Fernand Braudel ja sodankäynnin historialliset rakenteet

 

Historiantutkimuksen strukturalistisen Annales-koulukunnan maineikkain edustaja Fernand Braudel ei tietenkään erillistä esittelyä kaipaa, niin suuri merkitys on hänen laajoilla 1500-luvun Välimeren historian ja kapitalismin kehityskuvauksillaan modernin historiatieteen kentällä. Braudel tuli erityisen tunnetuksi Välimeren historiallaan (La Méditerranée et le monde méditerranéen à l’époque de Philippe II, ilmestyi alun perin väitöskirjana vuonna1949), josta historiantutkimukseen on vakiintunut käsitys menneisyyden pitkästä tarkastelujaksosta, ranskaksi longue durée. Tästä näkökulmasta Braudelin tutkimukseen on usein viitattu talouden, ympäristöhistorian ja väestötieteen yhteyksissä, mutta on eräs historiantutkimuksen alakategoria, jossa hänen esimerkkiään ei useinkaan mainita, nimittäin sotahistoria. Tämä on ehkä yllättävääkin, kun Braudelin magnum opus Välimeren historiasta sisältää jopa kokonaisen pääluvun sotahistoriasta – mutta toki Braudelin omasta historianfilosofiasta käsin kirjoitettuna. Eli miten Braudelin La Méditerranée sitten kokonaisuutena avaa sotaa ja sodankäyntiä strukturalismin puitteissa?

 

Välimeren historian ensimmäinen pääluku hahmottaa ilmaston ja maantieteen pitkää longue durée -ajanjaksoa. Jo tässä yhteydessä Braudel nostaa vanhemman sotahistorian kenties keskeisimmän rakenteen eli sodankäynnin kausiluonteisuuden. Kaikkialla Euroopassa elonkorjuun ja eläintenhoidon vuosittaiset syklit heijastuivat myös sodankäyntiin, joka talven tullessa lähes käytännössä pysähtyi. Välimeren alue ei ollut tästä säännöstä poikkeus, vaikka pohjoisempaan Eurooppaan verrattuna sen sykleillä oli omia erityispiirteitään. Koska esimodernin aikakauden armeijat elivät käytännössä ympäristöstään, sodankäynti oli ajoitettava sille ajanjaksolle, jolloin vilja oli kypsymässä tai juuri kypsynyt. Niinpä esimerkiksi turkkilaiset ryhtyivät piirittämään Belgradia kesäkuussa 1456, jolloin keväällä kylvetty vilja alkoi kypsyä Serbian ja Unkarin pelloilla. Myös karjankasvatus ja nomadismi vaikuttivat sotimisen vuodenaikoihin. Itävallan Don Juan valloitti Tunisin lokakuussa 1573 vaivatta siksi, että turkkilaisten varuskuntia palvelleet tuaregit olivat tuolloin ehtineet jo vetäytyä Välimeren rannikolta joko Atlasvuorille tai Saharaan hoitamaan kameleitaan, hevosiaan ja vuohiaan. Vastaavasti, kun turkkilaiset seuraavan vuoden elokuussa valtasivat espanjalaisilta La Golettan linnoituksen, se johtui siitä, että nomadit olivat palanneet pohjoiseen turkkilaisten sotilaalliseksi työvoimaksi.

 

Kampanjakausia oli syytä noudattaa myös vesillä. Talvisella Välimerellä puhaltavat niin voimakkaat tuulet, että ne olivat 1500-luvulla suurena vaarana aikakaudelle tyypillisille kaleerilaivastoille. Saattoi käydä niin kuin Livornosta syksyllä 1569 espanjalaiselle kaleerilaivastolle, joka pyrki katkaisemaan meriliikenteen Pohjois-Afrikan barbareskimerirosvojen ja Granadan kapinallisten moriscojen (maurien jälkeläisten) välillä. Etelä-Rankan rannikolla laivasto törmäsi syysmyrskyyn, joka puhalsi sen kokonaisuudessaan aivan päinvastaiseen suuntaan. Suuri osa kaleereista päätyi Sardinian ja Korsikan rannoille, osan myrskytuuli puhalsi jopa Sisiliankin ohitse. Seitsemän vuotta aiemmin lokakuinen myrsky oli hävittänyt kokonaisen espanjalaisten kaleerilaivaston La Herraduran satamassa.

 

Jos talvella ei voinut sotia, mitä silloin tehtiin sen sijasta? Neuvoteltiin ja juoniteltiin, Braudel vastaa. ”Virkamiehistön työ kasvoi suhteettoman suureksi. Talvi oli pullistelevien arkistojen aikaa. Niitä voisi jopa kutsua talviarkistoiksi, ja historioitsijoiden olisi lähestyttävä niitä varoen. Sillä silloin oli kaikki maailman aika keskustella, ennustaa ja lopulta laatia suunnitelmia mustaa valkoisella.” Ilmiö on tuttu kolmikymmenvuotisen sodan tutkijalle. Esimerkiksi Tanskan kuninkaan ja pyhän saksalaisroomalaisen keisarin välisen sodan aikana 1625–1629 kaikki talvet täyttyivät aika lailla hedelmättömistä rauhanneuvotteluista ja diplomaattisista juonista, samalla kun armeijat pysyivät talvikortteereissaan tai jopa hajautettiin kokonaan talvikuukausien ajaksi.

 

Braudelin suurteoksen paksuin pihvi ovat talouden asiat, ja myös ne ovat määrittäneet sodankäyntiä sen koko longue durée -ajanjaksolla. Kuten Braudelin lainaama Rabelais ja jo häntä ennen antiikin Rooman ajattelijat totesivat, ”les nerfs des battailles sont les pécunes.” Välimeren maantieteellinen structure oli se, ettei maa-armeijoita voinut liikuttaa Välimeren yhdestä päästä tai reunasta toiseen, vaan siihen tarvittiin sotajoukkojen kuljetusta meritse, yleensä tarkoitusta varten kaikkein sopivimmalla laivatyypillä eli kaleerilla. Tämä kuitenkin edellytti monia laivoja, jotka maksoivat paljon rahaa. Braudelin arvion mukaan espanjalaisen kaleerin rakentaminen 1560-luvulla maksoi 6 000 dukaattia (jotka olivat tuolloin vielä kultarahoja), ja kaleerin ylläpito saman verran rahaa joka vuosi. Vuonna 1571 Madridin päättäjät arvioivat, että Espanjan, Venetsian ja Kirkkovaltion yhteisen kahdensadan kaleerin, sadan kaljuunan ja 50 000 sotilaan laivaston pitäminen taistelukykyisenä nieli joka vuosi yli neljä miljoonaa dukaattia. Tarvittavien rahasummien haaliminen kokoon kalliiden sotavoimien rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi on toki polttava ongelma tämänkin päivän Euroopassa.

 

”Kaikki kansakunnat kokivat näitä konflikteja. Mutta oli sotia ja sotia.” Näillä virkkeillä Braudel viittasi siihen esimodernin sodankäynnin suuren jakolinjaan Välimeren alueella, jossa oli toisaalla puolella islaminuskoinen osmanien sulttaanikunta ja toisella kristityt valtakunnat, näistä Välimerellä tuolloin voimakkaimpana Espanja. Islamin ja kristinuskon sodat olivat Braudelin mukaan ”ulkoisia”, kun taas oman sivilisaation piirissä käytiin ”sisäisiä” sotia. Braudel argumentoi sangen leveällä pensselillä maalaillen, että taloudellisen taantuman aikana sivilisaatiot kävivät toistensa kimppuun, kun taas talouden nousukausia leimasivat sisäiset sodat. ”Hyvällä säällä perheriidat nousevat pintaan, huonoina aikoina sota julistettiin Vääräuskoista vastaan.” Braudel näki ilmiön psykologian tuotteena, vaikka sille saattaisi toki etsiä myös materiaalisia motiiveja. Kun osmanien valtakunnassa oli niukasti jaettavaa sotaa harjoittaneelle sipahien ratsueliitille, jihad oli helppo keino usuttaa levottomat sotilaseliitit etsimään palkkaläänityksiä, sotasaalista ja orjia kristittyjen mailta, yleensä Unkarista, Balkanilta ja Puola-Liettuan tai Venäjän eteläisiltä aroilta. Toisaalla eurooppalaisille, joita saapui 1500-luvulta lähtien Välimerelle Alankomaista, Ranskasta ja Englannista saakka, laihat vuodet olivat kannustin vääräuskoisten verottamiseen merirosvouksella ja muulla ”pienellä sodankäynnillä.” Käänteisesti paksuina aikoina kummankin sivilisaation piirissä syntyi kiistaa siitä, miten rikkaudet ja elinkeinoelämän ylijäämät jaettiin valtakuntien itsensä sisällä.

 

Braudelille suurin sodankäynnin rakenne oli jako tavanomaiseen ja epätavanomaiseen sodankäyntiin. Edellinen, joka oli Välimerellä käytännössä tarkoittanut valtaisien kaleerilaivastojen käyttöä, kuivui kokoon Lepanton meritaistelun jälkeisinä vuosina 1571–1574. Kun suuria sotia harjoittaneiden valtakuntien rahahanat vääntyivät kiinni, sodankäynnin työmarkkinoille syntyi työvoiman mittavaa ylitarjontaa. ”Yksi sodan muoto korvaantui toisella. Monimutkainen, moderni ja kallis virallinen sota siirtyi Pohjois-Eurooppaan, ja Välimeren alueelle jäivät sen toissijaiset ja vähäisemmät muodot.” Nämä toissijaiset sodankäynnin muodot olivat merirosvous merellä ja erinäiset sissisodan muodot maalla. Merirosvous oli aina ollut kroonista Välimerellä, mistä todistavat jo antiikin kirjailijat aina Homeroksesta lähtien. Lepanton jälkimainingeissa se muuttui aina vain pahemmaksi vitsaukseksi, kun niin kristinuskon nimissä rosvonneet Maltan johanniittaritarit kuin islamilaisen Pohjois-Afrikan barbareskitkin ryhtyivät täyttämään sivilisaatioiden välisten sotien jättämää tehtävää (ja tulonlähdettä) merirosvouksella. 1600-luvun taitteessa Välimerellä alkoi parveilla myös uusia tulokkaita Ranskasta, Alankomaista ja Englannista, joiden merirosvouksen motiivit olivat osittain yksityisiä, osittain poliittisia mutta vain harvoin uskonnollisia. Maalla tavanomaisen sodankäynnin tyhjiön täyttivät Kaakkois-Euroopan ja Vähä-Aasian erilaiset soturikulttuurit ja sotilaskorporaatiot. Osmanien sulttaanikunnan ikuisena mekanismina oli jihad vääräuskoisten dar al-harbia eli ”sodan maailmaa” vastaan. Tätä jihadia harjoittivat sipahien ratsuväkieliitti, jota sulttaanit palkitsivat kristityiltä vallatuilla timar–läänityksillä. Sivilisaatiorajan toisella puolella Itävallan Habsburgien ja Puola-Liettuan aatelistasavallan palveluksessa olleet hajdukit, Balkanin ja Unkarin vuoristojen levottomat soturiyhteisöt, joiden aseet kääntyivät helposti myös kristittyjä vastaan.

 

Välimerelle ominaisten sodankäyntimuotojen dynamiikasta syntyi myös aivan fyysisiä sodankäynnin rakenteita eli linnoitusketjuja ja ns. sotilaallisia rajoja. Braudel tunnisti 1500-luvun jälkipuoliskolta viisi tällaista puolustuslinjaa Välimeren alueella. Ensimmäinen näistä oli ”Venetsian limes”, joka oli rannikoilla ja saarilla sijaitsevien varuskuntien ketju Istrian niemimaalta Kyprokselle saakka. Varuskunnat eivät muodostaneet mitään väestörikkaita yhteisöjä, mutta niiden vahvuus oli Venetsian tasavallan rakentamassa sotilaallisessa infrastruktuurissa: lukuisat kaljuunat ja kaleerit partioivat jatkuvasti varuskuntien välillä, jotka itse pullistelivat kuuluisan Arsenaalin tuottamia aseita. Ketjun eräs vahvuus oli paradoksaalisesti sen epätäydellisyys: koska limes ei ollut yhtenäinen rautamuuri kahden sivilisaation välillä, turkkilaiset löysivät sen lävitse tarpeeksi kulkureittejä, jottei heidän tarvinnut ryhtyä mihinkään systemaattiseen hankkeeseen sen hajottamiseksi. Tunnetuin puolustusketju oli Tonavan vartta seuraillut ”sotilasraja” Habsburgien perintömaiden ja osmanien sulttaanikunnan välillä. Raja syntyi turkkilaisten ylivaltaa paenneiden balkanilaisten kansojen asutuksista, jotka Habsburgit ajan myötä militarisoivat ja asettivat omaan palvelukseensa. Sotilasrajan vahvuus ei ollut pelkästään sen ajanmukaisissa linnakkeissa, joiden valtaaminen oli aina suuri urakka turkkilaisille, vaan myös Tonavalle rakennetussa jokilaivastossa, jonka sotilaallinen rooli pysyi Itävalta-Unkarille merkittävänä aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Kolme viimeistä puolustusketjua olivat kaikki linnoitteita Espanjan, Italian ja Pohjois-Afrikan rannikoilla. Kahdessa edellisessä ne oli rakennettu ensisijaisesti suojaksi barbareskimerirosvoja vastaan, osmanien hallitsemassa Pohjois-Afrikassa taas barbareskien omien satamien turvaksi. Sivilisaatioiden välistä muuria rikkoivat ns. presidiot eli linnoitetut sotilassiirtokunnat, joita espanjalaiset olivat rakentaneet Pohjois-Afrikan rannikolle omiksi sillanpääasemikseen. Näistä presidioista on edelleen olemassa Espanjalle kuuluva Ceuta Marokon rannikolla.

 

”Jokainen aikakausi rakentaa oman sotansa, sen omat sodan tyypit.” Tätä Fernand Braudelin toteamusta on syytä pohtia yhä tänäkin päivänä. Sota ei ole pelkästään suurten sotapäälliköiden päätöksiä tai armeijoiden liikettä, vaan myös institutionaalisia ja aivan fyysisiäkin rakenteita, jotka rajaavat sodankäyntiä ja ohjaavat sitä tiettyyn suuntaan padotun tulvaveden tavoin. Kun aikakauden rakenteet muotoutuvat, myös sodankäynti muokkaantuu aiemmasta. Niinpä moderni teknologia auttaa pääsemään sellaisten maantieteellisten ja ilmastollisten sodankäynnin vaikeuksien ylitse, jotka viisisataa vuotta sitten olisivat olleet aikakauden sotalaitoksille ylivoimaisia esteitä. Toisaalta talouden, väestökehityksen ja sivilisaatioiden sisäisen dynamiikan logiikka ohjaa edelleen sotaa ja sodankäyntiä Välimeren alueella aivan kuten Braudelin kuvaamalla ajanjaksollakin. Nopeasti päivittyvän uutistulvan taustalla vaikuttaa edelleen sotahistorian longue durée, vaikkakin sen hahmottaminen on levottomalla aikakaudellamme entistä haastavampi tehtävä.

 

Fernand Braudelin huomiot sodankäynnin historiallisista rakenteista ovat tietenkin sovellettavissa myös Välimeren ulkopuolelle. Itämeren alueen sotahistorian longue durée -tutkimuksellekin olisi edelleen tilaa (ja tilausta).

Rakuunoiden varhaishistoriaa

 

Rakuuna on nykysuomen sanakirjan mukaan ”ratsuväen sotilas tai mauste.” Vain jälkimmäinen näistä määritelmistä pitää paikkansa, sillä historiallisesti rakuuna nimenomaan ei ole ollut ratsuväen sotilas. Wikipedian määritelmä rakuunasta on osuvampi: sotilas, joka taisteli jalan, mutta liikkui ratsain. Nykyään rakuunoita ei juuri esiinny omana aselajinaan, ja esimerkiksi Suomesta viimeiset rakuunayksiköt lakkautettiin pian sodan jälkeen vuonna 1947. Maasotakoulun yhteydessä Lappeenrannassa toimi vielä vuoteen 2016 asti Rakuunaeskadroona, joka piti yllä rakuunoiden perinteitä ja koulutti varusmiehiä sotapoliiseiksi ja huoltotehtäviin. Britanniassa on yksikkö nimeltä Royal Dragoon Guards, joka perustettiin niinkin äskettäin kuin vuonna 1992. Hekään eivät tosin liiku enää ratsain vaan muodostavat motorisoidun tiedustelujoukon kuninkaallisille panssarijoukoille (Royal Armoured Corps). Ranskan maavoimista löytyy erikoisyksikkö nimeltä 13ͤ régiment de dragons parachutistes, jonka voi jo nimestään päätellä muodostuvan laskuvarjojääkäreistä. Rykmentti on siitä ainutlaatuinen, että sen historia ulottuu jopa vuoteen 1676 saakka, mikä tekee siitä erään Euroopan vanhimman yhä olemassa olevan sotilasyksikön. Mutta oliko rakuunoita olemassa jo ennen 13. rykmenttiä?

 

Populäärihistorian sivuilla törmää usein väitteeseen, että rakuunat keksittiin kolmikymmenvuotisen sodan aikana 1618–1648 ja että niillä oli yksi nimenomainen keksijä, saksalaisen sotilasurakoitsija ja palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeld (1580–1626). Erään legendan mukaan rakuunat olisivat saaneet nimensä siitä, kun Mansfeld vertasi heitä tulta syökseviin ja lentäen liikkuviin lohikäärmeisiin (ransk. ja engl. dragon). Nämä uskomukset ja legendat eivät kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua, sillä rakuunoiden historia ulottuu jopa kolmikymmenvuotista sotaa kauemmaksi.

 

Rakuunoiden prototyyppi on löydettävissä jo satavuotisen sodan (1337–1453) ajalta. Tuolloin sodankäynnissä tapahtui eräänlainen vallankumous tai ainakin paradigmasiirtymä, kun peitsin ja jousin varustetut jalkaväen sotilaat alkoivat haastaa ratsain taistelevien ja raskaasti haarniskoitujen ritarien taktista ylivaltaa. Dramaattisimman vaikutuksen satavuotisen sodan taistelukentillä teki pitkällä marjakuusijousella varustettu jousiampuja, jonka ansiosta englantilaiset tuhosivat täysin ranskalaisten ritarien armeijat Crécyn (1346), Poitiers’n (1356) ja Agincourtin (1415) taisteluissa. Jousimiehestä oli taistelussa kuitenkin hyötyä vain, jos hän saapui paikalle. Englannin kuningas Edvard III (1312–1377) oli oivaltanut tämän heti sodan alussa, ja jo vuonna 1339 kaikki englantilaisten armeijan kolmetuhatta jousimiestä matkasi hevosen selässä – vastakohtana niille 8 000 muulle rivisotilaalle, jotka kulkivat jalan. Taistelussa myös jousimiehet jalkautuivat, sillä miehen pituista marjakuusijousta ei voinut jännittää ja laukaista muuten kuin kahdella jalalla seisten. Englantilaiset eivät toisin sanoen olleet ratsastavia jousiampujia niin kuin saman aikakauden turkkilaiset ja mongolit, jotka kykenivät ampumaan lyhyillä sarvijousillaan laukkaavan hevosen selästä.

 

Ranskalaisilla kesti ottaa oppia englantilaisista vihollisistaan, mutta lopulta 1400-luvulle tultaessa myös he oivalsivat marjakuusijousimiesten taktisen painoarvon. Kun kuningas Kaarle VII perusti vuonna 1445 Ranskaan sen historian ensimmäiset vakinaisen aseväen komppaniat (compagnies d’ordonnance), hän liitti ritarien ja heidän asemiestensä taktiseen yksikköön myös ratsain liikkuvia jousimiehiä (francs archiers). 1500-luvulle tultaessa keskiaikainen ratsuväki jakaantui uudenlaisiksi taktisiksi ratkaisuiksi johtuen ruutiaseiden käyttöönotosta. Raskaasti haarniskoitu ritari pysyi pitkään lähes samanlaisena, kunnes 1500-luvun lopulla ritarin peitsi korvaantui pistooleilla ja miekalla. Haarniskaltaan keskiajan ritaria muistuttava ratsusotilas tunnettiin tästedes kyrassieerina. Ritaria avustaneet asemiehet muuntuivat erilaiksi kevyemmän ratsuväen sotilaiksi, joiden pääaseena olivat usein pistoolit tai jokin hevosen selästä käyteltävä kevyt musketti. Saksassa tällaisista ruutiasein varustetuista ratsusotilaista käytettiin yleisnimitystä Reiter tai Ritter. Ratsuväen historiaa tutkinut kreivi Friedrich Wilhelm von Bismarck (1783–1860) löysi esimerkkejä siitä, kuinka jalkasotilaita oli laitettu ratsaille francs archiersien tapaan 1500-luvun jälkipuolella. Vuonna 1582 Parman herttua Alessandro (1545–1592) päätti nopeuttaa etenemistään Alençonin herttua François’ta (1555–1584) vastaan asettamalla useamman komppanian verran jalkaväkeä kuormajuhtien selkään – kaksi sotilasta per kantojuhta. Aiemmin Alankomaiden vapaussodan aikana prinssi Ludvig Nassaulainen (1538–1574) määräsi viisisataa ratsumiestä ottamaan kaikki kyytiinsä yhden jalkasotilaan.

 

Rakuunat ilmestyvät sotatieteeseen 1600-luvun alussa, jolloin sotateoreetikko Johan Jacobi von Wallhausen (1580–1627) sisällytti heidät omana taistelijatyyppinään ratsuväen taktiikan opaskirjaansa. Wallhausen alleviivasi sitä, että rakuunat eivät olleet ratsusotilaita vaan pelkästään ratsain matkaavia jalkaväen sotilaita. Ulkonaisesta yhteneväisyydestään huolimatta rakuunoita ei siten saanut sekoittaa ns. arkebusieereihin ja karabinieereihin (joista jälkimmäisistä käytettiin myös saksalaista termiä Bandellier-Reuter), jotka käyttivät kevyitä muskettejaan hevosen selästä eivätkä jalkaväen sotilaina. Rakuunat eivät Wallhausenin mukaan järjestäytyneet ratsuväeksi edes hevosilla liikkuessaan, vaan heidän muodostelmansa oli silloinkin kahdensadan miehen vahvuinen komppania, joka koostui puoliksi musketööreistä ja puoliksi peitsimiehistä. Täten, kun rakuunat laskeutuivat ratsuiltaan, he olivat heti normaali jalkaväen taistelumuodostelma. Operatiivisesti rakuunoita oli hyödyllistä käyttää yllätyshyökkäyksiin vihollisen kortteereja vastaan vaikeakulkuisessa maastossa, kaupungeissa ja linnoissa, sillä rakuunat olivat tavallista ratsuväkeä hyödyllisempiä porttien valtaamisessa ja katutaistelussa. Niissä tilanteissa rakuunat saivat Wallhausenin mukaan erityistä etua myös peitsimiehistään, jotka olivat musketöörejä parempia sulkemaan ahtaita katuja tai puiden välissä kulkevia polkuja.

 

Wallhausenin saksankielisessä tutkielmassa rakuunoista käytettiin nimitystä Dragoen. Pian saksan kieleen kuitenkin ilmaantui kilpaileva kirjoitusmuoto Tragonern, mikä osaltaan kertoi termin etymologiaan liittyvästä epäselvyydestä. Skotlantilainen sotatieteilijä James Turner (1615–1686), joka itse ehti osallistua kolmikymmenvuotiseen sotaa Ruotsin värien alla, oli sitä mieltä, että rakuunan nimi juonsi lohikäärmeestä, jota palavan muskettiluntun kanssa laukkaava rakuuna muistutti. Teoria on kummallinen jo senkin takia, että rakuunat tuskin olisivat ratsastaneet luntut palaen silloin, kun asetta ei olisi tarvittu (kookkaan lunttulukkomusketin käytteleminen hevosen selästä olisi sekin ollut jo itsessään lähes mahdottomuus). Etymologiaa vuonna 1625 selittänyt englantilainen Francis Markham oli vakuuttunut siitä, että nimi tuli ratsusotilaiden kantamasta lyhyestä musketista, josta käytettiin nimitystä dragon. Vaihtoehtoisia selityksiä myöhemmille etymologeille olivat roomalaisen Flavius Vegetiuksen (300-luku) teksteissä esiintyvä sotilaan synonyymi draconarius sekä saksalainen verbi tragen – ”kantaa.” Mitään lopullista yhteisymmärrystä rakuunan etymologiasta ei edelleenkään ole.

 

Rakuunat ilmaantuivat saksalaisiin uutisteksteihin vasta kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Uutiskronikka Theatrum Europaeum mainitsi rakuunat (”Tragoniern”) ensimmäisen kerran vuonna 1626, jolloin niiden konteksti oli keisarillisen eversti Gabriel Pechmanin (?–1627) komentama armeijakunta. Tämä armeijakunta oli useasta rykmentistä koottu ”lentävä kolonna” (ransk. armée volante), jonka tehtävänä oli seurata ja häiritä Ernst von Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin herttua Johann Ernstin (1594–1626) armeijaa sen edetessä Pohjois-Saksasta etelään kohti Habsburgien keskieurooppalaisia perintömaita nykyisen Tšekin tasavallan ja Slovakian alueilla. Keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein (1583–1634) kertoi kirjeessään Pechmanin armeijakunnan vahvuuden olleen 33 ratsuväen komppaniaa ja 600 rakuunaa (”Drachonen”), ja taisteluyhtymän yhteisvahvuudeksi annettiin aikalaispamfleteissa n. 6 000 miestä. Pechmanin lentävän kolumnin harjoittama jatkuva ahdistelu ilmeisesti vaikutti siihen, että juuri Mansfeldin uskottiin keksineen rakuunat omana aselajinaan. Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin armeijassa palvellut englantilainen sotilas Sydnam Poyntz (1607–n. 1670) kertoi muistelmissaan, että lisätäkseen armeijansa liikkuvuutta ja pysyäkseen edellä ahdistelijoitaan Mansfeld siirsi Troppaun kaupungin luona jalkaväkensä joko hevosten selkään tai kuormavaunujen kyytiin: ”Siellä peitsimiehistämme tehtiin rakuunoita [Dragoniers]”, Poyntz muisteli. Innovoinnin sijasta Mansfeld vaikutti enemmänkin ottaneen oppia keisarillisista vihollisistaan.   

 

Siinä vaiheessa, kun Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf (1594–1632) liittyi sotaan vuonna 1630, rakuunoista oli jo ehtinyt tulla aivan itsestään selvä osa aikakauden armeijoita. Tukholman kamarikollegion arkistot paljastavat, että ruotsalaisilla oli ollut palveluksessaan rakuunoita jo vuonna 1622, jolloin Liivinmaalla oli rullien mukaan kahdeksan ”kornettia” tai tuhat miestä rakuunoita. Rullien määritelmä on jokseenkin ristiriidassa sen Wallhausenin väitteen kanssa, että rakuunat olivat yksiköiltään järjestetty jalka- eikä ratsuväen mukaan, sillä kornetti oli nimenomaan ratsuväen yksikkö. Rullat antavat myös ymmärtää juuri ruotsalaisten olleen varhaisia edelläkävijöitä rakuunoiden käyttöönotossa Saksan keisarillisten sijasta. Keväällä 1626 Liivinmaan Wolmarissa oli komppanian verran rakuunoita Hans Wrangelin (1588–1667) komennossa ja 28 miestä Melchior von Wurmbrandin (1586–1637) rakuunoita Riiassa. Samaan aikaan Wurmbrand komensi Riiassa myös kokonaista jalkaväen rykmenttiä, mikä todistaa Wurmbrandin rakuunoiden olleen lähtökohtaisesti osa jalkaväkeä eikä ratsujoukkoja. Tammikuussa 1627 rakuunoiden institutionaalinen luonne hämärtyi, kun Preussin varuskuntien rakuunoista yksi komppania luettiin osaksi ratsuväkeä mutta kaksi komppaniaa listattiin edelleen jalkaväen alle. Ruotsalaisilla oli 1620-luvulla selvästi jonkinlaista epäselvyyttä siitä, olivatko rakuunat ratsu- vai jalkaväkeä.

 

Ruotsalaisten noustessa maihin Saksassa vuonna 1630 rakuunat olivat erottautuneet virallisesti jo omaksi aselajikseen: eversti Georg Christoph von Taupadel (1595–1647) komensi Preussissa joulukuussa 1630 kokonaista viiden komppanian (636 miehen) rakuunarykmenttiä, joka odotti siirtoa Saksaan. Rakuunoiden yleisnimekkeen alle lienee luettava myös eräs mystinen erikoisyksikkö, jonka Kustaa II Aadolf toi mukanaan Saksaan. Maaliskuussa 1630 kuningas oli määrännyt maaherra Nils Krakin värväämään Göötanmaalta, Smoolannista ja Södermanlandista puolikkaan komppanian verran metsästäjiä ja riistanvartijoita, ”joita käytetään meidän mukanamme taistelukentällä.” Erämiesten piti toisin sanoen toimia kuninkaan itsensä henkilökohtaisena suojausjoukkona. Tarkka-ampujilla tuli olla muskettien lisäksi myös satulat ja ratsut rakuunoiden tapaan. Tätä yksikköä voikin hyvällä syyllä pitää modernin Ruotsin puolustusvoimien erikoisjoukkojen eli Särskilda operationsgruppenin varhaisena edelläkävijänä.

 

Samaan aikaan rakuunat yleistyivät muissakin armeijoissa. Wallensteinin keisarillisessa armeijassa oli vuonna 1627 jo 25 komppaniaa Saksasta, Puolasta ja Sleesiasta värvättyjä rakuunoita. Vuonna 1630, jolloin keisarillisen armeijan koko oli suurimmillaan, Ernesto Montecuccolin (1582–1633) kymmenen rakuunakomppaniaa oli muuttunut kyrassieereiksi eli raskaaksi ratsuväeksi, kun taas Johann Barwitz von Fernmotin (1597–1667) viisi rakuunakomppaniaa olivat kasvaneet ja muuttuneet kymmeneksi jalkaväen komppaniaksi. Daniel Hebronin (1584–1628) kymmenen puolalaista rakuunakomppaniaa oli ilmeisesti vapautettu palveluksesta Hebronin kuoltua vuonna 1628. Vuoteen 1636 mennessä keisarillisilla oli yhdeksäntoista rakuunarykmenttiä, mutta niiden tosiallinen koko vaihteli kymmenestä komppaniasta vain kahteen. Ranskalaiset vaikuttavat omaksuneen rakuunat verrattain myöhään. Ranskassa ratsain taistelevat karabinieerit olivat olleet keskeinen osa ratsuväkeä, ja kehityskulku meni siellä siten, että karabinieerit jalkautettiin rakuunoiksi eikä jalkasotilaita niinkään nostettu ratsaille. Vuonna 1635, jolloin Ranska liittyi Ruotsin rinnalle sotaan Habsburgeja vastaan, kardinaali Richelieu (1585–1642) antoi vihdoin määräyksen järjestää karabinieerien aselajista kuusi rakuunarykmenttiä. Kenttämarsalkka Henri de Rohan (1579–1638) tosin suhtautui nuivasti rakuunoihin: hänen mukaansa ne pilasivat jalkaväen, kun jokainen sotilas hinkui minkä tahansa kaakin selkään päästäkseen paremmin ryöstelemään ja hävittämään. Rakuunat löysivät tiensä Manner-Euroopan taistelukentiltä myös Englannin sisällissotaan: Oliver Cromwellin (1599–1658) ”uuteen malliarmeijaan” (New Model Army) lukeutui tuhannen miehen vahvuinen rakuunarykmentti.

 

Sekä kolmikymmenvuotisessa sodassa että Englannin sisällissodassa taistellut James Turner jalosti 1670-luvulla kirjoittamassaan sotatieteellisessä tutkielmassa rakuunan käsitettä eteenpäin siitä, mitä Wallhausen oli hahmotellut vuosisadan alussa. Turnerille rakuunat olivat nimenomaan musketöörejä, joiden tehtävänä oli taistelussa jalkautua ratsuväen sekaan ja tukea näiden hyökkäystä tulellaan: juuri näinhän ruotsalaisten jalkaväki oli tukenut ratsuväkeään Breitenfeldin voitokkaassa taistelussa vuonna 1631. Muissa olosuhteissa rakuunat olivat erinomaisia joukkoja suojaamaan solia ja siltoja ja asettumaan suojaisiin ampuma-asemiin esimerkiksi pensasaitojen taakse. Turner oli myös sitä mieltä, että voidakseen paeta takaa-ajavaa vihollisen ratsuväkeä, rakuunoiden pitäisi pystyä ampumaan musketilla myös satulasta käsin. Wallhausenin kirjoittaessa omaa tutkielmaansa 1600-luvun alussa tämä ei olisi ollut edes teoreettisesti mahdollista, sillä jalkaväen käyttämä lunttulukkomusketti oli niin pitkä ja raskas, että se tarvitsi tuekseen hakahaarukan tai jotain muuta pelkkää käsivartta vahvempaa. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana alkoivat jalkaväenkin parissa kuitenkin yleistymään kevyemmät musketit, jotka laukaistiin palavan luntun sijasta piilukolla. Nämä uudenlaiset ns. sieppolukkomusketit alkoivat hämärtämään eroa arkebusieerien ja karabinieerien käyttämien erikoisaseiden ja jalkaväen muskettien välillä, vaikkakin jalkaväen käyttämän aseen pituus pysyi edelleen rajoittavana tai vähintäänkin hankaloittavana tekijänä hevosen selästä ammuttaessa.

 

Rakuunat pysyivät pitkään kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen ensisijaisesti ratsastavina musketööreinä, ja heidän luonteensa alkoi muuttua vasta lähestyttäessä 1800-luvun alkua ja Napoleonin (1769–1821) sotia. Tuossa vaiheessa rakuunoiden sivuaseeksi oli vakiintunut ratsuväen sapeli, ja rakuunat saattoivat suorittaa samanlaisia kylmillä aseilla rynnäköintejä kuin tavallinenkin ratsuväki. Aiempaa tuhoisempien taisteluvälineiden kehitys 1800-luvun puolivälistä lähtien alkoi tekemään ratsuväen hyökkäyksistä aiempaa vaarallisempia ja riskialttiita hankkeita, ja 1900-luvulle tultaessa rakuunat olivat palanneet ratsain kulkevaksi jalkaväeksi. Toisessa maailmansodassa jalkaväkeä oli nopeampi kuljettaa kuorma-autoilla tai panssariajoneuvojen kyydissä kuin hevosilla, ja rakuunat alkoivat haihtua pois omana aselajinaan. Vietnamin sodassa lentävät kolonnat taivalsivat kirjaimellisesti ilmassa, kun rakuunoiden perinteitä vaalinut amerikkalaisten 1. ratsuväkidivisioona omaksui kulkuvälineekseen helikopterin.

 

Rakuunoiden aselaji oli tuolloin kauempana varhaishistoriastaan kuin koskaan aiemmin.

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

 

Riksarkivet (Tukholma)

                      Riksregistraturet

 

Friedrich Wilhelm Graf von Bismarck. (1855). On the Uses and Application of Cavalry in War. Lontoo: T. & W. Boone. North Ludlow Beamish, engl.

 

Philippe Contamine. (1972). Guerre, état et société à la fin du moyen âge: Études sur les armées des rois de France 1337–1494. Pariisi: Mouton Éditeur. 

 

C. F. Firth. (1992). Cromwell’s Army: A History of the English Soldier during the Civil Wars, The Commonwealth and the Protectorate. Lontoo: Greenhill Books. Ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1902.

 

Joseph Kočí ja Gabriela Čechová, toim. (1974). Documenta Bohemica Bellum Tricennale Illustrantia: Der Dänisch-Niederdeutsche Krieg und der Aufstieg Wallensteins 1625–1630. 4. Praha: Academia Prag.

 

Julius Mankell. (1865). Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördeling sedan slutet af femtonhundratalet. 2. Tukholma: C. M. Thimgren.

 

Sydnam Poyntz. (1908). The Relations of Sydnam Poyntz 1624–1636. Lontoo: Camden Society. A. T. S. Goodrick, toim.

 

Michael Prestwich. (1996). Armies and Warfare in the Middle Ages: The English Experience. New Haven: Yale University Press.

 

Louis Susane. (1874). Histoire de la cavalerie fran­çaise. 2. Pariisi: J. Hetzel.

 

Ferdinand Tadra. (1879). Briefe Albrechts von Waldstein an Karl von Harrach (1625–1627). Wien: Karl Gerold’s Sohn.

 

Theatrum Europaeum. (1662). 1. Frankfurt am Main: Daniel Fieder.

 

The English Encylopaedia: Being a Collection of Treatises. and a Dictionary of Terms, Illustrative of the Arts and Sciences. (1802). 3. Lontoo: G. Kearsley.

 

James Turner. (1683). Pallas Armata: Military Essayes Of the Ancient, Grecan, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671. Lontoo: Richard Chiswell.

 

V. Vuksic ja Z. Grbasic. (1993). Cavalry: The History of a Fighting Elite, 650BC–AD1914. Lontoo: Cassell.

 

Johann Jacobi von Wallhausen. (1616). Kriegskunst zu Pferdt. Frankfurt am Main: Pauli Jacobi.

 

Peter H. Wilson. (2024). Iron and Blood: A Military History of the German-speaking Peoples since 1500. Lontoo: Penguin.

Tuntematonta tuntemattomampi sotaromaani

 

Suomalaisella sotaromaanilla ei voisi olla juuri kurjempaa kohtaloa kuin tulla julkaistuksi samaan aikaan Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kanssa. Näin kuitenkin kävi Jussi Talven sotaromaanille Ystäviä ja vihollisia, joka tuli kirjakauppoihin vain puolitoista kuukautta ennen Tuntematonta sotilasta vuonna 1954. Seuraukset olivat ilmiselvät: Linnan kirja mestattiin heti Helsingin Sanomien arviossa, minkä jälkeen siitä kuitenkin tuli kansan parissa Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen veroinen suosikki ja klassikko. Talven oma suurteos jäi paisuneet mittasuhteet saaneessa kirjasodassa pysyvästi kilpailijan varjoon. Mutta oliko kohtalo ansaittu?

 

Kuuluisassa Helsingin Sanomien arviossaan kriitikko Toini Havu lyttäsi Tuntemattoman sotilaan ”purnaajien sotana” ja vertasi Linnan kirjaa epäedullisesti vähän aiemmin ilmestyneeseen Talven teokseen. Havun arvio on usein ymmärretty konservatiiviseksi reaktioksi liian radikaalina pidettyyn Tuntemattomaan, ja pilapiirtäjä Kari Suomalainen tiivisti kiistan pilakuvaan, jossa suomalainen sodan kirjallisuuskuva jakaantui joko Runebergin ylevään Vänrikki Stooliin tai resuiseen purnaajalaumaan Linnan kirjan sivuilta. Dikotomia on yllättävä, kun lukee Ystäviä ja vihollisia, sillä Talven kirja on jopa rohkeampi ja radikaalimpi sodan tulkinta kuin kuuluisa kilpailijansa. Tämä ristiriita nousee parhaiten esille, kun soveltaa Ystäviin ja vihollisiin ns. kriittistä analyysia, jossa kirjaa jäsennetään sen sisältämien konfliktien ja vastakkainasettelujen kautta.

 

Kriittinen analyysi on helpoin tapa lähestyä mitä tahansa sotaromaania, sillä sota on kirjaimellisesti konflikti vihollisten välillä. Tämä lähtökohta tulee selväksi jo pelkästään Talven kirjan nimestä. Mutta kirjan nimessä on vihollisten lisäksi myös toinen sana, ystävät. Kirjan historiallinen ristiriita nouseekin siitä seikasta, että Suomella oli vuosien 1941 ja 1944 välillä kaksi vihollista ja kaksi ystävää, jotka kummatkin olivat kansallissosialistinen Saksa ja Neuvostoliitto. Tämän asetelman takia kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa suomalaiset tukevat saksalaisten hyökkäystä Aunuksen Karjalassa, jälkimmäisessä osassa ollaan Lapin sodassa. Jäätyneessä Aunuksessa venäläisten kyky sietää tappioita alkaa jo raastaa niin saksalaisten kuin suomalaistenkin aseveljien hermoja. Vihollisen talviseen sissisotaan erikoistuneen eliittiosaston puolestaan huhutaan koostuvan suomalaisista maanmiehistä. Eräässä jälkimmäisen osan kohdassa suomalaisten kolonna hätkähtää taivaalta syöksyviä rynnäkkökoneita, kunnes ymmärtävät siipien punatähtien tarkoittavan muuta kuin hyökkäystä: ystäviä ovat.

 

On siis käynyt toteen leikinlaskumme: ystävät ovat nyt vihollisia, viholliset ystäviä. Merkillistä touhua.

 

Linnan klassikon tunnetuin ristiriita kulkee miehistön ja upseeriston välillä, mihin seikkaan monet Tuntemattoman tunnetuimmat ja mehukkaimmat dialogit liittyvät. Talven kirjassa asia ei ole aivan yhtä yksioikoinen. Kirjan päähenkilö, reservin tykistöupseeri Honka, kohtaa alituista syrjintää kantaupseeristoon kuuluvan esimiehensä taholta, vaikkakin epäreilun kohtelun taustalla vaikuttaa olevan perhesuhteista kummunnut henkilökohtainen kauna eikä niinkään institutionaalinen ylenkatse. Vuosikausien aikana jatkunut kaltoinkohtelu lopulta purkaantuu Lapin sodassa, kun Honka ilmaisee suoranaisen marxistisen tulkintansa asevoimien kaksijakoisesta upseerikunnasta: te kantaupseerit olette patriiseja, me reservinupseerit plebeijejä.

 

Eräs Talven kirjan läpi kulkeva konflikti on luonteeltaan seksuaalinen. Kirjassa tapahtuu suomalaisen upseerin tekemä raiskaus, minkä lisäksi Lapin sodan yhteydessä huhutaan saksalaisten suorittamista seksuaalisen väkivallan spektaakkeleista. Kirjaan mahtuu kaksi naishenkilöä, sairaanhoitajana työskentelevä lotta ja Venäjän karjalainen teinityttö, mutta muualla viitataan lähinnä kotirintaman vaimoihin eikä aina lainkaan positiivisessa valossa: suomalaisten naisten seurustelu saksalaisten ja myöhemmin jopa neuvostoliittolaisten kanssa on aihe, joka kaivelee sotilaita rintamalla. Ystävien ja vihollisten rohkein veto vuonna 1954 on ollut homoseksuaalin sisällyttäminen sotaromaanin henkilögalleriaan; homoseksuaalisuushan oli 1950-luvun Suomessa paitsi tabu niin myös rikos. Tätä se oli ollut tietenkin myös sodan aikana, niin suomalaisten kuin saksalaisten armeijassa, mistä syystä oma seksuaalisuus oli taakka, jota tuli kantaa salassa, jottei se ajautuisi konfliktiin sotilaallisen instituution kanssa.

 

Koko hänen elämänsä oli ollut jo monia vuosia alituisella veitsen terällä. Ennemmin tai myöhemmin tulisi romahdus. Hänen tapauksessaan romahdus merkitsi kuolemaa. Olisi parempi kuolla nyt, hyökkäyksessä – vapautua oman itsensä taakasta, palata takaisin maaksi, tuhkaksi palaa. Alkuaineista, energiasta, joka ei milloinkaan häviä, voitaisiin luoda uusi yksilö, parempi kokonaisuus, ehjä sielu…Mutta tuskankin keskellä oli ollut ihanaa elää, ihanaa toteuttaa itseään.

 

Lähes kaikissa sotaromaaneissa kulkee ristiriita kuolemanpelon ja tappamisen halun välillä, ja niin myös Talven kirjassa. Nuori sotilas kamppailee väkivaltaisen kuoleman pelon kanssa, kun taas vakavasti alkoholisoitunutta upseeria vainoaa asteittainen kaatuminen omaan addiktioon. Ensimmäisen lapsensa saanut vastavihitty upseeri haluaa vain selvitä sodan loppunäytöksestä hengissä, ja miehistön aliupseeri säästää sodasta piittaamatta systemaattisesti rahaa rakentaakseen sodan jälkeen talon itselleen ja perheelleen. Talvella on oma vastineensa Tuntemattoman Rokalle, mutta evakkokarjalaisen sijasta Talven hahmo on romani – siinäkin eräs vähemmistö, joka ei ennen Talven kirjaa juuri esiintynyt suomalaisessa sotakirjallisuudessa. Toki Ystäviin ja vihollisiin mahtuu myös sotakirjallisuuden klisee, sadistinen SS-mies, joka vain nauttii tappamisesta ja jopa siinä määrin, ettei välitä, osuuko hänen kiväärinsä kiikaritähtäimeen venäläinen, suomalainen tai toinen saksalainenkin. Kuolema sodassa on toki sattumanvarainen, kuten muutaman hahmon kohdalla pääsemme oppimaan. Eräs kuolema on graafisuudessaan sitä luokkaa, että se voisi löytää paikkansa myös kauhukirjallisuuden sivuilta.

 

Ystävien ja vihollisten luettuaan näyttäytyy vuoden 1954 ”kirjojen jatkosota” sangen hämmentävänä ilmiönä. Sen sijaan, että olisi lytännyt dialektiikan kyllästämän Ystävät ja viholliset wokena, intersektionaalisuutena ja kulttuurimarxismina (niin kuin epäilemättä tänä päivänä kävisi), sama kriitikko, joka nuiji Tuntemattoman kuitenkin ylisti Ystäviä ja vihollisia ”monumentaaliseksi, suurimittaiseksi sotaromaaniksi, jota meillä ei aikoihin hevillä ylitettäne.” Tämä siis siitäkin huolimatta, että Linnan kirja oli Talvea merkittävästi häveliäämpi, sovinnaisempi eikä poliittisuudessaan Ystäviä ja vihollisia juurikaan epäisänmaallisempi (myös Talven kirjassa sivalletaan ohimennen Mannerheimia). Syy Tuntemattoman sotilaan ja Ystävien ja vihollisten vastaanottaman kirjallisuuskritiikin ristiriitaisuuteen saattaakin löytyä tyylistä eikä niinkään sisällöstä. Talven henkilögalleriaan lukeutuneen alkoholisoituneen komendantin synkät yksinpuhelut tuovat mieleen Dostojevskin klassikot, kun taas Talven metatason tapa kuvata sotalaitosta liikkuvana, hengittävänä ja elollisena ilmiönä sisältää selkeitä viitteitä Tolstoin Sotaan ja rauhaan, epäilemättä sotakirjallisuuden kaikkein ylittämättömimpään ja suurimittaisimpaan suurteokseen. Käänteisesti Linna valitsi Tuntemattoman sotilaan esitystavaksi näytelmällisen muodon, jossa teksti koostuu aivan voittopuolisesti henkilöiden dialogista vailla introspektion tai metakerronnan tasoja (jälkimmäistä esiintyy vähemmän leikellyssä Sotaromaanissa). Siinä, missä Talven verrokit löytyvät maailmankirjallisuuden klassikoista, Linnan selkein inspiroija on ollut Aleksis Kivi; Tuntematon sotilas onkin oikeastaan Nummisuutarit juoksuhaudassa, mikä epäilemättä selittää Tuntemattoman sotilaan horjumattoman aseman kesäteatterien ikisuosikkina. Tämä sotaromaanigenren rahvaanomaistaminen saattoi olla se perimmäinen syy, miksi kirjallisuuskriitikot ylistivät Ystäviä ja vihollisia ja kansa rakasti Tuntematonta sotilasta.

 

Suuren yleisön unohtaman Ystävien ja vihollisten renessanssi saa epäilemättä edelleen odottaa omaa aikaansa.

 

 

Jussi Talvi. (1985). Ystäviä ja vihollisia. Helsinki: Kirjayhtymä, 373 s. Ilmestyi ensimmäisen kerran 1954.

Elisabeth Lukretia - Teschenin herttuattaren kirjeen näköala kolmikymmenvuotiseen sotaan

 

Historiantutkimus on lähtökohtaisesti induktiivinen tiede, jossa rajallisesta todisteaineistosta vedetään suuria ja joskus sangen yleistäviä argumentteja. Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä epäyhteismitallisemmaksi, hajanaisemmaksi ja puutteellisemmaksi historiallinen todistusaineisto eli jälkipolville säilyneet primäärilähteet käyvät. Niinpä esimerkiksi 1600-luvun historian tutkimuksessa verrattain satunnaisista ja historiantutkimuksen käyttöön tarkoittamatta laadituista lähdemateriaaleista, kuten oikeuspöytäkirjoista tai veroluetteloista, rakennetaan artikkeleita, monografeja, väitöskirjoja tai kokonaisia historiallisia teorioita. Joskus käy niin onnekkaasti, että historioitsija törmää yhteen ainoaan primäärilähteeseen, joka onnistuu avaamaan yhdellä kertaa useita ikkunoita aikakautensa ilmiöihin, tapahtumiin ja rakenteisiin. Niinpä eräs hätkähdyttävän informatiivinen lähdesirpale koko kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) epookin historiaan löytyy yhdestä ainoasta kirjeestä, jonka sleesilaisen Teschenin ruhtinaskunnan (nykyinen Cieszyn Puolassa) herttuatar Elisabeth Lukretia kirjoitti Wieniin keisarilliselle hoville elokuussa 1626, jolloin Böömin säätyjen kapinasta syttynyt eurooppalainen suursota oli jälleen yllättäen palannut kotikonnuilleen.

 

Puolan Piastien muinaisen dynastian jälkeläinen Elisabeth Lukretia hallinnoi vuonna 1626 Teschenin kaupungissa sijainneesta linnastaan käsin pientä herttuakuntaa, jonka hän oli perinyt edellisenä vuonna kuolleelta pikkuveljeltään Friedrich Wilhelmiltä. Elisabeth Lukretia ja hänen veljensä olivat Teschenin herttua Adam Wenceslasin ja Elisabethin, Kuurinmaan herttua Gotthard Kettlerin tyttären, lapsia ja siten syntyään luterilaisia, mutta herttua Adamin käännyttyä katoliseen uskoon vuonna 1609 myös hänen jälkeläisensä vaihtoivat uskontoa. Sitoutumisen Habsburgien katoliseen keskushallintoon kruunasi Elisabeth Lukretian avioliitto keisarillisen valtaneuvos Gundaker von Liechtensteinin kanssa vuonna 1618. Kun Böömin protestanttiset säädyt ryhtyivät kapinaan keisari Matiaksen katolista keskushallintoa vastaan keväällä 1618, Elisabeth Lukretia ja hänen veljensä päätyivät lähtökohtaisesti voittajan puolelle, joka valtasi Böömin, Sleesian ja Määrin takaisin kapinallisilta vuosien 1620–1621 aikana. Katolisten Piastien epäonneksi uuden keisari Ferdinand II:n ja hänen liittolaistensa voitto protestanteista ei ollut lopullinen, sillä kesällä 1626 eurooppalainen suursota palasi Habsburgien ja Piastien keskieurooppalaisille perintömaille Ernst von Mansfeldin ja Sachsen Weimarin herttua Johann Ernstin mukana.

 

Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin päätyminen Teschenin herttuakuntaan Sleesiassa oli osa kolmikymmenvuotisen sodan jaksoa, jota on kutsuttu ”alasaksilaiseksi sodaksi” (1800-luvun saksalainen historioitsija Julius Otto Opel), ”tanskalaiseksi intermezzoksi” (tanskalainen historioitsija E. Ladewig Pedersen vuonna 1988) tai ”keisarisodaksi” (melkein kaikki tanskalaiset historioitsijat viimeisen 150 vuoden ajalta). Tässä sodassa olivat vastakkain keisari Ferdinand II ja pohjoissaksalainen Ala-Saksin valtakunnanpiiri, jota johti ns. piirieverstin roolissa Tanskan kuningas Kristian IV, joka hallitsi merkittäviä läänityksiä myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan puolella. Vuoden 1626 vaihteessa Ala-Saksin valtakunnanpiiriin ilmaantui Mansfeld Englannin, Ranskan ja Alankomaiden apurahoilla värvättyjen palkkasoturiensa kanssa. Kristian IV ei erityisemmin pitänyt Mansfeldista, joka oli ehtinyt hankkia itselleen kyseenalaista mainetta siviilien rääkkääjänä ja holtittomana ryöstelijänä ollessaan Böömin kapinallisten ja heitä johtaneen Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich V:n palveluksessa, mutta Kristian IV näki silti palkkasoturipäällikössä mahdollisuuden laajentaa pohjoisessa Saksassa käytyä sotaa Habsburgien haavoittuvaisille perintömaille Keski-Eurooppaan. Kristianin ja Mansfeldin välillä syntyi siten suunnitelma, jossa alasaksilaiset yhdistäisivät voimansa Transilvanian oikukkaan ruhtinaan Gábor Bethlenin kanssa jossain Sleesian tai Määrin rajaseuduilla. Juuri siellä sijaitsi myös Teschenin ruhtinaskunta.

 

Kun Mansfeldin armeija lähti liikkeelle tukikohdastaan Tangermündessä lähellä Brandenburgin vaaliruhtinaskunnan rajaa, sen vahvuus oli noin 18 000 miestä. Tähän joukkoon lukeutui myös kaksi tanskalaista rykmenttiä, jotka olivat liittyneet armeijaan Sachsen-Weimarin herttua Johann Ernstin komennossa. Mansfeld ja Sachsen-Weimar jakoivat armeijan päällikkyyden keskenään, mikä järjestely ei ollut aikakaudella täysin harvinainen mutta ei toisaalta kovin toimivakaan. Sääty-yhteiskunnassa vallitsi kaikissa olosuhteissa vankkumaton sosiaalinen hierarkia, eikä armeijan komentoketju ollut tästä säännöstä mikään poikkeus. Johann Ernst kuului Wettenien muinaiseen mahtisukuun, jonka juuret ulottuivat sydänkeskiajalle saakka. Mansfeld puolestaan oli Luxemburgin kuvernööri Peter Ernst von Mansfeldin avioton poika, jonka kreivin arvonimi oli käytännössä tyhjä ja merkityksetön; se oli titteli, jonka Savoijin herttua Carlo Emanuele oli myöntänyt Mansfeldille vuonna 1617 eräänlaiseksi lohdutuskorvaukseksi hänen palkkarästeistään. Mitään konkreettista läänitystä ei arvonimen mukana seurannut. Sosiaaliset erot ja sotilaalliset erimielisyydet aiheuttivat Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin välille niin paljon kitkaa, että armeijan saapuessa Sleesiaan heinäkuun lopulla kenraalit eivät juuri kommunikoineet muuten kuin tanskalaisten sotakomissaarien Joachim Mitzlaffin ja Adrian Balthasar von Flodorfin välityksellä.

 

Elokuun alussa Mansfeld ja Sachsen-Weimar taistelivat tiensä Oder-joen ylitse Oppelnin (nykyinen Opole Puolassa) kohdalla. Mitzlaffin ja Flodorfin välityksellä Mansfeld ja Sachsen-Weimar sopivat suunnitelmasta, jonka mukaan he etenisivät etelään kohti Määrin rajaa ja Troppauta (nykyinen Opava Tšekissä) vallaten matkan varrella sijaitsevia kaupunkeja, kuten Ratiborin (nykyinen Racibórz Puolassa) ja Oderbergin (nykyinen Bohumín Tšekissä). Mansfeld muutti kuitenkin kesken marssin mieltään ja ilmoitti suuntaavansa Tescheniin, minne hän aikoi jäädä odottamaan Gabórin ja hänen armeijansa saapumista.

 

Elisabeth Lukretian kirje keisarilliselle kanslialle, 19. elokuuta 1626 (Acta Publica 1626–1627):

 

Tämän kuun 12. iltapäivä kreivi Mansfeld saapui odottamatta jalkaväestä, ratsumiehistä ja tykistöstä koostuvan armeijansa voimin hänen [Elisabeth Lukretian] residenssiin Teschenissä ja vaati sieltä majoitusta. Näkemättä mitään keinoa sotilaalliseen vastarintaan ja vailla toivoa apuvoimien saapumisesta, herttuatar lähetti sanasaattajia pyytämään häntä säästämään ruhtinaskuntansa, joka oli jo niin monta kertaa turmeltu; hän sai kuitenkin vastauksena, ettei hän [Mansfeld] ollut saapunut vihollisena vaan ystävänä ja oli vain läpikulkumatkalla. Hänen alaisensa eivät vahingoittaisi muita kuin niitä, jotka olivat menneet niiden hänen vihollistensa puolelle, joita hän oli ankarasti rankaissut, mutta kaikki muut olisivat häneltä turvassa.

 

Puheillaan ystävistä ja vihollisista Mansfeld viittasi siihen jakolinjaan, joka oli Sleesiassa yhä olemassa yhtäällä keisarillisten ja Böömin kapinallisten ja toisaalla katolilaisten ja protestanttien välillä. Edellinen jakolinja oli muodollisesti peitelty pois, sillä mikään Sleesian ruhtinaskunnista tai kaupungeista ei enää ollut kapinassa keisarillista keskushallintoa vastaan. Sleesian säätyjen piirissä epäilemättä oli myös vihiä siitä, että keisarillinen keskushallinto oli jo laatimassa perustuslakiuudistusta (Landesordnung), jolla Böömin kuningaskunnan säätyjen oikeus/velvoite koota sotajoukkoja oma-aloitteisesti keisarin puolesta oli tarkoitus rajata pois. Habsburgeihin nurjasti suhtautuvia säätyläisiä silti epäilemättä löytyi edelleen Sleesiasta. Kivuliaampi haava kulki uskonnon saralla. Sleesia oli perinteisesti ollut luterilainen valtakunnankolkka, ja Elisabeth Lukretian kaltaiset katoliset ruhtinaat olivat siellä edelleen vähemmistö. Sleesiassa oli kuitenkin jo aloittanut toimintansa ns. keisarillinen reformaatiokomissio, jonka tarkoituksena oli palauttaa katoliselle kirkolle siltä maallistettuja läänityksiä ja omaisuuksia ja kannustaa väestöä enemmän tai vähemmän hienovaraisesti osallistumaan katolisiin messuihin. Luterilaisille siirtymä omista episkopaalisista uskonmenoista katolisiin ei ollut valtava loikka, mutta Määrin puolella rajaa asui lukuisia kalvinisteja ja anabaptisteja, joille katolinen uskonharjoitus oppeineen ja kirkollisine hierarkioineen oli sula mahdottomuus. Näiden vähemmistöjen sotilaalliseen tukeen Mansfeld ja hänen liittolaisensa Saksassa ja Transilvaniassa epäilemättä laskivat Sleesian kampanjaa suunnitellessaan.

 

He kokivat kuitenkin tulleensa huijatuiksi; kreivi majoitti koko armeijansa niin Teschenin kaupunkiin kuin sen ulkopuoliselle maaseudullekin. Kahdeksan päivän ajan arkkuja ja kirstuja rikottiin auki, kirkkoja sekä niin aatelisten kuin tavallisen kansankin taloja ryöstettiin ja hevosia ja karjaa vietiin pois; myös aatelisia ja porvarisäätyyn kuuluvia henkilöitä murhattiin, heidän ruhtinaskuntansa on ryöstetty putipuhtaaksi ja perin pohjin raunioitettu.

 

Mansfeld oli tietenkin osoittanut jo viimeisen kahdeksan sotavuoden ajan, että hänen lupauksiaan kunniallisesta ja kohtuullisesta käytöksestä ei voinut ottaa tosissaan. Ryöstely ja siviilien murhaaminen olivat silti sodan yleispiirteitä, jotka eivät olleet ilmaantuneet Mansfeldin myötä eivätkä myöskään kadonneet hänen mukanaan. Kuten historioitsijat Fritz Redlich ja David Parrott ovat esittäneet tutkimuksissaan esimodernin aikakauden sotilasurakoinnista, ryöstäminen oli keskeinen osa Mansfeldin kaltaisten sotilasurakoitsijoiden sotataloutta, etenkin, kun vallitsevat sodankäynnin normit sallivat vihollisen omaisuuden ryöstämisen osana laillista sotasaalista. Suurimmat ryöstäjät olivat upseereita, joilla oli siihen aina paras mahdollisuus, ja eräs Böömin kapinaa vuonna 1620 kukistanut katolisen liigan upseeri totesikin, että kapteeni tai eversti, joka ei onnistunut rikastuttamaan itseään ainakin 30,000 floriinin suuruisella ryöstösaaliilla, oli täysi tomppeli. Sotilashierarkian alatasolla tavalliset rivimiehet ryöstelivät alituiseen mitä käsiinsä saivat, joko paikatakseen alati rästissä olleita palkkasaataviaan tai sitten vain henkensä pitimiksi. 1500-luvun alusta lähtien säädetyt sota-artiklat keisarikunnassa ja muuallakin pyrkivät suitsimaan kaikkein pahimpia ylilyöntejä ja erityisesti silmitöntä väkivaltaa siviilejä kohtaan. Yleensä sota-artikloiden normisto kielsi nimenomaisesti vain pappien, naisten ja lasten surmaamisen, ja tavallisen miesväestön kohdalla vallitsi täysin harmaa alue siitä, kenet oli hyväksyttävää lyödä kuoliaaksi ja kenet ei.

 

Toisena päivänä kreivi vaati herttuattarelta ja hänen säädyiltään: 1. kirkkojen luovuttamista. 2. 12 000 taalerin suuruisia lunnaita. 3. Sleesian ruhtinaiden ja säätyjen värväämien Jablunkovin solaan sijoitettujen 50 musketöörin vapauttamista palveluksesta. 4. 500 valakin värväämistä hänen armeijansa vahvistamiseksi. 5. Teschenin linnan luovuttamista ja sen miehittämistä hänen omalla varuskunnallaan. 6. kolmekymmentä vankkuria tykistön kuljettamiseksi. Kaikki tämä oli toimitettava kahdeksan päivän kuluessa. Lisäksi hän vaati herttuattarelta ja säädyiltä täysin mahdottomia asioita, kuten kaikki talonpoikien hevoset, 300 työmiestä teiden kunnon parantamiseksi, kaikki ampumatarvikkeet koko ruhtinaskunnasta ja edellä mainittujen 12 000 lisäksi vielä 200 000 taaleria. Mikäli hänen pyyntöihinsä ei suostuttaisi, hän uhkasi turvautua toisenlaisiin keinoihin ja vaarantaa maan, sen kansan ja kaiken omaisuuden tulella ja täydellisellä raunioittamisella. Sen jälkeen hän [herttuatar Elisabeth Lukretia] ja hänen aatelistonsa keräisivät kaikki mahdolliset korut, rahat ja rahalliset esineet; heidän tuli antaa 4 000 taaleria, mikäli he toivoivat itselleen jotain helpotusta.

 

Mansfeldin vaatimat lunnaat ja lahjoitukset tarkoittivat käytännössä ns. polttolunnaita ja kontribuutioita. Edelliset olivat silkkaa suojarahaa, jota vastaan sotilaat lupasivat olemaan polttamatta kylää tai kaupunkia. Vastineeksi polttolunnaista sotilaat myönsivät uhreilleen ns. salva guardioita, jotka saattoivat olla suojakirjeitä oman armeijan toisten yksiköiden luettaviksi tai sitten konkreettisia sotilasosastoja, joilla kylää tai kaupunkia suojeltiin miltä tahansa muilta hyökkääjiltä – omilta tai vihollisilta. Kontribuutio oli virallisempi ja hienostelevampi polttolunnaiden muoto, jossa suojelurahaa perittiin jonkinlaisena vapaaehtoisena lahjoituksena tai veroluonteisena maksuna. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana erinäiset sodan osapuolet myönsivätkin sotilasurakoitsijoille vaivojensa palkkioina tai muina kompensaatioina verotusoikeuksia omilla tai vihollisen mailla. Tyypillisesti kontribuutio esitettiin eräänlaisena lainana, kuten Mansfeld itse selitteli vuonna 1622 painetussa ”apologiassaan” eli propagandatarkoituksissa julkaistussa puheenvuorossaan. Kontribuutio saattoi myös olla yksinkertaisesti vero, jonka hallitsija keräsi säädyiltään sodankäynnin menojen kattamiseksi. Näin esimerkiksi keisari Ferdinand II teki Sleesiassa Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin hyökättyä sinne kesällä 1626. Koska monien valtakuntien alamaisilla oli esimodernilla ajalla velvollisuus maksaa ns. linnaleiriä eli sotilaiden majoittamista ja elättämistä alamaisten omista resursseista, kontribuution määrä vähennettiin Mansfeldin mainostamassa mallissa siviilien sotilaille maksamasta linnaleiristä. Mutta silloin, kun asukkailla ei ollut mitään velvoitetta elättää vihollisen sotilaita tai muita vieraita, kontribuution keruu ei eronnut polttolunnaista tai silkasta ryöstelystä.

 

Elisabeth Lukretian kirje viittaa kontribuutioiden yhteydessä rahaan, koruihin ja arvoesineisiin, mutta kuten kirjeestä käy ilmi, armeijat keräsivät itselleen muitakin tarpeita. Ampumatarvikkeista oli esimodernissa sodankäynnissä alituinen pula, ja niiden takavarikointi oli itsestäänselvyys. Muskettien tai tykkienkään kuulat eivät olleet ampumatarvikkeista tärkeimpiä, vaan sodankäynnin todellisena kultapölynä oli ruuti. Ruutia pystyttiin valmistamaan missä vain, mutta sen tärkeimmät ainesosat, salpietari ja rikki, tulivat pääasiassa eteläisestä ja itäisestä Euroopasta. Toinen kriittinen ampumamateriaali oli lunttu, jota käytettiin aikakaudelle ominaisten lunttulukkomuskettien laukaisemiseen. Kaikki kolmikymmenvuotisen sodan musketit eivät kuitenkaan käyttäneet ruudin sytyttämiseen palavaa lunttua, sillä ratsuväki oli käyttänyt jo vuosisadan ajan arkebuuseja ja pistooleja, jotka laukaistiin kipinää iskeneen rataslukon avulla. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana yleistyivät myös sieppomusketit (saks. Schnapschloss), jotka olivat varsinaisten piilukkomuskettien edelläkävijöitä. 1620-luvulla näitä aseita pidettiin kuitenkin edelleen epäluotettavina, ja esimerkiksi Ruotsissa vuonna 1618 Kalmarin silloinen linnanherra Herman Wrangel valitti kansleri Axel Oxenstiernalle, että linnan asevarastoon toimitetuista viidestä sadasta uudesta sieppolukkomusketista vain harva toimi kunnolla. Ampumatarvikevarastojen siirtelyyn tarvittiin luonnollisesti kalustoa, ja juuri sitä varten Mansfeld vaati käyttöönsä Teschenistä kolmekymmentä vaunua ja vankkuria (tykeillä itsellään oli laveteissaan pyörät, ja niiden liikuttamiseen ei tarvittu vankkureita vaan pelkästään talonpoikien vetojuhtia).

 

Perääntyessään vihollinen jätti jälkeensä neljä suurta tykkiä ja muuta aseistusta kahden kapteenin alaisuudessa, joista toinen komensi viittäkymmentä pääosin sairasta musketööriä, kun taas toisen tehtävä oli värvätä 200 miehen vahvuinen komppania…Hänen [Elisabeth Lukretian] ruhtinaskunnastaan on liittynyt useita miehiä Mansfeldin armeijan ratsumiehinä ja jalkaväen sotilaina, ja armeijaa on siten vahvistettu päivä päivältä. Tästä huolimatta vihollisen armeija ei ole parhaassa mahdollisessa kunnossa tai hyvin varustettu. Jablunkovin sola hylättiin tämän kuun 13. päivä, eikä ole selvyyttä, kenen käskystä kapteeni Albing antoi niin tapahtua. Sleesian ruhtinaiden ja säätyjen värväämät 50 musketööriä ja 50 hajdukkia erosivat solan vartiostosta ja liittyivät Mansfeldin armeijaan.

 

Herttuatar Elisabeth Lukretia kertoi kirjeessään yksityiskohtaisesti Mansfeldin harjoittamasta värväystoiminnasta Teschenissä ja sen ulkopuolella. Mansfeldin vaatimus viidensadan ”valakin” (saks. Wallachen) värväämisestä hänen avukseen viittaa romanialaisperäiseen etniseen vähemmistöön, joka asui tuohon aikaan Määrin vuoristoseuduilla harjoittaen elinkeinonaan pääosin lampaiden paimentamista. Valakit olivat transilvanialaisten tapaan omaksuneet kalvinistisen uskon, ja he suhtautuivat äärimmäisen vihamielisesti Habsburgien keskushallinnon yritykseen pakottaa Määrin ja Sleesian rajaseutujen väestö katolisen kirkon alaisuuteen. Vuonna 1621 valakit olivat nousseet kapinaan ja aiheuttaneet suurta tuhoa Määrin käskynhaltijana toimineen kardinaali Franz von Dietrichsteinin läänityksillä. Mansfeld laskelmoi ymmärrettävästi, että valakit olisivat halukkaita liittymään protestanttisten sotapäälliköiden eli itsensä ja Sachsen-Weimarin puolelle näiden sodassa katolisia Habsburgeja ja heidän liittolaisiaan vastaan.

 

Valakien lisäksi armeijan riveihin oli odotettavissa mitä tahansa rekryyttejä, joita motivoisi raha, jos ei mikään muu. Kaikkein houkuttelevin kannustin oli värväysraha (saks. Handgeld tai Liefergeld), jonka rekryytti sai armeijan rulliin kirjauduttuaan. Heti rykmentin riveihin astuttuaan sotilas alkoi saamaan kuukausipalkkaa (saks. Sold), josta maksettiin heti värväytymisen yhteydessä kuukauden tai parin ennakko. Sotilaan kuukausipalkka vaihteli hänen roolinsa ja arvoasemansa mukaan. Esimerkiksi Ala-Saksin valtakunnanpiiri (jonka palveluksessa Mansfeld ja Sachsen-Weimar olivat kesällä 1626), maksoi tavalliselle musketöörille seitsemän floriinia kuussa mutta peitsimiehelle kaksi floriinia enemmän. Ratsuväessä ratsastavan arkebusieerin palkka oli 15 floriinia ja raskaasti panssaroidun kyrassieerien 18 floriinia. Upseerien palkat olivat moninkertaisesti enemmän. Kuukausipalkkaan toki liittyi riskejä. Kaikkia kuukausipalkkoja ei maksettu 30 päivän ajalta, vaan tilityskausi saattoi olla jopa kuusi viikkoa (Redlich 1964). Usein kävi niin, että rahapulan takia palkkoja ei maksettu kokonaisina tai edes ollenkaan. Silloin sotilaalla oli yhä mahdollisuus turvautua oman käden oikeuteen ja ryöstää siviileiltä sen, mitä armeija ei hänelle maksanut. Mansfeld oli pahamaineisen tunnettu siitä, että hän katsoi tällaista sotilaan elinkeinoa sormiensa välitse, ellei jopa kannustanut siihen.

 

Kirjeessä mainitaan Jablunkovin solan keisarillinen vartio, jonka sen päällikkö jostain syystä hajautti ja jonka sata sotilasta kaikki siirtyivät Mansfeldin armeijaan. Aikakauden yleisen käytännön mukaan hävinneen osapuolen sotilailla oli mahdollisuus liittyä voittajan rykmenttien riveihin; käytänteellä oli jopa oma vakiintunut termikin, ”alle sijoittaminen” (saks. unterstecken). Se, että sotilaat vaihtoivat oma-aloitteisesti puolta, oli verrattain harvinaisempaa, mutta ei myöskään mitenkään ennenkuulumatonta. Jos Jablunkovin solan vartijoilla ei enää ollut esimiestä, tehtävää tai työsuhdetta, oli verrattain luonnollista ajelehtia lähimmän potentiaalisen työnantajan palvelukseen. Itse asiassa vain alle vuosi aiemmin Saksassa katolisen liigan armeijaa komentanut kreivi Johann Tilly oli valittanut työnantajalleen Baijerin herttua Maximilianille, että liigan sotilaita oli alkanut loikkaamaan alasaksilaisten puolelle armeijan kurjan huoltotilanteen takia. Elisabeth Lukretia myös mainitsee Jablunkovin solan vartioston koostuneen puoliksi ns. hajdukeista. Nämä olivat Unkarissa myöhäiskeskiajalle muodostunut sosiaalinen ryhmä, joka koostui alun perin väestöstä, joka oli paennut turkkilaisia maahanhyökkääjiä Unkarin ja Määrin vuoristoseuduille. Esimodernilla aikakaudella hajdukeista alkoi tulla oma ammattisotilaiden etninen ryhmänsä, joka palveli tyypillisesti pysyvänä varuskuntaväkenä Habsburgien ja osmanien valtakuntien välisellä sotilasrajalla (saks. Militärgrenz). Kolmikymmenvuotisen sodan aikana hajdukit muodostivat Transilvanian kapinallisen ruhtinaan Gabór Bethlenin jalkaväen rungon, joten heidän loikkaamisensa Jablunkovin solan vartiostosta Gabórin liittolaisen riveihin ei liene ollut suurikaan ihme.

 

Armeijoiden palvelukseen päädyttiin paitsi värvättyinä sotilaina ja loikkareina niin myös pakolla. Elisabeth Lukretia viittaa kirjeessään Mansfeldin vaatimukseen saada käyttöönsä kolmesataa työmiestä tietöitä varten. Mansfeldin sotajoukon kaltaiset palkkasoturit olivat kyseenalaisen tunnettuja siitä, että he välttelivät tekemästä raskaita linnoitus- ja rakennustöitä itse. Jostain työvoimaa oli kuitenkin saatava, ja ainoa potentiaalinen työvoimareservi löytyi useimmiten maaseudun ja kaupunkien mies- ja joskus jopa naisväestöstä. Tähän työhön ei niinkään palkattu kuin pakotettu. Pakkotyövoiman sotilaallisesta käyttämisestä löytyi aivan tuoreita esimerkkejä Saksan sotanäyttämöltä. Kun katolisen liigan armeija valtasi Mündenin kaupungin Ala-Saksissa kesäkuussa 1626, se surmasi kaupungissa jopa 2 500 ihmistä, niin puolustajia kuin siviilejäkin. Koska ruumiskasoja ei voinut jättää niille sijoilleen, kreivi Tilly värväsi pakolla kolmesataa paikallista talonpoikaa kuljettamaan ruumiit pois ja hautaamaan ne. Piirittäessään kuukautta myöhemmin Göttingenin kaupunkia Tilly pakotti kolmesataa Harzvuorten kaivostyöläistä kaivamaan miinoitustunneleita kaupungin muurien alle, missä vaarallisessa työssä puolet heistä menehtyi. Jostain syystä vuonna 1626 pakkovärvättyjen työläisten lukumäärä oli lähteiden valossa aina 300. Se saattoikin olla ideaali lukumäärä työvoiman kokoamiselle lyhyessä ajassa ja sen käyttämiselle hyvin vaihtelevan kaltaisissa töissä.     

 

Kirjeensä lopulla Elisabeth Lukretia paljastaa keisarilliselle hoville, ettei Mansfeldin armeija ollut mitenkään hyvässä kunnossa, mitä luonnehdintaa tukee tieto Tescheniin jätetystä komppaniasta, jonka viisikymmentä musketööriä olivat melkein kaikki sairastuneita. Mikään muu tekijä ei surmannutkaan kolmikymmenvuotisen sodan sotilaita niin paljon kuin aikakauden kulkutaudit. Yleisimmät ja lähestulkoon alinomaiset taudit armeijoiden riveissä ja niiden vanavedessä olivat punatauti ja lavantauti. Kummatkin aiheuttivat korkeaa kuumetta, ja niiden erityisoireet olivat ripuli punataudin yhteydessä ja lavantaudissa lamaannuttava lihas- ja pääkipu. 1620-luvun lopulla Euroopassa puhkesi myös tuhoisa paiseruttoepidemia, mutta vuoden 1626 kulkutauti vaikuttaa olleen joko lavantauti tai influenssa tai sitten kummatkin samanaikaisesti. Mansfeldia enemmän epidemiasta vaikutti kärsineen häntä laahustaen takaa ajanut Albrecht von Wallensteinin keisarillinen armeija, joka menetti verrattain lyhyellä marssillaan Elbe-joelta Oderille tuhansia miehiä sairasvuoteeseen. Sleesialainen aikalaiskronikka kertoikin Wallensteinin alikomentaja Johann von Meroden rykmenttien olleen ”enimmäkseen sairaita ja kulkutaudin kyllästämiä.” Mansfeldin ja Wallensteinin armeijat jättivät kulkutaudin jälkeensä Sleesiaan, missä se surmasi elo- ja joulukuun välillä tuhansia ihmisiä.

 

Elisabeth Lukretian kirje ei kerro sitä seikkaa, että Mansfeldin pakkovallan uhreihin lukeutui myös herttuatar itse. Wieniin saapunut uutiskirje kertoi 29. elokuuta 1626, että Mansfeld oli vanginnut herttuatar Elisabeth Lukretian. Vangitsemisen syy saattoi olla herttuattaren sotilaallisesti paljastava kirjeenvaihto Wienin hoville tai sitten sotilasurakoitsija vain halusi kiristää lunnaita Elisabeth Lukretian vaikutusvaltaiselta aviomieheltä ruhtinas Liechtensteinilta. Herttuatarta ei kuitenkaan viety pois Teschenistä, ja kun Mansfeldin sotajoukko lopulta hajaantui lokakuussa, Elisabeth Lukretia palasi takaisin Teschenin hallitsijaksi. Elisabeth Lukretia hallitsi sodan raunioittamaa ruhtinaskuntaansa yksin, sillä vuoteen 1626 osui myös toinen onneton tapahtuma, Elisabeth Lukretian ja hänen miehensä avioero. Tällä oli se seuraus, että Teschenin ruhtinaskunnalla ei ollut ketään muuta laillista perijää kuin Elisabeth Lukretia itse, ja herttuattaren kuoltua vuonna 1653 hänen ruhtinaskuntansa siirtyi hänen ja Liechtensteinin kahden lapsen vastalauseista huolimatta Böömin kuninkaan eli pyhän saksalais-roomalaisen keisarin Ferdinand III:n hallintaan. Tuossa vaiheessa kolmikymmenvuotinen sotakin oli jo ehtinyt loppua, vaikkakin sen vaikutukset ja perinnöt tuntuivat yhä pitkään niin Teschenissä kuin muuallakin Euroopassa.

 

 

 

Kirjallisuutta ja lähteitä

 

Olli Bäckström. (2023). Military Revolution and the Thirty Years War 1618–1648: Aspects of Institutional Change and Decline. Helsinki: Helsinki University Press.

 

Christian Ritter d’Elvert. (1875). Beiträge zur Geschichte der böhmischen Länder, inbesondere Mährens, im siebzehnten Jahrhunderte. iii. Brünn: Carl Winiker.

 

Walter Goetz, toim. (1918). Briefe und Akten zur Geschichte des dreissigjährigen Krieges, neue folge. Die Politik Maximilians I. von Baiern und seiner Verbündeten 1618–1651: 1625, ii:2. Leipzig: R. Oldenbourg Verlag.

 

Julius Krebs, toim. (1885). Acta Publica. Verhandlung und Correspondenzen der schlesischen Fürsten und Stände: Die Jahre 1626–1627, iv. Breslau: Josef Max & Komp.

 

Gottfried Lammert. (1890). Geschichte der Seuchen, Hungers- und Kriegsnoth zur Zeit des dreissigjährigen Krieges. Wiesbaden: J. F. Bergmann.

 

Axel Larsen. (1896). Kejserkrigen: Et Bidrag til de nordiske Rigers Krigshistorie. Kööpenhamina: G. E. C. Gad.

 

Sigismund Latomi. (1626). Relationis Historicae Semestralis Continuatio. Jacobi Franci historische Beschreibung aller Denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa, Hoch- und Nieder-Teutschland, auch in Frankreich, Engelland, Italien, Hispanien, Indien, Schweden, Hungarn, Böhmen, Polen, Preussen, Siebenbürgen, Wallachen, Moldaw, Türcken, ie. vor und hierzwischen nechschverschienener Frankfurter Fastenmessβ biβ auff Herbstmessβ dieses 1626. Jahrs verlauffen und zugetragenv. Frankfurt am Main.

 

John A. Mears. (1988). The Thirty Years’ War, the “General Crisis,” and the Origins of a Standing Professional Army in the Habsburg Monarchy. Central European History 21:2.

 

Julius Otto Opel. (1878). Der niedersächsisch-dänische Krieg: Der dänische Krieg 1624–1626, ii. Magdeburg: Faber’sche Buchdruckerei A. & R. Faber.

 

Geoffrey Parker. (1997). The Thirty Years’ War. Oxon: Routledge.

 

David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

 

J. V. Polišenský. (1971). The Thirty Years War. Lontoo: B. T. Batsford Ltd.

 

J. V. Polišenský. (1978). War and Society in Europe 1618–1648. Cambridge: Cambridge University Press.

 

F. Redlich. (1959). Contributions in the Thirty Years’ War. The Economic History Review, New Series 12:2.

 

Fritz Redlich. (1964). The German Military Enterpriser and His Work Force: A Study in European Economic and Social History, i. Wiesbaden: Franz Steiner Verlag.

 

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Bref från Herman Wrangel med flera generaler. (1898). Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag.

 

Slovak History: Chronology & Lexicon. (2002). Bratislava: Bolchazy-Carducci Publishers.

 

The Appollogie of the Illustrious Prince Ernestus, Earle of Mansfield, &c. Wherein from his first Entertainment, are layd open the Occasions of his Warres in Bohemia, Austria, and the Palatinate, with his faithfull Service to the King of Bohemia. (1622). Heidelberg.