Osmanit ja kolmikymmenvuotinen sota

Toteutumaton historia on usein yhtä merkittävää kuin toteutunut. Eräs esimerkki tällaisesta merkityksellisestä toteutumattomasta historiasta on osmanien sulttaanikunnan pysyttäytyminen erossa kristittyä Eurooppaa repineestä kolmikymmenvuotisesta sodasta (1618–1648). Tämän historian toteutumattomuuden painavuutta synnyttää se, että osmanien sulttaanikunta oli 1600-luvun alussa Kaakkois-Euroopan ylivoimaisesti voimakkain yksittäinen sotilasmahti ja eräs maailman voimakkaimmista suurvalloista jopa globaalissa mittakaavassa. Jäljet pelottivat: vuonna 1529 Suleiman I, osmanien sulttaaneista suurin, oli piirittänyt Wieniä yli sadantuhannen miehen voimin ja melkein onnistunut kaupungin valloittamisessa. Miksi osmanit eivät kuitenkaan käyttäneet hyväkseen kristikunnan sisäistä kriisiä vuosina 1618–1648 ja hyökänneet arkkivihollisensa eli Habsburgien valtakunnan selustaan?

Osmanien pysyttäytymistä erossa eurooppalaisesta suursodasta on perinteisesti perusteltu heidän omalla suursodallaan idässä. Siellä osmanit kävivät vuosina 1623–1639 pitkittynyttä, laajamittaista ja veristä sotaa kilpailevaa muslimivaltakuntaa eli safavidien Irania vastaan. Safavidit olivat shiialainen dynastia, joiden valtakunta ulottui lännessä Eufratin ja Tigrisin rannoille ja idässä Afganistanin vuoristoylängölle. Pohjoisessa safavidien šaahikuntaa rajasivat Kaukasusten vuoret ja etelässä Intian valtameri. Osmanit ja safavidit olivat sotineet jo 1500-luvun alusta toisiaan vastaan eteläisen Kaukasuksen ja Mesopotamian eli nykyisen Irakin hallinnasta. Geopoliittisen kamppailuun toi oman lisänsä sunnien ja shiiojen uskonnollinen vastakkainasettelu, joka jakaa yhä tänäkin päivänä Irakin yhteiskuntaa. Vuonna 1639 päättyi osmanien voittoon, mutta tässä yhteydessä on syytä muistaa heidän lopulta valloittaneen iranilaisilta vain sellaisia alueita, joita he olivat itse aiemmissa sodissa menettäneet.

Toinen osmanien nihkeyteen vaikuttanut tapahtuma oli vuosina 1593–1606 käyty ns. pitkä turkkilaissota osmanien sulttaanikunnan ja Habsburgien valtakunnan välillä. Sodalla ei ollut tuolloin mitään kovinkaan painavia syitä: lähinnä se oli alkanut ruohonjuuritasolla käydystä ”pikkusodasta” ja eskaloitunut sitten linnoitusten valtaamisiksi aina vain suurempien joukkojen voimin. Vaikka sodan päättänyt Zsitvatorokin rauha (1606) näennäisesti suosi osmaneja, ei sota ollut sulttaanikunnan kannalta menestys. Osmanit olivat kuluttaneet paljon rahaa, poliittista pääomaa ja verta sotaan, jossa he lopulta voittivat Habsburgeilta vain muutamia linnoituksia valtakuntien välisellä ”sotilasrajalla” (serbokroatiaksi Vojna krajina). Varsinkin Habsburgien länsieurooppalaisten palkkasotureiden tapa käydä sotaa musketteja ja tykkejä pullistelevista kenttälinnoitteista käsin oli ollut turhauttava kokemus osmaneille, joiden oman sodankäynnin peruspilari oli janitsaarien kaltaisista jalkaväensotilaista huolimatta miekoin ja kaarijousin aseistautunut ratsuväki. Tämä epäsymmetria sodankäyntitapojen välillä oli omalta osaltaan pitkittänyt sotaa ja kasvattanut osmanien kärsimiä tappioita.

Osmanien sulttaanikunta kärsi 1600-luvun alussa myös rakenteellisista ongelmista. Eräs keskeinen ongelma koski edellä mainittua janitsaarien sotilaseliittiä. Janitsaarit, ”uudet sotilaat”, olivat orjasotilaita, joiden hankkiminen perustui osmanien eurooppalaisilta alamaisilta perittyyn devširme–veroon. Tämän veron perusteella kristityt yhteisöt luovuttivat sulttaanille vuosittain tietyn lukumäärän nuoria poikia, jotka kasvatettiin Istanbulissa islamin uskoon ja ohjattiin lopulta sulttaanin palvelukseen joko janitsaarisotilaina tai hallinnon virkamiehinä. Sulttaanien kannalta järjestelmän etu oli siinä, että kristityistä lapsista kasvatetut ja koulutetut palvelijat olivat uskollisia vain sulttaanille itselleen eivätkä edustaneet muslimivaltakunnan paikallisintressejä tai sulttaanin turkkilaisten maanmiesten partikularismia. Uskollisuutensa lisäksi janitsaarien suuri vahvuus oli heidän osmanien asevoimien kontekstissa poikkeuksellinen erikoisosaamisensa, joka kohdistui ampuma-aseiden ja tykistön käyttelemiseen sekä piirityssodankäynnin ja erilaisten pioneeritoimintojen tekniikoihin. Tämä aikakauden keskeinen sotilaallinen osaaminen, joka teki janitsaareista vähintäänkin eurooppalaisten ammattisotilaiden veroisia, oli devširmen ansiosta sulttaanin omaa monopolia osmanien valtakunnan sisällä.

Devširme oli järjestelmänä kuitenkin alkanut rapautua jo 1500-luvun aikana. Janitsaarit olivat saaneet jo Suleiman I:n valtakaudella oikeuden mennä naimisiin ja hankkia lapsia, mikä kasvatti heidän ylläpitonsa kustannuksia, sillä sulttaanin tuli vastedes elättää janitsaarien ohella myös heidän perheensä. Janitsaarien palkka olikin 1600-luvun alussa neljä kertaa suurempi kuin mitä se oli ollut instituutiota perustettaessa 1300-luvun puolivälissä. Janitsaarien toimeentulon helpottamiseksi heille myönnettiin myös oikeus hankkia itselleen sivutuloja käsityöläisinä ja kauppiaina, mikä toiminta luonnollisesti ohjasi janitsaarien huomiota pois sodankäynnin harjoittelusta. 1570-luvulla janitsaarit onnistuivat vihdoin kiristämään sulttaani Selim II:lta oikeuden värvätä omia poikiaan janitsaareiksi, mikä käytännössä siirsi janitsaareja instituutiona kohti perinnöllistä sotilaskastia. Tämän kehityksen looginen seuraus oli se, että Selimin pojan Murad II:n valtakaudella janitsaareiksi pääsivät myös syntyperäiset muslimit ja heidän jälkeläisensä. Kun kristittyjen lasten kysyntä keskusvallan virkamiehiksi ja sotilaiksi (joita kumpaakin janitsaarit yhä enemmän olivat) romahti, koko devširme alkoi menettää merkitystään. Siitä luovuttiin lopullisesti vuonna 1638, minkä jälkeen kristityt ja muut ei-muslimit joutuivat maksamaan veronsa sulttaanille kokonaan rahassa.

Janitsaarien sotilaallisen merkityksen keventyessä heidän rinnalleen perustettiin uudenlaisten jalkaväensotilaiden eli levandatien aselaji. Nämä olivat pääasiassa Anatolian maattomia talonpoikia, joiden sotilaallinen osaaminen tai luotettavuus ei ollut janitsaarien tasolla. Heitä pystyttiin kuitenkin värväämään lyhyessä ajassa suuria määriä, mitkä kummatkin tarpeet olivat pakottavia safavideja vastaan käydyssä sodassa 1623–1639. Yhteiskunnallisena kerroksena levandatit olivat osmanien valtiovallalle ongelmallisia, sillä rauhan aikana heillä oli taipumuksena paisuttaa Anatolian ylänkömaita kiusaavien maantierosvojen ja bandiittien lukumäärää.

Osmanien sotilasvaltion todellinen selkäranka oli aina koostunut turkkilaisista ratsusotilaista eli sipaheista. Miekoin ja kaarijousin aseistautuneet sipahit eivät suinkaan olleet mikään sotilaallinen anakronismi kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella, mutta heidän hyödyllisyytensä eurooppalaisia vastaan käydyissä sodissa oli kuitenkin vähentynyt tykistölinnoitteiden ja ampuma-aseiden yleistymisen seurauksena. Sipahien suurin ongelma oli kuitenkin se, että heidän sotilaallisen palveluksensa taloudellinen perusta alkoi heiketä 1600-luvulle tultaessa. Sipahit saivat toimeentulonsa erityisiltä läänityksiltä eli timareilta, jotka eivät kuitenkaan olleet perinnöllisiä tai muuten privilegioituja. Itse asiassa kaikki maaomaisuus kuului sulttaanille, eikä maaomaisuuden laadussa tehty eurooppalaisten tavoin eroa veroa maksavan ja rälssin välillä. Osmanien valtakunnan alueellisen laajentumisen pysähtyminen 1500-luvun lopulla johti siihen, ettei uusia timareita enää ollut jaettaviksi. Amerikasta tuotetun hopean lisääntyminen myös osmanien rahamarkkinoilla johti samalla inflaatioon, joka puolestaan nosti sipahien itsensä varustamisen kuluja ja heikensi heidän sotilaallista tehokkuuttaan. Sulttaanit alkoivat 1600-luvun vaihteessa myös peruuttaa timareita yhä enemmän keskushallinnolle tai jakaa muille kuin sipaheille, esimerkiksi keskushallinnon palveluksessa olleille byrokraateille.

Myös sulttaanien oma instituutio koki voimakkaan muutoksen 1600-luvun vaihteessa. Aiemmin osmaneille oli ollut julma käytäntö, jossa sulttaanin valtaistuimelle noussut perijä oli surmauttanut kaikki dynastiset kilpailijansa eli käytännössä veljensä ja velipuolensa. Käytännöstä luovuttiin sulttaani Mehmed III:n kuoltua vuonna 1603, jolloin uuden perijän eli neljätoistavuotiaan Ahmedin veljen, häntä kahta vuotta nuoremman Mustafan surma olisi johtanut osmanien dynastian sukupuuttoon. Ahmedista eteenpäin sulttaanin kaikki pojat pyrittiin pitämään elossa, mutta toisaalta heidät pidettiin eräänlaisessa kylmäsäilössä palatsin seinien sisällä, mikä ei millään lailla kasvattanut heitä tulevia tehtäviään varten. Se aiempi käytäntö, jossa tuleva sulttaani oli käynyt eräänlaista työharjoittelua sanjak beginä eli jonkin provinssin kuvernöörinä, jäi tuolloin menneisyyteen. Uudessa järjestelyssä sulttaanin valtaistuin ei enää juurikaan siirtynyt isältä pojalle vaan vanhemmalta veljeltä nuoremmalle. Samalla syrjäytetyt sulttaanit palasivat aika ajoin vallan kahvaan, kuten esimerkiksi Mustafa I vuosina 1617–1618 ja 1622–1623. Mustafan jälkeen valta siirtyi hänen veljenpojilleen Murad IV:lle (1623–1640) ja Ibrahimille (1640–1648). Kenelläkään näistä sulttaaneista ei ollut lähtökohtia nousta uudeksi Suleimaniksi, joka olisi johtanut osmanien armeijat uudemman kerran Wienin porteille. Kun näin vihdoin kävi vuonna 1683, osmanien sotaretkeä ei johtanut kukaan sulttaani vaan suurvisiiri Merzifonlu Kara Mustafa.

Lopuksi on vielä syytä muistaa, että osmanit eivät lopulta edes pysyneet täysin erossa kolmikymmenvuotisesta sodasta. Kun osmanien vasalli, Transilvanian ruhtinas Gábor Bethlen liittyi sotaan vuonna 1619, osmanit eivät suoranaisesti tukeneet mutta eivät toisaalta estäneetkään häntä. Vuonna 1620 osmanit ja Böömin kuningas Friedrich V kävivät neuvotteluita mahdollisesta sotilasliitosta ja Böömin kuningaskunnan asettamisesta sulttaanikunnan suojelukseen. Näiltä neuvotteluilta tosin putosi pohja pois jo syksyllä, jolloin Habsburgien armeija kukisti Böömin kapinalliset Valkeavuoren taistelussa Prahan ulkopuolella. Seuraavana vuonna osmanit lähettivät 3 000 tataariliittolaistansa Gáborin avuksi, mutta näiden saavuttua transilvanialaisten leiriin Gábor oli jo ehtinyt solmia aselevon Habsburgien kanssa. Aselevon rikkouduttua jo vuonna 1623 osmanit osallistuivat hetkeksi sotaan 20 000 turkkilaisen ja 10 000 tataarin voimin. Kun Habsburgit protestoivat osmanien sotaan sekaantumista ja uhkasivat irtautua Zsitvatorokin rauhasta, osmanit vetivät joukkonsa pois Unkarin ja Määrin rajaseuduilta. Ruohonjuuritason sodankäynti Habsburgien ja osmanien välisellä sotilasrajalla ei kuitenkaan täysin sammunut, ja esimerkiksi joulukuussa 1631 turkkilaiset ryöstivät ja polttivat Habsburgien hallitsemassa osassa Unkaria kolmekymmentä kylää ja ottivat yli 2 000 ihmistä orjiksi. Merillä osmanien ja heidän liittolaistensa sodankäynti kristittyjä eurooppalaisia vastaan ei kokenut minkäänlaista taukoa vuosien 1618 ja 1648 välillä. Algerian ja Tunisian barbareskimerirosvot jatkoivat laivaliikenteen ja rannikkoseutujen ryöstelyä entiseen tapaan, ja Atlantilla heidän iskunsa ylsivät Irlantiin ja jopa kaukaiseen Islantiin saakka. Jälkimmäinen saari tuli sodankäynnin näyttämöksi ainoan kerran koko kolmikymmenvuotisen sodan aikana, kun algerialaiset hyökkäsivät sinne usean laivan voimin vuonna 1627 ja ottivat vangiksi 400–700 islantilaista miestä, naista ja lasta. Kaikki vangit myytiin myöhemmin orjiksi Algeriassa ja Tunisiassa.

Osmanien osallistumattomuus kolmikymmenvuotiseen sotaan ei myöskään muuttanut miksikään sitä seikkaa, että Habsburgit jatkuvasti pelkäsivät turkkilaisten hyökkäystä selustaansa ja pitivät siksi koko ajan merkittäviä sotajoukkoja sotilasrajalla ja sen välittömässä läheisyydessä. Tätä kautta toteutumaton tapahtumahistoria heijastui kolmikymmenvuotiseen sotaan toteutuneena rakenteellisena historiana. Strukturalistinen historia toimii myös parhaimpana selittävänä lähestymistapana kysymykseen osmanien haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä liittyä sotaan Habsburgeja vastaan vuosien 1618 ja 1648 välillä. Sattuman ja sähläämisen merkitys, joka usein nostetaan esille tapahtumattomassa tai kontrafaktuaalisessa historiassa, asettautuu tässäkin yhteydessä yhteiskunnallisten rakenteiden ja instituutioiden asettamiin raameihin.




Lähteitä ja kirjallisuutta:

Gábor Ágoston, 'Empires and warfare in east-central Europe, 1550-1750: the Ottoman-Habsburg rivalry and military transformation'. Frank Tallett ja D. J. B. Trim, toim., European Warfare 1350-1750 (Cambridge: Cambridge University Press, 2010).

Perry Anderson, Lineages of the Absolutist State (Lontoo: Verso, 1984).

Mahmut Halef Cevrioglu, 'Ottoman Foreign Policy during the Thirty Years War'. Turcica 49 (2018).

V. J. Parry, 'The Ottoman Empire 1617-48'. J. P. Cooper, toim., The New Cambridge Modern History IV: The Decline of Spain and the Thirty Years War 1609-48/59 (Cambridge: Cambridge University Press, 1970).


Theatrum Europaeum, Band 2 (Frankfurt am Main: Matthaeus Merian, 1646).

Miroslav Toegel, toim., Documenta Bohemica Bellum Tricennale Illustrantia Tomus V: Der schwedische Krieg und Wallensteins Ende. Quellen zur Geschichte der Kriegsereignisse der Jahre 1630-1635 (Praha:Academia Nakladatelstvi ceskolovenske akademie ved, 1977).

Mitä on sotahistoria?

Mitä on sotahistoria? Tähän yksinkertaiseen kysymykseen on esitetty vastauksia, joiden lähtökohdat ja laajuudet vaihtelevat merkittävästi. Emeritussotahistorioitsija sir Michael Howardin ytimekkään vastauksen mukaan sotahistoria on sodan syiden, kulun ja seurausten tutkimista. Näin maailmaasyleilevä vastaus ei ole sotahistorian määrittelemisen kannalta kuitenkaan aivan tarkoituksenmukainen, mistä syystä kysymykselle voi etsiä enemmän jäsenneltyä vastausta. Sellaisen tarjoaa Neuvostoliiton suuri ensyklopedia vuodelta 1979, joka määrittelee sotahistorian seuraavanlaisesti:

”Menneisyyden sotia ja asevoimia tutkiva tiede, joka löytää niiden kehityksen säännönmukaisuudet ja on lisäksi yksi historian alalaji, sillä se tutkii yhtä ihmisyhteisön historian näkökulmaa. Samalla sotahistoria on osa sotatiedettä, sillä se tutkii ja yleistää menneisyyden sotiin valmistautumista ja niiden käymistä.”

Tämä on vasta alkua Neuvostoliiton ensyklopedialle, joka jatkaa hengästyttävällä tahdilla:

”Sotahistorian keskeisiä alalajeja ovat sotien historia, joka paljastaa todellisten sotien tavoitteet, syyt ja luonteet sekä niiden kulun, seuraukset ja merkityksen historiallisessa prosessissa; asevoimien rakentamisen historia, joka tutkii perustamisen, organisoinnin, koulutuksen ja teknisen varustautumisen prosessia monissa aselajeissa ja sotamuodostelmissa; sotataidon historia, joka tutkii kehitystä ja muutoksia sodankäynnin toteuttamisen muodoissa ja välineissä; sekä sotilaallisen ajattelun historia, joka tutkii kehitystä sotilaallisteoreettisissa näkemyksissä koskien sodan luonnetta, valmistautumista sotiin ja niiden käymistä sekä ongelmia sotilaallisessa kehityksessä ja sotataidossa. Sotahistorian erikoisia alalajeja ovat sotilaallinen historiografia, sotilaallisen lähdemateriaalin tutkimus sekä sotilasmaantieto.”

Tämä on jo niin pitkä ja kategorinen vastaus, että sen muistaminen ja sisäistäminen on hankalaa ja kysymyksenasettelun kannalta vaivalloista. Täten ehdotan sir Michael Howardin ja Neuvostoliiton ensyklopedian määritelmien välille omaa kompromissivastaustani: sotahistoria on sotien tapahtumien, sodankäynnin ja sotalaitosten historiaa. 

Sotatapahtumien historia on se, mitä sotahistorialla usein ymmärretään. Englannin kielessä tästä sotahistoriasta käytetään joskus pilkallista nimitystä ”drum and trumpet history”, mikä alleviivaa perinteisen sotahistorian kaikkein hedelmättömimpiä saavutuksia. Sotatapahtumien historia on siis perinteistä kertomahistoriaa, joka etenee kronologisesti yhdestä tapahtumasta toiseen. Näkökulmien ja käsittelytason rajauksilla voi tässäkin perinteisessä historiankirjoituksessa olla merkittäviä eroja. Strategian tasolla sotatapahtumien historia sulautuu luontevasti osaksi politiikan ja valtiotieteen historiaa, kun sotilaiden rinnalla kertomuksen päähenkilöiksi nousevat kuninkaat, presidentit, ministerit ja diplomaatit. Tämän ylätason sotahistorian eräs horjumaton klassikko on yhäkin Thukydideen Peloponnesolaissodan historia, joka on kirjoitettu noin 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Valtaosa sotatapahtumien historiasta kerrotaan kuitenkin operaatioiden tasolla, jolloin sotahistoriasta tulee erilaisten taisteluyhtymien ja yksiköiden toimintaa ajan ja paikan määrittämässä tilassa. Tällä tasolla sotahistorian opiskelusta tulee helposti puuduttavaa, eikä sen tutkiminenkaan ole välttämättä kauhean antoisaa. Onneksi tästäkin säännöstä on olemassa lukuisa määrä poikkeuksia, vaikkapa Cornelius Ryanin Atlantin valli murtuu (The Longest Day, 1959), jota lukee kuin seikkailukertomusta. Nyttemmin on tullut muodikkaaksi viedä sodan tapahtumahistoria joko pienten ryhmien tai aivan yksittäisten sotilaiden tasolle, jolloin sotahistoria on mielekästä esittää alhaalta ylöspäin sodan arjen ja subjektiivisten kokemusten ruohonjuuritasolta. Tällä tapahtumahistorian alimmalla tasolla sotahistoria muuntuu parhaimmillaan aidoksi ihmishistoriaksi, mistä voi mainita loisteliaana esimerkkinä Nobel–palkitun Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja (U voiny – ne ženskoje litso, 1985).

Sodankäynnin historian voi jakaa karkeasti sotataidon ja sotatekniikan historiaan. Sotataidon historia nojaa usein sotatieteilijöiden kirjallisiin lähteisiin. Sotakorkeakouluissa on viimeisen sadan vuoden ajan luettu ahkerasti genren maineikkaimpia edustajia eli Antoine-Henri Jominia ja Carl von Clausewitziä, mutta merkittäviä sotatieteilijöitä on ollut myös heitä ennen ja heidän jälkeensä. Siinä, missä sotakorkeakoulujen oppilaat lukevat menneisyyden sotatieteilijöitä oppiakseen sodankäynnin ajattomia säännönmukaisuuksia ja oppeja, sotahistorioitsijaa kiinnostaa ennen kaikkea heidän tarjoamansa ikkuna sodan kuvan muutokseen. Niinpä, jos esimerkiksi kenraali Raimondo Montecuccolin kirjaa Memoria della guerra (1703) vertaa 1600-luvun aikaisempiin sotataidollisiin tutkimuksiin, voi hahmottaa sodan kuvan muutoksen, jonka seurauksena sota ymmärretään sarjana voittoon tähtääviä operaatioita. Sotatekniikan historian voi hahmottaa laveasti sodankäyntitapojen ja -välineiden historiana. Tällöin on hyvä pitää mielessä, että aseiden ja taktiikoiden kehitys (tai mahdollinen taantuminen) eivät ole toisistaan irrallisia asioita, vaan osa samaa sodankäynnin vuorovaikutusta. Teknologia ymmärretään liian usein sotahistorian veturiksi, vaikka se on usein valjastettu vedettäväksi vaunuksi. Aseteknologia kiehtoo eniten sotahistorian harrastelijoita, jotka jumittuvat helposti hedelmättömään väittelyyn yhden tietyn aseen tai teknologian vaikutuksesta sotien lopputuloksiin. Akateemiset sotahistorioitsijat puolestaan sortuvat liian helposti teknologian kokonaisvaltaiseen ohittamiseen sotahistoriasta keskusteltaessa, mikä ei sekään ole kannatettava tapa (joskin se on ymmärrettävä, kun muistaa akateemisten historioitsijoiden halun pitää väliä diletanttien mölyävään joukkoon).

Sotalaitosten historia on aivan oleellinen osa kaikkea sotahistoriaa. Sotaa käyvät ihmiset, mutta he käyvät sitä sotalaitosten instituutioiden, resurssien ja rakenteiden puitteissa. Tällöin on hyvä pitää mielessä Karl Marxin kuuluisa huomio historian luonteesta: ”Ihmiset tekevät itse historiansa, mutta he eivät tee sitä mielensä mukaan, he eivät tee sitä omavalintaisissa, vaan välittömästi olemassa olevissa, annetuissa ja perinnöksi jääneissä olosuhteissa.” Niinpä esimerkiksi osmanien sulttaanikunnan ja Keski-Eurooppaa hallinneiden Habsburgien alituista sotaa ja sen luonnetta on mahdoton ymmärtää, ellei tunne osmanien sotalaitosta, joka perustui janissaarien sotilasluokan täydentämiseen kristityiltä kaapatuilla pojilla sekä oman sipahi–ratsueliitin palkitsemiseen viholliselta vallatuilla läänityksillä. Vastaavasti Napoleon Bonaparten sotilaallinen menestys selittyy koko kontekstissaan vasta ymmärtämällä vallankumouksellisen Ranskan sotalaitoksen, jossa Bourbonien aiempi värvätty ammattiarmeija oli korvattu yleiseen asevelvollisuuteen perustuneella massa-armeijalla (levée en masse). Oli helpompaa olla sotilaallinen nero, kun käytössä oli kymmenien tuhansien sotilaiden sijasta satoja tuhansia. Sotalaitosten historiassa on hyvä pitää mielessä myös sotahistorian rakenteellinen ja ympäristöllinen luonne. Uudempi sotahistoria onkin painottanut yhteiskunnan rakenteiden ja tuotantovälineiden omistussuhteiden yhteyttä sotalaitoksen järjestämiseen ja sodankäynnin tapoihin. Siten vaikkapa varhaismodernin aikakauden sotalaitosten uudistukset, sodankäynnin mittakaavan kasvu sekä sotatilojen lähes katkeamaton jatkuvuus selittyvät ymmärtämällä varhaismodernien mahtivaltioiden pakottavan tarpeen palkita siviilihallintoa ja sotalaitosta dominoinutta aatelissäätyä maaomaisuudella, jota oli mahdollista hankkia lisää ainoastaan valloitussodilla. 

Lopuksi on hyvä pohtia sitä, että sodan historia on myös rauhan historiaa, sillä yhtä ei määritelmällisesti voi olla olemassa ilman toista. Sotahistorian yleiskäsitteen alla on syytä tutkia myös rauhanvälittämisen, rauhanturvaamisen, aseista riisunnan ja pasifismin historiaa. Näistä näkökulmista on oman aikamme yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja kansalaisaktivismin kannalta jopa enemmän hyötyä, kuin sotahistorian rajaamisesta vain väkivallan ja kriisien poikkeuksellisiin ajanjaksoihin.

Kaatuneiden muistopäivänä, 17. toukokuuta 2020.

Sotilasurakoitsijatar

Tryntje Helfferichin kirja The Iron Princess (2013) kertoo eräästä kolmikymmenvuotisen sodan (1618-1648) keskeisimmistä mutta sodan perinteisen historiankirjoituksen aivan liian kevyesti ohittamasta henkilöstä, Hessen-Kasselin maakreivitär Amalia Elisabethista. Hessen-Kasselin ruhtinaskunnalla oli jo ennen kolmikymmenvuotista sotaa pitkä ja polveileva historiallinen konteksti, jota Helfferich avaa kirjassaan vain lyhyesti. Edellisellä vuosisadalla Hesse oli ollut eräs Saksan merkittävimmistä ruhtinaskunnista, ja sen maakreivi Philipp I oli kuulunut uskonpuhdistuksen varhaisiin keulahahmoihin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinassäädyn sisällä. Philipp I oli Saksan suurista ruhtinaista ensimmäinen, joka ryhtyi julkisesti tunnustamaan Ulrich Zwinglin ja Jean Calvinin reformoituja oppeja. Philipp I teki ruhtinaana muutamia huonoja ja kauaskantoisia valintoja. Päätös ryhtyä keisari Kaarle V:tä vastaan kapinoivan Schmalkaldenin liigan yhdeksi johtohahmoksi osoittautui huonoksi valinnaksi Mühlhbergin taistelukentällä vuonna 1547 koetun sotilaallisen tappion seurauksena. Vieläkin huonompi päätös oli harrastaa kaksinnaimista ja jakaa sen jälkeen Hessen ruhtinaskunta tasan eri jälkeläisten välillä. Tämän seurauksena Hesseen muodostui kaksi suvun päähaaraa, Hessen-Kassel ja Hessen-Darmstadt, jotka ajan myötä jakoivat keskenään loput muinaisesta ruhtinaskunnasta, erityisesti johtavana yliopistokaupunkina tunnetun Hessen-Marburgin. Suvun kahta päähaaraa erotti toisestaan myös uskonto, sillä Hessen-Kasselin maakreivien pitäytyessä Philippin kalvinistisessa uskossa suvun darmstadtlainen haara löysi henkisen kodin luterilaisesta kirkosta.

Kolmikymmenvuotisen sodan alussa Hessen-Kasselin maakreivi Moritz ja hänen poikansa Wilhelm V olivat jäseninä keisaria ja katolista liigaa vastustavassa protestanttisessa unionissa. Sodan kulku ei suosinut maakreivi Moritzia, joka joutui luovuttamaan vuoden 1627 ns. Hauptakkordissa Hessen-Marburgin aivan kokonaisuudessaan keisarin kanssa liittoutuneelle Hessen-Darmstadtin sukulaiselleen. Kun Kustaa Aadolfin Ruotsi liittyi mukaan sotaan vuonna 1630, uusi maakreivi Wilhelm V lukeutui Pohjolan leijonan ensimmäisiin ja uskollisimpiin liittolaisiin Saksan maaperällä. Kustaa Aadolf palkitsi liittolaistaan voittomailla, jotka oli paloiteltu kirkollisten ruhtinaitten läänityksistä. Marburg pysyi yhä kuitenkin Hessen-Darmstadtin maakreivi Georgilla, joka oli onnistunut taivuttamaan Kustaa Aadolfin tunnustamaan ruhtinaskuntansa puolueettomuuden sodassa. Kustaa Aadolfin kuolemaa seuranneina vuosina keisarilliset sotajoukot valtasivat Saksaa takaisin ruotsalaisilta pala palalta, ja myös suuri osa Hessen-Kasselin ruhtinaskunnasta joutui vihollisen miehittämäksi. Sotilaallinen tilanne oli kuitenkin 1630-luvun lopulla monimutkainen, sillä vaikka suuri osa Hessen-Kasselista oli menetetty, Wilhelm V omasi yhä voimakkaat sotajoukot, jotka puolestaan miehittivät laajoja alueita Westfalenissa, Reinin alajuoksulla ja Itä-Friisinmaalla Pohjameren rannikolla. Tässä sotilaallisesti paradoksaalisessa tilanteessa Wilhelm V menehtyi kulkutautiin Itä-Friisinmaalla vuonna 1637. Koska maakreivin poika Wilhelm VI oli tuolloin vasta lapsi, vastuu ruhtinaskunnan ja sen sotajoukkojen johtamisesta siirtyi maakreivin puolisolle Amalia Elisabethille.

Tryntje Helfferichin kirja seuraa tätä vaihetta kolmikymmenvuotisessa sodassa, jossa maakreivitär Amalia Elisabeth luotsasi ruhtinaskuntaansa sodankäynnin ja rauhanneuvotteluiden ristiaallokossa. Helfferich ei epäröi kuvata Amalia Elisabethia kondottiereksi ja sotilasurakoitsijaksi. Maakreivitär ymmärsi täysin aikakauden sodankäynnin luonteen, jossa ei ollut oleellista se, kuka armeijoita elätti, vaan se, missä niitä elätettiin. Vaikka keisarilliset joukot ja Hessen-Darmstadtin kätyrit pitivät hallussaan suurta osaa itse Hessen-Kasselista, maakreivitär Amalia Elisabeth oli yhä sodan keskeinen peluri niin kauan kuin hänen omat sotajoukkonsa miehittivät Itä-Friisinmaan kreivin sekä Kölnin ja Mainzin kirkollisten vaaliruhtinaiden maita. Siten Amalia Elisabeth saattoi antaa sodan elättää itsensä, sillä joukkojen majoitus, ruokkiminen ja rahoittaminen oli sysätty miehitettyjen alueiden asukkaiden harteille. Samalla Amalia Elisabeth vapautui itseensä nuivasti suhtautuneista Hessen-Kasselin maasäädyistä, joiden myöntämällä rahoituksella ei käytännössä ollut mitään virkaa maakreivittären sodankäynnin kannalta. Miehitetyt alueet olivat myös äärimmäisen arvokkaita pelipanoksia vuonna 1642 käynnistyneissä Westfalenin rauhanneuvotteluissa, sillä Mainzin ja Kölnin vaikutusvaltaiset katoliset ruhtinaspiispat olivat valmiita melkein mihin tahansa myönnytyksiin päästäkseen pois hesseniläisten miehittäjien rautasaappaiden alta. Miehitysalueiden avulla Amalia Elisabeth onnistui Westfalenin rauhassa kiristämään ruhtinaskunnalleen suolaiset 600,000 taalerin suuruiset sotakorvaukset keisarikunnan muilta säädyiltä.

Helfferichin kirja kyseenalaistaa sen usein toistetun näkemyksen, ettei kolmikymmenvuotisessa sodassa lopulta ollut kyse uskonnosta. Kalvinistisen uskon puolustaminen oli Amalia Elisabethin sota- ja rauhantavoitteista kuitenkin se tärkein ja alue, jossa hänellä oli vain vähän halua myöntyä minkäänlaisiin kompromisseihin. Kalvinistista uskontoa ei ollut sisällytetty vuoden 1555 uskonrauhaan, ja keisarikunnan instituutioiden silmissä ns. Augsburgin uskontunnustus tarkoitti ainoastaan luterilaisia eikä ketään muita. Näin ollen kaikilta niiltä kirkollisen omaisuuden maallistamisilta, joita Hessen-Kasselin maakreivien kaltaiset kalvinistiset ruhtinaat olivat tehneet vuoden 1555 jälkeen, puuttui Augsburgin uskonrauhan mukanaan tuoma laillisuuden suoja. Koska myös vuonna 1635 solmittu Prahan rauha oli jättänyt kalvinististen ruhtinaiden perustuslaillisen statuksen epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi, maakreivi Wilhelm V oli kieltäytynyt yhtenä harvoista saksalaisruhtinaista liittymästä rauhaan mukaan. Westfalenin rauhanneuvotteluissa Amalia Elisabeth pysyi järkähtämättä siinä kannassa, että tulevan rauhan tuli artikuloida selvästi kalvinistien sisällyttäminen yhtäläisenä uskonnollisena ryhmänä uuteen perustuslailliseen järjestelmään, mikä taipumattomuus ärsytti maakreivittären tärkeimpiä liittolaisia, katolisia ranskalaisia ja luterilaisia ruotsalaisia. Amalia Elisabeth sai lopulta kuitenkin tahtonsa lävitse, ja kalvinistit sisällytettiin Augsburgin uskonrauhan mekanismeihin omana erillisenä uskontunnustuksenaan, confessio variatana. Tämä tunnustus laillisti Hessen-Kasselin ruhtinaiden oikeuden toimia alueellisten kirkkojen päämiehinä, vaikkakin Amalia Elisabeth joutui luopumaan territoriaalisen ruhtinaan oikeudesta määrätä ruhtinaskunnan luterilaisia asukkaita kääntymään kalvinistiseen uskoon.

Amalia Elisabethin sotahistoriaan lukeutui myös Hessen-Darmstadtin kanssa jatkettu kiista Marburgin hallinnasta, mitä kiistaa käytiin vuosina 1637–1648 sekä diplomatian saralla että asein. Aluksi Hessen-Darmstadt miehitti Marburgia keisarillisten armeijoiden tuella, mutta myöhemmin maakreivittären omat joukot valtasivat kaupungin ruotsalaisten ja ranskalaisten liittolaistensa tuella. Vaikka kiista Marburgin hallinnasta oli äärimmäisen tärkeä Hessen kummankin sukuhaaran kannalta, ruotsalaisten, ranskalaisten ja jopa keisarillisten kannalta kyseessä oli suvun sisäinen kiista ilman sen suurempaa poliittista merkitystä. Keisarikunnan muut säädyt hermostuivat hesseniläisten keskinäisestä kiistasta, sillä se viivästytti aluksi Prahan rauhan ehtojen täytäntöönpanoa sekä myöhemmin yleisen rauhansopimuksen aikaansaamista Westfalenissa. Amalia Elisabeth onnistui lopulta kampeamaan tässäkin asiassa itseään tyydyttävän kompromissiratkaisun, jossa neljäsosa Marburgista siirtyi Hessen-Kasselille. Marburgin kuuluisan yliopiston hallinnointi jaettiin sukuhaarojen välillä tasan siten, että Hessen-Darmstadt päätti teologian ja filosofian professorien valinnoista ja Hessen-Kassel valitsi oikeus- ja lääketieteen professorit.

Amalia Elisabeth ajoi Westfalenin rauhanneuvotteluiden yhteydessä johdonmukaisesta visiota uudesta keisarikunnasta, jossa alemmat ruhtinassäädyt olisivat tasavertaisia päätöksentekijöitä keisarin ja mahtavien vaaliruhtinaiden kanssa. Tämä visio ei sinällään toteutunut, mutta niin sanottu westfalenilainen järjestys, jossa keisarikunnan ruhtinaskunnista tuli suvereeneja päätöksentekijöitä sodan ja rauhan saralla, on paljon velkaa Amalia Elisabethin alkuperäiselle näkemykselle. Tässä mielessä ei olisi lainkaan kohtuutonta nostaa Hessen-Kasselin maakreivitärtä modernin valtiojärjestelmän pioneeriksi.

Tryntje Helfferich ei ole lainkaan välinpitämätön sille seikalle, että Amalia Elisabeth oli naispuolinen hallitsija ja siten sangen poikkeuksellinen kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden Saksassa. Naishallitsijana Amalia Elisabeth osasi pelata taitavasti sekä rikasta että köyhää. Marburgin hallinnasta käydyissä kiistoissa Amalia Elisabeth esiintyi johdonmukaisesti pienten orpolasten surkeana leskiäitinä, jota ilkeä maakreivi Georg pelkkää julmuuttaan kiusasi. Samaan aikaan maakreivitär itse miehitti täysin häikäilemättömästi Itä-Friisinmaata ja Westfalenin kirkollisia läänityksiä välittämättä lainkaan paikallisten säätyjen ruikutuksesta. Ruotsalaisten ja ranskalaisten liittolaistensa suuntaan Amalia Elisabethin piti näyttäytyä samanaikaisesti niin heikkona, että hänen sotilaallisesta auttamisestaan tuli liittolaisille prioriteetti, sekä niin vahvana, että hänen auttamisestaan vaikutti olevan jotain hyötyä.

Amalia Elisabeth herätti aikalaisissa suurta huomiota ja voimakkaita tunteita. Eräs tanskalainen diplomaatti luonnehti häntä ”vuosisatamme sankarittareksi” ja ”nerokkaaksi hermafrodiitiksi.” Kardinaali Richelieu, eräs maakreivittären horjumattomimmista varhaisista liittolaisista, kuvasi häntä ”rohkeaksi naiseksi, joka hyveellisyydellään voitti sukupuolensa heikkoudet.” Toisaalla katkera maakreivi Georg kuvasi sukulaismiehensä puolisoa ”naispuoliseksi imbesilliksi,” mikä luonnehdinta ei tosin antanut kauhean ylevää kuvaa Georgista itsestään, joka joutui toistuvasti nopeaälyisen maakreivittären jallittamaksi. Keisarillismielinen jesuiitta liitti Amalia Elisabethin kolmanneksi ”gorgoniksi” Ruotsin kuningatar Kristiinan ja Ranskan leskikuningatar Anne Itävaltalaisen rinnalle. Tässä vertaisryhmässä myös nykyhistorian olisi hyvä muistaa Hessen-Kasselin maakreivitärtä, Westfalenin järjestelmän voimakasta muokkaajaa ja erästä kolmikymmenvuotisen sodan viimeisistä suurista sotilasurakoitsijoista. 

Tryntje Helfferich, The Iron Princess: Amalia Elisabeth and the Thirty Years War (Cambridge MA: Harvard University Press, 2013).

Kuninkaan historioitsija Niels Slange

Pohjoiseurooppalaisen historiankirjoituksen alkuvaiheita määrittävät vahvasti kuninkaalliset tai hovihistorioitsijat. Näillä käsitteillä tarkoitetaan sellaisia historioitsijoita, jotka kirjoittivat teoksia kuninkaallisina tilaustöinä tai hovin vakituisina työntekijöinä. Varhaismodernissa Ruotsissa hovihistorioitsijoiden traditiota edustivat vaikkapa Johannes Magnus (1488–1544), Daniel Hund (1537–1611), Johannes Messenius (1579–1636), Arnold Johan Messenius (1607–1651), Bogislav Chemnitz (1605–1678) ja Samuel von Pufendorf (1632–1694). Myös Tanskassa oli 1500-luvulla oma kuninkaallisten historioitsijoiden traditio, mutta sen edustajat, kuten Christiern Pedersen (1480–1554) ja Anders Sørensen Vedel (1542–1616), keskittyivät lähinnä toimittamaan uusia versioita ja käännöksiä legendaarisen Saxo Grammaticuksen (1160–1220) keskiaikaisesta riimikronikasta. Vuonna 1595 nuoren kuningas Kristian IV:n kansleri Arild Huitfeldt (1546–1609) kuitenkin irtaantui jo Saxo Grammaticuksen pauloista ja julkaisi lyhyen historian kuninkaan isoisästä Kristian III:sta (1503–1559).

Kristian IV itse (1577–1648), varhaismodernin Tanskan kuninkaista loisteliain ja legendaarisin, sai 1600-luvun lopulla myös oman virallisen historiikkinsa. Kristian IV:n tuleva elämäkerturi Niels Pedersen Slange syntyi vuonna 1656 säätyläiseen perheeseen. Hänen isänsä Peder Villadsen oli taustaltaan pappi ja oli osallistunut kirkollisen säädyn edustajana vuoden 1660 valtiopäiville, joilla Frederik III ajoi papiston ja porvarien tuella (ja aatelistoa vastaan) kuninkaalliseen yksinvaltaan perustuneen hallitusuudistuksen. Peder Villadsen oli ollut kuninkaallisen absolutismin äänekäs kannattaja, mistä syystä kuningas palkitsi hänet Viborgin hiippakunnan piispanviralla. Villadsen alkoi tuona aikana käyttää sukunimeä Slange, millä nimellä hänen isoisoisänsä piispa Peder Thørgensen oli väitetysti aateloitu kuningas Juhanan toimesta 1500-luvun vaihteessa. Niels Slangen äiti Dorethe omasi myös arvostetun sukutaustan, sillä hänen isänsä Niels Pedersen Aurelius oli ollut itämaisten kielten professori ja Kööpenhaminan yliopiston rehtori.

Suku- ja säätytausta suorastaan pakotti Niels Slangen virkamiesuralle kuninkaallisen keskushallinnon palveluksessa. Peder Villadsen kuoli vuonna 1673, ja vuotta myöhemmin Niels Slange aloitti opintonsa Kööpenhaminan yliopistossa. Kykyjensä ja taustansa puolesta Slange nousi pian akateemisen maailman eliittiin, ja hänen patronuksenaan yliopistossa näyttäisi vaikuttaneen itse historioitsija Vitus Bering, jonka ensimmäinen vaimo oli ollut Slangen täti. Bering (1617–1675) kuului tanskalaisten hovihistorioitsijoiden uuteen sukupolveen, joka oli irtaantunut Saxo Grammaticuksesta ja keskittynyt kiillottamaan Tanskan kuninkaiden kilpeä kotona ja ulkomailla. Beringin pääteos Florus Danicus oli Tanskan keskiajan kuninkaiden historia, joka tosin ilmestyi vasta vuonna 1698, toistakymmentä vuotta Beringin kuoleman jälkeen. 1670-luvun Tanskassa oli enemmän tarvetta politiikan ja hallinnon ammattilaisille kuin kirkonmiehille, mistä syystä Slange päätyi yliopiston jälkeen diplomatian palvelukseen eikä pappisuralle. Vuosikymmenen lopulla Slange matkusti Saksan, Alankomaiden, Englannin ja Ranskan väliä lähettiläs Just Høgin sihteerinä. Diplomaattinen matkailu mahdollisti oleilut Oxfordin, Cambridgen ja Sorbonnen yliopistoissa, missä Slange lisäsi tietämystään kielistä, historiasta ja uudesta oppiaineesta, taloustieteestä.

Vuonna 1681 Slange palasi Tanskaan, missä hän sai sihteerin viran niin sanotusta tanskalaisesta kansliasta. Tämä oli kuninkaallisen keskushallinnon aivan keskeisin instituutio, jonka kautta kuninkaan määräykset kulkivat Tanskan valtakunnan eri osiin. Tanskalaisen kanslian rinnalla toimi saksalainen kanslia, joka vastasi kuninkaan kirjeenvaihdosta ulkomaille sekä Oldenburgien valtakunnan saksalaiseen osaan Holsteinissa. Sihteerinä Slange ei saanut palkkaa, mutta pian hän nousi uudessa rankijärjestelmässä sekä hallinnon että yhteiskunnan tikapuilla neuvosmieheksi, lääninsihteeriksi ja lopulta kansliakollegion asessoriksi. Näiden virkojen rinnalla Slange oli asessorina myös hovi- ja kaupunkioikeuksissa sekä jäsenenä tai johtajana useissa kuninkaallisissa alaneuvostoissa ja komissioissa. Vuonna 1731 Slange nostettiin virallisesti aatelissäätyyn.

Nämä virkatermit kielivät merkittävästä hallinnon murroskohdasta Oldenburgien Tanskassa. Yksivaltiuden toteuttamisen ja aristokratian dominoiman valtaneuvoston merkityksen vähenemisen seurauksena Fredrik III ryhtyi uudistamaan Tanskan hallintoa ruotsalaisten esikuvien mukaisesti. Valtaneuvoston alapuolelle synnytettiin ruotsalaismallisia kollegioita, jotka toimivat käytännössä modernien ministeriöiden esiasteina. Tanskalainen ja saksalainen kanslia yhdistettiin omaksi kollegiokseen, jota johti presidenttinä kuninkaan kansleri. Tässä, kuten kaikissa muissakin kollegioissa, presidenteillä oli alaisinaan joukko sihteereitä ja asessoreja. Muita kollegioita olivat valtiovarainkollegio (rentekammeret), sotakollegio (krigsrådet), amiraliteetti (admiralitet) sekä oikeuskollegio (justitien). Ruotsin esimerkin mukaisesti Tanskassa toteutettiin vuonna 1699 rankijärjestelmä, jossa määriteltiin virkamiesten keskinäinen arvoasema toisiin virkoihin verrattuna. Vuonna 1671 Tanskassa oli ryhdytty myös myöntämään kreivien ja paronien aatelisarvoja, jotka olivat aiemmin olleet käytössä ainoastaan Oldenburgien valtakunnan saksalaisissa osissa. Merkittävin innovaatio oli ollut ratsupalveluksen ja aatelisstatuksen irrottaminen toisistaan 1660-luvulla. Tanskalainen aatelisto ei enää koostunut rajatusta joukosta ratsupalvelusta suorittaneita sukuja, vaan yhteiskunnan ylimpään kastiin saattoi päästä myös virkauraa pitkin – mitä reittiä Slange itse lopulta nousi aatelissäätyyn. Nämä uudistukset muodostivat sen taustakontekstin, jossa Niels Slange ryhtyi joskus 1700-luvun vaihteessa valtaisaan urakkaansa eli kuningas Kristian IV:n elämäkerran kirjoittamiseen.

Kansliakollegion sihteerinä ja asessorina Slangella oli pääsy valtiovallan arkistoihin ja asiakirjoihin. Slangen urakan selkärankana olikin mittava arkistotyö, josta ei kuitenkaan ole jäänyt seurattavaa asiakirjajälkeä itse ilmestyneeseen kirjaan aikakaudelle tyypillisen lepsun viitekäytännön takia. Asiakirjojen ja kirjeiden rinnalla Slange käytti myös 1600-luvun painettuja lähteitä, kuten saksalaista uutiskronikkaa Theatrum Europaeum. Muiden 1700-luvun historioitsijoiden tavoin myös Slange täytti alaviitteet anekdooteilla, lisähuomioilla ja kommentaareilla, mistä syystä neliosaiseksi paisuneen Kristian IV:n elämäkerran lävitse kulki rönsyilevä alaviitteiden varjokertomus. Itse leipäteksti noudatteli kuitenkin kronologista rakennetta, mikä mahdollisti Slangelle erilaisten syy–seuraussuhteiden avaamisen lukijalle. Sanomattakin on selvää, ettei Slangen kirja ollut minkäänlainen ”warts-and-all” -elämäkerta Kristian IV:stä, mutta se ei ollut myöskään pelkkää liehittelevää hagiografiaa. Slangen historiikki on luonut pohjan sille tavalle, missä Kristian IV:n valtakautta avataan erilaisten uudistusten ja kriisien kautta. Väkivaltaisella vuosisadalla Kristian IV ryhtyi sotilaallisiin uudistuksiin paikatakseen ratsupalveluksen puutteita entistä suuremmalla ja vakituisemmalla armeijalla, mitä kehityskaarta myös Slange kuvaa kirjassaan. Slangen henkilökohtaisia kiinnostuksenkohteita valaisee kenties se seikka, että hän muistaa mainita myös kuninkaan kiinnostuksen arktisten alueiden taloudelliseen käyttöön sekä tämän perustaman Tanskan Itä-Intian kauppakomppanian, jonka koko olemassaolo on aika ajoin unohtunut monilta myöhemmiltä historioitsijoilta. Slangen näkökulmien ymmärtämiseksi on syytä muistaa, että hän kirjoitti kirjansa oman aikakautensa eli absolutismin ja virka-aatelin määrittämästä kontekstista käsin. Slangen kuvaama Kristian IV ei ole se riikinkukkomainen renessanssiruhtinas, miksi Kristian IV itsensä pitkälti mielsi, vaan seuraajansa Fredrik III:n hallinnollisten mullistusten ja suoranaisen "ylhäältä tuotetun vallankumouksen" valmistelija ja pohjatyön tekijä. 

Läkähdyttävän informatiivisuutensa ansiosta Slangen kirjoittama elämäkerta on yhä tänäkin päivänä aivan oleellista lähdemateriaalia Kristian IV:n valtakauden tutkijoille. Eräs kirjan suuria rikkauksia on se, että se toimii sekundääritutkimuksen rinnalla myös aikalaislähteiden kokoelmana: Slange translitteroi suuret määrät aikalaiskirjeitä sekä asiakirjoja ja liitti ne mukaan käsikirjoitukseensa.

Niels Slange ei itse koskaan päässyt näkemään elämäntyönsä julkaisemista. Vaikka Slange ei saanut kruunulta palkkaa kirjansa kirjoittamiseen, kuningas Kristian VI (1699–1746) lopulta sitoutui kustantamaan sen painattamisen. Kristian VI myös nimitti Hans Gramin kirjan viralliseksi arvioijaksi ja kustannustoimittajaksi. Slange joutui käymään elämänsä viimeiset vuodet pitkäpiimäistä neuvottelua Gramin kanssa kirjan yksityiskohdista, sillä omasta arvovallastaan tarkkaa huolta pitänyt kuningas ei halunnut kirjaan luiskahtavan mitään virallisen totuuden vastaisia väittämiä. Slangen kuoltua vuonna 1737 Gram jatkoi käsikirjoituksen ruotimista ja sen kustannustoimittamasta painovalmiiseen kuntoon. Gramin itsensä kuollessa vuonna 1748 kirjan kustannustoimitus oli viimeisiä arkkeja vaille valmis. Kirja julkaistiin lopulta seuraavana vuonna Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjapainon kautta. Tanskaksi kirjoitettu elämäkerta olisi todennäköisesti säilynyt pohjoismaalaisena kuriositeettina, ellei sitä olisi julkaistu vuonna 1771 saksankielisenä käännöksenä. Tässä muodossa kirja on myöhemmin levinnyt muualle Eurooppaan ja lopulta digitalisoitu erinäisillä alustoilla nykytutkijoiden hyödyksi.  

Lähteitä:

C. F. Bricka, toim, Dansk biografisk lexikon (Kööpenhamina: Gyldendalske Boghandels Forlag, 1887–1905). 

Leon Jespersen, 'The Constitutional and Administrative Situation'. Leon Jespersen, toim., A Revolution from Above? The Power State of 16th and 17th Century Scandinavia (Odense: Odense University Press, 2000).

Niels Slange, Geschichte Christian des Vierten Königs in Dännemark (Kööpenhamina ja Leipzig: Friedrich Christian Pelt, 1771). 

Waldemar Westergaard, ’Danish History and Danish Historians’. The Journal of Modern History, Vol. 24, No. 2 (June 1952).

Tyll - romaani kolmikymmenvuotisesta sodasta

Kolmikymmenvuotisen sodan aikakauteen (1618–1648) sijoittuvan proosakirjallisuuden voi jakaa karkeasti kahteen kategoriaan. Ensimmäisen kategorian muodostaa romanttinen kirjallisuus (usein kansallis- sellainen), joka kuvaa sotaa sarjana jännittäviä seikkailuita ja romanttisia juonenkäänteitä. Tätä traditiota edustavat eurooppalaisessa kirjallisuudessa vaikkapa Alexander Dumas’n Kolme muskettisoturia ja englantilaisen G. A. Hentyn The Lion of the North ja meillä Suomessa tietenkin Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Toista traditiota voisi kuvata realismiksi, sillä sen huomio keskittyy sodan kärsimyksiin ja kauhuihin. Myös näkökulma siirtyy realismissa pois sotakentiltä siviiliväestön ja sodan sivullisten pariin. Tämä jälkimmäinen traditio on lähes puhtaasti saksalainen, ja se juontaa juurensa vuonna 1669 ilmestyneeseen veijariromaaniin Der abenteuerliehe Simplicissumus, jonka kirjoittaja Hans Jacob von Grimmelshausen koki itse sodan kauhut nuorena poikana. Myöhemmin 1800-luvun puolivälissä traditio sai uutta puhtia romaanikirjailija Gustav Freytagin toimittamasta aikalaislähteiden kokoelmasta Bilder aus der deutschen Vergangenheit, jonka kolmas osa kokosi yhteen erityisesti sodan kärsimyksiä kuvanneita aikalaislähteitä. Gustav Freytagin lähdekokoelmalla oli merkittävä vaikutus Ricarda Huchiin, jonka romaani Der Dreiβigjährige Krieg (1937) kuvasi saksalaisen yhteiskunnan taantumista ja rappiota pitkittyneen sodan seurauksena. Grimmelshausen ja Freytag toimivat innoituksena myös näytelmäkirjailija Bertol Brechtille, jonka näytelmä Mutter Courage und ihre Kinder (1941) lainasi henkilögalleriaansa suoraan Grimmelshausenilta.

Vaikka kustantamoiden katalogit yhä tänäkin päivänä täyttyvät sodan romanttisen tradition (jo kliseisistäkin) edustajista, ilmaantuu luettavaksi aika ajoin myös realistisen tradition edustajia. Neljä vuotta sitten Suomessa ilmestyi Kaiho Niemisen Ihmissuden kronikka, joka ei edusta pelkästään kirjoittajansa tuotannon terävintä kärkeä vaan on myös taiteellisesti korkealaatuisin kirja, mitä Suomessa on vielä kirjoitettu kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudesta. Nyt on luettavissa myös englanninkielinen käännös Daniel Kehlmannin kirjasta Tyll, joka ilmestyi Saksassa kolme vuotta sitten.

Kehlmannin romaanin keskushenkilö on vaeltava esiintyjä Tyll Ugenspiegel, jonka taitoihin kuuluvat nuorallakävely, jonglööraus sekä mahdollisesti vatsastapuhuminen (jos ei, niin siinä tapauksessa Tyll osaa opettaa muulin puhumaan). Kirjan juonta lienee turha sen enempää avata, mutta sen rakenteesta voi sanoa jotakin. Episodimainen kirja liikkuu ajassa kahteen suuntaan, eikä Tyll itse ole kerronnan keskushahmo kuin vain yhdessä luvussa, jossa näyttämönä toimii ruotsalaisten piirittämä Brno – tai paremminkin sen alla sijaitseva tunnelisodankäynnin helvetti. Monet kirjan hahmoista ovat todellisia historiallisia henkilöitä, kuten Böömin Talvikuningas Friedrich V ja hänen vaimonsa Elizabeth Stuart, jesuiittatieteilijä Athanius Kircher ja Venäjän ja Persian matkakuvauksestaan tunnettu Adam Olearius. Myös Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf pääsee ääneen kohtauksessa, joka ei anna Pohjolan leijonasta kauhean mairittelevaa kuvaa.

Daniel Kehlmann kirjoittaa säästeliästä mutta lujaa iskevää proosaa. Kirjan maailmankuva on tyly, ja lukijalta vedetään niin sanotusti matto alta muutamankin kerran. Kirja on täynnä mieleenpainuvia kohtauksia ja tuokiokuvia: mylläri Claus Ugenspiegel pohtimassa siemenkasan määritelmää, jesuiitta Athanius Kircher selittämässä lääketieteen hienouksia Adam Oleariukselle, diplomaatti Wolkensteinin raju ja traumaattinen tutustuminen aikakauden suurtaisteluun, kuolleiden pikkulapsien pöllikasa ulosteilta löyhkäävässä ruotsalaisleirissä sekä nuoren Martha–tytön traaginen kohtalo. Näissä episodeissa Tyll itse on vaihtelevaisesti joko protagonisti, antagonisti tai pelkkä statisti. Kehlmann on tietoinen kirjallisuuden historiasta, ja kirjaan on livahtanut itsestään selviä referenssejä Hans von Grimmelshausenin Simplicissimukseen sekä yksi paljon vähemmän itsestään selvä viittaus puolalaisen scifikirjailija Stanislav Lemin Kyberiakseen. Jos kirjaa pohtii niin sanotun kriittisen analyysin metodilla, siitä löytää kirjan lävitse kulkevan konfliktin hallitsijoiden ja hallittujen, todellisuuden ja mielikuvituksen sekä havainnoinnin ja harhan välillä.

Vaikka Daniel Kehlmannin Tyll nivoutuu aihepiirinsä kautta osaksi Hans von Grimmelshausenin, Gustav Freytagin, Ricarda Huchin ja Bertol Brechtin kirjallista traditiota, kirjaa lukiessani mieleeni pulpahti kerta toisensa jälkeen Thomas Mannin Taikavuori.

Daniel Kehlmann on noussut saksalaisena kirjailijana kansakuntansa suuruuksien joukkoon.

Daniel Kehlmann, Tyll. Lontoo: Riverrun, 2020. 342 sivua. Käännös Ross Benjamin.

Ruotsalaisia linnoituksia

Aina paremman tekemisen puutteessa kaivan kirjahyllystä esille teoksen Svenska borgar och fästningar ja selailen sitä sieltä täältä. Kyseessä on kirjan alaotsikonkin mukaan ”en historisk reseguide”, eli kirja ei ole mikään kokonaisvaltainen ja akateeminen esitys ruotsalaisten linnojen ja linnoitusten historiasta. Pääosin Leif Törnquistin kirjoittaman kirjan rakenne muistuttaa melkein mitä tahansa matkaopasta. Svenska borgar lähtee liikkeelle Etelä-Ruotsista ja etenee sieltä pohjoiseen Norrbotteniin ja Lappiin. Koska kirja rajautuu nykyisen Ruotsin rajojen sisälle, on hyvä ymmärtää käsittelyn rajallisuus ja toisaalla myös laajuus liittyen ruotsalaisiin linnoituksiin. Ensiksikin ruotsalaisia linnoja ja linnoituksia oli runsaasti nykyisen Ruotsin ulkopuolella, vaikkapa Suomessa, missä kaikki 1800-luvun alkua vanhemmat linnoitteet ovat ruotsalaisperäisiä – poissulkien muinaiset linnavuoret, joiden linnoituksellisuus tosin on nykyarkeologian silmissä jossain määrin kyseenalaista. Vastaavasti eteläisen Ruotsin ja Gotlannin vanhimmat linnat ovat tanskalaisperäisiä, sillä nuo alueet liitettiin osaksi Ruotsia vasta 1600-luvun puolivälissä.

Koska ruotsalaiset linnat ja linnoitukset lienevät suomalaisille jossain määrin tuntemattomia, avaan tässä kirjoituksessa muutamia yksittäisiä linnoituskohteita. Lähden liikkeelle kronologisesti eli etenen vanhemmasta ajasta kohti uudempaa. Yritän samalla valikoida linnat jonkinlaisiksi esimerkeiksi linnoitushistorian keskeisistä ajanjaksoista.

Vanhin kirjaan päässyt linnoitus on Torsburgenin linnavuori Gotlannin saarella. Torsburgenin kivikukkula on yhdistelmä luonnon tarjoamaa suojaa ja ihmisen rakentamaa maavallitusta sekä todennäköistä paaluaitaa. Paikalla lienee ollut pysyvää asutusta jo jääkaudesta saakka, ja itse linnavuori on ajoitettu ajanjaksolle 300–1 000 eaa. Linnavuori kertoo Skandinavian alkeellisesta valtionmuodostuksesta, sillä Torsbergen on selvästi rakennettu pysyvää ja laajamittaista puolustusta varten. Vain jonkinlainen vakiintunut esivalta, päällikkö tai muinaiskuningas, olisi kyennyt rakennuttamaan, miehittämään ja ylläpitämään linnavuorta. Torsburgenin uskotaankin toimineen valtakeskuksena koko Gotlannin saarelle eikä vain sen eteläiselle osalle, missä linnavuori sijaitsee. Koska linnavuoren juurelta on löytynyt palaneiden puiden tai paalujen jäänteitä, arkeologit pitävät mahdollisena sitä, että paikalla käytiin muinaisaikoina sotaa ja että linnavuori on joskus piiritetty ja mahdollisesti tuhottu. Vaikka linnavuori on olemukseltaan luonteva pakopaikka vihollisilta pakeneville saarelaisille, sitä on saatettu yhtä lailla käyttää myös hyökkäävään tarkoitukseen aseistettujen joukkojen kokoontumis- ja keskittämispaikkana.

Kirjan toiseksi vanhin linnoitus on Öölannin saarella sijaitseva Eketorps. Arkeologisten tutkimusten mukaan paikalla on ollut jonkinlainen linnoitus jo 300-luvulla. Eketorps oli rakennettu ympyrän muotoon, ja sitä reunusti kivimuuri, joka oli mahdollisesti saanut vaikutteita roomalaisten rakennustaidosta. Linnan sisällä oli joukko asuintaloja, jotka oli sijoiteltu säteen muotoon linnan keskipisteen ympärille. Linnaleirissä oli kaksi porttia, jotka olivat tarpeeksi leveitä vankkureille. Linnan muurien sisälle rakennettiin 400-luvulla merkittävä määrä uusia rakennuksia. Tutkijat ovat myöhemmin päätelleet, että linnan asukkaat olivat stratifioituneet neljään eri ryhmään, joiden sosiaalinen asema oli pääteltävissä heidän asumustensa koosta ja sijainnista linnan keskukseen nähden. Eketorps vaikuttaa olleen hylättynä suurimman osan 600-lukua, mutta viikinkiajalla siellä ryhdyttiin jälleen asumaan. Myöhemmin 1100- ja 1200-luvuilla Eketorps on selvästi toiminut varuskuntana, ja se on mahdollisesti toiminut keskityspisteenä itään suuntautuneille ristiretkille. Linnan nykyiset muurit ja asuinrakennukset ovat rekonstruktioita 1970-luvulta, jolloin Eketorps luotiin uudelleen turistinähtävyydeksi.

Keskiaikaisesta linnasta käy esimerkkinä Bohuslänissä sijaitseva Ragnhildsholmen aivan Götajoen varrella. Nykyään täysin raunioituneen linnan rakensi aikoinaan Norjan kuningas joskus 1200-luvun puolivälissä suojaamaan joen laivaliikennettä sekä vastarannalla sijainnutta Kungahällan kaupunkia. Ragnhildsholmenin erikoisuutena oli ”kärntorn” eli keskustorni, josta käsin puolustajat saattoivat yhä jatkaa vastarintaa, vaikka linnan muut osa olisivat joutuneet hyökkääjän käsiin. Erikoista Ragnhildsholmenin keskustornissa oli se, ettei sitä ollut rakennettu linnan muurien sisälle vaan niiden ulkopuolelle. Ragnhildsholmenin linnassa on tiettyjä keskiajan piirityssodankäynnille tyypillisiä piirteitä, kuten puolustajien uloshyökkäyksiä varten suunnitellut salaportit. Linnaa piiritettiin 1300-luvun alussa kolmesti, mutta sitä ei kertaakaan vallattu; tältä säästyttiin, koska puolustajat antautuivat vapaaehtoisesti. Ragnhildsholmen mainitaan aikalaislähteissä viimeisen kerran vuonna 1311. Pian tämän jälkeen linna hylättiin, ja sen kiviä käytettiin uuden linnoituksen rakentamiseen läheiseen Bohusiin. Syynä Ragnhildsholmenin hylkäämiseen ja autioitumiseen vaikuttaa olleen ympäristö. Ragnhildsholmen sijaitsee lähellä Jordfallettia, jossa Götajoki jakautuu kahteen haaraan. Jordfallettissa vaikuttaa tapahtuneen 1300-luvulla muta- tai maanvyörymä, joka tukki Ragnhildsholmenin ohitse virranneen uoman. Koska linnasta käsin ei enää voinut valvoa jokiliikennettä, siitä tuli tarpeeton.

Länsi-Götanmaalla sijaitsevan Läckön linnan historia kiteyttää hyvin varhaismodernin Ruotsin suuret mullistukset. Läckö rakennettiin 1400-luvun lopulla Skaran hiippakunnan piispanlinnaksi. Piispanlinnan toiseksi viimeinen hallitsija Vincentius menetti päänsä Tukholman verilöylyssä vuonna 1520, ja hänen seuraajansa Magnus Haraldsson, hiippakunnan viimeinen katolinen piispa, joutui todistamaan reformaatiota ja linnan siirtymistä kruunun omistukseen. Ruotsin ja Tanskan välisen, ns. seitsenvuotisen sodan (1563–1570) aikana tanskalaisen sotapäällikkö Daniel Rantzaun johtama armeija valtasi linnan ja sytytti sen palamaan. Vahingot jäivät kuitenkin vaatimattomaksi, ja linna korjattiin pian sodan jälkeen. Vuonna 1615 nuori kuningas Kustaa II Aadolf läänitti Läckön marski Jacob de La Gardielle. Marski hallitsi Läckön linnaan kuolemaansa saakka vuonna 1652, minkä jälkeen linna siirtyi hänen pojalleen Magnus de La Gardielle. Uusi hallitsija teetti linnassa mittavia uudistustöitä, ja keskiaikaista perua ollut linna rakennettiin pitkälti uudestaan 1600-luvulla vaikuttaneeseen barokkityyliin. Magnus de La Gardien restauroiman Läckön hienouksiin kuuluu ”kuninkaansali”, jonka seiniä koristavat kolmikymmenvuotisen sodan taisteluita ja Kaarle X:n sotaretkiä kuvaavat maalaukset. Reduktion myötä Läckö palautui kruunun omistukseen vuonna 1681. Vuonna 1810 Läckö luovutettiin kenraali Carl Johan Adlercreutzille palkkioksi hänen sotilaallisista saavutuksistaan Suomen sodassa 1808–1809. Tuolloin linnalle suunniteltiin uudeksi nimeksi Siikajokea pohjanmaalaisella paikkakunnalla käydyn taistelun kunniaksi, mutta nimi ei koskaan tarttunut. Nykyään Läckön linna on Ruotsin valtion omistuksessa.

Skoonea täplittävät lukuisat pikkulinnat ja kivikartanot, jotka ovat perua Tanskan vallan ajalta. Eräs tällainen tanskalaisperäinen kartanolinna on Hovdala lähellä Hässleholmin kaupunkia. Hovdalan kartano linnoitettiin 1500-luvun alussa. Kartanon päärakennusta suojaamaan rakennettiin matala kivimuuri ja sen vahvistukseksi vielä paaluaita, minkä lisäksi päärakennusta ympyröi vesihauta. Puolustuksen tukipiste oli ulkomuuria suojannut porttitorni. Tornin vierustalla sijaitsi talli ja jonkinlainen paja, kummatkin kiveä. Kalmarin sodan (1611–1613) ruotsalaiset hyökkäsivät kartanoon, mutta eivät onnistuneet murtamaan porttitornin puolustusta. Kartanon puolustusta johti sen omistaja Sivert Grubbe, joka myöhemmin (1633) asetti porttitornin seinään taistelusta kertoneen latinankielisen muistotaulun. Legendan mukaan Grubbe oli asettanut tornilinnan ampuma-aukkoihin olkiukkoja hämätäkseen ruotsalaisia. Nämä olivat kovin hämmästyneitä siitä, että ruotsalaisten ampumat luodit eivät vaikuttaneet lainkaan vahingoittavan porttitornin puolustajia. Tämä synnytti uskomuksen, että kartanon puolustusta johti paholainen itse. Toisen Pohjan sodan (1655–1660) seurauksena Skoone päätyi kartanoineen ja linnoineen ruotsalaisille. Kaarle X läänitti Hovdalan tanskalaiselle aatelismies Jens Mikkelsenille, joka oli siirtynyt sodan aikana ruotsalaisten puolelle. Tästä syystä tanskalaiset ja paikalliset ruotsalaisvastaiset sissit eli snapphanarit pitivät häntä maanpetturina ja polttivat kartanon Skoonen sodan (1675–1679) aikana. Sodan jälkeen Mikkelsen kuitenkin rakensi kartanon uudelleen ja lisäsi siihen jopa uuden muurin. Myöhemmin Mikkelsen liittyi Ruotsin aatelistoon nimellä Ehrenborg. Tämä suku isännöi kartanoa aina vuoteen 1944 saakka, jolloin Ruotsin valtio pakkolunasti kartanon. Tähän lienee ollut toisen maailmansodan aikana jokin sotilaallinen syy, sillä Ruotsin puolustusvoimat oli ryhtynyt käyttämään kartanon maita harjoitusalueenaan jo ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Tänä päivänä kartanon omistaa Ruotsin valtion kiinteistölaitos (Statens fastighetsverk).

Karlskronan sotasatama Blekingessä on kokonainen rypäs erilaisia linnoitteita eri ajoilta. Erityisesti Karlskronan ulkosaaristossa sijaitseva Västra Hästholmenin linnoitus kiteyttää hyvin Karlskronan sotilaallisen logiikan ja kattaa myös pitkän ajanjakson ruotsalaisen linnoittamisen historiaa. Kun Karlskronan sotasatamaa ryhdyttiin rakentamaan 1600-luvun puolivälissä, sotilasinsinööri Erik Dahlberg esitti tarpeen satamaan johtavien väylien suojaamisesta. Helpoiten tämä kävi tukkimalla väyliä kivenmurikoilla tai vaikkapa tarkoitusta varten upotetuilla laivoilla. Pohjan sota (1700–1721) kuitenkin osoitti, että kaleereita ja pienveneitä käyttävä vihollinen saattoi helposti ylittää tuollaiset esteet, sillä saaristosodankäyntiin tarkoitettujen alusten uppouma oli pieni: ne yksinkertaisesti risteilivät esteiden ylitse. Niinpä vuoden 1724 linnoituskomissio laati suunnitelman Karlskronaan johtavien väylien suojaamisesta saaristolinnoitteiden avulla. Aluksi Västra Hästholmenin saarelle rakennettiin improvisoituja kenttälinnoitteita, mutta 1700-luvun lopulla ne saivat pysyvämmän muodon tykistölinnoitteineen ja tykkipattereineen. 1800-luvulla merisodankäynti mullistui, kun sotalaivat alkoivat kulkea tuulen sijasta höyryvoimalla. Samalla sotalaivoja ryhdyttiin panssaroimaan, ja ne aseistettiin entistä paljon suuremmilla tykeillä, jotka ampuivat tyypillisesti räjähtäviä ammuksia. Tämä merisodankäynnin kehitys vaati myös rannikkopuolustuksen uudistamista, mistä syystä myös Västra Hästholmenin linnoitteita vahvistettiin. Tulivoimaa lisättiin suuremmilla tykeillä ja uudenlaisella merisodan aseella, miinalla. Ensimmäisen maailmansodan alla Västra Hästholmenia uudistettiin entisestään maanalaisilla rakenteilla, suuremmalla määrällä erikaliiberisia tykkejä sekä sähköllä, joka antoi voiman tykkien liikuttamiselle ja linnoituksen monille muille funktioille. Sotien välisellä aikakaudella linnoituksen suojaksi asennettiin ilmatorjuntatykistöä. Tuohon aikaan linnoituksessa oli pysyvästi noin 450 sotilaan vahvuinen miehistö. 1960-luvulle tultaessa linnoituksen 12 cm tykit eivät enää täyttäneet aikakauden sodankäynnin tarpeita, ja Västra Hästholmenia ryhdyttiin ajamaan alas Ruotsin puolustusvoimien tukikohtana. Nykyään linnoitus on tyhjä mutta hyväkuntoinen, ja sitä hallinnoi puolustusvoimien sijasta valtion kiinteistölaitos.

Norrbottenin läänissä sijaitseva Bodenin linnoitus on Ruotsin suurin yhtenäinen linnoitusjärjestelmä. Bodenin linnoitusta ryhdyttiin rakentamaan 1900-luvun alussa, jolloin se sijaitsi strategisesti tärkeässä rautateiden risteyskohdassa, josta oli verrattain lyhyt matkalla etelässä Luulajaan ja idässä Tornioon. Ruotsin puolustusvoimien suurin uhkakuva oli tuolloin hyökkäys Venäjän suunnalta, mikä tarkoitti Suomen suuriruhtinaskuntaa. Bodenin linnoitus suunniteltiin kestämään vihollisen hyökkäykset ja toimimaan sen jälkeen strategisena tukipisteenä länteen etenevän vihollisen selustassa. Taktiikan tasolla Boden suunniteltiin linnoitevyöksi, jossa itsenäiset linnakkeet antaisivat toisilleen tulitukea. Linnoituksen raskas aseistus keskittyi viiteen tykistölinnoitteeseen ja niiden panssarikupoleilla suojattuihin 15cm tai 12cm tykkeihin. Suuri osa linnoitteista louhittiin kallion sisälle, joiden ulkopuolella sotilaiden liikkumista suojattiin massiivisilla teräsbetonivalleilla ja -bunkkereilla. Jalkaväen taktiseksi suojaksi linnake varustettiin neljälläkymmenellä betoniskanssilla. Maanalaisissa kammioissa sijaitsivat miehistön tilat tupineen, keittiöineen, peseytymistiloineen ja kenttäsairaaloineen. Sotienvälisellä aikakaudella linnoitusta vahvistettiin ilmatorjuntatykeillä ja ilmavalvontatornilla. Tavallisten tykkien rinnalle linnoitukseen ilmaantui myös panssarintorjuntatykkejä. Kylmän sodan aikakaudella Bodenin massiivisen tykistölinnoitteen sotilaallinen merkitys hiipui, ja Ruotsin puolustusvoimat luopui sen käytöstä 1990-luvulla.

Ruotsin erikoisin linnoitus on epäilemättä Säven vuorihangaari Blekingessä. Kyseessä on kallion sisälle louhittu hangaari jopa useammalle kymmenelle lentokoneelle. Hangaaria ryhdyttiin rakentamaan 1950-luvun puolivälissä, ja sen ajatuksena oli tarjota ilmavoimien lentokoneille suojaa sekä konventionaalisilta pommituksilta että ydinaseilta. Hangaarin pohjaratkaisu muistuttaa etäisesti euron symbolia €. Suurin osa koneista on sijoitettu c:n muotoiseen pääkäytävään, jonka halkaisee keskeltä kolme poikkikäytävää. Käytävien suille sijoitettiin kuorma-autoja lentokoneiden vetämiseksi ulos ja kiitoradalle. Kallion sisälle sijoitettiin ilmavalvontakeskus ja asevarikko. Säveen sijoitetut koneet olivat Ruotsin ilmavoimien iskukykyisimpiä suihkuhävittäjiä: Lanseneita, Drakeneita, Viggeneitä ja Gripeneitä. Säve säilyi Ruotsin ilmavoimien operatiivisessa käytössä vuoteen 2006 asti. Maan alle louhitun hangaarin sotilaallinen merkitys oli tuolloin ehtinyt heikentyä ns. BAS–järjestelmien takia, joiden periaatteiden mukaisesti sotilaslentokenttiä täydennettiin käyttämällä tavallisia valtateitä nousu- ja laskeutumisratoina. Vastaava järjestelmä on olemassa myös Suomessa. Tänä päivänä Säveä hallinnoi Aeroseum–säätiö, joka on muuttanut hangaarin ilmailumuseoksi.

Svenska borgar och fästningar: En historisk reseguide (Tukholma: Medströms Bokförlag, 2018).

Uusia näkökulmia Pohjan sotaan 1700-1721

Norjassa vietettiin vuonna 2018 Pohjan sodan merkkipäivää, sillä juuri tuolloin tuli kuluneeksi 300 vuotta siitä, kun vihollismaa Ruotsin soturikuningas Kaarle XII kaatui Frederikstenin linnoituksen piirityksessä päähän osuneesta musketinkuulasta. Merkkivuoden kunniaksi Norjan sotamuseo Forsvarsmuseet julkaisi paksun esseekokoelman Pohjan sodasta nimellä Perspektiver på Den store nordiske krig 1700–1721. Kokoelmateos on siitä mielenkiintoinen ja arvokas, että se avaa norjalaisia ja tanskalaisia näkökulmia Pohjan sotaan, jota varsinkin meillä Suomessa on hallinnut Ruotsin ja Venäjän välinen, täällä Suomessa myös isovihana tunnettu konflikti. On kuitenkin hyvä muistaa, että vasta vuonna 1721 päättyneellä suursodalla oli idän lisäksi myös länsirintama, missä ruotsalaiset sotivat tanskalaisia, norjalaisia sekä heidän liittolaisiaan vastaan. Länsirintaman vihollisiin lukeutui myös Venäjä, jonka joukot ehtivät valmistautua Skoonea ja Etelä-Ruotsia vastaan suunnattuun hyökkäykseen yhdessä Tanskan kanssa.[1]

Norjan kenties tunnetuin sotahistorioitsija Øystein Rian aloittaa esseekokoelman asettamalla Pohjan sodan sen skandinaavisiin viitekehyksiin. Pohjan sota oli vain yksi niistä lukuisista sodista, jotka Tanska kävi Pohjois-Euroopassa vuosien 1537 ja 1818 välillä. Tanskassa ja Norjassa sotaa ei välttämättä edes tunnisteta Pohjan sotana, sillä siihen on perinteisesti viitattu nimellä Elleveårskrigen eli yksitoistavuotinen sota. Tämä johtuu siitä, että Tanskan kannalta sota alkoi toden teolla vasta vuonna 1709, jolloin Ruotsi näytti sotilaallisesti heikentyneeltä Pultavan katastrofaalisen taistelukenttätappion jälkeen. Ruotsin ja Tanskan välinen sota myös päättyi jo vuonna 1720 Frederiksborgin rauhaan, toisin sanoen siis vuotta ennen Ruotsin ja Venäjän sodan päättänyttä Uudenkaupungin rauhaa. Rian avaa omassa artikkelissaan sodan tanskalais-norjalaisia instituutioita ja sodan demografisia vaikutuksia. Tanskan ensimmäinen sotaretki Ruotsin hallitsemaan Skooneen oli sotilaallinen fiasko pitkälti sen takia, että Italiassa turistina seikkaillut Tanskan kuningas Fredrik IV oli laiminlyönyt sotavalmistelut. Sotavoimien käyttöön tarkoitettu vilja mätäni huonosti hoidettuihin makasiineihin, minkä lisäksi talousvaikeudet vaikeuttivat palkkojen maksua upseereille, jotka puolestaan ryhtyivät laiminlyömään tehtäviään tai keräämään taloudellista kompensaatiota palveluksestaan omin luvin ja kyseenalaisin keinoin. Sodan demografisiin vaikutuksiin palataan kokoelman muissakin esseissä, mutta Rian joka tapauksessa muistuttaa sodan olleen aivan tavattoman raskas Norjan väestölle. Esimerkiksi Carl Gustaf Armfeltin katastrofaalisen Trondheimin sotaretken yhteydessä Jämtlandin tuntureille jäätyneet karoliinit menettivät ehkä niinkin monta kuin 4 000 miestä, mutta samanaikaisesti Trondheimin läänissä riehuneet kulkutaudit eli lavantauti ja punatauti surmasivat jopa 6 000 norjalaista, joista kolmannes oli sotilaita ja loput kaksi kolmasosaa siviilejä.[2]

Gunnar Åselius analysoi Kaarle XII:n Venäjän sotaretken epäonnistumisen strategisia, operatiivisia ja taktisia taustoja. Åselius muistuttaa lukijoita ruotsalaisen sotahistorian kahdesta koulukunnasta, vanhemmasta ja nuoremmasta, jotka näkivät sotaretken epäonnistumisen eri valossa. Vanhemman, 1800-luvun puolivälissä vaikuttaneen koulukunnan mukaan Kaarle XII oli taktisesti taitava mutta strategina ja poliitikkona liian impulsiivinen ja varomaton päätöksentekijä, mistä syystä sotaretken epäonnistuminen oli hänen omalla vastuullaan. Nuorempi, 1900-luvun vaihteessa esille puskenut koulukunta, näki kuninkaan paljon myönteisemmässä valossa kaukokatseisena poliitikkona, joka ymmärsi idän ja lännen sivilisaatioiden välisen yhteenoton väistämättömyyden. Åselius poikkeaa kummastakin traditiosta toteamalla, että Kaarle XII hyökkäsi Venäjälle olosuhteiden pakosta: sotaa ei ollut mahdollista käydä Itämeren rannikolla, saati sitten oman valtakunnan maaperällä. Åselius myös asettaa operaatiotaidon sotatieteellisen käsitteen 1700-luvun alun raameihin. Käytännössä mitään modernia operaatiotaitoa ei tuolloin ollut edes olemassa, sillä armeijan huolto määräsi sen reitin ja päämäärän. Kaarle XII päätyi Pultavaan, koska se oli aikakauden alkeellisen logistiikan eli sotajoukon omien muonanhankintaretkien kannalta kaikkein otollisin tukikohta. Tästä syystä tsaari Pietarikaan ei ollut siellä sattumalta. Se, että Kaarle XII päätti ryhtyä kohtalokkaaseen taisteluun, johtui sekin pakottavista olosuhteista: kun huoltokolonnaa tai joukkojenvahvistuksia ei kuulunut, taistelu oli ainoa vaihtoehto omiin juoksuhautoihin nääntymiselle. Taktinen tappio ei sekään johtunut Kaarle XII:n tai hänen kenraaliensa, erityisesti usein syytetyn Adam Lewenhauptin, epäpätevyydestä. Pakkovärvätty venäläinen armeija oli vuoteen 1709 mennessä ehtinyt hitsautua yhteistyökykyiseksi ja taistelutahtoiseksi ammattijoukoksi, minkä lisäksi venäläisillä oli Pultavassa aivan murskaava ylivoima kenttätykistössä. Lopuksi Åselius jakaa tunnustusta venäläisten ratsuväelle, joka koostui pitkälti rakuunoista. Nämä kykenivät tarvittavaan taktiseen joustavuuteen tilanteessa, jossa venäläisten piti vaihdella puolustuksen ja hyökkäyksen välillä, puolustaen yhdessä vaiheessa linnoitettuja asemia ja hyökätessä toisessa ruotsalaisten armeijan sivustoja vastaan.[3]

Michael Bregnsbro siirtää tutkimuksellisen katseen Kaarle XII:stä hänen tanskalaiseen kollegaansa Fredrik IV:hen. Bregnsbro joutuu toteamaan, ettei Tanskan kuningas ollut kummoinenkaan taituri strategian tai taktiikan saralla. Sotaakäyvän valtakunnan hallitsijana Fredrik IV oli pikkutarkka mikromanageri, jolla oli tapana takertua vähämerkityksisiin asioihin, kuten vaikkapa tanskalaisten sotilaiden uniformujen yhdenmukaisuuteen. Kun tsaari Pietari saapui vuonna 1716 Tanskaan 50 000 miehen vahvuisen armeijan kanssa tarkoituksenaan tukea tanskalaisia näiden suunnitellussa hyökkäyksessä Etelä-Ruotsiin, hän joutui asioimaan monarkin kanssa, joka vaikutti empivän, jahkailevan ja tuhertavan sotavalmistelujen kanssa ilman minkäänlaista tehokkuutta, päämäärää tai järjestelmällisyyttä. Pian tsaari kyllästyi Fredrik IV:n venkoiluun ja poistu armeijoineen takaisin Venäjälle. Bregnsbro on sitä mieltä, että tämä lopputulos oli se, mitä Fredrik IV oli tavoitellutkin. Tanskan kuningas ei halunnut kukistaa kokonaan Ruotsia, sillä se olisi tehnyt Tanskasta entistä voimakkaamman Venäjän rajanaapurin. Bregnsbro muistuttaa myös hyvin tärkeästä seikasta eli siitä, että Fredrik IV:lle Pohjan sota ei ollut ainoastaan skandinaavinen vaan myös mannermainen sota. Schleswig-Holstein herttuana ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaana Fredrik IV:llä oli alueellisia tavoitteita pohjoisessa ja läntisessä Saksassa. Hän halusi riistää Ruotsilta Bremen-Verdenin ja Stralsundin satamakaupungit sekä irrottaa kilpaileva Holstein-Gottorpin sukuhaara Ruotsin kiertoradalta. Fredrik IV onnistui näissä tavoitteissaan vain rajoitetusti. Tanskalaiset valtasivat sodan aikana sekä Bremen-Verdenin että Stralsundin, mutta joutuivat myymään edellisen jo sodan aikana Hannoverin vaaliruhtinas Georgille (josta tuli pian tämän jälkeen Englannin kuningas Yrjö I) ja palauttamaan Ruotsille jälkimmäisen osana Frederiksborgin rauhaa. Holstein-Gottorp kylläkin irtaantui Ruotsin liittolaisuudesta, mutta päätyi pian Venäjän dynastiseksi kumppaniksi. Vaikka sota oli Tanskalle inhimillisesti ja taloudellisesti raskas koettelemus, Bregnsbro antaa kuninkaalle tunnustusta tehokkaasta taloudenpidosta, jonka ansiosta Tanska kykeni rahoittamaan sotaa pitkälti omista resursseistaan. Tanskalaiset alamaiset eivät ehkä kuitenkaan ilahtuneet sodankäynnin rahoituksesta, joka perustui ulkomailta hankittujen lainojen sijasta raskaaseen kotimaiseen verotaakkaan.[4]

Ole Henrik Gjeruldsen avaa Tanska-Norjan ja Ruotsin sotajoukkojen kokoamista värväyksen ja asevelvollisuuden kautta. Ruotsalaisen ruotuväkijärjestelmän synty ja muotoutuminen lienee suomalaisille sotahistorian harrastajille tuttu aihepiiri, mutta Tanskan ja Norjan osalta Gjeruldsenin essee tarjoaa mahdollisuuden uuden ymmärryksen lisäämiseen. Vuoden 1628 sotajärjestys (krigsordinans) oli keskeinen merkkipaalu vakinaisen armeijan synnylle Tanskassa ja Norjassa. Tuolloin aiemmat tanskalaiset palkka-armeijat ja norjalainen nostoväki saivat rinnalleen asevelvollisuuden kautta kootut joukot, joiden lukumäärä ja suhteellinen osuus asevoimista kasvoivat 1600-luvun loppua lähestyttäessä. Toisen Pohjan sodan (1655–1660) aikana pelkästään Norjassa pystyttiin kokoamaan 11 000 miehen suuruinen armeija, joka koostui pääosin asevelvollisista (utskrevne) talonpoikaissotilaista. Tanskalais-norjalaisen asevelvollisuuden ytimenä oli ruotsalaista ruotua vastaava taloyksikkö (legd), joka oli osoitettu velvolliseksi tuottamaan sotilaan kruunun palvelukseen. Vuoden 1666 asetus määräsi, että jokaisen taloyksikön tuli koostua kahdesta talosta, jotka yhdessä varustaisivat sotilaan. Tämän sotilaan tuli myös olla talokuntien syntyperäinen jäsen, joten tanskalainen järjestelmä ei jättänyt tilaa samanlaiselle palkatuilla sijaissotilailla kikkailuun, kuin mitä Ruotsissa harjoitettiin. Vasta jos kriteerit täyttävää nuorukaista ei pihapiiristä löytynyt, taloyksikön tuli etsiä ja palkata sellainen muualta. Vastaavasti taloyksikön tuli myös hankkia sijainen kaatuneelle, haavoittuneelle tai muuten palveluskyvyttömälle sotilaalle. Kun sotilas ei ollut sotapalveluksessa, taloyksikön tuli vastata hänen elatuksestaan palkattuna renkinä. Myös sotakentillä ollessaan sotilaan palkan tuli löytyä taloyksikön eikä kruunun rahakukkarosta. Vuonna 1671 asetusta uudistettiin siten, että jos sotilasta ei löytynyt asevelvollisiksi osoitetuista taloyksiköistä, sellainen piti hakea pitäjän mistä tahansa muusta talosta. Käytännössä tämä vuoden 1671 asetus tönäisi Tanskan yleisen asevelvollisuuden tielle, Gjeruldsen argumentoi uskottavasti.[5]

Hans Christian Bjerg on tutkinut tanskalaisten ja norjalaisten laivamiesten palvelusolosuhteita käyttäen pääasiallisena lähteenään matruusi Daniel Trosnerin päiväkirjaa vuosilta 1710–1714. Artikkelinsa alussa Bjerg avaa Tanskan sotalaivaston organisaatiota ja hallintoinstituutioita. Laivaston johto koostui amiraliteettikollegiosta ja komissariaatista. Amiraliteetti vastasi operatiivisesta toiminnasta, upseerien nimityksistä ja henkilöstön sekä materiaalin jakamisesta laivoille. Komissariaatti oli logistinen instituutio, joka vastasi resurssien hankkimisesta ja kokoamisesta, mukaan lukien myös laivojen rakentamisesta tai ostamisesta. Sodan aikana amiraliteettia johti valtaneuvos Jens Juel, ja hänen lähimpänä alaisenaan laivaston sotatoimia johti amiraali Ulrik Gyldenløve, kuningas Fredrik IV:n velipuoli. Miehistö koostui joko vuosipalkkaisista eli vakinaisista tai sitten kuukausipalkkaisista eli osa-aikaisista merimiehistä. Tämä jako noudatteli armeijan vastaavaa jakoa vakinaisiin värvättyihin sotilaisiin ja sotaa varten mobilisoituihin ruotumiehiin. Merisodankäynnin ammattimaistuminen 1600-luvun puolivälistä lähtien näkyi Tanskan laivastossa siten, että laivoille ilmaantui merenkulkua ja sodankäyntiä opetelleita kadetteja (søofficersuddannelsen). Vuonna 1701 Kööpenhaminaan perustettiin Gyldenløven aloitteesta merisotakoulu, joka kuuluu maailman vanhimpiin. Uniformuista ei vielä tuolloin ollut olemassa mitään yleistä ohjesääntöä, ja upseerien ja kadettien ulkoasu vaihteli alukselta alukselle. Koska laivaston saaminen taistelukykyiseksi vaati 17 000 miehen vahvuisen miehistön, Tanskassa vallitsi myös laivastoa koskenut asevelvollisuus. Huomattava osa niin sanotuista kirjatuista (indrullering) merimiehistä tuli Norjasta. Vaikka asevelvollisuus laivamiehenä oli raskas taakka, sillä oli myös etunsa: laivaston rulliin kirjatuilla miehillä oli oikeus elättää itsensä kalastajina ja luotseina, mitkä elinkeinot eivät olleet mikään itsestäänselvyys erilaisten privilegioiden määrittelemissä sääty-yhteiskunnissa. Laivaston sotilaskuria varten olivat olemassa erityiset laivaston sota-artiklat, jotka kuningas Fredrik IV oli uusinut viimeksi vuonna 1700. Miehistön sotilaalliset velvollisuudet vaihtelivat sen mukaan, olivatko he kansimiehiä vai tykkimiehiä. Nämä merisodankäynnin kontekstit avautuvat myös Trosnerin päiväkirjassa, joka kuvaa hänen neljää palvelusvuottaan Pohjan sodan aikana 1710–1714. Tuolloin Trosner palveli jopa kuudella eri aluksella, ja hän ehti ottaa osaa Køgebugtin, Rügenin ja Stralsundin meritaisteluihin. Bjerg kiittää Trosnerin päiväkirjaa sen yksityiskohtien rikkaudesta, joka avaa ikkunan aikakauden alustyyppeihin, lippukäytäntöihin, laivojen aseistukseen ja merisodankäynnin taktiikkaan.[6]

Karoliinien armeijan aseistus on aiheena Aron Erstorpin artikkelissa. Karoliiniarmeija oli verrattain tuore organisaatio, joka syntynyt 1680-luvulla Kaarle XI:n toteuttaman reduktion ja ruotujakolaitoksen seurauksena. Armeijan taistelumuodostelmina toimivat pataljoonat, joiden miehistöstä kolmasosa oli vielä Pohjan sodan puhjetessa peitsimiehiä ja loput musketöörejä. Jälkimmäisistä noin kymmenosa oli krenatöörejä, joilla oli muskettien lisäksi aseinaan käsikranaatteja. Hallinnollinen perusyksikkö oli yhä rykmentti, joka 1700-luvun alussa koostui kahdesta pataljoonasta. Karoliiniarmeijan taktiikka oli hyökkäävää. Tämän vaati jalka- ja ratsuväen yhteistoimintaa, joka toteutettiin parhaiten asettamalla jalkaväkipataljoonien väliin ratsuväen yksiköitä. Hyökkäävä taktiikka edellytti myös tiukkaa tulikuria. Magnus Stenbockin vuonna 1710 laatiman ohjesäännön mukaisesti jalkaväen tuli avata muskettituli niin läheltä vihollista, että siitä saatettiin siirtyä suoraan pistinrynnäkköön. Jalkaväen musketit uudistettiin sodan puhjetessa vuonna 1700 niin, että kaikilla sotilailla oli käytössään verrattain standardisoitu piilukkomusketti. Malleja oli viisi kappaletta (m1696–m1716), ja niissä oli kaikissa sama 20mm kaliiberi. Uutta teknologiaa edustivat pistimet, jotka yleistyivät karoliiniarmeijan käytössä vasta Pohjan sodan aikana. Sodan puhjetessa vain neljällä jalkaväenrykmentillä oli kaikissa musketeissaan pistimet. Pistinten ohella karoliinit turvautuivat yhä peitseen tai piikkiin, joka oli aseena jo kovaa vauhtia katoamassa muualla Euroopassa. Peitsen merkitys oli aseena enemmän psykologinen kuin taktinen, sillä kohti sojottava keihäsmuuri sai vihollisessa aikaiseksi pelkoa tai jopa silkkaa pakokauhua. Kaikilla jalkaväen sotilailla oli ”sivuaseenaan” miekka. Yleisin miekkatyyppi oli ”komissiomiekka” mallia 1685. Valtaosa miekoista valmistettiin Ruotsissa, mutta niitä tuotettiin jonkin verran myös Saksasta. Ratsuväki, joka oli järjestetty pataljoonien sijasta noin 250 miehen vahvuisiin eskadroonin, oli varustettu miekoilla, pistooleilla ja karbiineilla. Nämä viimeksi mainitut aseet olivat lyhyitä musketteja, joista osa oli sodan alkuvuosina varustettu vielä vanhahtavalla rataslukolla. Sodan lopulla lähes kaikki karbiinit toimivat jo piilukolla. Karbiinien kaliiberi oli aluksi 19mm, mutta Kaarle XII määräsi vuonna 1715, että karbiinien kaliiberin piti olla sama 20mm kuin musketeissa. Pistooleja oli lähinnä kahta eri mallia, joilla kummallakin oli 16mm kaliiberi. Rakuunoiden käyttämä musketti muistutti ratsuväen karbiinia, mutta karbiineista poiketen ne oli varustettu pistimillä. Upseereilla oli tyypillisesti samat aseet kuin miehistöllä eli musketit ja miekat, mutta jalkaväen upseereilla saattoi olla näiden lisäksi myös lyhyitä peitsiä eli partisaaneja tai kirveenterällä varustettuja hilpareita. Armeijan eliittiyksikölle eli kuninkaan henkivartiokaartina toimineille drabanteille tilattiin sodan aikana Danzigista korkealaatuiset miekat, mutta nämä aseet vaikuttavat kadonneen jonnekin sodan melskeisiin. Mahdollisesti miekat oli varastoitu Tönningin linnoitukseen Holstein-Gottorpissa, jolloin ne olisivat linnoituksen menetyksen myötä päätyneet tanskalaisten, saksilaisten ja venäläisten sotasaaliiksi.[7]

Germund Fjeld on puolestaan käsitellyt omassa lyhyessä artikkelissaan tanskalaisten ja norjalaisten joukkojen aseistusta. Tanskan jalkaväen perusase oli pistimellä varustettu piilukkomusketti. Sodan alussa pistimet olivat usein piipun varteen kiinnitettyjä veitsipistimiä, mutta sodan lopulla sokalla kiinnitetyt piikkipistimet alkoivat olla niitä yleisempiä. Koska Tanskan oma asetuotanto ei ollut kummoistakaan, suurin osa aseista ostettiin joko Alankomaista tai Saksasta. Ainoa merkittävä ero karoliiniarmeijaan oli se, että tanskalaiset olivat jo käytännössä hylänneet peitset ennen Pohjan sodan puhkeamista. Vain satunnaisilla nostomiehillä oli enää aseenaan keihäs. Tanskalaisilla ja norjalaisilla sotilailla oli karoliinien tapaan sivuaseenaan miekka. Nostoväen talonpojilla oli usein lähitaisteluaseena miekan sijasta kirves.[8]

Dan H. Andersen palaa artikkelissaan jälleen Tanskan laivaston pariin. Andersen aloittaa artikkelinsa lainaamalla Pietari Suurta. Tuskastunut tsaari oli valittanut saksilaiselle diplomaatille, että tanskalaiset kohtelivat laivastoaan ”kuin vanha sulho nuorta vaimoaan. Hän hyväilee neitoa, suutelee häntä, muttei mene yhtään pidemmälle.” Eräät muutkin tsaarin aikalaiset jakoivat nyreytensä tanskalaisten merisodankäyntiä kohtaan. Saksin lähettiläs Ernst Manteuffel totesi ivallisesti tanskalaisesta amiraali Peter Rabenista, että tämä vihasi ruotsalaisia niin paljon, ettei viitsinyt lainkaan lähestyä heitä. Myös ruotsalaisten amiraali Axel Lewenhaupt suhtautui halveksivasti tanskalaisiin ja norjalaisiin laivamiehiin, jotka hänen mielestään eivät olleet suutareita, räätäleitä ja pahaisia talonpoikia kummempia merisotilaita. Tanskalainen ja norjalainen historiankirjoitus on joutunut nielemään käsityksen saamattomasta laivastosta, mutta historioitsijat ovat osoittaneet syyttävällä sormellaan merimiesten sijasta ”Kööpenhaminan herroja”, jotka eivät ymmärtäneet laivastonsa päälle. Andersen rehabilitoi Tanskan laivastoa näistä vanhoista ennakkoluuloista ja tuomioista. Tanskan laivaston päätehtävä Pohjan sodassa ei suinkaan ollut Ruotsin sotalaivaston haastaminen vaan kuljetusyhteyksien turvaaminen Tanskan ja Norjan välillä. Laivaston tuli myös kuljettaa hyökkäysarmeija Skooneen ja tarvittaessa varmistaa sen turvallinen vetäytyminen kotimaahan. Vastaavasti laivaston hyökkäävä rooli toteutui tehokkaimmin ruotsalaisten meriyhteyksien uhkaamisessa ja heidän rannikkotukikohtiensa saartamisessa Saksan rannikolla. Andersen suuntaa vastuun laivaston operatiivisesta toiminnasta (tai sen puutteesta) kuningas Fredrik IV:lle, joka hallitsi laivastoa yksinvaltiaan ottein. Kuningas ei luottanut aateliston hallitsemaan amiraliteettiin ja komissariaattiin, ja vartioi tästä syystä mustasukkaisesti päätäntävaltaansa laivaston sotilaallisesta käytöstä. Laivamiehistön laadusta on puolestaan syntynyt vääristynyt kuva, kun sitä on verrattu aikaisemman Skoonen sodan tilanteeseen. Tuolloin (1675–1679) Tanskan laivasto kunnostautui erinomaisesti, mutta se johtui osittain siitä, että suuri osa laivamiehistöstä oli palkattu Alankomaista, aikakauden merisodankäynnin edelläkävijävaltiosta. Vastaavasti Andersen toteaa, että ruotsalaiset merisotilaat eivät enää olleet Pohjan sodan aikana yhtä kokemattomia kuin reilut kaksikymmentä vuotta aiemmin. Ruotsin sotalaivastoa johtivat Pohjan sodassa ammattimaiset amiraalit eivätkä kenraalit tai muut amatöörit. Andersen on lopuksi sitä mieltä, että Fredrik IV:n varovainen meristrategia oli viisas ratkaisu: Pietari Suuri luonnollisesti yllytti tanskalaisia käymään Ruotsin merivoimia vastaan, sillä Venäjältä itseltään puuttui tehokas Itämeren–laivasto aivan sodan loppuvuosiin saakka. Aggressiivinen tanskalainen laivastostrategia olisi kuluttanut sekä Tanskan että Ruotsin merivoimia ja vahvistanut siten Venäjän omaa merimahtia.[9]

Leif Törnquist osoittaa artikkelissaan, että Frederikstenin linnakkeen piirityksellä oli muutakin sotahistoriallista merkitystä kuin vain toimia näyttämönä Kaarle XII:n kaatumiselle. Artikkelinsa alussa Törnquist käy lävitse varhaismodernille aikakaudelle tyypillisen tykistölinnoitteen erityispiirteet. Näihin lukeutuivat tykistölinnoitteen eli bastionin sakaramainen muoto, linnakkeeseen liitetyt ulkonevat sakarat eli raveliinit sekä linnakkeen ulkopuoliset linnoitetut asemat eli redutit. Linnakkeiden kukistaminen ei onnistunut ilman mittavaa tykistöä, joka moukaroi linnoitteita joko suorasuuntauksella tai sitten ballistisesta räjähtävillä tai palavilla ammuksilla. 1600-luvun puolivälistä lähtien linnoitteiden rakennustaito noudatteli pitkälti alankomaalaisen Menno van Coehroonin ja ranskalaisen Sébastien Vaubanin oppeja. Törnquist argumentoi, että jälkimmäisen suurin perintö ei kuitenkaan ollut linnoitus- kuin piiritystaidon kehittämisessä. Vauban loi tekniikan tykistölinnoituksen systemaattisesta ja varovaisesta piirittämisestä eteenpäin hivutettavien piirityskaivantojen avulla. Taitavasti suunniteltuihin piirityskaivantoihin saattoi asettaa rynnäköivän jalkaväen lisäksi tykistöä ja jopa ratsuväkeäkin lopullisen hyökkäyksen tueksi. Törnquist käsittelee artikkelissaan Frederikstenin linnoituksen monipolvista rakennushistoriaa. Vaikka linnoituksen alankomaalainen suunnittelija Willem Coucheron otti oppeja aikakauden länsieurooppalaisista linnoitustyyleistä, Frederiksten ei silti edusta varsinaisesti Vaubanin tai Coehroonin oppeja. Linnoitusta rakennettiin pala palalta ja muunneltiin matkan varrelta paikallisiin maasto-olosuhteisiin paremmin sopivaksi. Törnquist näkeekin enemmän Vaubanin vaikutusta ruotsalaisten piirityksissä vuosina 1716 ja 1718. Varsinkin jälkimmäinen piiritys noudatteli Vaubanin oppeja systemaattisesta piirityskaivantojen hivuttamisesta ja tykistön asettamisesta eteen työnnettyihin kaivantoihin tulivaikutuksen maksimoimiseksi. Kaarle XII:n äkillinen kaatuminen katkaisi piirityksen, joka näytti muuten etenevän Vaubanin tuloksekkaiden metodien mukaisesti.[10]

Frode Lindgjerdet kirjoittaa hybridisodankäynnistä Norjan rintamalla 1718–1719. Aihepiiri on henkilökohtaisesti kiinnostava, sillä tein oman väitöskirjani samasta aihepiiristä, tosin liittyen aiempaan Torstenssonin sotaan Ruotsin ja Tanskan välillä 1643–1645. Lindgjerdet tarkoittaa hybridisodankäynnillä tässä yhteydessä sellaista sotaa, jota kävivät vakinaisten sotilaiden ja aseistettujen talonpoikien sekajoukot. Lindgjerdet alleviivaa vakinaisen armeijan roolia hybridisodankäynnin tavoitteiden asettamisessa, mikä erottaa hybridisodankäynnin vähemmän järjestäytyneestä kansannoususta tai sissisodasta. Norjalaisen hybridisodankäynnin mahdollisti yleinen velvoite maanpuolustuksesta nostoväen voimin (mandhusing) sekä aseiden levinneisyys norjalaisen talonpoikaiston pariin. Lindgjerdet löytää norjalaiselle hybridisodankäynnille myös kolme merkittävää paikallisjohtajaa, Niels Muusin, Thomas Collinin ja Johan Lobesin, jotka olivat kaikki pappeja. Hybridisodankäynnin terävimmän keihäänkärjen muodostivat norjalaiset hiihtojoukot, jotka kykenivät tehokkaasti saartamaan ja ahdistamaan Armfeltin pääasiassa suomalaisia joukkoja. Käänteisesti hybridijoukot olivat vähemmän hyödyllisiä avoimissa taisteluissa, joita ne pyrkivätkin välttämään.[11]

Kööpenhaminan kansallisarkistosta (Rigsarkivet) löytyy kokoelma tanskalaisten ruotsalaisilta kaappaamaa kirjeenvaihtoa Pohjan sodan ajalta (Oppsnappede svenske breve fra det store Nordiske krigs tid). Myös aiemman Torstenssonin sodan (1643–1645) ajalta on olemassa vastaavanlainen kaapattujen ruotsalaiskirjeiden kokoelma, jota itse käytin lähteenä omassa väitöskirjassani. Peter Ullgren on käyttänyt kokoelmaa lähdemateriaalinaan selvittäessään ruotsalaisten sotilaiden käsitystä kuninkaastaan Kaarle XII:stä sekä aikakauden sotilaan ihanteesta. Artikkelin hyödyllisenä pohjustuksena on se tieto, että Pohjan sodan aikana upseereiden ja alempien sotilaiden henkilökohtainen kirjeenvaihto kulki periaatteessa kenttäkanslian ja sen suorittaman sensuurin kautta. Kantava periaate oli se, että kaikki sotilaallisesti tärkeä kirjeenvaihto tuli kirjoittaa salauksella (chiffer). Muussa tapauksessa kirjeet oli sensuroitava eli käytännössä estettävä. Upseerit kuitenkin kehittivät itselleen yksityisiä postikanavia ja kuriireja, jolloin arkaluontoista tietoakin sisältäneet kirjeet saattoivat ohittaa kenttäkanslian sensuurin ja päätyä jonkin onnettoman sattuman kautta vihollisen käsiin. Ullgren tekee tässä yhteydessä myös lähdekriittisesti tärkeän huomion eli sen, että kirjeet saatettiin kirjoittaa jo sillä oletuksella, että ne saattaisivat joutua ”väärien silmien” lukemiksi. Osa upseerien kirjeistä oli varsin kriittisiä Kaarle XII:tä kohtaan, mistä syystä niiden kirjoittajat pyrkivät löytämään kirjeille kulkureittejä, joiden kautta ne eivät joutuisi kenttäkanslian ja sen sensuurin ruodittaviksi. Monia upseereita huoletti kuninkaan välinpitämättömyys ruotsalaisten tappioista ja jopa omasta hengestään. Sodankäynnin tasolla norjalaisten talonpoikien harjoittama sissisota huoletti ruotsalaisia upseereita aivan erityisesti. Kenraaliadjutantti Thure Bielke pelkäsi, että Norjan sotaretki päättyisi uuteen Pultavaan. Miehistön kirjeissä Kaarle XII esiintyi lähes poikkeuksetta ikonisena maan isänä, jota ei kritisoitu sotapäällikkönä. Kiinnostavaa kyllä, Armfeltin sotaretki Trondheimiin vuonna 1718 ei kirvoittanut siihen osallistuneista upseereista kritiikkiä kuningasta tai itse sotaa kohtaan. Nälän, vilun, kulkutautien ja vihollisen ahdistaman armeijan upseerit pikemmin asettivat kaiken toivonsa kuninkaaseen, jonka johtaman sotaretken etelän Frederiksteniä vastaan toivottiin helpottavan pohjoisen tuntureille jämähtäneen Armfeltin armeijan olosuhteita. Näitä oman armeijansa vaikeita olosuhteita upseerit eivät kirjeissään avanneet tai kritisoineet, mahdollisesti salatakseen ne viholliselta, kotirintamalta tai kenttäkanslian sensuurilta.[12]

James Ronald Archer kirjoittaa sodan norjalaiselle siviiliväestölle aiheuttamista vahingoista. Tarkastelualueena ovat Frederikstenin lähistöllä sijainneet Bergin ja Idden pitäjät, joissa asui sodan aikana noin 2 500 henkeä. Lähteinään Archer käyttää kahta tanskalaisten komissioiden raporttia vuosilta 1716 ja 1718. Archerin tutkimuksesta nouseva yleiskuva ei ole miellyttävä. Norjalaisia talonpoikia rasittivat sekä omat että vihollisen sotilaat; tanskalaiset sotilaat veivät ensin heinät ja sitten karoliinit tyhjensivät vilja-aitat. Myös kotieläimet vietiin tai teurastettiin, minkä lisäksi ruotsalaiset vielä kiristivät talonpojilta rahallisia kontribuutioita eli sotaveroja, kuten aikakauden sodankäynnin tapoihin kuului. Noin kolmasosan maatiloista merkittiin komission raportissa ”menettäneen kaiken.” Archer kuvaa Norjassa käytyä sotaa ”totaaliseksi sodaksi”, jonka aiheuttamia tuhoja ja vahinkoja ei voi mitata ainoastaan lukumääräisesti, sillä tuhoilla ja menetyksillä oli maata viljeleville perheille myös henkilökohtaisempi, kvalitatiivinen ulottuvuus. Kysymykseen siitä, kuinka mittavia sodan aiheuttamat tuhot tarkastelun kohteissa olleissa pitäjissä olivat, Archer vastaa yksiselitteisesti: ”Enormt.”[13]

Sodan hävitykset synnyttivät pakolaisuutta, mitä ilmiötä on tutkinut Suomen kohdalta Johanna Aminoff-Winberg omassa artikkelissaan. Ruotsin valtakunnassa sota aiheutti niin sanottua sisäistä pakolaisuutta, jossa asukkaat pakenivat yhdestä valtakunnan osasta toiseen, tyypillisesti siis idästä länteen. Ensimmäinen pakolaisaalto suuntautui Baltian provinsseista Suomen rannikolle vuosina 1792–1703, seuraava Karjalankannakselta länteen Viipurin kukistuttua vuonna 1710. Seuraavien vuosien venäläismiehitys ajoi pakolaisia kaikkialta Suomesta Pohjanmaan rannikolle, mistä pakolaiset toivoivat pääsevänsä vesiteitse Pohjanlahden ylitse Ruotsiin. Ne, joilla ei varaa maksaa laiva- tai venematkasta, yrittivät päästä jalan länteen kiertämällä Pohjanlahden pohjoispäädyn ympäri. Pakolaisuutta synnytti erityisesti jo hysteriaksi muuttunut pelko venäläisten suorittamista väkivaltaisuuksista, mikä pelko ei ollut täysin aiheeton. Myös kuningas Kaarle XII itse kannusti suomalaisia pakenemaan siitä periaatteesta, että kruunun alamaisten ei tullut jäädä vihollisen vallan alle. Kaarle XII ei voinut Turkista käsin tehdä itse mitään pakolaisten auttamiseksi, mikä vastuu jäi Tukholman valtaneuvoston kannettavaksi. Valtaneuvosto ei edennyt mitenkään ripeästi, mutta vuonna 1712 se saattoi raportoida kuninkaalle perustaneensa erityisen komission pakolaisten auttamiseksi. Säätyläisiä avustettiin rahalla, köyhät pakolaiset majoitettiin pääsääntöisesti vaivaistaloihin. Suurten ihmisjoukkojen ilmaantuminen Tukholmaan ja muihin Ruotsin kaupunkeihin aiheutti omanlaisiaan haasteita sääty-yhteiskunnassa, jossa kaupankäyntiä, käsityötä ja muita elinkeinoja suojeltiin kilpailulta erilaisten privilegioiden kautta. Pakolaisapuun tarkoitetut rahat kerättiin kirkkoihin ja jaettiin sen organisaation kautta. Aminoff-Winbergin arvion mukaan Suomesta lähti pakolaisiksi jopa 30 000 ihmistä eli kymmenesosa koko maan väestöstä. Osa pakolaisista oli pieniä sotaorpoja, joiden auttaminen oli delegoitu paikallisten pitäjien instituutioille. Orvot yritettiin lähtökohtaisesti toimittaa olemassa oleville lähisukulaisilleen, muussa tapauksessa lapset päätyivät orpokotiin, jollainen löytyi Tukholmasta. Vaikka maa oli yhä venäläisten miehittämä, monet pakolaiset halusivat palata takaisin Suomeen joko koti-ikävästä tai taloudellisista syistä. Tästä seurasi ristiriitoja kuninkaan ohjeiden kanssa. Raati sovitteli ristiriitaa sallimalla rajoitettua kauppaliikennettä Ruotsin ja Suomen välillä vielä sodan aikana. Kun rauha vihdoin solmittiin 1721, viranomaiset pyrkivät nopeuttamaan pakolaisten paluuta takaisin Suomeen rahoittamalla heidän matkojaan.[14]

Jan Lindegren kirjoittaa Kaarle XII:n Norjan–sotaretken logistisista haasteista, jotka kiteytyivät kahteen asiaan eli leipään ja rahaan. Lindegren pohjustaa artikkeliaan keskustelulla eurooppalaisesta ”sodan ympäristöstä” (war-scape), joka tarkoittaa sotanäyttämön kykyä elättää armeijoita. Läntisen Euroopan suosituin sotaympäristö oli Flanderi, jonka viljantuotanto kykeni ruokkimaan kymmenkertaisen sotajoukon vaikkapa Saksaan rinnastettuna. Mitä alhaisempi viljantuotanto ja kyky ruokkia armeijoita, sitä enemmän sotajoukot joutuivat hajaantumaan yrittäessään kontrolloida laajempaa pinta-alaa ruoan löytämiseksi ja hankkimiseksi. Alhaisen viljantuotannon Norja oli tässä mielessä haasteellisin mahdollinen ympäristö karoliinien sotajoukoille. Näiden logististen haasteiden ylittämiseksi karoliiniarmeijan oli tuotava mahdollisen paljon tarvikkeitaan mukanaan Ruotsista. 1680-luvulla toteutettu ruotujakolaitos oli tarkoitettu rauhanaikaisen asevoiman ylläpitämiseen, eikä sen avulla pystytty löytämään ylimääräisiä resursseja varikkojen ja makasiinien varustamiseen. Tästä syystä kruunu turvautui epätavanomaiseen verotukseen ja lainoihin. Paroni Georg von Görtzin johtama komissio rahoitti näitä lainoja obligaatioilla ja erityisillä rahakkeilla eli plattareilla. Näillä instrumenteilla kruunu kasvatti velanmaksukykyään yli 20 miljoonalla taalerilla vuosien 1716 ja 1718 välillä. Talousteorioiden olettamusten vastaisesti tämä kierrossa olleen rahamäärän dramaattinen kasvattaminen ei kiihdyttänyt inflaatiota, mutta kruunun suorittamat sotatarvikkeiden hankinnat joka tapauksessa nostivat tiettyjen tarpeiden hintoja paikallisesti kysynnän ja tarjonnan lakien mukaisesti. Armeijan tarvitsemien tarvikkeiden kuljetus oli pitkälti talonpoikien ja heidän suorittamansa kyytipalveluksen varassa. Vuoden 1718 sotaretken tarvikekuljetukset pyrittiin suorittamaan talvella, sillä silloin jäätyneet tiet kantoivat rekiä paremmin kuin mutaiset ja kelirikkoiset tiet vankkureita. Koska leipäviljaa ei ollut odotettavissa Norjasta, reet kuljettivat makeaa venäläistyyppistä näkkärileipää, jota saattoi tarvittaessa varastoida makasiineihin. Kaarle XII panosti massiivisesti näihin logistisiin operaatioihin, sillä hänen strategisen ajattelunsa taustalla oli halu suojella oman armeijansa miesvahvuutta enemmän kuin aiheuttaa menetyksiä viholliselle. Logistiikka oli kuitenkin suunniteltu vain etenemistä eikä perääntymistä varteen. Kun Kaarle XII kuoli ja hänen seuraajansa Fredrik määräsi armeijan vetäytymään Norjasta, nälkä ja taudit tappoivat Norjaan marssineesta 60,000 miehen vahvuisesta karoliiniarmeijasta noin kolmanneksen.[15]

Kaarle XII:n kuolema Frederikstenin piirityskaivannoissa synnytti vallanperimyskysymyksen, jota on avannut omassa artikkelissaan Bo Hammarlund. Perimyksestä kilpailivat käytännössä toisella puolella kuninkaan sisar Ulrika Eleonora sekä hänen miehensä Hessen-Kasselin maakreivi Fredrik ja toisella Holstein-Gottorpin herttua Karl Friedrich, kuninkaan edesmenneen sisaren Hedvig Sofian poika. Näiden saksalaisten ruhtinaskuntien asema ja luonne heijastuivat suoraan perimyskiistaan. Hessen-Kassel oli täysin suvereeni ruhtinaskunta osana Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, kun taas Holstein-Gottorpilla oli vaikea ja monimutkainen suhde naapurina olleeseen Tanskan kuningaskuntaan. Perimykseen liittyi ristiriita laillisuusperiaatteen ja reaalipolitiikan välillä. Periaatteessa Ulrika Eleonora oli Kaarle XII:n lähin legitiimi perillinen, mutta lain mukaan hän oli menettänyt tämän perimysoikeutensa mentyään naimisiin ulkomaalaisen ruhtinaan eli maakreivi Fredrikin kanssa. Saman logiikan mukaan myös Karl Friedrich oli menettänyt perimysoikeutensa, mikä johti laillisuusperiaatteen umpikujaan. Käytännössä perimyskiista siis ratkaistiin poliittisten realiteettien mittapuulla. Ulrika Eleonora oli Ruotsissa tunnettu ja pidetty hahmo, ja hänen miehensä oli arvostettu sotapäällikkö. Karl Friedrich puolestaan oli vähemmän tunnettu hahmo Ruotsissa, ja ruhtinaana hän oli enemmän perinteinen aristokraatti kuin dynaaminen sotapäällikkö. Lisäksi Karl Friedrich assosioitui holsteinilaiseen maanmieheensä paroni Görtziin, joka joutui pian kuninkaan kuoleman jälkeen syytteeseen taloudellisista väärinkäytöksistä ja tuomittiin kuolemaan. Vuonna 1719 Ulrika Eleonora onnistui masinoimaan itsensä hallitsevaksi kuningattareksi, mutta vain ja ainoastaan säätyjen siunauksella. Kruunauksen ehtona Ulrika Eleonora suostui uuteen hallitusmuotoon, joka rajoitti merkittävästi monarkin valtaa ja alisti päätöksentekoa valtiopäivien kollektiiviselle harkinnalle. Hammarlund kuvaa tapahtumaa verettömäksi vallankumoukseksi. Seuraavana vuonna Fredrik nousi puolisonsa kanssahallitsijaksi, mutta jälleen säätyjen suostumuksella ja niiden asettamilla ehdoilla. Karl Friedrichillä oli Ruotsissa silti kannattajansa, jotka pyrkivät tuomaan hänet vallan keskiöön – erityisesti asioissa, jotka liittyivät Ruotsin uudelleen määriteltäviin suhteisiin Venäjän kanssa. Kuningas Fredrik kuitenkin puolusti tarmokkaasti tonttiaan hyökkäämällä määrätietoisesti Holsteinin herttuan tukijoita vastaan. Hammarlund toteaa, että perimyskiista Hessen-Kasselin ja Holstein-Gottorpin ruhtinashuoneiden välillä johti laajempaan kamppailuun kahden sisäpoliittisen leirin välillä. Kuninkaan ratkaisevin voitto olivat vuoden 1726–1727 valtiopäivät, joilla Fredrik onnistui voittamaan säätyjen tuen aivan erilaiselle ulkopolitiikalle, mitä herttua Karl Friedrich tavoitteli. Säätyjen tuella oli kuitenkin hintansa, eli kuninkaan oman vallan merkittävä rajoittaminen. Kiista Kaarle XII:n perimyksestä johdatti siten omalta osaltaan Ruotsia kohtia ns. vapauden aikaa, jota määritti kuninkaanvallan sijasta valtiopäivien sisäinen politikointi hattujen ja myssyjen puolueiden välillä.[16]

Yksinvaltius ei ilmiönä rajoittunut ainoastaan 1700-luvun alun Ruotsiin. Thomas Lyngby onkin pohtinut Fredrik IV:n luonnetta Tanskan yksinvaltiaana. Lyngby muistuttaa, että Fredrik IV oli ensimmäinen Tanskan kuningas, joka syntyi yksinvaltiaaksi (yksinvaltius eli absolutismi oli toteutettu vasta vuonna 1660 Fredrik IV:n isoisän Fredrik III:n toimesta). Fredrikia valmisteltiin tulevaan rooliinsa lähettämällä hänet nuorena peregrinaatiolle eli Euroopan kierrokselle, jonka aikana kruununprinssi Fredrik vieraili Italiassa ja Ranskassa. Jälkimmäisessä maassa Fredrik tutustui Aurinkokuningas Ludvig XIV:n hoviin ja otti siellä jopa osaa tärkeisiin seremoniallisiin tehtäviin, kuten Aurinkokuninkaan pukemiseen aamulla. Kun Fredrik nousi valtaistuimelle isänsä Kristian V:n kuoleman jälkeen vuonna 1694, hänet voideltiin kuninkaaksi, kuten oli juhlallinen tapa läntisen Euroopan monarkioissa. Hallitsijana Fredrik IV piti myöhemmin kiinni seremoniallisen vallankäytön mekanismeista; Kööpenhaminan kuninkaanlinnasta tuli hänen Versaillesinsa, jossa yksinvaltias kuningas hallitsi keskellä mikrokosmosta.  Siellä aateliston hierarkkinen arvoasema mitattiin sen jäsenten läheisyydellä monarkin persoonaan. Yksinvaltiuden legitimiteetti lepäsi vuoden 1665 Kongelovenissa eli Fredrik III:n ajamassa perustuslaissa, joka muodollisti kuninkaan yksinvaltiuden. Fredrik IV:n omalla valtakaudella yksinvaltiutta perusteltiin lisäksi eräänlaisena yhteiskuntasopimuksena, jossa kansa luovutti päätäntävallan Jumalan osoittamalle monarkille.[17]

Lars Ericson Wolke tarkastelee Kaarle XII:n kuninkuutta. Ericson Wolke vertaa Kaarle XII:tä aikaisempaan soturikuninkaaseen eli Kustaa Aadolfiin, jolla oli apunaan valtakunnan ohjaamisessa luotettu kansleri Axel Oxenstierna. Kaarle XII:llä ei tällaista kuninkaan oikeaa kättä ollut, vaan hän johti Ruotsia puhtaasti yksinvaltiaana. Kuninkaan ollessa maanpaossa Turkissa valtaneuvosto vältteli tekemästä isoja päätöksiä ilman kuninkaan siunausta – minkä saamiseen toiselta puolelta Eurooppaa saattoi kulua kuukausia. Vaikka valtaneuvostossa esiintyi halua solmia rauha ainakin joidenkin Ruotsin vihollisten kanssa, ulkopolitiikan johtaminen pysyi Kaarle XII:llä, joka toteutti sitä aggressiiviseen tapaansa. Ericson Wolke toteaa Kaarle XII:n sotapäällikkönä usein ohittaneen tärkeän merisodankäynnin, mutta myöntää useita eri meriuhkia vastaan käydyn kamppailun olleen jo rakenteellisestikin vähäresurssiselle Ruotsille ylivoimaista. Artikkelinsa lopulla Ericson Wolke käy vielä lävitse Kaarle XII:n historiografiaa ja muuttuneita tulkintoja kuninkaasta poliitikkona ja sotapäällikkönä.[18]

Kirjan viimeisen artikkelin on kirjoittanut brittiläinen sotahistorioitsija Jeremy Black, joka pohtii Pohjan sodan laajempaa kontekstia. Siinä sota esiintyy osana Euroopan ”strategista kulttuuria.” Vaikka Pohjan sota on perinteisesti nähty tyypillisenä valtioiden välisenä sotana, Black kyseenalaistaa valtion käsitettä aikakauden kontekstissa. Eräät sodan osapuolet, kuten Ukrainan kapinalliset kasakat, eivät täyttäneet mitään valtiollista kriteeriä. Black huomauttaa lisäksi, että Ruotsin pitkittynyt ja tulokseton sodankäynti Puola-Liettuassa johtui osittain tuon valtakunnan epäkeskittyneestä luonteesta ja sen hallitsevan aateliseliitin epärajatusta määrittelystä. Sotaa pitkitti myös taisteluiden tuloksettomuus: edes Pultavan murskatappio ei saanut Kaarle XII:tä luopumaan sodasta, joka jatkui vielä pitkälti toistakymmentä vuotta Pultavan jälkeen. Black näkee taisteluita ja sotilasteknologiaa tärkeämpänä elementtinä aikakauden diplomatian ja ulkopolitiikan, joka mahdollisti erilaisten liittokuntien harjoittaman koalitiosodankäynnin.[19]

Norjan sotamuseon toimittama Perspektiver på Den store nordiske krig on oleellinen ja ohittamaton referenssiteos Pohjan sodan kaikille tutkijoille.

---

[1] Knut Arstad, toim., Perspektiver på Den store nordiske krig 1700–1721 (Oslo: Forsvarsmuseet, 2018).

[2] Øystein Rian, ’Den store nordiske krig i et historisk perspektiv’. 11–35.

[3] Gunnar Åselius, ’Carl XII:s nederlag i Ryssland: strategi, operationer, taktik’. 37–64.

[4] Michael Bregsnbro, ’Frederik 4. som krigsleder i det danske imperium’. 65–88.

[5] Ole Henrik Gjeruldsen, ’Rekruttering og utskrivning i Danmark-Norge og Sverige under Den store nordiske krig’. 89–112.

[6] Hans Christian Bjerg, ’Matros Daniel Trosner og tjenesten i den dansk-norske flåde 1700–1720’. 113–130.

[7] Aron Erstorp, ’Karolinsk personlig beväpning under Stora nordiska kriget’. 131–144.

[8] Fagsjef Gjermund Fjeld, ’Hånd- og blankvåpen benyttet av den dansk-norske hær under den Store nordiske krig, 1700–1721’. 145–149.

[9] Dan H. Andersen, ’Som en gammel mand med en ung kone? Den dansk-norske flåde i Store Nordiske Krig, 1709–1720’. 151–167.

[10] Leif Törnquist, ’Angreppen på Frederiksten 1716 och 1718’. 169–184.

[11] Frode Lindgjerdet, ’The Armfeldt Campaign in Mid-Norway 1718–1719 as a Case of Hybrid Warfare’. 185–204.

[12] Peter Ullgren, ’”som jag icke törs slict pennan förtro” En jämförande studie av uppsnappade svenska officersbrev från krigen i Norge 1716 och 1718’. 205–234.

[13] James Ronald Archer, ’Spolert og ruinert. Skadene for sivilbefolkningen i Frederikshalds omegn under Den store nordiske krig’. 235–281.

[14] Johanna Aminoff-Winberg, ’Flyktiningar under Stora nordiska kriget’. 283–306.

[15] Jan Lindegren, ’From Ystad to Frederikshald.  Charles XII and the Great Northern War 1716–1718’. 307–336.

[16] Bo Hammarlund, ’Succensionsfrågan och furstehusen’. 337–376.

[17] Thomas Lyngby, ’Frederik IV som enevældig konge’. 377–396.

[18] Lars Ericson Wolke, ’Carl XII – mannen och arvet’. 397–423.

[19] Jeremy Black, ’The International System and Global Military Developments at the Time of the Great Northern War’. 425–432.