Rutto vai lavantauti?

 

Kolmikymmenvuotista sotaa (1618–1648) tutkitaan tyypillisesti väkivallan ja sodankäynnin ilmiönä, mikä on sotahistorian kohdalla tietenkin luontevaa ja ymmärrettävää. Toisaalta sota oli myös merkittävä epidemiologisen historian ajanjakso, mikä näkökulma on noussut esille rajatummissa erikoistutkimuksissa viime vuosisadan vaihteesta lähtien. Gottfried Lammert julkaisi vuonna 1890 tutkielman, jonka kunnianhimoisena tavoitteena oli selvittää määrällisesti kulkutautien ja nälän aiheuttamaa kuolleisuutta Saksassa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Lammert kokosi aikalaislähteistä ja paikallishistorioista hengästyttävän listan Saksaa vaivanneista kulkutaudeista ja niihin kytkeytyneestä kuolleisuudesta. Koska Lammert käytännössä vain toisti aikalaislähteiden kertomaa, hän ei katsonut tarpeelliseksi pohtia kulkutautien (Seuchen) tarkempaa luonnetta, sillä aikalaislähteissäkään niitä tunnistettu muulla tapaa kuin vain geneeriseksi rutoksi (Pest).

 

Tautien laadulliseen jäsentämiseen ryhtyi Friedrich Prinzing, jonka vuonna 1916 ilmestynyt kirja käsitteli sodan ja kulkutautien yhteyttä pitkällä aikajanalla kolmikymmenvuotisesta sodasta 1618–1648 Turkin sotiin Balkanilla vuosina 1912–1913. Kolmikymmenvuotista sotaa käsitelleessä osiossaan Prinzing nojasi vahvasti Lammertin aikaisempaan tutkimukseen, mutta joutui kuitenkin pohtimaan kulkutautien aiheuttajaa. Oliko kyse yhdestä taudista eli rutosta, vaiko kenties useammasta eri sairaudesta? Prinzing päätyi siihen tulemaan, että sodan alussa epidemioita aiheutti pääasiallisesti lavantauti, ja että legendaarinen musta surma eli paiserutto teki pahinta tuhoaan vasta vuoden 1630 jälkeen.

 

Friedrich Prinzingin esittämä taksonomia on yleistävä ja yksinkertaistava, mutta siinä piilee silti paljon totuutta. Sodan ensimmäinen vakava epidemia ilmaantui vuonna 1620, jolloin katolisen liigan rivejä harvensi kuumetauti, jonka sivuvaikutuksia olivat ankara väsymys ja kova päänsärky. Epidemia ilmaantui seuraavana vuonna protestanttisen palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeldin armeijaan sen kenttäleirissä Ylä-Pfalzin Weidhausenissa. Aikalaiskronikka Theatrum kuvasi leirin olosuhteita vetisiksi, kylmiksi ja saastaisiksi, missä oloissa saattoi muhia lukuisiakin eri tauteja. Yksi kuvausta vastaavista taudeista oli lavantauti, jota aiheuttaa bakteeri Salmonella Typhi. Salmonella leviää tyypillisesti saastuneen veden ja ruoan välityksellä, joten sen eteneminen epidemiaksi tapahtuu helpoiten heikon hygienian ja puutteellisten saniteettijärjestelyjen olosuhteissa. Kaikki kolmikymmenvuotisen sodan sotaleirit olivat toisin sanoen potentiaalisia kasvualustoja salmonellabakteerin aiheuttamalle lavantaudille.

 

Lavantaudin tunnistamista aikalaislähteistä vaikeuttaa se, että samoissa olosuhteissa sikiää myös punatautina tunnettu vatsasairaus. Punatauti ei ole varsinaisesti oma sairautensa, vaan se on yleiskuvaus lukuisistakin taudeista, joiden oireisiin lukeutuu verinen ripuli. Tällaisia ripuleja aiheuttavat useammatkin virukset ja bakteerit, kuten norovirus, rotavirus, sapovirus sekä bakteerit Escherichia coli, Salmonella spp., Shigella spp. ja Cambylobacter spp. Friedrich Prinzingin taksonomia toisin sanoen sisältää todennäköisesti myös punataudin, joko lavantaudin sijasta tai sen lisäksi. Toinen lavantautiin helposti sekoitettava tauti oli 1600-luvun Euroopassa yleinen isorokko, jota aiheuttaa variolavirus. Isorokon oireita ovat korkea kuume, väsymys, voimakas selkäkipu ja joskus myös pahoinvointi. Sairauden erikoisuutena ovat kaksi tai kolme päivää tartunnan saamisen jälkeen iholle muodostuvat, kirkkaan nesteen täyttämät rokon, joiden ilmaantumisen vuoksi isorokko on ollut helposti sekoitettavissa paiseruttoon. Nykymaailma ei isorokkoa enää tunne, sillä se onnistuttiin kokonaan hävittämään WHO:n rokoteohjelman avulla vuoteen 1980 mennessä.

 

Aikalaislähteet ja Gottfried Lammertin laatima kronologia kertovat lukuisista epidemioista kolmikymmenvuotisen sodan ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Pahimmat epidemiat koettiin vuosien 1625–1626 aikana Thüringenin alueella, Trierin ja Mainzin vaaliruhtinaskunnissa sekä Würzburgin hiippakunnassa. Lammertin ”rutoksi” (Seuchen) kuvaama sairaus surmasi ikäryhmittäin eniten lapsia ja vanhuksia, mikä osaltaan tukee oletusta lavantaudista tai punataudista. Vuonna 1627 kulkutauti saapui Tanskaan, joka kävi tuolloin sotaa keisaria ja katolista liigaa vastaan. Jyllannin niemimaalla tauti pesiytyi pahiten Flensburgiin ja Viborgiin, missä jälkimmäisessä kaupungissa se tunnistettiin vuonna 1631 ”akuutiksi punataudiksi.”

 

Vuosi 1630 oli Friedrich Prinzingin esityksen mukaan eittämättä käännekohta kolmikymmenvuotisen sodan epidemiologisessa historiassa, sillä tuolloin Eurooppaan iski voimakas ruttoepidemia. Tautihistoriassa vuodet 1629–1631 ovat myös taitekohta, jossa toisiinsa vaikuttavat nivoutuneen niin rutto kuin edelleen vaikuttanut lavantautikin. Epidemioiden yhteentörmäystä ei voi jäsentää selvittämättä ensin sitä, mikä tauti on paiserutto. Moderni lääketiede tietää, että paiseruton aiheuttaa jyrsijöissä pesivä bakteeri Yersinia pestis, joka leviää eläimistä ihmisiin verta imevän kirpun välityksellä. Sairaus itää 1–7 päivää, ja sen alkuoireina ovat vilukuume, voimakas pää- ja lihassärky sekä mahdollisesti pahoinvointi. Bakteeri leviää imunesteen välityksellä imusolmukkeisiin, joissa se ryhtyy monistamaan itseään. Bakteerien lisääntyessä imusolmuke ärsyyntyy ja muodostaa taudille tyypillisiä paiseita. Hoitamattomana paiserutto on kuolettava noin kolmanneksessa tautitapauksista. Jos bakteeri leviää imunesteen välityksellä keuhkoihin, se muuttuu keuhkorutoksi. Tuolloin taudin itämisaika on vain 24 tuntia, ja se aiheuttaa lähes väistämättä kuoleman, mikäli sitä ei ehditä heti hoitaa moderneilla antibiooteilla (joita 1600-luvulla ei tietenkään ollut vielä olemassa).

 

Paiseruton alkuperä on hämärän peitossa. Eräiden väitteiden mukaan se olisi lähtenyt leviämään Ranskasta joskus vuoden 1625 aikana, aikalaiskronikka Theatrum puolestaan raportoi Balkanin suunnalta levinneestä ruttoepidemiasta. Oli miten oli, vuonna 1629 rutto oli ilmaantunut Saksaan, missä se levisi keisarillisen armeijan levityksellä pohjoiseen kohti Itämeren rannikkoa ja etelään kohti Italiaa. Pohjoisessa rutto alkoi verottamaan ruotsalaisia sotajoukkoja, joita kulki Stralsundin, Wolgastin ja Stettinin kautta vuosina 1630–1631. Ruotsalaisten vahvuuslista näissä kaupungeissa vuoden 1630 lopulla paljastaa varuskuntien kokonaisvahvuudeksi 42 190 miestä, joista 29 796 oli terveitä ja 12 394 sairastuneita. Taudin vaikutus näkyi vaikkapa siinä, että surmasi vuosina 1630–1631 Saksaan saapuneita suomalaisia enemmän kuin taistelutoimet vihollista vastaan.

 

Ruton kaikkein katastrofaalisin näyttämö oli kuitenkin Pohjois-Italia, missä kulkutauti surmasi vuosien 1629 ja 1631 välillä noin 300 000 ihmistä. Aikalaistodistajat Alessandro Tadino ja Giuseppe Ripamonti kuvailivat kirjoissaan, kuinka rutto muutti Milanon maanpäälliseksi helvetiksi. Aivan erityisiä kurjuuden keskittymiä olivat lazzaretot eli sairaalat, jotka täyttyivät epidemian pahentuessa sairaiden potilaiden ulosteista ja tautiin kuolleiden mätänevistä ruumiista. Aikalaiskuvaukset ovat kuitenkin saaneet nykytutkijat kyseenalaistamaan sen, oliko Milanon epidemiassa kyse ainoastaan paiserutosta. Epidemian ensimmäistä, kesän 1629 aaltoa tutkineet nykyhistorioitsijat ovat kiinnittäneet huomiota taudin leviämisen saastaisiin olosuhteisiin, vatsainfektioon viittaaviin lääkärinlausuntoihin sekä rutolle tyypillisten paiseiden puuttumiseen aikalaiskuvauksissa ja tulleet siihen johtopäätökseen, että Milanoon vuonna 1629 iskenyt kulkutauti ei ollut rutto vaan lavantauti. Kun paiserutto lähti seuraavana vuonna leviämään Milanossa ja muualla Pohjois-Italiassa, lavantauti jäi mustan surman aiheuttaman paniikin varjoon, vaikka se jatkoi yhä leviämistään lazarettoissa ja saastuneiden vesivarantojen välityksellä. Myös punatauti on hyvin suurella todennäköisyydellä levinnyt Milanon romahtaneiden saniteettijärjestelyjen olosuhteissa.

 

Paiseruttoepidemia ei rajoittunut Italiaan, vaan se jatkoi kiertokulkuaan Saksassa vielä 1630-luvun puolivälin ylitse. Vuonna 1633 keisarillinen ja saksilainen armeija levittivät ruttoa Sleesiassa ja Etelä-Saksissa, ja seuraavana vuonna ruton kerrottiin lähes autioittaneen Augsburgin kaupungin Svaabian valtakunnanpiirissä. Vuonna 1635 ruttoa levittivät Länsi-Saksaan ja Alankomaihin siellä edes takaisin risteilleet keisarilliset, espanjalaiset, ranskalaiset ja weimarilaiset armeijat (sotilasurakoitsija Bernhard von Sachsen-Weimarin yksityisarmeija Ranskan kruunun palveluksessa). Vielä syksyllä 1636 keisarillisten ja saksilaisten armeijoiden kerrottiin menettävän joka päivä sata sotilasta ruton takia.

 

Kuten Gottfried Lammert ja Friedrich Prinzing kumpikin huomioivat, kulkutaudit alkoivat laantua 1640-luvulle tultaessa. Syynä on todennäköisesti ollut armeijoiden muuttunut koko ja kompositio. Siinä, missä keisarillinen generalissimus Albrecht von Wallenstein, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf ja Alankomaiden valtionhoitaja Fredrik Henrik olivat koonneet 1630-luvu taitteessa toistasataatuhatta miestä vahvoja massa-armeijoita, 1640-luvulla operatiiviset kenttäarmeijat kutistuivat alle 20 000 miehen vahvuisiksi taisteluyhtymiksi, jotka koostuivat suurelta osin elleivät lähes kokonaan rakuunoista ja ratsuväestä. Historioitsija David Parrott kuvasi näiden uusien armeijoiden ”logistista jalanjälkeä” kevyeksi, ja yhtä hyvin voi kuvailla myös niiden epidemiologista jalanjälkeä aikaisempaa pienemmäksi. Kulkutaudeilla oli yksinkertaisesti vähemmän tilaa ja aikaa muhia aikakauden armeijoissa ja sotilasleireissä.

 

Aivan sodan lopulta löytyy kuitenkin yksi vakava armeijoiden levittämä epidemia. Vuonna 1643 Ruotsi hyökkäsi naapurimaa Tanskaa vastaan niin sanotussa Torstenssonin sodassa, jonka päärintamaksi muodostui nykyinen Etelä-Ruotsi eli Skoonen, Hallandin ja Blekingen tuolloiset tanskalaiset provinssit. Malmön puolustusta johtanut Tanskan kruununprinssi Christian raportoi toukokuussa 1644, että osa viidestäsadasta linnoitustöihin komennetuista sotilaista oli sairastunut vakavasti juotuaan saastunutta vettä. Christian halusi rajoittaa epidemian leviämistä maksamalla sotilaille ylimääräistä juomarahaa, jolla nämä voisivat ostaa itselleen juotavaksi terveellistä olutta huonon veden sijasta. Joulukuussa 1644 taudin kerrottiin saapuneen Kööpenhaminaan, ja sen välittäjänä vaikutta toimineen sotajoukkoja Öresundin ylitse edes takaisin kuljettanut laivasto. Ruotsalainen uutislehti Ordinari Post Tijdender raportoi vahingoniloisesti, että tauti olisi surmannut yksistään Malmössä 4 000–5 000 ihmistä, mikä väite oli aivan mieletön, sillä Malmössä oli tuolloin hädin tuskin sen vertaa asukkaita. Tauti ei toisaalta säästänyt myöskään ruotsalaisia. Heinrich Boecklerin kronikka vuodelta 1679 kertoo Gustaf Hornin kenttäarmeijan menettäneen sotilaita kulkutaudin (lat. aegrotis) takia jo kesällä 1644. Elokuussa 1644 Tukholman valtaneuvosto joutui toteamaan, ettei Morastin skanssia Jämtlandissa voinut enää puolustaa norjalaisilta, sillä skanssin varuskunta oli menettänyt liikaa sotilaita (käytännössä talonpoikaista nostoväkeä) sairauden takia. Tammikuussa 1645 Göteborgin komendantti Nils Assersson Mannerskiöld valitti, että ”sairaus ja kuolleisuus on suurta Göteborgissa ja sen lähiympäristössä.” Huhtikuussa 1645 kenraali Lars Kagg esitti arvion, jonka mukaan Gustaf Hornin armeija Skoonessa oli menettänyt 8 894 sotilaan vahvuudestaan sairastuneina 887 miestä eli noin kymmenen prosenttia kokonaisvahvuudesta. Tuossa vaiheessa tauti oli kuitenkin höllentänyt otettaan armeijasta, sillä Gustaf Horn oli helmikuussa katsonut mahdolliseksi päästää lukuisia upseereita Ruotsiin kotilomille (Hans Wachtmeisterin kirje Carl Gustaf Wrangelille, 13. helmikuuta 1645).

 

Kenttäepidemioita esimodernissa Skoonessa tutkinut Bodil E. Persson oli vakuuttunut siitä, että taudissa oli kyse joko lavantaudista tai punataudista tai niiden yhdistelmästä. Perssonin tulkintaa tukee prinssi Christianin raportti siitä, että taudin oli aiheuttanut Malmön saastunut juomavesi sekä kööpenhaminalaisten lääkärien antama diagnoosi taudista ”verenvuotoepidemiana.” Tämä termi viittaa punatautiin ja mahdollisesti lavantaudin aiheuttamaan vastaavaan ripuliin, kun taas verenvuoto ei lukeudu paiseruton oireisiin. Modernit verenvuototaudit, kuten afrikkalaiset ebolavirus ja Marburg-virus, eivät olleet vielä tuolloin olemassa. Tauti vaikuttaa levinneen voimakkaimmin ahtaissa varuskunnissa ja sotilaiden kuljetuslaivoissa, joiden hygienia ja saniteettijärjestelyt olivat puutteellisia. Myös tämä leviämisen mekanismi tukee tulkintaa lavantaudista tai vatsabakteerin aiheuttamasta punataudista.

 

Gottfried Lammert kertoi toistuvista paikallisista epidemioista Saksassa myös heti sodan loppumisen jälkeen vuosina 1649–1652. Näiden tautien aiheuttama kuolleisuus kytkeytyi toisaalta myös Lammertin havainnoimaan puutteeseen ja nälkään, joiden olosuhteissa myös tavalliset flunssan kaltaiset taudit muuttuvat helposti kuolettaviksi epidemioiksi. Nykyhistorioitsijan on vain hyväksyttävä se tosiasia, että kolmikymmenvuotisen sodan kaltaisen katastrofin pimentoon jää myös arkisia ja endeemisiä sairauksia, kuten vaikkapa Tanskan valtaneuvoston kansantaudiksi helmikuussa 1645 tunnistama keripukki (”skørbug”) eli C-vitamiinin puutostila.

 

Aikalaislähteiden ylimalkaisuuden ja kovan tieteellisen datan puuttumisen takia taudit ja epidemiat ovat eräs kolmikymmenvuotisen sodan kovakuorisin ja monikerroksisin myytti, jonka läpivalaisu vaatisi aiempaa enemmän huomiota ja tutkimuksellisia resursseja. Sotien ja tautien vuorovaikutus on asia, joka ei ole lainkaan menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaan se on viime vuosina osoittautunut jopa entistä polttavammaksi historiallisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen ymmärryksen aihepiiriksi.

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

 

SRA Skoklostersamlingen Hans Wachtmeister 1638–1652 brev till Karl Gustav Wrangel E8509.

 

 

Johann Heinrich Boeckler. (1679). Historia Belli Sveco-Danici. Strasbourg: ?

Massimo Galli, Letizia Oreni, Anna Lisa Ridolfo, Angelo Formenti, Ester Luconi, Patrizia Boracchi, Spinello Antinori, Elia Biganzoli & Folco Vaglienti. (2023). Milan’s forgotten epidemic of summer 1629, a few months before the last great plague: An investigation into the possible cause. PLoS ONE 18(6):e0279218. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0279218.

Gazette N. 84. (1633). 

Gazette N. 93. (1633). 

Gazette N. 3. (1635).

Gazette N. 20. (1635).

Gazette N. 111. (1635).

Gazette N. 157. (1635).

Gazette N. 150. (1636).

Kancelliets brevbøger vedrørende Danmarks indre forhold i uddrag 1644–1645. (1968). Kööpenhamina: Dansk Vibenskabs Forlag.

Gottfried Lammert. (1890). Geschichte der Seuchen, Hungers- und Kriegsnoth zur Zeit des dreissigjährigen Krieges. Wiesbaden: J. F. Bergmann.

Julius Mankell. (1865). 2. Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördelning sedan slutet af femtonhundratalet. Tukholma: C. M. Thimgren.

Ordinari Post Tijdender N. 4. (1645).

Bodil E. B. Persson. (2002). Fältsjukorna och krigen i Skåne. Ale Historisk tidskrift för Skåne, Halland och Blekinge 3.

Prins Christian (V.)s breve: Kancellibreve i uddrag 1643–1647. (1956). 2. Kööpenhamina: G. E. C. Gad.

Friedrich Prinzing. (1916). Epidemics Resulting from Wars. Oxford: The Clarendon Press.

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Bref från Herman Wrangel med flera generaler. (1898). 2:9. Tukholma: P. A. Norstedt & Söners förlag.

Giuseppe Ripamonti. (1841). La peste di Milano del 1630. Milano: Libreria Pirotta, Francesco Cusani, toim.

Svenska riksrådets protokoll: 1643, 1644. (1903). 10. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

Alessandro Tadino. (1648). Raguaglio dell’ Origine et giornali Successi della Gran Peste Contagiosa, Venefica, & Malefica seguita nella Cittá di Milano, & suo Ducato dall’ Anno 1629. sino all’ Anno 1632. Milano: Filippo Ghisolti.  

Theatrum Europaeum. (1662). 1. Frankfurt am Main: Daniel Fieder.

Wallensteinin murha - raportointi ja reaktiot

 

Päivälleen 390 vuotta sitten keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein murhattiin majapaikassaan Egerin kaupungissa nykyisen Tšekin tasavallan alueella. Henkirikosta eivät suorittaneet mitkä tahansa kurkunleikkaajat vaan joukko keisari Ferdinand II:n asialla olleita sotilaita, joita johtivat irlantilainen kenraalimajuri Walter Butler sekä skottilaiset everstit Walter Leslie ja John Gordon. Itse veriteon suoritti englantilainen kapteeni Walter Deveraux, joka iski hilparinsa vuoteestaan juuri nousseen Wallensteinin rintaan. Samaan aikaan toiset sotilaat löivät Egerin linnan juhlasalissa kuoliaiksi Wallensteinin lähimmät luottomiehet, böömiläiset aateliset Adam Trczkan, Vilém Kinskýn, Christian von Ilowin ja Heinrich Neumannin. Wallensteinin sotajohto oli kerralla puhdistettu.  

 

Myöhempi historiografia on jo vuosisatojen ajan väitellyt Wallensteinin murhaamisen motiiveista. Normatiivisin veruke veriteolle oli ns. Pilsenin vala, jossa Wallenstein oli edellyttänyt upseereiltaan muodollista kuuliaisuudenvalaa itselleen. Valan epäilyksenalaisuutta aiheutti se seikka, että keisarillisen armeijan muodollinen päämies ei ollut Wallenstein vaan keisari Ferdinand II (siksi kutsuttiinkin keisarilliseksi armeijaksi). Muita mahdollisia motiiveja ovat olleet Wallensteinin omatoimiset diplomaattiset aloitteet rauhan aikaansaamiseksi Ruotsin ja sen liittolaisten kanssa, keisarin halu kuolettaa kirjaimellisesti Wallensteinille omaamansa tähtitieteellisen suuruiset velat sekä Wallensteinin oma henkilökohtainen vallanhimo. Jälkimmäistä seikkaa painotti aikoinaan modernin historiatieteen isä Leopold von Ranke, jonka mukaan Wallensteinin suunnitelmissa siinsi vaikkapa ristiretken aloittaminen turkkilaisia vastaan, oman sukunsa nostaminen vaaliruhtinaiden kollegioon tai jopa keisarin itsensä syrjäyttäminen. Wallensteinin moderni elämäkerturi Golo Mann joutui puolestaan toteamaan kirjassaan, ettei Wallensteinin todellisista aikeista voi tehdä mitään pitäviä johtopäätöksiä säilyneen aineistomateriaalin puutteiden takia. Myös keisari Ferdinand II varoi jättämästä mitään selkeitä todisteita omasta tahdostaan, ja kokonaiskuva Wallensteinin murhasta perustuu hajanaisten lähteiden ohella aikakauden poliittisen ja sotilaallisen historian laajempaan kontekstiin.

 

Eräs tapa ymmärtää Wallensteinin murhaa on katsoa sitä aikalaisten silmin ja siirtää huomio veriteon uutisointiin ja siitä raportointiin kolmikymmenvuotisen sodan poliittisella ylätasolla. Ferdinand II yritti ottaa narratiivin heti hallintaansa julkaisemalla pamfletteja, joissa Wallenstein maalattiin valtiorikolliseksi ja petturiksi. Historiografinen ymmärrys Wallensteinin murhasta perustuu siten uutisointiin Euroopan varhaisessa ”julkisessa sfäärissä.” Keisarin informaatiovaikuttaminen näkyy vaikkapa aikalaiskronikka Theatrum Europaeumissa, joka painatti keisarin Wallensteinista antaman pidätysmääräyksen ja toisti siinä esitetyn syytteen Wallensteinin ”salajuonittelusta” (Conspiration). Myös ranskalainen Mercure François toisti väitteet Wallensteinin petollisuudesta. Mercuren tarinan keskiössä oli Wallensteinin Egeristä ruotsalaiselle sotilasurakoitsija Bernhard von Sachsen-Weimarille lähettämä viesti, jossa Wallenstein pyysi Sachsen-Weimaria saapumaan palkkasotureineen Wallensteinin tueksi ja avuksi Egeriin. Mercure antoi Wallensteinin murhan motiiviksi tämän kapinan (”rebellion de Walstein”) keisaria vastaan. Saksalainen aikalaiskronikka Relationis Historicae antoi teolle erilaisen vivahteen painottamalla teon luonnetta nimenomaan henkirikoksena (”Egerischen Mord That”). Relationis ei kuitenkaan osoittanut syyttävällä sormella keisarin vaan Walter Butlerin ja tämän tovereiden suuntaan, jotka Relationiksen mukaan suunnittelivat teon oma-aloitteisesti ja toivoen päästä sen avulla keisarin suosioon. Silti myös Relationis julkaisi saman keisarillisen pidätysmääräyksen kuin Theatrum Europaeum.

 

Wallensteinin murha aiheutti ymmärrettävästi sensaation aikakauden poliittisissa ja diplomaattisissa piireissä. Venetsialainen diplomaatti Vicenzo Gussoni raportoi Lontoosta maaliskuun 31. päivä, että uutinen ”Volenstainin” kuolemasta oli otettu helpotuksella vastaan niiden joukossa, ”jotka olivat avoimesti Itävallan ruhtinashuonetta vastaan.” Wallensteinin kuoleman uskottiin optimistissa piireissä johtavan keisarillisten sodankäyntikyvyn heikkenemiseen. ”Mutta viisaimmat, ja erityisesti hallituksen jäsenet, välttävät muodostamasta mielipidettä ennen kuin he näkevät, mitä seurauksia näin suuri muutos tuo mukanaan”, Gussoni kirjoitti Venetsian dogelle ja senaatille. Realismi palasi Stuartien hoviin jo viikkoa myöhemmin 7. huhtikuuta. Tuolloin kuningas Kaarle I oli tunnustanut Gussonille, että hänen oli vaikea ymmärtää kahta asiaa: kuinka Wallenstein oli antanut noin vain ”ottaa itsensä kiinni” ja miksi hänen kuolemastaan ei ollut seurannut suurempaa hajaannusta keisarillisessa armeijassa vastoin sensaatiouutisen aiheuttamia ensianalyyseja. 

 

Saksin vaaliruhtinas Johann Georg, joka oli käynyt tiiviitä rauhanneuvotteluita Wallensteinin kanssa, sai tiedon tämän kuolemasta Brandenburgin markkreivi Christianin kymmenen päivää veriteon tapahtumisen jälkeen lähettämän kirjeen kautta. Johann Georg reagoi uutiseen pelolla ja ohjeisti kenraaliaan Hans Georg von Arnimia vahvistamaan vaaliruhtinaskunnan rajojen puolustusta mahdollisen keisarillisen suurhyökkäyksen varalta. Arnim itse, joka oli aiemmin toiminut sanansaattajana Johann Georgin ja Wallensteinin välillä, oli saanut varoituksen olla tulematta enää Böömin kuningaskunnan puolelle, sillä keisarilliset saattoivat suunnitella hänen murhaamistaan seuraavaksi. Uutinen Wallensteinin kuolemasta masensi Arnimia, sillä se sai rauhanteon näyttämään aiempaa epätodennäköisemmältä hankkeelta.

 

Ranskassa keisarillinen propaganda nieltiin sellaisenaan. Marsalkka François de Bassompierre, joka oli Wallensteinin kuoleman aikana itse Bastiljin vankilassa valtiopetoksesta tuomittuna, maalaili muistelmissaan synkkää kuvaa Wallensteinista. Tämän aikomuksena oli aina ollut kapina keisaria vastaan, Bassompierre kertoili, ja siksi ruotsalaisten kanssa salaisessa liitossa ollut Wallenstein oli edellisenä vuonna 1633 pitänyt keisarillisen armeijan tahallaan pois taistelukentältä. Wallensteinin suurena tavoitteena, Bassompierre kirjoitti, oli itsensä nostaminen Böömin uudeksi kuninkaaksi. Koska Böömin kuningas ja Pyhä saksalaisroomalainen keisari olivat perinteisesti olleet yksi ja sama henkilö, Bassompierre käytännössä vihjaili Wallensteinin suunnitelleen Ferdinand II:n syrjäyttämistä. Walter Butler ja muut tappotehtävälle lähetetyt upseerit eivät olisi malttaneet odottaa hetkeäkään enempää Wallensteinin surmaamiseksi, sillä heistä olisi ollut vastenmielistä jäädä alaiseksi pyrkyrille, jonka luonne oli sietämätön ja jonka sukutausta oli korkeintaan keskinkertainen, Bassompierre päätti anekdoottinsa.

 

Toisaalla englantilainen agentti Henri de Vic raportoi Pariisista Lontooseen, että Wallensteinin kuolema oli herättänyt Ludvig XIII:n hovissa tyrmistystä johtuen siitä, että Wallensteinin oli toivottu vaihtavan puolta ja kääntyvän keisaria vastaan. Diplomaatti John Hales puolestaan kirjoitti Savoijista, että osa Torinon hovista uskoi Wallensteinin tavoitelleen Böömin kruunua ja osa oli sitä mieltä, että hän oli etsinyt vain rauhaa omilla ehdoillaan ja yrittänyt siinä sivussa estää Espanjan kruunua kaappaamasta hänen sotilasurakoitsijaeverstejään omaan palvelukseensa. Brysselissä Wallensteinin kuolemaa juhlittiin ”valtiopetoksen” torjuntana, ja kaikkein hurjimpien huhujen mukaan Wallenstein olisi suunnitellut jopa Ferdinand II:n ja tämän pojan Unkarin kuningas Ferdinandin murhaamista.

 

Ruotsissa Wallenstein muistettiin miehenä, joka käytännössä surmasi maan kuninkaan, ihaillun Pohjolan leijonan eli Kustaa II Aadolfin. Tukholman valtaneuvoston protokollissa on lyhyt maininta maaliskuun 20. päivältä, että valtaneuvosto luki vänrikki Creilsheimbin lähettämiä tiedonantoja Wallensteinin kuolemasta ja päätti niiden takia suositella Creilsheimbin ylentämistä luutnantiksi. Tukholman aristokraattien ensireaktio oli toisin sanoen hillitty ja pragmaattinen. Edesmenneen kuninkaan oikea käsi, kansleri Axel Oxenstierna, ei myöskään pahemmin voivotellut Wallensteinin ja hänen luottomiestensä surmaamista, mitä tekoa hän kuitenkin nimitti joukkomurhaksi (”massacrirung”). Kirjeessään Saksin vaaliruhtinas Johann Georgille Oxenstierna joutui toteamaan, että mahdollisuus ”turvatun, vakaan ja perusteellisen valtakunnanrauhan” saavuttamiseksi oli Wallensteinin kuoleman myötä käytännössä kadonnut. Mutta Ruotsin kanslerilta löytyi muitakin keinoja sodan päättämiseksi. Oli mahdollista vaikkei toki taattua, että Wallensteinin kuolema ajaisi keisarillisen armeijan levottomuuden ja sisäisen hajaannuksen tilaan kaikkine siitä syntyvine sotilaallisine seurauksineen. Oxenstierna ehdotti läheisempää yhteistoimintaa Bernhard von Sachsen-Weimarin ruotsalaisen palkka-armeijan ja Saksin vaaliruhtinaskunnan välillä, minkä lisäksi hän kehotti Johann Georgia kasvattamaan sodankäyntinsä intensiteettiä keisaria vastaan. Voimat oli tästedes keskitettävä rauhanteon sijasta vihollisen lyömiseen, Oxenstierna kirjoitti.

 

Raportointi Wallensteinin kuolemasta osoittaa ainakin hänen suosionsa vähyyden, jos ei muuta: kukaan Euroopassa ei vuodattanut kyyneleitä kuultuaan hänen surmaamisestaan. Julkista sfääriä dominoi keisari Ferdinand II:n lanseeraama narratiivi henkipatosta, salajuonittelijasta ja valtiopetturista. Myös diplomatian ja politiikan kirjeenvaihdossa nousivat esille epäilyt surman mahdollisesta oikeutuksesta Wallensteinin todennäköisen epälojaliteetin vuoksi. Näitä epäilyjä tasapainottivat toisaalla Wallensteinin kanssa neuvotelleiden saksilaisten ja ruotsalaisten sisäpiiritiedot keskustelujen todellisesta luonteesta. Saksilaisilla vaikuttaa olleen suuret toiveet Wallensteinin mahdollisuuksista sopia keisarikuntaan pysyvä rauha, minkä potentiaalisen rauhan he sitten näkivät Wallensteinin surman mukana kadonneen. Tukholman neuvosmiesten ja kansleri Axel Oxenstiernan kivikasvoiset reaktiot viittaavat toisaalla siihen, että ruotsalaisilla ei alun perin ollutkaan suurta luottamusta tai edes halua Wallensteinin ehdoilla solmittuun rauhaan. 

 

Wallensteinin sotilaallispoliittinen jälkikuva oli vuonna 1634 lähes yhtä enigmaattinen kuin mitä se on yhä tänäkin päivänä 390 vuotta myöhemmin.

 

 

 

Lähteet ja tutkimus

 

François de Bassompierre. (1877). Journal de ma vie: Mémoires du maréchal de Bassompierre. 4. Pariisi: Librairie Renouard. M. de Chantérac, toim.

 

Calendar of State Papers Relating To English Affairs in the Archives of Venice: 1632-1636. (1921). 23. Lontoo: His Majesty’s Stationery Office.

 

Arnold Gaedeke, toim. (1885). Wallensteins Verhandlungen mit den Schweden und Sachsen, 1631-1634. Mit Akten und Urkunden. Frankfurt am Main: Rütter & Loening.

Golo Mann. (1971). Wallenstein. Frankfurt am Main: S. Fischer Verlag.

 

Mercure François. (1637). 20. Pariisi: Estienne Richer.

 

Thomas Pert. (2023). ‘I doe not find him, howsoever our great Enemy, to have deserved such an end’: Reactions to the Assassination of Albrecht von Wallenstein, c. 1634-1700. German History 41:2.

Leopold von Ranke. (1869). Geschichte Wallensteins. Leipzig: Duncker und Humblot. 

 

Relationis Historicae Semestralis Continuatio. Jacobi Franci historische Beschreibung aller Denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa, Hoch- und Nieder-Teutschland, auch in Frankreich, Engelland, Italien, Hispanien, Indien, Schweden, Hungarn, Böhmen, Polen, Preussen, Siebenbürgen, Wallachen, Moldaw, Türcken, ie. vor und hierzwischen nechschverschienener Frankfurter Herbstmessβ deβ 1633. biβ auff Fastentmessβ dieses 1634. Jahrs verlauffen und zugetragen. (1634). Frankfurt am Main: Sigismund Latomi.

 

Svenska riksrådets protokoll: 1634. (1886). 4. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

 

Theatrum Europaeum. (1639). 3. Frankfurt am Main: Matthaeus Merian.

Courasche - Äiti Peloton

 

Kävin perjantai-iltana nauttimassa kulttuurillisesta ylellisyydestä, kun Tikkurilan Teatteri esitti Korson Lumosalissa Bertolt Brechtin klassisen näytelmän Äiti Peloton ja hänen lapsensa. Näytelmä sai ensi-iltansa Zürichissä vuonna 1941 pian sen jälkeen, kun Brecht siirtyi Sveitsiin oltuaan Saksan kansallissosialistista hallintoa maanpaossa ensin Ruotsissa ja sitten Suomessa. Äiti Peloton on tunnetuin kaikista harvoista kolmikymmenvuotiseen sotaan sijoittuvista dramatisoinneista. Ensimmäinen laajalti tunnettu sotaan yhdistetty näytelmä oli Friedrich von Schillerin kolmiosainen Wallenstein-näytelmä, joka valmistui vuosina 1798–1799. Schillerin Wallenstein ei ole koskaan saavuttanut mitään suurta kansansuosiota, vaikka se on esitysergonomian nimissä usein tiivistetty kolmen näytelmän sijasta yhdeksi esitykseksi. Teatterilavoilla Schiller onkin jäänyt toivottomasti Brechtin varjoon. Brechtin Äiti Pelottomalle ei ole löytynyt haastajia edes valkokankaalta. Harva cinefiili muistaa tai edes tietää James Clavellin ohjaamaa elokuvaa The Last Valley (1971), jonka pääosaa esitti Michael Caine. Se onkin jäänyt ainoaksi edes vähän kansainvälistä huomiota saaneeksi elokuvaksi kolmikymmenvuotisesta sodasta. Augustin Díaz Yanesin ohjaama ja Viggo Mortensenin tähdittämä Kapteeni Alatriste (2007) toki sivusi sodan espanjalaista ulottuvuutta, mikä seikka ansaitsee tulla huomioiduksi.

 

Bertolt Brechtin Äiti Peloton on siten muodostunut kolmikymmenvuotisen sodan draamalliseksi kultastandardiksi. Brechtin näytelmällä on monia ansioita, mutta omaperäisyys ei ole yksi niistä. Brechtiä on syytetty ideoittensa varastamisesta muilta, eikä Äiti Peloton sekään ole mikään erityinen todiste Brechtin originellista luomiskyvystä. Äiti Peloton on käytännössä Brechtin dramaattinen uudelleentulkinta Hans Jakob von Grimmelshausenin romaanista Trutz Simplex, oder ausführliche und wunderseltsame Lebensbeschreibung der Erzbetrügerin und Landstörzerin Courasche (1670). Lisäksi Brecht on ominut vaikutteita Grimmelshausenin toisesta ja enemmän tunnetusta romaanista Der Abenteuerliche Simplicissimus (1668).

 

Grimmelshausenin inspiroimana Brecht ymmärsi, että ainoa tapa, millä kolmikymmenvuotisesta sodasta saisi millään tapaa suurta yleisöä puhuttelevan draaman aiheen, olisi sen siirtäminen vallan ylätasolta sodankäynnin sammakkoperspektiiviin, joka tiivistyi aikakauden armeijoita seurailleissa kuormastoissa (saks. Tross). Kuormaston sota-arjen kautta Brecht kykeni avaamaan kolmikymmenvuotisen sodan keskeisiä ilmiöitä – värväyksen sotilasurakointia, armeijan huoltoa kaupustelijoiden ja ryöstelyn avulla, seksuaalisen väkivallan uhkaa, ristiriitaista suhtautumista sodan mahdolliseen päättymiseen, armeijainstituution vahvistunutta normatiivisuutta sekä sotilaiden ja siviilien rakenteellista ristiriitaa.

 

Päähenkilö Anna Fierling eli Äiti Peloton on ehkä peloton mutta ei kummoinenkaan äiti kahdelle sotilaaksi päätyvälle pojalleen ja mykälle tyttärelleen. Brecht halusikin epäsympaattisella kuvauksellaan saada yleisön ajattelemaan kolmikymmenvuotisen sodan (ja kaikkien sotien) rakenteellista moraalittomuutta ja opportunismia. Äiti Peloton on sotakeinottelija, sodasta hyötyjä, joka myy edelleen sotilaiden siviileiltä varastamaa tavaraa. Aikalaislähteet kertovatkin tällaisen ”luukuttamisen” olleen armeijoita seuraillen kaupustelijoiden (saks. Marquetender) eräs pääelinkeino. Toinen keskeinen henkilö, alankomaalainen kokki, hankkii oman elantonsa ruokkimalla sotilaita ja kuormaston siviilejä köyhillä keitoksillaan, jotka on tehty milloin mistäkin keitetystä saappaannahasta.

 

Kuormastossa tai armeijanriveissä ei ole solidaarisuutta tai empatiaa, vaan ainoastaan itsekkyyttä, opportunismia ja vainoharhaa. Vihollisarmeijaa suurempi uhka on armeijainstituution sisäisesti vahvistuva normatiivisuus, jossa sota-artikloita soveltavat kurinpitäjät kyttäävät ja rankaisevat sotilaita ja kuormaston siviileitä todellisista ja kuvitelluista rikoksista. Se, mikä on yksissä olosuhteissa sodankäynnin ihanteita vastaavaa ja ylistämisen arvoista toimintaa, onkin toisena hetkenä rikollisuutta ja aihetta teloituskomppanian eteen marssittamiselle. Toisaalta sota toimii myös eräänlaisena yhteiskuntarakenteena, jossa jokaisella armeijan ja kuormaston jäsenellä on oma paikkansa, tehtävänsä ja elinkeinonsa. Kunnollisella järjestyksellä saa aikaiseksi hyvän sodan, kuten eräs värvääjäkersantti toteaa näytelmän alussa.

 

Leiriprostituoitu Yvette on Äiti Pelottomassa pelkkä sivuhahmoa, mutta hahmo muistuttaa toisaalta myös Brechtin alkuperäisestä inspiraatiosta eli Grimmelshausenin romaanista Trutz Simplex. Myös Grimmelshausenin päähenkilö on kaupustelijankin uraa sivunnut nainen, Courasche, joka Grimmelshausenin alkuperäisessä kirjassa on kuitenkin varsinaiselta ammatiltaan leiriprostituoitu. Grimmelshausenin kerronta elää Yvetten hahmossa Äiti Pelottoman juonen rinnalla, kun Yvette etenee alhaisten sotilaiden petikumppanista kunnioitetuksi everstin leskeksi. Näytelmä prostituoidusta oli ehkä 1940-luvun teatteristandardeille liian siveetön ja poleeminen aihe, etenkin jo sen takia, että nimi Courasche oli 1600-luvun slangia ja viittasi miehen sukupuolielimiin. Saadakseen näytelmän julkaistuksi ja esitetyksi Brecht hieman siivosi naispäähenkilön toiminnan kontekstia ja vaihtoi Äiti Pelottoman ammatin sinänsä edelleen aivan moraalittomaksi ja hämäräksi kaupustelijaksi. Brechtin käsittelyssä Couraschen nimi taipui miehen sukupuolielimistä Courageksi eli pelottomuudeksi, mutta Grimmelshausenin ivallinen lähestymistapa pysyi samana ja siirtyi kolmen vuosisadan ylitse Trutz Simplexistä myös Brechtin Äiti Pelottomaan.

 

Tikkurilan Teatterin väkevää esitystä voi suositella jo pelkkänä aikamatkana 1600-luvun anteeksiantamattoman sodankäynnin maailmaan ja Hans Jakob von Grimmelshausenin kirjalliseen sielunmaisemaan.

Sotavuosi 1624

 

Nykypäivää ja neljän vuosisadan takaista Eurooppaa yhdistää huoli sodasta ja sen mahdollisesta eskalaatiosta. Tänään uhka tulee Euroopan ulkopuolelta Venäjältä, mutta 400 vuotta sitten konflikti paloi Euroopan sydämessä, Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan rajojen sisällä Böömissä ja Saksassa. Me tiedämme nyt, että vuosi 1624 oli kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) eräänlainen välivuosi, sillä puhtaasti sotilaallisella rintamalla ei tuona vuonna tapahtunut paljoakaan. Jotkut eurooppalaiset epäilemättä näkivät sodankäynnin intensiteetin ja tempon vähenemisessä lupaavan enteen lähestyvästä rauhasta, mutta vallan kulisseissa tietyt voimat suunnittelivat päätöksiä, joiden seurauksena konflikti laajeni ja pitkittyi todelliseksi suursodaksi. Neljänsadan vuoden takainen todellisuus välittyy nykyihmiselle välähdyksenomaisina kuvina epäyhteismitallisissa ja sattumanvaraisesti säilyneissä aikalaislähteissä.

 

Saksassa sodan toinen osapuoli eli Habsburgeja ja katolista liigaa vastustaneet protestantit olivat käytännössä kutistuneet Ernst von Mansfeldin ja Christian von Braunschweigin palkkasoturiarmeijoihin. Keisari Ferdinand II:n päävihollinen, Pfalzin kapinallinen vaaliruhtinas Friedrich V, oli edellisenä vuonna menettänyt läänityksensä ja vaaliruhtinaan tittelinsä ja joutunut lähtemään maanpakoon Alankomaiden tasavaltaan. Tammikuussa 1624 protestanttien sodankäynti lässähti kokonaan, kun Mansfeld hajotti Itäfriisinmaata miehittäneen armeijansa ja purjehti Kanaalin ylitse Englantiin. Toisaalla Böömin kapinallisten aiempi liittolainen, Transilvanian ruhtinas Gábor Bethlen, solmi Wienissä rauhan keisarin kanssa. Bethlenin halukkuutta rauhaan keisarin kanssa kannusti Transilvanian suojelijan eli osmanien sulttaanikunnan sotilaalliset huolet muualla: Mustalla merellä ukrainalaiset kasakat iskivät veneillään aivan pääkaupunki Konstantinopolin läheisyyteen, ja Lähi-idässä osmanit menettivät Bagdadin arkkiviholliselleen, safavidien Iranille. Osmanien sodankäynti Euroopan kristittyjä valtakuntia jatkui kuitenkin edelleen Välimerellä, missä uutislehti Historicae Relationiksen mukaan Tunisian barbareskimerirosvot ja Maltan johanniittaritarit ottivat verisesti yhteen Sisilian lähellä.

 

Böömin kapinalliset ja Friedrich V:n kukistanut keisari käytti vuoden 1624 lujittaakseen valtaansa Habsburgien perintömailla. Itävallassa keisari kutsui koolle paikalliset maasäädyt ja kiristi näiltä 28 000 guldenin suuruisen kuukausittaisen kontribuution tuhannen ratsusotilaan ja neljäntuhannen nihdin ylläpitämiseksi osmanien sulttaanikunnan vastaisella rajalla. Keisari halusi myös lisärahaa puolalaisten ”kasakoiden” lahjomiseksi. Nämä puolalaiset ratsusotilaat, jotka eivät olleet varsinaisesti kasakoita vaan kevyttä ratsuväkeä (pancerni), mellastivat Unkarissa, Määrissä ja Sleesiassa polttaen kyliä ja surmaten keisarin alamaisia. Puolalaiset eivät olleet Habsburgien vihollisia vaan liittolaisia, joita oli aiempina vuosina värvätty taistelemaan Böömin kapinallisia ja Bethlenin transilvanialaisia vastaan. Puolalaisille ratsumiehille oli pakko maksaa rahaa, jotta he suostuisivat palaamaan omalle puolelleen valtakuntien välistä rajaa. Kurittomuus vaikutti vaivanneen jopa Habsburgien omaa pääkaupunki Wieniä, missä keisari joutui kieltämään kuolemanrangaistuksen uhalla varsinaiseksi epidemiaksi levinneet kaksintaistelut. Sodan ja poliittisten puhdistusten runtelemassa Böömissä puolestaan vallitsi nälänhätä, joka ei säästänyt edes kuningaskunnan pääkaupunkia Prahaa. Relationis raportoi, että leipälimppu maksoi Prahassa jo yli 20 kreuzeria, mikä oli korkeampi hinta kuin missään muualla kuningaskunnassa. Jopa luonto itse kuritti keisarikuntaa: Thüringenissä oli kesällä maastopaloja, jotka nielivät kokonaisia kyliä ja polttivat jopa Ilmenaun kaupungin.

 

Eurooppalaisen suursodan polttopiste siirtyi vuonna 1624 alankomaihin, missä espanjalaisten maineikas kenraali Ambrogio Spínola ryhtyi piirittämään Bredan kaupunkia. Mark ja Aa-jokien yhtymäkohdassa sijainnut Breda oli vahvasti linnoitettu, ja sen ulkovalleilla oli pituutta neljä mailia. Flaamilainen aikalaiskronikoitsija Herman Hugo kertoi kaupungin vaihtaneen käsiä useitakin kertoja vuonna 1568 syttyneen Alankomaiden vapaussodan aikana, ja edellisellä kerralla se oli joutunut alankomaalaisten haltuun näiden suoritettua yllätyshyökkäyksen rahtiproomuun piiloutuneiden sotilaiden avulla – sotajuoni, jota Hugo vertasi Troijan hevoseen. Kun Espanjan ja Alankomaiden solmima kaksitoistavuotinen aselepo umpesi vuonna 1621, sota jatkui edelleen, mutta espanjalaisten kannalta epäedullisesti. Vuonna 1622 espanjalaiset olivat yrittäneet vallata Bergen-op-Zoomin piirityksen avulla, mutta yritys oli epäonnistunut alankomaalaisten kyettyä huoltamaan rannikkokaupunkia meritse. Bredalla ei kuitenkaan ollut selustanaan avomerta, joten hanke sen valtaamiseksi näyttäytyi lupaavalta tavalta siirtää sodankäynnin aloite takaisin espanjalaisten käsiin. Spínola odotti maltillisesti heinäkuuhun 1624, jolloin piiritysarmeijan tarpeisiin tarvittava vilja alkoi olla jo pelloilla kypsää. Sitten Spínola lähti etenemään pohjoiseen kolmen erillisen kenttäarmeijan voimin hämätäkseen alankomaalaisia operaation todellisesta kohteesta eli Bredasta. Hugon mukaan Spínola ryhtyi Bredan piiritykseen vastoin everstiensä neuvoja, jotka pitivät kaupungin valleja ja puolustuslaitteita liian vahvoina rynnäkölle ja maaperää liian vetisenä piirityskaivannoille. Spínola kuitenkin piti päänsä ja aloitti piirityksen armeijalla, jonka vahvuus oli syyskuussa 1624 noin 40 000 miestä. Seuraavana keväänä armeijan koko oli tuplaantunut jo 80 000 mieheen. 

 

”Koska olet Jumalan ensisijainen johdattaja niihin kunnianosoituksiin, joita minulle on suotu, koen velvollisuudekseni kertoa sinulle ensimmäisenä uutisen siitä, että kuningas on kuningattaren [kuningataräiti Maria de’ Medicin] neuvosta nimittänyt minut ensimmäiseksi ministeriksi. Samalla kannustan sinua kiirehtimään ja saapumaan tänne välittömästi jakamaan hallinnon työt kanssani. On olemassa lukuisia painavia asioita, joita en halua jakaa muiden kanssa ja joista en halua tehdä päätöksiä ilman mielipidettäsi. Saavu pian vastaanottamaan kaiken kohtaasi tunteman arvostukseni.” Näin kardinaali Richelieu kirjoitti huhti-toukokuun vaihteessa 1624 rippi-isälleen Père Josephille, Ranskan legendaariselle ”harmaalle eminenssille.” Valtioneuvoston uudelleenjärjestely oli vaatimaton uutinen Ranskan jo valmiiksi tapahtumaköyhässä uutisvirrassa vuonna 1624. Kesäkuussa Ranska ja Alankomaat solmivat Compiègnen sopimuksen, jossa Ranska maksoi Alankomaille rahallista tukea tämän sodassa Espanjaa vastaan ja jossa Alankomaat sitoutui tukemaan laivastollaan Ranskaa sen mahdollisissa sotatoimissa – jopa La Rochellen hugenotteja eli alankomaalaisten uskonveljiä vastaan. Lokakuussa Ranska solmi yhdessä Venetsian ja Savoijin kanssa hyökkäysliiton Genovaa vastaan, joka viimeksi mainittu oli keisarin tuella ottanut haltuunsa strategisesti tärkeän Zuccarellon markiisikunnan ja uhkasi siten Pohjois-Italian herkkää valtatasapainoa. Näiden sopimusten historiallinen perintö jäi kuitenkin Richelieun pääministeriksi nimittämistä paljon vaatimattomammaksi. Harva ranskalainen tai muukaan eurooppalainen osasi vielä vuonna 1624 ennustaa, että aikanaan pääministerinä Richelieu kukistaisi Ranskan sisällä hugenotit ja itsenäiset ruhtinaat sekä ohjaisi Ranskan suursotaan Habsburgeja vastaan Ruotsi liittolaisenaan.  

 

Tukholman valtaneuvostoa puhututtivat vuonna 1624 eniten Puolan kanssa solmittu aselepo ja kuningas Kustaa II Aadolfin tapaaminen Tanskan kollegansa Kristian IV:n kanssa. Ruotsi oli laajentanut valtapiiriään Puola-liettuan kustannuksella valtaamalla Riikan vuonna 1621, ja valtakuntien välinen raja oli siirtynyt nykyisestä Etelä-Virosta Väinäjoelle. Kreivi Franz Khevenhüllerin kronikka Annales Ferdinandei kirjasi muistiin Puolan kuningas Sigismund III:n päätöksen solmia vuoden pituinen aselepo ja kieltää niin maan kuin merenkin kautta tehtävät hyökkäykset ”Ruotsin kuningaskuntaan ja Suomen suurherttuakuntaan.” Syyt puolalaisten sotaväsymykseen olivat painavat. Ruotsalaiset hävittivät tietoisesti ”tulella ja miekalla” Liivinmaata ja Kuurinmaata, tehden Sigismundin alamaisten ja vasallien elämästä sietämätöntä. Toinen suuri vaikeus oli merellä, missä ruotsalaisilla sotalaivoilla oli lukumääräinen ylivoima ja missä Tanskan kuningas Kristian IV esti joukkojen ja aseiden kuljetukset Öresundin lävitse Puola-Liettuan avuksi.

 

Se, ettei asetarvikkeita saanut kuljettaa Öresundin lävitse, oli yksi kiistakapula Ruotsin ja Tanskan välisessä kiistassa, joka uhkasi eskaloitua sodaksi keväällä ja kesällä 1624. Kustaa II Aadolf oli esittänyt Tanskalle joukon raskaita vaatimuksia, joita kummankin valtakunnan komissaarit kävivät lävitse Sjöredin rajaneuvotteluissa kesäkuussa 1624. ”Se, ettei Hänen Kuninkaalliselta Majesteetiltaan kielletä ampumatarvikkeiden kuljetusta Öresundin kautta, on asia, josta komissaarit eivät voi joustaa”, Kustaa II Aadolf ohjeisti neuvottelijoitaan. Toinen suuri vaatimus oli Ruotsin Öresundissa nauttiman tullivapauden laajentaminen koskemaan Räävelin eli nykyisen Tallinnan kaupunkia. Muita ärsytyskohtia olivat ne, että Tanskan hallitsemalla Saarenmaalla otettiin vastaan ”eestiläisen ritariston” maaorjuutta pakenevia talonpoikia ja että arktisessa pohjoisessa tanskalaiset keräsivät veroja saamelaisilta, jotka Kustaa II Aadolfin tulkinnan mukaan olivat hänen alamaisiaan. Neuvottelujen taustalla painosti kasvava sodan uhka, kun sekä ruotsalaiset että tanskalaiset värväsivät ja mobilisoivat joukkoja. Sodan sumusta kertoo Kristian IV:n ylimielinen Ruotsin laivaston vähättely. Ruotsilla oli vain vähän laivoja, ja niitäkin vaivasi miehistöjen parissa riehunut rutto, kuningas kertoili kirjeissään valtaneuvoston jäsenille. Kristian IV oli kuulemma jutellut ”rostockilaisen miehen kanssa”, jonka mukaan koko Itämerellä ei ollut ainoatakaan ruotsalaista laivaa. Tämä johtui pitkälti siitä, että toisin kuin Kristian IV tiesi, Kustaa II Aadolf oli koonnut Älvsnabbenin luokse Tukholman eteläpuoliseen saaristoon kokonaisen hyökkäyslaivaston. Vain Sjörediin kokoontuneet rajakomissaarit, jotka olivat Ruotsin ja Tanskan valtaneuvostoaristokratioiden eivätkä kuninkaiden johdatuksessa, onnistuivat realismillaan välttämään kruununpäiden sumuisten uhitteluiden eskaloitumisen uudeksi Kalmarin sodaksi (1611–1613).

 

Vuosi 1624 oli merkkipaalu kolmikymmenvuotisen sodan historiassa tavalla, jota kukaan aikalainen ei vielä tuolloin kyennyt ymmärtämään. Sodan vuonna 1648 päättäneen Westfalenin rauhan tärkein sisältö oli se, että pitkän sodan aikana omistajuutta vaihtanut kirkollinen omaisuus piti valaa johonkin järkkymättömään muottiin, jota ei enää tulevaisuudessa voisi muuttaa. Augsburgin uskonrauhassa oli vuonna 1555 sovittu siitä, että protestanttisten ruhtinaiden siihen saakka maallistamat kirkkoläänitykset saisivat jäädä heidän käsiinsä. Päätöksestä vallitsi kuitenkin ristiriita, sillä katolisten säätyjen mielestä kirkkoläänitykset olisi jäädytetty niille sijoilleen, kun taas protestantit katsoivat sopimuksen sallivan heille uusien kirkkoläänitysten hankkimisen. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana voitokkaat Habsburgit ja Saksan katoliset säädyt ottivat protestanteilta haltuunsa lukuisia läänityksiä, joita protestantit olivat maallistaneet Augsburgin rauhaa seuranneiden vuosikymmenten aikana katoliselta kirkolta. Näiden palautusten laillisuus perusteltiin vuoden 1629 restituutioediktillä, jolla oli pelkkä keisarillisen julistusoikeuden kyseenalainen voima. Sodan loppuvaiheessa restituutio vaihtoi suuntaa, kun esimerkiksi Hessen-Kasselin protestanttinen maakreivikunta otti haltuunsa katolisia pappiloita ja luostarimaita. Westafalenissa tämä sotkuinen tilanne piti jäädyttää johonkin tiettyyn ajankohtaan, ja neuvottelupöydässä vuosi 1624 osoittautui kaikille osapuolille hyväksyttäväksi ”normatiiviseksi” vuodeksi. Tapahtumaköyhästä vuodesta 1624 tuli siten koko kolmikymmenvuotisen sodan kulminaatiokohta – tulevaisuuden toteutuma, jota kukaan ei olisi pystynyt ennakoimaan neljäsataa vuotta sitten.

 

Se, osoittautuuko vuosi 2024 vastaavanlaiseksi kulminaatiopisteeksi jossain tulevassa konfliktikehityksessä, on asia, jota voimme vain arvailla.

 

 

 

 

 

 

 

 

M. Avenel, toim. (1856). 2. Lettres, instructions diplomatiques et papiers d’état du Cardinal de Richelieu: 1624–1627. Pariisi: Imprimerie Impériale. 

C. F. Bricka & J. A. Fridericia. (1887–1889). 1. Kong Christian den Fjerdes egenhændige breve: 1589–1625. Kööpenhamina: Rudolph Klein.

Herman Hugo. (1627). The Siege of Breda. Translated into English by C. H. G. Köln: Henry Cage.

Historicae Relationis Semestralis Continuatio: Jacobi Franci historische Beschreibung aller gedenckwürdige Historien so sich hin und wider in Europa, Hohe- und Nider Teutschlandt auch in Frankreich, Schott- und Engelandt, Hipanien, Hungarn, Polen, Siebenbürgen, Wallachen, Moldaw, Türcken, ie. von jüngstverwichener Franckfurter Ostermeβ, biβ auff gegenwertige Herbstmeβ dieses 1624. Jahrs verlauffen, und zugerragen haben. (1624). Frankfurt am Main: Mich. Gasp. Lundorpium Historiographum.

Franz Khevenhüller. (1724). 10. Annales Ferdinandei. Leipzig: M. G. Weidmann.

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: K. Gustaf II Adolfs bref och instruktioner. (1888). 2:1. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

Westfälischer Friede – Vertrag von Osnabrück. Westfälischer Friede – Vertrag von Osnabrück – Wikisource.

Lützenin jälkeen: Wallensteinin vetäytyminen

 

Kun kenraali Torsten Stålhandsken hakkapeliitat marraskuun 6. päivän iltana löysivät taistelussa kaatuneen Kustaa II Aadolfin ruumiin ja nostivat sen ruutinassakoista tyhjennettyjen vankkurien kyytiin, Saksan sotahistorian siihen asti verisin taistelu Lützenin kentällä Saksin vaaliruhtinaskunnassa oli jo päättymässä. Noin 12 000 kuolonuhria vaatineen taistelun viimeinen keskipiste oli ollut tuulimyllykukkula, jonka eteen keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein oli keskittänyt suurimman osan tykeistään ja jalkaväestään. Illan laskeutuessa Wallenstein, joka ei tiennyt päävastustajansa, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfin kaatumisesta, piti omaa tilannettaan vaarallisena. Vaikka ruotsalaiset olivat menettäneet taistelussa kolme kokonaista eliittiprikaatia, he olivat koonneet voimansa ja aloittaneet alkuillasta hyökkäyksen tuulimyllykukkulaa vastaan. Wallenstein itse oli ollut vähällä joutua ruotsalaisten puolella taistelleen saksalaisen ratsusotilaan surmaamaksi. Keisarillisen jalkaväen tappiot olivat raskaat, minkä lisäksi keisarillinen ratsuväki oli suoranaisessa sekasorron tilassa. Eräs rakuunarykmentti oli jo ehtinyt paeta taistelukentältä ja keskittyi nyt keisarillisen armeijan oman kuormaston ryöstämiseen. Wallensteinin luottokenraali Gottfried von Pappenheim oli saanut surmansa ruotsalaisesta luodista, ja Pappenheimin oman jalkaväen vahvistukset olivat saapumassa taistelukentälle vasta hämärän laskeuduttua, liian myöhään, jotta niistä olisi ollut mitään apua ruotsalaisia vastaan. Iltakahdeksalta Wallenstein joutui tekemään suuren päätöksen ja antoi armeijalleen vetäytymiskäskyn.[1] Italialaisen aikalaistodistaja Giuseppe Diodatin mukaan keisarillinen armeija vetäytyi ”hyvässä järjestyksessä” kohti läheistä Leipzigin kaupunkia.[2] Sieltä armeija vetäytyi edelleen etelään kohti Böömiä ja Habsburg–keisari Ferdinand II:n perintömaita.

 

Perinteinen historiografia on usein tarkastellut Lützenin taistelua ja sen jälkinäytöstä ruotsalaisesta näkökulmasta. Valinta on ollut luonteva, sillä Kustaa II Aadolfin kuolema taistelussa oli käännekohta paitsi kolmikymmenvuotisen sodan niin myös Ruotsin ja koko Euroopan historiassa. Tällöin on kuitenkin unohtunut, että Wallensteinin vetäytymispäätöksellä on ollut oma sotahistoriansa omien pitkäaikaisena ja ratkaisevine seurauksineen. Myös se historia on selvittämisen arvoista.

 

Saksin eteläisten rajaseutujen lävitse marssi armeija, joka ei näyttänyt siltä, että se olisi palaamassa voitokkaasta taistelusta. Wallenstein epäilemättä koki käyneensä ruotsalaisia vastaan jotenkuten onnistuneen puolustustaistelun, jonka seurauksena hänen armeijansa oli kyennyt vetäytymään läheisen Leipzigin kaupungin muurien suojiin. Kaupunki oli kuitenkin liian ahdas toimiakseen keisarillisen armeijan linnoituksena, ja sotilaiden suuri lukumäärä täytti kaupunkilaisten talot sekä tukki kaikki kadut ja kujatkin. Kaikki Wallensteinin sotilaat eivät kuitenkaan palanneet Lützenin tappotantereelta, sillä keisarilliset olivat jättäneet taistelukentälle ainakin 3 000 kaatunutta. Monet Leipzigiin pakkautuneesta 17 000 eloonjääneestä sotilaasta olivat haavoittuneita, ja aivan kaikki olivat taistelun ja marssimisen läpeensä uuvuttamia. Wallensteinin armeija ei enää ollut taistelukykyinen.

 

Wallensteinin armeija ei viipynyt Leipzigissä vuorokautta pidempään, vaan vetäytyi kaupungista jo marraskuun 8. päivän aamuna. Keisarillinen kenraali Heinrich Holk, jonka oma toiminta Saksiin suuntautuneen sotaretken oli ollut kaikkea muuta kuin inhimillistä ja kohtuullista, vetosi nyt Leipzigin porvarien kristillisyyteen, jotta nämä huolehtisivat sadoista vaikeasti haavoittuneista sotilaista, jotka keisarilliset jättivät vetäytyessään jälkeensä.[3] Jo saman päivän aikana Sachsen-Weimarin herttua Bernhardin johtamat ruotsalaiset ratsujoukot tunkeutuivat kaupunkiin. Aikalaiskronikka Theatrum Europaeumin mukaan herttua Bernhardin sotilaat surmasivat Leipzigissä jopa satoja keisarillisia puolustajia; on hyvin mahdollista, että osa ruotsalaisten surmaamista keisarillisista oli kaupunkiin jätettyjä haavoittuneita.[4]

 

Vetäytyvät keisarilliset hävittivät järjestelmällisesti Saksia polttaen kyliä ja varastaen karjaa. Christian Lehmannin aikalaiskronikka kuvasi, kuinka paikalliset talonpojat nousivat vastarintaan ja ryhtyivät vainoamaan vetäytyviä keisarillisia näiden jokaisella askeleella. Talonpojat pelasivat varman päälle ja hävittivät perääntyvien keisarillisten skanssit ja kenttälinnoitteet sillä tarkoituksella, etteivät keisarilliset sotilaat enää tulevaisuudessa käyttäisi niitä tukikohtina talonpoikia vastaan suunnattujen ryöstöretkien järjestämisessä.[5] Talonpojat eivät lyöneet kuoliaiksi aivan kaikkia kiinni ottamiaan keisarillisia sotilaita, vaan ottivat osan vangiksi. Kuulustelemalla vankejaan talonpojat pyrkivät selvittämään, mitä tarvikkeita keisarillisten kenttälinnoitteisiin oli varastoitu ja minne sotilaat olivat mahdollisesti kätkeneet talonpojilta ryöstämänsä saaliin.[6]

 

Talonpoikien aivan erityisen huomion kohteena olivat Wallensteinin ja Holkin armeijoita seuranneet kaupustelijat (”Marquetendern”), jotka pyrkivät nyt kiireesti pakoon keisarillisten jäljelle olevista saksilaisista tukikohdista. Pian Lützenin taistelun jälkeen Chemnitzistä ja Freybergistä lähti liikkeelle 20–30 vaunun suuruinen kaupustelijoiden saattue, joka suuntasi kohti Annabergiä ja Böömin rajaa. Puolisotilaalliset talonpoikaisjoukot kuitenkin motittivat kaupustelijat Annabergiin. Kaupungin porvarit, jotka eivät tahtoneet tehdä Annabergistä hyökkäyksen kohdetta, onnistuivat rauhoittamaan talonpojat ja suostuttelivat nämä päästämään kaupustelijoiden saattueen jatkamaan matkaansa kohti Böömiä. Saattueen poistuessa kaupungista paikalle pyrähti äkisti joukko ruotsalaisia ratsusotilaita, jotka ryöstivät vankkurit ja raahasivat kaupustelijat vankeina takaisin Chemnitziin, joka oli ehtinyt päätyä ruotsalaisten hallintaan. ”Talonpojat eivät saaneet siitä [saaliista] itselleen mitään”, Christian Lehmann totesi.[7]

 

Kaupustelijat vankkureineen olivat vuonna 1632 vakiintunut osa sodankäynnin maisemaa. Noin tuhannen miehen vahvuista rykmenttiä saattoi erään arvion mukaan seurata marssilla jopa kolme kertaa suurempi kuormasto (Tross).[8] Sotilaiden vaimot ja lapset muodostivat suurimman osan kuormaston väkimäärästä, mutta heidän lisäkseen kuormaston mukana kulki kirjava joukko leiriprostituoituja, pyykkäreitä, keittäjiä, käsityöläisiä, alihankkijoita ja kauppiaita. Pienkauppiailla ja tavarainhankkijoilla oli keskeinen rooli aikakauden sodankäynnissä. He ostivat tai vaihtoivat armeijan kulkureitin varrelta elintarvikkeita, vaatteita, käyttötavaroita ja jopa aseita ja kuljettivat ne itse armeijan kuormastoon. Tällä tavoin he kattoivat elintarpeiden hankkimisen ja kuljettamisen alkukustannukset itse ja mahdollistivat taloudellisesti niiden tarjoamisen sotilaille. Kaupustelijat eivät myöskään ainoastaan myyneet vaan myös ostivat. Kun sotilaat saivat käsiinsä ryöstösaalista, heillä oli tyypillisesti kiire vaihtaa se joko rahaksi, elintarvikkeiksi tai kulutustavaroiksi. Tällöin kaupustelijat astuivat esiin eräänlaisina ”luukuttajina”, jotka ostivat ryöstetyt arvoesineet pois sotilaiden käsistä. Käytännössä välikädet tekivät voittoa ostamalla halvalla ja myymällä kalliilla.[9]

 

Kaupustelijoiden saattue selvisi Annabergin liepeillä vaanivien talonpoikaississien kynsistä, mutta heitä seurannut kulkue ei ollut yhtä onnekas. Wallenstein oli jättänyt Leipzigiin Pleissenburgin linnaketta puolustaneen varuskunnan, joka antautui ruotsalaisille piirityksen jälkeen 2. joulukuuta. Kunniallisten antautumisehtojen mukaan ruotsalaiset ja heidän saksilaiset liittolaisensa sallivat linnan varusväelle eli sotilaille, heidän vaimoilleen ja lapsilleen vapaan pääsyn pois Leipzigistä ja turvatun matkan Böömin rajalle. Saksilaisen ratsukomppanian saattama keisarillisten sotilaiden ja siviilien saattue matkasi Marienbergin kautta Annabergiin. Poistuttuaan Annabergistä joulukuun 16. päivä saattue saapui Prenitzerin solaan, missä se joutui saksilaisine saattajineen noin kolmensadan musketeilla aseistautuneeen talonpojan järjestämään väijytykseen. Talonpojat surmasivat osan saksilaisista sotilaista ja ottivat osan vangiksi. Nämä vangitut sotilaat saatettiin myöhemmin takaisin Annabergiin. Keisarilliset sotilaat ja heidän perheensä eivät saaneet yhtä hyvää kohtelua. Useimmat sotilaista ja siviileistä lyötiin kuoliaiksi, ja heidän alastomiksi riisutut ruumiinsa jätettiin tien varteen. Osa saattueen jäsenistä onnistui pelastautumaan Annabergiin, toisia sotilaita ja heidän vaimojaan jahdattiin pitkin metsiä, joissa he yrittivät piileskellä vainoojiaan. Eräät lapsista pakenivat tai piilotettiin läheiseen kylään, mistä Annabergin porvarit myöhemmin hakivat heidät turvaan. Christian Lehmannin kronikassa synkästä episodista käytettiin nimitystä ”vaimojen taistelu” (Weiber-Schlacht).[10]

 

Vallattuaan Leipzigin Dodo von Kniphausenin johtama ruotsalaissaksilainen armeija, yhteisvahvuudeltaan noin 5 000 miestä, jatkoi matkaansa kohti Chemnitziä. Chemnitz ei ollut vahvasti puolustettu, ja sen keisarillinen varuskunta antautui marraskuun 21. päivä lyhyen tykistöpommituksen jälkeen. Antautumisehtojen mukaisesti varuskunnan puolustajat saivat poistua tavaroineen kohti Freybergiä, mutta ilman mitään uhmakkaita eleitä, kuten sytytettyjä musketinlunttuja tai rummun päristyksiä. Kroaatit, joita ruotsalaiset ja saksilaiset pitivät rosvoina (”Landräuber”) eivätkä sotilaina, eivät päässeet lähtemään, vaan jäivät ruotsalaisten sotavangeiksi.[11] Ruotsalaisten tappiot jäivät Chemnitzin valtauksen yhteydessä vähäisiksi, mutta haavoittuneisiin lukeutui Kustaa Aadolfin avioton poika Gustaf Gustafsson. Kuninkaan kuusitoistavuotias poika oli ollut opiskelijana Wittembergissä, missä hänet saavutti tieto Kustaa Aadolfin kaatumisesta. Suru-uutisen kiihdyttämä Gustafsson oli ottanut komentoonsa neljäntoista ratsukon vahvuisen joukkueen ja kiitänyt kohti Chemnitziä, jonka piirityksen yhteydessä musketinkuula osui häntä hartioihin.[12] Mitä ilmeisimmin kyseessä oli pelkkä lihashaava, sillä osuma ei estänyt nuorta Gustafssonia hylkäämästä seuraavana vuonna yliopisto-opintojaan ja siirtymästä armeijan vakinaiseen palvelukseen. Seuraavalla vuosikymmenellä Gustaf Gustafsson nousi Tukholman valtaneuvoston jäseneksi, ja vuonna 1647 hänen sisarpuolensa kuningatar Kristiina läänitti Gustafssonille Vaasaporin kreivikunnan (Laitilan ja Uudenkirkon pitäjät).

 

Läheisen Zwickaun keisarillinen komentaja Ernst von Suys päätti puolustaa kaupunkia ruotsalaisia ja saksilaisia vastaan. Keisarilliset polttivat puolustusvalmisteluna Zwickaun esikaupungin, ja rakensivat portin eteen ja kaupungin kirkon ympärille kenttälinnoitteita. Joulukuun 10. päivä Kniphausenin komentama ruotsalaisarmeija ilmaantui Zwickaun ulkopuolelle. Ruotsalaisten piirittäjien tykkituli sytytti kaupungissa useita tulipaloja, ja eräs liekkeihin leimahtanut rakennus oli kaupungin viljavarasto. Vaikka Suysillä oli komennossaan kunnioitettavan suuruinen varuskunta, yli 1 000 jalkamiestä ja 800 ratsusotilasta, ruotsalaisten tautoton tykistöpommitus ja elintarpeiden hupeneminen eivät jättäneet hänelle muuta vaihtoehtoa kuin neuvotella antautumisesta. Jälleen kerran puolustajat päästettiin kuormastoineen pois piiritetystä kaupungista, ja joulukuun 27. päivä Suys johti varuskuntansa etelään kohti Böömiä. Heinrich Holkilla oli ollut Böömin rajan puolella 7 000 miehen vahvuinen sotajoukko valmiina auttamaan Zwickaun puolustajia, mutta Holkin yritys piirityksen murtamiseksi tyrehtyi pelkäksi päämäärättömäksi kahakoinniksi ruotsalaisten kanssa sekä kurittomien kroaattien harjoittamaksi talonpoikien terrorisoimiseksi. Christian Lehmann joutui kuvaamaan aikalaiskronikassaan, kuinka Holkin kroaatit sitoivat naisia ja tyttöjä liekoihin ja kuljettivat heidät leireihinsä raiskattaviksi. Tätä kunniallisempaan vetäytymistaisteluun eivät Wallensteinin armeijan rippeet kyenneet.[13]

 

Saavuttuaan Prahaan Wallenstein linnoittautui Malá Stranan palatsiinsa, mistä käsin hän lähetti ohjeita ja käskyjä alaisilleen. Ensimmäisiin tekoihin lukeutui kenraali Matthias Gallakselle osoitettu ohje olla majoittamatta keisarillisia joukkoja Wallensteinin itsensä hallitsemaan Friedlandin herttuakuntaan ja etsiä sotilaille jokin toinen majoituspaikka.[14] Osa joukoista majoitettiin keisarin omille perintömaille, joiden paikalliset säädyt joutuivat osallistumaan joukkojen ylläpitoon erilaisten kontribuutioiden muodossa. Wallenstein ei informoinut keisaria tästä järjestelystä suoraan, vaan tieto kulki hoviherra Gerhard von Questenbergin kautta. Keisarille ei jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa kuin esittää Wallensteinille virallinen suostumuksensa järjestelyyn.[15] Niitä joukkoja, jotka oli talvimajoitettu muille läänityksille, kuten vaikkapa Tetschinin (nykyinen Děčín) paronikuntaan, tuli valvoa kurittomuuden ja ryöstelyiden varalta, ja sotilaskuria rikkovia oli tarvittaessa rangaistava hirttopuulla.[16] Samalla Wallenstein myös kehotti Gallasta kasvattamaan joukkojensa kokoa joko värväystoiminnalla tai millä tahansa muulla keinolla.[17]

 

Johann von Aldringenille lähetetty kirje kertoo kaikkein tehokkaimmasta tavasta kasvattaa armeijan kokoa. Wallenstein lupasi Aldringenille lähettävänsä tälle 60 patenttia jalkaväen ja 40 patenttia ratsumiesten värväämiseksi.[18] Nämä patentit, jotka Wallenstein oli julkaissut omissa nimissään eikä keisarin auktoriteetilla, antoivat Aldringenille mahdollisuuden muodostaa uusia rykmenttejä jättämällä yksittäisten komppanioiden värväämisen sotilasurakoitsijoille. Patentoidut sotilasurakoitsijat värväsivät ja varustivat komppaniat omalla kustannuksellaan ja omalla riskillään vastineeksi Wallensteinin lupauksesta myöhemmin korvata sotilasurakoitsijoiden menot tavalla tai toisella. Käytännössä komppanioita ja rykmenttejä yksityisinä sotilasurakoitsijoina hallinnoineet everstit ja kapteenit hankkivat kompensaationsa keräämällä keisarikunnan asukkailta erilaisia veroja, kontribuutioita ja kiristysrahoja omaksi hyödykseen. Alkupääomansa sotilasurakoitsijat omasivat joko itse, erityisesti silloin, kun sotilasurakoitsijat kuuluivat maata omistavaan aatelisluokkaan, tai sitten he lainasivat rahat yksityisiltä pääomamarkkinoilta. Jos työnantajan (esimerkiksi Wallensteinin) lupaama kompensaatio viivästyi, sotilasurakoitsijat joutuivat turvautumaan entistä enemmän joko velkarahaan tai siviiliväestöltä kiristettäviin kontribuutioihin. Tällöin sota ei niinkään maksanut kuin ruokkinut itse itseään.[19]

 

Wallenstein ei harjoittanut sotilaallista aliurakointia ainoastaan värväystoiminnan saralla, vaan ulkoisti myös armeijan varustamista ja huoltoa. Aegidi Fuchsen von Reinberg, Pardubitzin (nykyinen Pardubice) läänin vouti, sekä hänen kumppaninsa Lorenz de Nicola ja Vincenz Wiefinger saivat Wallensteinilta maaliskuussa toimeksiannon 1 500 hevosen hankkimisesta armeijan kenttätykistön kuormajuhdiksi. Wallenstein lupasi kompensoida aliurakoitsijoita kolmellakymmenellä floriinilla jokaisesta ostetusta hevosesta, minkä jälkeen hän lupasi vielä kuukausittain kymmenen floriinia jokaisen vahvuudessa olevan kuormajuhdan ylläpitämiseksi. Hevosten lisäksi Reinbergin ja hänen kumppaniensa tuli hankkia tarpeellinen määrä satuloita, valjaita, harjoja ja muita hevosten hoitoon tarvittavia tarvikkeita. Näistä tavaroista maksettiin 6 000 floriinin suuruinen ennakko, ja loput 30 000 floriinia Wallenstein lupasi maksaa aliurakoitsijoille kesän aikana. Sopimuksen mukaan hevosten ja tarvikkeiden tuli olla armeijan käytössä heti toukokuun alussa.[20]

 

Vaikka Wallensteinin omaa Friedlandin läänitystä ei ollut tarkoitettu armeijan majoituspaikaksi, tuli herttuakunnan tehdä osansa yhteisten sotaponnistusten hyväksi muilla tavoin: Friedlandissa oli valmistettu armeijan tarpeisiin 7 000 takkia ja muuta päällysvaatetta, jotka Wallenstein määräsi jaettaviksi sotilaille seitsemän floriinin suuruista kappalehintaa vastaan. Vaatteiden jakamisesta ja niistä vastaanotetuista maksuista vastasivat erityiset komissaarit, joiden vastuulla oli kerätä kaikista maksutapahtumista kuitit. Jaettujen vaatteiden ja niistä kerättyjen rahojen tuli vastata toisiaan. Näitä tai muita transaktioita ei hoidettu miten vain paikan päällä, vaan kaiken sotilaallisen rahaliikenteen tuli kulkea keisarillisen sotakassan (Feldt-Kriegscassa) ja sen kenttäkassamestareiden (Kriegszahlmeisteren) kautta.[21]

 

Kaikkein polttelevin Wallensteinin käsissä oleva asia oli Lützenin taistelussa esiintynyt karkuruus ja käskyjen täyttämättä jättäminen. Talvimajoituksen aikana armeijan rivit oli pakko ampua suoriksi, mikäli Wallensten mieli vakavasti haastaa ruotsalaiset kampanjakauden alkaessa keväällä. Lützenissä osoitetun karkuruuden luonne ei ollut se, että muutama hätääntynyt nihti oli siellä täällä heittänyt muskettinsa ojaan ja pötkinyt vihollista karkuun. Ongelman vakavuus johtui siitä, että kokonaiset yksiköt olivat kääntäneet selkänsä viholliselle, osa esimiestensä käskystä tai näiden esimerkkiä seuraten. Tammikuun 11. päivä Wallenstein antoi käskyn aloittaa sotaoikeuden tutkinta niitä upseereita ja sotilaita vastaan, jotka olivat jättäneet paikkansa taistelussa ”ja pelastaneet itsensä häpeällisellä pakenemisella.”[22]

 

Sotaoikeus kokoontui 14. helmikuuta Liechtensteinin palatsissa Prahan ”pienessä kaupungissa” (Malá Strana), aivan Wallensteinin oman palatsin liepeillä. Eversti Nikolas von Hagenia, Kultaisen taljan ritarikunnan ritaria, syytettiin pakenemisesta ja väriensä eli lippujensa hylkäämisestä. Eversti Albrecht von Hoffkirchenin rikoksena oli, ettei hän ollut totellut Wallenstenilta saamiaan käskyjä, mikä oli aiheuttanut keisarilliselle armeijalle sekasortoa ja vahinkoa. Italialaista kreivi Luigi Brogliaa syytettiin siitä, että hän oli väittänyt kenraali Gottfried von Pappenheimin lähestyville apujoukoille keisarillisen armeijan jo hävinneen taistelun. Erästä toista kapteenia syytettiin keisarillisten oman kuormaston ryöstämisestä. Wallenstein oli ennen oikeudenkäyntiä antanut pidättää myös eversti Lothar von Bönninghausenin, mutta hän ei joutunut oikeuden eteen vaan vapautettiin syytteistä. Eversti Lothar von Bönninghausenin sijasta kuolemaantuomittujen listalle joutui hänen rykmenttinsä luutnantti Heinrich Fabian. Kaikki 23 syytettyä saivat kuolemantuomion.

 

Valtaosa tuomituista teloitettiin mestaamalla; kolmea luutnanttia ei kuitenkaan pidetty näin kunniakkaan kuoleman arvoisena, vaan heidät hirtettiin. Nuorin tuomituista oli luutnantti Wobersbau, jonka kuolinpäivä oli myös hänen kahdeskymmenes syntymäpäivänsä. Vanhin Prahan raatihuoneen aukiolla teloitetuista oli tykistön kapteeni Andreas Tadner, joka oli jopa 72–vuotiasta Hagenia vanhempi. Ennen Hagenin teloittamista eräs Kultaisen taljan ritarikunnan edustaja riisti Hagenilta tämän kaulassa roikkuneen kultaisen ristin sanoen: ”Et ole enää tämän ritarikunnan jäsenyyden arvoinen.” Hagen ei vastannut tähän mitään, vaan kallisti sen sijaan hattunsa halveksunnan eleenä.[23] Pyöveli työskenteli ripeästi ja tehokkaasti: Hagenin ja muiden tuomittujen päät irtosivat vaivatta heidän vartaloistaan. Vain erään kroaattien joukoissa palvelleen kreikkalaisen kohdalla mestaaminen epäonnistui. Pyöveli löi miekallaan liian korkealla, jolloin sen terä osui kallon juureen ja katkesi. Tuolloin vieressä seissyt hirttäjä vetäisi huotrasta oman miekkansa ja sivalsi kreikkalaisen pään irti yhdellä voimakkaalla iskulla.[24]

 

Prahan torilla viuhunut mestaajan miekka oli saanut ylimääräistä työntövoimaa Wallensteinilta, joka oli kategorisesti kieltäytynyt armahtamasta nuorta Wobersbauta tai ketään muitakaan tuomituista. Wallenstein oli aina ollut vaativa ja anteeksiantamaton esimies, mutta vuoden 1632 jälkeen hänen synkeä koleerisuutensa oli pahentunut entisestään. Historioitsija Golo Mannin mukaan Wallensteinin terveydentila alkoi merkittävästi heiketä Lützenin taistelua seuranneina kuukausina. Mann diagnosoi kirjoittamansa elämäkerran päähenkilössä ”melankolian”, joka oli 1600-luvulla eräänlainen yläkäsite monenlaisille psyykkisille vaivoille, mutta ehkä eniten kuitenkin masennuksen eri ilmentymille.[25] Modernein termein voisi sanoa, että Wallenstein kärsi akuutista työuupumuksesta. Henkistä kuormaa ei myöskään keventänyt heikkenevä fyysisen kunto. Viisikymmentävuotias Wallenstein näytti riutuneelta: hän oli olemukseltaan entistä laihempi, hänen kasvoillaan oli keltaisenvihreä väritys ja hänen silmiään ympäröi levoton mustuus. Lützenissä Wallenstein oli vielä pysynyt ratsun selässä, mutta nyt häntä kuljetettiin vaunuilla tai kantotuoleissa silloin harvoin, kun hän ylipäätään kykeni poistumaan Malá Stranan palatsistaan. Kihti, joka oli todellinen kansantauti varhaismodernin Euroopan väestön parissa, vaivasi Wallensteinia väkivaltaisina puuskina, joiden aikana hänen kouristuneet sormensa eivät kyenneet kirjoittamaan paperille kirjaintakaan. Aikalaiset ja myöhemmät historioitsijat ovat diagnosoineet Wallensteinissa lisäksi joko syfiliksen, malarian tai tuberkuloosin tai nämä kaikki taudit yhtä aikaa.[26]

 

Malá Stranan palatsissa maannut, kihdin vääristämä ja riutunut koleerikko ei osannut riemuita Ruotsin kuninkaan kuolemasta, sillä hänen todellinen vihollisensa ei koskaan ollut Kustaa Aadolf tai kukaan muukaan. Wallensteinin perivihollinen oli keisarikuntaa hävittänyt sota itse. Wallenstein oli hyötynyt suunnattomasti Böömin alkuperäisen kapinan kukistamisesta; sitä tosiasiaa ei käynyt kiistäminen. Wallenstein oli ollut ensimmäisten hyötyjien joukossa, kun uuden keisari Ferdinand II:n takavarikoimaa böömiläisten kapinallisten maaomaisuuta oli osittain kompensoitu tuomituille kapinallisille takaisin huononnetussa rahassa. Rahan arvon romahtaessa Wallenstein oli ostanut itselleen takavarikoitua maaomaisuutta huononnetulla rahalla eli siis hyvin edulliseen hintaan. Samalla Wallenstein oli myös lainannut keisarille itselleen suunnattoman summan rahaa (3,5 miljoonaa guldenia) tällä samaisella leikkivaluutalla. Wallensteinista tuli kapinan jälkipuinnin mainingeissa böömiläinen suurmaanomistaja sekä keisarin merkittävä velkoja. Koska keisarilla ei ollut keinoja maksaa Wallensteinin lainaamia summia takaisin kelvollisella rahalla, Ferdinand II läänitti Wallensteinille yhä uusia maaomaisuuksia. Muutamassa vuodessa Wallensteinista tuli sekä Friedlandin että Saganin herttua.[27]

 

Kun Böömistä alkanut sota laajeni Saksaan vuoden 1620 jälkeen, Wallenstein näki mahdollisuuden vahvistaa säätyasemaansa sekä varjella hankkimiaan läänityksiä ryhtymällä keisarin sotilasurakoijaksi. Tuossa roolissa Wallenstein sitoutui värväämään ja varustamaan 50 000 miehen suuruisen armeijan keisarilliseen palvelukseen. Keisari kuitenkin halusi Wallensteinin vastaavan armeijan ylläpidosta myös sen kokoamisen jälkeen, mistä syystä Ferdinand II nimitti Wallensteinin uuden keisarillisen armeijan ylipäälliköksi vuonna 1625. Katolisen liigan armeijan kanssa yhteistyötä tehnyt keisarillinen armeija kulki voitosta voittoon, kunnes vuonna 1627 se oli jo edennyt Jyllannin niemimaan kärkeen saakka. Sotilaallisen menestyksen seurauksena keisari läänitti Wallensteinille vielä Itämeren rannikolla sijainneen Mecklenburgin herttuakunnan vuonna 1628. Tuolloin Wallensteinin komentaman armeijan koko oli paisunut jo sataantuhanteen mieheen.[28]

 

Nousukiito ei voinut jatkua loputtomiin, eikä se niin tehnytkään. Wallenstein juuttui piirittämään Stralsundin hansakaupunkia, joka sai sotilaallisia vahvistuksia Ruotsin kuninkaalta. Samaan aikaan Wallenstein sekaantui ruotsalaisten ja puolalaisten väliseen sotaan lähettämällä Hans Georg von Arnimin johtaman armeijan Puola-Liettuan kuningas Sigismund III:n avuksi ruotsalaisia vastaan. Sodan eskalaatio ja keisarillisen armeijan koon paisuminen alkoivat pian rasittaa Wallensteinin kykyä rahoittaa ja ylläpitää komentamiaan joukkoja. Wallenstein turvautui yhä enemmän Saksan protestanttisilta säädyiltä kerättyihin kontribuutioihin armeijansa rahoittamiseksi, ja kun nämäkään resurssit eivät riittäneet, hän alkoi siirtää taakkaa armeijan rahoittamisesta myös katolisten ruhtinaskuntien ja kirkkoläänitysten harteille. Tämä yhtälö muuttui pian mahdottomaksi, sillä omatoimista veronkantoa harjoittaneet sotajoukot eivät osanneet lypsää rahalehmiään vaan pistivät ne lihoiksi. Viimeinen keino hirviömäisen sotilasurakoinnin jatkamiseksi oli rahan lainaaminen, mutta Wallensteinin luottokelpoisuus hänen flaamilaisten ja hampurilaisten lainanantajiensa silmissä lähestulkoon romahti alkuvuodesta 1630. Wallensteinin hovipankkiiri Hans de Witte ei nähnyt taloudellisesta umpikujasta muuta pakokeinoa kuin itsemurhan. Witten hirttäytyessä Prahan kotinsa pihakaivoon elokuussa 1630 Wallensteinin ura keisarin sotilasurakoitsijana ja keisarillisen armeijan ylipäällikkönä oli joka tapauksessa jo katkolla; Regensburgissa kesällä kokoontuneet vaaliruhtinaat olivat onnistuneet taivuttelemaan Ferdinand II:n erottamaan Wallensteinin keisarillisen armeijan ylipäällikkyydestä.[29]

 

Talvella 1632–1633 Wallensteinin toista ylipäällikkyyttä oli kestänyt vuoden verran. Tuona aikana Wallenstein oli koonnut uuden keisarillisen armeijan ja ehtinyt menettää siitä suuren osan Nürnbergin tuloksettomassa piirityksessä sekä Lützenin tappotantereella. Mecklenburgin ruhtinaskunta oli siirtynyt takaisin sen alkuperäisille herttuoille, ja Wallensteinin omat böömiläiset ja sleesialaiset läänitykset olivat nekin kärsineet saksilaisten ja ruotsalaisten miehityksistä. Mitä pitempään sota jatkui, sitä enemmän Wallenstein menetti: omaisuuttaan, läänityksiään, alaisiaan, liittolaisiaan, terveyttään, elinaikaansa. Oli aika yrittää pelastaa se, mitä oli vielä pelastettavissa. Oli aika saada loppu liki viisitoista vuotta riehuneelle suursodalle.

 

Wallensteinin sodankäynti, joka Lützenistä perääntymisen jälkeen perustui yhä enemmän keisarillisilta perintömailta kerättyihin veroihin ja kontribuutioihin, sekä Wallensteinin henkilökohtainen diplomatia Ruotsin sijaishallitusta johtaneen Axel Oxenstiernan edustajien kanssa vuoden 1633 aikana ajoivat keisarillista ylipäällikköä kohti sovittamatonta ristiriitaa keisarin ja hänen liittolaistensa kanssa. Lopullinen välienselvittely keisarin ja Wallensteinin välillä käytiin Egerin kaupungissa helmikuussa 1634. Mutta se on jo toinen tarina.

 

 

 

Kirjallisuutta:

 

Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Olli Bäckström. (2020). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus.

 

Joseph Fiedler. (1864). Diodatis Bericht über die Schlacht bei Lützen. Forschungen durch Deutschen Geschichte 4:1. Göttingen: Dieterischen Buchhandlung.

 

Hermann Hallwich. (1879). 1. Wallenstein’s Ende: Ungedruckte Briefe und Acten. Leipzig: Verlag von Duncker & Humblot.

 

Herbert Langer. (1982). Hortus Bellicus: Der dreissigjährige Krieg. Eine Kulturgeschichte. Gütersloh: Prisma Verlag.

 

Christian Lehmann & Hendrik Heidler, toim. (2013). Die Kriegschronkik. Norderstedt: Books on Demand.

 

Golo Mann. (2016). Wallenstein. Frankfurt am Main: Fischer.

 

David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

 

Theatrum Europaeum. (1646). 2. Frankfurt am Main: Merian.

 

John Theibault. (2014). The Material Conditions of War. Peter Schröder & Olaf Asbach, toim. The Ashgate Research Companion to the Thirty Years’ War. Oxon: Routledge.

 

William Watts. (1633). 5. The Swedish Intelligencer. Lontoo: Nathaniel Bourne and Nicholas Bourne.

---

[1] Olli Bäckström. (2020). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus, 472–473.

[2] Joseph Fiedler. (1864). Diodatis Bericht über die Schlacht bei Lützen. Forschungen durch Deutschen Geschichte 4:1. Göttingen: Dieterischen Buchhandlung, 566.

[3] Theatrum Europaeum. (1646). 2. Frankfurt am Main: Merian, 752.

[4] Mt., 752.

[5] Christian Lehmann & Hendrik Heidler, toim. (2013). Die Kriegschronkik. Norderstedt: Books on Demand, 55.

[6] Mt., 55.

[7] Mt., 56.

[8] Herbert Langer. (1982). Hortus Bellicus: Der dreissigjährige Krieg. Eine Kulturgeschichte. Gütersloh: Prisma Verlag, 96.

[9] David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press, 202–206.

[10] Lehmann & Heidler 2013, 57–58.

[11] Theatrum 1646, 753.

[12] Mt., 754.

[13] Hermann Hallwich. (1879). 1. Wallenstein’s Ende: Ungedruckte Briefe und Acten. Leipzig: Verlag von Duncker & Humblot, 4, 1. tammikuuta 1633, Heinrich Holkin kirje Wallensteinille; Lehmann & Heidler 2013, 61.

[14] Hallwich 1879, 8–9, 3. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje Matthias Gallakselle.

[15] Hallwich 1879, 80, 31. tammikuuta 1633, Ferdinand II:n kirje Wallensteinille.

[16] Hallwich 1879, 38, 11. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje eversti Niklas von Desfoursille.

[17] Hallwich 1879, 21, 7. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje Matthias Gallakselle.

[18] Hallwich 1879, 55, 19. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje Johann von Aldringenille.

[19] John Theibault. (2014). The Material Conditions of War. Peter Schröder & Olaf Asbach, toim. The Ashgate Research Companion to the Thirty Years’ War. Oxon: Routledge, 245–257.

[20] Hallwich 1879, 155–157, 1. maaliskuuta 1633, Wallensteinin sopimus hevosten hankinnasta.

[21] Hallwich 1879, 37–38, 11. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje kenttäkassamestari Falchettille.

[22] Hallwich 1879, 41–42, 11. tammikuuta 1633, Wallensteinin julistus.

[23] Golo Mann Mann. (2016). Wallenstein. Frankfurt am Main: Fischer, 872–873; William Watts. (1633). 5. The Swedish Intelligencer. Lontoo: Nathaniel Bourne and Nicholas Bourne, 2–6.

[24] Watts 1633, 4.

[25] Mann 2016, 867.

[26] Mt., 869–870.

[27] Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 243–245.

[28] Mt., 320–326.

[29] Mt., 468–477.