NME - rocklehden tarina

 

Alussa oli harmonikkamania. On epäselvää, mistä villitys sai alkunsa, mutta kun harmonikkavalmistaja Hohner järjesti harmonikkamessut vuonna 1932, yli 40,000 innokasta fania tunki Westminster Central Hallin tiloihin Lontoossa kuulemaan sellaisia esiintyjiä kuin Don Porto & Novelty Accordions. Pian eksoottisesti pukeutuneet harmonikkabändit esiintyivät muuallakin Englannissa, ja instrumentin suosion kasvaessa se sai vuonna 1935 oman lehtensäkin nimeltä Accordion Times. Sodan aikana harmonikkabuumi laantui ja Accordion Times ajautui taloudellisiin vaikeuksiin. Lehti ja sen toimittajat löysivät pelastuksen fuusioitumalla uuden lehden kanssa, joka ei ilmestynyt enää satunnaisesti vaan viikoittain, ja joka tarjoili sisältöä muillekin ammattimuusikoille kuin harmonikan soittajille. Uuden lehden nimi oli Musical Express: Incorporating Accordion Times.

 

New Musical Expressin entinen (ja nyt jo valitettavasti edesmennyt) toimittaja Pat Long hakee näin kaukaa historiasta vauhtia kertoakseen tarinan työpaikastaan ja Britannian kiistattomasti tunnetuimmasta ja tärkeimmästäkin pop ja rock musiikin ajankohtaislehdestä. NME:n historia on samalla myös historia rockmusiikista itsestään niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Muusikoiden ammattilehti Musical Express onkin informatiivisin mahdollinen kiintopiste luoda ymmärrystä populaarikulttuurin synnystä toisen maailmansodan jälkeen. Musical Expressin alkutaipaleella 1940-luvun jälkipuoliskolla musiikin kaupallinen kuluttaja osti yhä nuottivihkoja eikä niinkään savikiekkoja, jotka olivat hankalasti käsiteltäviä, hauraita ja vaativat soittimen, jonka äänentoisto ei ollut kaksinenkaan. Jos aikakauden iskelmiä ei soittanut tai laulanut itse, niitä saattoi kuulla lähinnä konserteissa tai satunnaisina soittoina radion rajallisessa ohjelmatarjonnassa.

 

Mutta pian asiat alkoivat muuttumaan ripeästi ja monella rintamalla samanaikaisesti. Uudenlaiset vinyylilevyt olivat helpompia ja halvempia valmistaa sekä kompaktimpia käyttää kuin vanhat savikiekot, mikä kasvatti musiikkiäänitteiden markkinoita. Vaikka kansallinen radioyhtiö BBC soitti edelleen voittopuolisesti klassista musiikkia ja satunnaisesti jazzia, Radio Luxembourg, 1920-luvulta saakka englanninkielistä ohjelmaa lähettänyt ulkomainen asema, löysi itselleen uuden markkinaraon populaarimusiikista ja aikakauden nousevista tähdistä, kuten Frank Sinatrasta, Nat King Colesta ja Bing Crosbystä. Tähän saumaan osui myös pahoihin velkoihin ajautunut Musical Express, jonka osti visionäärinen showbisnesmies Maurice Kinn vuonna 1952. Brändättyään lehden uudeksi versioksi aiemmasta, kirjaimellisesti vain nimellä New Musical Express, Kinn löysi journalistisen kultakimpaleen hittilistojen laatimisesta. Syntyi kaupallisen menestyksen kierre, jossa levy-yhtiöt promovoivat artistejaan hittilistoja laativalle Kinnille, joka puolestaan markkinoi listojaan, lehteään ja levy-yhtiöiden musiikkiartisteja Radio Luxembourgin ääniaalloilla. Kun nuorison suosima rockmusiikki löi itsensä läpi 1950-luvun lopulla, NME asemoitui juuri uuden musiikkityylin ja sitä rakastavan nuorison ensisijaiseksi paperimediaksi.

 

Rockin vallankumouksesta ei alkanut Kinnin lehdelle menestyskertomusta vaan ihan pelkkä kertomus ylä- ja alamäkineen. Ensimmäinen aallonpohja koitti jo 60-luvun vaihteessa, jolloin rockpioneerit Ritchie Valens ja Buddy Holly olivat traagisesti kuolleet samassa lento-onnettomuudessa, ja rockin kuningas Elvis Presley oli puolestaan tekemässä siirtymää musiikista elokuviin. Mediassa puhuttiin täydellä tietäväisyydellä koko rockmusiikin kuolemasta pelkkänä ohimenevänä villityksenä, ja liian varman päälle pelannut Kinn teki päätöksen myydä oman omistuksensa lehdestä mediajätti IPC:lle – ainoana reunaehtona se, että hän sai itse edelleen jatkaa NME:n päätoimittajana. Pari viikkoa myynnin jälkeen The Beatles julkaisi ensimmäisen singlensä Love Me Do, ja Kinn tajusi tehneensä hirvittävän virhearvion. Rock oli kaikkea muuta kuin kuollut.

 

Beatlesien ilmaantumisesta alkaa NME:n tarinan merkittävin kaari, joka jatkui vuosituhannen vaihteeseen. Sinne katkeaa myös Longin kerronta, vaikka hän itse ehti työskennellä lehdessä 2000-luvulla. Long kuitenkin kirjoittaa NME.n historiaa eikä omaelämäkertaa, joten aikarajaus on looginen ja ymmärrettävä. Rockmusiikki kehittyi vauhdilla 1960-luvulla, joten myös siitä kertovan journalismin oli pysyttävä kehityskulun mukana. 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa mukaan ilmestyivät lehden legendaarisimmat toimittajat Charles Saar Murray, Mick Farren ja Nick Kent, 70-luvun puolivälissä vielä Tony Parsons ja Julie Burchill. Heidän rockjournalismillaan oli kaksi merkittävää ominaispiirrettä. Ensinnäkään toimittajien uusi sukupolvi ei enää kirjoittanut toteavia mainospuffeja (”Things are really looking up for…”), vaan vaikutteita haettiin aikakauden proosan amerikkalaisilta kärkinimiltä Norman Mailerilta, Truman Capotelta, Tom Wolfelta ja Hunter S. Thompsonilta. Tässä ”uudessa journalismissa” tarinan keskelle ei kirjoitettu artistia tai bändiä vaan rocktoimittaja itse. Tästä seurasi toinen rockjournalismin ominaispiirre eli toimittajan ja rocktähden rajan hämärtyminen. Toimittajat eivät olleet pelkästään hyvissä vaan jopa läheisissä väleissä rockmuusikkojen kanssa. Toimittajat ja artistit ryyppäsivät ja vetivät huumeita yhdessä, ja joskus mentiin vielä intiimiempien kanssakäymisten tasolle. Hedonismi ja egoismi vetosivat nuoreen lukijakuntaan ja tekivät NME:n toimittajista omanlaisiaan rocktähtiä.

 

70-luvun lopun punkvallankumouksesta alkoi NME:n eräänlainen toinen elämä. Aluksi vähän jälkijunassa jarrutellut NME sitoutui uuden musiikkityylilajin suosijaksi ja edistäjäksi. Tämä eetos kantoi 80-luvulla vielä ns. New Wave -musiikin piiriin, ja lehdestä tuli tulenkantaja eräille 80-luvun rockmusiikin brittiläisille suunnannäyttäjille, kuten The Jamin Paul Wellerille ja erityisesti The Smithsin Steven Morrisseylle. Toisaalta lehteen versoi 80-luvulla myös kaksi ongelmallista suuntausta, epäselvä kirjoitustyyli ja vasemmalle kallellaan ollut voimakas politisoituminen. Uuden sukupolven rockjournalistit Ian Penman ja Paul Morley olivat innostuneempia enemmän poststrukturalistisesta filosofiasta kuin mistään yhdestä nimenomaisesta bändistä tai musiikkisuuntauksesta, ja heidän monitasoinen ja sanoilla leikittelevä kirjoitustyylinsä ammensi vaikutteita Roland Barthesin, Michel Foucaultin ja Jacques Derridan tuotannosta sekä koko frankfurtilaisen sosiologian perinteestä. Ongelmana oli, että monet kollegat pitivät kirjoitustyyliä mahtailevana ja paskantärkeänä, kun taas nuorella lukijakunnalla ei ollut juuri mahdollisuuksia päästä siihen sisälle. Politiikan saralla NME sitoutui vahvasti vasemmiston ja ammattiyhdistysten Red Wedge -liikkeeseen sekä tuki vaaleissa näkyvästi työväenpuolue Labourin ehdokas Neil Kinnockia. Yhden puolueen taakse asettuminen voi olla lehdelle hyvä liike silloin, kun puolue voittaa vaaleja, mutta Margaret Thatcherin Britanniassa konservatiivien valta-asema säilyi vankkumattomana koko 80-luvun ajan. Red Wedge -assosiaatio puolestaan kiristi välejä lehden toimittajien ja sen omistajan eli IPC:n ostaneen Reed Internationalin kanssa ja johti lopulta päätoimittajan ja journalistikunnan vaihdoksiin. Toisaalta kaikkia NME:n nimekkäitä journalisteja poliittiset kuohunnat eivät juuri hetkauttaneet, sillä lehteen oli muotoutunut jo 60-luvun lopulla vahva free lance -journalismin perinne.

 

80-luvun loppua leimasivat musiikillisten ja journalististen kuppikuntien heimosodat. Lehden sisällä aiheutti ristiriitaa uudenlainen Amerikasta rantautunut popmusiikki, jossa musiikkia ei tehty enää niinkään perinteisillä soittimilla kuin syntetisaattoreilla, rumpukoneilla ja vinyylien sämpläämisellä. House ja hiphop olivat saapuneet rockmusiikin areenalle ja haastoivat perinteiset kitarabändit, joilla niilläkin oli yhä oma vankka kannattajakuntansa. 90-luvulle tultaessa kitaralinja lopulta voitti lehden portteja kolkutelleet hiphopparien laumat, mihin lopputulokseen vaikutti lopulta musiikillista estetiikkaa enemmän lehden halu esiintyä uusien bändien ja artistien löytäjänä kuin vain niistä raportoijina. Ilmiön taustalla vaikutti brittiläisen musiikkibisneksen sirpaloituminen lukuisten itsenäisten levy-yhtiöiden välille, mikä teki näiden ns. indiebändien ennakoimisesta ja arvioimisesta aiempaa haastavampaa. Lehden ulkopuolella puolestaan kiihtyi sota perinteistä arkkivihollista eli Melody Makeria vastaan. Melody Maker oli vielä 60-luvun lopulla pitäytynyt enemmän jazz- kuin rocklehtenä, ja 70-luvulla sen journalistinen mielenkiinto kohdistui enemmän kuivakkaisiin progebändeihin kuin David Bowien ja Marc Bolanin kaltaisiin värikkäisiin rocktähtiin, joiden suosiossa NME silloin paistatteli. 80-luvun lopulla Melody Maker pääsi kuitenkin NME:tä paremmin indiemusiikin kelkkaan ja oli ensimmäisenä oivaltamassa seattlelaisen Nirvanan ja sen perässä seuranneen grungen merkityksen. Melody Makerin toimittajien uudenlainen ylimielisyys suututti NME:n kollegoita niin pahasti, ettei nyrkkitappeluiltakaan vältytty.

 

NME:n viimeinen nousu tapahtui 90-luvun puolivälissä niin sanotun brittipopin tiimoilta. Aluksi lehdessä ei ollut ymmärretty juuri lainkaan muita brittipopin edustajia kuin lontoolaista Suedea, ja erityisesti manchesterilaisen Oasiksen suosion potentiaalisuus jäi lehdeltä kokonaan huomaamatta. Kuitenkin, kun Oasiksen ja lontoolaisen Blurin kilvoittelu eskaloitui kilpailevien singlejen sodaksi vuonna 1995, viikoittain edelleen ilmestynyt NME tarttui ensimmäisenä musiikkilehtenä tähän bändien taistoon ja raportoi siitä paitsi Britanniassa niin myös kansainvälisellä areenalla. Vuoden ajan suurin piirtein kaikki tieto, mitä oli ongittavissa brittipop -skenen sisäisestä dramatiikasta, siivilöityi yleisölle ja muille medioille juuri NME:n sivujen kautta.

 

Pat Longin kertomus katkeaa vuosituhannen vaihteeseen jo siitäkin syystä, että internetin vaikutus rockjournalismiin oli tuolloin mullistava. NME oli aivan ensimmäisiä lehtiä Britanniassa, joka ryhtyi väsäämään itselleen nettisivuja 90-luvun puolivälissä, vaikkeivat lehden tuolloiset toimittajat edes kunnolla ymmärtäneet, mikä nettisivu ylipäätään oli. Verkkolehti perustettiin jo vuonna 1996, ja kehityksen jälkijunaan tippunut Melody Maker yhdistettiin arkkiviholliseensa vuonna 2000. Pikainen tarkistus paljastaa NME:n säilyneen verkkolehtenä tähän päivään saakka, ja sen sisältö koostuu verkkosivujen perusteella paitsi musiikista niin myös elokuvista, tv-sarjoista ja konsolipeleistä uutisoinnista.

 

Pat Longin kirjoittama historia NME:stä on jopa niin kiinnostava, että kirja tuntuu loppuvan kesken. Kertomuksen pitäminen tiivistettynä ja toimituksellisiin linjauksiin keskittyvänä on kuitenkin mahdollistanut välttämään sen karikon, että Long olisi sortunut juoruilemaan rockartisteista tai kirjoittamaan ylipäätään bändien eikä NME:n historiaa. Kun toimittajat nykymaailmassa vaikuttavat kärsivän alinomaisesta muistisairaudesta, tilaa ja tilausta johdonmukaisille journalismin historian kartoituksille on enemmän kuin sellaiseen työhön tarttujia.

 

 

Pat Long. (2012). The History of the NME: High Times and Low Lives at the World’s Most Famous Music Magazine. Lontoo: Portico. 240 s.

Vietnamin sodan esihistoriaa

 

Virallisen vietnamilaisen kronologian mukainen ns. toinen Indokiinan sota (1955–1975), jossa vastapuolina olivat kommunistinen Pohjois-Vietnam, nimellisesti tasavaltalainen Etelä-Vietnam, Yhdysvallat ja Etelä-Vietnamin sisäinen kansallinen vapautusrintama eli Viet Cong, on suurelle yleisölle tuttu lukuisten elokuvien, televisiosarjojen, dokumenttien ja vaihtelevatasoisten tieto- ja romaanikirjojen ansiosta. Se, mistä kuitenkin tiedetään yleisesti paljon vähemmän, on ensimmäinen Indokiinan sota, jota käytiin vuodesta 1945 alkaen, ellei jopa aikaisemmin. Tämän ajanjakson historiakirjoista vakiintunein klassikko on yhäkin Bernard Fallin Street Without Joy: Indochina at War 1946–1954 (Harrisburg, 1961), jonka kirjoittaja oli kuvaamansa sodan tapahtumien todistaja ja jopa niihin osallistuja. Fallin tutkimuksellisen panoksen tragiikkaa alleviivaa se, että kirjoittaja sai itse surmansa kulkiessaan amerikkalaisen merijalkaväen mukana Huen kaupunkitaisteluissa vuonna 1967. Kolmetoista vuotta sitten Fallin kiistaton perusteos sai kuitenkin haastajan Fredrik Logevallin painavasta järkäleestä Embers of War: The Fall of an Empire and the Making of America’s Vietnam (New York, 2012), joka alaotsikostaan huolimatta ei suinkaan keskity Yhdysvaltoihin vaan kuvaa ensimmäistä Indokiinan sotaa eniten sen pääprotagonistien eli kommunistisen Viet Minhin ja Ranskan neljännen tasavallan perspektiivistä. Yhdysvalloilla on toki tässäkin kerronnassa koko ajan merkittävä sivurooli.

 

Indokiinan sodasta kertovat historiat alkavat usein jostain anekdootista, ja se anekdootti on usein sama: Nguyen Sinh Cung alias Nguyen Tat Thanh alias Nguyen Ai Quoc alias Ho Tši Minh seisomassa Quai d’Orsayn ulkopuolella Pariisissa kesäkuussa 1919 odottamassa mahdollisuutta kohdata Yhdysvaltain silloinen presidentti Woodrow Wilson voidakseen esittää tälle vetoomuksen Vietnamin itsenäisyyden puolesta. Logevall ohittaa kuitenkin tämän aloitusanekdootin ja tarjoaa toisen historian hahmon ja toisen ajankohdan: kongressiedustaja John F. Kennedyn vierailemassa Saigonissa lokakuussa 1951 ja haastattelemassa epävirallisesti paikallisia viranomaisia ja asiantuntijoita epävakaan sotilaallisen tilanteen kehittymisestä. Ja Kennedyn saamat tiedot olivat tuolloin vähintäänkin huolta herättäviä. Viet Minh oli kaapannut koko kansallisen itsenäisyysliikkeen itselleen, mistä seurasi lähes loputon virta rekryyttejä sen riveihin. Viet Minhin sotilaallista kyvykkyyttä lisäsi pohjoisten vuoristosolien hallinta, joiden kautta liikkeelle kulki materiaalista apua Maon kommunistisesta Kiinasta. Entä missä valossa vietnamilaiset näkivät Yhdysvallat, Kennedy uskaltautui kysymään uutistoimisto AP:n paikalliselta toimituspäälliköltä. Huonossa, kuului vastaus. Vielä maailmansodan jälkimainingeissa Amerikkaa oli arvostettu sen antikolonialististen periaatteiden vuoksi, mutta sittemmin Yhdysvaltain runsas tuki ranskalaisille siirtomaaherroille oli saanut vietnamilaiset suorastaan vihaamaan amerikkalaisia.

 

Logevall avaa kirjassaan selkeästi Vietnamin historiallisia rakenteita, joita ilman Indokiinan sodan kehityskulkua ei voi ymmärtää. Ranskan Indokiina oli suuri kokonaisuus, josta Vietnam oli vain yksi osa Kambodžan ja Laosin ohella. Kaikki kolme olivat muodollisesti omia kuningaskuntiaan, mutta niitä johti todellisuudessa ranskalainen kenraalikuvernööri Hanoista käsin. Se maa, joka nyt tunnetaan Vietnamina, oli sekin hajaantunut kolmeen eri osaan: tulevaa Pohjois-Vietnamia vastasi alueellisesti Tonkin, ja sen eteläpuolelta alkava pitkä ylänkömaa oli Annam. Aivan etelässä sijaitsi Cochinin Kiina, missä sijaitsivat Mekongin hedelmällinen suistoalue sekä alueen suurin kaupunki, Saigon.

 

Vaikka Vietnamissa oli ollut alkeellinen itsenäisyysliike jo ensimmäisen maailmansodan aikoihin (ja jonka edustajana Ho Tši Minh värjötteli Quai d’Orsayn ulkopuolella), maan irtautuminen Ranskasta lähti liikkeelle vasta toisen maailmansodan aikana. Kun kolmas tasavalta romahti saksalaisten Blitzkriegin seurauksena kesällä 1940, Ranskan Indokiina jäi yksin kauas emämaastaan. Japanin lisääntynyt sotilaallinen toimeliaisuus oli noteerattu Hanoissa ja Saigonissa jo tuolloin, ja ns. colonit, Indokiinan ranskalaiset siirtomaa-asukkaat, joutuivat pohtimaan lojaliteettiensa asemoimista länsiliittoutuneiden ja Vichyn regiimin välillä. Hanoista kyseltiin sotilaallista apua sekä Britannialta että Yhdysvalloilta, mutta kummaltakin taholta oli vastaus sama: joudutte sotilaallisessa kriisissä pärjäämään omin avuin. Niinpä, kun japanilaiset ilmoittivat lähinnä tiedotusasiana miehittävänsä Indokiinan syksyllä 1940, Hanoin oli hyväksyttävä fait accompli ja uskoteltava itselleen, että japanilaiset saapuivat Indokiinaan Vichyn Ranskan liittolaisina eivätkä miehittäjinä. Sodan aikana presidentti Franklin Roosevelt jaksoi paheksua ranskalaisia siitä, että nämä eivät olleet puolustautuneet japanilaisia vastaan, vaikka hänen oma hallituksensa oli epävirallisesti neuvonut coloneja olemaan taistelematta. Indokiinan sotien kulkua myöhemmin määrittäneet itsepetos ja kaksinaismoralismi olivat siis astuneet kuvaan jo sangen varhaisessa vaiheessa.

 

Sodan aikana vietnamilaisten vapautusliike, joka kantoi vuodesta 1941 lähtien nimeä Viet Minh ja joka oli johtajansa Ho Tši Minhin vaikutuksesta omaksunut marxisti-leninistisen ideologian, kiihdytti taisteluaan niin coloneja kuin japanilaisia miehittäjiäkin vastaan. Viet Minhin vastarintatoiminta ei jäänyt huomaamatta Yhdysvaltain silloiselta sotilastiedustelupalvelu OSS:ltä, ja maaliskuussa 1944 OSS järjesti Kuomintangin hallitsemassa Etelä-Kiinassa tapaamisen Hon kanssa. Mitä Ho halusi Yhdysvalloilta vastineeksi maanalaisesta sodasta japanilaisia vastaan, OSS:n asemajohtaja kysyi Holta. Vain Viet Minhin virallisen tunnustamisen yhteistyökumppanina, kuului vastaus. Entä mitä huhuista, että Viet Minh oli kommunistinen järjestö? Ranskalaiset leimaavat kaikki itsenäisyyttä tavoittelevat vietnamilaiset kommunisteiksi, Ho vastasi väistelevästi. Kun asemajohtaja ehdotti sotilaallisen yhteistyön harjoittamista, Ho ei epäröinyt vastata myöntävästi.

 

Keväällä 1945 Indokiinan asioista eivät kuitenkaan päättäneet Viet Minh, Yhdysvallat tai edes colonit, vaan maan japanilaiset miehittäjät. Vain viikko ennen Hon ja OSS:n tapaamista Kiinassa, japanilaiset miehittäjät toteuttivat Indokiinassa ns. maaliskuun vallankaappauksen. Tämä oli japanilaisten lamauttava strateginen isku colonien hallitsemia kaupunkeja ja sotilastukikohtia vastaan. Useimmiten järkyttyneet colonit antautuivat ilman vastarintaa tai pakenivat japanilaisia viidakoihin, mutta myös vastarintaa esiintyi. Hanoin vanhassa linnakkeessa eli sitadelissa muutama sata ranskalaista ja vietnamilaista sotilasta taisteli päivän ajan raivokkaasti japanilaisia vastaan; ne ranskalaiset ja vietnamilaiset, jotka eivät kaatuneet taistelussa, surmattiin lopulta pistimen iskuilla tai mestattiin miekalla. Japanilaisten toteuttama coup d’état oli näyttävä osoitus ranskalaisen siirtomaavallan heikkoudesta, eikä nöyryytys jäänyt vietnamilaisilta huomaamatta, vaikkakin sitä varjosti toinen paljon suurempi katastrofi. Tuo suuronnettomuus oli vuoden 1945 nälänhätä, joka oli seurausta joukosta luonnon ja ihmisen vaikutuksia. Ranskalaisten ajattelemattomat maareformit 1930-luvulla olivat pienentäneet viljeltävien riisipeltojen kokoa, vaikka väestö kasvoi ripeää vauhtia. Sodan aikana sekä colonit että japanilaiset takavarikoivat suuria riisimääriä, minkä päälle iski kevään 1944 poikkeuksellisen huono sato. Riisin kuljetusta Vietnamin sisällä vaikeuttivat liittoutuneet, jotka pommittivat sodan viimeisinä kuukausina raivoisasti kaikkia kulkureittejä Vietnamin sisällä ja sen lähivesillä. Japanilaisten vallankaappaus lamautti siten Ranskan siirtomaahallinnon rippeet juuri hetkellä, jolloin riisipula monista eri syistä eskaloitui Tonkinissa ja Annamissa vakavaksi nälänhädäksi. Tammi-toukokuun ajanjaksolla 1945 jopa kaksi miljoonaa vietnamilaista saattoi menehtyä sen seurauksena.

 

Japanin antautuessa elokuussa 1945 Vietnamissa vallitsi siis tilanne, jossa vanhat siirtomaaherrat olivat menettäneet kaiken arvovaltansa ja yhteiskunta oli vielä järkyttynyt nälänhädän shokista. Valtatyhjiön täytti Tonkinissa tuolloin ainoa uskottava vaihtoehto Japanin miehitysvallalle eli Ho Tši Minhin johtama Viet Minh. Vietnamin historiaa vain vähän tuntevalle lukijalle tämä on eräs Logevallin kirjan keskeisistä historiallisista muistutuksista: sodan päätyttyä pohjoinen Vietnam oli jo Viet Minhin hallinnassa, ja koko ensimmäinen Indokiinan sota oli vain Ranskan yritystä kääntää kello takaisiin vuotta 1940 edeltäneeseen aikaan. Cochinissa tilanne oli toisenlainen ja jopa absurdi. Siellä valtatyhjiön täyttivät ripeästi britit tai paremminkin Britannian siirtomaa-armeijan intialaiset ja gurkhasotilaat, jotka ryhtyivät heti palauttamaan colonien valtaa ja ajautuivat siten väistämättä aseelliseen konfliktiin etelän Viet Minhin kanssa. Eräs historian eriskummallisuus on se, että britit eivät päästäneet japanilaisia miehittäjiä palaamaan kotimaahansa vaan pakottivat heidät käymään vastakumouksellista sotaa vietnamilaisia sissejä vastaan. Jopa kolmetuhatta japanilaista saattoi tuolloin loikata Viet Minhin puolelle ja kääntää aseensa brittejä ja omia maanmiehiään vastaan – valtaosa heistä kuitenkin pysyi lojaaleina keisaria ja sitä kautta brittejä kohtaan.

 

Tonkinissa liittoutuneet ilmaantuivat paikalle kenraali Lu Hanin ja hänen yksityisarmeijansa muodossa; Lu Han oli niitä puoli-itsenäisiä kiinalaisia sotalordeja, joiden assosiaatio Kiinan tasavaltaa tuolloin hallinneeseen Kuomintangiin oli enemmän muodollista kuin operatiivista. Lu Han miehitti Hanoin ja Haiphongin, mutta ei tehnyt mitään Viet Minhin suitsimiseksi; kenraali vaikuttaa olleen vakaumuksellinen antikolonialisti, joka suhtautui nyrpeästi coloneihin ja eurooppalaisiin ylipäätään. Kenraali Charles de Gaullen johtama uusi ranskalaisregiimi ei kuitenkaan aikonut jättää Tonkinia Viet Minhin tai Kuomintangin käsiin, vaan teki näyttävän ja traumaattisen paluun Indokiinaan alkuvuonna 1946. Maaliskuussa ranskalaiset toteuttivat operaatio Bentrén, jossa Saigonista seilannut laivasto-osasto kuljetti Haiphongiin kahden divisioonan verran motorisoitua jalkaväkeä. Kuomintangin rannikkopatterit avasivat tulen invaasiolaivastoa vastaan, mutta kiivaan tulitaistelun jälkeen ranskalaisten laivatykit onnistuivat hiljentämään ne. Tonkinin vietnamilaiset eli Viet Minh ja sen rinnalla nationalistipuolueet VNQDD ja Dai Viet olivat valmiita vaihtamaan Lu Hanin miehitysjoukot ranskalaisiin viiden vuoden ajaksi vastineeksi siitä, että Pariisi tunnustaisi Vietnamin tasavallan olemassaolon omana vapaavaltionaan. Tähän kompromissiin suostuivat niin ranskalaiset kuin myös Ho, joka avasi logiikkaansa skatologisella vertauskuvalla: ”Haistelen mieluummin ranskalaista paskaa viiden vuoden ajan kuin syön kiinalaista paskaa koko loppuelämäni.”

 

Vuodesta 1946 eteenpäin Fredrik Logevallin Embers of War kertoo pitkälti samaa tarinaa kuin Bernard Fallin Street Without Joy. Kun ranskalaiset käytännössä syövät lupauksensa vietnamilaisesta vapaavaltiosta tunnustamalla Cochinin Kiinan omaksi erilliseksi tasavallakseen, poliittinen kriisi alkaa muuttumaan sotilaalliseksi konfliktiksi. Tämä tarkoitti terroria molemmin puolin: Haiphongin pommitus ja Hanoin valtaaminen rajuilla katutaisteluilla marras-joulukuussa 1946 olivat ranskalaisten sotarikoksia, kilpailevien nationalistipuolueiden eliminointi salamurhilla ja teloituksilla synkkiä lukuja Viet Minhin ja kommunismin mustassa kirjassa. Vuodesta 1947 käyty täysimittainen sota on kuvattu muuallakin, mutta Logevallin kirjasta on nostettavissa eräänä huomiona teleologian tunnistaminen ja välttäminen. Haiphongin satamasta ei kulkenut Dien Bien Phun viidakkolaaksoon mitään suoraa historian polkua, jota ranskalaiset olisivat lamaantuneina ja toivottomina kulkeneet. Ranskalla oli koko sodan ajan enemmän sotilaita Tonkinissa kuin Viet Minhillä, minkä lisäksi raskaat aseet, erityisesti ilmavoimat, antoivat ranskalaisille selkeän etulyöntiaseman konventionaalisissa taisteluissa. Viet Minh onnistui silti saavuttamaan merkittäviä voittoja, kuten Cao Bangin tuhoamistaistelussa lokakuussa 1950, jolloin ranskalaiset menettivät jopa 6 000 sotilasta näiden jäätyä mottiin viidakkotielle, mutta usein ranskalaisten lentävät osastot (groupes mobiles) myös kykenivät reagoimaan tehokkaasti Viet Minhin liikkeisiin. Ranskalaiset ennättivät myös soveltamaan tuloksekkaasti base aéro-terrestren konseptia, jossa ilmahuollettu sillanpääasema houkutteli luokseen Viet Minhin vakinaisia joukko-osastoja, jotka sitten tuhottiin ranskalaisten ylivoimaisen tulivoiman eli kenttätykistön ja ilma-aseen avulla. Tai ennättivät siis ennen Dien Bien Phuta.

 

Logevallin kirja kuvaa Dien Bien Phun legendaarista taistelua vuonna 1954 sangen perusteellisesti, vaikkakin sotahistorian harrastajan kannattaa etsiä taistelulle kokonaan omistautunutta tutkimusta jostain muualta, eräänä lukusuosituksena aiheesta vaikkapa Martin Windrow’n The Last Valley: Dien Bien Phu and the French Defeat in Vietnam (Lontoo, 2005). Dien Bien Phun taistelu on kuitenkin keskeinen taustakonteksti Logevallin kirjan isolle pihville, Geneven rauhanneuvotteluille. Geneven prosessin kuvaaminen vie suuren tilan Logevallin kirjassa, mutta sekin tarjoaa tärkeitä ja ehkä yllättäviäkin huomioita. Yksi on se, että presidentti Dwight Eisenhowerin Yhdysvallat harkitsi vakavasti suoraa sotilaallista interventiota Ranskan auttamiseksi jo vuonna 1953. Eisenhower ei kuitenkaan halunnut päätyä tilanteeseen, jossa Yhdysvallat tukisi Indokiinan viidakkosodissa horjuvaa paikallishallitusta kommunistista pohjoista vastaan vailla kansainvälistä tukea tai sotilaallista koalitiota. Ja tärkein koalitiokumppani Eisenhowerin Yhdysvalloille oli vuonna 1954 Iso-Britannia ja sen tuolloinen pääministeri Winston Churchill. Vetoaminen maailmansodan sotilaalliseen liittolaisuuteen ei kuitenkaan lämmittänyt Churchillia ja hänen ulkoministeriään Anthony Edeniä, jotka kieltäytyivät kategorisesti osallistumasta minkäänlaiseen potentiaaliseen kolmanteen maailmansotaan Kaakkois-Aasiassa; Britannia kärsi tuolloin yhä postkolonialistista krapulaa Intian menettämisestä vain seitsemää vuotta aiemmin, minkä lisäksi Lontoon päättäjiä painoi huoli Hong Kongin tulevaisuudesta, joka oli enää yksinäinen sillanpääasema kommunistisen Kiinan rannikolla. Myös äskettäin käyty, lopulta sangen tulokseton Korean sota oli aiheuttanut sotaväsymystä niin Britanniassa kuin Amerikassakin. Geneven neuvotteluiden toinen kiinnostava piirre on se, kuinka keskeinen ja lopulta ratkaiseva rooli Maon Kiinalla oli niissä, ja kuinka toisaalta Neuvostoliitto ei vielä 1950-luvulla näyttäytynyt yhtään minkäänlaisena toimijana Kaakkois-Aasiassa. Moskovan fokus olikin tuolloin Euroopassa: neuvostojohdolle tärkeintä oli Ranskan pitäminen ulkopuolella muodostumaisillaan olleesta Euroopan puolustusyhteisöstä (European Defence Community eli EDC). Neuvostoliiton ja Ranskan välinen avoin konflikti Indokiinassa ei olisi lainkaan edistänyt tuota tavoitetta, Moskovassa laskelmoitiin.

 

Kirjan viimeinen osa kuvaa vuosia 1954–1958, jonka ajanjakson keskeiseksi aiheeksi nousee Etelä-Vietnamin tasavallan muodostuminen Ranskan siirtomaavallasta erilliseksi, omaksi valtiokseen. Yhdysvalloissa oli jo pitkään haikailtu ”kolmannen puolueen” perään, joka olisi aito vietnamilainen vaihtoehto Hon kommunistiselle Pohjois-Vietnamille; tätä aihepiiriä kuvaa tunnetusti Graham Greenen romaani The Quiet American (1955, suom. Hiljainen amerikkalainen 1956). Täksi kolmanneksi vaihtoehdoksi ilmaantui vuonna 1954 Ngo Dinh Diem, antikommunistinen ja kiihkokatolinen obskurantisti, joka oli viettänyt suuren osan elämästään Euroopan luostareissa ja Amerikan katolisissa yliopistoissa. Yhdysvalloissa Diem nähtiin ainoana varteenotettavana vaihtoehtoehtona Vietnamin muodolliselle hallitsijalle, keisari Bao Daille, joka hallitsi maataan enemmän Rivieran kasinoilta kuin Vietnamin historiallisesta pääkaupungista Huesta käsin.

 

Viimeinen virstapylväs Logevallin kirjassa onkin vuosi 1955 ja ns. Saigonin taistelu, jossa Ranskan ja Bao Dain tukemat Hoa Haon ja Cao Dain puolisotilaalliset uskonnolliset liikkeet sekä Binh Xuyenin rikollissyndikaatti yrittivät suistaa tuolloisen pääministeri Diemin vallasta. Veriset katutaistelut Vietnamin kansallisarmeijan (VNA) sotilailla ja erityisesti laskuvarjojääkärien eliittidivisioonalla voittanut Diem toteutti sen jälkeen uudistuksen, jossa monarkia korvattiin hänen omalla presidenttiydellään – sekä käytännössä yksipuoluejärjestelmällä, jossa kaikki todellinen valta oli salaisella katolisella Can Lao puolueella, jonka ”personalistinen” ideologia yritti tarjota synteesiä sosialismin ja markkinatalouden välillä. Ranska oli tässä vaiheessa jo kadonnut maisemasta; lahkojen ja Binh Xuyenin gangsterien epäonnistuttua vallankaappauksessaan ranskalaiset heittivät pyyhkeen kehään ja hylkäsivät siirtomaan, jonka puolustaminen vaikutti toivottomalta tilanteessa, jossa kolonialistisen imperiumin tulevaisuutta uhkasi eniten Algerian itsenäisyysliike.

 

Pohjoisessa oltiin tuossa vaiheessa jo toteuttamassa sosialistista reformia, jossa tuhannet maanomistajiksi leimatut talonpojat menettivät henkensä pitkälti improvisoiduissa kansantuomioistuimissa. Ho Tši Minh tiettävästi tuomitsi väkivallanteot, mikä toisaalta myös kertoo hänen oman valta-asemansa tietynlaisesta epävarmuudesta. Diemin yksinvallan sementoiminen etelässä osuikin samaan ajanjaksoon sen kanssa, kun Ho alkoi pohjoisessa astumaan syrjään operatiivisesta vallankäytöstä ja omaksumaan enemmän vanhemman valtiomiehen ja kansakunnan isähahmon roolin. Kun pohjoisen militantit kommunistit alkoivat elvyttää etelän kansanrintamaa sen ajauduttua suoranaiseen selviytymiskamppailuun Diemin systemaattisen ja väkivaltaisen sorron seurauksena, Indokiinan sodan seuraava vaihe henkilöityi Hota enemmän Dien Bien Phun voittajaan ja vallankumouksellisen sissisodan teoreetikkoon Nguyen Giapiin. Pohjoisen kommunistien siirtäessä sotilaita ja aseita etelään ns. Ho Tši Minhin polkua pitkin, myös amerikkalaiset kiihdyttivät sotilaallisia toimiaan Etelä-Vietnamin tukemiseksi. Raja sotilasneuvonantajien ja aktiivisten taistelijoiden välillä saostui jo Eisenhowerin aikakaudella, ja hänen seuraajansa Valkoisessa talossa perivät eskalaatiokierteen, jonka katkaiseminen vaikutti työläämmältä kuin sen mukana ajautuminen.

 

Ensimmäisen Indokiinan sodan kipinät sytyttivät tuleen toisen, kuten Fredrik Logevallin perehtynyt ja perusteellinen kirja opettaa lukijoilleen.

 

 

 

Fredrik Logevall. (2012). Embers of War: The Fall of an Empire and the Making of America’s Vietnam. New York: Random House, 839 s.

Englanti ja Euroopan suursota 1618-1638

 

Kolmikymmenvuotisen sodan osapuolia olivat kaikki Keski- ja Länsi-Euroopan valtakunnat, mutta yksi valtio on ainakin nimellisesti loistanut poissaolollaan sodan kronikoista ja historiankirjoista. Tuo valtakunta on tietenkin Stuartien hallitsema kolmen kuningaskunnan (Englanti, Skotlanti, Irlanti) rypäs, jota ensimmäinen Stuart-monarkki Jaakko I jo nimitti suureellisesti Iso-Britanniaksi. Tämä historiografinen tyhjä läiskä toimii lähtökohtana Adam Marksin muutaman vuoden takaiselle väitöskirjamonografille England and the Thirty Years’ War (Brill, 2023). Nimensä mukaisesti Marksin tutkimuksella on erityinen rajauksensa eli Englanti, jonka sotilaiden rooli on kiistatta jäänyt naapuriensa skottien varjoon sodan historioissa – skottilaisten sotilaiden osallistuminen kolmikymmenvuotiseen sotaan sinikeltaisten värien alla on aihepiirinä hyvinkin tunnettu (ja tutkittu) myös täällä Pohjolassa.

 

Marksin tutkimuksen kunnianhimoisena tavoitteena on kaivaa esille juuri englantilaisten eikä skottien sotilaallinen merkitys kolmikymmenvuotisessa sodassa niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Tässä yhteydessä Marks on tehnyt joitakin merkittäviä tutkimusrajauksia: kirja ei käsittele niitä englantilaisia, jotka palvelivat sodassa muiden kuin protestanttisten valtakuntien puolesta, eikä myöskään ulota tarkastelua maasodankäynnin ulkopuolelle merivoimiin ja laivastoihin. Tutkimusrajauksen seurauksena englantilaisten sotapalvelusta seurataan viiden valtakunnan eli Böömin, Pfalzin, Alankomaiden, Tanskan ja Ruotsin puitteissa. Jossain määrin enigmaattisesti tutkimus rajautuu ajallisesti vuoteen 1638 ja lordi William Cravenin suorittamaan englantilaiseen värväykseen Pfalzin vaaliruhtinas Karl Ludwigin sotaretken tukemiseksi. Tällöin tarkastelun ulkopuolelle on jäänyt koko 1640-luku, joka sisälsi laajoja ja intensiivisiä kampanjoita, kuten vaikkapa Ruotsin ja Tanskan välisen ns. Torstenssonin sodan 1643–1645, jossa soti ainakin lukuisia skotteja (ja vieläpä vastakkaisilla puolilla).

 

Pohjoismaiselle lukijalle Marksin kirjan kiinnostavinta antia lienevät ne osiot, jotka kuvaavat meikäläisittäin sangen tuntemattomaksi jääneitä operaatioita Böömin kuningaskunnassa. Pfalzin vaaliruhtinaskunnassa ja Alankomaiden tasavallassa. Ensimmäiset englantilaiset saapuivat Böömin sotatantereelle jo vuonna 1620, jolloin eversti Andrew Grayn kokoamat 1 500 skottia ja 1 000 englantilaista liittyivät Talvikuningas Friedrich V:n armeijaan Prahassa. Tämän joukon rippeet liittyivät myöhemmin sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeldin palkkasoturiarmeijaan ja ajelehtivat sen mukana Pfalzin vaaliruhtinaskuntaan. Pfalz olikin Stuartien sotapolitiikan polttopiste, sillä Jaakko I:n tytär (vuodesta 1625 hallinneen Kaarle I:n sisar) Elizabeth Stuart oli vaaliruhtinas Friedrich V:n puoliso. Tämän lisäksi Frankenthal, eräs Pfalzin tärkeimmistä kaupungeista, oli osa Elizabethin myötäjäisiä ja oli siten myös osa Stuartien valtapiiriä. Ei ollutkaan sattumaa, että Jaakko I lähetti Horace Veren johdolla merkittäviä sotilasosastoja Pfalzin puolustamiseksi. Marksin argumentin mukaan nämä apujoukot estivät Pfalzin kaatumisen katolisen liigan ja heidän espanjalaisten liittolaistensa syliin jo heti vuoden 1620 ja Valkeavuoren sotilastappion jälkeen, mikä kontrafaktuaalinen väite ei ole aivan kaukaa haettu.

 

Skottisotilaiden suuri lukumäärä ja jopa suhteellinen osuus Kustaa II Aadolfin armeijoissa on hämärtänyt sitä seikkaa, että brittien sotilaallinen osallistuminen oli pitkäaikaisinta ja systemaattisinta Alankomaiden tasavallan sotalaitoksessa. Se ajanjakso, joka muualla tunnetaan kolmikymmenvuotisena sotana, nivoutuu Alankomaiden historiassa osaksi pidempää kahdeksankymmenvuotista vapaussotaa (1568–1648) Espanjan Habsburgeja vastaan. Britit olivat osa tätä sotaa aivan sen alusta saakka, ja kuten Marks osoittaa, heidän roolinsa 1620- ja 1630-suurissa piiritystaisteluissa oli aivan ratkaiseva. Esimerkiksi Maastrichtin piirityksessä vuonna 1632 jopa puolet alankomaalaisten kärsimistä tappioista koostui briteistä ja hyvin paljon juuri englantilaisista; tästä syystä Marks argumentoi, että Maastrichtin onnistunut piiritys oli enemmän englantilaisten kuin kenenkään muun voitto, mikä toki on voimakas ja poleeminen väite (englantilaisten ja skottien ohella Oranin ruhtinas Fredrik Henrikin armeija koostui myös alankomaalaisista, saksalaisista, ranskalaisista ja jopa joistakin ruotsalaisista).

 

Adam Marksin kirjan kenties painavin kappale käsittelee englantilaisten vierastaistelijoiden motiiveja, mitä samaa aihepiiriä ovat aiemmin tutkineet skottien osalta esimerkiksi Steve Murdoch, Alexia Grosjean ja James Miller (skottien motiiveja palvella 1600-luvun vaihteen Ruotsin sotalaitoksessa ovat meikäläisittäin tutkineet myös Jaakko Björklund ja Sebastian Schiavone). Marks ratsastaa peitsi tanassa sellaista väitettä vastaan, että (skottien tavoin) kolmikymmenvuotisessa sodassa palvelleet englantilaiset olisivat olleet pelkästä rahasta taistelleita palkkasotureita (mercenaries). Meidän pohjoismaalaisten lukijoiden on tässä vaiheessa syytä ymmärtää, että englanninkielinen sana mercenary on latautunut aivan eri tavalla kuin ruotsalainen termi legoknekt tai sen suora suomenkielinen käännös palkkasoturi; täällä Pohjolassa sanat viittaavat enemmän sotilaiden rekrytoinnin ja kompensoinnin mekanismeihin kuin sotimisen motivaatioon tai mihinkään sotilaan oletettuun moraaliseen raadollisuuteen.

 

Marks joka tapauksessa käy sellaista olettamusta vastaan, että Pfalzin, Alankomaiden tai Skandinavian kuninkaiden palveluksessa taistelleet englantilaiset olisivat olleet palkkasotureita sanan englantilaisessa merkityksessä. Ilmeisesti Marksin kritiikki kohdistuu epäsuorasti James Milleriin, joka puolusti mercenary -termin käyttöä skottilaisten palkkasotilaiden kuvaamisessa, luonnehdittiinhan heitä omassa maassakin sanoilla ”wageit men of weare”, sodan palkatut miehet. Erikoista kyllä, Marksin monografin kirjallisuusluettelo ei näytä tuntevan Millerin tärkeää artikkelia (”The Scottish mercenary as a migrant labourer in Europe, 1550–1650”).

 

Adam Marks lainaa argumentointiaan Steve Murdochilta ja tämän jo verrattain vakiintuneelta teesiltä siitä, että kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentillä palvelleet protestanttiset skotit olivat Stuart-monarkian lähettämiä apusotilaita (auxiliary troops) eivätkä pelkästä rahasta taistelleita sodan koiria. Marks väittää, pitkälti aivan uskottavasti, että Eurooppaan lähetetyt englantilaiset sotilaat olivat vastaavasti Stuartien palkkalistoilla ja heidän lopullisessa määräysvallassaan. Näin ollen englantilaisia myös motivoivat muut asiat kuin raha, lähinnä protestanttinen usko ja lojaalius Stuartien kuningashuoneelle ja sen intresseille. Pelkästään näin väitettynä englantilaisista jää silmiinpistävän ylevä kuva, jota on vaikea istuttaa aivan sellaisenaan muiden kansallisuuksien ja ylipäätään kolmikymmenvuotisen sodan sotalaitosten muottiin. Marks etsii englantilaisten sotilaiden motivaatioille tukea Tanskaa ja Ruotsia palvelleen skottieversti Robert Monron tunnetuista muistelmista, mutta ei ojenna vastaavasti kättä saksalaisen Peter Hagendorfin tai skottilaisen James Turnerin suuntaan.

 

Näiden aikalaiskertojien todistukset olisivatkin tuoneet säröjä Marksin teesiin. Hagendorf palveli suurimman osan sodasta keisarillisten riveissä, mutta siirtyi joukko-osastonsa mukana ruotsalaisten puolelle noin vuoden ajaksi 1633–1634. Ottaessaan katolisen liigan sotilaana osaa Magdeburgin piiritykseen vuonna 1631, Hagendorf paljastaa ohi mennen sotivansa omaa kotikaupunkiaan vastaan. Hagendorf oli toisin sanoen syntyjään protestantti, mutta ilmeisesti jossain vaiheessa sotapalveluksensa aikana kääntynyt katolilaiseksi. Joustavilta motiiveiltaan Hagendorf oli siten suoranainen palkkasoturin perikuva. Skottilainen James Turner puolestaan kuvasi muistelmissaan, kuinka hän lähti James Lumsdellin rykmentin mukana Ruotsin värien alle Saksaan; motiiveikseen Turner paljasti uskonnollisen protestanttisen vakaumuksen sekä silkan jännityksen tavoittelun. Kun Turner palaa myöhemmin Saksaan vuonna 1635, hän on valmis jättämään sotilaan työt voidakseen osallistua Holstein-Gottorpin herttua Friedrich III:n suunnittelemalle retkelle Persiaan, mikä hanke olisi luvannut ”enemmän kultaa kuin alkemistit pystyisivät valmistamaan viisasten kivellä.” Kun Turner lopulta palaa sisällissodan runtelemaan Britanniaan, hän liittyy parlamentaristien puolelle vain sen takia, että he sattuvat hallitsemaan Hullin satamaa, johon hänen laivansa rantautuu. Nämä aikalaistodistukset olisivat olleet arvokkaita lähteitä Marksin argumenttien tarkemmalle hiomiselle ja niiden reunaehtojen määrittelylle.  

 

Adam Marksin kirjassa olisi jäänyt kaipaamaan enemmän aikakauden sotalaitosten avaamista, varsinkin kun kaikki kolmikymmenvuotisen sodan värvätyt sotilaat (mitä Englannista lähetetyt sotilaat olivat, vaikkakin osa ehkä vastantahtoisesti) palvelivat erilaisissa institutionaalisissa puitteissa kuin talonpoikien nostoväki, aateliset ratsupalvelusmiehet tai (Skandinavian tapauksessa) asevelvolliset ruotusotilaat. Kirjan suuri ansio on kuitenkin sen huippuluokan metodologia, kun Marks on tutkinut Englannista lähteneiden sotilaiden lukumääriä ja taustoja mm. Hullin, Plymouthin ja Yorkshiren paikallisten arkistolähteiden avulla. Marksilla on selvästi taidot ja edellytykset laajentaa aloittamaansa tutkimusta laajemmaksi ja syvemmäksi projektiksi. On toivottavaa, että hän vielä pysyy tämän aihepiirin parissa.

 

 

 

Adam Marks. (2023). England and the Thirty Years’ War. Leiden: Brill. 218 s.

Utopistista sodankäyntiä

 

Tänä päivänä Thomas More (1478–1535) on suurin piirtein yhtä tunnettu 1500-luvun henkilö kuin aikalaisensa uskonpuhdistaja Martin Luther (1483–1546) tai puolta maailmaa hallinnut Pyhä saksalaisroomalainen keisari Kaarle V (1500–1558). Omana elinaikanaan Moren maine rajoittui lähinnä Englantiin, missä hän palveli kuningas Henrik VIII:n lordikanslerina vuosina 1529–1532. Lojaalisti katolinen More ajautui kuninkaan epäsuosioon kieltäydyttyään tunnustamasta tämän asemaa Englannin kirkon päämiehenä, mikä taipumattomuus johti lopulta kuolemantuomioon ja sen täytäntöönpanoon vuonna 1535. Moren seuraaja lordikanslerina oli Waldenin paroni Thomas Audley (1488–1544), mutta todellinen asema kuninkaan oikeana kätenä siirtyi uudelle nousukkaalle, ensimmäiselle sihteerille ja kamarimestarille Thomas Cromwellille (1485–1540). Thomas Moren nimi painui hetkeksi unholaan Henrik VIII:n ja hänen seuraajiensa levottomilla valtakausilla, mutta se nousi uudelleen julkisuuden valokeilaan vuonna 1551, jolloin ilmaantui ensimmäinen englanninkielinen käännös hänen legendaarisesta teoksestaan, alun perin vuonna 1519 latinaksi ilmestyneestä kirjasta Utopia. Myöhemmin kirja on julkaistu tuhansina painoksina ja lähes kaikilla kielillä (suomeksi Marja Itkonen-Kailan käännöksenä ja WSOY:n kustantamana vuonna 1971).

 

Thomas Moren kirja on tietenkin rikastuttanut länsimaisen kulttuurin kaanonia pelkällä utopistisella nimellään, joka tarkoittaa määritelmällisesti paikkaa, jota ei ole olemassa. Laajasti oppinut ja klassisesti sivistynyt More ymmärsi kirjansa Platonin (427–347 eaa.) henkisenä jatkumona, ja hänen metodinsa keskustella oman aikansa Englannin ristiriidoista ja agendoista heijastamalla ne kuvitteellisen valtakunnan kanveesille oli paljon velkaa Timaioksen ja Kritiaksen dialogeihin, joissa Platon kävi saman yhteiskunnallisen keskustelun itse keksimänsä Atlantiksen kuvitteellisen saaren yhteydessä (myös Moren Utopia oli Atlantiksen tavoin saari, sillä saaren maantieteellinen olotila helpotti monin tavoin argumentoinnin selkeyttämistä ja rajaamista).

 

Utopia on, kuten me kaikki tänään ymmärrämme, kuvaus ideaalista ja ihanteellisesta yhteiskunnasta, ja siten vastakohta tulevaisuuden kammottavalle dystopialle, mitä fiktiivistä genreä edustavat vaikkapa George Orwellin romaani 1984, lukuisat kirjalliset scifi-fantasiat ja rajaton määrä erilaisia Mad Max -tyylisiä elokuvia ja tv-sarjoja. Useimmiten Moren utopia kohdennetaan koulutukseen, politiikkaan ja talouselämän haasteisiin, jolloin helposti ohitetaan Moren utooppinen pohdinta ihmiskunnan kenties viheliäimmistä vitsauksesta, sodasta ja sodankäynnistä. Mutta myös näistä asioista Morella oli paljon painavaa sanottavaa, eivätkä hänen oivalluksenansa ole juuri kärsineet ajan hampaasta.

 

Thomas Moren Utopia oli saarivaltakunta, jota oli siunattu verrattomilla luonnonvaroilla ja kaupankäynnin mahdollisuuksilla. Näiden olosuhteiden puitteissa Utopian asukkaat olivat rakentaneet itselleen valistuneen yhteiskunnallisen idyllin, jota voisi nykytermein kuvata hyvinvointivaltioksi. Mutta myös valistuneet hyvinvointivaltiot saattoivat löytää itsensä sodan uhan alta, joten Utopian viisaat asukkaat olivat löytäneet tällekin ongelmalle omien ratkaisujensa kokoelman. Edes Thomas More ei ollut niin utopisti, että olisi kuvitellut sodan koskaan katoavan ihmisten maailmasta. Vaikka rakentaisimme itsellemme kuinka utooppisen hyvinvointivaltion tahansa, naapuriemme vihamielisyys, ahneus, katkeruus, kateus ja muut alhaiset vietit eivät sen seurauksena silti katoa minnekään. Myös utooppisen valtion on toisin sanoen kyettävä puolustamaan itseään ja intressejään.

 

Moren Utopia kävi sotia vain muutamasta syystä: puolustaakseen omaa alueellista koskemattomuuttaan, elintärkeitä intressejään ja liittolaistensa oikeuksia. Kiinnostavaa kyllä, More nosti näistä casus belleistä viimeisen, liittolaisten oikeudet, jopa Utopian ensisijaiseksi syyksi turvautua sodankäynnin metodeihin. Jos yksi valtakunta sorti toisen maan asukkaita vaikkapa kohtuuttomalla kaupankäynnin verotuksella, sellainen periaatteellinen vääryys vaati Utopian asukkien mielestä sotilaallisia vastatoimenpiteitä.

 

Itse sodankäynti ja siihen liittyvä tappaminen oli Utopian asukkaiden silmissä täysin kunniatonta toimintaa, sillä tappaminen oli jotain, mitä tekivät järjettömät elukat eivätkä ajattelevat ihmiset. Jos sodankäynti oli kuitenkin välttämätöntä, sitä oli aluksi yritettävä harjoittaa muilla keinoin kuin suoralla väkivallalla. Ensisijaisesti utopialaiset pyrkivät turvautumaan keinoon, jota ei modernein termein voisi kuvailla muulla tapaa kuin psykologiseksi sodankäynniksi. Niinpä utopialaiset soluttivat vihollismaahan salaisia asiamiehiä, jotka levittivät julkisille paikoille ilmoituksia, joissa oli vihollisjohtajien ja päällystön nimiä ja palkkiosummia. Kuka tahansa, joka surmasi merkatun kohteen, sai palkkioksi suuren rahasumman; jos listattu uhri toimitettiin utopialaisten käsiin elossa, summa oli kaksinkertainen. Vangiksi saatuja vihollisen johtajia ei surmattu, vaan utopialaiset lupasivat heillekin suuria rikkauksia maansa ja virkaveljiensä pettämisestä. Strategian tarkoituksena oli lietsoa kaaosta ja kylvää sisäistä epäluottamusta vihollisen riveihin. ”Heillä on erittäin hyväksyvä asenne tällaisesta vihollisten korruptoimisesta, vaikka monien muiden mielestä se on alhaista ja julmaa; mutta heistä on vain viisasta päättää lyhyeen muuten pitkäksi venyvä sota vaarantamatta itseään edes yhdessä taistelussa.”

 

Jos suoranainen korruptio ei ratkaise sotaa utopialaisten eduksi, he pyrkivät kärjistämään vihollisen oman poliittisen eliitin ristiriitoja sekä usuttamaan vihollisen muuta naapurit tätä vastaan. Nykykielillä näitä lähestymistapoja kutsuttaisiin horjuttamistaktiikoiksi ja epäsuoraksi sodankäynniksi. Thomas Moren omalla esimodernilla aikakaudella ei ollut demokratioita, vaan valta oli Euroopassa ruhtinaiden ja rajattujen eliittien käsissä. Tästä seurasi se, että lähes jokaista valtakuntaa uhkasi alinomaisesti dynastisen perimysriidan ja eliittien sisäisen valtakamppailun riski. Tudorien Englanti oli tästä itse eräs esimerkki: Henrik VIII, jonka oman kuninkaallisen perimyksen legitimiteetti ei ulottunut hänen isäänsä Henrik Tudoria (1457–1509) pidemmälle, pelkäsi alituisesti uutta ruusujen sotaa (1455–1487), jossa kaksi dynastista ryhmittymää oli käynyt veristä sisällissotaa vuosikymmenten ajan. Englannissa oli tuolloin edelleen voimakkaita sukuja, kuten Boleynit, Howardit ja Seymourit, jotka kilpailivat mahdollisuudesta voittaa kuninkaallinen perimys itselleen kuninkaallisen avioliiton ja siitä syntyvän jälkeläisen kautta. Myös epäsuora sodankäynti alkoi jo tuolloin esiintyä Euroopan politiikassa, vaikkakin ilmiö oli enemmän leimallinen seuraavalle vuosisadalle ja kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikakaudelle. Kun Henrik VIII kävi sotaansa Ranskaa vastaan, Pyhä saksalaisroomalainen keisari Maximilian I osallistui sotaan epäsuorasti toimittamalla Landsknecht-palkkasotureita Henrikin avuksi. Vastaavasti Ranska auttoi Henrikin dynastista uhmaajaa, Suffolkin karkotettua herttuaa Richard de la Polea rahoittamalla tämän omaa palkkasoturiarmeijaa. Myös utopialaisilla oli omat Landsknechtinsä, zapolettien raaka barbaarikansa, joka harjoitti sodankäyntiä elinkeinonaan ja kävi sotaa rahasta ketä tahansa vastaan ja aivan milloin vain. Utopiassa ymmärrettiin, että sisäiset valtataistelut ja ulkoiset ristiriidat oli mahdollista sekoittaa vihollista horjuttavaksi, sotkuiseksi sodaksi.

 

Jos taisteluun piti lopulta ryhtyä, utopialaiset kävivät sitä suurella päättäväisyydellä. Oman maansa ulkopuolella utopialaiset pyrkivät harjoittamaan koalitiosodankäyntiä liittolaistensa kanssa mutta siten, että ylin sotilaallinen päätäntävalta oli utopialaisilla itsellään. Tässä vaiheessa utopialaiset värväsivät jo oman kansakuntansa vapaaehtoisia, mutta eivät pakottaneet ketään tarttumaan aseisiin vasten tahtoaan. He uskoivat, että vastentahtoiset sotilaat eivät taistelisi tehokkaasti, minkä lisäksi heidän rohkeutensa puute saattaisi tarttua riveissä muihinkin. Vasta konkreettisen maahanhyökkäyksen aikana kaikki sotakuntoiset miehet kutsuttiin aseisiin, mutta silloinkin sillä reunaehdolla, että vähiten sotakelpoiset jätettiin kaupunkien puolustusjoukoiksi.

 

Koska utopialaiset inhosivat ja halveksivat sotaa niin syvästi, he pyrkivät päättämään sen taistelukentällä mahdollisimman nopeasti. Utopialaisten taktiikkana oli hyökkäys ja sen jatkaminen yhä uusilla hyökkäyksillä. Heidän kuolemaa uhmaavaa päättäväisyyttään motivoi hyvinvointivaltion malli, jossa sotilaan perheen hyvinvointi oli turvattu yhteiskunnan taholta myös hänen kuolemansa jälkeen; sotilas saattoi toisin sanoen uhrata henkensä Utopian puolesta turvallisin mielin tarvitsematta pohtia leskensä ja lastensa pärjäämistä ilman aviomiestä, isää ja elättäjää.

 

Taistelukentällä utopialaisten hyökkäys pyrki lamauttavaan iskuun eliminoimalla vihollisjohtajan hinnalla millä hyvänsä. Muuten utopialaisten taistelutapa ei ollut lainkaan totaalinen, vaan he pyrkivät päinvastoin välttämään kaikkea ylimääräistä tappamista. Tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi pakenevaa tai vetäytyvää vihollista ei enää jahdattu, vaan hänet päästettiin menemään. Utopialaiset olivat taitavia käyttämään piirityskoneita ja ahkeria linnoitustöissä, joita ei jätetty orjien harteille vaan joihin osallistuivat kaikki sotilaat. Suojavarusteinaan utopialaiset suosivat kevyitä haarniskoita ja aseinaan leveäteräisiä keihäitä miekkojen sijasta.

 

Utopialaiset noudattivat pilkuntarkasti vihollisen kanssa solmittuja tulitaukoja eivätkä ryöstelleet tai muuten rasittaneet valtaamiaan kaupunkeja. Valloitetut vihollismaat jätettiin utopialaisen kuvernöörin hallintaan, jota kannustettiin viettämään ylellistä elämää voitetuilta vihollisilta kerätyillä veroilla; näin vihollismaan resurssit palautuivat heidän oman kansantaloutensa kiertoon sen sijaan, että ne olisivat vain kasautuneet jo valmiiksi rikkaaseen Utopiaan. Voittomaiden verotulojen kertyneestä ylijäämästäkin vain osa ohjattaisiin Utopialle itselleen, sillä utopialaiset maksoivat avokätisesti liittolaisilleen niillä rahoilla, joita he keräsivät verotuloina valloitetuilta kansoilta. Tämän periaatteen takia Utopian laajentumispolitiikkaa voisi kuvailla jopa määrätietoisen antikolonialistiseksi.  

 

Utopian sodankäynnissä on epäilemättä sellaista, joka on nykyaikana vanhentunutta, epätarkoituksenmukaista ja aivan kirjaimellisesti utopistista. Siitä huolimatta Thomas Moren Utopia voi edelleen toimia ajatusleikin tasolla vallanpitäjien ”ruhtinaan peilinä”, mitä tarkoitusta varten se oli alun perin kirjoitettukin.

Pohjolan sotilasurakoitsijat

 

Saksalaisen Fritz Redlichin kaksiosainen teos The German Military Enterpriser and His Work Force (1964–1965) on sotahistorian klassikko, jota ei kuitenkaan juuri tunneta akateemisten piirien ulkopuolella. Redlichin kirjan suuri teesi oli se, että ajanjaksolla 1500–1700 eurooppalainen sodankäynti institutionalisoitui ja kehittyi nimenomaan yksityisten sotilasurakoitsijoiden välityksellä. Kun vanhat feodaaliset tavat ylläpitää ritarilaitoksia murenivat, armeijoiden koko kasvoi ja sodankäyntiin ilmaantui tarpeita uudenlaisille taktiikoille ja erikoisosaamisille, ruhtinaat alkoivat kääntymään yhä enemmän hyvin verkostoituneiden upseerien puoleen saadakseen sotavoimien käyttöön miesvoimaa, rahaa sekä sotilaallisen organisoinnin tietotaitoa. 1500-luvun aikana sotilasurakoitsijoiden sopimukset pitkittyivät ja standardisoituivat samalla, kun heidän värväämiensä yksiköiden palvelusajat vakinaistuivat yhtä ainoaa kampanjakautta pidemmiksi. 1600-luvulle tultaessa sotilasurakointi stratifioitui, kun ylemmän tason yleisurakoitsijat aliurakoivat sotilaallisia toimintoja komppanianpäällikölle ja sotilaallisille alihankkijoille. Sotilasurakoinnin venyminen ja kerrostuminen tuotti 1600-luvulla suoranaisia yksityisiä sotalordeja, kuten palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeldin (1580–1620), herttua Bernhard von Sachsen-Weimarin (1604–1639), herttua Charles IV de Lorrainen (1604–1675), piispa Christoph Bernhard von Galenin (1606–1678) sekä kaikkein tunnetuimpana keisarillisen generalissimus Albrecht von Wallensteinin (1583–1634). Sotilaallisen työvoiman kysynnän vähenemisen ja valtiollisen väkivaltamonopolin vahvistumisen myötä yksityinen sotilasurakointi kuitenkin hiipui 1600-luvun lopulta lähtien, ja 1800-luvulle tultaessa siitä oli jäljellä enää jäänteitä liittyen modernien armeijoiden ulkoistettuun muonittamiseen ja vaatettamiseen. Esimodernin aikakauden mahtavista sotilasyrittäjistä tuli joko uudenlaisten mahtivaltioiden virkapalvelijoita tai silkkaa sotilaallista proletariaattia.  

 

Tämä Redlichin leveästi maalaileva ja kunnianhimoinen teesi on sekä temaattinen selkänoja että tieteellinen happotesti Jaakko Björklundin tuoreelle väitöskirjalle Masters of War: Military entrepreneurship and foreign soldiers in early seventeenth century Sweden (Helsingin yliopisto, 2025). Siinä, missä Redlich rajasi suuren teesinsä saksalaiseen sotilasurakointiin, Björklund kääntää katseensa 1600-luvun vaihteen Ruotsiin. Björklundin väitöskirja avaa uutta latua, sillä, yllättävää kyllä, suurvalta-ajan Ruotsin sotilasurakointia on tutkittu toistaiseksi vain vähän ja silloinkin lähinnä kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) tai Pohjan sodan (1700–1721) konteksteissa. Björklund on ennättänyt aiheellaan siten edelläkävijäksi mutta ei sentään yksinäiseksi sooloilijaksi, sillä aihepiiristä on tulossa vielä lisääkin tutkimusta, kuten vaikkapa toissavuotinen Helsingin yliopiston symposiumi The Business of War in the Baltic Sea Region omalta osaltaan lupasi. Björklundin väitöstutkimus ei ole myöskään puhtaasti suomalainen erillissirpale, vaan nivoutuu myös osaksi laajempaa Euroopan unionin rahoittamaa hanketta The European Fiscal-Military System 1530–1870, jota vetää Oxfordin yliopiston professori Peter H. Wilson.

 

Björklund tuo aihevalintaansa siten kaksi tuoretta näkökulmaa, esimodernin aikakauden Ruotsin ja ajanjakson, joka edelsi Vaasa- ja Pfalz-kuninkaiden tunnetuimpia suurvaltasotia vuosina 1618–1721. Kuudesta erikseen vertaisarvioidusta artikkelista koostuvan nippuväitöskirjan historiallinen tihentymä on monipolvinen ja sekava konfliktien ajanjakso, jota Ruotsi kävi itärajoillaan erityisesti vuosien 1605 ja 1618 välillä. Suomessa tämä sotien ajanjakso tunnetaan parhaiten Inkerin sodasta 1609–1617, johon viitataan joskus myös Laiska-Jaakon sotaretkenä ruotsalaisen marski Jacob De la Gardien nimen mukaan. Kuten Björklund osin yhteiskirjoitetuissa artikkeleissaan osoittaa, sotilasurakointi esiintyi tuolloin hyvin väkevästi Ruotsin sodankäynnissä värväämisen ja rahoituksen saroilla. Inkerin sodan ajanjaksosta esille nouseva oleellinen teesi on se, ettei sotilasurakointi ollut mikään ylempien upseerien tai aatelisten monopoli, vaan että siihen osallistuivat tavalliset rivisotilaat ja alempisäätyiset siviilitkin. Ilman näitä aliurakoituja ja ulkoistettuja resursseja, Björklund tiivistää, ei mitään Inkerin sotaa olisi Ruotsin kruunun toimesta kyetty koskaan käymäänkään.

 

Koska Björklundin väitöskirja on jo aiemmin vertaisarvioitujen ja julkaisuun hyväksyttyjen artikkelien kokoelma, johdanto-osuuden tehtäväksi jää rakentaa artikkeleita yhdistävä punainen lanka. Tässä Björklund onnistuu kiitettävästi. Vaikka Fritz Redlich esitti sotilasurakoinnin laajana ja ratkaisevan merkityksellisenä järjestelynä esimodernin aikakauden sodankäynnissä, hän toisaalla myös näki sen korruption, haaskauksen ja epäoptimaalisen resurssien kohdistamisen vaivaamana systeeminä. Björklund ei tätä tuomiota jaa, vaan häivyttää rajanvetoa yksityisen sotilasurakoinnin ja valtiovetoisen sodankäynnin välillä. Oleellinen konsepti Björklundin omalle tutkimukselle on ”sosiaalisen uppoutumisen” käsite, mikä mittaa sotilasurakoitsijoiden mukautumista ja kytkeytymistä heitä ympäröivään yhteiskuntaan. Björklundin tutkimissa tapauksissa 1600-luvun vaihteen Ruotsissa uppoutumisen aste on korkea, kun taas joissain aikakauden sodankäynnin ilmiöissä, kuten vaikkapa silkkaa maantierosvousta harjoittaneiden palkkasotureiden (kolmikymmenvuotisen sodan ”Merode-veljesten”) parissa, se on ollut matala.

 

Yhteiskunnallisen uppoutumisen lisäarvo näkyi sotilasurakoitsijoiden verkostoitumisessa, mikä aihepiiri kulkee yhdestä väitöskirjan artikkelista toiseen. Tiivistettynä: yksityiset sotilasurakoitsijat tunsivat ihmisiä, joita kruunu ja sen harvat virkamiespalvelijat eivät tunteneet, ja tämä mahdollisti sodankäynnin aliurakoinnin ketjuttamisen kotivaltakunnankin ulkopuolelle. Tässä yhteydessä Björklundin väitöskirja löytää kosketuspintaa esimodernille aikakaudelle tyypillisen sotilaallisen migraation kanssa, mitä ilmiötä ovat Ruotsin kohdalla tutkineet omilla tahoillaan esimerkiksi Alexia Grosjean, Steve Murdoch ja nyt aivan kaikkein tuoreimmin Sebastian Schiavone. Tunnetuin sotilasemigraation esimerkki olivat skotlantilaiset palkkasotilaat, joiden värväytymisen verkostoja Björklund ja Schiavone ovat artikkelissaan tutkineet ajanjaksolla 1556–1610. Inkerin sodan yhteydessä Björklund nostaa esille turhankin helposti unohdetut ranskalaiset apusotilaat, joita Ruotsin kruunu värväsi palvelukseensa erityisesti hugenottien uskonnollisten verkostojen välityksellä. Kolmas merkittävä aliurakoidun värväämisen keskus löytyi Alankomaista, jonka palkkasotilaat olivat haluttu resurssi useissakin 1600-luvun eurooppalaisissa sodissa. Yllättävin joukko nousee esille Björklundin ja A. Jorge Aguilera-Lópezin yhteisartikkelissa, joka tunnistaa Ruotsin kruunun palvelukseen päätyneitä espanjalaisia upseereita. Näissä sotilasurakoinnin verkostoitumisen ilmiöissä ei näytellyt lainkaan vähäistä roolia kuningas Kaarle IX:n oma persoona: veljenpojaltaan Sigismundilta 1590-luvun sisällissodassa vallan anastanut kuningas saattoi helpommin luottaa ulkomaisiin palkkamiekkoihin kuin Ruotsin omien poliittisesti jakaantuneiden eliittien jäseniin.

 

Björklundin väitöskirjan löydökset ovat oleellista debatin ruokaa myös laajasti maalaileville teorioille esimodernien valtioiden kehityksestä sekä aikakauden ns. sodankäynnin vallankumouksesta. Näiltä osin Björklund osoittautuu varovaiseksi skeptikoksi ja synteesien etsijäksi. Perinteinen ”bellistinen” teoria sodista ja sodankäynnistä Euroopan valtiollisen kehityksen moottorina ei saa kirjoittajalta aivan varauksetonta tukea. Sen sijaan, että mahtivaltion kehitys mitattaisiin sillä kyvyllä, millä se pystyi puristamaan irti resursseja omista alamaisistaan ja omasta yhteiskunnastaan, Björklund ja eräät toisetkin kollaboraatioteorian kannattajat näkevät valtionmuodostuksen yhteistyön ja kansalliset rajat ylittäneen verkostoitumisen lopputulemana. Onkin syytä muistaa, että sotilasurakoitsijat eivät välittäneet pelkästään rahaa ja sotilaita, vaan myös tietotaitoa, kokemusta ja sosiaalista pääomaa. Toisaalla Björklund kvalifioi sodankäynnin vallankumouksen väkevää teesiä samalla sotilasurakoinnin vasta-argumentilla, jonka on aiemmin esittänyt myös David Parrott kirjassaan The Business of War (2012). Sodankäynnin vallankumouksen teoria lähti liikkeelle esimodernin valtiovallan väkivaltamonopolista ja sen kyvystä organisoida sodankäynti fiskaalissotilaallisen mahtivaltion omista resursseista (erityisesti verotuksesta ja julkisesta velasta), kun taas Parrott (ja Björklund) kyseenalaistavat tämän väitteen yksityisellä sotilasurakoinnin ilmiöllä, joka läpäisi vuosisatojen ajan kaikki sodankäynnin tasot ja osa-alueet. Kuten Björklund tutkimuksessaan tiivistää, Ruotsi ei olisi kyennyt käymään minkäänlaista sotaa Baltiassa ja Inkerissä 1600–1618 ilman sotilasurakoitsijoiden koko kirjavan spektrin apua.

 

Jaakko Björklund on rajannut 1600-luvun alun sotilasurakoinnin tutkimuksensa Ruotsin itäisiin sotiin Baltiassa, Suomessa ja nykyisen Venäjän alueella. Tällöin tarkastelun ulkopuolelle on jäänyt Tanskaa vastaan käyty Kalmarin sota (1611–1613). Itämaiden sodista poikkeavissa olosuhteissa käyty sota tuo epäilemättä omat nyanssinsa ja reunaehtonsa sotilasurakoinnin ilmiöön 1600-luvun alun Ruotsissa. Lisää tutkittavaa tästä aihepiiristä toisin sanoen vielä riittää.

 

 

 

Jaakko Björklundin väitöskirjan artikkelit niiden sisällyttämisjärjestyksessä:

 

Sebastian Schiavone & Jaakko Björklund. (2023). From foreign mercenaries to the king’s trusted companions – Emergence of the Swedish-Scottish recruitment network 1556–1610. Katja Tikka, Mateus Wyžga & Lauri Uusitalo, toim. Invited, banished, tolerated: Managing mobility in Early Modern Europe. Palgrave Macmillan.

 

Jaakko Björklund & Sebastian Schiavone. (2021). Networks of Recruitment: Fiscal-Military Operations to Contract Foreign Soldiers for Sweden 1605–1610. Northern Studies 52.

 

Jaakko Björklund. (2021). Officers as Creditors during the Ingrian War (1609–1617). Petri Talvitie & Juha-Matti Granqvist, toim. Civilians and Military Supply in Early Modern Finland. Helsinki University Press.

 

Jaakko Björklund. (2024). Protestantism, identity and the mobilization of military force: Huguenot troops in Sweden’s Baltic campaigns, 1605–14. Irene Polisnkaya, Alan James & Ioannis Papadogiannakis, toim. Religion and War from Antiquity to Early Modernity. Bloomsbury Academic.

 

Kaarle Wirta, Katja Tikka & Jaakko Björklund. (2021). Administering Empire: Business Diplomacy in Early Modern Sweden: The Cases of Abraham Cabiljau and the Gothenburg Company. Legatio: The Journal of Renaissance and Early Modern Diplomatic Studies 5.

 

Jaakko Björklund & A. Jorge Aguilera-López. (2024). Spanish Officers in the Far North. The Military Careers of Alfonso Cacho y Canuto and Don Rodrigo de Córdoba y Guzmán in Early Seventeenth-Century Sweden. Martin Almbjär, Francisco Cebreiro Ares & Germán Jiménez-Montes, toim. Distant Neighbours: Trade, Diplomacy and Political Exchange between Sweden and Spain in the Early Modern Era. Uppsala University Press.

 

Väitöskirjan kokoava johdanto on luettavissa ja ladattavissa Heldasta.

 

Simplicissimus sotakuvauksena

 

Pikareskiromaani (tai myös veijariromaani) tarkoittaa proosan muotoa, jossa kuvataan näennäisen omakerrallisesti värikkään protagonistin seikkailuja ja vastoinkäymisiä satiiriseen tyyliin, usein vallitsevan ympäristön ja sen ristiriitojen parodiana. Pikareskiromaanin sankari on usein jollain tapaa syrjäytynyt tai sivullinen, eivätkä hänelle tapahtuvat kirjavat ja surrealistiset tapahtumat juurikaan muuta hänen luonnettaan. Myöhäiskeskiajalla ja esimodernilla aikakaudella kehittyneen pikareskiromaanin kontekstina on ollut murroksen kokenut sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on vahvistanut niin ylös- kuin alaspäinkin, ja vallitsevia moraaleja on ryhdytty kyseenalaistamaan. Lajityypin tunnetuin klassikko lienee Miguel de Cervantesin (1547–1616) Don Quijote, mutta sen rinnalla lajityypin eräänä arkkityyppinä pidetään yhtä lailla saksalaisen Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausenin (1622–1676) kirjallista tuotantoa, erityisesti romaania Der Abenteuerliche Simplicissimus (1676). Grimmelshausenin kirjan historiallinen kiinnostavuus kumpuaa pitkälti siitä, että romaani sijoittuu 30-vuotisen sodan runtelemaan Saksaan. Siitä on seurannut se seikka, että itsekin sodan kokeneen Grimmelshausenin romaania on ylevöitetty jopa historiallisen primäärilähteen asemaan. Voiko romaanista siten oppia uskottavasti jotain vuosien 1618–1648 sodankäynnin todellisuudesta?

 

Voidaksemme vastata retoriseen kysymykseen, on syytä ensin avata Grimmelshausenin itsensä sodanaikaisia kokemuksia. Grimmelshausen syntyi Gelnhausen keisarillisessa vapaakaupungissa vuonna 1622, jolloin Böömistä alkaneen sodan liekin alkoivat lyödä Gelnhausenia ympäröivään Pfalzin vaaliruhtinaskuntaan asti. Vuonna 1634 keisarillinen armeija valtasi ja osin hävitti Gelnhausenin, mutta nuori Grimmelshausen ei enää tuolloin ollut kotikaupungissaan vaan keisarillisen armeijan mukana sen kuormastossa palvelleen sotilaspojan roolissa. Vuonna 1639 nuoreen aikuisikään ehtinyt Grimmelshausen palveli rivisotilaana keisarillisessa rykmentissä, missä hän eteni pian rykmentin kirjuriksi. Grimmelshausenin laatimia sotilasasiakirjoja on tiettävästi tunnistettu vuoden 1644 paikkeilla. Sodan päättyessä vuonna 1648 Grimmelshausen toimi Baijerissa erään everstin kansliasihteerinä.  

 

Pikareskiromaanin genrelle uskollisesti Simplicissimuksen näkökulma sodankäyntiin ei ole yhdenmukainen vaan vaihteleva. Grimmelshausen kuvaa kirjassaan sotaa kahdesta suunnasta, armeijan sisältä ja sen ulkopuolelta. Kirja lähtee liikkeelle siviilien ja sodan kärsijöiden maailmasta, kun kertojan kotitalo ryöstetään ja tuhotaan sotilaiden toimesta samalla, kun hänen omaisensa joko vangitaan tai ajetaan pakosalle. Simplicissimus itse pakenee suureen metsään, jossa hänet ottaa suojatikseen mysteerinen erakko. Kirjan kuvaus vastaa pitkälti sitä, mitä aikalaislähteet raportoivat siviileihin kohdistetusta väkivallasta. Se, että sotilaat kiduttivat ja rääkkäsivät talonpoikia saadakseen nämä paljastamaan kätketyt elintarpeet, arvotavarat tai rahat, oli ilmiö, joka on dokumentoitu useissa aikalaislähteissä. Myös eräs Grimmelshausenin mainitsema kidutustapa, niin sanottu ”ruotsalainen juoma”, oli sekin todellinen keksintö. Kyseessä oli inhottava juoma, joka oli sekoitus erinäisiä vastenmielisiä ainesosia, kuten ihmisulostetta. Parhaimmillaan jo pelkkä löyhkäävän tuotoksen esittely saattoi saada kuulusteltavan paljastamaan salaisuuksiaan. Grimmelshausenin romaani kertoo myös toteavaan ja ilmoituksenomaiseen sävyyn, että perhettä palvellut piika raiskattiin navetassa. Tämäkin ilmiö oli kolmikymmenvuotisessa sodassa yleinen, vaikkakin sen äärimmäisiä tapauksia on myöhemmin kyseenalaistettu lähdekritiikin kautta.

 

Simplicissimus viettää sotapakolaisen elämää metsässä kahteen otteeseen, ensin nuorena mystisen erakon suojattina ja kasvattina, myöhemmin omillaan ja yksin paettuaan Hanaun ruotsalaisesta varuskunnasta. Sotapakolaisuus esiintyy väkevästi myös kolmikymmenvuotisen sodan keskeisissä aikalaislähteissä. Saksilaisen pastori Christian Lehmannin kronikka kirjasi, kuinka Meiβenin ja Vogtlandin asukkaat pakenivat kauhuissaan suomalaisen sotapäällikkö Erik Slangin ryösteleviä ja raiskaavia sotilaita Erzgebirgen metsäisille vuorille talvella 1640. Vuonna 1642 jopa kolmetuhatta alasaksilaista talonpoikaa pakeni vaimoineen ja lapsineen Treamlinin metsään saadakseen suojaa kenraali Hans Königsmarckin ruotsalaisilta sotilailta. Ulmin liepeillä asunut suutari Hans Heberle puolestaan laskeskeli päiväkirjassaan, että joutui perheineen pakenemaan joko kaupunkien tai metsien suojaan ainakin kolmekymmentä kertaa sodan aikana.

 

Grimmelshausenin romaani sisältää kohtauksia ja viittauksia talonpoikien julmasta, koston motivoimasta väkivallasta sotilaita kohtaan. Nämä tapaukset olivat tuttuja aikakauden uutislähteistä, joissa niitä kuvattiin sensaatiomaisesti ja moraalista närkästystä herättävästi. Tunnetuin tapaus sattui vuonna 1632, jolloin joukko ruotsalaisia sotilaita jäi väitetysti baijerilaisten talonpoikien vangiksi. Ennen surmaamista talonpojat olivat kiduttaneet vankejaan ”leikkaamalla irti heidän nenänsä ja korvansa, kätensä ja jalkansa sekä kiskomalla ulos heidän silmänsä.” Kun edellä mainittu Königsmarck lähetti viestinviejän Treamlinin metsään kysymään siellä piileskeleviltä talonpojilta, olivatko he ruotsalaisten ystäviä vai vihollisia, talonpojat vastasivat kysymykseen silpomalla sotilaslähetiltä irti nenän, korvat ja sormet. Vuonna 1625 katolisen liigan komentaja kreivi Johan Tserklaes Tilly valitti Braunschweig-Wolfenbüttelin herttua Friedrich Ulrichille, että Harz-kukkuloiden talonpojat hyökkäilivät katolisen liigan kuormastoa vastaan: ”Talonpojat polttavat ja nylkevät sotilaiden vaimoja ja lapsia, silpovat kirveillä julmasti korvia, neniä, käsiä ja jalkoja, niin, jopa sotilaiden ja kunnostautuneiden upseerien kauloja ja päitä, nylkevät heidät elävältä, repivät heidän ihonsa irti suikaleina ja jättävät heidät puolikuolleina teiden varsille.”

 

Suuri osa kirjan tarinasta kattaa Simplicissimuksen kokemuksia armeijan sisällä. Sankarimme ehtii vaihtaa tarinan aikana useammankin kerran puolta, vaikkakin suuren osan ajasta hän palvelee keisarillisten armeijassa. Eräässä keskeisessä episodissa Simplicissimus on ns. weimarilaisten palkkasoturien tukikohdassa olosuhteissa, jotka eivät täysin vastaa vapautta mutta eivät toisaalta vankeuttakaan. Weimarilaiset eivät olleet mikään Grimmelshausenin kirjallinen tarinankuljetusväline vaan aivan oikea ryhmittymä, joka sai tittelinsä armeijan muodostaneen herttua Bernhard von Sachsen-Weimarin nimestä. Sachsen-Weimar oli aluksi palvellut Ruotsia, mutta siirtyi vuonna 1635 yksityiseksi sotilasurakoitsijaksi ja kokosi palkkasoturiarmeijan Ranskan kruunun palvelukseen keisarillisia ja espanjalaisia vastaan. Grimmelshausen avaa kirjassaan myös ”Merode-veljesten” käsitettä. Tämä kutsumanimi viittasi mihin tahansa omaan laskuun operoiviin tai varsinaista sodankäyntiä vältteleviin sotilaisiin. Grimmelshausen avasi nimen etymologiaa näin:

Herrasmies nimeltä Merode värväsi aikoinaan rykmentin sellaisia rappeutuneita olioita (kuten esimerkiksi ranskalaiset bretonit), että marssiminen ja kaikki muut sodankäyntiin liittyvät harjoitukset olivat heille aivan ylivoimaisia.  Pian yksikkö oli niin pieni, että se kykeni hädin tuskin kantamaan omaa lippuaan. Joten, milloin tahansa markkinapaikoilta tavattiin seiniin tai aitoihin nojailevia yksittäisiä tai useampia vaivaisia laahustajia ja heiltä kysyttiin mistä rykmentistä he olivat, vastaus kuului että ”Meroden.”

Uutiskronikka Theatri Europaei kertoi vuonna 1648, kuinka kahdeksan ”Merode-veljestä” murhasi ruotsalaisen muonapäällikön, hänen raskaana olleen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Termiä sovellettiin toisin sanoen melkein mihin tahansa ryöväreihin ja murhaajiin sodan aikana.

 

Kirjassa Simplicissimus joutuu toistuvasti sotavangiksi, mutta tämä ei tarkoittanut tyrmään joutumista. Kuten myös kirjassa käy, vangitut rivisotilaat siirtyivät antautumisen myötä usein vastustajan riveihin. Piiritystilanteissa antautuneet varuskunnat päästettiin tyypillisesti menemään mutta ilman tykkejä tai jopa henkilökohtaisia aseitaan. Kun Simplicissimus päätyy upseerin roolissa edellä mainittujen weimarilaisten vangiksi, häntä painostetaan kohteliaasti vaihtamaan puolta, mistä hän kuitenkin kieltäytyy. Simplicissimus ei suinkaan vietä vankeusaikaansa weimarilaisten varuskunnan tyrmässä vaan enemmänkin kunniavieraana, ja jopa päästetään lopulta pois hoitamaan omia henkilökohtaisia asioitaan Kölnissä. Sodan loppupuolella vakiintui kuitenkin mekanismi, jossa vangeista pyrittiin pääsemään eroon ns. kartellien kautta. Kartellit olivat osapuolten välisiä sopimuksia, joissa määriteltiin rahallinen hinta erilaisille sotavangeille. Esimerkiksi rivimusketöörin vaihtohinta oli neljä taaleria, kun taas everstistä sai pulittaa tuhat taaleria. Käytännössä raha ei useinkaan vaihtanut käsiä, vaan vankeja vaihdettiin päittäin nimellisarvon mukaisesti. Merode-veljesten kaltaiset alituiset puolenvaihtajat maksoivat vain puolet niiden hinnasta, ”joilla oli sinnikkyyttä pysyä lojaalissa palveluksessa”, kuten ruotsalaisten ja keisarillisten solmimassa kartellissa artikuloitiin vuonna 1642.

 

Der Abenteuerliche Simplicissimus kuvaa kenttäarmeijoiden sisäistä elämää tavalla, joka on jäänyt muissa aikalaislähteissä aika lailla varjoon. Everstit ja kapteenit ovat jumalia, joiden suosiota vänrikit ja luutnantit kilvan tavoittelevat. Grimmelshausenin yhteiskuntasatiirin logiikan mukaisesti päähenkilö ajautuu ristiriitaan niiden upseeritovereiden kanssa, joiden pyrkimyksiä edesauttaa enemmän sukutausta kuin sotilaalliset saavutukset. Kun Simplicissimus kerää runsaasti sotasaalista ja antaa varakkuuden näkyä vaatteissaan ja varusteissaan, herättää se kateutta ja katkeruutta upseeritoverien joukossa. Grimmelshausen paljastaa joitakin kiinnostavia armeijakäytäntöjä, joita aikalaislähteet eivät juurikaan avaa. Eräs sellainen on kaatuneen sotilaan perinnön jakaminen. Komppanian kapteeni saa Grimmelshausenin kirjassa sotilaallisten prioriteettien mukaisesti kaatuneen aseet ja hevosen, kun taas muu irtaimisto siirtyy komentoketjussa seuraavan upseerin haltuun. Koska monet sotilaat olivat naimisissa, heidän leskillään oli siviilioikeudellinen peruste periä aviomiehensä omaisuus. Tätä oikeutta piti sotaleirien ja kenttäarmeijoiden olosuhteissa kuitenkin varjella ja puolustaa. Saksalaisen palkkasoturi Peter Hagendorfin päiväkirja paljastaakin, että sotilasperheen raha-asioiden hoito oli Hagendorfin vaimon vastuulla. Jos Hagendorf olisi kaatunut taistelussa (kuten melkein kävi Magdeburgin piirityksen yhteydessä vuonna 1631), hänen rahansa eivät olisi olleet vihollisten, taistelutovereiden tai esimiesten ryöstettävissä, sillä ne olivat turvassa vaimon kukkarossa.

 

Grimmelshausenin tarina avaa jonkin verran sodankäynnin taktiikoita ja operatiivista toimintaa. Simplicissimus ottaa osaa ainoastaan yhteen suurtaisteluun Wittstockissa vuonna 1636, jolloin ruotsalaiset saavuttivat keisarillisista ensimmäisen suuren voittonsa vuoden 1634 Nördlingenin katastrofin jälkeen. Grimmelshausen kuvaa taistelua savuisena ja kaoottisena tapahtumana, jonka väkivallan aste oli korkea:

Maa, joka normaaliolosuhteissa peittää kuolleita, oli tuona päivänä ja tuossa paikassa päällystetty ruumiilla ja ruumiinosilla. Päät lojuivat siellä, missä niiden luonnolliset jalustat olivat ne hylänneet; toisaalla lojui vartaloita ilman päätä. Joillain vainajilla oli (erityisen inhottavana näkynä) sisälmykset ulkopuolella, ja joidenkin päät olivat niin rikkoutuneet, että aivot valuivat ulos kalloista. Oli kuolleita kalmoja, jotka olivat tyhjentyneet omasta verestään ja eläviä kehoja toisten veriroiskeista peittyneinä; oli käsivarsia, jotka musketinkuulat olivat repineet irti, niiden sormet kouristellen kuin yhä yrittäen palata takaisin taistelun tuoksinaan, ja näiden yli loikki pakenevia tovereita, joita ei toisaalta tahrannut yksikään veripisara. Siellä täällä lojui reisiä kuin teurastajan silpomina.

 

Wittstockin helvetistä hengistä selvinnyt Simplicissimus kunnostautuu myöhemmin niin sanotussa ”pienessä sodassa”, jossa muonanhankintaoperaatioilla liikkuneet joukkueet ja komppaniat kahakoivat vihollisten tai talonpoikien kanssa. Tällaista sodankäyntiä harjoittivat tyypillisesti kevyt ratsuväki (heistä pahamaineisimpina keisaria palvelleet kroaatit) ja rakuunat. ”Kun rakuuna tippuu hevoseltaan, musketööri nousee seisomaan.” Näin Grimmelshausen kuvaa rakuunoja, jotka olivat toisin sanoen ratsuin liikkuvia musketöörejä eivätkä ratsusotilaita. Rakuunoiden riveissä Simplicissimus kunnostautuu väijytysten järjestäjänä ja sotasaaliin kerääjänä niin hyvin, että hän saa niin keisarillisilta kuin vihollisiltakin kutsumanimen Metsästäjä. Simplicissimus ei paljasta muille ammattisalaisuuttaan, joka on talonpoikien tietoon nojaaminen; toisin kuin muut sotilaat, hän ei rääkkää talonpoikia vaan kultivoi heitä tiedonantajina ja oppaina. Vastineeksi avustaan Simplicissimus luovuttaa heille osan saalistaan. ”Yksikään retki tai saattue ei poistunut vihollisen leiristä ilman, että minä sain asian tietooni”, menestyksekäs Simplicissimus kehuu romaanin sivuilla. Sotahistorioitsijaa hieman ihmetyttää helppous, jolla vihollista vakoilevat rakuunat soluttautuvat kyliin ja kaupunkeihin Grimmelshausenin tarinassa. Aikalaislähteet päinvastoin kertovat raskaasti vartioiduista kaupunkien porteista ja sisäänkäynneistä, joissa vahvat vartiot pyrkivät nimenomaisesti estämään tällaisen liikuskelun. Vihollisen kaupunkeihin päästäkseen sotilaiden pitikin turvautua kaikenlaisiin salajuoniin, kuten talonpojiksi, papeiksi tai naisiksi naamioitumiseen.

 

Grimmelshausenin pikareskiromaani ei kuvaa mitenkään erityisen tarkasti kolmikymmenvuotisen sodan aseita ja varusteita. Simplicissimuksen suosikkiaseet rakuunana ovat pistomiekka ja pistoolit, mikä varustus tosin olisi tehnyt hänestä enemmän ratsusotilaan kuin rakuunan. Musketöörinä ollessaan hänelle annetaan riesakseen painava lunttulukkomusketti, aikakauden jalkaväen standardiase. Rakuunan ja vaeltavan veijarin elämäntavan omaksunut Simplicissimus välttelee kypärää ja haarniskaa. Eräässä tarinan vaiheessa hänelle annetaan ratsusotilaan rintapanssari eli kylteri, mutta hän heittää pian pois suojavarusteen, jonka sisäpuolelle pesii täiden kuhiseva siirtokunta. Eräällä kirjan keskeisellä antagonistilla on aseenaan poikkeuksellisen leveä lyömämiekka, joka tekee yhdessä kohtauksessa selvää useastakin sotilaasta kerralla. Tällaisiakin aseita esiintyi kolmikymmenvuotisessa sodassa. Englantilainen aikalaispamfletti kertoi vuonna 1622, kuinka alankomaalaisen Bergen-op-Zoomin kaupungin puolustukseen osallistuneet sveitsiläiset palkkasoturit kunnostautuivat silpomalla palasiksi espanjalaisia hyökkääjiä hirvittävillä kahden käden lyömämiekoillaan.

 

Sodan poliittiseen historiaan ei Grimmelshausen kirjassaan juuri viittaa. Hyvin yleisellä tasolla romaanissa puhutaan silloin tällöin Nördlingenin taistelusta, Magdeburgin saarrosta tai Philippsburgin piirityksestä. Näistä viittauksista voi päätellä kirjan tapahtumien sijoittuvan 1630-luvun jälkipuoliskolle. Sotaromaanin formaattina ei Grimmelshausenin kirja myöskään muodostunut varsinaiseksi tien näyttäjäksi. Moni moderni sotakirja on ns. Bildungsroman eli kehitysromaani, jossa kuvataan yksilön tai ryhmän psykologista kehityskaarta ja lähtökohtaisesti tosikkomaisesti eikä suinkaan satiirisesti. Sodan kontekstiin asetettujen eriskummallisten sattumien sarjana Der Abenteuerliche Simplicissimuksen tyylilliset jälkeläiset ovat vahvimmin Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa (1932–1933) ja jopa Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954), jossa jälkimmäisessä kirjassa joukko ei-päähenkilöitä tulee eri vaiheissa mukaan narratiiviin staattisina hahmoina ja lähinnä kirjallisina välineinä Linnan omalle Simplicissimus-henkiselle armeijaivalle ja sotakritiikille. Grimmelshausenin pikareskiromaanilla on tosin itsetietoisia seuraajia muun kuin sotafiktion saralla, kenties väkevimpinä edustajinaan Bertol Brechtin näytelmä Mutter Courage und ihre Kinder (1941), Daniel Kehlmannin veijariromaani Tyll (2017) ja Andrzej Sapkowskin fantasiaromaanisarja keskiajan hussilaissodista (2002–2006).   

 

Kirjallisuustieteen näkökulmasta Grimmelshausenin värikkään ja jännittävän romaanin ansiot ovat epäilemättä muualla kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikalaiskuvauksissa.

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

 

Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Olli Bäckström. (2021). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus.

Gazette N. 30. (1642).

Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausen. (2018). The Adventures of Simplicius Simplicissimus. Lontoo: Penguin.

Tryntje Helfferich, toim. (2009). The Thirty Years War: A Documentary History. Indianapolis: Hackett Publishing Company.

Christian Lehmann. (2013). Die Kriegschronik. Scheibenberg: Books on Demand. Hendrik Heidler, toim.

Robert Monro. (1637). His Expedition with the Worthy Scots Regiment (called Mac-Keyes). Lontoo: William Jones.

Julius Otto Opel. (1872). Der niedersächsisch-dänische Krieg: Der niedersächsische Krieg 1621–1623. Halle: Buchhandlung des Waisenhauses.

Sverges traktater med främmande magter: 1632–1645. (1909). 5:2. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

Theatri Europaei. (1653). 6. Frankfurt am Main: Matthaei Merians Seel. Erben.

The ninth of September. Count Mansfields proceedings since the last battaile with the great misfortune which hath lately hapned to the Duke of Brunswicke. (1622). Lontoo.