsekin maanpaossa Roomassa. Maanpakolaisuuden hedelmänä syntyi Historia, joka nimestään huolimatta ei ole pelkästään historiallinen teos vaan myös antropologinen katsaus pohjoisten kansojen kulttuureihin, tapoihin ja elinkeinoihin.

Jostain syystä Olaus Magnusta kiinnosti aivan erityisen suuresti pohjoisten kansojen harjoittama sodankäynti – kenties kirjan julkaissut katolinen kirkko oli tällaista tietoa häneltä udellutkin, ikään kuin tiedustelutarkoituksissa. Oli miten oli, sotatieteellisen näkökulmansa ansiosta Historiaa voidaan syystäkin pitää pohjoismaisen sotahistorian peruskivenä. Monet Historian kappaleet kuvaavat 1500-luvun sodankäynnin perinteisiä ja yleiseurooppalaisia ilmentymiä, mutta mukana on myös paljon sellaista sodankäynnin kuvausta, joka on aikakauden sotien kontekstissa täysin ainutlaatuista. Erityisen suuren huomion Olaus Magnus antaa sodankäynnin arktisille muodoille. Mannereurooppalaisille oli täysin uutta esimerkiksi se, että taisteluita saatettiin käydä jään päällä. Olaus Magnus kuvasi jäällä käytäviä taisteluita varten kehitettyjä teknisiä innovaatioita: polttorekeä, jota hyökkäävät ratsumiehet vetivät perässään ja sinkosivat sen päin vihollisen rivistöjä, sekä tykkirekeä, joka oli aseistettu tykeillä sotalaivan tavoin ja jota käytettiin eräänlaisessa drive-by-shootingissa. Lisäksi lumea ja jäälohkareita saattoi käyttää talvisaikaan linnoitustöiden rakennusmateriaaleina tai sitten piirityksissä katapulttien ammuksina. Hurjin joukkotuhoase oli lumivyöry, jonka laukaisemalla saattoi haudata vihollisen joukot elävältä.

Pohjoisten kansojen sodankäynti pysyi epäkonventionaalisena myös sulien vesien aikana. Rannoille sytytettiin vainotulia varoittamaan mereltä lähestyvästä hyökkääjästä. Saaristossa vihollista torjuttiin polttovenein ja saariin asetetuin ansoin. Osa jälkimmäisistä oli yksinkertaisia sudenkuoppia, osa monimutkaisia mekanismeja, jotka ampuivat nuolia, kun niiden ansalangat laukaistiin. Piirityksissä käytettiin alkeellisia biokemiallisia aseita, katapulteista singottuja mätäneviä raatoja sekä palavaa ulostetta, joiden vastenmielisten ammusten vaikutus oli lopultakin lähinnä psykologinen. Metsän syvyyksissä vihollinen pysäytettiin kaadetuista puista rakennetulla murroksella, jonka takaa väijyjät saattoivat käytellä ampuma-aseitaan: heittokeihäitä, kaarijousia, jalkajousia ja hakapyssyjä.

Olaus Magnus luo myös vaikuttavan yleiskuvauksen suomalaisten ja moskovalaisten toisiaan vastaan harjoittamasta sissisodasta (1500-luvun alussa on tarkoituksenmukaisempaa viitata Moskovan ruhtinaskuntaan kuin Venäjän valtakuntaan). Moskovalaiset tekivät rajan yli salamannopeita iskuja, jotka toteutettiin joko hevosvoimin tai kevyillä veneillä. Ryöstettyään ja poltettuaan kyliä ja kuninkaankartanoita moskovalaiset vetäytyivät salaisiin tukikohtiinsa syvällä korpien siimeksessä. Suomalaiset ja ruotsalaiset ryhtyivät vastaiskuun lähettämällä tiedustelijoita (usein paikallisia metsästäjiä ja muita eränkävijöitä) ottamaan selvää hyökkääjien tukikohtien sijainnista. Paikannettuaan moskovalaisten metsäleirit suomalaiset ja ruotsalaiset kokosivat tuhoamispartioita, jotka yllättivät vihollisen tämän leiristä. Näissä operaatioissa ei yleensä annettu armoa, eikä vankeja otettu edes lunnasrahojen toivossa. Pakenijat jahdattiin kiinni koirien avulla kuin villieläimet.

Olaus Magnusta lukiessa on pidettävä kiinni lähdekritiikistä ja tavallisesta maalaisjärjestä, sillä monet Historian anekdootit ovat tarunhohtoista sepitystä. Tyypillinen satutarina on Suomeen sijoitettu jylisevä luola, joka metelillään pelotti viholliset pois. Tällä kansantarinalla lienee jonkinlainen yhteys niin sanottuun Viipurin pamaukseen, joka legendan mukaan ajoi pakosalle Viipurin linnaa vuonna 1495 piirittäneet moskovalaiset. Sen enempää Viipurin pamauksesta kuin edes vuonna 1495 tapahtuneesta piirityksestä ei kuitenkaan ole olemassa mitään pitäviä aikalaistodisteita. Historian anekdootti on siis metakertomusta, tarinaa tarinasta.

                     

Historian kertomukset ruotsalaisten ja suomalaisten epätavanomaisista sodankäyntitavoista eivät välttämättä kaikki ole silti fiktiivistä sepustusta. Joutselän taistelussa vuonna 1555 suomalaiset ja ruotsalaiset joukot käyttivät aikalaislähteiden mukaan tykkirekeä, jonka aseistuksena oli laivoista irrotettuja falkonetteja eli keveitä tykkejä. Ratsuväkeä eivät suomalaiset ja ruotsalaiset syvässä hangessa käyttäneet, vaan joukot oli varustettu suksilla nopean liikkumisen mahdollistamiseksi. Epätavanomaisilla taistelutavoilla oli eittämättä vaikutus taistelun lopputulokseen, sillä Joutselässä 560 miehen vahvuinen suomalais-ruotsalainen joukko ajoi pakosalle usean tuhannen miehen vahvuisen moskovalaisosaston ja aiheutti viholliselle jopa 900 miehen suuruiset tappiot.

                     

Olaus Magnuksen Historia de gentibus septentrionalibus on sotatieteellisesti yhäkin ajankohtainen, sillä se kertoo pohjoismaisen sodankäynnin muuttumattomista piirteistä. Sodankäyntiä pohjoisessa määrittävät vaikeat olosuhteet: arktinen ilmasto, lukuisat vesistöt ja tiettömät metsätaipaleet. Näissä oloissa sodankäynti suosii paikallisoloja tuntevaa puolustajaa, joka tietää, missä sotia, milloin ja millä keinoin. Poikkeukselliset olosuhteet suosivat myös poikkeuksellisia taistelutapoja, ja innovatiivisten sotilaallisten metodien soveltaminen mahdollistaa epäsymmetrisen asetelman, jossa vähälukuisampi osapuoli saattaa riistää vahvemmalta viholliselta tämän materiaalisen ylivoiman mukanaan tuoman edun. Toisaalta Historia opettaa myös sen, että metsäinen ja vaikeakulkuinen ympäristö saattaa tarjota suojaa sissisodankäyntiin tottuneelle maahantunkeutujalle. Luonto onkin oikukas ja anteeksiantamaton liittolainen. Vuodenaikojen myötä muuttuvassa taisteluympäristössä epäsymmetriset vahvuudet saattavat äkisti muuttua epäsymmetrisiksi heikkouksiksi.

Julkaistu blogissa Scripturae 4.11.2012.

Sodan muutos 1600-luvun Pohjolassa

Suurvalta-ajan Ruotsin historiaan ja kuningas Kustaa Aadolfin elämään perehtynyt englantilainen historioitsija Michael Roberts piti vuonna 1955 professorin virkaanastujaisluennon Belfastin yliopistolla. Luennossaan Roberts lanseerasi teorian uuden ajan sodankäynnin vallankumouksesta. Vuosien 1560–1660 välillä, Roberts argumentoi, sodankäynnin mittakaava, varhaismodernin valtiovallan rooli sodankäynnin harjoittajana ja sodankäynnin ammattimaisuus ylipäätään kaikki kasvoivat dramaattisella tavalla, josta Roberts käytti nimitystä Military Revolution eli sodankäynnin vallankumous.

Sodankäynnin vallankumouksen teoria on sittemmin herättänyt vilkasta debattia varhaismodernin aikakauden historioitsijoiden parissa. Varhaismodernin sotahistorian tutkimuskentällä se on jo yltänyt hallitsevan paradigman asemaan. Niiden historioitsijoiden parissa, jotka allekirjoittavat Robertsin keskeiset teesit, keskustelua ovat herättäneet oletetun sodankäynnin vallankumouksen piirteet, vaikutusalueet ja sodan muutoksen tahti. Ne, jotka kyseenalaistavat tai torjuvat Robertsin teorian, ovat esittäneet vaihtoehtoisia malleja, joissa sodankäynti muuttuu johdonmukaisen kehityksen tai evoluution kautta – tai ei keskeisiltä ominaisuuksiltaan muutu mahdollisesti lainkaan. Keskustelu sodankäynnin vallankumouksesta voidaan siten kiteyttää kysymyksiin siitä, millä tavoin ja millä nopeudella sodankäynti muuttuu. Onko sodankäynnin muutos luonteeltaan kumouksellista ja dramaattista irtiottoa aiemmasta vai onko muutos niin hidasta ja niin asteittaista, ettei merkittävää muutosta voi havainnoida millään yksittäisellä ajanjaksolla? Kysymys sodankäynnin vallankumouksesta on myös kysymys historiallisen muutoksen perusluonteesta.

Sodankäynnin vallankumouksen debatin keskiössä ovat olleet aseet ja taktiikat. Michael Robertsin teoria lähti liikkeelle niistä taktisista innovaatioista, joita Alankomaiden valtionhoitaja ruhtinas Maurits ja Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf tuottivat Euroopan sotakentille 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa. Nämä taktiset uudistukset pyrkivät yhdistämään ampuma-aseiden kaukovaikutusta ja lähitaistelua. Uuden taktisen opin mukaan Euroopassa ryhdyttiin siirtymään paksuista espanjalaisneliöistä kohti ohuempia taistelumuodostelmia, jotka mahdollistivat entistä paremmin jalkaväen aseiden yhteiskäytön. Ruhtinas Maurits käytti näytä muodostelmia ensisijaisesti puolustustaisteluun, Kustaa Aadolf puolestaan kasvatti niiden tehoa hyökkäyksessä turvautumalla jalkaväen ja ratsuväen systemaattiseen yhteistyöhön ja palauttamalla ratsuväelle sen alkuperäisen roolin fyysisenä iskuvoimana. Nämä taktiset muutokset tekivät aikakauden taisteluista entistä monipolvisempia ja vaikeammin hallittavia kokonaisuuksia, mikä puolestaan joudutti sotilaiden ammattilaistumista ja sodankäyntiä tukevien instituutioiden vahvistumista ja lisääntymistä. Michael Robertsin teoriaa uudelleen tarkastellut Geoffrey Parker näki todellisen sodankäynnin vallankumouksen varhaismodernissa piirityssodankäynnissä, jossa uudet italialaiset tykistölinnoitteet pakottivat puolustajat rakentamaan ja miehittämään entistä paljon laajempia ja kalliimpia linnoitteita, ja jossa hyökkääjät joutuivat käyttämään linnoitettujen asemien valloittamiseen entistä enemmän sotilaallisia resursseja. Myöhemmin sodankäynnin vallankumousta on pohdittu myös merisodankäynnin saralla ja Euroopan ulkopuolisessa maailmassa. Toisaalla on kyseenalaistettu osmanien sulttaanikunnan sotilaallista jälkeenjääneisyyttä sodankäynnin vallankumouksen aikakaudella ja toisaalla nähty eurooppalaisten tuliaseiden mullistaneen Amerikan alkuperäiskansojen koko yhteiskunnallisen elämän.

Kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden tyypillisin sodankäyntimuoto, niin sanottu pieni sota, on toistaiseksi jäänyt sodankäynnin vallankumousta ympäröivän keskustelun ulkopuolelle. Tällaisella pienellä sodalla oli kaksi päämuotoa. Ensimmäisessä olomuodossaan se ilmeni vakinaisten sotilaiden muonanhankintaoperaatioina, tiedusteluretkinä ja pienikokoisten, tyypillisesti ratsuväen joukko-osastojen keskinäisinä kahakointeina. Toisessa, varhaismodernilla aikakaudella alati yleistyvässä olomuodossa, se oli aseistautuneiden talonpoikien harjoittamaa sissisotaa maahantunkeutujaa vastaan. Preussilainen sotatieteilijä Carl von Clausewitz käytti 1800-luvun alussa tästä jälkimmäisestä pienen sodan muodosta nimitystä Volkskrieg, kansansota. Tällä termillä Clausewitz viittasi laajamittaiseen ja puolustukselliseen sissisodankäyntiin, jota aseistautuneet kansanjoukot, tyypillisesti talonpojat, kävivät vihollista vastaan oman valtiovallan mobilisoimina ja aseistamina. Lähtökohtaisesti sissisodankäynti koostui sarjasta paikallisia sotilaallisia tai puolisotilaallisia operaatioita vihollisen hallussaan pitämällä tai miehittämällä alueella. Tämä Clausewitzin hahmottelema kansansota vakiintui sittemmin modernin sissisodankäynnin vallitsevaksi muodoksi 1800- ja 1900-luvuilla. Sen vastavoimaksi vakiintui niin ikään 1900-luvulla vastakumouksellinen sodankäynti. Vastakumouksellinen sodankäynti määritellään nykyään joukkona erilaisia sotilaallisia, poliittisia, taloudellisia ja jopa psykologisia keinoja, jotka tähtäävät kapinan, kumouksellisen toiminnan tai sissisodan tukahduttamiseen.

Ruotsin ja Tanskan välillä käyty, niin sanottu Torstenssonin sota vuosina 1643–1645 oli varhainen esimerkki laajamittaisesta kansansodasta sekä vastakumouksellisen sodankäynnin keinojen soveltamisesta kansansodan tukahduttamiseen. Torstenssonin sota oli luonteeltaan Ruotsin Tanskaa vastaan aloittama opportunistinen hyökkäyssota, jonka tavoitteena oli torjua enemmän tai vähemmän kuvitteellinen uhka Juutinrauman sulkemisesta, ruotsalaisen kauppamerenkulun ja sotilaskuljetusten estämisestä sekä Ruotsin poliittisten tavoitteiden sabotoinnista tuolloin jo käydyissä Westfalenin rauhanneuvotteluissa. Ruotsin ensimmäinen hyökkäys kenttämarsalkka Lennart Torstenssonin johdolla joulukuussa 1643 kohdistui Holsteinin kautta Jyllannin niemimaalle ja Bremen-Verdenin arkkihiippakuntaan Pohjanmeren rannikolla. Helmikuussa 1644 seurasi Gustaf Hornin johtama toinen hyökkäys Skooneen. Samaan aikaan ruotsalaiset avasivat vielä kolmannen rintaman Ruotsin ja Norjan välisellä rajalla hyökkäämällä Jämtlandiin ja Härjedaleniin.

Tanskalaisten maanpuolustuksen strateginen etujoukko koostui muutamia harvoja varuskuntia lukuun ottamatta talonpoikaisesta nostoväestä. Nämä talonpoikaisjoukot, jotka vastasivat pitkälti omasta aseistuksestaan, sotivat ruotsalaisia vastaan usein sissisodankäynnin keinoin. Torstenssonin sodassa harjoitettu sissisodankäynti edusti murroskohtaa Pohjolan ja jopa Euroopan sotahistoriassa. Talonpoikaississeillä oli nyt laajassa käytössä uudenlainen ase, piilukolla varustettu musketti, joka mahdollisti aiempaa tehokkaamman ja tulivoimaisemman sissisodankäynnin harjoittamisen. Vaikka murros ei itsessään ollut sodankäynnillinen vallankumous, se kuitenkin teki sisseistä entistä vaarallisempia vastustajia sotilaille ja kasvatti vakinaisten armeijoiden kokemaa sodan kitkaa sissisodan ympäristössä. Skoonessa ruotsalaisilla oli käsissään verrattain tyypillinen sissisota, jossa heillä oli vastustajinaan paikalliset talonpoikaississit eli snapphanarit. Kansansota Bremenin, Holsteinin ja Norjan rintamilla oli erilaista. Siellä talonpojat sotivat pitkälti yhteistyössä vakinaisten joukkojen kanssa, ja talonpojat ja sotilaat muodostivat yhteisiä sekamuodostelmia. Näiden vakinaisista sotilaista ja ampuma-asein varustautuneista talonpojista koostuneiden sekayksiköiden käymää sotaa voi kuvailla termillä hybridisodankäynti. Norjan rintamalla myös Ruotsin asevoimat nojasivat vahvasti talonpoikais- ja vuorimiestaustaiseen nostoväkeen.

Aikalaislähteisiin perustuva tutkimus näyttää lukuisilla reunaehdoilla väritetyn kuvan sissisodan, vastakumouksellisen ja hybridisodankäynnin tehokkuudesta Torstenssonin sodassa. Toisaalta skoonelaiset talonpoikaississit eivät kyenneet torjumaan tai edes hidastamaan ruotsalaisten maahanhyökkäystä. Toisaalta taas sissisodankäynti muodosti suoranaisen strategisen uhan, kun sissien sala-ampujat ryhtyivät katkomaan selustassa ruotsalaisten viestiyhteyksiä Skoonen rintaman ja koti-Ruotsin välillä. Taistellakseen piilukkomusketein aseistautuneiden sissien muodostamaa uhkaa vastaan ruotsalaiset ryhtyivät soveltamaan koko joukkoa erilaisia sotilaallisia toimenpiteitä, jotka tähtäsivät metsäisen ampumamaaston tarjoaman suojan sekä siviiliväestöltä saadun tuen riistämiseen sisseiltä. Tämä vastakeinojen kokoelma täyttää modernin sotatieteen valossa vastakumouksellisen sodankäynnin tunnusmerkit. Tätä vastakumouksellista sodankäyntiä voi pitää sikäli onnistuneena, että Skoonen sissisota ei onnistunut kääntämään sodan lopputulosta Tanskan eduksi. Holsteinissa ja Bremenissä käydyn hybridisodankäynnin tilinpäätös vaikuttaa kallistuneen tanskalaisten eduksi. Tanska piti Holsteinissa hallussaan koko sodan ajan hybridisotansa päätukikohtia Glückstadtia ja Krempeä. Norjassa tanskalaiset kykenivät hybridijoukoillaan valtaamaan Jämtlandin ja Härjedalenin takaisin ruotsalaisilta sekä paikoitellen siirtämään sodan Ruotsin puolelle rajaa.

Kansansodan ja vastakumouksellisen sodankäynnin ilmiöt Torstenssonin sodassa tukevat enemmän kuin kyseenalaistavat sodankäynnin vallankumouksen teoriaa. Tanskalaiset talonpojat eivät käyneet sissisotaa itsenäisinä toimijoina vaan osana varhaismodernin mahtivaltion sodankäyntimonopolia. Laajamittainen turvautuminen talonpoikaiseen nostoväkeen heikensi toisaalta myös aateliston ratsupalveluksen sotilaallista merkitystä ja loi silläkin tavoin pohjaa Tanskan siirtymiselle aatelisvallasta kohti kuninkaan hallitsemaa fiskaalis-sotilaallista mahtivaltiota. Myös Ruotsin harjoittama vastakumouksellinen sodankäynti tukee sodankäynnin vallankumouksen teoriaa. Ruotsalaisten sota sissejä vastaan kasvatti sodankäynnin mittakaavaa ja vaati ruotsalaisilta ylimääräisiä sotilaallisia resursseja. Ylimääräisten resurssien kohdentaminen vaati lisäksi niin sanotun vaihtoehtokustannuksen, jolloin vastakumoukselliseen sodankäyntiin käytetyt joukot ja materiat olivat pois muista sotilaallisista käyttötavoista. Hybridisodankäynti todisti sekin sodan mittakaavan ja vaatimusten kasvusta. Sekä Ruotsilla että Tanskalla oli silti suuria vaikeuksia kohdistaa sotilaiden ja talonpoikien sekamuodostelmille niiden tarvitsemia resursseja. Hybridisodankäynnin kokemukset Torstenssonin sodassa asettivat kummallekin valtakunnalle paineita kehittää sellaisia instituutioita, jotka kykenivät mobilisoimaan, varustamaan ja johtamaan puolustussodan tarvitsemia joukkoja paikallisella tasolla. Ruotsissa tämä kehityskulku johti karoliinien aikakauden ruotujakolaitokseen, Tanskassa ja Norjassa asevelvollisten ja värvättyjen yhdessä muodostamaan vakinaiseen armeijaan.

Kansansodan ja vastakumouksellisen sodankäynnin ilmiöt Torstenssonin sodassa tuovat toisaalta myös tiettyjä reunaehtoja sodankäynnin vallankumoukseen teoriaan. Sodan muutos oli murroksellista mutta ei vallankumouksellista, eli se ei kääntänyt sodankäynnin vallitsevia olosuhteita päälaelleen. Sissisodan muutoksen katalyytti eli piilukkomusketti ei ollut aseena vallankumouksellinen uutuus, vaan se oli syntynyt vaiheittaisen kehityksen tuloksena. Alun perin siviilien käyttämän aseen sotilaallinen potentiaali pääsi täysiin oikeuksiinsa vasta tiettyjen institutionaalisten ja taktisten olosuhteiden puitteissa. Tapaustutkimus Torstenssonin sodasta kyseenalaistaa myös sodankäynnin vallankumouksen väitettä siitä, että uuden ajan mahtivaltiot kykenivät vastaamaan sodankäynnin inhimillisiin ja materiaalisiin vaateisiin omista resursseistaan. Tanskan kruunu joutui säännönmukaisesti ulkoistamaan kansansodan mahdollistamista ja toteuttamista paikallisille intressitahoille, erityisesti maata omistaville eliiteille. Norjassa valtionhoitaja Hannibal Sehested joutui pitkälti vastaamaan itse hybridisodankäynnin tarpeista ja kuluista. Ruotsalainen mahtivaltio kykeni tässä mielessä venymään tanskalaista pidemmälle, mutta Tukholman päättäjillekin sotilaallisten resurssien saattaminen oikeaan paikkaan oikeaan aikaan uhkasi muodostua ylivoimaiseksi hallinnolliseksi haasteeksi. Ohueksi venytetyn ruotsalaisen mahtivaltion kannalta sota ei päättynyt lainkaan liian aikaisin.

Lopuksi on oikeutettua kysyä, voivatko neljän vuosisadan takaiset kansansodan ja vastakumouksellisen sodan ilmiöt tarjota mitään oppia tai sovellusta nykymaailmalle?  Voimme vastata myönteisesti viittaamalla syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeiseen lähihistoriaan. Vuonna 2003 Yhdysvallat kukisti lyhyen ja ylivoimaisen salamasodan seurauksena Irakin diktaattori Saddam Husseinin hallinnon. Konventionaalista sotavoittoa seurasi kuitenkin suistuminen epäkonventionaaliseen miehityssotaan, jossa amerikkalaiset löysivät itsensä harjoittamasta vastakumouksellista sodankäyntiä sekä vanhan vallan vaalijoita että aivan uusia kapinallisryhmittymiä vastaan. Asiantuntijat ovat pitäneet amerikkalaisten suurimpana virheenä Irakissa sitä, että heiltä puuttui kokonaan suunnitelma miehitetyn maan olosuhteiden rauhoittamisesta. Amerikkalaiset toimivat siis vuonna 2003 vähemmän viisaasti kuin ruotsalaiset vuonna 1644, sillä ruotsalaiset olivat laatineet juuri tällaisen suunnitelman Jämtlandin ja Härjedalenin suunniteltua miehitystä varten. Ruotsalaiset eivät suunnitelleet norjalaisten asevoimien hajauttamista tai paikallishallinnon lakkauttamista vaan pyrkivät siirtämään ne omaan valvontaansa. Amerikkalaiset toimivat Irakissa päinvastoin, jolloin maan sisälle jäi sotilaallisesti koulutettu ja aseistettu kansankerros, jolla ei ollut osaa eikä arpaa amerikkalaisten pystyttämässä uudessa hallinnossa. Seurauksena olivat Irakissa yhäkin vallitsevat väkivaltaisuudet, jotka olisi pystytty vähintäänkin lieventämään, mikäli amerikkalaiset olisivat edes lainanneet neljän vuosisadan takaisen asiakirjan Tukholman kansallisarkistosta ja soveltaneet sen opetuksia omiin olosuhteisiinsa. 

Torstenssonin sota opettaa, että kaukaisesta sotahistoriasta voi kuin voikin oppia jotakin.

Kunnianhimoinen yleisesitys varhaismodernista sodankäynnistä

Brian Sandberg, War and Conflict in the Early Modern World 1500–1700. Cambridge: Polity Press, 2016. 362 s.

Brian Sandbergin kirja War and Conflict in the Early Modern World asettaa itselleen kunnianhimoisen tavoitteen tarkastella sodan, kulttuurin ja yhteiskunnan keskinäistä dynamiikkaa varhaismodernilla aikakaudella. Sandbergin kirja kulkee siten kahden vakiintuneen tutkimusgenren, varhaismodernin sodankäynnin historian ja valtiotieteellisemmän valtionmuodostustutkimuksen, välimaastossa. Kun useimmat näiden genrejen edustajista keskittävät tutkimuksensa päähuomion varhaismodernin aikakauden Eurooppaan, Sandbergin näkökulma on globaali.

Kirjansa johdannossa Sandberg kertoo tavoitteekseen tarkastella varhaismodernia sodankäyntiä ”järjestäytyneenä aseellisena väkivaltana” (organized armed violence), joka saattoi ottaa monenlaisia olomuotoja. Täten Sandberg näkee poikkeavansa perinteisestä sotahistoriasta, joka ymmärtää sodankäynnin clausewitzlaisen paradigman valossa ensisijaisesti valtioiden ja niiden politiikan instrumenttina.[1] Sandberg listaa viisi historiografista perinnettä hahmottaa varhaismodernin sodankäynnin monimutkaista dynamiikkaa: sodankäynnin vallankumouksen (Military Revolution), globaalin vuorovaikutuksen (Encounters), uudet imperialismin ja kolonialismin tulkinnat (New Imperial Histories), verkostoituneet historiat (Connected Histories) ja valtionkehityksen historian (State Development).[2] Ensimmäistä teoreettista katsantokantaa lukuun ottamatta Sandbergin luettelemat perinteet eivät muodosta mitään vakiintuneita koulukuntia, ja Sandbergin esittämän jaottelun olisi toki voinut tehdä muillakin tavoin. Sandberg ei itse ole lähtenyt suosimaan mitään tiettyä historiografista perinnettä, vaan hän pyrkii luomaan synteesiä kaikista kuudesta lähestymistavasta.

Sandbergin kirjan rakenne on päämuodoltaan kronologinen mutta silti tiettyihin teemoihin sidottu. Kirja ensimmäinen pääluku käsittelee ajanjaksoa 1450–1530, jota Sandbergin mukaan määritteli innovatiivisuus sodankäynnissä (Innovative Warfare). Tykkien ja hakapyssyjen käyttö yleistyi tuona aikakautena paitsi Euroopassa myös sen ulkopuolella. Espanjan kuninkaiden reconquista Granadan muslimeja vastaan loi tarvetta koota armeijoita sotilasurakoinnin kautta, kun taas Italian niemimaan jatkuvat sodat 1500-luvun vaihteessa kiihdyttivät piirityssodankäynnin kehitystä johtaen lopulta uuden mallisiin trace italienne -tykistölinnoituksiin, jotka tekivät piirityssodankäynnistä aiempaa pitkittyneempää ja resursseja vaativampaa toimintaa. Kirjapainotekniikka levitti tietämystä sodista ja konflikteista ja mahdollisti vihollista vastaan kohdistetun sotapropagandan levittämisen laajalle lukevalle yleisölle. Suuren mittakaavan merelliset tutkimusmatkat vaativat entistä enemmän rahoitusta ja organisointia, mikä johti merenkulkijoiden ammatilliseen erikoistumiseen.[3] Tässä luvussa Sandberg lainaa runsaasti argumentaatiota sodankäynnin vallankumouksen teoriasta, mutta monet muut näkökulmat tulevat valtioiden keskinäisten konfliktien ja valtionrakennuksen historiasta. Luvun keskeisin ajatus lienee Weston Cookin argumentti siitä, että Granadan kukistuminen vuonna 1492 oli seurausta espanjalaisten ”tykistövalloituksesta”, jossa espanjalaiset siirsivät tykistön taktisesta tukiroolista koko strategiansa kärjeksi. Tällöin espanjalaisten aiemmin harjoittama iskuretkisodankäynti muuttui totaaliseksi valloitussodaksi.[4]

Kirjan toinen luku keskittyy vielä enemmän merisodankäyntiin ja kolonisaatioon (Maritime Conflict and Colonial Expansion) ajalla 1490–1540. Luku käy sangen luettelomaisesti lävitse Christoffer Kolumbuksen, John Cabotin, Vasco Da Gaman ja Fernão Magalhãesin tutkimusmatkoja Uuteen maailmaan, Aasian ja Tyynellemerelle. Sandbergin keskeisimmät argumentit kuuluvat, että eurooppalaisten sotilasteknologiset innovaatiot mahdollistivat raskaasti aseistettujen alusten lähettämisen pitkien etäisyyksien päähän sekä kaukomaista hankittujen jalansijojen pitämisen sotilaallis-kolonialistisina sillanpääasemina uuden tykkilinnoitustaidon avulla.[5] Dramaattisin sotilaallinen vaikutus oli niin sanotulla ”kolumbiaanisella vuorovaihdolla” (Columbian Exchange), jonka seurauksena Amerikan alkuperäisväestö altistui uusille taudeille, joihin heille ei ollut koskaan kehittynyt vastustuskykyä. Kulkutaudit heikensivät merkittävästi atsteekkien ja inkojen kykyä käydä sotaa espanjalaisia conquistadoreja ja heidän paikallisia intiaaniliittolaisiaan vastaan.[6]  Toinen merkittävä saavutus oli maapallon kartoittaminen, jota saavutusta voi Sandbergin lainaaman Walter Mignolon mukaan pitää enemmän ”yhteiskunnallisena ja semioottisena vuorovaikutuksena sekä alueellisena kontrollina kuin ontologisen tilan esityksenä”.[7] Volyymiltaan ja vaikutusalueeltaan laajeneva orjakauppa kiihdytti konflikteja erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, missä sotia käytiin vankien hankkimista varten.[8] Tässä luvussa sodankäynnin vallankumouksen teoria saa väistyä syrjään ja antaa tilaa globaalin vuorovaikutuksen ja imperialismin historioille.

Kolmannen luvun pääteemana ovat uskontokuntien sisäiset skismat ja yhteiskunnalliset konfliktit (Schism and Social Conflict) vuosien 1510–1570 välillä. Islamilaisessa maailmassa tätä ajanjaksoa leimasi shialaisuuden voimakas läpimurto Iranissa, missä safavidien dynastia nosti sen valtionuskonnon asemaan. Safavidien harjoittama shialaisuuden edistäminen osui samaan ajankohtaan osmanien sulttaanikunnan Arabiaan suuntaaman alueellisen laajentumisen kanssa, mikä lähes väistämättä ajoi kilpailevat dynastiat myös uskonnolliseen konfliktiin erityisesti nykyisen Irakin alueella.[9] Euroopassa Martin Lutherin liikkeelle sysäämä reformaatio löysi kaikupohjaa Saksan talonpoikaisluokan parista, joka yhdisti vaatimukset uskonnollisesta reformista taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Sandberg muistuttaa lukijoita siitä, että vaikka Peter Blickle tulkitsi Saksan talonpoikaissodan (1525) luokkakonfliktiksi, toiset historioitsijat ovat painottaneet sodan hengellistä motivaatiota ja kapinoitsijoiden yhteiskunnallisesti kirjavaa taustaa.[10] Kristikunnan sisäistä ”tunnustuksellistumisprosessia” (Confessionalisation) ja eksistentiaalista kamppailua osmanien islamilaista sulttaanikuntaa vastaan leimasi myös uskonnollisia vähemmistöjä vastaan kohdistettu vaino. Pahimpiin kärsijöihin lukeutuivat Euroopan juutalaiset, joita vainottiin paitsi Espanjan ja Portugalin alueella myös Keski- ja Itä-Euroopan valtakunnissa. Espanjan pahamaineinen inkvisitio selvitti kristityiksi kääntyneiden juutalaisten ja maurien jälkeläisten eli niin sanottujen moriscojen kääntymyksen aitoutta. Henry Kamenin mukaan inkvisition vakavin historiallinen perintö oli ”yhteiskunnassa yleisten ennakkoluulojen ja asenteiden institutionalisointi”.[11]

Neljännen luvun aiheina ovat dynastiset ja sodat ja valtionkehitys (Dynastic War and State Development) vuosien 1520 ja 1590 välillä. Tuolloin maailmaan ilmaantui kokonaan uusia monarkioita ja dynastioita, niistä kenties kaikkein merkittävimpinä Intiassa valtaan nousseet mogulit sekä safavidien dynastia Iranissa. Dynastiat haalivat itselleen läänityksiä ja arvonimiä ja siirsivät niitä sitten eteenpäin omille jäsenilleen erilaisilla perimystavoilla. Matthew Vesterin mukaan dynastisuus tarjosi perimyksen kautta mekanismin, minkä kautta suursukujen nuoremmilla jäsenillä oli aina intressi puolustaa dynastian erilaisia vaateita, sillä perimys oli myös heille mahdollista potentiaalisen tasaperimyksen kautta.[12] Aikakauden silmiinpistävin dynastinen kehityssuunta oli primogenituurin yleistyminen Euroopassa ja jopa sen ulkopuolella. Sen rinnalla säilyi silti tasaperimyksen perinne, mikä tosin omalta osaltaan vaaransi dynastioiden sisäisen eheyden ja johti paikoitellen dynastioiden sisäisiin perimyskiistoihin, kuten tapahtui osmanien sulttaanikunnassa 1600-luvun alussa.[13] Tässä kohtaa suomalaisen lukijan mieleen nousee ensisijaisena esimerkkinä tietenkin 1500-luvun lopun Ruotsi, joka ajautui toistuviin perimyskiistoihin ja lopulta jopa sisällissotaan sen seurauksena, että edesmennyt Kustaa Vaasa oli jakanut valtakuntansa pojilleen erillisinä herttuakuntina. Sandberg ei kuitenkaan tarjoa Vaasojen Ruotsia esimerkkinä dynastisen tasaperimyksen piilokarikoista. Kolmas aikakaudelle tyypillinen perimysjärjestely oli erillisten apanage–läänitysten luominen dynastioiden nuoremmille perijöille.[14] Näiden eri perimystapojen tarjoamat dynastiset mahdollisuudet kulminoituivat lopulta Kaarle V:n hahmoon, joka päätyi hallitsemaan lukuisissa eri rooleissa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, Burgundia, Alankomaita, Italiaa sekä Espanjaa ja sen siirtomaita valtamerten takana. Kaarle V peri läänitysten ja titteleiden lisäksi myös dynastisen kiistan Ranskan Valois–kuningassuvun kanssa, mikä kilpailu ilmeni toistuvina sotina Italian maaperällä.[15] Dynastinen sota Italiassa kiihdytti omalta osaltaan sotilaallista innovointia, kun Kaarle V ryhmitti joukkonsa uusiin taisteluyhtymiin eli tercioihin, modernien rykmenttien edelläkävijöihin. Innovaatioista huolimatta dynastinen Habsburgien ja Valois’ien konflikti taantui kulutussodaksi, joka vihdoin päättyi Cateau-Cambrésiksen rauhaan vuonna 1559.[16]

Edellä kuvattu luku on monilla tavoin ongelmallisin koko kirjassa, mutta toisaalta sen sisältämät ongelmat ovat tyypillisiä myös kirjan muille luvuille. Kun kirjan nimessä ovat sodat ja konfliktit, Sandbergin olisi voinut olettaa antavan runsaasti esimerkkejä dynastisten mekanismien synnyttämästä väkivallasta kuvatulla ajanjaksolla. Näitä sotia ja konflikteja löytyy luvusta vain kovin vähän – edes Vaasojen sisäiset perimyskamppailut ja dynastiset sodat Tanskan Oldenburgeja vastaan eivät ole päässeet kerrontaan mukaan. Sandbergin jutustelu diplomatian kehityksestä ja dynastisista perimysjärjestelyistä kuvaa enemmänkin sotien ja konfliktien ehkäisemistä kuin niiden yhteyttä dynastioihin ja niiden hallintotapoihin. Esimerkiksi appanage–läänityksistä olisi saanut jutun juurta dynastisen valtakamppailun analyysille, sillä 1600-luvun Ranskassa ne tarjosivat Bourbonien suursuvun kilpaileville kadettijäsenille, niin sanotuille ”veriruhtinaille”, sotilaallisia ja taloudellisia tukialueita kuninkaallisen keskushallinnon vastustamishankkeissa. Tässä kohtaa suurimmaksi ongelmaksi nousee Sandbergin mielivaltainen aikarajaus, joka määrittää dynastiset sodat vain ja ainoastaan 1500-luvun ilmiöiksi. Ne eivät kuitenkaan olleet luonteenomaisia pelkästään 1500-luvulle, sillä dynastisia sotia käytiin yleisesti vielä 1700-luvullakin; Espanjan perimyssota 1700–1713 ja Itävallan perimyssota 1740–1748 olivat määritelmällisesti juuri dynastisia konflikteja.  

Aatelisten harjoittama väkivalta, viidennen luvun aihepiiri, antoi yleisleimansa 1520-luvun jälkeiselle vuosisadalle. Aatelisten välinen väkivalta oli Stuart Carrollin määritelmän mukaan ”kostavaa” (vindicatory violence), mikä kategoria kattoi väkivallanteot kuten ”kostotapot ja kaksintaistelut, jotka korjaavat kunnianmenetykset ja muut loukkaukset ja jotka viittaavat vuorovaikutteiseen suhteeseen osapuolten välillä, niin kuin sukuvihojen kohdalla on havaittavissa”.[17] Sandberg kiinnittää lukijan huomion siihen seikkaan, että soturieliittejä löytyi varhaismodernilla ajalla myös Euroopan ulkopuolelta. Esimerkiksi Intiaan muodostui mogulien valtakaudella mansadbar–järjestelmä, joka sitoi yhteen kaikki paikalliset sotilaseliitit. Jokainen mansadbar asettui järjestelmän hierarkiassa sen mukaan, kuinka monta sotilasta hän pystyi toimittamaan mogulin palvelukseen. Vastineeksi sotilaiden toimittamisesta mogulit luovuttivat mansadbareille veronkanto-oikeuden näiden hallitsemilla alueilla, vaikkakaan veronkanto-oikeus ei itsessään tarkoittanut mitään mogulien alaspäin delegoimaa päätösvaltaa.[18] Sandberg erottaa aateliston harjoittamasta väkivallasta erilaisia ilmentymiä, kuten kaksintaistelut ja vendettat. Jälkimmäisestä on tunnettuna esimerkkinä venetsialaisten Savorgnanojen ja Della Torrejen sukuviha, joka toimi historiallisena inspiraationa William Shakespearen näytelmälle Romeo ja Julia.[19] Aateliset saattoivat myös nousta kapinaan kruunua tai keskusvaltaa vastaan. Varhaismodernin ajan ranskalaista aatelistoa tutkineen Arlette Jouannan mukaan aateliset saattoivat kokea aseellisen kapinan jopa velvollisuudekseen silloin, kun he kokivat sekoitetun monarkian (mixed monarchy) perustuslaillisen periaatteen olevan uhattuna.[20] Itse Etelä-Ranskan aatelistoa tutkinut Sandberg on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että aateliset enemmänkin lainasivat monarkilta tämän valtaa osoittaa poliittiset vastustajat majesteettirikollisiksi ja saattoivat siten itse leimata omat vastustajansa rikollisiksi, riidankylväjiksi ja kapinallisiksi.[21] Varhaismoderni valtiovalta pyrki suitsimaan aateliston harjoittamaa väkivaltaa. Kaksintaisteluja kiellettiin toistuvilla laeilla ja asetuksilla. Ajan myötä oikeustoimien kulttuuri voitti alaa myös aateliston parissa, ja aatelisten välisiä riitoja ryhdyttiin ratkomaan ensisijaisesti oikeussalien seinien sisällä.[22] Ajan myötä aateliston ihanteeksi nousi civilité, hyvä käytös. Norbert Eliaksen mukaan siinä oli kyse ”sivilisointiprosessista”, jossa aatelisto alistettiin valtion vallan alaisuuteen.[23]

Luvun johtopäätösosiossa Sandberg nostaa esille oman tutkimukseni kannalta kiinnostavan anekdootin. Sandberg argumentoi, että henkilöiden välinen väkivalta oli yleistä kolmikymmenvuotisen sodan kentilläkin ja että väkivallalla oli usein ”poliittisia motivaatioita ja sosiaalisia seurauksia”.[24] Esimerkkinä tällaisesta väkivallasta Sandberg viittaa Ann Tlustyn esille nostamaan tapaukseen eräästä ruotsalaisesta everstiluutnantti Johann Wachtmeisterista, joka riitauduttuaan illanvietossa Nördlingenin kaupunginkaartin kapteenin kanssa vuonna 1633 julisti henkilökohtaisen sukuvihan (feud) koko kaupunkia vastaan.[25] Tämä Johann Wachtmeister on mitä ilmeisimmin sama henkilö kuin Skoonessa sissejä vastaan sotinut Hans Wachtmeister (1609–1652). Mikäli Ann Tlustyn anekdootti on paikkansa pitävä (mikä asia vaatii tarkistusta), se valaisee Hans Wachtmeisterin luonnetta ja saattaa jopa omalta osaltaan selittää hänen rajuja metodejaan skoonelaisia talonpoikaississejä vastaan aatelisen itseymmärryksen ilmentyminä. 

Kuudes kappale määrittelee aikakautta 1540–1650 uskonsotien kautta. Uskonsodat olivatkin kieltämättä yleisimmillään juuri tuona aikakautena. Ensimmäinen suuri eurooppalainen uskonsota käytiin Ranskassa vuosina 1562–1598.  Ranskan uskonsotien tapahtumahistoria on sangen sekavaa, mutta sen pääprotagonisteiksi voidaan erottaa katolinen liiga ja protestanttiset hugenotit. Kuninkaallisen keskusvallan asema tässä sodassa oli ambivalentti; lähtökohtaisesti katoliset monarkit olivat taipuvaisia puolustamaan katolista uskoa protestantismin edustamaa kerettiläisyyttä ja kapinaa vastaan, mutta katolisen liigan kasvettua liian vahvaksi kuningas Henrik III murhautti vuonna 1588 sen Guise–sukuiset johtajat. Vuotta myöhemmin Henrik III joutui itse katolisen fanaatikon surmaamaksi.[26] Espanjan Alankomaissa vuonna 1568 alkanut kapina Alban herttuan tyrannimaista sijaishallitusta vastaan sai sekin 1570-luvun kuluessa yhä enemmän uskonnollisen konfliktin muodon, kun rintamalinja sotivien osapuolten välillä vakiintui etelän katolilaisten ja pohjoisen kalvinistien välille.[27] Japanissa 1600-luvun alussa valtaan noussut Tokugawa–shogunaatti pyrki toteuttamaan uskonnollista yhdenmukaisuutta vainoamalla espanjalaisten ja portugalilaisten jesuiittojen käännyttämiä kristittyjä, joita löytyi myös samuraiden soturieliitin parista.[28]  Islamilaisessa maailmassa uskonsotia käytiin erityisesti Lähi-idässä sunnilaisten osmanien ja shialaisten safavidien välillä sekä Intiassa, missä islaminuskoiset mogulit kävivät toistuvia sotia Rajputin hindulaisia ruhtinaita sekä sikhien militanttia lahkoa vastaan.[29] Toisaalta sunnilaiset osmanit sallivat sufilahkon harjoittaa valtavirtaislamista poikkeavaa mystiikkaansa hallitsemallaan alueella, mikä Daniel Goffmanin mukaan edisti ”epäkonformismin institutionalisoitumista” osmanien sulttaanikunnan sisällä.[30] Euroopassa uskonnolliset identiteetit kietoutuivat Sandbergin mukaan osaksi aikakauden sotilaallisia uudistuksia. Alankomaiden valtionhoitaja Mauritsin ja Ruotsin kuningas Kustaa Aadolfin joukoissa palveli ulkomaalaisia protestantteja, jotka levittivät Alankomaiden ja Ruotsin armeijoissa hankkimaansa oppia uusista taktiikoista eteenpäin omissa kotimaissaan – Saksassa, Britanniassa ja Ranskassa. Sandberg toteaa, että Michael Robertsin mukaan Ruotsin armeijan sotilaalliset uudistukset olivat ratkaiseva vaihe sotilaallisen vallankumouksen kehityksessä mutta että monet historioitsijat ovat haastaneet tämän näkemyksen. Omaa kantaansa Ruotsin merkitykseen sotilaallisessa vallankumouksessa Sandberg ei paljasta, vaikka tässä kohtaa olisi ollut hyvä tilaisuus avata syvemmin sotilaallisen vallankumouksen historiografista keskustelua.[31]

Sandberg käsittelee kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) kaikkein perusteellisimmin juuri uskonsotien yhteydessä. Tälle lähestymistavalle on ymmärrettävät perusteet, vaikkakin kolmikymmenvuotisen sodan olisi voinut sijoittaa myös dynastisten tai territoriaalisten konfliktien raameihin.  Kolmikymmenvuotisen sodan syttymissyistä ja luonteesta on kiistelty historioitsijoiden parissa jo vuosisatojen ajan. Sandberg avaa tätä debattia vain vähän, viitaten lähinnä Peter Wilsonin näkemykseen siitä, että sota ei ollut luonteeltaan ensisijaisesti uskonnollista.[32] Vastakkaista näkökantaa edustaa Tryntje Helfferich, joka painottaa uskonnollisen kiistan jatkuvaa merkityksellisyyttä myös kolmikymmenvuotisen sodan jälkimmäisellä puoliskolla.[33] Tällainen pelkistetty vastakkainasettelu uskonnon roolista kolmikymmenvuotisen sodan selittäjänä ei tee minkäänlaista oikeutta sodan syttymissyistä käydylle debatille, jota olen itsekin käsitellyt muualla.[34] Uskonto ei tässä debatissa edes muodosta mitään keskeisintä jakolinjaa, vaan väittelyä on käyty ensisijaisesti siitä, missä määrin kolmikymmenvuotinen sota oli seurausta Bourbonien ja Habsburgien välisestä hegemoniakilpailusta vai johtuiko sota kenties Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisäisistä, rakenteellisista ja institutionaalisista ongelmista.

Seitsemännessä luvussa Sandberg tulee lähimmäksi omaa tutkimusaluettani käsitellessään sissi- ja ryöstöretkisodankäyntiä (Raiding Warfare). Sandberg keskittyy tarkastelemaan sitä ryöstöretkisodankäyntiä, joka ilmaantui erityisesti Euroopan ulkopuoliseen maailmaan reaktiona 1500-luvun lopulla vahvistuneeseen globaaliin kaupankäyntiin ja imperialismiin. Sandberg suhtautuu kriittisesti siihen antropologian kentältä periytyvään käsitykseen, että ryöstöretkisodankäynti olisi ”primitiivistä sotaa” ja erilaista kuin nykyaikainen ”todellinen sota”.[35] Varhaismoderni ryöstöretkisodankäynti edellytti Sandbergin mukaan yhteistyötä ja kommunikaatiota valtiollisten ja ei-valtiollisten toimijoiden välillä. Lisäksi se loi taloudessa ympärilleen monimutkaisia jälleenmyynti- ja jakamisjärjestelmiä.[36] Erityisesti merirosvous lisääntyi kansainvälisen merikaupan ja kolonisaation kasvun konteksteissa. Välimeren muslimimerirosvoja motivoi vankien hankkiminen ja näiden jälleenmyynti Pohjois-Afrikan orjamarkkinoilla.[37] Atlantilla merirosvousta harjoittivat ensisijaisesti alankomaalaiset, englantilaiset ja ranskalaiset, jotka vaanivat Karibianmeren kautta purjehtivia Espanjan hopealaivastoja. Sandberg mainitsee Kuuban rannikolla sijaitsevan Matanzasin lahden, missä alankomaalaiset ajoivat vuonna 1628 maihin kokonaisen aarrelaivasaattueen saaden saalikseen 11,5 miljoonan guldenin suuruisen hopea-aarteen. Sandberg ei kuitenkaan hahmota tapahtuman yhteyttä Euroopassa käytyyn sotaan, missä menetetty hopealaivasto romahdutti espanjalaisten kyvyn käydä sotaa Alankomaita ja Saksan protestanttisia ruhtinaita vastaan.[38] 1600-luvun jälkipuoliskolla merirosvous kytkeytyi osaksi valtiovaltojen laivastopolitiikkaa. Tämä kehitys vahvisti tarvetta määritellä periaatteita lakien ja suvereniteetin ulottumisesta merialueille. Tähän määrittelemisen tarpeeseen vastasivat lainopillisilla pohdinnoillaan Alberico Gentili sekä Hugo Grotius, jotka sovelsivat luonnollisten lakien periaatteita sotaan ja merenkulkuun.[39]

Maalla käyty ryöstöretkisodankäynti liittyy osaksi rajojen ja raja-alueiden problematiikkaa. Euroopan ulkopuolella ryöstöretkisodankäyntiä harjoitettiin ”heimovyöhykkeillä”, jotka antropologit Neil Whitehead ja Brian Ferguson määrittelivät alueiksi, jotka ovat jatkuvasti valtion läheisyyden vaikutuksen alaisia mutta eivät ole suoranaisesti valtion vallan alaisia.[40] Pohjois-Amerikan historiaa tutkinut Richard White on puolestaan lanseerannut käsitteen ”välimaastosta” (Middle Ground), joka on tyhjä tila ”kulttuurien, kansojen, valtakuntien ja kylien ei-valtiollisen maailman välillä”.[41] Sandberg ei käsittele näitä käsitteitä kriittisesti vaan hyväksyy ne sellaisinaan.[42] Ajatukset valtiollisen vallan ulottumattomissa olevista vyöhykkeistä ja ei-kenenkään-maista ovat kuitenkin ongelmallisia juuri Pohjoismaiden sotahistorian kontekstissa. Suomalainen ja ruotsalainen tutkimus osoittaa, että pohjoismaiset rajat kehittyivät Sandbergin käsittelemällä ajanjaksolla 1580–1650 poispäin määrittelemättömistä vyöhykkeistä kohti määriteltyjä rajoja, jotka erottivat viivamaisesti valtiollisia valtoja toisistaan.[43] Omakaan tutkimukseni ei tue sellaista käsitystä, että Tanskan ja Ruotsin raja-alue Skoonen ja Smoolannin välillä olisi ollut jonkinlainen välimaa tai tyhjä vyöhyke, josta Tanskan ja Ruotsin kruunut eivät olisi saaneet mitään otetta ja jossa paikalliset sissit ja puolisotilaalliset joukkiot olisivat mellastaneet oman mielensä mukaan. Päinvastoin rajaa oli määritetty ja militarisoitu jo sydänkeskiajalla, jolloin sen läheisyyteen oli rakennettu linnoituksia ja voutien kartanoita rajan kummallekin puolelle. Täten Sandberg ei lainkaan pohdi sitä, kuinka ryöstöretkisodankäynnistä saatettiin siirtyä kohti jotain muunlaista, enemmän territoriaalista sodankäyntiä.

Sandberg käsittelee tässä samassa yhteydessä myös poltetun maan taktiikkaa (economic devastation) eräänä aikakauden sodankäynnin muotona. Sandberg sisällyttää tarkoitukselliseen tuhoamiseen myös muonanhankintaoperaatiot (foraging) ja erilaiset kontribuutioiden keruut, mitkä ovat kuitenkin ongelmallisia käsitteitä liitettyinä tahalliseen hävitykseen.[44] Esimerkiksi Sandbergin mainitsema keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein ei harjoittanut kolmikymmenvuotisessa sodassa laajamittaista kontribuutioiden keruuta hävittääkseen vihollisen maata (joka itse asiassa oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan omaa maaperää) vaan elättääkseen suureksi paisunutta armeijaansa. Sandberg nostaa joka tapauksessa lyhyesti esille historioitsijoiden väittelyn siitä, kuinka yleistä aikakauden armeijoille oli elättää itsensä ryöstelyn ja pakkoverotuksen avulla. Martin van Creveld on esittänyt, että armeijoilla oli tapana elättää itsensä väkivalloin aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka, mutta John Lynnin mukaan alkeellisia logistiikkaketjuja selustan ja rintaman välillä oli olemassa jo varhaismodernilla aikakaudella.[45] Kolmikymmenvuotisen sodan historia tukee enemmän jälkimmäistä tulkintaa, joka jättää sijaa sodan logistiikan nyansseille. Edellä mainittu Wallenstein ei suinkaan kerännyt kaikkia armeijansa vaatimia tarpeita miehitetyiltä alueilta, vaan kuljetti niistä osan vesitse Habsburgien keskieurooppalaisilta sydänmailta Elbeä pitkin pohjoisemmaksi Saksaan.[46] Tässä luvussa on toki jotain hyvääkin. Sandberg nostaa aiheellisesti esille huomion siitä, että linnoitukset olivat keskeisessä asemassa kontribuutioiden keräämisessä ja muonanhankintaoperaatioiden ympärille muodostuneessa, ns. pienessä sodassa. Linnoitukset toimivat etuasemina, joista sotilaat suorittivat iskujaan ympäröivälle maaseudulle, ja niihin saattoi kätevästi varastoida operaatioissa hankitut muonat, tarvikkeet ja rahat.[47] Huomioin itse tutkimuksessani, että Skoonen kivikartanoilla ja linnoituksilla oli keskeinen asema ruotsalaisten vastakumouksellisissa operaatioissa paikallisia snapphanar–sissejä vastaan. Teiden varsille rakennetut hirsikasematit puolestaan suojasivat ruotsalaisten viestiyhteyksiä sissien katkomisyrityksiltä.

Kahdeksannen luvun aiheena ovat talonpoikaiskapinat 1590-luvulta 1650-luvulle. Sandberg keskittyy pohtimaan ajanjakson talonpoikaiskapinoiden syitä, joiksi hän listaa ympäristölliset kriisit, armeijoiden koon ja niiden maalaisväestölle aiheuttaman taloudellisen rasituksen kasvun sekä talonpoikien tyytymättömyyden veroihin ja yhteismaiden hoitoon.[48] Sandberg aloittaa luvun, kenties hieman tarpeettomasti, hahmottamalla ranskalaisen Annales–koulukunnan hengessä eurooppalaisen talonpoikaisyhteiskunnan rakenteellista jatkuvuutta vuosisadasta toiseen, mikä kuva nojaa vahvasti Emmanuel Le Roy Ladurien yhäkin vaikutusvaltaiseen tutkimukseen Languedocin eteläranskalaisista talonpoikaisyhteisöistä.[49] Sisäisesti stratifioitunut ja kirjava talonpoikaisto ei ollut mikään monoliittinen möhkäle eikä edes yhteiskunnallinen luokka, Sandberg muistuttaa.[50]

Talonpoikaisyhteisöissä puhkesi väkivaltaisuuksia vuodenaikojen vaihteluihin liittyneiden karnevaalien ja juhlien yhteydessä. Riehakas juhlinta saattoi kuitenkin karata käsistä, kuten kävi Romansin kaupungissa vuonna 1579. Tuolloin karnevaaleistaan liiaksi agitoituneet talonpojat ottivat koko kaupungin hallintaansa, ja kruunun joukot onnistuivat karkottamaan heidät vasta vuoden kuluttua väkivaltaisen sotilasoperaation avulla.[51] Useimmiten talonpojat kuitenkin nousivat kapinaan elinkeinokriisien seurauksena, oli sitten kyse viljakadoista tai viljan myyntiin ja ostoon liittyvien tullien ja verojen liiallisesta noususta. E. P. Thompsonin mukaan leipämellakat uuden ajan Englannissa todistivat ”moraalisesta taloudesta”, jossa talonpojat käyttivät väkivaltaista protestia ”kollektiivisena neuvottelukeinona” säätääkseen leivän hintaa toivotulle tasolle.[52] Tyypillinen syy talonpoikaislevottomuuksien takana olivat verot ja niiden kantoon liittyvät ristiriidat. Ranskan croquantien ja nu-piedsien kapinoissa talonpoikien tyytymättömyys ei kohdistunut ainoastaan uusiin epäsuoriin kulutusveroihin (aides, gabelle) vaan myös veronvuokraajiin (tax farmers) sekä siihen väkivaltaiseen ja kohtuuttomaan tapaan, jolla nämä keräsivät vuokraamiaan vero-osuuksia.[53] Ympäristökriisien merkittävin aiheuttaja oli niin sanottu pieni jääkausi (n. 1570–1730), joka vaikutti tuhoisasti maatalouteen kaikkialla maailmassa. Sandberg näkee syy-yhteyden pienen jääkauden ja eräiden talonpoikaiskapinoiden kanssa, esimerkkeinä Itävallan kapinat 1570-ja 1590-luvuilla.[54]  Sandberg viittaa myös vuoden 1626 Ylä-Itävallan talonpoikaissotaan veroluonteisena kapinana, vaikka sodan takana vaikuttivat vähintään yhtä paljon uskonnolliset kuin materiaalis-ympäristölliset syyt.[55] Tässä kohtaa parempia viitteitä olisivat kuitenkin olleet ne 1600-luvun Euroopan ja Aasian laajemmat yhteiskunnalliset mullistukset, jotka 1600-luvun kriisiin erikoistunut Geoffrey Parker nosti tutkimuksensa kohteeksi kirjassaan Global Crisis.[56]

Sandberg käsittelee talonpoikaiskapinoiden ja maaseudun väkivallan yhteydessä myös bandiitteja, mikä aihe olisi kenties sopinut paremmin ryöstöretkisodankäyntiä käsitelleeseen lukuun. Maantierosvous ja karjavarkaudet olivat tyypillisiä ilmiöitä Keski-Aasian ja Kaukoidän aroilla, joita dominoivat nomadiset soturikulttuurit, kuten mantšut ja turkkilaiset. Nomadinen ratsusodankäynti ja kyky kerätä resursseja maatalousyhteiskunnilta olikin R. J. Barendsen mukaa paremmin selittävä tekijä osmanien, mogulien ja uzbekkien valtiollisen menestyksen takana kuin uuden ruutiaseteknologian omaksuminen.[57] Sandberg viittaa tässä yhteydessä lyhyesti myös Skooneen, jota kuulemma vaivasivat1600-luvun puolivälissä ratsuin liikkuvat rosvot. Aika ajoin viranomaiset järjestivät erityisiä bandiittien vastaisia kampanjoja, joissa ratsujoukot partioivat teitä ja ottivat kiinni rosvoja, jotka tyypillisesti tuomittiin kuolemaan.[58] Nämä ovat tutkimukseni kannalta kiinnostavia väitteitä, ja olisin kaivannut niiden vahvistamiseksi jotain lähdeviitettä. Sellaista ei Sandbergin kirjasta kuitenkaan löydy. Itse olen viitannut samoihin Ruotsin ja Tanskan rajaseutujen lainsuojattomiin sekä väitöskirjan käsikirjoituksessa että muuallakin.[59] Kummassakin yhteydessä olen käyttänyt aikalaislähteinä Tukholman valtaneuvoston protokollia.[60]

Yhdeksännen luvun nimi on provokatiivisesti Ethnic Conflict, 1620s–1660s. Luvun tarkoituksena on selvittää, ”kuinka etnisyys muokkasi kulttuurien välistä väkivaltaa ja siirtomaakonflikteja, jotka puolestaan vahvistivat etnisiä identiteettejä ja rotukäsityksiä”.[61] Eurooppalaisessa varhaismodernin aikakauden tutkimuksessa ei ole aivan totuttu puhumaan etnisistä identiteeteistä saati sitten roduista, ja Sandbergin lähestymistapa heijasteleekin enemmän yhdysvaltalaisen historiantutkimuksen tietynlaista taipumusta tarkastella menneisyyttä identiteettipolitiikan lähtökohdista. Sandbergin logiikka alkaa harhailla jo aivan luvun alussa, missä hän ryhtyy keskustelemaan Uuden maailman intiaanien harjoittamasta rituaalisesta väkivallasta ja sodankäynnistä, joka ihmisuhreineen ja kannibalisminaan nivoutui osaksi laajempaa kulttuurillista kontekstia.[62] Väkivalta kulttuurin ilmentymänä ei kai kuitenkaan tee siitä lähtökohtaisesti kulttuurien välistä sotaa, saati sitten etnistä puhdistusta tai rotusotaa? Kulttuurillisten ja epämateriaalisten kannustimien merkitystä ei-eurooppalaisten kansojen sodankäynnissä ei pitäisi muutenkaan liioitella. Esimerkiksi Christina Johnsin tutkimus argumentoi, että atsteekkien sodankäyntiä motivoi ensisijaisesti tarve pitää kiinni pysyvästä asuinsijasta Tenochtitlanissa ja sen ympäristössä. Varhaismenneisyydessään atsteekit olivat olleet nomadeja ja siten pakotettuja maksamaan tribuutteja vahvemmille intiaaniryhmille sekä palvelemaan näitä vasalleina ja palkkasotureina. Noustuaan itse Meksikon valtahierarkian huipulle atsteekit eivät suinkaan yrittäneet hävittää muita intiaaneja vaan päinvastoin pyrkivät hyödyntämään heidän olemassaoloaan ruoan ja esineiden tuottajina, tribuuttia maksavina vasalleina, sotilasliittolaisina, työtä tekevinä palvelijoina tai rituaalisina ihmisuhreina.[63] Keskustellessaan eurooppalaisten kolonialistien ja Amerikan alkuperäisasukkaiden välisestä sodankäynnistä Sandberg nostaa silti esille oleellisen kysymyksen siitä, missä määrin eurooppalaisten sodankäynti siirtomaissa heijasteli heidän aiempia kokemuksiaan Euroopan sotakentillä. Sandbergin mukaan eurooppalaiset veivät omia uskonsotiaan siirtomaiden kontekstiin.[64] Niinpä esimerkiksi englantilaisten ja skotlantilaisten siirtokuntalaisten armoton tuhoamissodankäynti Pohjois-Amerikan intiaaneja vastaan 1600-luvulla heijasteli heidän omia aikaisempia kokemuksiaan raa’asta etnis-uskonnollisesta sodasta Irlannin katolisia alkuasukkaita vastaan.[65]

Sandberg tarkastelee eurooppalaista kolonialismia rodun ja etnisten konfliktien kontekstissa. Itä-Intian kauppakomppania VOC hävitti Banda–saarilla kokonaisten saarten alkuperäisväestön ja korvasi heidät afrikkalaisilla orjilla. Toisaalta VOC tappoi myös tielleen asettuneet kilpailijat Englannin Itä-Intian kauppakomppaniasta (EIC).[66] VOC:n Itä-Intiassa harjoittama orjakauppa oli todellisuudessa mittakaavaltaan laajempaa ja luonteeltaan paljon brutaalimpaa, kuin mitä on joskus aiemmin esitetty.[67] Eurooppalaisten siirtomaavaltojen plantaasiviljely Amerikoissa ja Aasioissa nojasi pitkälti erityisesti afrikkalaiseen orjatyövoimaan, jota pidettiin kurissa väkivallan avulla. James Pritchardin mukaan väkivalta olikin orjayhteisöjen keskeisin piirre, sillä orjien katsottiin jatkuvasti uhkaavan eurooppalaisten omaa yhteiskuntaa, ”joka käytti valtaisia resursseja heidän alistamisekseen”.[68]

Eurooppalaisten kolonialistien ja ei-eurooppalaisten alkuperäisasukkaiden yhteentörmäykseen liittyi myös etnogenesiksen ja akkulturaation piirteitä, tarkoittaen siten prosesseja, joiden kautta etniset identiteetit muodostetaan ja määritellään uudestaan. Iranissa hallitseva safavidien dynastia harjoitti etnogenesistä avaamalla asevoimien ovet kaikille yhteiskuntaryhmille ja heimoille ja tekemällä asepalveluksesta perustan uudelle, yhteiselle iranilaiselle identiteetille.[69] Heidän osmanikilpailijansa sen sijaa harrastivat akkulturaatiota tuottamalla Euroopasta kristittyjä poikia ja kasvattamalla heidät Turkissa pelättyjen janissaarijoukkojen sotilaiksi.[70] Amerikoissa alkuperäisasukkaat ja eurooppalaiset maahanmuuttajat olivat keskinäisessä vuorovaikutuksessa monilla eri tasoilla – myös sodankäynnissä. Eurooppalaiset sisällyttivät intiaaneja omaan sodankäyntiinsä liittolaisina ja ”etnisinä apusotilaina”, kun taas intiaanit omaksuivat eurooppalaisilta tuliaseiden käytön ja jopa linnoitustekniikan. Eurooppalaiset tuomitsivat intiaanien harjoittaman sissitaktiikan (skulking way of war) barbaarisena ja laittomana sodankäyntinä, vaikka juuri eurooppalaisten itsensä Amerikkaan tuomat musketit olivat sen mahdollistaneet.[71] Kuningas Filipin sodassa (1675–1676) intiaanien harjoittama perinteisen amerikkalaisen ja uuden eurooppalaisen sodankäynnin hybridimalli osoittautui niin tehokkaaksi, että siirtokuntien nostojoukot ryhtyivät vaatimaan esimiehiltään heidän omien eurooppalaisten taktiikoittensa ja taistelutapojensa päivittämistä Amerikassa vallitseviin olosuhteisiin.[72]

Kymmenennen luvun aiheena ovat kapinat ja sisällissodat 1630-luvulta 1660-luvulle. Sandbergin mukaan merellisten imperiumien ja fiskaalis-sotilaallisten valtioiden monimutkaistuminen sekä imperialististen kunnianhimojen laajentuminen aiheuttivat radikaalia poliittista aktivismia ja yhteiskunnallista muutosta.[73] Tapansa mukaan Sandberg kategorisoi myös kapinat ja sisällissodat. Palatsivallankumouksia esiintyi toistuvasti 1600-luvun alun Ranskassa ja vuosisadan lopun Venäjällä. Osmanien sulttaanikunnassa palatsivallankaappausten takana olivat tyypillisesti janissaarit, joista oli ajan myötä muotoutumassa ”perinnöllinen eliittiluokka ja poliittinen painostusryhmä”.[74] Ruhtinaiden kapinat olivat ominaista Bourbonien Ranskalle, missä Ludvig XIII joutui kukistamaan veljensä Gaston d’Orléansin ja Montmorencyn ruhtinas Henri II:n kapinan vuonna 1632.[75] Tässä yhteydessä Sandbergin olisi ollut hyvä tuoda esille myös vuonna 1651 uusiutunut Fronde–kapina, joka oli luonteeltaan juuri Bourbon–sukuisten veriruhtinaiden (princes du sang) kapina Anne Itävaltalaisen ja kardinaali Mazarinin holhoojahallitusta vastaan. Perimyssodat puolestaan olisivat kuuluneet dynastisten konfliktien yhteyteen, mutta Sandberg joka tapauksessa palaa niihin uudestaan tässä luvussa. Nyt Sandberg tosin keskittyy avaamaan mogulien Intiaa, missä mogulikeisari Aurangzeb kävi 1650-luvulla verisen sisällissodan vanhempaa veljeään Dara Shukohia vastaan. Perimysjärjestyksessä Aurangzebia edellä olleen Dara Shukohin häviö esti John Richardsin mukaan Intian jakautumisen kahteen kilpailevaan perintöläänitykseen.[76] Aikakaudelle olivat hyvin tyypillisiä myös urbaanit kapinat ja vallankumousyritykset. William Beikin mukaan urbaanien yhteisöjen arkipäiväinen väkivalta ja populaari protestointi saattoi sulautua äkisti järjestäytyneeseen ja poliittiseen väkivaltaan tuottaen Beikin määritelmän mukaan ”kostamisen kulttuurin” (culture of retribution). Tällaisissa tilanteissa kaupunkien hallitsijat ja virkamiehet joutuivat tyypillisesti pakenemaan massojen raivoa jättäen jälkeensä enemmän tai vähemmän väliaikaisen valtatyhjiön.[77]

Aikakauden sisällissodista tunnetuin oli Englannin sisällissota (1638–1652). Sandbergin oleellisin huomio Englannin sisällissodasta on se, että laajentuessaan vuonna 1643 sota synnytti joukon paikallisia ja alueellisia konflikteja ympäri Englantia.[78] Ranskan Fronde–kapinan (1648–1653) Sandberg kaventaa Orest Ranumin tutkimukseen viitaten ensisijaisesti verokapinaksi.[79] Sandberg käy lyhyesti lävitse myös Puola-Liettuan sisäisen hajaannuksen niin sanotun ”vedenpaisumuksen” vuosina 1648–1660, jolloin kuningas Jan Kasimir joutui sotimaan samanaikaisesti ruotsalaisia, venäläisiä ja Ukrainan kapinallisia kasakoita vastaan.[80] Venäjän sisäiset kiistat käytiin pitkälti valtavirran ortodoksisen kirkon ja siitä irtaantuneiden vanhauskoisten välillä, mihin kiistaan kytkeytyi osaksi myös Stenka Razinin johtama kapina Etelä-Venäjällä vuosina 1668–1670.[81] Kumma kyllä Sandberg ei viittaa luvun tässä osassa vuonna 1640 alkaneeseen Katalonian kapinaan, vaan hän käy sitä jo aiemmin lävitse osana urbaaneja levottomuuksia.[82] Katalonialaisten kapina oli kuitenkin aivan täysimittainen sisällissota, johon pian sekaantui katalonialaisten puolella myös alueen kontrollia havitellut Ranska.

Lopuksi Sandberg nostaa esille siirtomaakonfliktit. Tällaisia olivat orjien kapinat omistajiaan vastaan ja siirtokuntalaisten kansannousut emämaata tai sen paikallista sijaishallitsijaa vastaan. 1500-luvun lopulla karanneet ja kapinalliset orjat onnistuivat rakentamaan itselleen oman pienvaltakunnan Brasilian Palmaresiin. Englantilaisten hallitsemissa Barbadoksella ja Jamaikassa oli 1600-luvulla lukuisia orjakapinoita, kuten myös alankomaalaisten hallinnoimassa Itä-Intian Bataviassa (Jaavalla).[83] Kiinalaisten siirtotyöläisten kapina Espanjalle kuuluvilla Filippiineillä vuonna 1639 tukahdutettiin jopa aikakauden mittakaavalla poikkeuksellisen brutaalisti. Alankomaalaiset onnistuivat kolmikymmenvuotisen sodan aikana kaappaamaan itselleen portugalilaisten siirtokunnat Pohjois-Brasiliassa, mutta siirtokuntalaiset nousivat kapinaan vuonna 1652 ja ajoivat alankomaalaiset pois. Vuonna 1680 Uuden Meksikon pueblointiaanit nousivat kapinaan espanjalaisia vastaan surmaten uudisasukkaita ja lähetyssaarnaajia ja hävittäen kirkkoja.[84] Toisaalta uudisasukkaiden virta Euroopan sisällä ja sen ulkopuolella jatkui katkeamattomana koko 1600-luvun ajan. Monet maahanmuuttajat pakenivat itse poliittisia ja uskonnollisia vainoja, kuten Pohjois-Amerikkaan muuttaneet kveekarit tai Alankomaihin, Brandenburgiin ja Englantiin asettuneet Ranskan hugenotit.[85]

Luku 11 käsittelee kauppasodankäyntiä (Mercantile War) ajanjaksolla 1630–1700. Eräs kauppasodankäynnin muoto oli väkivaltainen kilpailu arvokkaiden kauppatuotteiden tuotannon, kuljetuksen ja jälleenmyynnin hallinnasta. Alankomaiden ja Englannin Itä-Intian kauppakomppanioiden taistelu toisiaan, portugalilaisia ja paikallisia aasialaisia hallitsijoita vastaan Itä-Intian maustekaupan hallinnasta on tunnetuin esimerkki tällaisesta väkivaltaisesta kauppakilpailusta. Sandbergin olisi myös toivonut avaavan Pohjanmerellä ja Pohjois-Atlantilla käytyä taloudellista merisotaa, missä Habsburgien lippunaan käyttämän Burgundin ristin alla purjehtineet flaamilaiset kaapparit pyrkivät romuttamaan Alankomaiden tasavallan taloudellista pohjaa hyökkäilemällä alankomaalaisten kalastuslaivastojen kimppuun. Nyt tämä konflikti jäi vain yhden lauseen pituiseksi maininnaksi.[86] Sen sijaan Sandberg käsittelee aukeaman verran Alankomaiden ylikuumentuneesta tulppaanikaupasta syntynyttä pörssiromahdusta vuonna 1637 – toki ensimmäistä laatuaan koko maailmassa.[87] Vuoden 1637 pörssiromahdus ei kuitenkaan sinällään liity sotiin ja konflikteihin, eikä anekdootin sisällyttäminen lukuun tunnu tarpeelliselta. Oleellisempi huomio on sen sijaan se, että osmanien sulttaanikunnan käymien sotien kannustin muuttui 1700-luvulle tultaessa vähemmän uskonnolliseksi ja enemmän materialistiseksi. Euroopan siirtomaavaltojen tavoin myös osmanien sulttaanikunta ryhtyi käymään sotia turvatakseen ensisijaisesti omat kauppayhteytensä maalla ja merillä. Daniel Goffmanin mukaan näiden eurooppalaisten kanssa yhteisten sotakannustimien johdosta osmanien sulttaanikuntaa ryhdyttiin 1700-luvun alussa mieltämään yhdeksi Euroopan suurvalloista.[88] Taloudelliset syyt motivoivat myös siirtomaakapinoita, joissa esimerkiksi Ranskalle kuuluneiden Martiniquen ja Saint-Dominiguen uudisasukkaat nousivat 1600-luvun lopulla kapinaan emämaata ja sen kuristavaksi ja epäpäteväksi käsitettyä talouspolitiikkaa vastaan. Sytykkeen kapinoihin antoi tupakan hinnan romahtaminen emämaan markkinoilla, mikä ei tosin ollut Aurinkokuninkaan hallinnon suoranaista syytä.[89] Länsi-Euroopan suurten merivaltojen eli Englannin, Alankomaiden ja Ranskan keskinäistä kauppasotaa ruokki merkantilismin taloustieteellinen ajattelu. Tiivistetysti sanottuna merkantilismi näki kaikki resurssit rajallisina, joten laajentumishaluisten merivaltojen oli pakko kamppailla resursseista, jotka olisivat niiltä itseltään pois jos kilpailija saisi ne käsiinsä.[90] Merellinen ja taloudellinen kilpailu johti suoraan laivastojen koon kasvuun ja niiden kehittymiseen pysyviksi ja entistä ammatillisimmiksi sotilasorganisaatioiksi. Tämä kehitys oli havaittavissa jopa pohjoisessa Ruotsissa, jonka Vaasa–kuninkaat kehittivät laivastoa aluksi puolustukselliseksi voimaksi mutta huomasivat sen myöhemmin toimivan myös välineenä sotilaalliselle laajentumiselle.[91] Valtiotieteellisellä tasolla Sandberg tekee kiinnostavan huomion tasavaltaisten Englannin ja Alankomaiden toistuneista merisodista, jotka kyseenalaistavat truismiksi muodostuneen hokeman siitä, etteivät edustuksellisen hallitusmuodon omaavat valtiot koskaan ajaudu sotaan keskenään.[92]

Kahdennentoista ja viimeisen luvun aiheeksi Sandberg on valinnut valtiollisen historian hengessä territoriaaliset sodat (Territorial War) 1660-luvulta 1700-luvulle. Kirjan tässä vaiheessa Sandbergin harjoittama sotien kategorisointi alkaa jo muuttua ylipääsemättömän ongelmalliseksi, sillä Sandbergin esille nostamat 1600-luvun lopun ja 1700-luvun territoriaaliset sodat olivat samalla myös muunlaisia sotia. Ranskan ja Englannin seitsenvuotinen sota (1756–1763) Pohjois-Amerikassa oli myös taloudellista sotaa turkiskaupan ja meriyhteyksien kontrollista, rajasodankäyntiä Ohio-joen ei-kenenkään-maasta ja jopa etnistä konfliktia, jossa Ranskan ja Englannin konflikti toistui heidän intiaaniliittolaistensa välisenä heimosotana. Espanjan perimyssota (1700–1713) taas oli jo nimensä perusteella nimenomaan dynastinen sota. Tässä luvussa Sandberg kuitenkin nostaa esille hyviä huomioita aikakauden sodankäynnin yleisluonteesta. 1600-luvun lopulta alkaen sodankäynti kulki yhä enemmän positionaalisuutta kohti, kun kampanjat keskittyivät linnoitusten ja kaupunkien piirityksiin. John Lynn on lanseerannut käsitteen ”prosessisodankäynnistä”, jota määrittivät sodankäynnin hidas tahti, tavoite saada sota maksamaan itsensä sekä taipumus kulutussotaan (war of attrition).[93] Taipumus positionaliseen sodankäyntiin näkyi myös 1700-luvun vaihteen Ruotsissa, missä kruunu rakennutti uudentyylisiä tykkilinnoituksia suojelemaan etuasemiaan Pommerissa, Liivinmaalla, Virossa ja Suomessa.[94] Joukko-osastojen tasolla aikakaudella yleistyvät ns. valtionkomissiot (state commission), joissa valtio myi kapteeneille ja eversteille komissioita jo valmiiksi olemassa oleviin yksiköihin. Komission saaneet upseerit olivat aiempien sotilasurakoitsijoiden tavoin velvollisia vastaamaan itse joukkojen varustamisesta, värväämisestä ja muonituksesta aiheutuvista kuluista, mutta komissioupseereina heillä oli mahdollisuus saada valtiolta jatkuvaa kompensaatiota joko palkkana tai virkaläänityksinä.[95] Armeijoiden ja valtiovallan viitekehykseksi vahvistui 1700-luvun aikana sodankäynnin menoeriä veroin ja valtionlainoin rahoittanut fiskaalis-sotilaallinen valtio, jonka Sandberg näkee mieluummin rahoitusjärjestelmänä kuin varsinaisena valtiomuotona.[96] Sandberg tukee tässä yhteydessä myös George Steinmetzin huomautusta siitä, ettei varhaismoderni aikakausi tuottanut mitään lopullista ja valmista valtiomallia vaan että historioitsijoiden hahmottelema ”valtionmuodostus” (state formation) on alati jatkuva ja päättymätön prosessi.[97]

Lopuksi Sandberg pohtii aikakauden sotien ja heräävän kansallisidentiteetin välistä suhdetta. Painetussa muodossa ilmestynyt sotapropaganda painotti yhä enemmän sotien isänmaallisia vaikuttumia ja määritteli vastapuolta kansallisuuden ja etnisyyden perusteella.[98] Alankomaiden pitkittynyt sota Espanjaa vastaan (1568–1648) vahvisti alankomaalaisten käsitystä omasta kansallisesta erikoisuudestaan, kun Englannin kuningashuoneiden toistuvat sodat Bourbonien Ranskaa vastaan hitsasivat heidän englantilaisia, skotlantilaisia ja irlantilaisia alamaisiaan yhteen yhteisen suurbrittiläisen yläkäsitteen raameissa.[99] Hallitseva dynastia kykeni muuntamaan itselleen osoitetun alamaisuuden yhteiseksi kansalliseksi identiteetiksi myös kaukaisessa Kaakkois-Aasiassa, missä Ayutthayanien dynastia määritteli valloittamansa alueen thaimaalaiseksi kansakunnaksi.[100] Vaikka David Bell on esittänyt, että ”kansakunnan kultti” (cult of the nation) syntyi vasta 1700-luvulla, Sandberg on vahvasti sitä mieltä, että sen ilmentymiä on havaittavissa jo edeltävällä vuosisadalla.[101]

Brian Sandbergin War and Conflict in the Early Modern World on selvästi tarkoitettu enemmän yliopistotason oppikirjaksi kuin uutta tietoa tai syventävää ymmärrystä tuottavaksi monografiksi. Oppikirjana sitä vaivaavat formaattinsa perisynnit eli aiheiden lyhyt ja pinnallinen käsittely. Varhaismodernien sotien kategoriointi eri tyyppilajeihin on sikäli epäuskottavaa, että lähes kaikki Sandbergin luettelemat sodat – dynastiset, uskonnolliset, territoriaaliset jne. – voitaisiin tulkita myös toisista kategorioista käsin. Sandberg onnistuu silti välttämään yleistysten ja kärjistysten pahimmat ansakuopat, ja paikoitellen kirjasta löytyy kiinnostavia ja valaisevia huomioita ja anekdootteja. Omaan tutkimukseeni kirja kytkeytyy vahvimmin sodankäynnin vallankumouksen teorian kautta, jonka yhteydessä Sandberg esittää lyhyeksi toteamukseksi jäänyttä skeptisismiä siitä, missä määrin teknologiset muutokset ovat ylipäätään vaikuttaneet sodankäynnin muutokseen vuosien 1500 ja 1800 välillä. Sandbergin kirjan tavoitteena ei ole kuitenkaan sodankäynnin vallankumouksen teorian kritiikki vaan pyrkimys esittää varhaismodernin sodankäynnin globaalit yhteydet ja vuorovaikutussuhteet, missä tavoitteessa kirja onnistuu vähintäänkin tyydyttävästi.

Kirjallisuusluettelo:

Barendse, R. J., ’Trade and State in the Arabian Seas: A Survey from the Fifteenth to the Eighteenth Century’. Journal of World History 11 (Fall 2000)

Beik, William, Urban Protest in Seventeenth-Century France: The Culture of Retribution (Cambridge, 1997)

Bell, David A., The Cult of the Nation in France: Inventing Nationalism, 1680–1800 (Cambridge, 2003)

Blickle, Peter, The Revolution of 1525: The German Peasants’ War from a New Perspective (Baltimore, 1985)

Bäckström, Olli, Ihmeiden huone: Näkökulmia 1600-luvun Eurooppaan (Jyväskylä, 2017)

Bäckström, Olli, Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630 (Helsinki, 2013)

Canny, Nicholas P., ’The Ideology of English Colonization: From Ireland to America’. William and Mary Quarterly, 3^rd series, 30 (October 1973)

Carroll, Stuart, Blood and Violence in Early Modern France (Oxford, 2006)

Cook, Jr., Weston F., ’The Cannon Conquest of Nasrid Spain and the End of the Reconquista’. Journal of Military History 57 (January 1993)

Creveld, Martin van, Supplying War: Logistics from Wallenstein to Patton (Cambridge, 1977)

Elias, Norbert, The Civilizing Process: Sociogenetic and Psychogenetic Investigations (Malden, 2000)

Ferguson, R. Brian ja Whitehead, Neil L., ’The Violent Edge of Empire’. Ferguson, R. Brian ja Whitehead, Neil L. toim., War in the Tribal Zone: Expanding States and Indigenous Warfare (Santa Fe, 1992)

Glete, Jan, War and the State in Early Modern Europe: Spain, the Dutch Republic and Sweden as Fiscal-Militay States, 1500–1660 (London, 2002)

Goffman, Daniel, The Ottoman Empire and Early Modern Europe (Cambridge, 2002)

Helfferich, Tryntje, The Iron Princess: Amalia Elisabeth and the Thirty Years War (Cambridge, 2013)

Johns, Christina Jacqueline, The Origins of Violence in Mexican Society (New York, 1995)

Jouanna, Arlette, Le Devoir de revolté: la noblesse française et la gestation de l’état modern, 1559–1661 (Pariisi, 1989)

Kamen, Henry, The Spanish Inquisition: An Historical Revision (Lontoo, 1997)

Katajala, Kimmo, ’The Origin of the Border’. Gustafsson, Harald ja Sanders, Hanne, toim., Vid gränsen: Integration och identiteter i det förnationella Norden (Tukholma, 2006)

Le Roy Ladurie, Emmanuel, Les Paysans de Languedoc, kaksi osaa (Pariisi, 1966)

Lynn, John A., ‘The History of Logistics and Supplying War’. Lynn, John A., toim., Feeding Mars: Logistics in Western Warfare from the Middle Ages to the Present (Boulder, 1993)

Lynn, John A., The Wars of Louis XIV, 1667–1714 (Lontoo, 1999)

Malone, Patrick M., The Skulking Way of War: Technology and Tactics among the New England Indians (Lanham, 1991)

Mignolo, Walter D., The Darker Side of the Renaissance: Literacy, Territoriality, and Colonization (Ann Arbor, 1995)

Parker, Geoffrey, Global Crisis: War, Climate Change & Catastrophe in the Seventeenth Century (New Haven, 2013)

Persson, Stefan, Gränsbygd och svenskkrig: Studier i Blekinges, Skånes och Hallands östdanska historia (Lund, 2007)

Pritchard, James, In Search of Empire: The French in the Americas, 1670–1730 (Cambridge, 2004)

Ranum, Orest, The Fronde: A French Revolution (New York, 1993)

Richards, John F., The Mughal Empire (Cambridge, 1993)

Sandberg, Brian, War and Conflict in the Early Modern World 1500–1700 (Cambridge, 2016)

Sandberg, Brian, Warrior Pursuits: Noble Culture and Civil Conflict in Early Modern France (Baltimore, 2010)

Stayer, James S., The German Peasants’ War and Anabaptist Community of Goods (Montreal, 1991)

Steinmetz, George, ’Introduction: Culture and the State’. George Steinmetz, toim., State/Culture: State-Formation after the Cultural Turn (Ithaca, 1999)

Svenska riksrådets protokoll, 1643, 1644, x (Tukholma, 1905)

Thompson, E. P., ’The Moral Economy of the English Crowd in the Eighteenth Century’. Past and Present 50 (1971)

Tlusty, B. Ann, The Martial Ethic in Early Modern Germany: Civic Duty and the Right of Arms (New York, 2011)

Turney-High, Harry Holbert, Primitive War: Its Practice and Concepts (Columbia, 1949)

Vester, Matthew, Renaissance Dynasticism and Apanage Politics: Jacques de Savoie-Nemours, 1531–1585 (Kirksville, 2012)

Vink, Markus, ’’The World’s Oldest Trade’: Dutch Slavery and Slave Trade in the Indian Ocean in the Seventeenth Century’. Journal of World History 14 (June 2003)

White, Richard, The Middle Ground: Indians, Empires, and Republics in the Great Lakes Region, 1650–1815 (Cambridge, 1991)

White, Sam, The Climate of Rebellion in the Early Modern Ottoman Empire (Cambridge, 2011)

Wilson, Peter H., The Thirty Years War: Europe’s Tragedy (Cambridge, 2009)

---

[1] Brian Sandberg, War and Conflict in the Early Modern World 1500–1700 (Cambridge, 2016), 3.

[2] Ibid., 4–5.

[3] Ibid., 29–31, 36–37, 38–41, 44–45.

[4] Weston F. Cook, Jr., ’The Cannon Conquest of Nasrid Spain and the End of the Reconquista’. Journal of Military History 57 (January 1993), 70; Sandberg, War and Conflict, 31. 

[5] Sandberg, War and Conflict, 53–57.

[6] Ibid., 63–67.

[7] Walter D. Mignolo, The Darker Side of the Renaissance: Literacy, Territoriality, and Colonization (Ann Arbor, 1995), 313; Sandberg, War and Conflict, 68.

[8] Sandberg, War and Conflict, 70.

[9] Ibid., 77–80.

[10] Peter Blickle, The Revolution of 1525: The German Peasants’ War from a New Perspective (Baltimore, 1985); James S. Stayer, The German Peasants’ War and Anabaptist Community of Goods (Montreal, 1991); Sandberg, War and Conflict, 82.

[11] Henry Kamen, The Spanish Inquisition: An Historical Revision (Lontoo, 1997), 320; Sandberg, War and Conflict, 93.

[12] Matthew Vester, Renaissance Dynasticism and Apanage Politics: Jacques de Savoie-Nemours, 1531–1585 (Kirksville, 2012), 168; Sandberg, War and Conflict, 98.

[13] Sandberg, War and Conflict, 99–100.

[14] Ibid., 101.

[15] Ibid., 103–106, 110–112.

[16] Ibid., 118–119, 121.

[17] Stuart Carroll, Blood and Violence in Early Modern France (Oxford, 2006), 5; Sandberg, War and Conflict, 123.

[18] Sandberg, War and Conflict, 126.

[19] Ibid., 130–131.

[20] Arlette Jouanna, Le Devoir de revolté: la noblesse française et la gestation de l’état modern, 1559–1661 (Pariisi, 1989); Sandberg, War and Conflict, 135.

[21] Brian Sandberg, Warrior Pursuits: Noble Culture and Civil Conflict in Early Modern France (Baltimore, 2010), xxi; Sandberg, War and Conflict, 135.

[22] Sandberg, War and Conflict, 140–141.

[23] Norbert Elias, The Civilizing Process: Sociogenetic and Psychogenetic Investigations (Malden, 2000), 465–475; Sandberg, War and Conflict, 139.

[24] Sandberg, War and Conflict, 142.

[25] B. Ann Tlusty, The Martial Ethic in Early Modern Germany: Civic Duty and the Right of Arms (New York, 2011), 234–243.

[26] Sandberg, War and Conflict, 149.

[27] Ibid., 153.

[28] Ibid.,  156–157.

[29] Ibid., 160.

[30] Daniel Goffman, The Ottoman Empire and Early Modern Europe (Cambridge, 2002), 73–75; Sandberg, War and Conflict, 160.

[31] Sandberg, War and Conflict, 161.

[32] Peter H. Wilson, The Thirty Years War: Europe’s Tragedy (Cambridge, 2009), 9–10.

[33] Tryntje Helfferich, The Iron Princess: Amalia Elisabeth and the Thirty Years War (Cambridge, 2013), 124; Sandberg, War and Conflict, 168.

[34] Olli Bäckström, Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630 (Helsinki, 2013), 503–510.

[35] Harry Holbert Turney-High, Primitive War: Its Practice and Concepts (Columbia, 1949); Sandberg, War and Conflict, 171.

[36] Sandberg, War and Conflict, 171–172.

[37] Ibid., 172–173.

[38] Ibid., 176.

[39] Ibid., 178–179.

[40] R. Brian Ferguson ja Neil L. Whitehead, ’The Violent Edge of Empire’. R. Brian Ferguson ja Neil L. Whitehead. toim., War in the Tribal Zone: Expanding States and Indigenous Warfare (Santa Fe, 1992), 3; Sandberg, War and Conflict, 180.

[41] Richard White, The Middle Ground: Indians, Empires, and Republics in the Great Lakes Region, 1650–1815 (Cambridge, 1991), x.

[42] Sandberg, War and Conflict, 180–185.

[43] Kimmo Katajala, ’The Origin of the Border’. Harald Gustafsson ja Hanne Sanders, toim., Vid gränsen: Integration och identiteter i det förnationella Norden (Tukholma, 2006), 86–106; Stefan Persson, Gränsbygd och svenskkrig: Studier i Blekinges, Skånes och Hallands östdanska historia (Lund, 2007).

[44] Sandberg, War and Conflict, 186–191.

[45] Martin van Creveld, Supplying War: Logistics from Wallenstein to Patton (Cambridge, 1977); John A. Lynn, ‘The History of Logistics and Supplying War’. John A. Lynn, toim., Feeding Mars: Logistics in Western Warfare from the Middle Ages to the Present (Boulder, 1993), 9–27; Sandberg, War and Conflict, 186.

[46] Wilson, Thirty Years War, 408.

[47] Sandberg, War and Conflict, 188–189.

[48] Ibid., 194, 208–213.

[49] Emmanuel Le Roy Ladurie, Les Paysans de Languedoc, kaksi osaa (Pariisi, 1966).

[50] Sandberg, War and Conflict, 195.

[51] Ibid.,196–198.

[52] E. P. Thompson, ’The Moral Economy of the English Crowd in the Eighteenth Century’. Past and Present 50 (1971), 77–136; Sandberg, War and Conflict, 199.

[53] Sandberg, War and Conflict, 212–214.

[54] Ibid., 205.

[55] Ibid., 215.

[56] Geoffrey Parker, Global Crisis: War, Climate Change & Catastrophe in the Seventeenth Century (New Haven, 2013).

[57] R. J. Barendse, ’Trade and State in the Arabian Seas: A Survey from the Fifteenth to the Eighteenth Century’. Journal of World History 11 (Fall 2000), 173-225.

[58] Sandberg, War and Conflict, 208.

[59] Olli Bäckström, Ihmeiden huone: Näkökulmia 1600-luvun Eurooppaan (Jyväskylä, 2017), 82.

[60] Svenska riksrådets protokoll, 1643, 1644, x (Tukholma, 1905).

[61] Sandberg, War and Conflict, 219.

[62] Ibid., 220–223.

[63] Christina Jacqueline Johns, The Origins of Violence in Mexican Society (New York, 1995).

[64] Sandberg, War and Conflict, 224.

[65] Nicholas P. Canny, ’The Ideology of English Colonization: From Ireland to America’. William and Mary Quarterly, 3^rd series, 30 (October 1973), 596–597.

[66] Sandberg, War and Conflict, 226.

[67] Markus Vink, ’’The World’s Oldest Trade’: Dutch Slavery and Slave Trade in the Indian Ocean in the Seventeenth Century’. Journal of World History 14 (June 2003), 131–177.

[68] James Pritchard, In Search of Empire: The French in the Americas, 1670–1730 (Cambridge, 2004), 90–91.

[69] Sandberg, War and Conflict, 232.

[70] Ibid., 235.

[71] Ibid., 232.

[72] Patrick M. Malone, The Skulking Way of War: Technology and Tactics among the New England Indians (Lanham, 1991), 96–98.

[73] Sandberg, War and Conflict, 239.

[74] Sam White, The Climate of Rebellion in the Early Modern Ottoman Empire (Cambridge, 2011), 191.

[75] Sandberg, War and Conflict, 241–242.

[76] John F. Richards, The Mughal Empire (Cambridge, 1993), 151–164.

[77] William Beik, Urban Protest in Seventeenth-Century France: The Culture of Retribution (Cambridge, 1997), 49–72, 116-144; Sandberg, War and Conflict, 244–245.

[78] Sandberg, War and Conflict, 249.

[79] Orest Ranum, The Fronde: A French Revolution (New York, 1993), 303; Sandberg, War and Conflict, 251–252.

[80] Sandberg, War and Conflict, 253–254.

[81] Ibid., 254.

[82] Ibid., 246.

[83] Ibid., 256.

[84] Ibid., 256–257.

[85] Ibid., 258–259.

[86] Ibid., 263.

[87] Ibid., 268–269.

[88] Goffman, Ottoman Empire, 18.

[89] Pritchard, In Search of Empire, 254–260.

[90] Sandberg, War and Conflict, 274–275.

[91] Jan Glete, War and the State in Early Modern Europe: Spain, the Dutch Republic and Sweden as Fiscal-Militay States, 1500–1660 (London, 2002), 36–37, 200-201.

[92] Sandberg, War and Conflict, 277.

[93] John A. Lynn, The Wars of Louis XIV, 1667–1714 (Lontoo, 1999), 118–120; Sandberg, War and Conflict, 285-289.

[94] Sandberg, War and Conflict, 287.

[95] Ibid., 282–283.

[96] Ibid., 289.

[97] George Steinmetz, ’Introduction: Culture and the State’. George Steinmetz, toim., State/Culture: State-Formation after the Cultural Turn (Ithaca, 1999), 8–9; Sandberg, War and Conflict, 289.

[98] Sandberg, War and Conflict, 291–292.

[99] Ibid., 292.

[100] Ibid., 293.

[101] David A. Bell, The Cult of the Nation in France: Inventing Nationalism, 1680–1800 (Cambridge, 2003), 1–9; Sandberg, War and Conflict, 293.