Tuntematonta tuntemattomampi sotaromaani

 

Suomalaisella sotaromaanilla ei voisi olla juuri kurjempaa kohtaloa kuin tulla julkaistuksi samaan aikaan Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kanssa. Näin kuitenkin kävi Jussi Talven sotaromaanille Ystäviä ja vihollisia, joka tuli kirjakauppoihin vain puolitoista kuukautta ennen Tuntematonta sotilasta vuonna 1954. Seuraukset olivat ilmiselvät: Linnan kirja mestattiin heti Helsingin Sanomien arviossa, minkä jälkeen siitä kuitenkin tuli kansan parissa Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen veroinen suosikki ja klassikko. Talven oma suurteos jäi paisuneet mittasuhteet saaneessa kirjasodassa pysyvästi kilpailijan varjoon. Mutta oliko kohtalo ansaittu?

 

Kuuluisassa Helsingin Sanomien arviossaan kriitikko Toini Havu lyttäsi Tuntemattoman sotilaan ”purnaajien sotana” ja vertasi Linnan kirjaa epäedullisesti vähän aiemmin ilmestyneeseen Talven teokseen. Havun arvio on usein ymmärretty konservatiiviseksi reaktioksi liian radikaalina pidettyyn Tuntemattomaan, ja pilapiirtäjä Kari Suomalainen tiivisti kiistan pilakuvaan, jossa suomalainen sodan kirjallisuuskuva jakaantui joko Runebergin ylevään Vänrikki Stooliin tai resuiseen purnaajalaumaan Linnan kirjan sivuilta. Dikotomia on yllättävä, kun lukee Ystäviä ja vihollisia, sillä Talven kirja on jopa rohkeampi ja radikaalimpi sodan tulkinta kuin kuuluisa kilpailijansa. Tämä ristiriita nousee parhaiten esille, kun soveltaa Ystäviin ja vihollisiin ns. kriittistä analyysia, jossa kirjaa jäsennetään sen sisältämien konfliktien ja vastakkainasettelujen kautta.

 

Kriittinen analyysi on helpoin tapa lähestyä mitä tahansa sotaromaania, sillä sota on kirjaimellisesti konflikti vihollisten välillä. Tämä lähtökohta tulee selväksi jo pelkästään Talven kirjan nimestä. Mutta kirjan nimessä on vihollisten lisäksi myös toinen sana, ystävät. Kirjan historiallinen ristiriita nouseekin siitä seikasta, että Suomella oli vuosien 1941 ja 1944 välillä kaksi vihollista ja kaksi ystävää, jotka kummatkin olivat kansallissosialistinen Saksa ja Neuvostoliitto. Tämän asetelman takia kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa suomalaiset tukevat saksalaisten hyökkäystä Aunuksen Karjalassa, jälkimmäisessä osassa ollaan Lapin sodassa. Jäätyneessä Aunuksessa venäläisten kyky sietää tappioita alkaa jo raastaa niin saksalaisten kuin suomalaistenkin aseveljien hermoja. Vihollisen talviseen sissisotaan erikoistuneen eliittiosaston puolestaan huhutaan koostuvan suomalaisista maanmiehistä. Eräässä jälkimmäisen osan kohdassa suomalaisten kolonna hätkähtää taivaalta syöksyviä rynnäkkökoneita, kunnes ymmärtävät siipien punatähtien tarkoittavan muuta kuin hyökkäystä: ystäviä ovat.

 

On siis käynyt toteen leikinlaskumme: ystävät ovat nyt vihollisia, viholliset ystäviä. Merkillistä touhua.

 

Linnan klassikon tunnetuin ristiriita kulkee miehistön ja upseeriston välillä, mihin seikkaan monet Tuntemattoman tunnetuimmat ja mehukkaimmat dialogit liittyvät. Talven kirjassa asia ei ole aivan yhtä yksioikoinen. Kirjan päähenkilö, reservin tykistöupseeri Honka, kohtaa alituista syrjintää kantaupseeristoon kuuluvan esimiehensä taholta, vaikkakin epäreilun kohtelun taustalla vaikuttaa olevan perhesuhteista kummunnut henkilökohtainen kauna eikä niinkään institutionaalinen ylenkatse. Vuosikausien aikana jatkunut kaltoinkohtelu lopulta purkaantuu Lapin sodassa, kun Honka ilmaisee suoranaisen marxistisen tulkintansa asevoimien kaksijakoisesta upseerikunnasta: te kantaupseerit olette patriiseja, me reservinupseerit plebeijejä.

 

Eräs Talven kirjan läpi kulkeva konflikti on luonteeltaan seksuaalinen. Kirjassa tapahtuu suomalaisen upseerin tekemä raiskaus, minkä lisäksi Lapin sodan yhteydessä huhutaan saksalaisten suorittamista seksuaalisen väkivallan spektaakkeleista. Kirjaan mahtuu kaksi naishenkilöä, sairaanhoitajana työskentelevä lotta ja Venäjän karjalainen teinityttö, mutta muualla viitataan lähinnä kotirintaman vaimoihin eikä aina lainkaan positiivisessa valossa: suomalaisten naisten seurustelu saksalaisten ja myöhemmin jopa neuvostoliittolaisten kanssa on aihe, joka kaivelee sotilaita rintamalla. Ystävien ja vihollisten rohkein veto vuonna 1954 on ollut homoseksuaalin sisällyttäminen sotaromaanin henkilögalleriaan; homoseksuaalisuushan oli 1950-luvun Suomessa paitsi tabu niin myös rikos. Tätä se oli ollut tietenkin myös sodan aikana, niin suomalaisten kuin saksalaisten armeijassa, mistä syystä oma seksuaalisuus oli taakka, jota tuli kantaa salassa, jottei se ajautuisi konfliktiin sotilaallisen instituution kanssa.

 

Koko hänen elämänsä oli ollut jo monia vuosia alituisella veitsen terällä. Ennemmin tai myöhemmin tulisi romahdus. Hänen tapauksessaan romahdus merkitsi kuolemaa. Olisi parempi kuolla nyt, hyökkäyksessä – vapautua oman itsensä taakasta, palata takaisin maaksi, tuhkaksi palaa. Alkuaineista, energiasta, joka ei milloinkaan häviä, voitaisiin luoda uusi yksilö, parempi kokonaisuus, ehjä sielu…Mutta tuskankin keskellä oli ollut ihanaa elää, ihanaa toteuttaa itseään.

 

Lähes kaikissa sotaromaaneissa kulkee ristiriita kuolemanpelon ja tappamisen halun välillä, ja niin myös Talven kirjassa. Nuori sotilas kamppailee väkivaltaisen kuoleman pelon kanssa, kun taas vakavasti alkoholisoitunutta upseeria vainoaa asteittainen kaatuminen omaan addiktioon. Ensimmäisen lapsensa saanut vastavihitty upseeri haluaa vain selvitä sodan loppunäytöksestä hengissä, ja miehistön aliupseeri säästää sodasta piittaamatta systemaattisesti rahaa rakentaakseen sodan jälkeen talon itselleen ja perheelleen. Talvella on oma vastineensa Tuntemattoman Rokalle, mutta evakkokarjalaisen sijasta Talven hahmo on romani – siinäkin eräs vähemmistö, joka ei ennen Talven kirjaa juuri esiintynyt suomalaisessa sotakirjallisuudessa. Toki Ystäviin ja vihollisiin mahtuu myös sotakirjallisuuden klisee, sadistinen SS-mies, joka vain nauttii tappamisesta ja jopa siinä määrin, ettei välitä, osuuko hänen kiväärinsä kiikaritähtäimeen venäläinen, suomalainen tai toinen saksalainenkin. Kuolema sodassa on toki sattumanvarainen, kuten muutaman hahmon kohdalla pääsemme oppimaan. Eräs kuolema on graafisuudessaan sitä luokkaa, että se voisi löytää paikkansa myös kauhukirjallisuuden sivuilta.

 

Ystävien ja vihollisten luettuaan näyttäytyy vuoden 1954 ”kirjojen jatkosota” sangen hämmentävänä ilmiönä. Sen sijaan, että olisi lytännyt dialektiikan kyllästämän Ystävät ja viholliset wokena, intersektionaalisuutena ja kulttuurimarxismina (niin kuin epäilemättä tänä päivänä kävisi), sama kriitikko, joka nuiji Tuntemattoman kuitenkin ylisti Ystäviä ja vihollisia ”monumentaaliseksi, suurimittaiseksi sotaromaaniksi, jota meillä ei aikoihin hevillä ylitettäne.” Tämä siis siitäkin huolimatta, että Linnan kirja oli Talvea merkittävästi häveliäämpi, sovinnaisempi eikä poliittisuudessaan Ystäviä ja vihollisia juurikaan epäisänmaallisempi (myös Talven kirjassa sivalletaan ohimennen Mannerheimia). Syy Tuntemattoman sotilaan ja Ystävien ja vihollisten vastaanottaman kirjallisuuskritiikin ristiriitaisuuteen saattaakin löytyä tyylistä eikä niinkään sisällöstä. Talven henkilögalleriaan lukeutuneen alkoholisoituneen komendantin synkät yksinpuhelut tuovat mieleen Dostojevskin klassikot, kun taas Talven metatason tapa kuvata sotalaitosta liikkuvana, hengittävänä ja elollisena ilmiönä sisältää selkeitä viitteitä Tolstoin Sotaan ja rauhaan, epäilemättä sotakirjallisuuden kaikkein ylittämättömimpään ja suurimittaisimpaan suurteokseen. Käänteisesti Linna valitsi Tuntemattoman sotilaan esitystavaksi näytelmällisen muodon, jossa teksti koostuu aivan voittopuolisesti henkilöiden dialogista vailla introspektion tai metakerronnan tasoja (jälkimmäistä esiintyy vähemmän leikellyssä Sotaromaanissa). Siinä, missä Talven verrokit löytyvät maailmankirjallisuuden klassikoista, Linnan selkein inspiroija on ollut Aleksis Kivi; Tuntematon sotilas onkin oikeastaan Nummisuutarit juoksuhaudassa, mikä epäilemättä selittää Tuntemattoman sotilaan horjumattoman aseman kesäteatterien ikisuosikkina. Tämä sotaromaanigenren rahvaanomaistaminen saattoi olla se perimmäinen syy, miksi kirjallisuuskriitikot ylistivät Ystäviä ja vihollisia ja kansa rakasti Tuntematonta sotilasta.

 

Suuren yleisön unohtaman Ystävien ja vihollisten renessanssi saa epäilemättä edelleen odottaa omaa aikaansa.

 

 

Jussi Talvi. (1985). Ystäviä ja vihollisia. Helsinki: Kirjayhtymä, 373 s. Ilmestyi ensimmäisen kerran 1954.