Kolmikymmenvuotinen sota: Aseet ja väkivalta

Kolmikymmenvuotisen sodan historiankirjoituksessa ovat jo pitempään olleet vallalla sotatieteelliset ja yhteiskunnalliset näkökulmat, joissa sotaa on jäsennetty sodankäynnin suurten rakenteiden ja arjen historian lähtökohdista. Mielenkiinto on täten keskittynyt pohdintaan kolmikymmenvuotisen sodan ja europopalaisen valtionmuodostuksen vuorovaikutuksesta sekä aikakauden armeijoiden luonteesta sosiaalisina ja jopa perheellisinä yhteisöinä – tämä jälkimmäinen pohdinta liittyen esimerkiksi historioitsija Brage Bei der Wiedenin argumentointiin varhaismoderneista armeijoista omina ”sivuyhteiskuntinaan” (Nebengesellschaft).

Rinnakkaiset tutkimusprojektini Kustaa Aadolfin Saksan–sotaretkestä 1630–1632 sekä Ruotsin ja Tanskan välisestä Torstenssonin sodasta 1643–1645 ovat kuitenkin muistuttaneet minua siitä, että kolmikymmenvuotisessa sodassa oli kaikkien muidenkin sotien tavoin lopulta kyse väkivallasta ja tappamisesta. Perinteisessä sotahistoriassa kolmikymmenvuotisen sodan väkivaltaiset koitokset on typistetty vain kouralliseen suuria taisteluita, kuten Valkeavuoreen (1620), Lutteriin (1626), Breitenfeldiin (1631), Lützeniin (1632), Wittstockiin (1636), Rocroihin (1643) ja Jankowiin (1645). Tutkiessani sodan historiaa aikalaislähteistä käsin olen havainnut, että aikakauden armeijat olivat väkivaltaisessa kosketuksessa aivan päivittäin, ja että taistelujen ja väkivallan intensiteetti oli aika ajoin hätkähdyttävän korkea. Mitä, voimme kysyä, oli tuon väkivallan ja tappamisen historia? Miten väkivaltaa toteutettiin, ja millaisia seurauksia sillä oli?

Paras lähtökohta näiden kysymysten purkamiseen ovat sodankäynnin tuolloiset työkalut eli sen aseet. Avaan seuraavaksi näiden aseiden luonnetta ja käyttötarkoituksia aloittaen ensin aikakauden lähitaisteluaseista ja siirtyen sitten henkilökohtaisten ampuma-aseitten kautta miehistökäyttöisiin tuliaseisiin.

Kolmen muskettisoturin filmatisoinneista ja muista swashbuckler–genren elokuvista saa helposti sen käsityksen, että 1600-luvun universaalein lähitaisteluase oli pitkäteräinen pistomiekka (saks. Degen, ransk. rapière). Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus aikakauden lähitaisteluaseista tai edes miekoista. Pistohaavoja aiheuttavien miekkojen ohella aikakauden sotilailla oli käytössään muitakin teräaseita, joiden tarkoitus oli viiltää, silpoa, halkoa tai murskata. Ratsuväki käytti tyypillisesti pistomiekkaa leveämpää ja raskaampaa miekkaa, jota saattoi käyttää jalkavastustajan viiltämiseen ylhäältä alaspäin tai ratsuvastustajan kumauttamiseen pois hevosensa selästä. Itäisen Euroopan ratsusotilaat suosivat käyrää miekkaa, joka aiheutti vakavampia viiltovammoja haarniskoimattomille vastustajille mutta jonka tyrmäysvaikutus panssaroitua vihollista vastaan oli suoraa miekkaa vaatimattomampi. 1600-luvun lopulla nämä miekat yhdistyivät ratsuväen kaarevaksi sapeliksi, jossa yhdistyivät kummankin miekkatyypin vahvimmat puolet. Jalkaväen sotilailla oli itsepuolustusta varten käytössään lyhyt ja tyypillisesti kaksiteräinen miekka, jota saattoi käyttää sekä pistämiseen että viiltämiseen. Kolmikymmenvuotisen sodan arsenaaleista löytyi yhä myös keskiaikaista perua olevia lyömämiekkoja ja lihakirveen näköisiä fauchoneja (ransk.). Lyömämiekka oli jättikokoinen versio tavallisesta miekasta, ja sen käyttely vaati kumpaakin kättä. Käytännössä lyömämiekka oli sotakentälle siirretty versio pyövelin mestausmiekasta, ja lyömämiekan aiheuttama jälki oli sen mukaista: taitava lyömämiekan käyttäjä saattoi sivaltaa vastustajaltaan pään irti vartalosta yhdellä ainoalla iskulla. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana sveitsiläiset palkkasoturit tulivat tunnetuiksi tämän julman aseen käyttelijöinä. Fauchon puolestaan oli ikivanha miekkatyyppi, jonka edeltäjä oli varhaiskeskiajan germaanien käyttämä seax, eräänlainen miekan ja kirveen yhdistelmäase. Fauchon muistutti pitkälti viidakkoveistä eli machetea, ja se oli työkalumaisuutensa puolesta suosittu ase laivoilla. Merimiesslangissa tämä ase tunnettiin kutlassina. Miekkojen ohella sotilaiden vöissä roikkui usein tikari tai muu veitsi, jota ei sotakentällä käytelty niinkään lähitaisteluun kuin haavoittuneiden tai kuolevien vihollisten lopettamiseen.

Muita tyypillisiä lähitaisteluaseita olivat kirveet, tapparat, piikkinuijat ja sotavasarat. Kirves oli universaali työkalu, ja sellainen löytyi jokaisen talonpojan aitasta. Liukasvartinen kirves ei ollut ihanteellinen lähitaisteluase, mutta se oli aina halkoa tai nyrkkejä tehokkaampi tappokalu. Kirveen hamara toimi lekana, ja sillä sai tarvittaessa lyötyä kunnon lommon vihollisen teräskypärään. Tapparoista ja piikkinuijista oli olemassa lukuisa joukko erilaisia variaatioita. Ne olivat lähtökohtaisesti raudalla vahvistettuja nuijia, joihin oli asennettu piikkejä tai teriä lisävammojen tuottamiseksi. Ketjun päässä roikkuva rautanuija tunnettiin varstana tai aamutähtenä. Böömiläinen versio jälkimmäisestä aseesta oli paksun keihäänvarren päähän asennettu rautamöykky, josta sojotti ulos koko joukko teriä, piikkejä ja koukkuja. Sotavasara taas oli hyvin suosittu ase ratsuväen parissa. Sotavasarassa oli kahva ja varsi, jonka päässä oli toisella puolella naskalimainen vasarankärki ja toisella aavistuksen verran kaareva piikki. Naskalipäätä saattoi käyttää kypäräpäisen vihollisen tyrmäämiseen, kun taas piikki upposi syvälle vastustajaan lihaan tai vaikkapa kallon lävitse aivoihin. Sotavasaran aiheuttamat päävammat olivat usein kohtalokkaita, eikä lievemmistä vammoistakaan toipuminen ollut helppoa. Vuonna 1644, ollessaan vielä tuolloin pelkkä ratsuväen kornetti, Ruotsin armeijan tuleva kenttämarsalkka Rutger von Ascheberg sai päähänsä vamman kroatialaisen ratsusotilaan käyttelemästä ”piikkivasarasta” (Spitzhammer). Ascheberg valitteli muistelmissaan, että häneltä kesti kolme kuukautta ennen kuin hän oli ”jälleen oma itsensä” ja saattoi palata aktiivipalvelukseen. On helppo päätellä, että Ascheberg sai kroatialaisen sotavasaran iskusta aivovaurion.

Jalkaväen pääase aina kolmikymmenvuotisen sodan puoleenväliin saakka oli pitkä peitsi. Se ei ollut varsinaisesti lähitaisteluase, sillä se oli tarkoitettu ensisijaisesti hevosia eikä ihmisiä vastaan. Ratsuväkeä vastaan peitsi toimi pitkälti karkotteena, sillä hevoset eivät ole niin mielettömiä luontokappaleita, että ne syöksyisivät vapaaehtoisesti teräviä peitsien seivästämiksi. Aika ajoin peitsin varustautuneet jalkaväen muodostelmat kuitenkin törmäsivät taistelukentillä toisiinsa, ja silloin peitsillä saattoi ulottua tökkimään myös vihollissotilaita. Tällöin aiheutetut vammat keskittyivät ylävartaloon tai pään seutuville. Lähitaistelussa peitsiä käyttökelpoisempia varsiaseita olivat partisaanit ja hilparit. Partisaani oli lyhytvartinen versio peitsestä, eli käytännössä se oli tavallinen keihäs. Skottilainen upseeri Robert Monro kehui muistelmissaan partisaania tehokkaimmaksi mahdolliseksi aseeksi vihollisen juoksuhautojen vyörytyksessä. Juoksuhautojen tai linnoitettujen asemien rynnäköinnissä lyhytvartinen partisaani oli ideaali ase yllätettyjen puolustajien seivästämiseksi niille sijoilleen. Hilparista puolestaan oli olemassa useita erilaisia malleja, mutta tyypillisesti hilpari muodostui vahvasta varresta, jonka päähän oli kiinnitetty kirveen tai leveän keihään terä (tai kumpikin). Hilparilla sai siten aiheutettua pisto- ja viiltohaavoja, ja se toimi tehokkaasti niin jalkaväkeä kuin ratsastavaa vihollistakin vastaan. Suurissa muodostelmissa partisaaneja ja hilpareita käyteltiin myös viestintävälineinä sekä omien sotilaiden paimentamiseen oikeille paikoilleen.

Kolmikymmenvuotisen sodan ampuma-aseita voidaan helposti pitää synonyymeina muskettien ja muiden ruutiaseiden kanssa, mutta aikakaudella tavattiin vielä kaari- ja varsijousia. Nämä aseet olivat lopulta sangen harvinaisia, eivätkä ne jättäneet juurikaan jälkiä aikalaislähteisiin. Ruotsin kuningas Kustaa Aadolfin tiedetään palkanneen Puolan sotaretkellään 1626–1629 paikallisia jousimiehiä armeijansa marssirivistöjen suojaksi. Syynä tähän lienee ollut se, että ruotsalaiset musketöörit eivät voineet pitää muskettiensa lunttuja sytytettyinä kellon ympäri, jolloin jousimiehet olivat nopein ja paras suoja yhtä lailla kaarijousin aseistautuneita puolalaisia ratsusotilaita vastaan. Varsijousia löytyi myös muualta Euroopasta, ja niiden tiedetään muodostaneen osan Böömin kapinallisarmeijan arsenaalista vuosina 1618–1620. Jousiaseilla oli yhä omanlaisiaan etuja kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentällä. Varsijousen vasaman läpäisykyky veti vertoja musketille, kun taas perinteisistä kaarijousista laukaistut nuolet häiritsivät ja mahdollisesti sokeuttivat ratsuväen hevosia.

Kolmikymmenvuotisen sodan yleisin ampuma-ase oli lunttumusketti. Sen ampumat 20mm kuulat tekivät hirvittävää tuhoa ihmisruumissa. Siinä, missä varsijousen vasama lävisti ihmiskehon ja puhkoi tielleen sattuneita sisäelimiä, musketin kuula raastoi lihaa, pirstoi luita ja kulki hallitsemattoman lihaporan tavoin siksakkia yhdestä kehon kohdasta toiseen. Rasvaiset ja likaiset kuulat kantoivat mukanaan kokonaisia basillien ja pöpöjen armeijoita, mistä syystä ampumahaavat lähes säännönmukaisesti tulehtuivat ja mädättivät niitä ympäröivää lihaa aina kuolioon saakka. Raajoihin sattuneiden ampumahaavojen tehokkain ja varmin hoitokeino oli koko raajan amputointi. Vartaloon ja päähän osuneet ampumahaavat olivat useimmiten kuolettavia. Kolmikymmenvuotisessa sodassa oli käytössä myös kevyempiä musketteja, jotka oli useimmiten varustettu rataslukoilla tai alkeellisilla piilukoilla. Sodan alkuvuosina taistelukentillä ratsasti ns. arkebusieereja, jotka käyttelivät ratsun selästä lyhyttä rataslukkomuskettia. Myöhemmin jalkaväen parissa yleistyivät alkeelliset piilukkomusketit eli sieppolukot. Näiden kevyempien muskettien kaliiberi oli usein 15mm tai jopa 10mm, ja osa niistä oli rihlattu osumatarkkuuden parantamiseksi. Musketteja saattoi myös käyttää haulikkoina, mikäli niihin latasi useita kuulia yhden sijasta. Se vaati kuitenkin ruutiannoksen kasvattamista, jolloin musketti oli vaarassa räjähtää käyttäjänsä käsiin. Pistoolit kuuluivat aikakauden ratsuväen perusaseistukseen. Niissä oli lähes säännönmukaisesti rataslukko, ja pistoolien kaliiberi oli sama 10–15mm kuin kevyillä musketeilla. Ratsuväen taistelutaktiikassa pistoolit laukaistiin aivan lähietäisyydeltä, ja niitä käytettiin tarvittaessa myös nuijina. Pistooleita ei aina käsitelty tarpeellisella kunnioituksella, ja varsinkin ratsusotilailla oli ikävä tapa nostaa kypäriensä visiirejä pistoolinpiipun avulla. Ladatun pistoolin työntäminen omaan naamaan oli – ja on yhä – äärimmäisen huono ajatus. Soissons’n kreivi Louis de Bourbon ampui tällä tavoin omat aivonsa pellolle vuonna 1641. Kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentillä saattoi myös törmätä hyvin erikoisiin ampuma-aseisiin. Robert Monro kuvasi muistelmissaan, kuinka keisarilliset sotilaat Frankfurt an der Oderissa puolustivat erästä holvikäytävää urkupyssyllä, joka ampui tusinan verran laukauksia yhdellä kertaa.

Tykistön ensisijainen tehtävä oli moukaroida piiritettyjen kaupunkien ja linnojen muureja. Tykit saattoi kuitenkin suunnata myös vihollisen elävää voimaa vastaan. Tiiviiseen muodostelmaan ammuttu tykinkuula teki hirvittävää jälkeä. Kuula repi verisen uran koko muodostelman lävitse, osuen välillä maahan ja pompaten siitä jälleen ylös. Monro kuvasi muistelmissaan, kuin yksi ainoa tykinkuula silpoi pois päät neljältätoista sotilaalta Stralsundin piirityksen aikana vuonna 1628. Monro todisti vastaavaa näkyä Ingolstadtin luona vuonna 1632, kun yksi ainoa tykinkuula surmasi kaksitoista miestä Monron omasta komppaniasta. Samassa Ingolstadtin piirityksessä sai surmansa Baden-Durlachin nuori markkreivi Christoph, jonka pää silpoutui pois tykinammuksen osumasta. Vastaavan kohtalon koki myös kardinaali Richelieun diplomaattina kunnostautunut paroni Hercule de Charnacé Bredan piirityksessä vuonna 1637.

Elävää voimaa vastaan käytettyinä tykkejä saattoi ladata myös tarkoitusta varten suunnitelluilla erikoisammuksilla. Tuolloin tykkeihin ladattiin musketinkuulia, nauloja, rautaromua tai vaikka pikkukiviä, jolloin ne toimivat jättimäisten haulikoiden tavoin. Hauliammusten kantomatka oli lyhyt, joten vihollinen oli päästettävä aivan tykkien eteen hauliammusten käyttämiseksi. Tällöin saatettiin turvautua sotajuoniin, kuten Kustaa Aadolf teki Wolmirstedtin taistelussa vuonna 1631. Kustaa Aadolfin vastustaja kreivi Tilly oli lahjonut joukon paikallisia talonpoikia sabotoimaan ruotsalaisten tykkejä. Salajuoni tuli kuitenkin ilmi, jolloin Kustaa Aadolf päätti käyttää sitä Tillyä itseään vastaan. Tillyn joukkojen hyökätessä ruotsalaisten tykit pysyivät vaiti ikään kuin ne olisivat olleet toimintakyvyttömiä. Imperialistien jalkaväen edettyä aivan tykkipattereiden eteen Kustaa Aadolf antoi vihdoin laukaista ne, jolloin tykkeihin ladatut hauliammukset tekivät hirvittävää tuhoa lähietäisyydelle pakkautuneiden imperialistien joukossa. Toinen ihmiskohteita vastaan tarkoitettu ammustyyppi oli kettinki, jonka saattoi sulloa sellaisenaan tykinputkeen. Laukaisemisen jälkeen kettinki avautui teräsviuhkaksi, joka silpoi vartaloita ja repi irti raajoja.

Piirityksissä käytettiin puolin ja toisin kaikkia mahdollisia välineitä vihollisten tappamiseen. Puolustajat saattoivat kaataa kuumaa öljyä tai pikeä hyökkääjien niskaan, kun taas piirittäjät ampuivat muurien ylitse raketteja tai hehkuviksi kuumennettuja tykinkuulia tulipalojen sytyttämiseksi. Kivien ja muiden painavien esineiden tiputtaminen muurien harjalta piirittäjien niskaan oli ikiaikainen tappokeino: Kustaa Aadolf itse oli vähällä saada surmansa tällaisesta Kreuznachin linnan muurilta tiputetusta kivenlohkareesta vuonna 1632. Tehokkain ase piirityksissä oli kuitenkin miina, jota käyttivät yhtä lailla niin piirittäjät kuin piiritetytkin. Miinoittaminen tapahtui kaivamalla maanalainen tunneli vihollisen muurien tai piirityskaivantojen alle ja räjäyttämällä sitten tunneliin asennettu ruutipanos. Voimakas ja taitavasti asetettu miina saattoi tappaa kerralla kymmeniä tai jopa satoja vihollisia. Ne, jotka eivät silpoutuneet räjähdyksen voimasta palasiksi, hautautuivat maa-aineksen ja kivien alle.

Väkivalta kolmikymmenvuotisessa sodassa oli päivittäinen ilmiö, joka toteutui piirityksissä ja niin sanotussa pienessä sodassa, jossa tiedustelu- tai muonanhankintaretkillä olleet sotilasosastot olivat väkivaltaisessa kosketuksessa joko toistensa tai siviiliväestön kanssa. Aikalaislähteistä käsin tehty tutkimus avaa ikkunan väkivallan maisemaan. Maastrichtin piiritys vuonna 1632 oli hätkähdyttävän väkivaltainen tapahtuma, jossa sekä kaupunkia piirittäneet alankomaalaiset tai heidän piiritysrenkaansa rikkomista yrittäneet espanjalaiset tekivät jatkuvasti rajuja rynnäköitä toisiaan vastaan. Näissä rynnäköissä kaatui kerralla satoja sotilaita kummaltakin puolelta, ja tiheimmillään rynnäköt toistuivat päivittäin. Tutkimani Torstenssonin sota (1643–1645) puolestaan todistaa pienen sodankäynnin kiivaasta intensiteetistä, erityisesti sodan eteläisellä rintamalla Holsteinin herttuakunnassa. Sotaa käytiin omanlaisessaan räjähtävässä tyhjyydessä, jossa ruotsalaiset miehitysjoukot olivat jatkuvassa taistelukosketuksessa tanskalaisten varuskuntajoukkojen ja paikallisten talonpoikaississien kanssa. Kolmikymmenvuotinen sota, kuten kaikki muutkin sodat, oli veristä tarpomista väkivallan ja kuoleman maastossa.