Elisabeth Lukretia - Teschenin herttuattaren kirjeen näköala kolmikymmenvuotiseen sotaan

 

Historiantutkimus on lähtökohtaisesti induktiivinen tiede, jossa rajallisesta todisteaineistosta vedetään suuria ja joskus sangen yleistäviä argumentteja. Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä epäyhteismitallisemmaksi, hajanaisemmaksi ja puutteellisemmaksi historiallinen todistusaineisto eli jälkipolville säilyneet primäärilähteet käyvät. Niinpä esimerkiksi 1600-luvun historian tutkimuksessa verrattain satunnaisista ja historiantutkimuksen käyttöön tarkoittamatta laadituista lähdemateriaaleista, kuten oikeuspöytäkirjoista tai veroluetteloista, rakennetaan artikkeleita, monografeja, väitöskirjoja tai kokonaisia historiallisia teorioita. Joskus käy niin onnekkaasti, että historioitsija törmää yhteen ainoaan primäärilähteeseen, joka onnistuu avaamaan yhdellä kertaa useita ikkunoita aikakautensa ilmiöihin, tapahtumiin ja rakenteisiin. Niinpä eräs hätkähdyttävän informatiivinen lähdesirpale koko kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) epookin historiaan löytyy yhdestä ainoasta kirjeestä, jonka sleesilaisen Teschenin ruhtinaskunnan (nykyinen Cieszyn Puolassa) herttuatar Elisabeth Lukretia kirjoitti Wieniin keisarilliselle hoville elokuussa 1626, jolloin Böömin säätyjen kapinasta syttynyt eurooppalainen suursota oli jälleen yllättäen palannut kotikonnuilleen.

 

Puolan Piastien muinaisen dynastian jälkeläinen Elisabeth Lukretia hallinnoi vuonna 1626 Teschenin kaupungissa sijainneesta linnastaan käsin pientä herttuakuntaa, jonka hän oli perinyt edellisenä vuonna kuolleelta pikkuveljeltään Friedrich Wilhelmiltä. Elisabeth Lukretia ja hänen veljensä olivat Teschenin herttua Adam Wenceslasin ja Elisabethin, Kuurinmaan herttua Gotthard Kettlerin tyttären, lapsia ja siten syntyään luterilaisia, mutta herttua Adamin käännyttyä katoliseen uskoon vuonna 1609 myös hänen jälkeläisensä vaihtoivat uskontoa. Sitoutumisen Habsburgien katoliseen keskushallintoon kruunasi Elisabeth Lukretian avioliitto keisarillisen valtaneuvos Gundaker von Liechtensteinin kanssa vuonna 1618. Kun Böömin protestanttiset säädyt ryhtyivät kapinaan keisari Matiaksen katolista keskushallintoa vastaan keväällä 1618, Elisabeth Lukretia ja hänen veljensä päätyivät lähtökohtaisesti voittajan puolelle, joka valtasi Böömin, Sleesian ja Määrin takaisin kapinallisilta vuosien 1620–1621 aikana. Katolisten Piastien epäonneksi uuden keisari Ferdinand II:n ja hänen liittolaistensa voitto protestanteista ei ollut lopullinen, sillä kesällä 1626 eurooppalainen suursota palasi Habsburgien ja Piastien keskieurooppalaisille perintömaille Ernst von Mansfeldin ja Sachsen Weimarin herttua Johann Ernstin mukana.

 

Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin päätyminen Teschenin herttuakuntaan Sleesiassa oli osa kolmikymmenvuotisen sodan jaksoa, jota on kutsuttu ”alasaksilaiseksi sodaksi” (1800-luvun saksalainen historioitsija Julius Otto Opel), ”tanskalaiseksi intermezzoksi” (tanskalainen historioitsija E. Ladewig Pedersen vuonna 1988) tai ”keisarisodaksi” (melkein kaikki tanskalaiset historioitsijat viimeisen 150 vuoden ajalta). Tässä sodassa olivat vastakkain keisari Ferdinand II ja pohjoissaksalainen Ala-Saksin valtakunnanpiiri, jota johti ns. piirieverstin roolissa Tanskan kuningas Kristian IV, joka hallitsi merkittäviä läänityksiä myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan puolella. Vuoden 1626 vaihteessa Ala-Saksin valtakunnanpiiriin ilmaantui Mansfeld Englannin, Ranskan ja Alankomaiden apurahoilla värvättyjen palkkasoturiensa kanssa. Kristian IV ei erityisemmin pitänyt Mansfeldista, joka oli ehtinyt hankkia itselleen kyseenalaista mainetta siviilien rääkkääjänä ja holtittomana ryöstelijänä ollessaan Böömin kapinallisten ja heitä johtaneen Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich V:n palveluksessa, mutta Kristian IV näki silti palkkasoturipäällikössä mahdollisuuden laajentaa pohjoisessa Saksassa käytyä sotaa Habsburgien haavoittuvaisille perintömaille Keski-Eurooppaan. Kristianin ja Mansfeldin välillä syntyi siten suunnitelma, jossa alasaksilaiset yhdistäisivät voimansa Transilvanian oikukkaan ruhtinaan Gábor Bethlenin kanssa jossain Sleesian tai Määrin rajaseuduilla. Juuri siellä sijaitsi myös Teschenin ruhtinaskunta.

 

Kun Mansfeldin armeija lähti liikkeelle tukikohdastaan Tangermündessä lähellä Brandenburgin vaaliruhtinaskunnan rajaa, sen vahvuus oli noin 18 000 miestä. Tähän joukkoon lukeutui myös kaksi tanskalaista rykmenttiä, jotka olivat liittyneet armeijaan Sachsen-Weimarin herttua Johann Ernstin komennossa. Mansfeld ja Sachsen-Weimar jakoivat armeijan päällikkyyden keskenään, mikä järjestely ei ollut aikakaudella täysin harvinainen mutta ei toisaalta kovin toimivakaan. Sääty-yhteiskunnassa vallitsi kaikissa olosuhteissa vankkumaton sosiaalinen hierarkia, eikä armeijan komentoketju ollut tästä säännöstä mikään poikkeus. Johann Ernst kuului Wettenien muinaiseen mahtisukuun, jonka juuret ulottuivat sydänkeskiajalle saakka. Mansfeld puolestaan oli Luxemburgin kuvernööri Peter Ernst von Mansfeldin avioton poika, jonka kreivin arvonimi oli käytännössä tyhjä ja merkityksetön; se oli titteli, jonka Savoijin herttua Carlo Emanuele oli myöntänyt Mansfeldille vuonna 1617 eräänlaiseksi lohdutuskorvaukseksi hänen palkkarästeistään. Mitään konkreettista läänitystä ei arvonimen mukana seurannut. Sosiaaliset erot ja sotilaalliset erimielisyydet aiheuttivat Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin välille niin paljon kitkaa, että armeijan saapuessa Sleesiaan heinäkuun lopulla kenraalit eivät juuri kommunikoineet muuten kuin tanskalaisten sotakomissaarien Joachim Mitzlaffin ja Adrian Balthasar von Flodorfin välityksellä.

 

Elokuun alussa Mansfeld ja Sachsen-Weimar taistelivat tiensä Oder-joen ylitse Oppelnin (nykyinen Opole Puolassa) kohdalla. Mitzlaffin ja Flodorfin välityksellä Mansfeld ja Sachsen-Weimar sopivat suunnitelmasta, jonka mukaan he etenisivät etelään kohti Määrin rajaa ja Troppauta (nykyinen Opava Tšekissä) vallaten matkan varrella sijaitsevia kaupunkeja, kuten Ratiborin (nykyinen Racibórz Puolassa) ja Oderbergin (nykyinen Bohumín Tšekissä). Mansfeld muutti kuitenkin kesken marssin mieltään ja ilmoitti suuntaavansa Tescheniin, minne hän aikoi jäädä odottamaan Gabórin ja hänen armeijansa saapumista.

 

Elisabeth Lukretian kirje keisarilliselle kanslialle, 19. elokuuta 1626 (Acta Publica 1626–1627):

 

Tämän kuun 12. iltapäivä kreivi Mansfeld saapui odottamatta jalkaväestä, ratsumiehistä ja tykistöstä koostuvan armeijansa voimin hänen [Elisabeth Lukretian] residenssiin Teschenissä ja vaati sieltä majoitusta. Näkemättä mitään keinoa sotilaalliseen vastarintaan ja vailla toivoa apuvoimien saapumisesta, herttuatar lähetti sanasaattajia pyytämään häntä säästämään ruhtinaskuntansa, joka oli jo niin monta kertaa turmeltu; hän sai kuitenkin vastauksena, ettei hän [Mansfeld] ollut saapunut vihollisena vaan ystävänä ja oli vain läpikulkumatkalla. Hänen alaisensa eivät vahingoittaisi muita kuin niitä, jotka olivat menneet niiden hänen vihollistensa puolelle, joita hän oli ankarasti rankaissut, mutta kaikki muut olisivat häneltä turvassa.

 

Puheillaan ystävistä ja vihollisista Mansfeld viittasi siihen jakolinjaan, joka oli Sleesiassa yhä olemassa yhtäällä keisarillisten ja Böömin kapinallisten ja toisaalla katolilaisten ja protestanttien välillä. Edellinen jakolinja oli muodollisesti peitelty pois, sillä mikään Sleesian ruhtinaskunnista tai kaupungeista ei enää ollut kapinassa keisarillista keskushallintoa vastaan. Sleesian säätyjen piirissä epäilemättä oli myös vihiä siitä, että keisarillinen keskushallinto oli jo laatimassa perustuslakiuudistusta (Landesordnung), jolla Böömin kuningaskunnan säätyjen oikeus/velvoite koota sotajoukkoja oma-aloitteisesti keisarin puolesta oli tarkoitus rajata pois. Habsburgeihin nurjasti suhtautuvia säätyläisiä silti epäilemättä löytyi edelleen Sleesiasta. Kivuliaampi haava kulki uskonnon saralla. Sleesia oli perinteisesti ollut luterilainen valtakunnankolkka, ja Elisabeth Lukretian kaltaiset katoliset ruhtinaat olivat siellä edelleen vähemmistö. Sleesiassa oli kuitenkin jo aloittanut toimintansa ns. keisarillinen reformaatiokomissio, jonka tarkoituksena oli palauttaa katoliselle kirkolle siltä maallistettuja läänityksiä ja omaisuuksia ja kannustaa väestöä enemmän tai vähemmän hienovaraisesti osallistumaan katolisiin messuihin. Luterilaisille siirtymä omista episkopaalisista uskonmenoista katolisiin ei ollut valtava loikka, mutta Määrin puolella rajaa asui lukuisia kalvinisteja ja anabaptisteja, joille katolinen uskonharjoitus oppeineen ja kirkollisine hierarkioineen oli sula mahdottomuus. Näiden vähemmistöjen sotilaalliseen tukeen Mansfeld ja hänen liittolaisensa Saksassa ja Transilvaniassa epäilemättä laskivat Sleesian kampanjaa suunnitellessaan.

 

He kokivat kuitenkin tulleensa huijatuiksi; kreivi majoitti koko armeijansa niin Teschenin kaupunkiin kuin sen ulkopuoliselle maaseudullekin. Kahdeksan päivän ajan arkkuja ja kirstuja rikottiin auki, kirkkoja sekä niin aatelisten kuin tavallisen kansankin taloja ryöstettiin ja hevosia ja karjaa vietiin pois; myös aatelisia ja porvarisäätyyn kuuluvia henkilöitä murhattiin, heidän ruhtinaskuntansa on ryöstetty putipuhtaaksi ja perin pohjin raunioitettu.

 

Mansfeld oli tietenkin osoittanut jo viimeisen kahdeksan sotavuoden ajan, että hänen lupauksiaan kunniallisesta ja kohtuullisesta käytöksestä ei voinut ottaa tosissaan. Ryöstely ja siviilien murhaaminen olivat silti sodan yleispiirteitä, jotka eivät olleet ilmaantuneet Mansfeldin myötä eivätkä myöskään kadonneet hänen mukanaan. Kuten historioitsijat Fritz Redlich ja David Parrott ovat esittäneet tutkimuksissaan esimodernin aikakauden sotilasurakoinnista, ryöstäminen oli keskeinen osa Mansfeldin kaltaisten sotilasurakoitsijoiden sotataloutta, etenkin, kun vallitsevat sodankäynnin normit sallivat vihollisen omaisuuden ryöstämisen osana laillista sotasaalista. Suurimmat ryöstäjät olivat upseereita, joilla oli siihen aina paras mahdollisuus, ja eräs Böömin kapinaa vuonna 1620 kukistanut katolisen liigan upseeri totesikin, että kapteeni tai eversti, joka ei onnistunut rikastuttamaan itseään ainakin 30,000 floriinin suuruisella ryöstösaaliilla, oli täysi tomppeli. Sotilashierarkian alatasolla tavalliset rivimiehet ryöstelivät alituiseen mitä käsiinsä saivat, joko paikatakseen alati rästissä olleita palkkasaataviaan tai sitten vain henkensä pitimiksi. 1500-luvun alusta lähtien säädetyt sota-artiklat keisarikunnassa ja muuallakin pyrkivät suitsimaan kaikkein pahimpia ylilyöntejä ja erityisesti silmitöntä väkivaltaa siviilejä kohtaan. Yleensä sota-artikloiden normisto kielsi nimenomaisesti vain pappien, naisten ja lasten surmaamisen, ja tavallisen miesväestön kohdalla vallitsi täysin harmaa alue siitä, kenet oli hyväksyttävää lyödä kuoliaaksi ja kenet ei.

 

Toisena päivänä kreivi vaati herttuattarelta ja hänen säädyiltään: 1. kirkkojen luovuttamista. 2. 12 000 taalerin suuruisia lunnaita. 3. Sleesian ruhtinaiden ja säätyjen värväämien Jablunkovin solaan sijoitettujen 50 musketöörin vapauttamista palveluksesta. 4. 500 valakin värväämistä hänen armeijansa vahvistamiseksi. 5. Teschenin linnan luovuttamista ja sen miehittämistä hänen omalla varuskunnallaan. 6. kolmekymmentä vankkuria tykistön kuljettamiseksi. Kaikki tämä oli toimitettava kahdeksan päivän kuluessa. Lisäksi hän vaati herttuattarelta ja säädyiltä täysin mahdottomia asioita, kuten kaikki talonpoikien hevoset, 300 työmiestä teiden kunnon parantamiseksi, kaikki ampumatarvikkeet koko ruhtinaskunnasta ja edellä mainittujen 12 000 lisäksi vielä 200 000 taaleria. Mikäli hänen pyyntöihinsä ei suostuttaisi, hän uhkasi turvautua toisenlaisiin keinoihin ja vaarantaa maan, sen kansan ja kaiken omaisuuden tulella ja täydellisellä raunioittamisella. Sen jälkeen hän [herttuatar Elisabeth Lukretia] ja hänen aatelistonsa keräisivät kaikki mahdolliset korut, rahat ja rahalliset esineet; heidän tuli antaa 4 000 taaleria, mikäli he toivoivat itselleen jotain helpotusta.

 

Mansfeldin vaatimat lunnaat ja lahjoitukset tarkoittivat käytännössä ns. polttolunnaita ja kontribuutioita. Edelliset olivat silkkaa suojarahaa, jota vastaan sotilaat lupasivat olemaan polttamatta kylää tai kaupunkia. Vastineeksi polttolunnaista sotilaat myönsivät uhreilleen ns. salva guardioita, jotka saattoivat olla suojakirjeitä oman armeijan toisten yksiköiden luettaviksi tai sitten konkreettisia sotilasosastoja, joilla kylää tai kaupunkia suojeltiin miltä tahansa muilta hyökkääjiltä – omilta tai vihollisilta. Kontribuutio oli virallisempi ja hienostelevampi polttolunnaiden muoto, jossa suojelurahaa perittiin jonkinlaisena vapaaehtoisena lahjoituksena tai veroluonteisena maksuna. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana erinäiset sodan osapuolet myönsivätkin sotilasurakoitsijoille vaivojensa palkkioina tai muina kompensaatioina verotusoikeuksia omilla tai vihollisen mailla. Tyypillisesti kontribuutio esitettiin eräänlaisena lainana, kuten Mansfeld itse selitteli vuonna 1622 painetussa ”apologiassaan” eli propagandatarkoituksissa julkaistussa puheenvuorossaan. Kontribuutio saattoi myös olla yksinkertaisesti vero, jonka hallitsija keräsi säädyiltään sodankäynnin menojen kattamiseksi. Näin esimerkiksi keisari Ferdinand II teki Sleesiassa Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin hyökättyä sinne kesällä 1626. Koska monien valtakuntien alamaisilla oli esimodernilla ajalla velvollisuus maksaa ns. linnaleiriä eli sotilaiden majoittamista ja elättämistä alamaisten omista resursseista, kontribuution määrä vähennettiin Mansfeldin mainostamassa mallissa siviilien sotilaille maksamasta linnaleiristä. Mutta silloin, kun asukkailla ei ollut mitään velvoitetta elättää vihollisen sotilaita tai muita vieraita, kontribuution keruu ei eronnut polttolunnaista tai silkasta ryöstelystä.

 

Elisabeth Lukretian kirje viittaa kontribuutioiden yhteydessä rahaan, koruihin ja arvoesineisiin, mutta kuten kirjeestä käy ilmi, armeijat keräsivät itselleen muitakin tarpeita. Ampumatarvikkeista oli esimodernissa sodankäynnissä alituinen pula, ja niiden takavarikointi oli itsestäänselvyys. Muskettien tai tykkienkään kuulat eivät olleet ampumatarvikkeista tärkeimpiä, vaan sodankäynnin todellisena kultapölynä oli ruuti. Ruutia pystyttiin valmistamaan missä vain, mutta sen tärkeimmät ainesosat, salpietari ja rikki, tulivat pääasiassa eteläisestä ja itäisestä Euroopasta. Toinen kriittinen ampumamateriaali oli lunttu, jota käytettiin aikakaudelle ominaisten lunttulukkomuskettien laukaisemiseen. Kaikki kolmikymmenvuotisen sodan musketit eivät kuitenkaan käyttäneet ruudin sytyttämiseen palavaa lunttua, sillä ratsuväki oli käyttänyt jo vuosisadan ajan arkebuuseja ja pistooleja, jotka laukaistiin kipinää iskeneen rataslukon avulla. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana yleistyivät myös sieppomusketit (saks. Schnapschloss), jotka olivat varsinaisten piilukkomuskettien edelläkävijöitä. 1620-luvulla näitä aseita pidettiin kuitenkin edelleen epäluotettavina, ja esimerkiksi Ruotsissa vuonna 1618 Kalmarin silloinen linnanherra Herman Wrangel valitti kansleri Axel Oxenstiernalle, että linnan asevarastoon toimitetuista viidestä sadasta uudesta sieppolukkomusketista vain harva toimi kunnolla. Ampumatarvikevarastojen siirtelyyn tarvittiin luonnollisesti kalustoa, ja juuri sitä varten Mansfeld vaati käyttöönsä Teschenistä kolmekymmentä vaunua ja vankkuria (tykeillä itsellään oli laveteissaan pyörät, ja niiden liikuttamiseen ei tarvittu vankkureita vaan pelkästään talonpoikien vetojuhtia).

 

Perääntyessään vihollinen jätti jälkeensä neljä suurta tykkiä ja muuta aseistusta kahden kapteenin alaisuudessa, joista toinen komensi viittäkymmentä pääosin sairasta musketööriä, kun taas toisen tehtävä oli värvätä 200 miehen vahvuinen komppania…Hänen [Elisabeth Lukretian] ruhtinaskunnastaan on liittynyt useita miehiä Mansfeldin armeijan ratsumiehinä ja jalkaväen sotilaina, ja armeijaa on siten vahvistettu päivä päivältä. Tästä huolimatta vihollisen armeija ei ole parhaassa mahdollisessa kunnossa tai hyvin varustettu. Jablunkovin sola hylättiin tämän kuun 13. päivä, eikä ole selvyyttä, kenen käskystä kapteeni Albing antoi niin tapahtua. Sleesian ruhtinaiden ja säätyjen värväämät 50 musketööriä ja 50 hajdukkia erosivat solan vartiostosta ja liittyivät Mansfeldin armeijaan.

 

Herttuatar Elisabeth Lukretia kertoi kirjeessään yksityiskohtaisesti Mansfeldin harjoittamasta värväystoiminnasta Teschenissä ja sen ulkopuolella. Mansfeldin vaatimus viidensadan ”valakin” (saks. Wallachen) värväämisestä hänen avukseen viittaa romanialaisperäiseen etniseen vähemmistöön, joka asui tuohon aikaan Määrin vuoristoseuduilla harjoittaen elinkeinonaan pääosin lampaiden paimentamista. Valakit olivat transilvanialaisten tapaan omaksuneet kalvinistisen uskon, ja he suhtautuivat äärimmäisen vihamielisesti Habsburgien keskushallinnon yritykseen pakottaa Määrin ja Sleesian rajaseutujen väestö katolisen kirkon alaisuuteen. Vuonna 1621 valakit olivat nousseet kapinaan ja aiheuttaneet suurta tuhoa Määrin käskynhaltijana toimineen kardinaali Franz von Dietrichsteinin läänityksillä. Mansfeld laskelmoi ymmärrettävästi, että valakit olisivat halukkaita liittymään protestanttisten sotapäälliköiden eli itsensä ja Sachsen-Weimarin puolelle näiden sodassa katolisia Habsburgeja ja heidän liittolaisiaan vastaan.

 

Valakien lisäksi armeijan riveihin oli odotettavissa mitä tahansa rekryyttejä, joita motivoisi raha, jos ei mikään muu. Kaikkein houkuttelevin kannustin oli värväysraha (saks. Handgeld tai Liefergeld), jonka rekryytti sai armeijan rulliin kirjauduttuaan. Heti rykmentin riveihin astuttuaan sotilas alkoi saamaan kuukausipalkkaa (saks. Sold), josta maksettiin heti värväytymisen yhteydessä kuukauden tai parin ennakko. Sotilaan kuukausipalkka vaihteli hänen roolinsa ja arvoasemansa mukaan. Esimerkiksi Ala-Saksin valtakunnanpiiri (jonka palveluksessa Mansfeld ja Sachsen-Weimar olivat kesällä 1626), maksoi tavalliselle musketöörille seitsemän floriinia kuussa mutta peitsimiehelle kaksi floriinia enemmän. Ratsuväessä ratsastavan arkebusieerin palkka oli 15 floriinia ja raskaasti panssaroidun kyrassieerien 18 floriinia. Upseerien palkat olivat moninkertaisesti enemmän. Kuukausipalkkaan toki liittyi riskejä. Kaikkia kuukausipalkkoja ei maksettu 30 päivän ajalta, vaan tilityskausi saattoi olla jopa kuusi viikkoa (Redlich 1964). Usein kävi niin, että rahapulan takia palkkoja ei maksettu kokonaisina tai edes ollenkaan. Silloin sotilaalla oli yhä mahdollisuus turvautua oman käden oikeuteen ja ryöstää siviileiltä sen, mitä armeija ei hänelle maksanut. Mansfeld oli pahamaineisen tunnettu siitä, että hän katsoi tällaista sotilaan elinkeinoa sormiensa välitse, ellei jopa kannustanut siihen.

 

Kirjeessä mainitaan Jablunkovin solan keisarillinen vartio, jonka sen päällikkö jostain syystä hajautti ja jonka sata sotilasta kaikki siirtyivät Mansfeldin armeijaan. Aikakauden yleisen käytännön mukaan hävinneen osapuolen sotilailla oli mahdollisuus liittyä voittajan rykmenttien riveihin; käytänteellä oli jopa oma vakiintunut termikin, ”alle sijoittaminen” (saks. unterstecken). Se, että sotilaat vaihtoivat oma-aloitteisesti puolta, oli verrattain harvinaisempaa, mutta ei myöskään mitenkään ennenkuulumatonta. Jos Jablunkovin solan vartijoilla ei enää ollut esimiestä, tehtävää tai työsuhdetta, oli verrattain luonnollista ajelehtia lähimmän potentiaalisen työnantajan palvelukseen. Itse asiassa vain alle vuosi aiemmin Saksassa katolisen liigan armeijaa komentanut kreivi Johann Tilly oli valittanut työnantajalleen Baijerin herttua Maximilianille, että liigan sotilaita oli alkanut loikkaamaan alasaksilaisten puolelle armeijan kurjan huoltotilanteen takia. Elisabeth Lukretia myös mainitsee Jablunkovin solan vartioston koostuneen puoliksi ns. hajdukeista. Nämä olivat Unkarissa myöhäiskeskiajalle muodostunut sosiaalinen ryhmä, joka koostui alun perin väestöstä, joka oli paennut turkkilaisia maahanhyökkääjiä Unkarin ja Määrin vuoristoseuduille. Esimodernilla aikakaudella hajdukeista alkoi tulla oma ammattisotilaiden etninen ryhmänsä, joka palveli tyypillisesti pysyvänä varuskuntaväkenä Habsburgien ja osmanien valtakuntien välisellä sotilasrajalla (saks. Militärgrenz). Kolmikymmenvuotisen sodan aikana hajdukit muodostivat Transilvanian kapinallisen ruhtinaan Gabór Bethlenin jalkaväen rungon, joten heidän loikkaamisensa Jablunkovin solan vartiostosta Gabórin liittolaisen riveihin ei liene ollut suurikaan ihme.

 

Armeijoiden palvelukseen päädyttiin paitsi värvättyinä sotilaina ja loikkareina niin myös pakolla. Elisabeth Lukretia viittaa kirjeessään Mansfeldin vaatimukseen saada käyttöönsä kolmesataa työmiestä tietöitä varten. Mansfeldin sotajoukon kaltaiset palkkasoturit olivat kyseenalaisen tunnettuja siitä, että he välttelivät tekemästä raskaita linnoitus- ja rakennustöitä itse. Jostain työvoimaa oli kuitenkin saatava, ja ainoa potentiaalinen työvoimareservi löytyi useimmiten maaseudun ja kaupunkien mies- ja joskus jopa naisväestöstä. Tähän työhön ei niinkään palkattu kuin pakotettu. Pakkotyövoiman sotilaallisesta käyttämisestä löytyi aivan tuoreita esimerkkejä Saksan sotanäyttämöltä. Kun katolisen liigan armeija valtasi Mündenin kaupungin Ala-Saksissa kesäkuussa 1626, se surmasi kaupungissa jopa 2 500 ihmistä, niin puolustajia kuin siviilejäkin. Koska ruumiskasoja ei voinut jättää niille sijoilleen, kreivi Tilly värväsi pakolla kolmesataa paikallista talonpoikaa kuljettamaan ruumiit pois ja hautaamaan ne. Piirittäessään kuukautta myöhemmin Göttingenin kaupunkia Tilly pakotti kolmesataa Harzvuorten kaivostyöläistä kaivamaan miinoitustunneleita kaupungin muurien alle, missä vaarallisessa työssä puolet heistä menehtyi. Jostain syystä vuonna 1626 pakkovärvättyjen työläisten lukumäärä oli lähteiden valossa aina 300. Se saattoikin olla ideaali lukumäärä työvoiman kokoamiselle lyhyessä ajassa ja sen käyttämiselle hyvin vaihtelevan kaltaisissa töissä.     

 

Kirjeensä lopulla Elisabeth Lukretia paljastaa keisarilliselle hoville, ettei Mansfeldin armeija ollut mitenkään hyvässä kunnossa, mitä luonnehdintaa tukee tieto Tescheniin jätetystä komppaniasta, jonka viisikymmentä musketööriä olivat melkein kaikki sairastuneita. Mikään muu tekijä ei surmannutkaan kolmikymmenvuotisen sodan sotilaita niin paljon kuin aikakauden kulkutaudit. Yleisimmät ja lähestulkoon alinomaiset taudit armeijoiden riveissä ja niiden vanavedessä olivat punatauti ja lavantauti. Kummatkin aiheuttivat korkeaa kuumetta, ja niiden erityisoireet olivat ripuli punataudin yhteydessä ja lavantaudissa lamaannuttava lihas- ja pääkipu. 1620-luvun lopulla Euroopassa puhkesi myös tuhoisa paiseruttoepidemia, mutta vuoden 1626 kulkutauti vaikuttaa olleen joko lavantauti tai influenssa tai sitten kummatkin samanaikaisesti. Mansfeldia enemmän epidemiasta vaikutti kärsineen häntä laahustaen takaa ajanut Albrecht von Wallensteinin keisarillinen armeija, joka menetti verrattain lyhyellä marssillaan Elbe-joelta Oderille tuhansia miehiä sairasvuoteeseen. Sleesialainen aikalaiskronikka kertoikin Wallensteinin alikomentaja Johann von Meroden rykmenttien olleen ”enimmäkseen sairaita ja kulkutaudin kyllästämiä.” Mansfeldin ja Wallensteinin armeijat jättivät kulkutaudin jälkeensä Sleesiaan, missä se surmasi elo- ja joulukuun välillä tuhansia ihmisiä.

 

Elisabeth Lukretian kirje ei kerro sitä seikkaa, että Mansfeldin pakkovallan uhreihin lukeutui myös herttuatar itse. Wieniin saapunut uutiskirje kertoi 29. elokuuta 1626, että Mansfeld oli vanginnut herttuatar Elisabeth Lukretian. Vangitsemisen syy saattoi olla herttuattaren sotilaallisesti paljastava kirjeenvaihto Wienin hoville tai sitten sotilasurakoitsija vain halusi kiristää lunnaita Elisabeth Lukretian vaikutusvaltaiselta aviomieheltä ruhtinas Liechtensteinilta. Herttuatarta ei kuitenkaan viety pois Teschenistä, ja kun Mansfeldin sotajoukko lopulta hajaantui lokakuussa, Elisabeth Lukretia palasi takaisin Teschenin hallitsijaksi. Elisabeth Lukretia hallitsi sodan raunioittamaa ruhtinaskuntaansa yksin, sillä vuoteen 1626 osui myös toinen onneton tapahtuma, Elisabeth Lukretian ja hänen miehensä avioero. Tällä oli se seuraus, että Teschenin ruhtinaskunnalla ei ollut ketään muuta laillista perijää kuin Elisabeth Lukretia itse, ja herttuattaren kuoltua vuonna 1653 hänen ruhtinaskuntansa siirtyi hänen ja Liechtensteinin kahden lapsen vastalauseista huolimatta Böömin kuninkaan eli pyhän saksalais-roomalaisen keisarin Ferdinand III:n hallintaan. Tuossa vaiheessa kolmikymmenvuotinen sotakin oli jo ehtinyt loppua, vaikkakin sen vaikutukset ja perinnöt tuntuivat yhä pitkään niin Teschenissä kuin muuallakin Euroopassa.

 

 

 

Kirjallisuutta ja lähteitä

 

Olli Bäckström. (2023). Military Revolution and the Thirty Years War 1618–1648: Aspects of Institutional Change and Decline. Helsinki: Helsinki University Press.

 

Christian Ritter d’Elvert. (1875). Beiträge zur Geschichte der böhmischen Länder, inbesondere Mährens, im siebzehnten Jahrhunderte. iii. Brünn: Carl Winiker.

 

Walter Goetz, toim. (1918). Briefe und Akten zur Geschichte des dreissigjährigen Krieges, neue folge. Die Politik Maximilians I. von Baiern und seiner Verbündeten 1618–1651: 1625, ii:2. Leipzig: R. Oldenbourg Verlag.

 

Julius Krebs, toim. (1885). Acta Publica. Verhandlung und Correspondenzen der schlesischen Fürsten und Stände: Die Jahre 1626–1627, iv. Breslau: Josef Max & Komp.

 

Gottfried Lammert. (1890). Geschichte der Seuchen, Hungers- und Kriegsnoth zur Zeit des dreissigjährigen Krieges. Wiesbaden: J. F. Bergmann.

 

Axel Larsen. (1896). Kejserkrigen: Et Bidrag til de nordiske Rigers Krigshistorie. Kööpenhamina: G. E. C. Gad.

 

Sigismund Latomi. (1626). Relationis Historicae Semestralis Continuatio. Jacobi Franci historische Beschreibung aller Denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa, Hoch- und Nieder-Teutschland, auch in Frankreich, Engelland, Italien, Hispanien, Indien, Schweden, Hungarn, Böhmen, Polen, Preussen, Siebenbürgen, Wallachen, Moldaw, Türcken, ie. vor und hierzwischen nechschverschienener Frankfurter Fastenmessβ biβ auff Herbstmessβ dieses 1626. Jahrs verlauffen und zugetragenv. Frankfurt am Main.

 

John A. Mears. (1988). The Thirty Years’ War, the “General Crisis,” and the Origins of a Standing Professional Army in the Habsburg Monarchy. Central European History 21:2.

 

Julius Otto Opel. (1878). Der niedersächsisch-dänische Krieg: Der dänische Krieg 1624–1626, ii. Magdeburg: Faber’sche Buchdruckerei A. & R. Faber.

 

Geoffrey Parker. (1997). The Thirty Years’ War. Oxon: Routledge.

 

David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

 

J. V. Polišenský. (1971). The Thirty Years War. Lontoo: B. T. Batsford Ltd.

 

J. V. Polišenský. (1978). War and Society in Europe 1618–1648. Cambridge: Cambridge University Press.

 

F. Redlich. (1959). Contributions in the Thirty Years’ War. The Economic History Review, New Series 12:2.

 

Fritz Redlich. (1964). The German Military Enterpriser and His Work Force: A Study in European Economic and Social History, i. Wiesbaden: Franz Steiner Verlag.

 

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Bref från Herman Wrangel med flera generaler. (1898). Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag.

 

Slovak History: Chronology & Lexicon. (2002). Bratislava: Bolchazy-Carducci Publishers.

 

The Appollogie of the Illustrious Prince Ernestus, Earle of Mansfield, &c. Wherein from his first Entertainment, are layd open the Occasions of his Warres in Bohemia, Austria, and the Palatinate, with his faithfull Service to the King of Bohemia. (1622). Heidelberg.