Ruotsalaisia linnoituksia

Aina paremman tekemisen puutteessa kaivan kirjahyllystä esille teoksen Svenska borgar och fästningar ja selailen sitä sieltä täältä. Kyseessä on kirjan alaotsikonkin mukaan ”en historisk reseguide”, eli kirja ei ole mikään kokonaisvaltainen ja akateeminen esitys ruotsalaisten linnojen ja linnoitusten historiasta. Pääosin Leif Törnquistin kirjoittaman kirjan rakenne muistuttaa melkein mitä tahansa matkaopasta. Svenska borgar lähtee liikkeelle Etelä-Ruotsista ja etenee sieltä pohjoiseen Norrbotteniin ja Lappiin. Koska kirja rajautuu nykyisen Ruotsin rajojen sisälle, on hyvä ymmärtää käsittelyn rajallisuus ja toisaalla myös laajuus liittyen ruotsalaisiin linnoituksiin. Ensiksikin ruotsalaisia linnoja ja linnoituksia oli runsaasti nykyisen Ruotsin ulkopuolella, vaikkapa Suomessa, missä kaikki 1800-luvun alkua vanhemmat linnoitteet ovat ruotsalaisperäisiä – poissulkien muinaiset linnavuoret, joiden linnoituksellisuus tosin on nykyarkeologian silmissä jossain määrin kyseenalaista. Vastaavasti eteläisen Ruotsin ja Gotlannin vanhimmat linnat ovat tanskalaisperäisiä, sillä nuo alueet liitettiin osaksi Ruotsia vasta 1600-luvun puolivälissä.

Koska ruotsalaiset linnat ja linnoitukset lienevät suomalaisille jossain määrin tuntemattomia, avaan tässä kirjoituksessa muutamia yksittäisiä linnoituskohteita. Lähden liikkeelle kronologisesti eli etenen vanhemmasta ajasta kohti uudempaa. Yritän samalla valikoida linnat jonkinlaisiksi esimerkeiksi linnoitushistorian keskeisistä ajanjaksoista.

Vanhin kirjaan päässyt linnoitus on Torsburgenin linnavuori Gotlannin saarella. Torsburgenin kivikukkula on yhdistelmä luonnon tarjoamaa suojaa ja ihmisen rakentamaa maavallitusta sekä todennäköistä paaluaitaa. Paikalla lienee ollut pysyvää asutusta jo jääkaudesta saakka, ja itse linnavuori on ajoitettu ajanjaksolle 300–1 000 eaa. Linnavuori kertoo Skandinavian alkeellisesta valtionmuodostuksesta, sillä Torsbergen on selvästi rakennettu pysyvää ja laajamittaista puolustusta varten. Vain jonkinlainen vakiintunut esivalta, päällikkö tai muinaiskuningas, olisi kyennyt rakennuttamaan, miehittämään ja ylläpitämään linnavuorta. Torsburgenin uskotaankin toimineen valtakeskuksena koko Gotlannin saarelle eikä vain sen eteläiselle osalle, missä linnavuori sijaitsee. Koska linnavuoren juurelta on löytynyt palaneiden puiden tai paalujen jäänteitä, arkeologit pitävät mahdollisena sitä, että paikalla käytiin muinaisaikoina sotaa ja että linnavuori on joskus piiritetty ja mahdollisesti tuhottu. Vaikka linnavuori on olemukseltaan luonteva pakopaikka vihollisilta pakeneville saarelaisille, sitä on saatettu yhtä lailla käyttää myös hyökkäävään tarkoitukseen aseistettujen joukkojen kokoontumis- ja keskittämispaikkana.

Kirjan toiseksi vanhin linnoitus on Öölannin saarella sijaitseva Eketorps. Arkeologisten tutkimusten mukaan paikalla on ollut jonkinlainen linnoitus jo 300-luvulla. Eketorps oli rakennettu ympyrän muotoon, ja sitä reunusti kivimuuri, joka oli mahdollisesti saanut vaikutteita roomalaisten rakennustaidosta. Linnan sisällä oli joukko asuintaloja, jotka oli sijoiteltu säteen muotoon linnan keskipisteen ympärille. Linnaleirissä oli kaksi porttia, jotka olivat tarpeeksi leveitä vankkureille. Linnan muurien sisälle rakennettiin 400-luvulla merkittävä määrä uusia rakennuksia. Tutkijat ovat myöhemmin päätelleet, että linnan asukkaat olivat stratifioituneet neljään eri ryhmään, joiden sosiaalinen asema oli pääteltävissä heidän asumustensa koosta ja sijainnista linnan keskukseen nähden. Eketorps vaikuttaa olleen hylättynä suurimman osan 600-lukua, mutta viikinkiajalla siellä ryhdyttiin jälleen asumaan. Myöhemmin 1100- ja 1200-luvuilla Eketorps on selvästi toiminut varuskuntana, ja se on mahdollisesti toiminut keskityspisteenä itään suuntautuneille ristiretkille. Linnan nykyiset muurit ja asuinrakennukset ovat rekonstruktioita 1970-luvulta, jolloin Eketorps luotiin uudelleen turistinähtävyydeksi.

Keskiaikaisesta linnasta käy esimerkkinä Bohuslänissä sijaitseva Ragnhildsholmen aivan Götajoen varrella. Nykyään täysin raunioituneen linnan rakensi aikoinaan Norjan kuningas joskus 1200-luvun puolivälissä suojaamaan joen laivaliikennettä sekä vastarannalla sijainnutta Kungahällan kaupunkia. Ragnhildsholmenin erikoisuutena oli ”kärntorn” eli keskustorni, josta käsin puolustajat saattoivat yhä jatkaa vastarintaa, vaikka linnan muut osa olisivat joutuneet hyökkääjän käsiin. Erikoista Ragnhildsholmenin keskustornissa oli se, ettei sitä ollut rakennettu linnan muurien sisälle vaan niiden ulkopuolelle. Ragnhildsholmenin linnassa on tiettyjä keskiajan piirityssodankäynnille tyypillisiä piirteitä, kuten puolustajien uloshyökkäyksiä varten suunnitellut salaportit. Linnaa piiritettiin 1300-luvun alussa kolmesti, mutta sitä ei kertaakaan vallattu; tältä säästyttiin, koska puolustajat antautuivat vapaaehtoisesti. Ragnhildsholmen mainitaan aikalaislähteissä viimeisen kerran vuonna 1311. Pian tämän jälkeen linna hylättiin, ja sen kiviä käytettiin uuden linnoituksen rakentamiseen läheiseen Bohusiin. Syynä Ragnhildsholmenin hylkäämiseen ja autioitumiseen vaikuttaa olleen ympäristö. Ragnhildsholmen sijaitsee lähellä Jordfallettia, jossa Götajoki jakautuu kahteen haaraan. Jordfallettissa vaikuttaa tapahtuneen 1300-luvulla muta- tai maanvyörymä, joka tukki Ragnhildsholmenin ohitse virranneen uoman. Koska linnasta käsin ei enää voinut valvoa jokiliikennettä, siitä tuli tarpeeton.

Länsi-Götanmaalla sijaitsevan Läckön linnan historia kiteyttää hyvin varhaismodernin Ruotsin suuret mullistukset. Läckö rakennettiin 1400-luvun lopulla Skaran hiippakunnan piispanlinnaksi. Piispanlinnan toiseksi viimeinen hallitsija Vincentius menetti päänsä Tukholman verilöylyssä vuonna 1520, ja hänen seuraajansa Magnus Haraldsson, hiippakunnan viimeinen katolinen piispa, joutui todistamaan reformaatiota ja linnan siirtymistä kruunun omistukseen. Ruotsin ja Tanskan välisen, ns. seitsenvuotisen sodan (1563–1570) aikana tanskalaisen sotapäällikkö Daniel Rantzaun johtama armeija valtasi linnan ja sytytti sen palamaan. Vahingot jäivät kuitenkin vaatimattomaksi, ja linna korjattiin pian sodan jälkeen. Vuonna 1615 nuori kuningas Kustaa II Aadolf läänitti Läckön marski Jacob de La Gardielle. Marski hallitsi Läckön linnaan kuolemaansa saakka vuonna 1652, minkä jälkeen linna siirtyi hänen pojalleen Magnus de La Gardielle. Uusi hallitsija teetti linnassa mittavia uudistustöitä, ja keskiaikaista perua ollut linna rakennettiin pitkälti uudestaan 1600-luvulla vaikuttaneeseen barokkityyliin. Magnus de La Gardien restauroiman Läckön hienouksiin kuuluu ”kuninkaansali”, jonka seiniä koristavat kolmikymmenvuotisen sodan taisteluita ja Kaarle X:n sotaretkiä kuvaavat maalaukset. Reduktion myötä Läckö palautui kruunun omistukseen vuonna 1681. Vuonna 1810 Läckö luovutettiin kenraali Carl Johan Adlercreutzille palkkioksi hänen sotilaallisista saavutuksistaan Suomen sodassa 1808–1809. Tuolloin linnalle suunniteltiin uudeksi nimeksi Siikajokea pohjanmaalaisella paikkakunnalla käydyn taistelun kunniaksi, mutta nimi ei koskaan tarttunut. Nykyään Läckön linna on Ruotsin valtion omistuksessa.

Skoonea täplittävät lukuisat pikkulinnat ja kivikartanot, jotka ovat perua Tanskan vallan ajalta. Eräs tällainen tanskalaisperäinen kartanolinna on Hovdala lähellä Hässleholmin kaupunkia. Hovdalan kartano linnoitettiin 1500-luvun alussa. Kartanon päärakennusta suojaamaan rakennettiin matala kivimuuri ja sen vahvistukseksi vielä paaluaita, minkä lisäksi päärakennusta ympyröi vesihauta. Puolustuksen tukipiste oli ulkomuuria suojannut porttitorni. Tornin vierustalla sijaitsi talli ja jonkinlainen paja, kummatkin kiveä. Kalmarin sodan (1611–1613) ruotsalaiset hyökkäsivät kartanoon, mutta eivät onnistuneet murtamaan porttitornin puolustusta. Kartanon puolustusta johti sen omistaja Sivert Grubbe, joka myöhemmin (1633) asetti porttitornin seinään taistelusta kertoneen latinankielisen muistotaulun. Legendan mukaan Grubbe oli asettanut tornilinnan ampuma-aukkoihin olkiukkoja hämätäkseen ruotsalaisia. Nämä olivat kovin hämmästyneitä siitä, että ruotsalaisten ampumat luodit eivät vaikuttaneet lainkaan vahingoittavan porttitornin puolustajia. Tämä synnytti uskomuksen, että kartanon puolustusta johti paholainen itse. Toisen Pohjan sodan (1655–1660) seurauksena Skoone päätyi kartanoineen ja linnoineen ruotsalaisille. Kaarle X läänitti Hovdalan tanskalaiselle aatelismies Jens Mikkelsenille, joka oli siirtynyt sodan aikana ruotsalaisten puolelle. Tästä syystä tanskalaiset ja paikalliset ruotsalaisvastaiset sissit eli snapphanarit pitivät häntä maanpetturina ja polttivat kartanon Skoonen sodan (1675–1679) aikana. Sodan jälkeen Mikkelsen kuitenkin rakensi kartanon uudelleen ja lisäsi siihen jopa uuden muurin. Myöhemmin Mikkelsen liittyi Ruotsin aatelistoon nimellä Ehrenborg. Tämä suku isännöi kartanoa aina vuoteen 1944 saakka, jolloin Ruotsin valtio pakkolunasti kartanon. Tähän lienee ollut toisen maailmansodan aikana jokin sotilaallinen syy, sillä Ruotsin puolustusvoimat oli ryhtynyt käyttämään kartanon maita harjoitusalueenaan jo ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Tänä päivänä kartanon omistaa Ruotsin valtion kiinteistölaitos (Statens fastighetsverk).

Karlskronan sotasatama Blekingessä on kokonainen rypäs erilaisia linnoitteita eri ajoilta. Erityisesti Karlskronan ulkosaaristossa sijaitseva Västra Hästholmenin linnoitus kiteyttää hyvin Karlskronan sotilaallisen logiikan ja kattaa myös pitkän ajanjakson ruotsalaisen linnoittamisen historiaa. Kun Karlskronan sotasatamaa ryhdyttiin rakentamaan 1600-luvun puolivälissä, sotilasinsinööri Erik Dahlberg esitti tarpeen satamaan johtavien väylien suojaamisesta. Helpoiten tämä kävi tukkimalla väyliä kivenmurikoilla tai vaikkapa tarkoitusta varten upotetuilla laivoilla. Pohjan sota (1700–1721) kuitenkin osoitti, että kaleereita ja pienveneitä käyttävä vihollinen saattoi helposti ylittää tuollaiset esteet, sillä saaristosodankäyntiin tarkoitettujen alusten uppouma oli pieni: ne yksinkertaisesti risteilivät esteiden ylitse. Niinpä vuoden 1724 linnoituskomissio laati suunnitelman Karlskronaan johtavien väylien suojaamisesta saaristolinnoitteiden avulla. Aluksi Västra Hästholmenin saarelle rakennettiin improvisoituja kenttälinnoitteita, mutta 1700-luvun lopulla ne saivat pysyvämmän muodon tykistölinnoitteineen ja tykkipattereineen. 1800-luvulla merisodankäynti mullistui, kun sotalaivat alkoivat kulkea tuulen sijasta höyryvoimalla. Samalla sotalaivoja ryhdyttiin panssaroimaan, ja ne aseistettiin entistä paljon suuremmilla tykeillä, jotka ampuivat tyypillisesti räjähtäviä ammuksia. Tämä merisodankäynnin kehitys vaati myös rannikkopuolustuksen uudistamista, mistä syystä myös Västra Hästholmenin linnoitteita vahvistettiin. Tulivoimaa lisättiin suuremmilla tykeillä ja uudenlaisella merisodan aseella, miinalla. Ensimmäisen maailmansodan alla Västra Hästholmenia uudistettiin entisestään maanalaisilla rakenteilla, suuremmalla määrällä erikaliiberisia tykkejä sekä sähköllä, joka antoi voiman tykkien liikuttamiselle ja linnoituksen monille muille funktioille. Sotien välisellä aikakaudella linnoituksen suojaksi asennettiin ilmatorjuntatykistöä. Tuohon aikaan linnoituksessa oli pysyvästi noin 450 sotilaan vahvuinen miehistö. 1960-luvulle tultaessa linnoituksen 12 cm tykit eivät enää täyttäneet aikakauden sodankäynnin tarpeita, ja Västra Hästholmenia ryhdyttiin ajamaan alas Ruotsin puolustusvoimien tukikohtana. Nykyään linnoitus on tyhjä mutta hyväkuntoinen, ja sitä hallinnoi puolustusvoimien sijasta valtion kiinteistölaitos.

Norrbottenin läänissä sijaitseva Bodenin linnoitus on Ruotsin suurin yhtenäinen linnoitusjärjestelmä. Bodenin linnoitusta ryhdyttiin rakentamaan 1900-luvun alussa, jolloin se sijaitsi strategisesti tärkeässä rautateiden risteyskohdassa, josta oli verrattain lyhyt matkalla etelässä Luulajaan ja idässä Tornioon. Ruotsin puolustusvoimien suurin uhkakuva oli tuolloin hyökkäys Venäjän suunnalta, mikä tarkoitti Suomen suuriruhtinaskuntaa. Bodenin linnoitus suunniteltiin kestämään vihollisen hyökkäykset ja toimimaan sen jälkeen strategisena tukipisteenä länteen etenevän vihollisen selustassa. Taktiikan tasolla Boden suunniteltiin linnoitevyöksi, jossa itsenäiset linnakkeet antaisivat toisilleen tulitukea. Linnoituksen raskas aseistus keskittyi viiteen tykistölinnoitteeseen ja niiden panssarikupoleilla suojattuihin 15cm tai 12cm tykkeihin. Suuri osa linnoitteista louhittiin kallion sisälle, joiden ulkopuolella sotilaiden liikkumista suojattiin massiivisilla teräsbetonivalleilla ja -bunkkereilla. Jalkaväen taktiseksi suojaksi linnake varustettiin neljälläkymmenellä betoniskanssilla. Maanalaisissa kammioissa sijaitsivat miehistön tilat tupineen, keittiöineen, peseytymistiloineen ja kenttäsairaaloineen. Sotienvälisellä aikakaudella linnoitusta vahvistettiin ilmatorjuntatykeillä ja ilmavalvontatornilla. Tavallisten tykkien rinnalle linnoitukseen ilmaantui myös panssarintorjuntatykkejä. Kylmän sodan aikakaudella Bodenin massiivisen tykistölinnoitteen sotilaallinen merkitys hiipui, ja Ruotsin puolustusvoimat luopui sen käytöstä 1990-luvulla.

Ruotsin erikoisin linnoitus on epäilemättä Säven vuorihangaari Blekingessä. Kyseessä on kallion sisälle louhittu hangaari jopa useammalle kymmenelle lentokoneelle. Hangaaria ryhdyttiin rakentamaan 1950-luvun puolivälissä, ja sen ajatuksena oli tarjota ilmavoimien lentokoneille suojaa sekä konventionaalisilta pommituksilta että ydinaseilta. Hangaarin pohjaratkaisu muistuttaa etäisesti euron symbolia €. Suurin osa koneista on sijoitettu c:n muotoiseen pääkäytävään, jonka halkaisee keskeltä kolme poikkikäytävää. Käytävien suille sijoitettiin kuorma-autoja lentokoneiden vetämiseksi ulos ja kiitoradalle. Kallion sisälle sijoitettiin ilmavalvontakeskus ja asevarikko. Säveen sijoitetut koneet olivat Ruotsin ilmavoimien iskukykyisimpiä suihkuhävittäjiä: Lanseneita, Drakeneita, Viggeneitä ja Gripeneitä. Säve säilyi Ruotsin ilmavoimien operatiivisessa käytössä vuoteen 2006 asti. Maan alle louhitun hangaarin sotilaallinen merkitys oli tuolloin ehtinyt heikentyä ns. BAS–järjestelmien takia, joiden periaatteiden mukaisesti sotilaslentokenttiä täydennettiin käyttämällä tavallisia valtateitä nousu- ja laskeutumisratoina. Vastaava järjestelmä on olemassa myös Suomessa. Tänä päivänä Säveä hallinnoi Aeroseum–säätiö, joka on muuttanut hangaarin ilmailumuseoksi.

Svenska borgar och fästningar: En historisk reseguide (Tukholma: Medströms Bokförlag, 2018).