Intersektionaalisuus ja eliitit

Intersektionaalisuuden tutkimusmetodi on ollut viime aikoina kiihkeän kiinnostuksen kohteena julkisessa keskustelussa. Kiinnostuksen keskipisteessä on ollut erityisesti intersektionaalinen feminismi, joka pyrkii ymmärtämään ja jäsentämään naisten kokemaa syrjintää ja marginalisointia. Tiivistäen kyseessä on metodi, joka asettaa yksilön erilaisten identiteettien ja näkökulmien risteyskohdaksi eli intersektioksi. Näitä identiteettejä ja näkökulmia on sukupuolen lisäksi lukuisia muitakin, kuten kieli, uskonto, etnisyys, ihonväri, koulutus, varakkuus, yhteiskuntaluokka, terveys jne. Tällöin syrjinnän ja marginalisoinnin kokemuksille kyetään rakentamaan nyanssinen ja yksilöllinen kuva, sillä kukaan yksilö ei koskaan ole vain yhden ainoan identiteetin tai kategorian edustaja.

Vaikka yhteiskunnallinen keskustelu painottuu intersektionaalisuuteen juuri syrjinnän ja marginalisoinnin selittäjänä, se onnistuu metodina kuvaamaan yhtä lailla moniulotteisesti privilegion ja eliitin muodostumista. Tällöin se on tutkimusmetodina arvokas ja hyödyllinen vaikkapa varhaismodernin (n. 1500–1800) Euroopan historian tutkimukselle. Kuten marxilainen historioitsija Perry Anderson oivalsi, etuoikeutettujen eliittien rakentuminen on aivan keskeinen osa eurooppalaista valtionmuodostusta, jonka ratkaisevan tärkeä välivaihe siirryttäessä feodalismista kapitalismiin oli niin sanottu absoluuttinen eli yksinvaltainen valtio. Tällaista yksinvaltiutta, Anderson argumentoi, ei voinut olla olemassa ilman yhteiskunnallista hallintoeliittiä eli aatelistoa.

Varhaismodernin valtion muodostuminen toteutui eri tavoilla eri osissa Eurooppaa. Tällöin on syytä huomioida, että myös eliitin rakentuminen kulki eri polkuja Euroopassa ja että eliitin itseymmärryksen ja ulkoasun rakennuspalikat poikkesivat toisistaan eri valtakunnissa. Aatelinen sääty intersektiona näytti siis erilaiselta Euroopan eri kolkissa ja myös eri aikakausina. Tällaisten rakentumisten ja muutosten kehitys lienee keskeisin osa varhaismodernin Euroopan historiantutkimusta, mistä syystä intersektionaalisuuden arvo tutkimusmetodina on suuri.

Eräs valaiseva intersektionaalisen elitismin tutkimustapaus voisi olla Böömin kuningaskunta kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikakaudella. Tuolloinen Böömin kuningaskunta koostui neljästä saman kruunun alaisesta valtakunnankolkasta eli Böömistä, Sleesiasta, Määristä ja Lausitzista. Nykyään nämä alueet kattavat kokonaisuudessaan Tšekin tasavallan, minkä lisäksi ne rönsyilevät myös Slovakian, Saksan ja Puolan alueille. Tässä mielessä Böömin kuningaskunta oli jo itsessään erilaisten etnisyyksien ja kielellisten identiteettien intersektio. Vuonna 1618 Böömiä hallitsi kuninkaana Habsburgien itävaltalaiseen ruhtinashuoneeseen kuulunut Matias, joka oli myös pyhä saksalais-roomalainen keisari. Kahden hallitsijanroolin intersektiossa olleen Matiaksen hallintotyö oli tästä syystä jatkuvaa tasapainoilua ja sovittelua kahdessa eri hallitsijan roolissa ja kahden eri kruunun kantajana. Katolinen ja saksankielinen Matias hallitsi Böömiä pienen ja eksklusiivisen hallintoeliitin avulla. Ratkaisevia identiteettejä Matiaksen hallintoeliitissä olivat katolinen usko ja lojaalisuus Habsburgien ruhtinashuoneelle. Näiden kvalifikaatioiden risteyskohtaan oli lisättävä vielä koulutus, sillä vaikka Matiaksen keskushallinto Böömissä oli rajallinen, se tarvitsi palvelukseensa päteviä virkamiehiä, joilla oli ymmärrystä taloudenhoidosta, lainsäädännöstä ja juridiikasta. Tämän pienen hallintoeliitin virkakielenä oli saksa, vaikkakaan saksan kieli ei tarkoittanut saksalaista etnisyyttä; Matiaksen hallinnon vaikutusvaltaisimmat hovineuvokset olivatkin pääasiassa tšekkejä, kuten esimerkiksi Böömin kuningaskunnan kansleri Zdeněk Lobkovic sekä kuninkaalliset sijaishallitsijat Vilém Slavata ja Jaroslav Martinic.

Böömin säätyjen kapina keväällä 1618 syrjäytti Matiaksen hallintoluokan ja loi sen tilalle uuden valtaeliitin. Kapinan taustalla oli ristiriita böömiläisen aateliston sisällä. Vaikka kruunun hallinto oli keskittynyt katolisen ja Habsburgeille lojaalin eliitin käsiin, suuri enemmistö Böömin aatelistosta koostui ritariluokan jäsenistä, joiden uskollisuus kohdistui Habsburgien sijasta säätyihin ja niiden kollektiivisiin instituutioihin. Tämä maata omistava ritariluokka oli samalla erilaisten kilpailevien identiteettien risteyskohta. Maa-aateli koostui lähes yksinomaan syntyperäisistä böömiläisistä, mikä tosin ei tarkoittanut etnistä, kielellistä tai uskonnollista yhdenmukaisuutta. Vähemmistö ritareista oli saksalaista perua, jolloin myös heidän äidinkielensä oli saksa. Enemmistö ritareista oli tšekkejä, jotka puhuivat tšekkiä. Kaikki ritarit olivat kuitenkin enemmän tai vähemmän kaksikielisiä, sillä kaikki tšekit osasivat vähintään hyvin saksaa, ja jopa useimmat saksalaiset osasivat ainakin auttavasti tšekkiä. Kahden etnisen ja kielellisen ryhmän rajapintaa hälvensivät osaltaan myös ne alkujaan tšekkiläistä syntyperää olleet aatelissuvut, jotka olivat ryhtyneet käyttämään saksaa ensisijaisena äidinkielenään ja saksalaistaneet sukunimiään.  

Maa-aatelin intersektioon ei myöskään osunut yksi uskonto vaan monta. Vain vähemmistö ritareista oli vuonna 1618 puhdasoppisia katolilaisia, ja enemmistö heistä piti itseään utraquisteina eli keskiajan hussilaisten oppien noudattajina. Edeltäneen sadan vuoden aikana tämä enemmistö oli liukunut yhä enemmän protestanttien leiriin. Tämä leiri oli kuitenkin kirjava, sillä siihen lukeutui luterilaisia, kalvinisteja sekä niin sanottuja böömiläisiä veljiä, jotka yhdistivät keskiaikaisen hussilaisuuden teologiaa luterilaisten ja kalvinistien oppeihin. Vuonna 1575 utraquistit ja protestantit olivat sopineet yhteisestä uskontunnustuksesta (Confessio Bohemica), mikä erotti heidät aina vain vahvemmin vastauskonpuhdistuksen oppeihin ja eetokseen sitoutuneista Böömin katolilaisista.

Vuoden 1618 kapinan seurauksena Böömiin muodostui uusi valtaeliitti, jonka intersektiossa kohtasivat erilaiset protestanttiset uskonopit, saksalais-tšekkiläinen etnisyys ja kieli, ritariluokan yhteiskunnallinen tausta sekä ulkopuolisuus Habsburgien aiemmasta hallinnosta. Aiemman eliitin tunnusmerkit eli katolilaisuus, uskollisuus Habsburgeille sekä jäsenyys keskushallinnossa, rakentuivat käänteisesti syrjinnän intersektioksi. Vain harva aiemman eliitin jäsenistä menetti henkensä kapinallisten käsissä tai joutui heitetyksi tyrmään, mutta kaikki puhdistettiin hallinnon viroista, minkä lisäksi suurin osa menetti vaihtelevan määrän omaisuuttaan Böömin uuden hallinnon toteuttamissa takavarikoissa. Vuoden kestäneen tasavaltaisen hallinnon jälkeen Böömin kapinallinen hallitus eli konfederaatio valitsi Böömin uudeksi kuninkaaksi Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich V:n, jonka henkilössä yhdistyivät saksalainen etnisyys, kalvinistinen usko, jäsenyys keisarikunnan säätyjen korkeimmassa kastissa eli vaaliruhtinaiden kollegiossa sekä sukulaisuus Euroopan johtavien ruhtinashuoneiden kanssa – näistä merkittävimpinä Britannian ja Tanskan kuningashuoneet, joihin Friedrich V kytkeytyi vaimonsa Elisabeth Stuartin kautta (Elisabethin isä oli Englannin ja Skotlannin kuningas Jaakko I ja eno Tanskan kuningas Kristian IV).

Friedrich V:n kuninkuus ja Böömin kapinallisten säätyjen valtakausi päättyivät Valkeavuoren taistelussa koettuun tappioon marraskuussa 1620. Böömin kuningaskunta siirtyi kokonaisuudessaan uuden keisarin, Matiaksen serkun Ferdinand II:n hallintaan. Ferdinand II ryhtyi puhdistamaan Böömin kuningaskuntaa systemaattisesti Friedrich V:n ja kapinallisten säätyläisten kannattajista. Jälleen kerran privilegion ja etuoikeutetun aseman intersektio pyörähti karusellina ympäri, kun aiemman eliitin tunnusmerkit muuttuivat vallanvaihdon seurauksena syrjinnän ja suoranaisen vainon kaavioksi. Valkeavuoren taistelua seuranneina vuosikymmeninä Ferdinand II ja hänen seuraajansa Ferdinand III juurruttivat Böömiin uuden eliitin, jonka intersektiossa kohtasivat uudenlaiset kategoriat. Matiaksen aikakauden esimerkkiä seuraten myös uuden eliitin keskeisiksi tunnusmerkeiksi vakiintuivat katolinen usko ja lojaliteetti Habsburgien suvulle. Aiemmin vahvassa asemassa ollut saksa korotettiin kuningaskunnan viralliseksi hallintokieleksi. Muilta osin eliitin intersektioon osoittaneet kategoriat eivät pysyneet ennallaan. Osa uudesta eliitistä koostui syntyperäisistä böömiläisistä, mutta heidän rinnalleen nousi kirjava joukko italialaisia, espanjalaisia ja muita ulkomaalaisia, jotka olivat kunnostautuneet kolmikymmenvuotisen sodan aikana Habsburgien palvelijoina joko sotakentillä tai siviilihallinnossa. Myös eliitin luonne maata omistavana luokkana muuttui, kun aiempi ritarisääty käytännössä haihdutettiin kokonaan maaomaisuuden takavarikointien kautta, ja heidän tilalleen muodostui suurmaanomistajien luokka.

Intersektionaalisen feminismin hengessä lienee aiheellista kysyä, mikä oli naisten asema näissä etuoikeuden ja eliittistatuksen vaihtelevissa intersektioissa. Nainen oli varhaismodernissa yhteiskunnassa aina miestä vähemmän privilegioitu ja monissa juridisissa olosuhteissa paljonkin heikommassa asemassa, mutta nainen oli kuitenkin silti aina säätynsä edustaja ensimmäiseksi ja sukupuolensa edustaja vasta toiseksi. Tämä totuus päti aivan erityisesti aatelissäätyyn. Böömiläisessä ritariluokassa naisen asema oli verrattain heikko sen takia, että ritariluokka oli suuri, ja esimerkiksi perimystilanteissa naisten ohitse usein pyyhälsi joku enemmän tai vähemmän läheinen miesperijä. Maaomaisuutensa säilyttämiseksi ja juridisen asemansa suojelemiseksi esimerkiksi leskillä saattoi olla kiire päästä joko uusiin naimisiin tai ainakin hankkimaan itselleen joku miespuolinen suojelija tai edes oikeusprosesseissa esiintyvä miesbulvaani.

Habsburgeilla ja heitä ympäröivällä pienilukuisella katolisella hallintoeliitillä ei ollut varaa ryhtyä lähtökohtaisesti marginalisoimaan ryhmänsä naispuolisia jäseniä. Esimerkiksi kansleri Zdeněk Lobkovicin vaimo Polyxena von Pernštejn osoittautui sangen hyödylliseksi tiedonvälittäjäksi Wienin hovin, Böömin katolisen aateliston ja Espanjan Habsburgien välillä. Polyxenan asema näiden eri tahojen risteyskohdassa oli seurausta hänen omasta kirjavasta taustastaan niin katolisena ja tšekkiläisenä aatelisnaisena kuin myös espanjalaisen äitinsä tyttärenä. Kommunikaation kulkeminen poliittisten sidosryhmien välillä tällaisen intersektion kautta oli Habsburgien päätöksenteon kannalta elintärkeää kolmikymmenvuotisen sodan vaaran vuosien aikana. Olojen vakiinnuttua sodan jälkeen naisia ryhdyttiin systemaattisesti syrjimään pienmaanomistajina ja vuokraviljelijöinä, muttei niinkään valtaeliitin jäseninä. Uusi suurmaanomistajien luokka pakotettiin noudattamaan tiukkaa agnaattista primogenituuria, jossa vanhin miespuolinen sukulainen peri maaomaisuuden kokonaisuudessaan. Tässä järjestelyssä naispuolisen omaisen asema oli joko vahva tai heikko riippuen siitä, missä asemassa hän oli suhteessa perijään. Etuoikeutetuimmassa asemassa olivat tuolloin täysikäisen perijän vaimo ja alaikäisen perijän äiti. Käänteisesti uusi järjestely syrji perittävien sisaria ja tyttäriä. Teoriassa naispuolinen eliitin jäsen saattoi asemoitua samanaikaisesti kahteen eri intersektioon, etuoikeutettuun ja syrjittyyn. Tällaisten historian vaihtelevaisuuksien, reunaehtojen ja nyanssien ymmärtämisessä intersektionaalisuus on eräs tutkijan hyödyllisimmistä työkaluista.

Kirjallisuutta:

Perry Anderson, Lineages of the Absolutist State (Lontoo: Verso, 1984).

Olli Bäckström, Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630 (Helsinki: SKS, 2013).

R. J. W. Evans, The Making of the Habsburg Monarchy 1550–1700: An Interpretation (Oxford: Oxford University Press, 1979).

Anu Lahtinen, ‘Sukupuolen teoria ja historia’. Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka ja Tuomas Tepora, toim., Menneisyyden rakentajat: teoriat historiantutkimuksessa (Helsinki: Gaudeamus, 2018).

Sheilagh Ogilvie ja Jeremy Edwards, ‘Women and the “Second Serfdom”: Evidence from Early Modern Bohemia’. The Journal of Economic History, Vol. 60, No. 4 (December 2000).

J. V. Polišenský, ’The Thirty Years War’. Past & Present, No. 6 (November 1954).