NME - rocklehden tarina

 

Alussa oli harmonikkamania. On epäselvää, mistä villitys sai alkunsa, mutta kun harmonikkavalmistaja Hohner järjesti harmonikkamessut vuonna 1932, yli 40,000 innokasta fania tunki Westminster Central Hallin tiloihin Lontoossa kuulemaan sellaisia esiintyjiä kuin Don Porto & Novelty Accordions. Pian eksoottisesti pukeutuneet harmonikkabändit esiintyivät muuallakin Englannissa, ja instrumentin suosion kasvaessa se sai vuonna 1935 oman lehtensäkin nimeltä Accordion Times. Sodan aikana harmonikkabuumi laantui ja Accordion Times ajautui taloudellisiin vaikeuksiin. Lehti ja sen toimittajat löysivät pelastuksen fuusioitumalla uuden lehden kanssa, joka ei ilmestynyt enää satunnaisesti vaan viikoittain, ja joka tarjoili sisältöä muillekin ammattimuusikoille kuin harmonikan soittajille. Uuden lehden nimi oli Musical Express: Incorporating Accordion Times.

 

New Musical Expressin entinen (ja nyt jo valitettavasti edesmennyt) toimittaja Pat Long hakee näin kaukaa historiasta vauhtia kertoakseen tarinan työpaikastaan ja Britannian kiistattomasti tunnetuimmasta ja tärkeimmästäkin pop ja rock musiikin ajankohtaislehdestä. NME:n historia on samalla myös historia rockmusiikista itsestään niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Muusikoiden ammattilehti Musical Express onkin informatiivisin mahdollinen kiintopiste luoda ymmärrystä populaarikulttuurin synnystä toisen maailmansodan jälkeen. Musical Expressin alkutaipaleella 1940-luvun jälkipuoliskolla musiikin kaupallinen kuluttaja osti yhä nuottivihkoja eikä niinkään savikiekkoja, jotka olivat hankalasti käsiteltäviä, hauraita ja vaativat soittimen, jonka äänentoisto ei ollut kaksinenkaan. Jos aikakauden iskelmiä ei soittanut tai laulanut itse, niitä saattoi kuulla lähinnä konserteissa tai satunnaisina soittoina radion rajallisessa ohjelmatarjonnassa.

 

Mutta pian asiat alkoivat muuttumaan ripeästi ja monella rintamalla samanaikaisesti. Uudenlaiset vinyylilevyt olivat helpompia ja halvempia valmistaa sekä kompaktimpia käyttää kuin vanhat savikiekot, mikä kasvatti musiikkiäänitteiden markkinoita. Vaikka kansallinen radioyhtiö BBC soitti edelleen voittopuolisesti klassista musiikkia ja satunnaisesti jazzia, Radio Luxembourg, 1920-luvulta saakka englanninkielistä ohjelmaa lähettänyt ulkomainen asema, löysi itselleen uuden markkinaraon populaarimusiikista ja aikakauden nousevista tähdistä, kuten Frank Sinatrasta, Nat King Colesta ja Bing Crosbystä. Tähän saumaan osui myös pahoihin velkoihin ajautunut Musical Express, jonka osti visionäärinen showbisnesmies Maurice Kinn vuonna 1952. Brändättyään lehden uudeksi versioksi aiemmasta, kirjaimellisesti vain nimellä New Musical Express, Kinn löysi journalistisen kultakimpaleen hittilistojen laatimisesta. Syntyi kaupallisen menestyksen kierre, jossa levy-yhtiöt promovoivat artistejaan hittilistoja laativalle Kinnille, joka puolestaan markkinoi listojaan, lehteään ja levy-yhtiöiden musiikkiartisteja Radio Luxembourgin ääniaalloilla. Kun nuorison suosima rockmusiikki löi itsensä läpi 1950-luvun lopulla, NME asemoitui juuri uuden musiikkityylin ja sitä rakastavan nuorison ensisijaiseksi paperimediaksi.

 

Rockin vallankumouksesta ei alkanut Kinnin lehdelle menestyskertomusta vaan ihan pelkkä kertomus ylä- ja alamäkineen. Ensimmäinen aallonpohja koitti jo 60-luvun vaihteessa, jolloin rockpioneerit Ritchie Valens ja Buddy Holly olivat traagisesti kuolleet samassa lento-onnettomuudessa, ja rockin kuningas Elvis Presley oli puolestaan tekemässä siirtymää musiikista elokuviin. Mediassa puhuttiin täydellä tietäväisyydellä koko rockmusiikin kuolemasta pelkkänä ohimenevänä villityksenä, ja liian varman päälle pelannut Kinn teki päätöksen myydä oman omistuksensa lehdestä mediajätti IPC:lle – ainoana reunaehtona se, että hän sai itse edelleen jatkaa NME:n päätoimittajana. Pari viikkoa myynnin jälkeen The Beatles julkaisi ensimmäisen singlensä Love Me Do, ja Kinn tajusi tehneensä hirvittävän virhearvion. Rock oli kaikkea muuta kuin kuollut.

 

Beatlesien ilmaantumisesta alkaa NME:n tarinan merkittävin kaari, joka jatkui vuosituhannen vaihteeseen. Sinne katkeaa myös Longin kerronta, vaikka hän itse ehti työskennellä lehdessä 2000-luvulla. Long kuitenkin kirjoittaa NME.n historiaa eikä omaelämäkertaa, joten aikarajaus on looginen ja ymmärrettävä. Rockmusiikki kehittyi vauhdilla 1960-luvulla, joten myös siitä kertovan journalismin oli pysyttävä kehityskulun mukana. 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa mukaan ilmestyivät lehden legendaarisimmat toimittajat Charles Saar Murray, Mick Farren ja Nick Kent, 70-luvun puolivälissä vielä Tony Parsons ja Julie Burchill. Heidän rockjournalismillaan oli kaksi merkittävää ominaispiirrettä. Ensinnäkään toimittajien uusi sukupolvi ei enää kirjoittanut toteavia mainospuffeja (”Things are really looking up for…”), vaan vaikutteita haettiin aikakauden proosan amerikkalaisilta kärkinimiltä Norman Mailerilta, Truman Capotelta, Tom Wolfelta ja Hunter S. Thompsonilta. Tässä ”uudessa journalismissa” tarinan keskelle ei kirjoitettu artistia tai bändiä vaan rocktoimittaja itse. Tästä seurasi toinen rockjournalismin ominaispiirre eli toimittajan ja rocktähden rajan hämärtyminen. Toimittajat eivät olleet pelkästään hyvissä vaan jopa läheisissä väleissä rockmuusikkojen kanssa. Toimittajat ja artistit ryyppäsivät ja vetivät huumeita yhdessä, ja joskus mentiin vielä intiimiempien kanssakäymisten tasolle. Hedonismi ja egoismi vetosivat nuoreen lukijakuntaan ja tekivät NME:n toimittajista omanlaisiaan rocktähtiä.

 

70-luvun lopun punkvallankumouksesta alkoi NME:n eräänlainen toinen elämä. Aluksi vähän jälkijunassa jarrutellut NME sitoutui uuden musiikkityylilajin suosijaksi ja edistäjäksi. Tämä eetos kantoi 80-luvulla vielä ns. New Wave -musiikin piiriin, ja lehdestä tuli tulenkantaja eräille 80-luvun rockmusiikin brittiläisille suunnannäyttäjille, kuten The Jamin Paul Wellerille ja erityisesti The Smithsin Steven Morrisseylle. Toisaalta lehteen versoi 80-luvulla myös kaksi ongelmallista suuntausta, epäselvä kirjoitustyyli ja vasemmalle kallellaan ollut voimakas politisoituminen. Uuden sukupolven rockjournalistit Ian Penman ja Paul Morley olivat innostuneempia enemmän poststrukturalistisesta filosofiasta kuin mistään yhdestä nimenomaisesta bändistä tai musiikkisuuntauksesta, ja heidän monitasoinen ja sanoilla leikittelevä kirjoitustyylinsä ammensi vaikutteita Roland Barthesin, Michel Foucaultin ja Jacques Derridan tuotannosta sekä koko frankfurtilaisen sosiologian perinteestä. Ongelmana oli, että monet kollegat pitivät kirjoitustyyliä mahtailevana ja paskantärkeänä, kun taas nuorella lukijakunnalla ei ollut juuri mahdollisuuksia päästä siihen sisälle. Politiikan saralla NME sitoutui vahvasti vasemmiston ja ammattiyhdistysten Red Wedge -liikkeeseen sekä tuki vaaleissa näkyvästi työväenpuolue Labourin ehdokas Neil Kinnockia. Yhden puolueen taakse asettuminen voi olla lehdelle hyvä liike silloin, kun puolue voittaa vaaleja, mutta Margaret Thatcherin Britanniassa konservatiivien valta-asema säilyi vankkumattomana koko 80-luvun ajan. Red Wedge -assosiaatio puolestaan kiristi välejä lehden toimittajien ja sen omistajan eli IPC:n ostaneen Reed Internationalin kanssa ja johti lopulta päätoimittajan ja journalistikunnan vaihdoksiin. Toisaalta kaikkia NME:n nimekkäitä journalisteja poliittiset kuohunnat eivät juuri hetkauttaneet, sillä lehteen oli muotoutunut jo 60-luvun lopulla vahva free lance -journalismin perinne.

 

80-luvun loppua leimasivat musiikillisten ja journalististen kuppikuntien heimosodat. Lehden sisällä aiheutti ristiriitaa uudenlainen Amerikasta rantautunut popmusiikki, jossa musiikkia ei tehty enää niinkään perinteisillä soittimilla kuin syntetisaattoreilla, rumpukoneilla ja vinyylien sämpläämisellä. House ja hiphop olivat saapuneet rockmusiikin areenalle ja haastoivat perinteiset kitarabändit, joilla niilläkin oli yhä oma vankka kannattajakuntansa. 90-luvulle tultaessa kitaralinja lopulta voitti lehden portteja kolkutelleet hiphopparien laumat, mihin lopputulokseen vaikutti lopulta musiikillista estetiikkaa enemmän lehden halu esiintyä uusien bändien ja artistien löytäjänä kuin vain niistä raportoijina. Ilmiön taustalla vaikutti brittiläisen musiikkibisneksen sirpaloituminen lukuisten itsenäisten levy-yhtiöiden välille, mikä teki näiden ns. indiebändien ennakoimisesta ja arvioimisesta aiempaa haastavampaa. Lehden ulkopuolella puolestaan kiihtyi sota perinteistä arkkivihollista eli Melody Makeria vastaan. Melody Maker oli vielä 60-luvun lopulla pitäytynyt enemmän jazz- kuin rocklehtenä, ja 70-luvulla sen journalistinen mielenkiinto kohdistui enemmän kuivakkaisiin progebändeihin kuin David Bowien ja Marc Bolanin kaltaisiin värikkäisiin rocktähtiin, joiden suosiossa NME silloin paistatteli. 80-luvun lopulla Melody Maker pääsi kuitenkin NME:tä paremmin indiemusiikin kelkkaan ja oli ensimmäisenä oivaltamassa seattlelaisen Nirvanan ja sen perässä seuranneen grungen merkityksen. Melody Makerin toimittajien uudenlainen ylimielisyys suututti NME:n kollegoita niin pahasti, ettei nyrkkitappeluiltakaan vältytty.

 

NME:n viimeinen nousu tapahtui 90-luvun puolivälissä niin sanotun brittipopin tiimoilta. Aluksi lehdessä ei ollut ymmärretty juuri lainkaan muita brittipopin edustajia kuin lontoolaista Suedea, ja erityisesti manchesterilaisen Oasiksen suosion potentiaalisuus jäi lehdeltä kokonaan huomaamatta. Kuitenkin, kun Oasiksen ja lontoolaisen Blurin kilvoittelu eskaloitui kilpailevien singlejen sodaksi vuonna 1995, viikoittain edelleen ilmestynyt NME tarttui ensimmäisenä musiikkilehtenä tähän bändien taistoon ja raportoi siitä paitsi Britanniassa niin myös kansainvälisellä areenalla. Vuoden ajan suurin piirtein kaikki tieto, mitä oli ongittavissa brittipop -skenen sisäisestä dramatiikasta, siivilöityi yleisölle ja muille medioille juuri NME:n sivujen kautta.

 

Pat Longin kertomus katkeaa vuosituhannen vaihteeseen jo siitäkin syystä, että internetin vaikutus rockjournalismiin oli tuolloin mullistava. NME oli aivan ensimmäisiä lehtiä Britanniassa, joka ryhtyi väsäämään itselleen nettisivuja 90-luvun puolivälissä, vaikkeivat lehden tuolloiset toimittajat edes kunnolla ymmärtäneet, mikä nettisivu ylipäätään oli. Verkkolehti perustettiin jo vuonna 1996, ja kehityksen jälkijunaan tippunut Melody Maker yhdistettiin arkkiviholliseensa vuonna 2000. Pikainen tarkistus paljastaa NME:n säilyneen verkkolehtenä tähän päivään saakka, ja sen sisältö koostuu verkkosivujen perusteella paitsi musiikista niin myös elokuvista, tv-sarjoista ja konsolipeleistä uutisoinnista.

 

Pat Longin kirjoittama historia NME:stä on jopa niin kiinnostava, että kirja tuntuu loppuvan kesken. Kertomuksen pitäminen tiivistettynä ja toimituksellisiin linjauksiin keskittyvänä on kuitenkin mahdollistanut välttämään sen karikon, että Long olisi sortunut juoruilemaan rockartisteista tai kirjoittamaan ylipäätään bändien eikä NME:n historiaa. Kun toimittajat nykymaailmassa vaikuttavat kärsivän alinomaisesta muistisairaudesta, tilaa ja tilausta johdonmukaisille journalismin historian kartoituksille on enemmän kuin sellaiseen työhön tarttujia.

 

 

Pat Long. (2012). The History of the NME: High Times and Low Lives at the World’s Most Famous Music Magazine. Lontoo: Portico. 240 s.