Machiavelli omassa ajassaan

 

Modernin valtiotieteen varhainen auktoriteetti Niccoló Machiavelli on ollut aiheena lukuisissa hänen kirjallista tuotantoaan tai ajatteluaan koskevissa tutkimuksissa, mutta mittavia kuvauksia hänen elämästään on ilmestynyt harvemmin. Kuten Alexander Leen tuore Machiavelli–elämäkerta hyvin osoittaa, syy tähän tendenssiin on ilmeinen: Machiavellista kirjoittaminen kiemuraisen aikalaispolitiikan koko kontekstissa on niin kunnianhimoinen hanke, että lopputuloksena ei voi olla mikään tiiliskiveä ohuempi kirja. Ja sellaisen urakan Alexander Lee on nyt suorittanut.

 

Alexander Lee ei käsittele Machiavellia pelkästään politiikan ja sodankäynnin toimijana, vaan avaa myös hänen formatiivisia vuosiaan ja tutustuttaa lukijan tämän laajaan kirjalliseen tuotantoon, joka ei rajoittunut pelkästään jälkimaailmalle itsestään selvästi tuttuun Ruhtinaaseen. Kuvaus Machiavellin varhaisista vuosista avaa näkymän firenzeläiseen sukuun, jolla oli takanaan verrattain kunniakas menneisyys kirkon ja ruhtinaskunnan palveluksessa, mutta joka 1400-luvun jälkipuoliskolle tultaessa lukeutui enemmänkin Firenzen keskiluokkaan (popolani) kuin urbaaniin aateliseliittiin (ottimati). Kuvatessaan Machiavellin kouluvuosia Lee ei epäröi osoittaa sitä, kuinka laajaa ja hiljaisesti hyväksyttyä pederastia oli myöhäiskeskiajan yksityisen koululaitoksen piirissä. Epäilemättä nuori Machiavelli joutui itsekin hyväksikäytön uhriksi. Machiavellin seksuaalisuus nousee muutenkin Leen kirjassa esille, eikä vähiten siksi, että Machiavelli itse kertoili kirjeissään ja runoissaan huvitteluistaan miespuolisten prostituoitujen kanssa. Machiavelli oli kuitenkin myös yhtä lailla kiinnostunut naisista. Aviovaimon lisäksi Machiavelli piti rakastajattaria, joista yksi, näyttelijätär Barbera Raffacani Salutati, vaikuttaa olleen Machiavellin elämän suuri rakkaus.  Machiavellin kohtaaminen elämän kolhiman naisprostituoidun kanssa Veronan sivukujan kellarissa on kuitenkin sen verran irvokas episodi, että sen olisi voinut jättää lukemattakin.

 

Valtaosa Alexander Leen kirjasta on omistettu Machiavellin diplomaattiselle uralle, joka leimasikin vahvimmin hänen elämäänsä. Machiavelli aloitti diplomaatin uran vuonna 1499, jolloin Firenze oli Medicien vallasta vapaa tasavalta. Firenzen ulkopolitiikka oli tuolloin tasapainoilua oman valtakunnan koossa pitämisen ja ulkoisten vihollisten torjumisen tai liennyttämisen välillä. Eräs iso päänsärky oli Pisan kapinallinen kaupunki, jota Firenze yritti toistuvasti palauttaa valtansa alle. Tasavallan ulkopuolella haasteina olivat aggressiiviset naapurit ja arvaamattomat suurvallat, kuten Ranska ja Espanja. Lee kuvaa oivallisesti Machiavellin loputonta kunnianhimoa, joka oli toistuvasti suurempaa kuin hänen diplomaatin ammattitaitonsa. Monet Machiavellin diplomaattisista tehtävistä päättyivät pettymyksiin ja epäonnistumisiin, eikä voi välttää käsitykseltä, että Machiavelli ei useimmiten lunastanut häneen osoitettuja suuria odotuksia.

 

Diplomatia johdatti Machiavellin myös sodan tehtäviin. Firenzen tasavallalla ei ollut vielä 1500-luvun alussa omaa armeijaa, vaan sotajoukot vuokrattiin yksityisiltä sotilasurakoitsijoilta, kondottieereilta. Oikukkaat palkkasoturipäälliköt, jotka olivat tyypillisesti myös itse italialaisen ruhtinassäädyn edustajia, saattoivat helposti osoittautua epäluotettaviksi tai jopa vaarallisiksi, kuten Firenzen tuolloinen arkkivihollinen, häikäilemätön ja juonikas Valentinoisin herttua Cesare Borgia, sai kokea. Onkin sangen selvää, että vaikka vuonna 1513 kirjoitettu Ruhtinas oli osoitettu Medicien päämiehelle, Urbinon herttua Lorenzo de’ Medicille, kirjan ”ruhtinaan” esikuva oli juuri Cesare Borgia, jota Machiavelli muisteli sekoituksella pelkoa ja ihailua. Machiavellin kontribuutio Firenzen sotahistoriaan oli kaupungin oman nostoväen eli miliisin (milizia) perustaminen arvaamattomien palkkasoturien täydentämiseksi (ja Machiavellin omissa haaveissa jopa niiden korvaamiseksi). Machiavellin suuri oivallus oli koota miliisit varsinaisen Firenzen ja sen valtapiirin reunalla sijainneiden satelliittikaupunkien (distretto) väliseltä maaseudulta (contado). Kuten Machiavelli realistisesti arvioi, Firenzen muurien sisällä asuvat kansalaiset pitivät itseään liian hienoina ja etuoikeutettuina raskaaseen sotapalvelukseen, kun taas distretton kapinallismielisiin ja niskuroiviin asukkaisiin ei voinut millään tapaa luottaa sodankäynnin asioissa. Siksi juuri contado oli se vyöhyke, mistä miliisit piti nostaa sotapalvelukseen.

 

Medicien paluu valtaan vuonna 1512 oli käännekohta Machiavellin uralla ja koko elämässä. Aiemman tasavallan palvelijana ja ideologina tunnettu Machiavelli löysi itsensä vankityrmästä, missä häntä kidutettiin ja pidettiin kurjissa olosuhteissa. Korkea-arvoisten ystävien ansiosta Machiavelli pääsi pian vapaaksi, mutta julkisten virkojen ovet olivat häneltä suljetut. Machiavelli vetäytyi eräänlaiseen sisäiseen maanpakoon Firenzen ulkopuolella sijainneeseen Sant’ Andrean kylään, missä hänellä oli yllin kyllin aikaa pohtia mieliteemaansa, sattuman (Fortuna) vaikutusta maailman menoon. Onnen, sattuman ja oikukkuuden vaikutusta tapahtumiin ei voinut ennakoida sen enempää menneisyyden opetusten perusteella kuin tulevaisuuden ennakoimisellakaan. Viisas mies osasi kääntää sattuman edukseen mukautumalla systemaattisesti vallitseviin olosuhteisiin siellä ja täällä. Kun hän tämän jälkeen toimisi kaikella rohkeudellaan ja päättäväisyydellään, Fortuna kyllä suosisi häntä vastustajiensa kustannuksella, Machiavelli kirjoitti eräässä aiemman diplomaattiuransa aikaisessa kirjeessä. Sant’ Andrean retriitissä ja julkisen elämän ulkopuolella nämä ajatukset jalostuivat siihen kirjalliseen muotoon, joka kantaa Ruhtinaan nimeä.

 

Machiavellin Ruhtinas ei ollut vähempää kuin hyökkäys koko aiempaa ja idealisoitunutta ”ruhtinaiden peili” -opasgenreä vastaan. Hyveellisyys oli eilispäivää, realismi oli tätä päivää, Machiavelli opetti lukijoitaan, sillä meriiteillä ja hyveillä ei voittanut onnen suosiota. Misogyynisessä vertauskuvassaan Machiavelli vertasi onnea ja sattumaa naiseen, jonka mies taivuttaa tahtoonsa ”lyömällä ja pakottamalla häntä.” Muuttaakseen tämän periaatteen valtapolitiikan muotoon, ruhtinas tarvitsi Machiavellin mukaan kahta asiaa: oman sotaväen eli riippumattomuuden ulkovaltojen avusta sekä kyvyn estää kotivaltakunnan sisäisten ristiriitojen kärjistyminen. Valtiollinen selviytyminen suurvaltojen uhan alla vaati toisin sanoen vahvuutta ja yhtenäisyyttä. Näiden ominaisuuksien saavuttamiseksi ruhtinaan oli tarvittaessa oltava valmis heittämään jalomielisyys, luotettavuus ja muut ylevät moraaliset periaatteet romukoppaan. Ideaali ruhtinas ei siis vastannut humanismin ihanteellista ihmiskuvaa, vaan oli enemmänkin raadollinen yhdistelmä voimakasta leijonaa ja ovelaa kettua. Mutta tässä ristiriidassa piili Machiavellin mukaan ruhtinaan suurin haaste: hän ei voinut näyttäytyä alamaisilleen kyynisenä petona, vaan hänen piti päinvastoin kultivoida julkikuvaa armollisena ja myötätuntoisena hallitsijana. Vallan tuli perustua valheelle. Alexander Leen mukaan nämä kylmäävät opit eivät olleet sinänsä aivan uutta, mutta Machiavelli syntetisoi ja toi ne yhteen yhdeksi johdonmukaiseksi ja tiiviiksi opaskirjaksi, missä työssä piilee hänen maineensa pitkäikäisyyden salaisuus.

 

Ruhtinas ei missään nimessä ollut Machiavellin ainoa kirjallinen tuotos, kuten Alexander Lee ansiokkaasti muistuttaa. Machiavelli oli jo nuoresta iästä lähtien kirjoitellut runoja ja sonetteja, ja myöhemmällä iällä hän laajensi tätä tuotantoa elämäkerroilla, historiikeilla, sotatieteellisillä tutkielmilla ja näytelmäkäsikirjoituksilla. Varsinkin Machiavellin sotatieteellisellä tutkielmalla Arte della guerra oli voimakas vaikutus 1500- ja 1600-lukujen paisuneeseen sotataidolliseen kirjallisuuteen, mitä seikkaa Alexander Lee olisi kenties voinut painottaa enemmänkin. Aikalaiset varmaankin tunsivat Machiavellin parhaiten hänen näytelmistään, jotka painottuivat suoranaisen puskakomedian puolelle. Machiavellin kirjoittama Mandragola oli niin suuri menestys, että Venetsiassa yleisön tungeksiva paljous pakotti teatterin eräänkin kerran keskeyttämään näytöksensä.

 

Myöhäisellä iällään Machiavelli onnistui nousemaan Medicien suosioon ja sai jälleen suorittaakseen erinäisiä diplomaattisia tehtäviä. Politiikan ja sodan akselit olivat kuitenkin ehtineet kääntyä Euroopassa. Pohjois-Italian suurin uhka ei enää ollut Cesare Borgian kaltainen paikallinen rämäpää ja häirikkö, vaan uudelleen henkiin heränneen Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan kolossaalinen maailmanvaltias Kaarle V, joka kävi sotaa saksalaisten Landsknechtien massa-armeijalla eikä italialaisten kondottieerien ailahtelevaisilla sotajoukoilla. Kun Kaarle V:n armeijan päällikkö Georg von Frundsberg sai äkillisen sairaskohtauksen keväällä 1527 ja joutui jättämään armeijansa ilman komentajaa, Machiavelli oli yksi ensimmäisistä italialaisista diplomaateista, joka tajusi, että kyse ei ollut Firenzelle ja sen liittolaiselle Rooman kirkkovaltiolle siunauksellisesta käänteestä vaan turmiollisesta kehityksestä. Landsknechtit eivät nimittäin olleet italialaisia palkkasotilaita, jotka vaihtoivat puolta tai liukenivat menetettyään kondottieerikapteeninsa. Pääosin luterilaiset Landsknechtit toimivat autonomisina yksiköinä, jotka kykenivät oma-aloitteiseen ja itsenäiseen sodankäyntiin. Uskonkiihkoisia Landsknechtejä motivoi omaehtoiseen sotaan halu repiä palkkasaatavat vihollisen selkänahasta tavalla tai toisella, minkä lisäksi heitä miellytti käydä häikäilemätöntä hävityssotaa katolilaisten italialaisten omalla maaperällä. Yrityksissään koordinoida Firenzen ja Rooman sotilaallista yhteistyötä näitä ennennäkemättömiä maahantunkeutujia vastaan Machiavelli sinkoili hevosellaan edestakaisin pitkin Pohjois- ja Keski-Italiaa ja lopulta sairastutti itsensä. Niccoló Machiavelli kuoli omassa vuoteessaan Firenzessä 21. kesäkuuta 1527.

 

 

Alexander Leen Machiavelli: His Life and Times (Lontoo: Picador, 2020) on työläs mutta palkitseva lukukokemus.

Heinrich Schütz Tanskassa

 

Heinrich Schütziä (1585–1672) pidetään aiheellisesti 1600-luvun merkittävimpänä saksalaisena säveltäjänä, vaikkakin hän on maineeltaan jäänyt ymmärrettävästi kolossaalisen Johann Sebastian Bachin (1685–1750) varjoon. Saksin vaaliruhtinaskunnassa syntyneen Schützin saavutuksena pidetään italialaisen barokkimusiikin tuottamista Saksaan. Vankasti protestanttinen Schütz kirjoitti barokkimusiikkiaan luterilaisen kirkon käyttöön, ja hän toimikin pitkään kapellimestarina Dresdenin saksilaisessa valtiokapelliorkesterissa (Sächsische Staatskapelle Dresden). Vuonna 1548 perustettu orkesteri on yhä olemassa, ja se lukeutuu Euroopan vanhimpiin ja arvostetuimpiin musiikkikokoonpanoihin. Heinrich Schütz tunnetaan parhaiten Symphoniae sacra –konserttokokoelmasta, kuoroteoksesta Deutsches Magnificat sekä lukuisista pienimuotoisemmista sävellyksistä. Schützin tiedetään myös säveltäneen Saksan ensimmäisen oopperan Dafne, mutta tämä sävellys ei ole säilynyt jälkipolville.   

 

Heinrich Schütz ei pysytellyt koko ammattiuraansa Dresdenissä, vaan hän musisoi myös Venetsiassa vuosina 1609–1612 ja 1627–1629. Venetsiasta Schütz palasi Dresdeniin, joka alkoi jo kärsimään kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aiheuttamasta materiaalisesta kurjuudesta. Dresdenin kapelliorkesterilla, joka käytännössä eli vaaliruhtinas Johann Georgin myöntämien ja alati kuihtuvien avustusten varassa, oli jatkuvia vaikeuksia maksaa palkkaa muusikoilleen, ja useat soittajista päätyivät etsimään työtä Saksin vaaliruhtinaskunnan ulkopuolelta. Myös Schütz kohtasi ohittamattoman tilaisuuden, kun hänet kutsuttiin vuonna 1633 Tanskaan johtamaan kuningas Kristian IV:n hoviorkesteria Kööpenhaminassa. Ajoitus Schützin kutsulle ei ollut satunnainen, sillä Kööpenhaminassa kaavailtiin jo tuolloin suuria juhlallisuuksia vuodelle 1634, jolloin kaupungissa juhlittaisiin Tanskan kruununprinssi Christianin ja Saksin vaaliruhtinaan tyttären Magdalena Sibyllan häitä. Schütz saisi siten toimia Kööpenhaminassa sekä kulttuurisena että poliittisena välittäjänä Tanskan kuningaskunnan ja Saksin vaaliruhtinaskunnan välillä. 

 

Heinrich Schütz on jättänyt itsestään jälkiä kuningas Kristian IV:n kirjeenvaihtoon ja muihin asiakirjoihin, mistä syystä hänen Kööpenhaminan vuosistaan on koottavissa jonkinlainen yleiskuva. Kamarimestarin [Rentemester] laskutuskirjanpito paljastaa Schützin vastaanottaneen ensimmäisen palkkansa Kristian IV:n palveluksessa 10. joulukuuta vuonna 1633. Reilua viikkoa myöhemmin Kristian IV kirjoitti kamarin virkailijoille ja ohjeisti näitä osoittamaan ”kapellimestarille” [Capelmeister] Kööpenhaminan kuninkaanlinnasta sellainen salitila, missä hän saattaisi harjoittaa orkesterinsa muusikkoja. Lisäksi kamarin tuli löytää Schützille majoituspaikka kaupungilta. Jacob Ørn, josta myöhemmin tuli hovin varakapellimestari, sai tehtäväkseen värvätä Schützin avuksi ”kapelliknaapeja”, joiden tuli palvella Schützin henkilökohtaisina avustajina ja palvelijoina. Orkesterin jäsenille maksettiin palkkaa kruunun kassasta, mutta vastineeksi heidän tuli olla valmiina harjoittelemaan kapellimestarin komennossa, milloin vain tämä niin käski. Jos orkesterista löytyi joku sellainen muusikko, joka uskalsi vastustaa Schützin ”komentovaltaa” [commando], hänet tuli jättää vaille palkkaa, kuningas uudestaan tähdensi kamarin virkailijoille 3. tammikuuta 1634 päivätyssä kirjeessään. Kuninkaan orkesteri ei ollut mikään demokratia, kuten ei mikään muukaan instituutio hänen valtakunnassaan. Näistä toistuneista kuriin liittyneistä painotuksista saattoi myös paistaa lävitse huoli siitä, että puhdasoppisen luterilaisen ja läpeensä konservatiivisen Tanskan muusikot eivät välttämättä suhtautuisi hyväksyvästi Schützin edustamaan barokkimusiikin tyylisuuntaan, olihan barokkitaide katolisen vastauskonpuhdistuksen kaikkein näkyvin (ja kuuluvin) ulottuvuus Euroopassa. Mikäli Schütz joutui Kööpenhaminassa taistelemaan omien taiteellisten näkemystensä puolesta, hän ei kuitenkaan taistellut yksin, sillä kulttuurihistorioitsija Mara Waden mukaan Schütziä seurasi Kööpenhaminaan monikymmenpäinen ryhmä saksilaisia muusikoita.

 

Helmikuussa 1634 Kristian IV jatkoi määräysten antamista koskien Schützin uutta pestiä kapellimestarina. Kööpenhaminan linnassa piti sen kirkkoon rakentaa uusi saarnastuoli Schützin pyynnöstä, ilmeisesti orkesterin johtamisen helpottamiseksi. Kuningas määräsi lisäksi kamaria etsimään linnan palvelusväestä sellaisia rumpaleita, joiden taidot mahdollistaisivat heidän osallistumisensa Schützin vetämiin orkesteriharjoituksiin. Joitain päiviä myöhemmin kuningas lisäsi vaatimuslistaansa myös kirkkoon asetettavan erillisen, uuden tuolin häntä itseään varten. Mara Wade on kuvannut Schützin roolia prinssin Christianin häiden valmistelijana ”taiteelliseksi johtajaksi”, sillä musiikin säveltämisen ja esittämisen ohella hänelle kuului lukuisia työtehtäviä, jotka nyky-ymmärryksen mukaan kuuluisivat teatteritaiteen eivätkä musiikin piiriin. Kristian IV:n kirje huhtikuun 1634 alusta tukee Waden tulkintaa. Kuningas käski Schützin keskittyä näytelmäkäsikirjoitusten tarkastamiseen sekä balettiesitysten ja naamiaisten lavastusten ja asusteiden valmistamiseen kaiken muun eli siis musiikin kustannuksella. Schützin ei tiedetä säveltäneen uutta musiikkia osana kuninkaallisten häiden valmisteluita. Hänen oma kirjeenvaihtonsa viittaa siihen, että hän toi Kööpenhaminaan mukanaan jotain omia aiempia sävellyksiään sekä toisten aikalaissäveltäjien töitä. Tästä syystä häntä voi historioitsija Bjarke Moen mielestä pitää aiheellisesti ”kulttuurillisena agenttina”, joka välitti musiikkitaiteen virtauksia muusta Euroopasta Tanskaan.

 

Prinssi Christianin ja Magdalena Sibyllan häät pidettiin ilmeisen onnistuneesti lokakuussa 1634. Kristian IV vaikuttaa ollen tyytyväinen Schützin monialaiseen uurastukseen hääjuhlallisuuksien toteuttamiseksi, sillä toukokuussa 1635 kuningas maksoi kapellimestarille 200 taaleria ja lahjoitti hänelle kultaisen kaulaketjun. Samana vuonna Schütz palasi takaisin Saksiin. Pian paluunsa jälkeen Schütz sävelsi erään useimmin esitetyn teoksensa Musikalische Exequien, joka oli tilattu Reuss-Geran kreivi Heinrich II:n hautajaisseremonioita varten. Sävellys on itsessään eräänlainen todistus kolmikymmenvuotisen sodan aiheuttamista rasituksista: Schütz sävelsi Musikalische Exequienin usealle laulajalle mutta vain parille instrumentille, sillä sodan köyhdyttämästä vaaliruhtinaskunnasta löytyi vain harvoja soittimen käyttöä hallitsevia ammattimuusikoita (monissa nykytulkinnoissa laulajia säestävät ainoastaan urku ja sello). Tekstinä Musikalische Exequien oli suoranaista uskonnollista propagandaa, sillä sen lyriikat alleviivasit luterilaista sola fide -sielunpelastustulkintaa, joka poikkesi aivan keskeisesti katolisen kirkon dogmatiikasta. Viitteitä sodan aiheuttamista vaivoista löytyy myös Schützin omasta kirjeenvaihdosta. Vuonna 1642 Schütz valitti Dresdenin hoville, että hän toimisi mieluummin kirkon kanttorina tai urkurina kuin jatkaisi toivottomassa tilanteessa, missä hän ei ammattinsa edustajana pystyisi elättämään itseään. Samana vuonna Schütz muutti jälleen Tanskaan.

 

Heinrich Schützin toisesta palveluskaudesta Kööpenhaminan hovikapellimestarina ei ole jäänyt jälkiä kuningas Kristian IV:n kirjeenvaihtoon. Tämä ei ole yllättävää, sillä kuninkaalla oli Westfalenin rauhanneuvotteluissa ja Ruotsin edustamassa sotilaallisessa uhassa sen verran ajateltavaa, ettei hän ehtinyt uhrata montaakaan ajatusta hovin viihteeseen. Schütz vaikuttaa hoitaneen vastaavia organisointitehtäviä kuin vuosina 1633–1635, ja hänen tiedetään vastanneen Kristian IV:n tyttärien Christianen ja Hedevigin häiden musiikkiesityksistä. Schützin toiseen kapellimestarikauteen Kööpenhaminassa liittyi taiteellista ristipölytystä, sillä Schützin ollessa poissa hoviin oli palkattu kaksi italialaista laulajaa, altto Agostino Fontana ja basso Benedetto Bonaglia. Schützin aloitteesta hoviin palkattiin vielä kolmas italialainen, sopraano Agostino Pisone. Schütz oli sen verran vaikuttunut erityisesti Fontanan laulajan lahjoista, että hän yritti saada vaaliruhtinas Johann Georgia palkkaamaan tämän Dresdenin hovin varakapellimestariksi vuonna 1647. Vaikka muualla Euroopassa riehui tuolloin uskonsodaksi ymmärretty konflikti, Kööpenhaminan hovissa Heinrich Schütz edisti uskontojen ja kansallisuuksien rajalinjoja ylittävää taiteellista yhteistyötä.

 

Heinrich Schütz palasi Dresdeniin vuonna 1644. Seuraavat kuusi vuotta olivat hänen säveltäjän uransa kenties tuotteliaimmat, ja tuona aikana Schütz jatkoi myös kuuluisimman konserttosarjansa Symphoniae sacran säveltämistä. Symphoniae sacran toinen osa valmistui vuonna 1647 ja kolmas osa vuonna 1650 – samana vuonna, jolloin Dresdenissä vietettiin näkyviä seremonioita kolmikymmenvuotisen sodan päättäneen Westfalenin rauhan juhlistamiseksi. Historioitsija Barbara Dietlingerin mukaan ei ole olemassa mitään vedenpitäviä todisteita siitä, että Schützin Symphoniae sacraeta olisi julkisesti esitetty Dresdenin juhlallisuuksien yhteydessä, mutta vaaliruhtinas Johann Georgille omistettu konserttosarjan viimein osa Nun danket alle Gott muokkasi Dietlingerin mukaan joka tapauksessa vaaliruhtinaan julkisuuskuvaa sodan toimijana ja aivan erityisesti sen lopettajana. Koska Johann Georg ei ollut näytellyt keskeistä roolia Westfalenin rauhanneuvotteluiden loppuun saattamisessa, Schützin kuolematon konserttosarja tarjosi vaaliruhtinaalle mahdollisuuden muokata taiteellista esittämistapaansa toivomallaan tavalla.

 

Tässä yhteydessä on syytä ottaa huomioon myös Schützin johtava taiteellinen rooli Tanskan kuningas Kristian IV:n hovissa vuosina 1633–1635 ja 1642–1644. Kristian IV, joka kuoli juuri ennen sodan päättymistä vuonna 1648, oli paitsi Johann Georgin sukulainen avioliiton kautta, myös keisarikunnan ns. ”kolmannen puolueen” edustaja, joka ei kuulunut selkeästi keisarin tai hänen vihollistensa leiriin. Heinrich Schützin persoona tavallaan lainasi Kristianin kuninkaallista legitimiteettiä Johann Georgin neutraalin ja sovittelevan julkisuuskuvan luomiseen, mihin ulkoiseen seikkaan on myös liitettävä Schützin taiteellinen kyky siirtyä luontevasti luterilaista puhdasoppisuutta alleviivanneesta lyriikasta italialaiseen ja katolisen vastauskonpuhdistuksen ihanteita sisällyttäneeseen barokkimusiikkiin. Schützin voimakkain siirtymä italialaiseen musiikki-ilmaisun maailmaan olikin tapahtunut juuri Kööpenhaminan hovissa, eikä niinkään nuoruuden vuosina Venetsiassa.

 

Heinrich Schützin vuodet Tanskassa ovat osoitus siitä, kuinka matalia tai suorastaan olemattomia Saksan ja koko Euroopankin taiteelliset taisteluhaudat olivat kolmikymmenvuotisen sodan aikana.

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

 

C. F. Bricka ja J. A. Fridericia, toim., Kong Christian den Fjerdes egenhændige breve 1632–1635 (Kööpenhamina: Rudolph Klein, 1878–1880).

Barbara Elisabeth Dietlinger, Music and Commemoration in Early Modern Europe: Visual and Sonic Intersections of Remembrance (Chicago: University of Chicago PhD Thesis, 2021).

Brandi Hoffer, ‘Sacred German Music in the Thirty Years’ War’. Musical Offerings, Vol. 3, No. 1 (Spring 2012).

Gregory S. Johnston, toim., A Heinrich Schütz Reader: Letters and Documents in Translation (Oxford: Oxford University Press, 2013).

Bjarke Moe, ‘Heinrich Schütz as European cultural agent at the Danish courts’. Schütz Jahrbuch 2011.

Mara R. Wade, Triumphus Nuptialis Danicus: German Court Culture and Denmark. The “Great Wedding” of 1634 (Wiesbaden: Harrossowitz, 1996).

Ruotsalaiset kenraalikomissaarit 30-vuotisessa sodassa

 

Sotakomissaarien instituutio on monella tapaa aivan keskeinen aihepiiri kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) historiassa, mutta aihepiiriä on tutkittu eurooppalaisessa historiankirjoituksessa vain vähän. Kaikkein vahvimmin aihepiiri on tullut esille tanskalaisessa tai Tanskaa käsittelevässä historiantutkimuksessa johtuen siitä ilmiselvästä seikasta, että tanskalaiset sotakomissariaatit, joita oli sodankäynnin ja yhteiskunnan eri tasoilla useita, ovat jättäneet jälkeensä selkeästi seurattavaa lähdeaineistoa. Merkittävintä tutkimusta kolmikymmenvuotisen sodan aikaisista tanskalaisista sotakomissariaateista ovat tehneet tanskalaiset historioitsijat Leon Jespersen ja Gunner Lind sekä ruotsalainen Stefan Persson.

 

Ruotsalaisille historioitsijoille kolmikymmenvuotisen sodan ruotsalaiset sotakomissaarit ovat olleet eräänlainen sokea piste, mutta suomenkielistä lukijakuntaa on hemmoteltu aihepiirin ylivoimaisesti tärkeimmällä ja perusteellisimmalla tutkimuksella, Arvi Korhosen kirjoittamalla viipurilaisen sotakomissaari Erik Anderssonin alias Erik Tranan alias Eerikki Antinpojan elämäkerralla. Metodologisesti nerokas Eerikki Antinpoika (Werner Söderström, 1953) tulee epäilemättä säilyttämään paikkansa aihepiirin johtavana tutkielmana vielä hamaan tulevaisuuteen asti.

 

Eerikki Antinpojan sotakomissaarin uran merkityksellisyys ei johtunut pelkästään siitä, että se osui siihen dramaattiseen ja legendaariseen ajankohtaan, jolloin Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf kävi kohtalokkaan sotaretkensä Saksan maaperällä. Antinpoika oli jo ennen Saksan sotaretkeä ehtinyt hankkia itselleen kannuksia niin raja- kuin sotakomissaarina Inkerissä ja Liivinmaassa, joten jatkonsa samassa tehtävässä vuosien 1630–1632 Saksan sotaretkellä oli itsestäänselvyys. Sotakomissaarin uran merkityksellisyys huipentui vuonna 1634, jolloin Antinpoika nousi ”kenraalikomissaariksi” (generalkommissar), mikä tehtävä rinnastui armeijan hierarkiassa kenraalimajurin sotilasarvoon.

 

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä pohtimaan, mitä sotilaallisia virkoja sotakomissaarit ja kenraalikomissaarit olivat, ja mitä tehtäviä heidän työkenttäänsä kuului. Ruotsilla oli olut palveluksessa sotakomissaareja jo Pohjoismaiden seitsenvuotisen sodan (1563–1570) aikana, jolloin ainakin kolme sotakomissaaria on tunnistettavissa Norjaan vuonna 1567 suuntautuneella sotaretkellä. Manner-Euroopassa heidän aikalaiskollegansa keskittyivät pääasiassa valvomaan palkkasotureiden kanssa solmittujen värväyssopimusten ehtojen täytäntöönpanoa, mikä käytännössä tarkoitti vahvuusrullien tarkistamista, majoituksen järjestämistä ja puuttumista palkanmaksajan edustajan ominaisuudessa sotilaskurin ylläpitoon ja sota-artiklojen noudattamisen valvomiseen. Koska aikakauden kuuluisat palkkasoturien ammattikunnat, kuten sveitsiläiset peitsimiehet, saksalaiset maanihdit (Landsknechten) ja erinäiset italialaiset kondottieerijoukot (kuten Giovanni de’ Medicin Mustat komppaniat) olivat autonomisia korporaatioita, jotka valitsivat omat upseerinsa ja jakoivat itse oikeutta omille jäsenilleen, palkkasotilaiden työntilaajien puolesta toimineilla komissaareilla oli usein vaikeuksia esiintyä sotilaiden silmissä uskottavina auktoriteetteina. Sekä saksalaisten maanihtien että Medicin komppaniamiesten tiedetäänkin pahoinpidelleen työnantajiensa eli Englannin kuningas Henrik VIII:n ja Firenzen kaupunkivaltion valtuuttamia sotakomissaareja, aikalaislähteiden mukaan hyvin pinnallisista tai jopa olemattomista syistä. Ruotsalaisilla sotakomissaareilla ei kuitenkaan ollut näitä vaaroja vuoden 1567 sotaretkellä, sillä Norjaan lähetetyt sotilaat olivat lähes kaikki kotimaista nostoväkeä tai aateliston ratsupalvelusmiehiä. Ilmeisesti varhaisten ruotsalaiskomissaarien päätehtävä olikin kontribuutioiden eli pakkoverojen kerääminen vallatuista norjalaispitäjistä ja niiden jako edelleen nostoväen komppanioille ja aatelin ratsulipustoille. 

 

Pitkän vihan (1570–1595) ja Venäjälle suuntautuneen sotaretken (1609–1617) aikana myös ruotsalaiset sotakomissaarit pääsivät nauttimaan mannereurooppalaisten palkkasoturien oikuista. Balthasar Rüssowin Liivinmaan kronikka kertoi anekdootteja saksalaisista ja skottilaisista palkkasotureista, jotka ryöstelivät mielin määrin ruotsalaisten hallitsemaa Liivinmaata ja päätyivät lopulta jopa taistelemaan keskenään. Kaaoksen taustalla hiippaili muutama ruotsalainen sotakomissaari, joille kuningas Juhana III oli teoriassa delegoinut kuninkaallisen käskyvallan kaikissa Liivinmaan kaupungeissa ja linnoissa, mutta jotka käytännössä kykenivät korkeintaan toimittamaan voita ja muita elintarpeita Suomen etelärannikon latokartanoista ulkomaisten palkkasoturijoukkojen loputtoman nälän tyydyttämiseksi. Venäjän sotaretki ei ollut sotakomissaareilta juuri parempi suoritus. Vuonna 1610 palkkarästien suututtamat ranskalaiset palkkasoturit ryhtyivät ryöstelemään kyliä ja kaupunkeja Ruotsin hallitsemassa Liivinmaassa, kun taas eräs irlantilaisten palkkamiekkojen joukko siirtyi niiltä sijoiltaan vihollisen eli Puola-Liettuan kuninkaan puolelle. Näitäkään mielenosoituksia eivät ruotsalaiset sotakomissaarit kyenneet estämään. Parhaiten sotakomissaarit pärjäsivät alkuperäisessä roolissaan eli paikallisten verolähteiden kontrolloimisessa ja niiden tulovirtojen ohjaamisessa Ruotsin oman armeijan tarpeisiin.

 

Eerikki Antinpojan otettua vastaan sotakomissaarin viran 1620-luvun jälkipuoliskolla, ensin Tarton ja sitten Riian sotakomissaarina, hänen tehtäväkenttänsä oli painottunut armeijan huollon järjestämiseen – ensisijaisesti paikallisia resursseja ja tulolähteitä käyttäen, kuten oli ilmeisesti ollut tapana vuoden 1567 Norjan sotaretkestä lähtien. Saksan sotaretken ennennäkemättömän valtaisa mittakaava oli kuitenkin vaatinut aivan uuden viran perustamista Eerikki Antinpojan kaltaisten rivisotakomissaarien yläpuolelle heidän toimintansa koordinoimiseksi. Tämä uusi kenraalikomissaarin virka ei ollut mikään ruotsalainen innovaatio, vaan se oli kopioitu Espanjan ja Itävallan Habsburgeilta sekä erinäisiltä Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan ruhtinaskunnilta. Keisari Kaarle V oli perustanut Espanjaan jo 1540-luvulla ”Hänen Majesteettinsa armadojen ja armeijoiden tarkastajan [veedor] ja kenraalikomissaarin [comisario general]” viran. Kolmikymmenvuotisen sodan alussa keisari Ferdinand II loi Wienin sotaneuvoston (Hofkriegsrat) alaisuuteen kenraalikomissaarin aseman, jonka haltijan tuli valvoa verotulojen ja muiden resurssien siirtoa Habsburgien omilta perintömailta Friedlandin herttua Albrecht von Wallensteinin perustamalle ja johtamalle uudelle keisarilliselle armeijalle. Samoihin aikoihin valtiotieteilijä Georg Engelhardt von Löhneyss oli paksussa tutkielmassaan Aulico Politica (1622) neuvonut saksalaisia ruhtinaita rakentamaan armeijoittensa hallinnointia silmällä pitäen kokonaisen sotakomissaarien hierarkian, jota johtaisi erityinen ylikomissaari (Obristen Kriegs-Commissarien). Eräs Löhneyssin neuvoja noudattanut hallitsija oli Saksin vaaliruhtinas Johann Georg, joka asetti asevoimiensa tarkastajaksi Dresdenin valtaneuvoston välittömässä alaisuudessa toimineen kenraalikomissaarin (Kriegs- Rath und General Commissar).   

 

Eerikki Antinpoika ei ollut Ruotsin armeijan ensimmäinen kenraalikomissaari vuonna 1633, jolloin virka-asema perustettiin koordinoimaan armeijan huoltoa Ala-Saksin ruhtinaiden ja kaupunkien kanssa. Ensimmäisenä titteliä käytti Martin Chemnitz, jonka Kustaa Aadolf lähetti joulukuussa 1630 diplomaattiseksi edustajakseen Frankenin ja Schwäbenin valtakunnanpiireihin. Chemnitz ei kuitenkaan vaikuta koskaan hoitaneen mitään sotavoimien hallintoon tai huoltoon liittyviä tehtäviä. Kenttämarsalkka Gustaf Hornilla oli Strasbourgissa kontaktinaan ”Generalcommissarium und Residenten” Jonas Glaser, joka ilmeisesti toimi siellä lähinnä kansleri Axel Oxenstiernan omana agenttina ja tiedonantajana. Hornilla oli vaivoinaan myös pommerilainen Joachim von Mitzlaff, jonka kenraalikomissaarin ura oli alkanut Tanskan palveluksessa jo vuonna 1626. Tuolloin Mitzlaff oli osallistunut Sachsen-Weimarin herttua Joachim Ernestin ja palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeldin yhteiselle sotaretkelle Sleesiaan. Kenraalikomissaarina Mitzlaff järjesteli Sleesian vuoristoihin juuttuneen armeijan huoltoa lähinnä ryöstelemällä mitä tahansa kyliä ja kaupunkeja, joissa ei ollut keisarillisia puolustajia. Vuonna 1631 Mitzlaff ilmaantui Ruotsin palvelukseen ensin rykmentinkomentajana, mistä asemasta hän siirtyi sotakomissaariksi Nürnbergiin ja Chemnitziin vuonna 1632. Seuraavana vuonna Mitzlaff siirtyi Gustaf Hornin ja Bernhard von Sachsen-Weimarin armeijoiden kenraalikomissaariksi läntiseen Saksaan. Armeijoiden huollon järjestämisen sijasta Mitzlaff keskittyi lähinnä riitelemään kenraalien kanssa, ja hän päätyi lopulta jopa yllyttämään saksalaisia palkkasoturiupseereita nousemaan kapinaan kansleri Axel Oxenstiernaa vastaan. Vuonna 1634 Mitzlaff vihdoin erotettiin Ruotsin armeijasta, ja hän hakeutui uuteen pestiin rykmentinkomentajana herttua Wilhelm von Sachsen-Weimarin armeijassa. Kun Sachsen-Weimar siirsi rykmenttinsä Saksin vaaliruhtinaskunnan palvelukseen vuonna 1635 solmitun Prahan rauhan seurauksena, Mitzlaff päätyi ruotsalaisten viholliseksi. Vuoden 1636 alussa Mitzlaff jäi ruotsalaisten vangiksi puolustaessaan Barbyn varuskuntakaupunkia Elben varrella. Vanki siirrettiin ensin Stralsundiin ja sieltä Viipurin kautta Olavinlinnaan. Vuonna 1639 liukas Mitzlaff lahjoi erään vartijoistaan ja pakeni Olavinlinnasta toisen sotavangin kanssa. Neljä vuotta myöhemmin Mitzlaff oli jälleen palannut kenraalikomissaarin asemaan, mutta tällä kertaa pyhän saksalaisroomalaisen keisarin palveluksessa.

 

Kenraalikomissaarin virka oli juuri ennen Eerikki Antinpojan nimittämistä ennätetty myöntää myös Melchior von Falkenbergille, joka oli osallistunut jo vuonna 1631 armeijan huoltojärjestelyihin. Ala-Saksissa oli toisin sanoen hetken aikaa kaksi kilpailevaa kenraalikomissaaria, mutta Falkenbergin pian luovuttua virastaan sen hoitaminen jäi Antinpojalle. Kansleri Axel Oxenstiernan myöntämässä haltuunottokirjeessä listatut kenraalikomissaarin tehtävät ovat hämmentävää luettavaa. Totuttuun tapaan Eerikki Antinpojan oletettiin toimivan hyvin proaktiivisesti armeijan huollon toteuttamiseksi. Tämän lisäksi hänelle kuitenkin lykättiin myös operatiivisia vastuita, mitkä eivät lähtökohtaisesti kuuluneet komissaarien työsarkaan Ruotsissa tai muuallakaan. Antinpojan tuli valvoa, että sotasuunnitelmat tehtiin yhteistä etua silmällä pitäen, mutta hänellä ei silti ollut asiaa kenraalien neuvottelupöytiin ilman erillistä kutsua. Kuten Arvi Korhonen totesi, nämä ohjeet asettivat Antinpojan hankalaan välikäteen: ”Oli pidettävä silmällä sotatoimien tarkoituksenmukaisuutta, mutta jos erimielisyyksiä syntyi, oli syy ja vastuu kokonaan hänen.” Eerikki Antinpoika ratkaisi tämän ristiriidan ottamalla entistä enemmän osaa varsinaisiin sotatoimiin. Päätöksellä oli raskas hinta: Eerikki Antinpoika kaatui lokakuussa 1634 johtaessaan henkilökohtaisesti ruotsalaisten rynnäkköä Wolfenbüttelin linnoitteita vastaan.

 

Eerikki Antinpojan seuraaja kenraalikomissaarina oli brandenburgilainen Alexander Erskein. Valinta oli erikoinen, sillä Erskeinillä ei ollut sotilastaustaa, vaan hän oli palvellut Ruotsin kruunua ainoastaan diplomaattisena edustajana ensin Stralsundissa ja sittemmin Erfurtissa. Valinnassa ilmeisesti painottui tarve rakentaa Ruotsin armeijan huoltoa yhteistyössä paikallisten saksalaisten ruhtinaiden kanssa. Kenttämarsalkka Johan Banérin säilyneen kirjeenvaihdon perusteella Erskein auttoi Banéria järjestämään Preussista saapuvien joukkojenvahvistusten talvimajoitusta joulukuussa 1635, mutta muuten hänen tekemisistään kenraalikomissaarina on vaikea ottaa selkoa asiakirjojen perusteella. Ongelmat Erskeinin tehtävien hoidossa alkoivat ilmaantua vähintäänkin vuoden 1636 aikana. Keväällä Axel Oxenstierna joutui kirjoittamaan toistuvasti Erskeinille ja kehottamaan tätä maksamaan kolmen tuhannen taalerin saatavat eräälle everstiluutnantti Lindsaylle. Myöhemmin syksyllä 1636 Oxenstierna informoi Erskeiniä tietyistä Mecklenburgin herttualle osoitetuista kevennyksistä liittyen kontribuutioiden maksamiseen ja ruotsalaisten sotilaiden majoittamiseen. Kanslerin ohjeet eivät ilmeisesti koskaan tavoittaneet Erskeiniä. Johan Banér valitti jo loppukeväästä 1636 kanslerille, että Erskein hoiti huonosti kenraalikomissaarin tehtäviään. Kenttäarmeijan raha-asiat olivat sekasorron tilassa, koska Erskein ei noudattanut annettuja ohjeita, säilyttänyt kuitteja tai ylipäätään pitänyt kirjaa armeijan tuloista ja menoista. Marraskuussa Erskein oli kansanomaisesti sanoen lähtenyt puntikselle: Banérilla ei ollut mitään tietoa Erskeinin olinpaikasta eikä mitään keinoa tavoittaa tätä. ”Armeijasta puuttuvat nyt kenraalikomissaarit, muonitusmestarit ja muut tarpeelliset virkamiehet [ministris]”, Banér valitteli Axel Oxenstiernalle. Ajan myötä Erskein palaili takaisin Ruotsin palvelukseen, mutta pysyttäytyi sittemmin diplomatian saralla. Vuonna 1646 hänen hallinnollinen uskottavuutensa oli palautunut siinä määrin, että kenttämarsalkka Carl Gustaf Wrangel jopa pyysi Axel Oxenstiernaa lähettämään Erskeinin hänen avukseen järjestelemään Ruotsin miehittämien alueiden siviilihallintoa.

 

Vuoden 1637 vaihteessa Alexander Erskeinille etsittiin hätä kädessä seuraajaa Banérin armeijan kenraalikomissaariksi. Väliaikaista apua tarjosivat Heussner von Wandersleben ja Sven Mårtenson, jotka auttoivat Banéria selvittämään Erskeinin jäljiltä kaoottisessa tilassa ollutta kirjanpitoa. Wanderslebenillä oli jo jonkin verran kokemusta vaadittavista tehtävistä, sillä hän oli aiemmin toiminut sotakomissaarina herttua Bernhard von Sachsen-Weimarin johtamassa ruotsalaisarmeijassa – myöhemmin hän loikkasi vihollisen puolelle ja ryhtyi Saksin vaaliruhtinas Johann Georgin kenraalikomissaariksi. Pysyvämpi seuraaja löytyi Banérin omasta langosta, Kurt Bertram von Pfuelista, joka oli aiemmin palvellut Brandenburgin vaaliruhtinasta tämän valtaneuvostossa. Perhesiteiden ohella Pfuelilla oli muitakin kannustimia hakeutua korkeaan sotilasvirkaan Banérin kenttäarmeijassa: keisarilliset sotilaat olivat hävittäneet hänen tiluksensa Brandenburgissa, minkä lisäksi Brandenburgin vaaliruhtinas Georg Wilhelm, joka oli vuoden 1635 Prahan rauhassa sitoutunut sotimaan keisarin puolella ruotsalaisia vastaan, oli takavarikoinut hänen kaupunkitalonsa Berliinissä. Pfuel palveli Banéria hänen oikeana kätenään, kunnes palasi vuonna 1641 Brandenburgiin, missä uusi vaaliruhtinas Friedrich Wilhelm palautti hänelle ja hänen perheelleen heidän takavarikoidun omaisuutensa. Palattuaan Brandenburgin palvelukseen Pfuel promovoi voimakkaasti ruotsalaisen ruotuväkijärjestelmän kopioimista Brandenburgin vaaliruhtinaskuntaan. Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Friedrich Wilhelm perustikin vakinaisen armeijan, joka perustui osittaiseen asevelvollisuuteen. Vuonna 1655 Brandenburgin vaaliruhtinas perusti myös oman kenraalisotakomissariaatin (Generalkriegskommissariat), joka kasvoi aikaa myöten koko Brandenburgin ja uuden Preussin kuningaskunnan sodankäyntiä ja elinkeinoelämää hallitsevaksi jättiorganisaatioksi.

 

Kurt Bertram von Pfuel ei enää ollut ainoa ruotsalainen kenraalikomissaari, vaan hänelle ilmaantui uusia kollegoita niin Johan Banérin kenttäarmeijaan kuin Ruotsin hallitsemiin osiin Saksassa. Vuonna 1638 Tukholman valtaneuvosto lähetti Banérin avuksi luottomiehensä Lars Grubben, joka oli saanut yhdeksi tehtäväkseen koota luetteloita ruotsalaisten sotajoukkojen miesvahvuuksista ja lähettää ne Tukholmaan kaksi kertaa vuodessa, aina toukokuun ja marraskuun ensimmäinen päivä. Axel Oxenstiernan ja valtaneuvoston kirjeenvaihto ei kuitenkaan viittaa Grubbeen kenraalikomissaarina, vaan hänestä käytettiin johdonmukaisesti ”valtiosihteerin” (statssekreterare) titteliä. Lars Grubbe seurasi kenraalikomissaarina Eerikki Antinpojan melankolisia jälkiä: käyttääkseen sitä kenties henkilökohtaisena tulonlähteenään, Grubbe otti Lennart Torstenssonin kenttäarmeijassa komennettavakseen värvätyn rykmentin. Päätös johti Grubben Breitenfeldin taistelukentälle vuonna 1642 (ns. Breitenfeldin toinen taistelu, joka sekin päättyi ruotsalaisten voittoon) ja sankarikuolemaan Torstenssonin vierellä. Toisaalla Johan Nicodemi Lillieström otti johtaakseen Pommerin sotilashallintoa, missä tehtävässä häntä avusti kenraalikomissaari Caspar von Kempendorff. He muun muassa inventoivat Pommerin herttualle kuulunutta sotamateriaalia ja lähettivät siihen liittynyttä arkistoaineistoa Tukholmaan. Mindenissä, Westfalenin valtakunnanpiirissä, ruotsalaisten kenraalikomissaarina toimi Carl Gregersson, joka myös koordinoi yhteistyötä Braunschweig-Lüneburgin herttuan sekä Frankfurt am Mainin ja Hannoverin kaupunginraatien kanssa.

 

Kenraalikomissaarien lisääminen Saksassa osui samaan ajankohtaan vuoden 1634 hallitusmuodon toteuttamisen kanssa. Axel Oxenstiernan laatima hallintouudistus loi Ruotsiin nykyaikaisten ministeriöiden edelläkävijöinä toimineita kollegioita, joista yksi oli armeijan hallintoa johtanut sotakollegio (krigskollegiet). Uudistus loi Ruotsiin (ja Suomeen) maakuntarykmenteistä koostuneen vakinaisen armeijan, mutta ei kuitenkaan institutionalisoinut kenraalikomissaareja. Hallitusmuodon ainoa viittaus sotakomissaareihin oli maaherrojen (landshövdingar) ohjeistuksessa. Niissä maaherroja nimenomaan kiellettiin omaksumasta sotilaallista komentoa, mutta heille kuitenkin delegoitiin kotivaltakunnan kamaralla sotakomissaarin (Krigs-Commissarius) rooli. Sotaolosuhteissa maaherrojen oli kenraalikomissaarien roolissa annettava sotapäälliköille tarvittaessa neuvojaan, valvottava joukkojenkatselmuksia ja järjestettävä armeijan huoltoa sekä sotilaiden majoitusta. Kun sota vihdoin levisi Ruotsin omallekin maaperälle Tanskaa vastaan käydyn ns. Torstenssonin sodan aikana, pohjoisen Ruotsin maaherrat tekivät tätä enemmänkin ja käytännössä rikkoivat hallitusmuodon perusoletusta sotilas- ja siviilihallinnon erottamisesta ottaessaan itse johtaakseen sotilasoperaatioita lääniensä puolustamiseksi.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan viimeisinä vuosina ruotsalaisia kenraalikomissaareja löytyi yhä uusista paikoista Saksassa. Vuonna 1643 Erfurtissa, joka oli säilynyt ruotsalaisten hallussa vuodesta 1631 saakka, toimi kenraalikomissaarina Peder Brandt. Anhaltin ruhtinaskunnan arkistot paljastavat Brandtin järjestelleen kuukausittaisia kontribuutioita saksalaisilta ruhtinailta ja säädyiltä – mikäli rahoja ei ajallaan kuulunut, Brandt kyllä muistutti kirjeillään ruhtinaita näiden maksuvelvoitteista. Saksilaisen aikalaiskronikan mukaan Chemnitzissä palveli Brandtin alaisena ”rahastaja” (Caβirer) Michael Thalmann, joka kokosi Chemnitziin Saksin vaaliruhtinaalle aiemmin kuuluneita vero- ja tullituloja ja toimitti ne sitten Brandtille, joka jakoi rahat edelleen ruotsalaisille rykmenteille. Tanskaan ja Norjaan vuosina 1643–1645 suuntautuneelta sotaretkeltä ei löydy ketään varsinaisen kenraalikomissaarin nimikkeellä toiminutta sotilasvirkailijaa, mutta muutamat henkilöt kuitenkin vaikuttavat toimineen sellaisessa roolissa. Eräs heistä oli Bergslagenin kaivosvyöhykkeen vuorimestari Harald Olofsson, josta tehtiin vuonna 1644 kaivosalueen puolustuksen ”johtaja ja päällikkö.” Olofssonin tehtäviin kuului värvätä paikallisia puolustusjoukkoja, kuten puolisotilaallisia vuorinihtejä ja jopa alueella asustaneita metsäsuomalaisia, joiden oletettiin hallitsevan talvisotataidon. Kun joukot oli värvätty, Olofssonia ohjeistettiin jakamaan ne ruotuihin ja komppanioihin sekä hankkimaan nostoväelle tarvittavat musketit ja ampumatarvikkeet. Harald Olofssonin asema oli hallinnollisesti erikoislaatuinen, sillä vaikka kaivostoiminta kuului vielä vuoden 1644 loppuun asti elinkeinoelämästä vastanneen kamarin vastuualueeseen, vuorimestarina Olofsson vastasi suoraan ja ainoastaan Tukholman valtaneuvostolle. Toinen kenraalikomissaarin saappaisin sodan lopulla astunut henkilö oli kenraalimajuri Otto Sperling, josta tuli vuonna 1645 Ruotsille Brömsebron rauhassa kolmeksikymmeneksi vuodeksi luovutetun Hallandin maakunnan kuvernööri. Hänen työkenttänsä miehitetyn Hallandin sotilas- ja siviilihallinnon järjestämisessä muistutti läheisesti sitä työkenttää, jonka parissa viralliset ruotsalaiset kenraalikomissaarit toimivat samaan aikaan Pommerissa.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan aikainen ruotsalainen kenraalikomissariaatti tarjoaa näkökulman kolmeen historiantutkimukselliseen teoriaan ja metodologiaan. Ensimmäinen näkökulma kohdistuu Otto Hintzen historialliseen sosiologiaan. Sosiologian weberiläiseen koulukuntaan lukeutunut Hintze oli niitä harvoja tutkijoita, jotka olivat kiinnostuneita esimodernista sotakomissariaatti-instituutiosta yhteiskunnallisen historian viitekehyksessä. Hintzen näkemyksen mukaan sotakomissariaatti oli keskeinen instituutio esimodernin aikakauden monarkioiden reformissa, toisin sanoen yleisessä siirtymisessä kohti aiempaa yksinvaltaisempaa ja keskitetympää hallintotapaa. ”Aivan erityisesti komissaari-instituutio oli keino juurruttaa hallintoon monarkistista kuria ja absoluuttista valtiovaltaa.”, Hintze kirjoitti vuonna 1910. Kolmikymmenvuotisen sodan aikainen ruotsalainen kenraalikomissariaatti kuitenkin kyseenalaistaa tämän Otto Hintzen teesin. Ensinnäkään kenraalikomissariaatin perustaja Kustaa Aadolf ei ollut absoluuttinen yksinvaltias, minkä lisäksi kenraalikomissariaatti kasvoi tehtäviltään ja kehittyi institutionaaliselta logiikaltaan ajanjaksolla 1633–1648, jolloin Ruotsia hallittiin kollegiaalisesti ja valtaneuvostoaristokratian konsensuksen kautta. Ruotsalaiset kenraalikomissaarit eivät olleet Saksassa valvomassa kenraalien ja everstien poliittista puhdasoppisuutta tai mikromanageroimassa sodankäyntiä keskusvallan tahdon mukaisesti vaan lähinnä juurruttamassa pääosin värvättyyn palkkasoturiarmeijaan sellaisia hallinnollisia normeja, jotka tekisivät sotajoukkojen hallitsemisesta taistelukenttien ulkopuolella aiempaa vähemmän kaoottista ja arvaamatonta.  

 

Se, kuinka hyvin kolmikymmenvuotisen sodan ruotsalaiset kenraalikomissaarit lopulta onnistuivat tässä tehtävässään, liittyy historialliseen teoriaan esimodernin aikakauden ”sodankäynnin vallankumouksesta.” Historioitsija Michael Robertsin vuonna 1955 lanseeraaman teorian mukaan sodankäynnin mittakaava ja armeijoiden koko kasvoivat eksponentiaalisesti vuosien 1560 ja 1660 välillä. ”Muutos sodankäynnin mittakaavassa johti väistämättä myös valtion auktoriteetin kasvuun”, Roberts julisti teorian esitelleessä luennossaan. Koska valtio halusi tietoisesti tehdä sodankäynnin monopolistaan ”absoluuttista”, se perusti armeijoiden kontrolloimiseksi instituutioita, jotka olivat luonteeltaan kuninkaallisia ja keskitettyjä. ”Sotaministereitä syntyy; sotavirastot moninkertaistuvat.” Robertsin ajattelun taustalla vaikutti hänen asiantuntemuksensa Kustaa Aadolfin aikaisesta Ruotsista, ja hän eittämättä yhdisti absoluuttisten ja keskitettyjen valtioinstituutioiden perustamisen juuri Ruotsissa kolmikymmenvuotisen sodan aikana tapahtuneisiin hallintouudistuksiin, kuten vuoden 1634 hallitusmuotoon. Kaikkein keskeisin ruotsalainen instituutio Robertsin peräänkuuluttaman sodankäynnin valtiollistamisen takana olisi ollut juuri kenraalikomissariaatti, joka toimi välittäjänä Saksan kenttäarmeijoiden ja Tukholman keskushallinnon välillä. Kenraalikomissaarien olisi voinut siten olettaa sitoneen Saksassa taistelleet armeijat tiukasti Tukholman valtaneuvoston kontrolliin sekä keskittäneen väkivallan monopolin ruotsalaiselle kenraalikunnalle ja kenties itselleenkin. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Kenraalikomissariaatin yleiskuva jäi epäimartelevaksi: muutamat kyvykkäät kenraalikomissaarit, kuten suomalainen Eerikki Antinpoika, asetettiin ristiriitaisilla ohjeistuksilla tilanteisiin, joissa he eivät voineet toimia tehtävänsä kannalta kaikkein tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Monet muut hoitivat kenraalikomissaarin sarkaansa puutteellisesti, olemattomasti tai jopa Tukholman hallitsijoiden etujen vastaisesti. Kenraalikomissariaatin sisällyttäminen maaherrojen työkenttään vuoden 1634 hallitusmuodossa oli Robertsin teesin hengen mukaisesti aito innovaatio, mutta sen vaikutus rajoittui kotimaan kamaralle, missä sodankäyntiä ei Kustaa Aadolfin oppien mukaisesti tulisi koskaan edes käydä. Michael Robertsin sodankäynnin vallankumouksen teorialle löytyy kolmikymmenvuotisen sodan ajalta lukuisiakin sitä tukevia aikalaistodisteita, mutta ruotsalainen kenraalikomissariaatti ei ole yksi niistä.    

 

Viimeinen ruotsalaisen kenraalikomissariaatin avaama näkökulma liittyy toimijuuteen ja sen rooliin historiassa. Ruotsalaiset kenraalikomissaarit eivät olleet kolmikymmenvuotisen sodan aikana niinkään kasvoton instituutio kuin joukko erilaisia yksilöllisiä toimijoita omine taitoineen, puutteineen, taipumuksineen ja motivaatioineen. Petri Karonen ja Marko Hakanen ovat pohtineet henkilökohtaisen toimijuuden (personal agency) käsitettä juuri suurvalta-ajan Ruotsin kontekstissa ja päätyneet määrittelyyn, joka kytkee toimijuuden normeihin, arvoihin, ideaaleihin, tunteisiin ja ns. rationaalisen valinnan teoriaan (rational choice theory). Juuri tässä valossa myös kolmikymmenvuotisen sodan ruotsalaiset kenraalikomissaarit on nähtävä. Ruotsalaiset kenraalikomissaarit saapuivat tehtäväänsä kolmikymmenvuotisen sodan aikana erilaisista taustoista ja lähtökohdista. Joitakin motivoivat suvun tai säädyn odotukset ammatillisten velvollisuuksien täyttämisestä, toisia yleisemmin eteneminen sääty-yhteiskunnan tikapuilla tai yksinkertaisesti vain omien henkilökohtaisten intressien ajaminen. Sitoutuminen Ruotsin sodankäynnin menestymiseen oli sekin vaihtelevaa, sillä Ruotsi ei ollut kaikille ensimmäinen tai edes viimeinen kenraalikomissaarin viran tarjoaja. Yksi kenraalikomissaari, Alexander Erskein, vaikuttaa jopa tahallaan sabotoineen omaa kenraalikomissariaattiaan vain päästäkseen siitä eroon. Tässä mielessä yksittäiset kenraalikomissaarit rakensivat jatkuvasti instituutiota, sen normeja ja rajoja omalla toiminnallaan ja omilla valinnoillaan. Kolmikymmenvuotisen sodan aikainen ruotsalainen kenraalikomissariaatti ei ollut enempää kuin osiensa summa, mutta ei toisaalta mitään sitä vähäisempääkään.

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

 

Riksarkivet (Tukholma):

Alexander Erskeins samling

Oxenstiernska samlingen

Riksregistraturet

 

 

Maurizio Arfaioli, The Black Bands of Giovanni: Infantry and Diplomacy during the Italian Wars (1526–1528) (Pisa: Edizioni Plus Pisa University Press, 2005).

Arkiv till upplysning om svenska krigens och krigsinrättningarnes historia: Tidskiftet från och med år 1630 till och med år 1632, i (Tukholma: P. A. Norstedt & Söner, 1854).

Jaakko Björklund, ’Officers as Creditors during the Ingrian War (1609–1617)’. Petri Talvitie ja Juha-Matti Granqvist, toim., Civilians and Military Supply in Early Modern Finland (Helsinki: Helsinki University Press, 2021).

Raymond Fagel, ‘El camino español par mar. Los soldados españoles en los Países Bajos durante la época de Carlos V’. Congreso Internacional ”Carlos V y la quiebra del humanismo politico en Europa (1530–1558)” (Madrid, 3–6 de julio de 2000), i (Madrid: Sociedad Estatal para la Conmemoración de los Centenarios de Felipe II y Carlos V, 2001).

Leon Jespersen, ’Landkommisærinstitutionen i Christian IV’s tid: Rekruttering og funktion’. Historisk Tidskrift, Bind 14, Række 2 (1981).

Otto Hintze, ’Der Commissarius und seine Bedeutung in der allgemeinen Verwaltungsgeschichte’. Karl Zeumer, toim., Historische Aufsätze (Weimar: Hermann Böhlaus Nachfolger, 1910).

Ludwig Hüttl, Der groβe Kurfürst (München: Süddeutscher Verlag, 1981).

Petri Karonen ja Marko Hakanen, ’Personal Agency and State Building in Sweden (1560–1720)’. Petri Karonen ja Marko Hakanen, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720 (Helsinki: Finnish Literature Society, 2017).

Arvi Korhonen, Eerikki Antinpoika (Helsinki: Werner Söderström, 1953).

G. Krause, toim., Urkunden, Aktenstücke und Briefe zur Geschichte der Anhaltischen Lande und ihrer Fürsten unter dem Drucke des dreiβigjährigen Krieges: 1642–1645, v: 1 (Leipzig: Dik’sche Buchhandlung, 1866).

Christian Lehmann, Hendrik Heidler, toim., Die Kriegschronik (Norderstedt: Books on Demand GmbH, 2013).

Gunner Lind, ’Commissaries, Officers, and Politics in an Early Modern Army: Denmark-Norway (1614–1660)’. Anna Maria Forssberg, Mats Hallenberg, Orsi Husz ja Jonas Nordin, toim., Organizing History: Studies in Honour of Jan Glete (Lund: Nordic Academic Press, 2011).

Victor Loewe, Die Organisation und Verwaltung der wallensteinische Heere (Freiburg ja Leipzig: Paul Siebeck, 1895).

Johannes Lossius, toim., Die Urkunden die Grafen de Lagardie in der Universitätsbibliothek zu Dorpat (Tartto: K. F. Köhler, 1882).

Georg Engelhardt von Löhneyss, Aulico Politica, Darin gehandelt wird von Erziehung und Information Junger Herrn vom Ampt Tugent und Qualitet der Fürsten und bestellung derselben Räht und Officiren (Remlingen, 1622).

Julius Otto Opel, Der Niedersächsisch-Dänische Krieg, i–iii (Halle ja Magdeburg, 1872, 1878, 1894).

Stefan Persson, Gränsbygd och svenskkrig: Studier i Blekinges, Skånes och Hallands östdanska historia (Lund: Sekel Bokförlag, 2007).

David Linley Potter, Henry VIII and Francis I: The Final Conflict, 1540–47 (Leiden: Brill, 2011).

Publicationen aus den K. Preuβischen Staatsarchiven: Protokolle und Relationen des brandenburgischen Geheime Rathes aus der Zeit des Kurfürsten Friedrich Wilhelm. Bis zum 14. April 1643, xxxxi: 1 (Leipzig: Verlag von S. Hirzel, 1889).

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Historiska och politiska skrifter, i: 1 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1888).

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Johan Banérs bref 1624–1641, ii: 7 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1898).

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Gustaf Horns bref jämte bihang, Lennart Torstensons bref jämte bihang, Carl Gustaf Wrangels bref, ii: 12 (Tukholma: P. A Norstedt & Söners Förlag, 1897).

Michael Roberts, ’The Military Revolution, 1560–1660’. Clifford J. Rogers, toim., The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe (Boulder: Westview Press, 1995).

Balthasar Rüssow, Timo Reko, suom., Liivinmaan kronikka 1584 (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004). 

Ernst Spangenberg, toim., ’Denkwürdigkeiten aus dem eigenhändigen Tagebuche des, 1657 verstorbenen Groβvoigts Thomas Crote’. Vaterländisches Archiv des historischen Vereins für Niedersachsen, i (Lüneburg: Herold und Wahlstab, 1837).

Svenska riksrådets protokoll, 1643, 1644, x (Tukholma: P. A. Norstedt & Söner, 1903).

Theatrum Europaeum, i (Frankfurt am Main: Daniel Fieder, 1662).

Otto Vaupell, Den nordiske syvaarskrig 1563–1570 (Kööpenhamina: C. A. Reitzels Forlag, 1891).

Eräs vainojen vuosisata

 

Vainojen uhrien päivänä muistellaan ymmärrettävästi lähihistorian hirvittäviä rikoksia ihmisyyttä vastaan: uiguurien joukkovangitsemisia Kiinassa, rohingya–kansan vainoa Burmassa, Sudanin hallinnon toteuttamia joukkomurhia Etelä-Sudanissa, tutsien kansanmurhaa Ruandassa, serbijoukkojen tekemiä etnisiä puhdistuksia Bosniassa, Kamputsean punakhmerien hirmuvaltaa, Indonesian armeijan toteuttamaa kansanmurhaa Itä-Timorissa, bengalilaisten kansanmurhaa Bangladeshissa, toisen maailmansodan holokaustia, Stalinin hallinnon synnyttämää Ukrainan nälänhätää sekä armenialaisten kansanmurhaa ensimmäisen maailmansodan aikana. Ihmisryhmien vainoilla on kuitenkin vielä pidempikin historia, joka yltää lukuisten vuosisatojen ja jopa vuosituhansienkin taakse. Eräs synkkä ajanjakso vainojen historiassa on 1600-luku, jolloin pelkästään Euroopassa toteutettiin useitakin etnisyyteen ja uskontoon perustuneita joukkovainoja. 

 

Espanjan niemimaalla toteutettiin 1600-luvun alussa operaatio, jota ei voi kuvailla muuksi kuin etniseksi puhdistukseksi. Puhdistuksen kohteena olivat niin sanotut moriskot, jotka olivat Andalusiassa asuneiden islaminuskoisten maurien jälkeläisiä. Maurien viimeisen Espanjassa sijainneen linnakkeen Granadan kukistuttua vuonna 1492 jäljelle jääneiden maurien oli joko valittava maanpako tai kääntyminen kristinuskoon. Kymmenet tuhannet maurit valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon, jolloin Espanjaan syntyi maurien jälkeläisten vähemmistö, jonka koko oli 1600-luvun alussa 275,000 henkeä. Habsburgien kastilialainen keskushallinto suhtautui moriskoihin vainoharhaisuutta hipovalla epäluulolla, sillä heidän uskottiin säilyttäneen kulttuurilliset ja uskonnolliset siteet Pohjois-Afrikan muslimeihin ja muodostavan siten potentiaalisen muslimien viidennen kolonnan Espanjan sisällä. Epäluulo kulminoitui sangen aiheettomalta vaikuttavaan pelkoon siitä, että moriskot palvelivat osmanien sulttaania ja valmistautuivat kaatamaan Habsburgien hallinnon laajamittaisen kapinan tai suoranaisen vallankumouksen avulla. Vuosien 1609 ja 1614 välillä toteutettu moriskojen karkotus oli väkivaltainen ja traumaattinen prosessi, jonka yhteydessä tuhansia ihmisiä sai surmansa yhteenotoissa kruunun sotajoukkojen ja karkotusta vastustavien moriskojen välillä. Karkotuksella oli katkera jälkimaku, sillä työteliään ja veroja maksavan kansanosan karkottaminen rapautti entisestään Espanjan omaa kompuroivaa taloutta. Ranskalainen aikalaistodistaja, Luçonin silloinen piispa Armand-Jean du Plessis de Richelieu, piti koko etnistä puhdistusta täysin kontraproduktiivisena hankkeena: Pohjois-Afrikkaan palattuaan kaikki moriskot epäilemättä palasivat takaisin islaminuskoon, Richelieu pohti muistelmissaan.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) yhteydessä tapahtui lukuisia joukkomurhia ja väestönsiirtoja, mutta niitä motivoivat useimmiten sodan vaihtelevat olosuhteet kuin mikään johdonmukainen uskonnollinen tai poliittinen vaino. Sodan ajalta löytyy kuitenkin esimerkkejä, jotka täyttävät kansavainon tunnusmerkit. Ranskassa käytiin 1620-luvulla katolisen keskushallinnon ja protestanttisten separatistien eli hugenottien välistä sisällissotaa, jonka yhteydessä kuninkaan sotajoukot suorittivat siviiliväestön verilöylyjä Privas’n ja Nègrepelissen hugenottikaupungeissa. La Rochellen hugenottikaupungin piirityksessä 1627–1628 menehtyi 20 000 kaupungin asukasta sekä tuhansia piirittäjiin lukeutunutta katolilaista. Vuonna 1620 Valtellinan laakson katoliset asukkaat nykyisen Sveitsin alueella toteuttivat niin sanotun ”pyhän joukkomurhan” (Sacra Macello), jonka uhreiksi valikoituivat laaksoa hallinneiden Harmaiden liigojen protestanttiset virkamiehet ja siirtolaiset perheineen, kaiken kaikkiaan noin 600 henkeä. Keisari Ferdinand II:n voitettua Böömin kapinalliset säädyt Valkeavuoren taistelussa vuonna 1620 hän ryhtyi Böömin puhdistamiseen poliittisesti ja uskonnollisesti epäluotettavista aineksisista. Jopa 150 000 böömiläistä, pääosin porvariston ja ritariluokan edustajaa, joutui jättämään kotinsa vuosien 1621 ja 1627 välillä ja pakenemaan joko pohjoisessa Saksaan tai etelässä Transilvaniaan. Uskonnollisen vainon kohteeksi joutunut anabaptistien vähemmistö katsoi parhaaksi etsiä suvaitsevaisuutta vielä kauempaa eli osmanien sulttaanikunnasta. Kaikki nämä joukkokarkotukset olivat inhimillisiä ja taloudellisia katastrofeja, kun usein vain vähäisen omaisuutensa keisarillisissa takavarikoissa menettäneet böömiläiset pakolaiset ajautuivat uusissa olosuhteissaan taloudelliseen kurjuuteen ja yhteiskunnalliseen juurettomuuteen.

 

Irlannin historiassa 1600-luku on saaren kaikkein synkin vuosisata. Protestanttisten siirtolaisten saapuminen saaren pohjoisosaan 1500-luvulla ja katolisen alkuperäisväestön häätäminen ns. plantaasiläänitysten tieltä synnyttivät katolisissa talonpojissa syvää vihaa, joka purkautui vuonna 1641 Ulsterin protestanttisiirtolaisiin kohdistuneiden joukkomurhien sarjana. Väkivalta Ulsterissa kulki eskalaation kautta, alkaen ensin pahoinpitelyistä, ryöstöistä sekä karkotuksista ja pahentuen sitten henkirikoksiksi. Väkivallan lakipisteessä katoliset asejoukot surmasivat kerralla jopa satoja siirtolaisia tekemättä mitään eroa miesten, naisten ja lasten välillä. Noin 4 000 siirtolaista kuoli välittömästi katolilaisten väkivallanteoissa ja kenties jopa kolminkertainen määrä kodeistaan häädettyjä pakolaisia kylmän, nälän ja kulkutautien vuoksi. Protestanttien kosto viivästyi Englannin oman sisällissodan vuoksi, mutta lopulta Nemesis saapui Irlantiin Oliver Cromwellin muodossa. Cromwellin johtama parlamentaristiarmeija syyllistyi Droghedan ja Wexfordin kaupungeissa puolustajien ja asukkaiden summittaisiin joukkomurhiin vuonna 1649, mutta nämä teot olivat vasta alkusoittoa todelliselle etniselle puhdistukselle. Kun katoliset irlantilaiset siirtyivät itärannikon avainkaupunkien menetyksen jälkeen sissisotaan, englantilaiset vastasivat siihen hävittämällä ruokavarastoja sekä ajamalla maaseudun siviiliväestöä pois näiden kodeista. Seurauksena oli hirvittävä humanitaarinen kriisi, kun taivasalla värjötteleviä irlantilaisia alkoi menehtyä joukoittain kylmyyden, nälänhädän ja Irlantiin hyökkääjien mukana rantautuneen paiseruton takia. Kuolonuhrien lukumäärä on arvioitu jonnekin kahdensadantuhannen ja puolen miljoonan välille. Englantilaisten harjoittama etninen puhdistus institutionalisoitiin poliittiseksi ohjelmaksi vuonna 1652, jolloin parlamentin asutussuunnitelma (Act of Settlement) pakotti Irlannin katoliset asukkaat eräänlaiseen reservaattiin saaren länsiosassa. Tämän lisäksi tuhansia muita irlantilaisia pakkosiirrettiin Karibian saarten siirtokuntiin, joiden plantaaseilla heitä käytettiin orjiin rinnastettavana pakkotyövoimana.

 

Vuosisadan jälkipuoliskoa varjostivat kaksi katolilaisten protestantteihin suuntamaa uskonnollista vainoa. Vuonna 1655 Savoijin herttua Carlo Emanuele II:n sotilaat surmasivat Piemonten laaksoissa noin 2 000 valdesilaista eli keskiajalla muodostuneen ja katolisen kirkon ulkopuolelle jättäytyneen uskonnollisen lahkon jäsentä. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV ratkaisi Ranskaa repineen uskonkiistan omasta mielestään tyhjentävästi, kun hän antoi määräyksen karkottaa kaikki hugenotit valtakunnastaan. Kumpikin vaino sai kuitenkin tuolloin vastareaktiokseen uuden ilmiön, Euroopan julkisen mielipiteen paheksunnan ja sen mukanaan tuomat poliittiset vastatoimet. Englantilainen runoilija John Milton tuomitsi valdesilaisten vainot suurta julkisuutta saamallaan sonetilla On the Late Massacre in Piedmont (1655), minkä lisäksi Sveitsin protestanttiset kantonit sekä Alankomaiden tasavalta tekivät suurta numeroa ottaessaan vastaan alppilaaksojen pakolaisia. Omaa etnistä puhdistustaan Irlannissa samaan aikaan toteuttanut Oliver Cromwell jopa uhkasi Savoijia sodalla, mikäli herttua Carlo Emanuele ei palauttaisi valdesilaisille näiden oikeuksia (kuten nöyryytetty herttua lopulta teki). Myös Ranskan Aurinkokuningas maksoi hinnan hugenottien vainoista. Kun Ludvig XIV julisti protestantismin laittomaksi vuonna 1685, Ranskasta vyöryi protestanttisiin maihin ainakin kaksisataatuhatta, ellei jopa miljoona hugenottipakolaista. Räikeä uskonnollinen vaino levensi railoa Ranskan ja sen harvojen protestanttisten liittolaisten välillä aikakaudella, jolloin Aurinkokuningas kävi toistuvia ja pitkittyneitä suursotia valtakuntansa itä- ja etelärajoilla, usein toisia katolisia valtakuntia vastaan. Ranskan ulkopuolella Aurinkokuninkaan julkisuuskuva jäi rumaksi uskonvainojen ja aggressiivisten valloitussotien seurauksena.

 

1600-luvun pahimmat vainot kohdistuivat yhteen nimenomaiseen vähemmistöön – juutalaisiin. Läntisessä Euroopassa oli koettu 1600-luvun alkupuolella joukko satunnaisia ja sporadisia juutalaisvainoja, joista aikalaislehdistössä näkyvin oli Frankfurt am Mainin juutalaiskadun (Judengasse) hävitys vuonna 1614. Tuolloin leipuri Vincenz Fettmilchin johtama kiltalaisten joukko hyökkäsi juutalaisten asuttamalle kadulle ajaen sen kaikki 1 300 asukasta ulos kodeistaan ja ryöstämällä näiden asumukset. Pian mellakan jälkeen Fettmilchin painostama kaupunginraati karkotti kaikki juutalaiset Frankfurtista. Fettmilch ylitti omavaltaisuudellaan monia rajoja, mistä syystä hänet ja kuusi muuta kiltalaista tuomittiin keisari Rudolf II:n määräyksestä kuolemaan kapinan aiheuttamisesta. Kaksi vuotta kapinan jälkeen juutalaiset saivat jälleen palata Frankfurtiin, mutta keisarin määräyksestä heidän lukumääränsä kaupungissa rajattiin vastedes kuuteensataan. Italiassa juutalaisten vaino oli vähemmän näkyvää mutta systemaattisempaa ja johdonmukaisempaa. Siellä viranomaiset ja papit etsivät toistuvasti mitä tahansa syitä riistääkseen juutalaisilta vanhemmilta näiden lapsia ja kasvattaakseen nämä kirkon helmoissa katolisiksi. Kyseessä oli hidastempoinen ja salakavala etninen puhdistus, joka pyrki täysin tietoisesti tukahduttamaan juutalaisen tradition siirtämisen yhdeltä sukupolvelta toiselle.

 

Pahin juutalaisia 1600-luvulla kohdannut katastrofi tapahtui nykyisen Ukrainan alueella, missä hetmani Bohdan Chmielnickin johtamat kasakat nousivat vuonna 1648 kapinaan heitä hallinnutta Puola-Liettuaa vastaan. Kasakat surmasivat summittaisesti puolalaisia ja liettualaisia maanomistajia, mutta heidän suurin raivonsa kohdistui juutalaisiin, jotka edustivat ortodoksisille kasakoille yhdistelmää uskonnollisesta vihollisesta sekä yhteiskunnallisesta sortajasta. Jälkimmäinen näkemys perustui siihen seikkaan, että monet puolalaisten maanomistajien puolesta veroja keränneistä ”arendaattoreista” olivat juuri juutalaisia. Tämä ei kuitenkaan muuttanut miksikään sitä asiaa, että kaikki juutalaiset eivät olleet veronkerääjiä ja että joidenkin juutalaisten harjoittama veronkeräys oli vain maanomistajien heille osoittama tehtävä eikä mikään missio kasakoiden sortamiseksi. Varovaisimpienkin arvioiden mukaan kasakat surmasivat Chmielnickin kapinan aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä juutalaisvähemmistöstä, jonka kokonaismäärä saattoi olla Ukrainassa tuolloin vain 50 000. Kyseessä oli yksiselitteisesti pahin yksittäinen pogromi, mitä Euroopan juutalaiset olivat siihen mennessä joutuneet kokemaan.

 

Myöhempinä vuosisatoina juutalaisvainojen mustaan historiaan kirjoitettiin Euroopassa vielä synkempiäkin lukuja.

Monacon taistelut

 

Kolmikymmenvuotista sotaa (1618–1648) ei juuri muisteta merisodankäynnin tapahtumista, mikä unohdus on ymmärrettävää vaikkei aivan aiheellista. Monet sota-ajan suurimmista tai merkittävimmistä meritaisteluista tapahtuivat Euroopan ulkopuolella, kuten Matanzasinsalmen taistelu, jossa alankomaalaiset kaappasivat itselleen espanjalaisten hopealaivaston Kuuban edustalla vuonna 1628, tai Abrolhosin karikon taistelu Brasilian rannikolla, missä alankomaalainen laivasto epäonnistui yrityksessään torjua espanjalaisportugalilaisen sotilasretkikunnan rantautumisen Pernambucon siirtokuntaan vuonna 1631. Läntisen Euroopan keskeisin merisodankäynnin näyttämö oli Pohjanmeri, jolla Dunkerquesta ja Oostendesta käsin operoineet flanderilaiset kaapparit vaivasivat Alankomaiden kauppa- ja kalastuslaivastoja. Doverin edustalla Englannin kanaalissa puolestaan käytiin vuonna 1639 Downsin redin meritaistelu, jossa alankomaalaisten laivasto löi hajalle Espanjan Alankomaihin pyrkineen espanjalaisportugalilaisen armadan. Itämeren ainoat suuret meritaistelut käytiin Ruotsin ja Tanskan välillä Kolberger Heiden redillä sekä Fehmarnin saaren ulkopuolella vuonna 1644. Ensimmäinen taistelu kallistui tanskalaisten eduksi, mutta jälkimmäinen oli ruotsalaisten selkeä voitto.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan merisodankäynnin eräs pitkäaikainen ja johdonmukainen näyttämö oli siltikin Välimeri, mikä seikka on usein unohtunut sodan pohjoiseurooppalaisilta historioitsijoilta. Välimerellä törmäilivät toisiinsa jatkuvasti alueen lukuisat merivallat: Habsburgien Espanja, Bourbonien Ranska, Genovan ja Venetsian tasavallat, Toscanan herttuakunta (entinen Firenzen tasavalta), Maltan johanniittaritarit, Algerian ja Tunisian barbareskimerirosvot, Itävallan Habsburgien palveluksessa olleet Adrianmeren uskokit, osmanien sulttaanikunta sekä lukuisat läntisestä ja pohjoisesta Euroopasta saapuneet merirosvot, jotka ryöväsivät Välimeren liikennettä joko alueen merivaltojen tai oman itsensä laskuun.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan kontekstissa Välimeren merisodankäynnissä oli kyse Espanjan ja Ranskan välisestä valtakamppailusta, joka alkoi jo vuonna 1628 syttyneestä Mantovan herttuakunnan perimyssodasta (1628–1630). Ranskan intresseissä oli puolustaa Provencen rannikkoa sekä laajentaa Ranskan tai sen ajoittaisen liittolaisen, Savoijin herttuakunnan, hallitsemaa rantaviivaa idemmäksi kohti Ligurianmeren päälakea. Myös Espanjalla riitti puolustettavaa alkaen aina Gibraltarin salmesta ja jatkuen aina Roussillonin kreivikuntaan, joka sijaitsee nykyään Ranskan maaperällä. Italiassa Espanjan kuului Napolin kuningaskunta, mikä tarkoitti Sisilian sekä Italian niemimaan rannikon puolustamista aina Rooman korkeudelle asti.

 

Välimeren merisodankäynnissä oli omat ominaispiirteensä, jotka kiteytyivät pitkälti yhteen alustyyppiin eli soutuvoimalla toimivaan kaleeriin. Pohjoisesta Euroopasta tuo alustyyppi oli jo lähes kadonnut 1600-luvun alussa, mutta Välimerellä sen käyttöä puolustivat monet seikat, joista monia oli kiteytetty Provencen säätyjen kuningas Ludvig XIII:lle vuonna 1636 osoittamaan anomukseen Ranskan Välimeren kaleerilaivaston koon kasvattamisesta. ”Maltan ritarikunta säilyttää loistonsa niillä kaleereilla, jotka tekevät jatkuvia retkiä Aasian puolelle”, uutiskronikka Mercure François’n julkaisema anomus muistutti kuningasta, ”kun taas Firenzen arkkiherttua on tehnyt itsensä voimakkaaksi idässä niillä viidellä tai kuudella kaleerilla, jotka hänellä on ollut hallussaan viimeiset 30 vuotta; Espanjan kuningas ei luota Italiaa alistaessaan muiden valtioiden apuun vaan kaleeriensa synnyttämään pelkoon.” Myös Ranskan tuli seurata naapurivaltakuntien esimerkkiä kasvattaessaan merimahtiaan Välimerellä, Provencen säädyt vaativat anomuksessaan. Kaleereilla pystyi tekemään monia asioita: niillä saattoi suorittaa maihinnousuja ja kuljettaa maajoukkoja rannikolla sijaitsevien varuskuntien välillä, turvata kauppamerenkulkua, katkaista espanjalaisten meriyhteyksiä Espanjan ja Italian välillä sekä tietenkin torjua muslimimerirosvojen ja espanjalaisten hyökkäyksiä Provencen rannikolle. Tämä viimeinen perustelu epäilemättä painoi Provencen säätyjen vaa’assa muita syitä enemmän.

 

Syksyllä 1636, samana vuonna, jolloin Provencen säädyt julkaisivat vetoomuksensa Ranskan Välimeren kaleerilaivaston voimistamisesta, Välimerellä käytiin Ranskan ja Espanjan välillä meritaistelu, joka paljasti monia aikakauden merisodankäynnin rakenteellisia piirteitä. Syntyneen meritaistelun strateginen konteksti oli rakentunut vuotta aiemmin, jolloin espanjalaiset valloittivat Cannesin edustalla sijaitsevat Sainte Margueriten ja Saint Honorat’n pikkusaaret. Koska saaret sijaitsivat ranskalaisten hallitseman rannikon edustalla, niitä saattoi huoltaa ja täydentää ainoastaan meriteitse. Kesällä 1636 Napolin varakuningas Manuel de Acevedo y Zúñiga ryhtyi kokoamaan Korsikan ja Toscanan välillä sijaitsevalle Isola d’Elban saarelle kaleerilaivastoa, jonka tarkoituksena oli toimittaa ”kaleerikenraali” Melichior Borgian komennossa Sainte Margueriten ja Saint Honorat’n espanjalaisille varuskunnille aseita, ampumatarvikkeita, linnoitusten rakennusmateriaaleja ja miestäydennyksiä. Sattui kuitenkin niin, että samaan aikaan Gibraltarin salmesta purjehti Välimerelle Bretagnesta, Guyennesta ja Normandiasta koottu ranskalaislaivasto Harcourtin kreivi Henri de Lorrainen ja Bordeaux’n arkkipiispa Henri d’Escobleau de Sourdisin komennossa. Armada koostui 33 erilaisesta laivasta: kaljuunoista, sluupeista, kuljetusaluksista ja polttolaivoista. Harcourtin ja Bordeaux’n lippulaivana oli tuhannen tonnin Saint-Louis, jonka päällikkö oli johanniittaritari Philippe Raquin Des Gouttes. Laivastoon kuuluivat myös 150-tonniset Margarite, Cardinal ja Gascoigne, jotka olivat aikakauden uusinta huipputeknologiaa, toisin sanoen nopeita, matalaprofiilisia ja raskaasti aseistettuja fregatteja. Laivastolla oli Välimerellä kolme tehtävää: barbareskimerirosvojen tuhoaminen, Provencen rannikon turvaaminen niin merirosvoilta kuin espanjalaisiltakin sekä maajoukkojen toimittaminen Ranskan italialaisen liittolaisen, Parman herttuan avuksi.

 

Laivaston partiointi Välimerellä alkoi melko tapahtumaköyhissä merkeissä: heinäkuun 1. päivä yksi Harcourtin ja Bourdeaux’n nopealiikkeisistä fregateista otti kiinni merirosvolaivan, jota komensi ”hollantilainen luopio, asultaan kuin sulttaani.” Merirosvolaivalla oli lastinaan joukko kristittyjä vankeja, jotka ranskalaiset vapauttivat. Elokuun lopulla ranskalaiset saivat saalikseen myös yhden espanjalaisen merirosvoaluksen, jonka kapteenilla oli Espanjan kuningas Filip IV:n myöntämä kaapparikirja. Dokumentti olisi antanut merirosvoille Filip IV:n siunauksen ryöstellä Bretagnen rannikkoa. Tässä vaiheessa syksyä tieto voimakkaan ranskalaislaivaston saapumisesta Välimerelle oli saavuttanut Napolin varakuninkaan, joka ranskalaisuhan pelästyttämänä antoi matkaan lähettämälleen avustuslaivastolle käskyn suunnata Sainte Margueriten ja Saint Honorat’n saarten sijasta Genovan tasavallan hallitsemaan Savonaan ja Albengaan.

 

Ranskalaislaivasto kasvoi syksyn aikana entisestään, kun Harcourt sai vahvistuksia Marseillesta sekä kaappasi itselleen lisää merirosvoille kuuluneita aluksia. Harcourt laski Nizzassa maihin 10 000 sotilasta, jotka suuntasivat itään Savoijin herttuan armeijan vahvistukseksi. Kesäkuussa ranskalaiset ja espanjalaiset olivat italialaisine liittolaisineen käyneet Tornaventossa suurtaistelun, minkä seurauksena Ranskan kaipasi kipeästi miesvahvistuksia taistelussa kärsittyjen tappioiden korvaamiseksi. Nizzasta Harcourtin laivasto jatkoi matkaansa itään ottaen haltuunsa Roquebrunen ja Mentonen kaupungit. Käytännössä kumpaakin kaupunkia hallitsi Monacon ruhtinas Honoré II lännessä sijaitsevasta Monacosta käsin. Espanjalaiset olivat miehittäneet Monacon ruhtinaskuntaa vuoteen 1614 saakka, ja se oli päässyt irtautumaan Espanjan etupiiristä vasta kolmea vuotta aiemmin vuonna 1633, jolloin Filip IV oli tunnustanut Honorén Monacon suvereeniksi hallitsijaksi.

 

Harcourt oli armadoineen kutsumaton vieras Honoré II:n ruhtinaskunnassa, ja ruhtinas teki ranskalaisille selväksi, että hän puolustaisi Monacoa asevoimin. Monacon puolustusta olisi ollut helppo pehmittää tykistöpommituksella, mikäli Harcourt olisi kyennyt siirtämään laivastonsa sinne. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä täysin tyyni ilma ei tarjonnut tuulen henkäystäkään, jonka voimin ranskalaisten laivasto olisi voinut liikahtaa ankkuripaikastaan Mentonen edustalla. Ainoa tapa iskeä Monacoon olisi maahyökkäys, mitä hanketta varten Harcourt ryhtyi siirtämään laivoistaan maihin tykkejä ja pioneereja mahdollista piiritysoperaatiota varten. Kesken näiden valmisteluiden syyskuun 9. päivä rasvatyyneen taivaanrantaan ilmestyi äkisti uhka: 38 espanjalaista ja toscanalaista kaleeria, jotka kaleerikenraali Borgia oli lähettänyt Savonasta ja Albengasta tuhoamaan Harcourtin ranskalaislaivaston, jonka espanjalaiset tiesivät olevan tyynen sään vankina Mentonen ulkopuolella.

 

Seurasi taistelu, joka oli aikakauden merisodankäynnille tyypillisen epäsymmetrinen. Kaleerit pystyivät paitsi liikkumaan tuulettomissa olosuhteissa soutuvoiman avulla niin myös tekemään mitä tahansa merimanöövereitä, kuten kääntymään tai vaikkapa peruuttamaan. Kaleerit kykenivät nopeisiin spurtteihin, mutta soutajien voimien ehtyessä tippuivat myös kaleerien kulkunopeudet. Aseistukseltaan kaleerit olivat auttamattoman alivoimaisia kaljuunoihin, fregatteihin ja muihin purjekulkuisiin sotalaivoihin verrattuna. Toisaalta matalaprofiiliset kaleerit olivat purjelaivoja pienempi maali tykkitulelle. Espanjalaisia komentanut Fernandinan herttua García de Toledo Osorio ymmärsi Mentonen olosuhteiden tarjoamat edut kuin myös omien alustyyppiensä heikkoudet. Espanjalaiset tyytyivätkin parkkeeraamaan kaleerinsa tykinkantaman päähän ranskalaisista, mistä he ryhtyivät pommittamaan liikuntakyvyttömiä vihollislaivoja. Harcourtin laivaston tilanne oli äkisti äärimmäisen vaarallinen, sillä liikkumattomien purjelaivojen oli hyvin hankala vastata vihollisen tulitukseen.

 

Kriittisellä hetkellä Harcourtin laivasto sai apua muutamalta ranskalaiselta kaleerilta, jotka saapuivat paikalle Savoijin herttuakuntaan kuuluvasta Vilafranca de Marin satamakaupungista (nykyinen Villefranche-sur-Mer). Kun myös Des Gouttes sai mahtavan Saint-Louis’n liikkeelle määrättyään miehistön nostamaan ylös kaikki mahdolliset purjeet, lakanat ja liinavaatteet mitä laivasta vain löytyi, espanjalainen kaleerilaivasto joutui hyökkäyksen kohteeksi kahdelta eri suunnalta. Taistelun kääntyi äkisti espanjalaisia vastaan, kun Saint-Louis moukaroi tykeillään yhden espanjalaiskaleereista niin huonoon kuntoon, että sen miehistö oli siirrettävä toisiin kaleereihin. Taistelu kesti vielä kolme tuntia, minä aikana ranskalaiset upottivat isokokoisen toscanalaisten kaleerin.

 

Tämän menetyksen jälkeen Fernandina katsoi parhaaksi irrottautua taistelusta ja suunnata kaleereineen itään kohti Genovaa. Ranskalaiset purjelaivat eivät voineet aluksi seurata perääntyviä vihollisia, mutta kaksi tuntia taistelun jälkeen tuulenpuuskat alkoivat äkisti pullistaa ranskalaisten purjeita, jolloin Harcourt ja Bordeaux näkivät mahdollisuuden jatkaa taistelua koko espanjalaistoscanalaisen kaleerilaivaston tuhoamiseksi. Espanjalaiset soutivat tiukasti rannan tuntumassa, ja toistuvat syvyyden luotsaamiset hidastivat heitä sen verran, että iltaan mennessä ranskalaiset olivat päässeet jo seitsemän peninkulman päähän heistä. Illalla tuuli kuitenkin jälleen sammahti, ja Harcourtin purjelaivat pysähtyivät paikoilleen. Tämän lisäksi voimakasa merivirta alkoi vetää eräitä ranskalaisten pienimmistä aluksista takaisin länteen kohti Monacoa.

 

Fernandina arvioi olevansa vihollisen saavuttamattomissa ja antoi kaleereilleen käskyn ankkuroitua yöksi Sanremon edustalle. Fernandina ei kuitenkaan tiennyt, että Harcourtin laivasto oli saamassa Marseillesta ja Villafrancasta vahvistuksekseen ranskalaisia kaleereita, joiden kulkuun tuulettomuus ei vaikuttanut. Valmistellessaan seuraavana päivänä lähtöä Sanremosta Fernandina sai huomata, että häntä lähestyi sekä voimistuneen tuulen liikuttama Harcourtin purjelaivasto että 24 kaleeria. Fernandina päätti piilottaa suurimmat ja voimakkaimmat kaleerinsa Bordigheran niemen taakse, jolloin ne saattaisivat airojensa voimalla tehdä yllätyshyökkäyksen ranskalaislaivaston sivustaan, minne yleensä sijoitettiin pienimmät ja haavoittuvimmat laivat. Ranskalaiset ennättivät kuitenkin huomata niemen taakse piiloutuneet ennen kuin nämä pääsivät laukaisemaan ansan, ja espanjalaiskaleerien hyökkäys tylpistyi ranskalaisten voimakkaaseen tykkituleen. Ranskalaisten tulitus oli niin tehokasta, että Fernandinan kaleerilaivasto ajautui sekasortoon; osa kaleereista kiirehti Savonan sataman suojiin, loput pakenivat vimmatusti soutaen kohti Genovaa.

 

Sanremon taistelun jälkeen Ligurianmerellä ei näkynyt viikkokausiin ainoatakaan espanjalaista kaleeria. Syyskuun lopulla Harcourtin ja Bordeaux’n saavutti kuitenkin tieto, että 35 espanjalaista kaleeria oli ankkuroitunut Vado Liguren niemen edustalle aivan Savonan ulkopuolella. Harcourt lähti neljäntoista suurimman sotalaivansa kanssa kohti Savonaa tarkoituksenaan yllättää kaleerit ennen kuin nämä pääsisivät järjestäytymään taistelua varten. Genovalaiset merivahdit kuitenkin havaitsivat ranskalaisten purjeet Priamaran mahtavasta satamalinnoituksesta käsin ja antoivat tykeillä varoitussignaalin niemen kärkeen ankkuroituneille kaleereille. Signaalien oli tarkoitus järjestää kaleerit taisteluun, mutta kaleereilla ne ymmärrettiin perääntymiskäskyksi. Koko laivasto yritti kerralla sulloutua Savonan satamaan, mikä antoi ranskalaisille tilaisuuden avata tulen kohti muutamia sekamuodostelman hännille jääneitä kaleereita. Yksikään kaleereista ei uponnut, mutta niiden kansia sivaltaneet tykinkuulat tappoivat 300 espanjalaista merimiestä ja sotilasta. Savonan sekasortoinen meritaistelu jäi Harcourtin laivaston ja espanjalaisten kaleerien viimeiseksi yhteenotoksi vuoden 1636 aikana. Lokakuu toi mukanaan myrskyisät säät, ja kaikki laivastot vetäytyivät talveksi satamien suojaan, espanjalaiset Napoliin sekä Savonaan ja ranskalaiset Marseilleen.

 

Monacon meritaisteluista on jälkikäteen vaikea saada irti mitään sotatieteellisesti oivaltavaa. Ranskalaiset selviytyivät niissä voittajiksi lähinnä niiden seikkojen takia, että heidän omat tappionsa jäivät olemattomiksi ja espanjalaiset kaleerit pakotettiin pois Ligurianmereltä aivan purjehduskauden lopulla. Espanjalaisten sotilaallinen tappio koostui muutamasta menetetystä laivasta sekä Cannesin saarivaruskuntien vahvistamisen epäonnistumisesta. Taktisesti Monacon taistelut olivat hedelmättömiä. Espanjalaisten kaleerit säilyttivät toimintakykynsä myös Välimeren tuulettomissa olosuhteissa, mutta ne olivat aseistukseltaan liian heikkoja voidakseen lyödä ranskalaisten suuria linjalaivoja ja fregatteja. Ranskalaisten purjelaivat eivät kuitenkaan voineet käyttää omaa tulivoimaansa tehokkaasti hyväkseen tilanteessa, missä purjeisiin ei saatu tuulta eivätkä laivat voineet liikkua. Kummankin osapuolen yritykset saavuttaa yllätyksen avulla jotain ratkaisevaa sotilaallista etua epäonnistuivat joko huonon valmistelun tai huonon onnen takia. Kuten englantilainen aikalaispamfletti totesi Mentonen ensimmäisestä yhteenotosta, ”espanjalaisten tappio ei ollut tämän taistelun seurauksena suuri, eikä ranskalaisten saavutuksilla ollut juurikaan seuraamuksia.” Kardinaali Richelieu kylläkin paisutteli Monacon taisteluiden merkitystä omissa muistelmissaan, missä hän kuvasi meritaisteluita ”Espanjan häpeäksi ja heidän onnettomuuksiensa sanansaattajaksi.” Kardinaalin mahtailua tosin selittää se, että pääministerin virkansa lisäksi Richelieu oli myös Ranskan laivastoministeri; kuninkaan laivasto olikin vuonna 1636 oikeastaan Richelieun laivasto.

 

Monacon meritaisteluiden hedelmättömyys avaa joka tapauksessa näkymän kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden merisodankäyntiin. Välimerellä laivastoilla haluttiin turvata rannikkoja ja merten ylitse kulkevia logistisia yhteyksiä, mistä syystä kaleeri oli edelleen erinomaisen käyttökelpoinen sota-alus. Tykkejä pursuavat purjelaivastot puolestaan saattoivat toimia eräänlaisena moukarina, jolla katkaistiin meriyhteyksiä ja lyötiin hajalle heikompia laivastoja. Toisaalta niin ranskalaisten kuin espanjalaistenkin käytös Monacon taisteluissa todistaa haluttomuudesta ryhtyä mihinkään ratkaisevaan meritaisteluun. Amiraalien vaa’assa painoi vihollisen voittamista enemmän pelko oman laivaston menettämisestä. Välimerellä sotineiden amiraalien mielissä kummittelivat edellisen vuosisadan merisotahistorialliset opetukset. Lepanton suurtaistelussa vuonna 1571 kristittyjen merivaltojen Pyhä liiga oli voittanut turkkilaisten laivaston, mutta voitolla ei lopulta ollut suurtakaan strategista merkitystä, kun Välimeren sotilaallinen tasapaino pysyi taistelun jälkeen yhä ennallaan. Vuonna 1588 Espanjan kuningas Filip II puolestaan oli menettänyt Britannian vesillä kaksi kokonaista armadaa liian rohkean riskinoton seurauksena. Välimerellä kolmikymmenvuotisen sodan merisodankäynti pysyttäytyi siten varovaisena ja kunnianhimottomana varjonyrkkeilynä, joka lähinnä muistutti sitä ”pientä sotaa”, jota maasodan puolella ratsusotilaiden, rakuunoiden ja puolisotilaallisten miliisien hajanaiset osastot kävivät päivittäin toisiaan vastaan suurtaisteluiden ja dramaattisten piiritysten varjossa.

 

 

 

Lähteet:

 

Mercure François, xxii (Pariisi: Estienne Richer, 1638).

J. Michaud ja J. Poujoulat, toim., Nouvelle collection des mémoires pour servir à l’histoire de France depuis le XIII° siècle jusqu’a la fin du XVIII°: Mémoires de Cardinal de Richelieu, sur le règne de Louis XIII, depuis 1610 jusqu’a 1638 (Pariisi-Lyon: Guyot Frères, 1853).

The Principall Passages of Germany, Italy, France, and other places for these last sixe Moneths Past, Historically reduced to time, place, and action, till the end of the yeare 1636, according to the Forraine Computation (Lontoo: Nathaniel Butter and Nicholas Bourne, 1636).