Lutherin kirkko

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun entinen munkki Martin Luther väitetysti naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen ja vasaroi samalla liikkeelle uskonpuhdistuksena tai reformaationa tunnetun uskonliikkeen (Saksan lukuisten painokoneiden suoltamia pamfletteja ei varsinaisesti tarvinnut naulata yhtään minnekään niiden saattamiseksi suuren yleisön tietoisuuteen). Reformaatio synnytti kokonaan uutta kirkkohistoriaa, sillä Lutherin julistamien oppien pohjalle muodostui aikanaan kilpailevia kirkkokuntia läntistä kristinuskoa aiemmin määrittäneen katolisen ja apostolisen roomalaiskirkon rinnalle.

Luther ei koskaan varsinaisesti perustanut mitään luterilaista kirkkoa, vaan hänen ainoaksi kirkolliseksi kodikseen jäi instituutio, joka tunnettiin keisarillisena kirkkona (Reichskirche). Keisarillisen kirkon institutionaalinen viitekehys koostui ruhtinaspiispoista ja ruhtinasapoteista. Ruhtinaspiispoja eli vaaliruhtinaiden kollegion hengellisiä jäseniä oli kolme, Trierin, Kölnin ja Mainzin arkkipiispat. Viimeksi mainittu toimittu vaalikollegion kanslerin virkaa, kun taas Kölnin ja Trierin arkkipiispat toimivat hänen varakanslereinaan. Ruhtinaspiispat, kuten myös keisarin läänittämien luostarien ruhtinasapotit, olivat paitsi hengellisiä kirkonmiehiä niin myös keisarin maallisia vasalleja. Keisarillisen kirkon institutionaaliset juuret ulottuivat varhaiskeskiajalle, jolloin Saksan kuninkaat ryhtyivät saksilaisesta dynastiasta alkaen (962–) jakamaan oman kuninkaallisen kappelinsa hengenmiehille kirkollisia läänityksiä. Siirtäessään kruunun maa-omaisuutta kirkollisille luottomiehilleen kuninkaat delegoivat näille samalla poliittista, juridista ja jopa sotilaallista valtaa alueilla, joita he käytännössä hallitsivat kuninkaan puolesta ja tämän nimissä. Järjestely ei suinkaan heikentänyt kuninkaallista keskusvaltaa vaan jopa vahvisti sitä korvatessaan verraten tehottoman, epäsuoran kuninkaanhallinnon paljon öljytymmällä ja johdonmukaisemmalla kirkollisella organisaatiolla.

Sydänkeskiajan investituurariidan seurauksena keisarin ja kirkon välinen dynamiikka muuttui. Keisarin oman kappelin kirkollinen merkitys väheni, kun piispojen nimittäminen virkoihinsa tapahtui yhä enemmän paikallisten tuomiokapitulien kautta. Tämän kehityksen myötä keisarit lähestyivät entistä enemmän kirkollisen säädyn ylintä kastia, ruhtinaspiispoja, joille keisarit myönsivät vuonna 1168 herttuoiden maalliset valtaoikeudet. Hohenstaufien poliittisesti ristiriitainen keisaridynastia heikensi myös ruhtinaspiispoja, sillä maallisen keskusvallan kutistuminen vähensi ruhtinaspiispoille valuneita läänityksiä ja tulolähteitä. Myöhäiskeskiajalla kirkko ajautui toistuviin sisäisiin kriiseihin, joiden aikana kirkollista arvovaltaa tavoitteli useita kilpailevia paaveja. Nämä skismat synnyttivät Saksassa debattia siitä, mitkä olivat paavin, curian (Kirkkovaltion toimeenpanevan hallituksen), kirkolliskokousten ja piispojen auktoriteettien rajat. Saksalaiset teologit ja lakimiehet olivat taipuvaisia delegoimaan suurimman päätäntävallan erityisille kirkolliskokouksille, jotka selvittäisivät ja ratkaisisivat kirkon sisälle pesiytyneitä ongelmanaiheita. Saksalaiset oppineet toivoivat kirkolliskokousten selvittävän samalla myös keisarikunnan omia institutionaalisia ongelmia, joista polttavimpana näyttäytyi keisarin aseman heikkous suhteessa kirkkoon ja Saksan omiin säätyihin.

Saksalaisten oppineiden ja kirkonmiesten vaatimukset reformaatiosta eli paluusta kirkon ja keisarikunnan kuviteltuun alkuidylliin levisivät suuren yleisöön tietoisuuteen painetun sanan muodossa 1400-luvun lopulla. Tuntemattomaksi jääneen tekijän pamfletti Reformatio Sigismundi (ilmestyi alun perin käsikirjoituksena vuonna 1439 ja myöhemmin painettuna 1476) saavutti radikaaleille vaatimuksilleen suurta kannatusta alempien kansankerrosten parista – johtuen mahdollisesti myös siitä, että se oli ensimmäinen teologinen polemiikki kansanomaisen saksan eikä kirkon sisällä käytetyn latinan kielellä. Reformatio Sigismundi esitti muun muassa, että koko keisarillinen kirkko oli hajotettava ja että sen mittava maaomaisuus tuli jakaa Saksan kaupunkien ja aateliston alemman ritariluokan kesken. Lisäksi pamfletti esitti myös keinoja talonpoikien juridisen asema parantamiseksi aateliston vaateita vastaan.

Poliittiselta painoarvoltaan paljon raskaampi teksti oli vuosien 1500–1510 välillä ilmestynyt Gravamina nationis Germanicae. Syytekirjelmän muodon ottanut pamfletti sisälsi sata kohtaa, jossa Rooman kirkkoa kritisoitiin poliittisista ja taloudellisista väärinkäytöksistä, mukaan lukien kiistanalaisesta anekaupasta. Politiikan tasolla pamfletin saksalaisia kirjoittajia kaiversi italialaisten ja ranskalaisten kohtuuttoman suureksi paisunut valta curiassa. Itsensä saksalaiseksi ”kansakunnaksi” mieltäneet säädyt ottivat Gravaminan poliittiseksi ohjenuorakseen, ja jopa kirkolliset vaaliruhtinaat kokivat sen esille nostamat taloudelliset ja poliittiset vääryydet Rooman kirkon sisällä omaksi asiakseen. Ruhtinaspiispat asettuivat Gravaminan taakse ja Roomaa vastaan siitä syystä, että keisarillinen kirkko oli nivoutunut osaksi keisarikunnan perustuslaillisia rakenteita ja poliittisia järjestelmiä. Kun keisari oli Wormsin valtiopäivillä vuonna 1123 luopunut oikeudestaan nimittää piispat vastineeksi heidän muodollisesta vihkimisestään virkaan, kirkosta oli tullut Saksassa käytännössä keisarin vasalli. Vaikkei keisarilliselle kirkolle muodostunut koskaan mitään omaa nimellistä hierarkiaa, sen jäsenet näkivät Mainzin arkkipiispan epävirallisena johtajanaan.

Entinen augustinolaismunkki Martin Luther astui keisarikunnan julkiselle areenalle aikana, jolloin Gravamina hallitsi yleistä keskustelua siinä määrin, että siitä oli historioitsija Joachim Whaleyn mukaan tullut keisarikunnan politiikan idée fixe. Tämä päähänpinttymä sai uuden olomuodon Lutherin teeseissä, jotka radikaaleista väitteistään huolimatta nivoutuivat osaksi samaa keisarillisen kirkon sisällä porisevaa diskurssia kuin Gravamina jopa siinä määrin, että kirkon oli aluksi vaikea erottaa Lutherin väitettyä kerettiläisyyttä kirkon omista myöhäiskeskiajan opeista. Vuonna 1520 ilmestynyt An den Christlichen Adel deutscher Nation oli käytännössä Lutherin oma päivitys Gravaminasta. Kirjasessaan Luther vetosi keisari Kaarle V:een ja Saksan säätyihin, jotta nämä puolustaisivat kirkkoa paavin ylivaltaa vastaan ja kutsuisivat koolle uuden kirkolliskokouksen, joka uudistaisi sekä kirkkoa että keisarikunnan edustamaa ”kristittyä säätyä.”

Gravamina pysyi keisarikunnan polttavimpana sisäpoliittisena ohjelmana vielä monta vuotta sen jälkeen kun Luther oli ensin julistettu kirkonkiroukseen ja hieman myöhemmin keisarillisen pannan alaiseksi. Esitys uuden, entistä laajemman ja radikaalimman Gravaminan muotoilemisesta kirkkoa vastaan pysyi valtiopäivien asialistalla aina vuoteen 1530 asti, pitkälti keisarillisten kaupunkien aloitteesta. Tänä aikana valtiopäivien ulkopuolella tapahtui kuitenkin paljon. Lutherin vaatima uskonpuhdistus löysi kaikupintaa Saksan alempien kansanosien parista, ja samalla keisarillisen kirkon ruhtinaspiispat päätyivät vastakkainasetteluun maallisten säätyjen kanssa. Vuoden 1525 suuren talonpoikaiskapinan seurauksena keisarilliset säädyt olivat enemmän huolissaan yhteiskunnan vakaudesta kuin kirkon rakenteellisista ongelmista.

Lutherin reformaation seurauksena keisarilliselle kirkolle ilmaantui Saksaan kilpailija, ruhtinaiden territoriaalinen kirkko. Tämä jälkimmäinen kirkko institutionalisoitiin yhdeksän vuotta Lutherin kuoleman jälkeen Augsburgin uskonrauhassa (1555), jossa keisari ja säädyt sopivat periaatteesta nimeltä ius reformandi. Periaatteen mukaan kunkin ruhtinaskunnan suvereenilla oli oikeus reformoida hallitsemansa alueen kirkkoa jommankumman virallistetun uskontunnustuksen, katolisen tai luterilaisen, perusteella. Käytännössä periaate antoi territoriaalisille ruhtinaille vallan määrätä, mitä uskontunnustusta heidän omien alamaistensa olisi siitä edes noudatettava. Keisarillinen kirkko, Lutherin alkuperäinen henkinen koti, ei kuitenkaan vajonnut reformaation maininkeihin vaan päinvastoin selvisi ja jopa vahvistui uudelleen ajan myötä. Ratkaisevaa keisarillisen kirkon ja saksalaisen katolilaisuuden selviytymisessä oli Habsburgien keisaridynastian kirkolle antama horjumaton tuki sekä se seikka, että kirkollisten vaaliruhtinaiden virat niihin liitettyine läänityksineen ja privilegioineen pysyivät katolilaisten käsissä. Tässä jälkimmäisessä syyssä ei ollut suinkaan kyse mistään tapahtumahistorian onnenpotkusta vaan siitä, että keisari Ferdinand I oli varsin kaukokatseisesti ujuttanut Augsburgin uskonrauhaan reunaehdon nimeltä reservatum ecclesiasticum, joka pakotti katolilaisuudesta pois kääntyvät piispat luopumaan viroistaan ja esti näitä muuttamasta omien alamaistensa uskontoa. Lutherin kuolemaa seuranneiden kahden vuosisadan aikana katolisten säätyjen ote keisarillisista instituutioista jopa vahvistui, kun Pfalzin ja Saksin maalliset vaaliruhtinaat kääntyivät takaisin katoliseen uskoon. 1700-luvun lopulla vaalikollegion yhdeksästä jäsenestä vain kaksi, Brandenburg ja Hannover, olivat enää protestantteja.

1600-luvulla keisarillinen kirkko päätyi virkoja toistuvasti hallinneiden katolisten aristokraattien käsien, mutta siitä huolimatta – tai kenties juuri sen ansiosta – katolinen kirkko kykeni muokkaamaan saksalaisen katolilaisuuden vastaamaan Trenton kirkolliskokouksissa hahmotellun vastauskonpuhdistuksen oppeja ja ideaaleja. Keisarillinen kirkko päätyi ajamaan myös entistä itsenäisempää ja omintakeisesti saksalaisempaa politiikkaa sen seurauksena, että paavi oli kieltäytynyt tunnustamasta Westfalenin rauhaa (1648), johon keisarillisen kirkon ruhtinaspiispat olivat kuitenkin raapustaneet nimensä. 1670-luvulla keisarillisen kirkon ruhtinaspiispat puhuivat uuden Gravaminan laatimisesta paavia vastaan ja suunnittelivat jopa keisarillisen kirkon muuttamista Roomasta riippumattomaksi saksalaiseksi kansalliskirkoksi Ranskan gallikaanisen kirkon esikuvan mukaisesti. Tämän välttämiseksi paavin oli lopulta neuvoteltava keisarillisen kirkon kanssa uusi valtiosopimus, joka tunnusti keisarillisen kirkon erioikeudet ja vapaudet suhteessa sekä keisariin että paaviin.

Keisarillinen kirkko säilyi elinvoimaisena instituutiona koko keisarikunnan olemassa olon ajan. Kun sen loppu tuli vuonna 1806, keisarillista kirkkoa ei hajottanut Martin Lutherin reformaation jatkaja vaan katolinen maailmanvalloittaja nimeltä Napoleon Bonaparte, joka lakkautti keisarillisen kirkon kaikkien muiden Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan instituutioiden mukana. Napoleon antoi maallistaa keisarillisen kirkon maaomaisuuden ja jakoi sen sitten keisarikunnan perinnönjakajien kesken, joihin lukeutui tuolloin myös Habsburgien dynastian hallitsema Itävalta. Napoleonin suorittama hävitys ei jättänyt keisarillisesta kirkosta instituutiona kiveä kiven päälle.

Ajan myötä keisarillisen kirkon jälkeensä jättämä institutionaalinen tyhjyys täyttyi mystiikalla ja historialla. Vuonna 1844 pitkälti toista miljoonaa pyhiinvaeltajaa kävi Trierissä palvomassa siellä näytteillä olleita Kristuksen kaavun jäänteitä. Vuonna 1819 vapaaherra Heinrich Friedrich vom Steinin aloitteesta Saksassa ryhdyttiin julkaisemaan massiivista keisarillisen kirkon tuottamien aikalaislähteiden kokoelmasarjaa Monumenta Germanicae Historica.

Lutherin alkuperäinen kirkko sai kuolemanjälkeisen elämän kansallisromanttisen menneisyydenihannoinnin haavekuvana.