Assadin sota

 

Syyrian sisällissota ei ole pitkään aikaan ylittänyt uutiskynnystä läntisessä Euroopassa, saati sitten Suomessa, jossa ulkomaan uutisointi on viimeisen reilun vuosikymmenen aikana jäänyt täysin kotimaan politiikan ja muun yhdentekevän pintapölinän varjoon. Siksi ajattelin virkistää muistiani tämänkin inhimillisen kriisin alati jatkuvasta olemassaolosta lukemalla Sam Dagherin kiitetyn tiiliskivikirjan Assad or We Burn the Country (New York, Little, Brown and Company, 2019). Kirjan erikoinen nimi juontaa juurensa iskulauseesta, jota Syyrian presidentti Bashar al-Assadille uskolliset taistelijat maalaavat sota-alueilla talojen seiniin joko uhkaukseksi, pelotteeksi tai sekä että. Kokonaisuudessaan tuo iskulause kuuluu: ”Assad tai ei kukaan, Assad tai me poltamme maan.”

 

Dagherin kirjan päähenkilö ei varsinaisesti ole Bashar al-Assad, edeltäjänsä Hafez al-Assadin hontelomainen, kylmäkiskoinen ja sosiaalisesti vaivautunut toinen poika, josta ei koskaan pitänyt tulla isänsä seuraajaa Syyrian presidenttinä ja Baath–puolueen johtajana. Vallan oli alun perin tarkoitus siirtyä Hafezin vanhimmalle pojalle, karismaattiselle ja energiselle mutta usein impulsiiviselle Basselille, joka kuoli ennen aikojaan auto-onnettomuudessa vuonna 1994. Dagher kuvaa kirjassaan Basharin paluuta Syyriaan Lontoosta, missä hän opiskeli ja myöhemmin harjoitti silmälääkärin ammattia. Bashar oli perustellut uravalintaansa sillä, että silmälääkäri joutui työssään kohtaamaan vain vähän verta. Urallaan presidenttinä Bashar ei sittemmin ole itse joutunut juurikaan kohtaamaan ihmisverta, mutta hän on joka tapauksessa antanut vuodattaa sitä kokonaisen järven verran.

 

Bashar al-Assadin valta, kuten Dagher opastaa lukijoitaan, perustuu hänen perheensä, tai ehkä paremmin klaaninsa, verkostoituneeseen ja vakiintuneeseen asemaan alawiittien uskonlahkon sisällä. Tämä islamin ja kristinuskon oppeja yhdistelevä eriskummallinen lahko, jonka uskonharjoituksia Dagher kuvaa ”okkultismiksi,” on aina lukeutunut Syyrian pienimpiin uskonnollisiin vähemmistöihin (muita vähemmistöjä sunnienemmistöisessä Syyriassa ovat shiiat, kristityt ja druusit). Hafezin vuosikymmeniä jatkama solutus ja verkostointi on kuitenkin sittemmin täyttänyt kaikki Syyrian armeijan ja siviilihallinnon korkeimmat johtopaikat sen jäsenillä. Alawiittien ulkoasua uskottavina muslimeina on myöhemmin kiillottanut Hafezin Libanonin imaameilta hankkima fatwa eli uskonnollinen tulkinta, jonka mukaan alawiitit lukeutuvat shiialaisiin muslimeihin. Eräs alawiittien johtama, ja Assadien vallan kannalta aivan elintärkeä instituutio, on mukhabarat, pelätty vastavakoilu- ja sotilastiedusteluorganisaatioiden yhteenliittymä. Sen tehtävänä on toimia Syyrian versiona muinaisesta Stasista, kommunistisen Itä-Saksan valtiopoliisista, joka tarkkailee herkeämättä kaikkia kansalaisiaan tilanteessa kuin tilanteessa. Assadien vallan toinen kulmakivi on armeija, jonka korkeimmat ja vastuullisimmat tehtävät on varattu alawiiteille, usein erityisesti Assadien sukulaisille joko veren tai avioliiton kautta. Armeijana armeijan sisällä toimii tasavaltalaiskaarti, jonka nykyinen johtaja on Basharin nuorempi veli Maher. Monet muut armeijan ja salaisen poliisin johtajat kuuluvat Makloufien sukuun, jotka ovat Basharin serkkuja hänen äitinsä suvun puolelta.

 

Kaikki eliitin jäsenet eivät kuitenkaan olleet alawiitteja, eivät ainakaan ennen vuonna 2011 syttynyttä sisällissotaa. Dagherin kirjan todellinen päähenkilö onkin Manaf Tlass, sunnimuslimi, jonka isä Mustafa palveli presidentti Hafezia vuosikymmenten ajan vankkumattoman lojaalina ja kovaotteisena puolustusministerinä. Hafezin kuoltua vuonna 2000 Mustafa alkoi haihtua taka-alalle ja siirsi puolustusministerin virkansa pojalleen. Tarkoituksena oli, että Manaf toimisi uuden presidentin oikeana kätenä ja rautanyrkkinä, toistaen siten Hafezin ja Mustafan vuosikymmeniä jatkuneen suhteen. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä Dagherin kirjan keskiössä on Manafin kasvanut epäluottamus ja epäusko Basharia ja tämän johtamaa regiimiä kohtaan. Kun Syyriassa syntyi vuonna 2011 mielenosoituksia ja protestiliikkeitä kansalaisyhteiskunnan luomiseksi niin sanotun arabikevään esikuvan mukaisesti, Basharin hallinto teki Dagherin mukaan kaikkensa kiristääkseen ja polarisoidakseen tilannetta. Käytännössä hallinto haki tietoisesti sisällissotaa, sillä se näyttäytyi parhaalta tavalta eristää ja marginalisoida hallinnollista läpinäkyvyyttä ja edustuksellista hallintotapaa vaatinut kansanliike. Sovittelevaa linjaa kannattanut Manaf ajatteli aluksi, että Bashar oli heikkouttaan antautunut hallintonsa ”haukkojen” vietäväksi, mutta oivalsi lopulta, että militanttia ja sotaa mankuvaa linjaa johtikin presidentti itse. Kesällä 2012 Manaf Tlass käänsi selkänsä Basharin hallinnolle ja pakeni perheineen Ranskaan. Sieltä käsin Manaf tarkastelee Syyrian tilannetta osin analyyttisin, osin nälkäisin silmin. Tavallaan Manaf käy sisällissotaa myös oman moraalinsa ja kunnianhimonsa välillä.  

 

Kirjan muita päähenkilöitä ovat Mazen Darwish, Khaled al-Khani ja Sally Masalmeh, jotka kaikki ovat ihmisoikeusaktivisteja ja toisinajattelijoita. Heidän kauttaan avautuu ruohonjuuritason näkymä Syyrian sisällissotaan, jossa Assadin päävastustajana eivät propagandasta poiketen ole koskaan olleet sunnilaiset äärimuslimit vaan legitiimejä ja demokraattisia uudistuksia vaativa oppositiorintama. Dagherin keskeinen teesi onkin, että al-Qaidasta versoneen al-Nusran ja barbaarisen Isisin kaltaiset islamilaiset ääriryhmät ovat Syyrian sisällissodan kontekstissa pitkälti Assadin hallinnon luomus. Hafez al-Assad oli käynyt jo 1970-luvun puolivälistä lähtien meillä lännessä vain vähän tunnettua sisällissotaa ääri-islamilaista muslimiveljeskuntaa vastaan. Basharin noustua valtaan vuonna 2000 hän peri isältään mukhabaratin vankilat, jotka olivat pullollaan muslimiveljeskunnan ja al-Qaidan jäseniä ja kannattajia. Amerikkalaisten hyökättyä Irakiin vuonna 2003 ja kaadettua Saddam Husseinin hallinnon Damaskoksessa nähtiin oiva tilaisuus horjuttaa naapurimaata ja mahdollisesti jopa luoda sinne valtatyhjiö ajamalla amerikkalaiset miehittäjät pois. Mukhabarat alkoi vapauttamaan Syyrian vankiloista ääri-islamisteja ja ryhtyi soluttamaan näitä Irakiin omien verkostojensa kautta. Vuonna 2011 ääri-islamistit alkoivat palata takaisin Syyriaan liittyäkseen Basharin hallinnon vastaiseen taisteluun, mutta tuolloinkin he olivat Basharille enemmän mahdollisuus kuin uhka. Varsinkin barbaarinen Isis oli kuin täydellinen vihollinen. Järjestö rajasi toimintansa pitkälti itäisen Syyrian aavikoille, joilla ei ollut Damaskoksesta katsottuna juurikaan strategista merkitystä. Itäisiä alueita luovutettiin suosiolla Isisille, minkä jälkeen Assadin hallinto vielä teki järjestön kanssa kauppaa öljyllä. Lisäksi demoninen Isis oli kuin tilauksesta luotu julkisivu koko Syyrian oppositiolle, jota ryhdyttiin myös lännessä rinnastamaan yhä etenevissä määrin ”terroristeihin.” Mustavalkoinen narratiivi oli helppo myydä Euroopassa, joka oli joutunut kokemaan useita pöyristyttäviä terrori-iskuja Isisin kuolemankultin ja sen mielipuolisten kannattajien toimesta. Helpon narratiivin varjoon jäi se tosiasia, että Isis piti Assadin vastustajia myös omina vihollisinaan ja kävi enemmän sotaa oppositiota kuin Assadin hallintoa vastaan.

 

Assadin hallinto ei metodeissaan lainkaan eroa Isisistä, kuten Dagher kylmäävästi kuvaa kirjassaan. Mukhabarat piti (ja yhä pitää) Syyriassa yllä kidutuskammioiden verkostoa, jonka syövereihin on kadonnut kymmeniä tuhansia hallinnon vastustajia ja toisinajattelijoita. Eräs sen uhreista oli Mazen Darwish, joka kidnapattiin työpaikaltaan mukhabaratin agenttien toimesta ja sysättiin vankeuteen, jonka aikana häntä kidutettiin fyysisesti ja henkisesti, uhattiin teloituksella, vapautettiin, vangittiin uudestaan, kidutettiin jälleen, vapautettiin taas ja yritettiin lopuksi houkutella absurdeilla valheilla hallinnon puolelle. Ainoa ihminen maailmassa, joka oli hänestä huolestunut vankeuden aikana, Darwishille kerrottiin, oli kuulemma presidentti Assad itse. Tämä Dagherin tavoittama mielettömyyden episodi on kuin suoraan George Orwellin dystooppisista kauhukuvista.

 

Sodankäyntitavoiltaan Assadin hallinto oli täysin barbaarinen. Perustaktiikkana oli piirittää opposition hallussaan pitämät kaupungit ja sen jälkeen pommittaa ne systemaattisesti raunioläjiksi siviiliuhreista lainkaan välittämättä. Aseina käytettiin kenttätykistöä, helikoptereista pudotettuja tynnyripommeja ja jopa kemiallisia aseita, useimmiten klooria, jonka käyttö ei vaikuttanut häiritsevän läntistä maailmaa samalla tavoin kuin enemmän virallisesti kemialliseksi aseeksi luokitellun sariinin. Kun Venäjä liittyi mukaan sotaan vuoden 2015 paikkeilla, sen ilmavoimat käyttivät Syyriaa koealueena omalle aseteknologialleen, kuten fosfori- ja rypäleammuksille. Myös venäläiset maalittivat mieluiten siviilejä, jotka eivät ampuneet takaisin. Pommitusten jälkeen kaupungit vallattiin maahyökkäyksillä, joiden miesvoimana olivat tyypillisesti Assadille uskolliset puolisotilaalliset joukot, niin sanotut shabihat. Kaikki shabihat eivät olleet syyrialaisia, vaan heihin lukeutui shiialaisia taistelijoita myös Iranista, Irakista, Jemenistä ja Libanonista. Viimeksi mainitusta maasta tulleet taistelijat kuuluivat Hizbollahiin, josta tuli Assadin hallinnon toiseksi tärkein paikallinen liittolainen. Tärkein liittolainen oli Iran, joka Manaf Tlassin katkerien sanojen mukaan käytännössä jo johtaa koko Syyriaa. Hallinnon joukkojen suorittamat maahyökkäykset siviilikohteita vastaan johtivat aina ryöstelyihin, raiskauksiin, kidutuksiin ja summittaisiin joukkomurhiin. Valtaosa Syyrian joukkohaudoissa makaavista uhreista on Assadin hallinnon eikä äärimuslimien murhaamia.

 

Sam Dagherin kirja on voimakas syytekirjelmä Bashar al-Assadin brutaalia ja petomaista hallintoa vastaan. Kuva ei kuitenkaan ole aivan tasapuolinen, sillä myös opposition riveihin lukeutuneilla järjestöillä ja niiden tukijoilla on paljon verta käsissään. Assadin vastustajien tärkeimpiä tukijoita ovat olleet Turkki ja Qatar, jotka ovat keskittyneet Assadin hallinnon horjuttamiseen muista seurauksista välittämättä. Aseita ja muuta tukea on syydetty kaikenlaisille ääri-islamilaisille järjestöille, kun taas oppositiohallinnon poliittiselle tukemiselle ja vakauttamiselle ei ole haaskattu paljoakaan ajatusta. Länsimaissa taas on priorisoitu taistelu ääri-islamia vastaan, ja tätä tavoitetta silmällä pitäen Syyrian todellinen oppositio on ollut täysin uhrattavissa. Helpointa on ollut kuvitella, että kaikki Assadin hallinnon vastustajat ovat terroristeja ja kaikki sen pommien maalit ovat muita kuin ei-sotilaallisia kohteita.

 

Luettuani Dagherin kirjan päätin päivittää tietämystäni Syyrian tilanteesta ja keräsin internetistä muutamia tiedotteita sotatoimista syksyn 2020 aikana. Sisällissota on kääntynyt Assadin voitoksi, ja opposition taistelujärjestöt pitävät hallussaan enää Idlibin aluetta Syyrian pohjoiskolkassa. Ääri-islamistien aiemmin voimakas rintama on atomisoitunut kymmeniksi sirpalejärjestöiksi, joista voimakkain ja uskottavin vaikuttaa tällä hetkellä olevan Tahrir al-Sham. Järjestö on sangen taktisesti liittoutunut Turkin tukeman Syyrian kansallisarmeijan (SNA) kanssa sekä alkanut puhdistamaan riveistään kaikkein radikaaleimpia ääri-islamisteja, mikä on ilmeisesti tehnyt Tahrir al-Shamista hyväksyttävän vastaanottajan Turkin, Qatarin ja Saudi-Arabian sotilaalliselle tuelle. Sekä SNA että Tahrir al-Sham ovat kumpikin vannoneet uskollisuutta Idlibiä hallinnoivalle oppositioregiimille eli Syyrian pelastuksen hallitukselle. Koska Idlibin alueella on myös Turkin asevoimia, alueen pysyminen opposition käsissä vaikuttaa turvatulta ainakin lähitulevaisuudessa. Samanaikaisesti Assadin hallinnon puolella on alkanut ilmaantuja säröjä ja ristiriitoja. Alawiittien vähemmistö on kärsinyt sisällissodassa raskaita miesmenetyksiä, eikä lahkon sisällä ilmeisesti olla yksimielisen tyytyväisiä Assadin tapaan harjoittaa pitkittynyttä sodankäyntiä. Dagherin mukaan Assad pelkääkin tällä hetkellä kaikkein eniten alawiittien sisäistä konfliktia. Heinäkuussa venäläiset maajoukot häätivät aseellisesti Al-Wardin öljykenttää vartioineet Assadin sotilaat ja ottivat kentän omaan hallintaansa. Jossain vaiheessa syksyä venäläiset joko luovuttivat tai menettivät öljykentän Iranin puolisotilaallisille joukoille, jotka Assadin armeija puolestaan ajoi pois paikalta nyt lokakuussa. Bashar al-Assad on joutunut ilmeisesti oivaltamaan, että Iranilta ja Venäjältä saatu mittava sotilaallinen apu ei olekaan vastikkeetonta ja että hän ei enää yksin tee päätöksiä omassa valtakunnassaan.

 

Syyrian sisällissodan ja siihen liittyvän inhimillisen katastrofin pitkittyminen vaikuttaa edelleenkin kaikkein todennäköisimmältä vaihtoehdolta.