Kustaa Aadolf marxilaisen historiankirjoituksen valossa

Lützenin taistelukentällä marraskuun kuudentena vuonna 1632 kaatuneen Ruotsin kuningas Kustaa Aadolfin elämää ja merkitystä on perinteisesti tarkasteltu uskonnon ja nationalismin näkökulmista. Luterilaiselle Friedrich von Schillerille Kustaa Aadolf oli uskonsoturi ja saksalaisen protestantismin pelastaja, katoliselle Albert Heisingille hän oli ulkomaalainen maahantunkeutuja ja vihamielinen valloittaja. Ruotsalaiselle patriootti Nils Ahnlundille hän oli isänmaalleen omistautunut ja vastuuntuntoinen valtiomies, saksalaiselle nationalisti Gustav Droysenille Kustaa Aadolf oli häikäilemätön reaalipoliitikko ja oivallinen esikuva Droysenin omille laajentumishaluisille hallitsijoille, keisari Vilhelm I:lle ja hänen rautakanslerilleen Otto von Bismarckille.

Eurooppalaisen historiografian marginaaleista löytyy myös kolmas lähestymistapa Kustaa Aadolfiin, marxismi. Tätä traditiota ei voi aivan sinällään jäljittää itse Karl Marxiin tai hänen varhaiseen aateveljeensä Friedrich Engelsiin. Vaikka sekä Marx että Engels olivat kiinnostuneita kolmikymmenvuotisen sodan historiasta, kumpikaan heistä ei ikinä käsitellyt Kustaa Aadolfia kirjoituksissaan millään syvällisellä tavalla. Ensimmäinen Kustaa Aadolfiin keskittynyt marxilainen historioitsija oli Franz Mehring, joka kirjoitti pitkähkön esseen Kustaa Aadolfista vuonna 1894, jolloin kuninkaan syntymästä tuli kuluneeksi 300 vuotta. Mehring analysoi Kustaa Aadolfia ja kolmikymmenvuotista sotaa dialektisen materialismin ja luokkataistelun näkökulmista, mutta hänen argumentointinsa sisälsi myös kaikuja sekä nationalistisesta että katolisesta historiantutkimuksesta. Saksan porvaristo ja urbaani alaluokka, jotka olivat kummatkin pitkälti protestanttisia, elättelivät Kustaa Aadolfista haavekuvaa omien uskonvapauksiensa ja yhteiskunnallisten oikeuksiensa puolustajana, Mehring kirjoitti. Kustaa Aadolf kuitenkin petti nämä odotukset. Mehringin mukaan Kustaa Aadolf oli lopulta vain ulkomaalainen valloittaja, josta kuoriutui Breitenfeldin voiton jälkeen vuonna 1631 saksalaisten ruhtinaskuntien häikäilemätön saalistaja. Kustaa Aadolf oli valtiomiehenä ja sotapäällikkönä ruotsalaisen aristokratian ja sotilasvaltion ruma ruumiillistuma, pelkkä vallaton onnenonkija ja maapiraatti eikä suinkaan mikään suurmiehen mitat saavuttanut valtionrakentaja niin kuin hänen arkkivihollisensa Albrecht von Wallenstein, keisarillisen armeijan generalissimus. Mehringin mielestä oli vain luonnollista, että Ruotsin porvaristo palvoi Kustaa Aadolfia sankarinaan, sillä yhtä lailla ranskalaiset porvarit ihailivat kardinaali Richelieutä ja heidän englantilaiset säätyveljensä kunnioittivat kuningatar Elisabetia. ”Nämä suutarit ainakin pysyvät lestissään”, Mehring tuhahteli ylenkatseellisesti ulkomaalaisille porvareille. Mutta se, että myös Saksan keskiluokka juhlisti vierasmaalaista Kustaa Aadolfia sankarinaan, teki siitä Mehringin mukaan ”vuosisadan kaikkein tylsämielisimmän porvariston”.

Mehringin vuonna 1894 ilmestyneen kirjasen jälkeen kului yli puoli vuosisataa, ennen kuin marxilaiset historioitsijat jälleen löysivät Kustaa Aadolfin ja kolmikymmenvuotisen sodan. Vuonna 1954 marxilainen historioitsija Eric Hobsbawm esitteli teorian 1600-luvun taloudellisesta kriisistä. Hobsbawmin mukaan vuosisadan ”yleinen kriisi” oli viimeinen vaihe eurooppalaisen talouden siirtymisessä feodalismista kapitalismiin. Hobsbawm ei varsinaisesti käsitellyt artikkelissaan juuri Kustaa Aadolfia vaan argumentoi laajemmin, että kolmikymmenvuotinen sota oli enemmän yleisen kriisin ilmentymä kuin sen aiheuttaja. Muutamaa vuotta myöhemmin historioitsija Michael Roberts käsitteli omassa artikkelissaan 1600-luvun yleistä kriisiä ruotsalaisessa kontekstissa. Roberts, joka oli kirjoittanut paksun ja arvovaltaisen elämäkerran Kustaa Aadolfista, ei itse lukeutunut marxisteihin, mutta siitä huolimatta hänen argumentointinsa seurasi samoja jälkiä kuin Hobsbawmin teoria feodalismin kriisistä. Robertsin mukaan Ruotsi koki vuonna 1650 yhteiskunnallisen ja perustuslaillisen kriisin, jonka juuret olivat vuosien 1611 ja 1648 välillä tehdyissä, mittavissa kruununläänitysten ja niihin sisältyneiden tulonlähteiden lahjoituksissa. Pahimpia syyllisiä näihin kuninkaallisen omaisuuden ulosmittauksiin olivat Robertsin mukaan Axel Oxenstiernan johtama aristokraattihallitus sekä kuningatar Kristiina, ”joka sai nautintoa lahjoittamisesta”. Vuoden 1650 kriisi ilmeni toisaalla talonpoikien vastarintana aatelistoa ja keskushallintoa vastaan ja toisaalla avoimena välirikkona vanhan aristokratian ja esiin pyrkivän virka-aatelin välillä. Roberts ei kuitenkaan syyttänyt Kustaa Aadolfia näistä yhteiskunnallisista paineista. Päinvastoin hän argumentoi, että Kustaa Aadolfin valtakaudella aristokratian ja monarkian välisessä perustuslaillisessa köydenvedossa oli vallinnut sovinnollinen ajanjakso.

Rautaesiripun toisella puolella työskentelevillä historioitsijoilla oli marxilaisesti vanhakantaisempi tulkinta Kustaa Aadolfista. Tšekkiläinen historioitsija Josef Polišenský sovelsi yleisen kriisin teoriaa Böömin kapinaan (1618–1620), minkä tapahtuman katsotaan yleisesti sysänneen liikkeelle koko kolmikymmenvuotisen sodan. Espanjalaista keskusvaltaa 1500-luvulla uhmanneiden alankomaalaisten tavoin Böömin kapinalliset edustivat Polišenskýn mielestä yhteiskunnallisesti vallankumouksellisia ja taloudellisesti edistyksellisiä voimia, kun taas heitä vastaan sotineessa Habsburgien kuningashuoneessa ruumiillistui feodalismin vastareaktio. Vaikeasti määriteltävä Kustaa Aadolf ei kuitenkaan istunut hyvin tähän dialektiseen muottiin, mistä syystä Polišenský ei uhrannut montakaan ajatusta Ruotsin kuninkaalle. Polišenskýn ajatushahmotelmassa Kustaa Aadolf, jonka liittolaisuus Böömin kapinallisten kassa oli enemmän sattumaa kuin yhteisestä ideologiasta kummunnutta solidaarisuutta, liittyi suureen sotaan yksinomaan itsekkäistä syistä. Tärkeimpiä näistä syistä olivat Polišenskýn mukaan tarve varmistaa Ruotsin turvallisuus imperialistien edustamaa sotilaallista uhkaa vastaan sekä halu luoda Saksan maaperälle Ruotsin klienttien ja vasallivaltioiden protektoraatti (directorium absolutum).

Josef Polišenskýn neuvostoliittolainen aikalainen ja kollega Boris Poršnev kiinnitti enemmän huomiota Kustaa Aadolfin historialliseen hahmoon. Poršnevin ajattelun lähtökohta oli Friedrich Engels, joka oli kirjassaan vuoden 1525 suuresta talonpoikaissodasta pohtinut saksalaisten talonpoikien päätymistä maaorjuuteen. 1600-alkuun tultaessa, Poršnev ja Engels argumentoivat, saksalaisista talonpojista oli tullut niin voimattomia ja alistettuja, että heiltä puuttuivat kaikki keinot edistää omia etujaan. Vallinneessa tilanteessa ainoa apu ja pelastus saattoi tulla vain Saksan ulkopuolelta. Saksalaiset talonpojat, jotka eivät olleet vielä kehittäneet minkäänlaista kansallista itseymmärrystä, kohdistivat kaiken toivonsa Kustaa Aadolfiin, joka ei ulkomaalaisuuttaan ollut heidän silmissään yhtään sen huonompi ylivaltias kuin espanjalais-itävaltalaiset Habsburgit. Se oli juuri tämä luokkataistelun logiikka, joka ”kantoi ruotsalaisen valloittajan tuulen tavoin ylitse koko Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan”. Ruotsin armeijan kova ydin koostui Poršnevin mukaan vapaista talonpojista. Ruotsalaisten talonpoikien vapaus poikkesi muusta Euroopasta, joka luisui 1600-luvun kuluessa kohti Engelsin havainnoimaa ”toista maaorjuutta”. Kustaa Aadolfilla, joka oli samanaikaisesti vapaiden talonpoikaissotilaiden johtaja ja Habsburgien vihollinen, oli siten innoittava ja sähköistävä vaikutus ”Saksan laajoihin massoihin”. Saksasta puuttui kuitenkin vahva porvarisluokka, mistä syystä Kustaa Aadolfin olisi pitänyt ryhtyä johtamaan uutta talonpoikaissotaa voidakseen täyttää yhteiskunnalliseen vallankumoukseen johtavan marxilaisen teleologian. Tällainen talonpoikaisjohtajan asema olisi ollut vastoin Kustaa Aadolfin perimmäistä luonnetta aatelismiehenä ja valtakunnan ensimmäisenä aristokraattina vertaistensa joukossa (primus inter pares). Niinpä Kustaa Aadolf käänsi selkänsä yhteiskunnalliselle vallankumoukselle ja liittoutui saksalaisen talonpoikaisluokan perinteisten sortajien eli protestanttisten ruhtinaiden ja feodaalisen ritariluokan kanssa.

Boris Poršnevin argumentaatio, vaikkakin kiinnostavaa ja älyllisesti stimuloivaa, perustui köykäisiin todisteisiin. Poršnev nojasi väitteidensä tueksi painetun aikalaiskirjallisuuden diskurssianalyysiin, luottaen eniten Friedrich Spannheimin propagandistiseen aikalaiskronikkaan nimeltä Le soldat suédois (1643). Viitteet laajamittaisesta vallankumousliikkeestä saksalaisten talonpoikien joukossa olivat Spannheimin kronikassa parhaimmillaankin vain satunnaisia anekdootteja, mistä syystä Poršnev keskittyi etsimään todisteita teorialleen kahdesta saksalaisesta kaupungista eli Stralsundista ja Magdeburgista. Erityisesti jälkimmäinen kaupunki oli kokenut sisäistä valtataistelua urbaanin yläluokan, porvarillisen keskiluokan ja alhaisen plebeijikerroksen välillä. Kolmikymmenvuotisen sodan tyrskyt olivat nostaneet valtaan porvarillisen keskiluokan hetkenä, jolloin keisarin ja katolisen liigan armeijat piirittivät kaupunkia. Porvariluokka oli halukas liittoutumaan Kustaa Aadolfin kanssa, mutta kuningas vitkutteli Magdeburgin auttamista tahallaan, hyläten kaupungin ja sen asukkaat melankoliseen kohtaloonsa, kuten Poršnev syytti. Kustaa Aadolfille tarjoutui viimeinen tilaisuus liittoutua yhteiskunnallisen vallankumouksen voimien kanssa Breitenfeldin voitokkaan taistelun jälkimainingeissa vuonna 1631. Keisarillisen armeijan tappio aukaisi ruotsalaisille etenemistien Böömiin ja Itävaltaan, joiden maiden pitkälti protestanttinen talonpoikaisluokka oli jo noussut kapinaan katolisia maanomistajia vastaan. Tässä tilanteessa Kustaa Aadolfin oli valittava liittolaisikseen joko kapinoivat talonpojat tai protestanttiset ruhtinaat. Ruotsin kuningas päätyi siihen lopputulokseen, että hänellä oli enemmän yhteisiä intressejä jälkimmäisen ryhmän kanssa, ja kapinoivalta talonpoikaisluokalta riistettiin sen uskonnollinen ja yhteiskunnallinen vapahtaja. 

Marxilaiset tulkinnat Kustaa Aadolfista alkoivat hiipua kylmän sodan aikakaudella. Jopa itäsaksalaisen Herbert Langerin 1970-luvun lopulla kirjoittama kolmikymmenvuotisen sodan kulttuurihistoria oli ideologiselta äänensävyltään sangen vaisu. Onko marxilainen tulkinta Kustaa Aadolfista siten jo menettänyt kaiken merkityksellisyytensä? Väittäisin, ettei näin ole vaan että marxilainen näkökulma kykenee yhä syventämään ymmärrystämme Kustaa Aadolfista ja 1600-luvun ruotsalaisesta suurvallasta. Saksassa käyty suursota on tunnustettavasti marxilainen umpikuja, sillä olemassa oleva lähdeaineisto ei tue käsitystä kolmikymmenvuotisesta sodasta ensisijaisesti luokkataisteluna. Marxilainen lähestymistapa muuttuu kuitenkin hyödyllisemmäksi tarkastellessamme Kustaa Aadolfia kotimaisena hallitsijana. Varhaismodernin Ruotsin historiaa väritti pitkälti luokkataistelu, jota esiintyi sekä valtiosäätyjen välillä että niiden sisällä. Kustaa Aadolf oli erinomaisen tietoinen tästä kilpailusta säätyjen välillä sekä niiden omien hierarkioiden sisällä ja käytti tätä eripuraa hyväkseen Ruotsin hallitsijana. Marxilainen historia kykenee tarkastelemaan Kustaa Aadolfia tässä säätyjen keskinäisen valtataistelun kontekstissa ja auttaa meitä aivan erityisesti ymmärtämään hänen hallitsemistekniikoitaan toisaalla talonpoikaissäädyn lopullisena poliittisena edustajana ja toisaalla aristokratian ylimmäisenä vertaisjäsenenä. Uudistunut marxilainen lähestymistapa saattaisi esimerkiksi seurata Michael Robertsin jalanjälkiä ja tarkastella Kustaa Aadolfin valtakautta 1600-luvun yleisen kriisin valossa. Tällainen reunaehdoilla varustettu marxilainen lähestymistapa tekisi oikeutta 1600-luvun Ruotsin ja sen sääty-yhteiskunnan vivahteille, minkä lisäksi se auttaisi väistämään sen perinteisen vulgäärimarxismin ansakuopan, jossa historiaa tarkasteltiin teleologisten linssien lävitse, tarkoituksena oikeuttaa vain eräiden kommunististen valtioiden oma totalitaristinen hallitusmuoto.



Kirjallisuutta:

Friedrich Engels, The Peasant War in Germany (Moskova, 1977)
E. J. Hobsbawm, ’The General Crisis of the European Economy in the 17th Century’. Past & Present, No. 5 (May, 1954)
Herbert Langer, Hortus Bellicus. Der Dreissigjährige Krieg: Eine Kulturgeschichte (Gütersloh, 1982)
Franz Mehring, Gustav II Adolf,  https://www.marxists.org/svenska/mehring/1894/g2adolf.htm
J. V. Polišenský, The Thirty Years War (Lontoo, 1971)
B. F. Porshnev, Paul Dukes, toim., Muscovy and Sweden in the Thirty Years’ War 1630–1635 (Cambridge, 2012)
Michael Roberts, ‘Queen Christina and the General Crisis of the Seventeenth Century’. Past & Present, No. 22 (July, 1962)

[Julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 6.11.2016]