Elisabeth Lukretia - Teschenin herttuattaren kirjeen näköala kolmikymmenvuotiseen sotaan

 

Historiantutkimus on lähtökohtaisesti induktiivinen tiede, jossa rajallisesta todisteaineistosta vedetään suuria ja joskus sangen yleistäviä argumentteja. Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä epäyhteismitallisemmaksi, hajanaisemmaksi ja puutteellisemmaksi historiallinen todistusaineisto eli jälkipolville säilyneet primäärilähteet käyvät. Niinpä esimerkiksi 1600-luvun historian tutkimuksessa verrattain satunnaisista ja historiantutkimuksen käyttöön tarkoittamatta laadituista lähdemateriaaleista, kuten oikeuspöytäkirjoista tai veroluetteloista, rakennetaan artikkeleita, monografeja, väitöskirjoja tai kokonaisia historiallisia teorioita. Joskus käy niin onnekkaasti, että historioitsija törmää yhteen ainoaan primäärilähteeseen, joka onnistuu avaamaan yhdellä kertaa useita ikkunoita aikakautensa ilmiöihin, tapahtumiin ja rakenteisiin. Niinpä eräs hätkähdyttävän informatiivinen lähdesirpale koko kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) epookin historiaan löytyy yhdestä ainoasta kirjeestä, jonka sleesilaisen Teschenin ruhtinaskunnan (nykyinen Cieszyn Puolassa) herttuatar Elisabeth Lukretia kirjoitti Wieniin keisarilliselle hoville elokuussa 1626, jolloin Böömin säätyjen kapinasta syttynyt eurooppalainen suursota oli jälleen yllättäen palannut kotikonnuilleen.

 

Puolan Piastien muinaisen dynastian jälkeläinen Elisabeth Lukretia hallinnoi vuonna 1626 Teschenin kaupungissa sijainneesta linnastaan käsin pientä herttuakuntaa, jonka hän oli perinyt edellisenä vuonna kuolleelta pikkuveljeltään Friedrich Wilhelmiltä. Elisabeth Lukretia ja hänen veljensä olivat Teschenin herttua Adam Wenceslasin ja Elisabethin, Kuurinmaan herttua Gotthard Kettlerin tyttären, lapsia ja siten syntyään luterilaisia, mutta herttua Adamin käännyttyä katoliseen uskoon vuonna 1609 myös hänen jälkeläisensä vaihtoivat uskontoa. Sitoutumisen Habsburgien katoliseen keskushallintoon kruunasi Elisabeth Lukretian avioliitto keisarillisen valtaneuvos Gundaker von Liechtensteinin kanssa vuonna 1618. Kun Böömin protestanttiset säädyt ryhtyivät kapinaan keisari Matiaksen katolista keskushallintoa vastaan keväällä 1618, Elisabeth Lukretia ja hänen veljensä päätyivät lähtökohtaisesti voittajan puolelle, joka valtasi Böömin, Sleesian ja Määrin takaisin kapinallisilta vuosien 1620–1621 aikana. Katolisten Piastien epäonneksi uuden keisari Ferdinand II:n ja hänen liittolaistensa voitto protestanteista ei ollut lopullinen, sillä kesällä 1626 eurooppalainen suursota palasi Habsburgien ja Piastien keskieurooppalaisille perintömaille Ernst von Mansfeldin ja Sachsen Weimarin herttua Johann Ernstin mukana.

 

Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin päätyminen Teschenin herttuakuntaan Sleesiassa oli osa kolmikymmenvuotisen sodan jaksoa, jota on kutsuttu ”alasaksilaiseksi sodaksi” (1800-luvun saksalainen historioitsija Julius Otto Opel), ”tanskalaiseksi intermezzoksi” (tanskalainen historioitsija E. Ladewig Pedersen vuonna 1988) tai ”keisarisodaksi” (melkein kaikki tanskalaiset historioitsijat viimeisen 150 vuoden ajalta). Tässä sodassa olivat vastakkain keisari Ferdinand II ja pohjoissaksalainen Ala-Saksin valtakunnanpiiri, jota johti ns. piirieverstin roolissa Tanskan kuningas Kristian IV, joka hallitsi merkittäviä läänityksiä myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan puolella. Vuoden 1626 vaihteessa Ala-Saksin valtakunnanpiiriin ilmaantui Mansfeld Englannin, Ranskan ja Alankomaiden apurahoilla värvättyjen palkkasoturiensa kanssa. Kristian IV ei erityisemmin pitänyt Mansfeldista, joka oli ehtinyt hankkia itselleen kyseenalaista mainetta siviilien rääkkääjänä ja holtittomana ryöstelijänä ollessaan Böömin kapinallisten ja heitä johtaneen Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich V:n palveluksessa, mutta Kristian IV näki silti palkkasoturipäällikössä mahdollisuuden laajentaa pohjoisessa Saksassa käytyä sotaa Habsburgien haavoittuvaisille perintömaille Keski-Eurooppaan. Kristianin ja Mansfeldin välillä syntyi siten suunnitelma, jossa alasaksilaiset yhdistäisivät voimansa Transilvanian oikukkaan ruhtinaan Gábor Bethlenin kanssa jossain Sleesian tai Määrin rajaseuduilla. Juuri siellä sijaitsi myös Teschenin ruhtinaskunta.

 

Kun Mansfeldin armeija lähti liikkeelle tukikohdastaan Tangermündessä lähellä Brandenburgin vaaliruhtinaskunnan rajaa, sen vahvuus oli noin 18 000 miestä. Tähän joukkoon lukeutui myös kaksi tanskalaista rykmenttiä, jotka olivat liittyneet armeijaan Sachsen-Weimarin herttua Johann Ernstin komennossa. Mansfeld ja Sachsen-Weimar jakoivat armeijan päällikkyyden keskenään, mikä järjestely ei ollut aikakaudella täysin harvinainen mutta ei toisaalta kovin toimivakaan. Sääty-yhteiskunnassa vallitsi kaikissa olosuhteissa vankkumaton sosiaalinen hierarkia, eikä armeijan komentoketju ollut tästä säännöstä mikään poikkeus. Johann Ernst kuului Wettenien muinaiseen mahtisukuun, jonka juuret ulottuivat sydänkeskiajalle saakka. Mansfeld puolestaan oli Luxemburgin kuvernööri Peter Ernst von Mansfeldin avioton poika, jonka kreivin arvonimi oli käytännössä tyhjä ja merkityksetön; se oli titteli, jonka Savoijin herttua Carlo Emanuele oli myöntänyt Mansfeldille vuonna 1617 eräänlaiseksi lohdutuskorvaukseksi hänen palkkarästeistään. Mitään konkreettista läänitystä ei arvonimen mukana seurannut. Sosiaaliset erot ja sotilaalliset erimielisyydet aiheuttivat Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin välille niin paljon kitkaa, että armeijan saapuessa Sleesiaan heinäkuun lopulla kenraalit eivät juuri kommunikoineet muuten kuin tanskalaisten sotakomissaarien Joachim Mitzlaffin ja Adrian Balthasar von Flodorfin välityksellä.

 

Elokuun alussa Mansfeld ja Sachsen-Weimar taistelivat tiensä Oder-joen ylitse Oppelnin (nykyinen Opole Puolassa) kohdalla. Mitzlaffin ja Flodorfin välityksellä Mansfeld ja Sachsen-Weimar sopivat suunnitelmasta, jonka mukaan he etenisivät etelään kohti Määrin rajaa ja Troppauta (nykyinen Opava Tšekissä) vallaten matkan varrella sijaitsevia kaupunkeja, kuten Ratiborin (nykyinen Racibórz Puolassa) ja Oderbergin (nykyinen Bohumín Tšekissä). Mansfeld muutti kuitenkin kesken marssin mieltään ja ilmoitti suuntaavansa Tescheniin, minne hän aikoi jäädä odottamaan Gabórin ja hänen armeijansa saapumista.

 

Elisabeth Lukretian kirje keisarilliselle kanslialle, 19. elokuuta 1626 (Acta Publica 1626–1627):

 

Tämän kuun 12. iltapäivä kreivi Mansfeld saapui odottamatta jalkaväestä, ratsumiehistä ja tykistöstä koostuvan armeijansa voimin hänen [Elisabeth Lukretian] residenssiin Teschenissä ja vaati sieltä majoitusta. Näkemättä mitään keinoa sotilaalliseen vastarintaan ja vailla toivoa apuvoimien saapumisesta, herttuatar lähetti sanasaattajia pyytämään häntä säästämään ruhtinaskuntansa, joka oli jo niin monta kertaa turmeltu; hän sai kuitenkin vastauksena, ettei hän [Mansfeld] ollut saapunut vihollisena vaan ystävänä ja oli vain läpikulkumatkalla. Hänen alaisensa eivät vahingoittaisi muita kuin niitä, jotka olivat menneet niiden hänen vihollistensa puolelle, joita hän oli ankarasti rankaissut, mutta kaikki muut olisivat häneltä turvassa.

 

Puheillaan ystävistä ja vihollisista Mansfeld viittasi siihen jakolinjaan, joka oli Sleesiassa yhä olemassa yhtäällä keisarillisten ja Böömin kapinallisten ja toisaalla katolilaisten ja protestanttien välillä. Edellinen jakolinja oli muodollisesti peitelty pois, sillä mikään Sleesian ruhtinaskunnista tai kaupungeista ei enää ollut kapinassa keisarillista keskushallintoa vastaan. Sleesian säätyjen piirissä epäilemättä oli myös vihiä siitä, että keisarillinen keskushallinto oli jo laatimassa perustuslakiuudistusta (Landesordnung), jolla Böömin kuningaskunnan säätyjen oikeus/velvoite koota sotajoukkoja oma-aloitteisesti keisarin puolesta oli tarkoitus rajata pois. Habsburgeihin nurjasti suhtautuvia säätyläisiä silti epäilemättä löytyi edelleen Sleesiasta. Kivuliaampi haava kulki uskonnon saralla. Sleesia oli perinteisesti ollut luterilainen valtakunnankolkka, ja Elisabeth Lukretian kaltaiset katoliset ruhtinaat olivat siellä edelleen vähemmistö. Sleesiassa oli kuitenkin jo aloittanut toimintansa ns. keisarillinen reformaatiokomissio, jonka tarkoituksena oli palauttaa katoliselle kirkolle siltä maallistettuja läänityksiä ja omaisuuksia ja kannustaa väestöä enemmän tai vähemmän hienovaraisesti osallistumaan katolisiin messuihin. Luterilaisille siirtymä omista episkopaalisista uskonmenoista katolisiin ei ollut valtava loikka, mutta Määrin puolella rajaa asui lukuisia kalvinisteja ja anabaptisteja, joille katolinen uskonharjoitus oppeineen ja kirkollisine hierarkioineen oli sula mahdottomuus. Näiden vähemmistöjen sotilaalliseen tukeen Mansfeld ja hänen liittolaisensa Saksassa ja Transilvaniassa epäilemättä laskivat Sleesian kampanjaa suunnitellessaan.

 

He kokivat kuitenkin tulleensa huijatuiksi; kreivi majoitti koko armeijansa niin Teschenin kaupunkiin kuin sen ulkopuoliselle maaseudullekin. Kahdeksan päivän ajan arkkuja ja kirstuja rikottiin auki, kirkkoja sekä niin aatelisten kuin tavallisen kansankin taloja ryöstettiin ja hevosia ja karjaa vietiin pois; myös aatelisia ja porvarisäätyyn kuuluvia henkilöitä murhattiin, heidän ruhtinaskuntansa on ryöstetty putipuhtaaksi ja perin pohjin raunioitettu.

 

Mansfeld oli tietenkin osoittanut jo viimeisen kahdeksan sotavuoden ajan, että hänen lupauksiaan kunniallisesta ja kohtuullisesta käytöksestä ei voinut ottaa tosissaan. Ryöstely ja siviilien murhaaminen olivat silti sodan yleispiirteitä, jotka eivät olleet ilmaantuneet Mansfeldin myötä eivätkä myöskään kadonneet hänen mukanaan. Kuten historioitsijat Fritz Redlich ja David Parrott ovat esittäneet tutkimuksissaan esimodernin aikakauden sotilasurakoinnista, ryöstäminen oli keskeinen osa Mansfeldin kaltaisten sotilasurakoitsijoiden sotataloutta, etenkin, kun vallitsevat sodankäynnin normit sallivat vihollisen omaisuuden ryöstämisen osana laillista sotasaalista. Suurimmat ryöstäjät olivat upseereita, joilla oli siihen aina paras mahdollisuus, ja eräs Böömin kapinaa vuonna 1620 kukistanut katolisen liigan upseeri totesikin, että kapteeni tai eversti, joka ei onnistunut rikastuttamaan itseään ainakin 30,000 floriinin suuruisella ryöstösaaliilla, oli täysi tomppeli. Sotilashierarkian alatasolla tavalliset rivimiehet ryöstelivät alituiseen mitä käsiinsä saivat, joko paikatakseen alati rästissä olleita palkkasaataviaan tai sitten vain henkensä pitimiksi. 1500-luvun alusta lähtien säädetyt sota-artiklat keisarikunnassa ja muuallakin pyrkivät suitsimaan kaikkein pahimpia ylilyöntejä ja erityisesti silmitöntä väkivaltaa siviilejä kohtaan. Yleensä sota-artikloiden normisto kielsi nimenomaisesti vain pappien, naisten ja lasten surmaamisen, ja tavallisen miesväestön kohdalla vallitsi täysin harmaa alue siitä, kenet oli hyväksyttävää lyödä kuoliaaksi ja kenet ei.

 

Toisena päivänä kreivi vaati herttuattarelta ja hänen säädyiltään: 1. kirkkojen luovuttamista. 2. 12 000 taalerin suuruisia lunnaita. 3. Sleesian ruhtinaiden ja säätyjen värväämien Jablunkovin solaan sijoitettujen 50 musketöörin vapauttamista palveluksesta. 4. 500 valakin värväämistä hänen armeijansa vahvistamiseksi. 5. Teschenin linnan luovuttamista ja sen miehittämistä hänen omalla varuskunnallaan. 6. kolmekymmentä vankkuria tykistön kuljettamiseksi. Kaikki tämä oli toimitettava kahdeksan päivän kuluessa. Lisäksi hän vaati herttuattarelta ja säädyiltä täysin mahdottomia asioita, kuten kaikki talonpoikien hevoset, 300 työmiestä teiden kunnon parantamiseksi, kaikki ampumatarvikkeet koko ruhtinaskunnasta ja edellä mainittujen 12 000 lisäksi vielä 200 000 taaleria. Mikäli hänen pyyntöihinsä ei suostuttaisi, hän uhkasi turvautua toisenlaisiin keinoihin ja vaarantaa maan, sen kansan ja kaiken omaisuuden tulella ja täydellisellä raunioittamisella. Sen jälkeen hän [herttuatar Elisabeth Lukretia] ja hänen aatelistonsa keräisivät kaikki mahdolliset korut, rahat ja rahalliset esineet; heidän tuli antaa 4 000 taaleria, mikäli he toivoivat itselleen jotain helpotusta.

 

Mansfeldin vaatimat lunnaat ja lahjoitukset tarkoittivat käytännössä ns. polttolunnaita ja kontribuutioita. Edelliset olivat silkkaa suojarahaa, jota vastaan sotilaat lupasivat olemaan polttamatta kylää tai kaupunkia. Vastineeksi polttolunnaista sotilaat myönsivät uhreilleen ns. salva guardioita, jotka saattoivat olla suojakirjeitä oman armeijan toisten yksiköiden luettaviksi tai sitten konkreettisia sotilasosastoja, joilla kylää tai kaupunkia suojeltiin miltä tahansa muilta hyökkääjiltä – omilta tai vihollisilta. Kontribuutio oli virallisempi ja hienostelevampi polttolunnaiden muoto, jossa suojelurahaa perittiin jonkinlaisena vapaaehtoisena lahjoituksena tai veroluonteisena maksuna. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana erinäiset sodan osapuolet myönsivätkin sotilasurakoitsijoille vaivojensa palkkioina tai muina kompensaatioina verotusoikeuksia omilla tai vihollisen mailla. Tyypillisesti kontribuutio esitettiin eräänlaisena lainana, kuten Mansfeld itse selitteli vuonna 1622 painetussa ”apologiassaan” eli propagandatarkoituksissa julkaistussa puheenvuorossaan. Kontribuutio saattoi myös olla yksinkertaisesti vero, jonka hallitsija keräsi säädyiltään sodankäynnin menojen kattamiseksi. Näin esimerkiksi keisari Ferdinand II teki Sleesiassa Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin hyökättyä sinne kesällä 1626. Koska monien valtakuntien alamaisilla oli esimodernilla ajalla velvollisuus maksaa ns. linnaleiriä eli sotilaiden majoittamista ja elättämistä alamaisten omista resursseista, kontribuution määrä vähennettiin Mansfeldin mainostamassa mallissa siviilien sotilaille maksamasta linnaleiristä. Mutta silloin, kun asukkailla ei ollut mitään velvoitetta elättää vihollisen sotilaita tai muita vieraita, kontribuution keruu ei eronnut polttolunnaista tai silkasta ryöstelystä.

 

Elisabeth Lukretian kirje viittaa kontribuutioiden yhteydessä rahaan, koruihin ja arvoesineisiin, mutta kuten kirjeestä käy ilmi, armeijat keräsivät itselleen muitakin tarpeita. Ampumatarvikkeista oli esimodernissa sodankäynnissä alituinen pula, ja niiden takavarikointi oli itsestäänselvyys. Muskettien tai tykkienkään kuulat eivät olleet ampumatarvikkeista tärkeimpiä, vaan sodankäynnin todellisena kultapölynä oli ruuti. Ruutia pystyttiin valmistamaan missä vain, mutta sen tärkeimmät ainesosat, salpietari ja rikki, tulivat pääasiassa eteläisestä ja itäisestä Euroopasta. Toinen kriittinen ampumamateriaali oli lunttu, jota käytettiin aikakaudelle ominaisten lunttulukkomuskettien laukaisemiseen. Kaikki kolmikymmenvuotisen sodan musketit eivät kuitenkaan käyttäneet ruudin sytyttämiseen palavaa lunttua, sillä ratsuväki oli käyttänyt jo vuosisadan ajan arkebuuseja ja pistooleja, jotka laukaistiin kipinää iskeneen rataslukon avulla. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana yleistyivät myös sieppomusketit (saks. Schnapschloss), jotka olivat varsinaisten piilukkomuskettien edelläkävijöitä. 1620-luvulla näitä aseita pidettiin kuitenkin edelleen epäluotettavina, ja esimerkiksi Ruotsissa vuonna 1618 Kalmarin silloinen linnanherra Herman Wrangel valitti kansleri Axel Oxenstiernalle, että linnan asevarastoon toimitetuista viidestä sadasta uudesta sieppolukkomusketista vain harva toimi kunnolla. Ampumatarvikevarastojen siirtelyyn tarvittiin luonnollisesti kalustoa, ja juuri sitä varten Mansfeld vaati käyttöönsä Teschenistä kolmekymmentä vaunua ja vankkuria (tykeillä itsellään oli laveteissaan pyörät, ja niiden liikuttamiseen ei tarvittu vankkureita vaan pelkästään talonpoikien vetojuhtia).

 

Perääntyessään vihollinen jätti jälkeensä neljä suurta tykkiä ja muuta aseistusta kahden kapteenin alaisuudessa, joista toinen komensi viittäkymmentä pääosin sairasta musketööriä, kun taas toisen tehtävä oli värvätä 200 miehen vahvuinen komppania…Hänen [Elisabeth Lukretian] ruhtinaskunnastaan on liittynyt useita miehiä Mansfeldin armeijan ratsumiehinä ja jalkaväen sotilaina, ja armeijaa on siten vahvistettu päivä päivältä. Tästä huolimatta vihollisen armeija ei ole parhaassa mahdollisessa kunnossa tai hyvin varustettu. Jablunkovin sola hylättiin tämän kuun 13. päivä, eikä ole selvyyttä, kenen käskystä kapteeni Albing antoi niin tapahtua. Sleesian ruhtinaiden ja säätyjen värväämät 50 musketööriä ja 50 hajdukkia erosivat solan vartiostosta ja liittyivät Mansfeldin armeijaan.

 

Herttuatar Elisabeth Lukretia kertoi kirjeessään yksityiskohtaisesti Mansfeldin harjoittamasta värväystoiminnasta Teschenissä ja sen ulkopuolella. Mansfeldin vaatimus viidensadan ”valakin” (saks. Wallachen) värväämisestä hänen avukseen viittaa romanialaisperäiseen etniseen vähemmistöön, joka asui tuohon aikaan Määrin vuoristoseuduilla harjoittaen elinkeinonaan pääosin lampaiden paimentamista. Valakit olivat transilvanialaisten tapaan omaksuneet kalvinistisen uskon, ja he suhtautuivat äärimmäisen vihamielisesti Habsburgien keskushallinnon yritykseen pakottaa Määrin ja Sleesian rajaseutujen väestö katolisen kirkon alaisuuteen. Vuonna 1621 valakit olivat nousseet kapinaan ja aiheuttaneet suurta tuhoa Määrin käskynhaltijana toimineen kardinaali Franz von Dietrichsteinin läänityksillä. Mansfeld laskelmoi ymmärrettävästi, että valakit olisivat halukkaita liittymään protestanttisten sotapäälliköiden eli itsensä ja Sachsen-Weimarin puolelle näiden sodassa katolisia Habsburgeja ja heidän liittolaisiaan vastaan.

 

Valakien lisäksi armeijan riveihin oli odotettavissa mitä tahansa rekryyttejä, joita motivoisi raha, jos ei mikään muu. Kaikkein houkuttelevin kannustin oli värväysraha (saks. Handgeld tai Liefergeld), jonka rekryytti sai armeijan rulliin kirjauduttuaan. Heti rykmentin riveihin astuttuaan sotilas alkoi saamaan kuukausipalkkaa (saks. Sold), josta maksettiin heti värväytymisen yhteydessä kuukauden tai parin ennakko. Sotilaan kuukausipalkka vaihteli hänen roolinsa ja arvoasemansa mukaan. Esimerkiksi Ala-Saksin valtakunnanpiiri (jonka palveluksessa Mansfeld ja Sachsen-Weimar olivat kesällä 1626), maksoi tavalliselle musketöörille seitsemän floriinia kuussa mutta peitsimiehelle kaksi floriinia enemmän. Ratsuväessä ratsastavan arkebusieerin palkka oli 15 floriinia ja raskaasti panssaroidun kyrassieerien 18 floriinia. Upseerien palkat olivat moninkertaisesti enemmän. Kuukausipalkkaan toki liittyi riskejä. Kaikkia kuukausipalkkoja ei maksettu 30 päivän ajalta, vaan tilityskausi saattoi olla jopa kuusi viikkoa (Redlich 1964). Usein kävi niin, että rahapulan takia palkkoja ei maksettu kokonaisina tai edes ollenkaan. Silloin sotilaalla oli yhä mahdollisuus turvautua oman käden oikeuteen ja ryöstää siviileiltä sen, mitä armeija ei hänelle maksanut. Mansfeld oli pahamaineisen tunnettu siitä, että hän katsoi tällaista sotilaan elinkeinoa sormiensa välitse, ellei jopa kannustanut siihen.

 

Kirjeessä mainitaan Jablunkovin solan keisarillinen vartio, jonka sen päällikkö jostain syystä hajautti ja jonka sata sotilasta kaikki siirtyivät Mansfeldin armeijaan. Aikakauden yleisen käytännön mukaan hävinneen osapuolen sotilailla oli mahdollisuus liittyä voittajan rykmenttien riveihin; käytänteellä oli jopa oma vakiintunut termikin, ”alle sijoittaminen” (saks. unterstecken). Se, että sotilaat vaihtoivat oma-aloitteisesti puolta, oli verrattain harvinaisempaa, mutta ei myöskään mitenkään ennenkuulumatonta. Jos Jablunkovin solan vartijoilla ei enää ollut esimiestä, tehtävää tai työsuhdetta, oli verrattain luonnollista ajelehtia lähimmän potentiaalisen työnantajan palvelukseen. Itse asiassa vain alle vuosi aiemmin Saksassa katolisen liigan armeijaa komentanut kreivi Johann Tilly oli valittanut työnantajalleen Baijerin herttua Maximilianille, että liigan sotilaita oli alkanut loikkaamaan alasaksilaisten puolelle armeijan kurjan huoltotilanteen takia. Elisabeth Lukretia myös mainitsee Jablunkovin solan vartioston koostuneen puoliksi ns. hajdukeista. Nämä olivat Unkarissa myöhäiskeskiajalle muodostunut sosiaalinen ryhmä, joka koostui alun perin väestöstä, joka oli paennut turkkilaisia maahanhyökkääjiä Unkarin ja Määrin vuoristoseuduille. Esimodernilla aikakaudella hajdukeista alkoi tulla oma ammattisotilaiden etninen ryhmänsä, joka palveli tyypillisesti pysyvänä varuskuntaväkenä Habsburgien ja osmanien valtakuntien välisellä sotilasrajalla (saks. Militärgrenz). Kolmikymmenvuotisen sodan aikana hajdukit muodostivat Transilvanian kapinallisen ruhtinaan Gabór Bethlenin jalkaväen rungon, joten heidän loikkaamisensa Jablunkovin solan vartiostosta Gabórin liittolaisen riveihin ei liene ollut suurikaan ihme.

 

Armeijoiden palvelukseen päädyttiin paitsi värvättyinä sotilaina ja loikkareina niin myös pakolla. Elisabeth Lukretia viittaa kirjeessään Mansfeldin vaatimukseen saada käyttöönsä kolmesataa työmiestä tietöitä varten. Mansfeldin sotajoukon kaltaiset palkkasoturit olivat kyseenalaisen tunnettuja siitä, että he välttelivät tekemästä raskaita linnoitus- ja rakennustöitä itse. Jostain työvoimaa oli kuitenkin saatava, ja ainoa potentiaalinen työvoimareservi löytyi useimmiten maaseudun ja kaupunkien mies- ja joskus jopa naisväestöstä. Tähän työhön ei niinkään palkattu kuin pakotettu. Pakkotyövoiman sotilaallisesta käyttämisestä löytyi aivan tuoreita esimerkkejä Saksan sotanäyttämöltä. Kun katolisen liigan armeija valtasi Mündenin kaupungin Ala-Saksissa kesäkuussa 1626, se surmasi kaupungissa jopa 2 500 ihmistä, niin puolustajia kuin siviilejäkin. Koska ruumiskasoja ei voinut jättää niille sijoilleen, kreivi Tilly värväsi pakolla kolmesataa paikallista talonpoikaa kuljettamaan ruumiit pois ja hautaamaan ne. Piirittäessään kuukautta myöhemmin Göttingenin kaupunkia Tilly pakotti kolmesataa Harzvuorten kaivostyöläistä kaivamaan miinoitustunneleita kaupungin muurien alle, missä vaarallisessa työssä puolet heistä menehtyi. Jostain syystä vuonna 1626 pakkovärvättyjen työläisten lukumäärä oli lähteiden valossa aina 300. Se saattoikin olla ideaali lukumäärä työvoiman kokoamiselle lyhyessä ajassa ja sen käyttämiselle hyvin vaihtelevan kaltaisissa töissä.     

 

Kirjeensä lopulla Elisabeth Lukretia paljastaa keisarilliselle hoville, ettei Mansfeldin armeija ollut mitenkään hyvässä kunnossa, mitä luonnehdintaa tukee tieto Tescheniin jätetystä komppaniasta, jonka viisikymmentä musketööriä olivat melkein kaikki sairastuneita. Mikään muu tekijä ei surmannutkaan kolmikymmenvuotisen sodan sotilaita niin paljon kuin aikakauden kulkutaudit. Yleisimmät ja lähestulkoon alinomaiset taudit armeijoiden riveissä ja niiden vanavedessä olivat punatauti ja lavantauti. Kummatkin aiheuttivat korkeaa kuumetta, ja niiden erityisoireet olivat ripuli punataudin yhteydessä ja lavantaudissa lamaannuttava lihas- ja pääkipu. 1620-luvun lopulla Euroopassa puhkesi myös tuhoisa paiseruttoepidemia, mutta vuoden 1626 kulkutauti vaikuttaa olleen joko lavantauti tai influenssa tai sitten kummatkin samanaikaisesti. Mansfeldia enemmän epidemiasta vaikutti kärsineen häntä laahustaen takaa ajanut Albrecht von Wallensteinin keisarillinen armeija, joka menetti verrattain lyhyellä marssillaan Elbe-joelta Oderille tuhansia miehiä sairasvuoteeseen. Sleesialainen aikalaiskronikka kertoikin Wallensteinin alikomentaja Johann von Meroden rykmenttien olleen ”enimmäkseen sairaita ja kulkutaudin kyllästämiä.” Mansfeldin ja Wallensteinin armeijat jättivät kulkutaudin jälkeensä Sleesiaan, missä se surmasi elo- ja joulukuun välillä tuhansia ihmisiä.

 

Elisabeth Lukretian kirje ei kerro sitä seikkaa, että Mansfeldin pakkovallan uhreihin lukeutui myös herttuatar itse. Wieniin saapunut uutiskirje kertoi 29. elokuuta 1626, että Mansfeld oli vanginnut herttuatar Elisabeth Lukretian. Vangitsemisen syy saattoi olla herttuattaren sotilaallisesti paljastava kirjeenvaihto Wienin hoville tai sitten sotilasurakoitsija vain halusi kiristää lunnaita Elisabeth Lukretian vaikutusvaltaiselta aviomieheltä ruhtinas Liechtensteinilta. Herttuatarta ei kuitenkaan viety pois Teschenistä, ja kun Mansfeldin sotajoukko lopulta hajaantui lokakuussa, Elisabeth Lukretia palasi takaisin Teschenin hallitsijaksi. Elisabeth Lukretia hallitsi sodan raunioittamaa ruhtinaskuntaansa yksin, sillä vuoteen 1626 osui myös toinen onneton tapahtuma, Elisabeth Lukretian ja hänen miehensä avioero. Tällä oli se seuraus, että Teschenin ruhtinaskunnalla ei ollut ketään muuta laillista perijää kuin Elisabeth Lukretia itse, ja herttuattaren kuoltua vuonna 1653 hänen ruhtinaskuntansa siirtyi hänen ja Liechtensteinin kahden lapsen vastalauseista huolimatta Böömin kuninkaan eli pyhän saksalais-roomalaisen keisarin Ferdinand III:n hallintaan. Tuossa vaiheessa kolmikymmenvuotinen sotakin oli jo ehtinyt loppua, vaikkakin sen vaikutukset ja perinnöt tuntuivat yhä pitkään niin Teschenissä kuin muuallakin Euroopassa.

 

 

 

Kirjallisuutta ja lähteitä

 

Olli Bäckström. (2023). Military Revolution and the Thirty Years War 1618–1648: Aspects of Institutional Change and Decline. Helsinki: Helsinki University Press.

 

Christian Ritter d’Elvert. (1875). Beiträge zur Geschichte der böhmischen Länder, inbesondere Mährens, im siebzehnten Jahrhunderte. iii. Brünn: Carl Winiker.

 

Walter Goetz, toim. (1918). Briefe und Akten zur Geschichte des dreissigjährigen Krieges, neue folge. Die Politik Maximilians I. von Baiern und seiner Verbündeten 1618–1651: 1625, ii:2. Leipzig: R. Oldenbourg Verlag.

 

Julius Krebs, toim. (1885). Acta Publica. Verhandlung und Correspondenzen der schlesischen Fürsten und Stände: Die Jahre 1626–1627, iv. Breslau: Josef Max & Komp.

 

Gottfried Lammert. (1890). Geschichte der Seuchen, Hungers- und Kriegsnoth zur Zeit des dreissigjährigen Krieges. Wiesbaden: J. F. Bergmann.

 

Axel Larsen. (1896). Kejserkrigen: Et Bidrag til de nordiske Rigers Krigshistorie. Kööpenhamina: G. E. C. Gad.

 

Sigismund Latomi. (1626). Relationis Historicae Semestralis Continuatio. Jacobi Franci historische Beschreibung aller Denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa, Hoch- und Nieder-Teutschland, auch in Frankreich, Engelland, Italien, Hispanien, Indien, Schweden, Hungarn, Böhmen, Polen, Preussen, Siebenbürgen, Wallachen, Moldaw, Türcken, ie. vor und hierzwischen nechschverschienener Frankfurter Fastenmessβ biβ auff Herbstmessβ dieses 1626. Jahrs verlauffen und zugetragenv. Frankfurt am Main.

 

John A. Mears. (1988). The Thirty Years’ War, the “General Crisis,” and the Origins of a Standing Professional Army in the Habsburg Monarchy. Central European History 21:2.

 

Julius Otto Opel. (1878). Der niedersächsisch-dänische Krieg: Der dänische Krieg 1624–1626, ii. Magdeburg: Faber’sche Buchdruckerei A. & R. Faber.

 

Geoffrey Parker. (1997). The Thirty Years’ War. Oxon: Routledge.

 

David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

 

J. V. Polišenský. (1971). The Thirty Years War. Lontoo: B. T. Batsford Ltd.

 

J. V. Polišenský. (1978). War and Society in Europe 1618–1648. Cambridge: Cambridge University Press.

 

F. Redlich. (1959). Contributions in the Thirty Years’ War. The Economic History Review, New Series 12:2.

 

Fritz Redlich. (1964). The German Military Enterpriser and His Work Force: A Study in European Economic and Social History, i. Wiesbaden: Franz Steiner Verlag.

 

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Bref från Herman Wrangel med flera generaler. (1898). Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag.

 

Slovak History: Chronology & Lexicon. (2002). Bratislava: Bolchazy-Carducci Publishers.

 

The Appollogie of the Illustrious Prince Ernestus, Earle of Mansfield, &c. Wherein from his first Entertainment, are layd open the Occasions of his Warres in Bohemia, Austria, and the Palatinate, with his faithfull Service to the King of Bohemia. (1622). Heidelberg.

NME - rocklehden tarina

 

Alussa oli harmonikkamania. On epäselvää, mistä villitys sai alkunsa, mutta kun harmonikkavalmistaja Hohner järjesti harmonikkamessut vuonna 1932, yli 40,000 innokasta fania tunki Westminster Central Hallin tiloihin Lontoossa kuulemaan sellaisia esiintyjiä kuin Don Porto & Novelty Accordions. Pian eksoottisesti pukeutuneet harmonikkabändit esiintyivät muuallakin Englannissa, ja instrumentin suosion kasvaessa se sai vuonna 1935 oman lehtensäkin nimeltä Accordion Times. Sodan aikana harmonikkabuumi laantui ja Accordion Times ajautui taloudellisiin vaikeuksiin. Lehti ja sen toimittajat löysivät pelastuksen fuusioitumalla uuden lehden kanssa, joka ei ilmestynyt enää satunnaisesti vaan viikoittain, ja joka tarjoili sisältöä muillekin ammattimuusikoille kuin harmonikan soittajille. Uuden lehden nimi oli Musical Express: Incorporating Accordion Times.

 

New Musical Expressin entinen (ja nyt jo valitettavasti edesmennyt) toimittaja Pat Long hakee näin kaukaa historiasta vauhtia kertoakseen tarinan työpaikastaan ja Britannian kiistattomasti tunnetuimmasta ja tärkeimmästäkin pop ja rock musiikin ajankohtaislehdestä. NME:n historia on samalla myös historia rockmusiikista itsestään niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Muusikoiden ammattilehti Musical Express onkin informatiivisin mahdollinen kiintopiste luoda ymmärrystä populaarikulttuurin synnystä toisen maailmansodan jälkeen. Musical Expressin alkutaipaleella 1940-luvun jälkipuoliskolla musiikin kaupallinen kuluttaja osti yhä nuottivihkoja eikä niinkään savikiekkoja, jotka olivat hankalasti käsiteltäviä, hauraita ja vaativat soittimen, jonka äänentoisto ei ollut kaksinenkaan. Jos aikakauden iskelmiä ei soittanut tai laulanut itse, niitä saattoi kuulla lähinnä konserteissa tai satunnaisina soittoina radion rajallisessa ohjelmatarjonnassa.

 

Mutta pian asiat alkoivat muuttumaan ripeästi ja monella rintamalla samanaikaisesti. Uudenlaiset vinyylilevyt olivat helpompia ja halvempia valmistaa sekä kompaktimpia käyttää kuin vanhat savikiekot, mikä kasvatti musiikkiäänitteiden markkinoita. Vaikka kansallinen radioyhtiö BBC soitti edelleen voittopuolisesti klassista musiikkia ja satunnaisesti jazzia, Radio Luxembourg, 1920-luvulta saakka englanninkielistä ohjelmaa lähettänyt ulkomainen asema, löysi itselleen uuden markkinaraon populaarimusiikista ja aikakauden nousevista tähdistä, kuten Frank Sinatrasta, Nat King Colesta ja Bing Crosbystä. Tähän saumaan osui myös pahoihin velkoihin ajautunut Musical Express, jonka osti visionäärinen showbisnesmies Maurice Kinn vuonna 1952. Brändättyään lehden uudeksi versioksi aiemmasta, kirjaimellisesti vain nimellä New Musical Express, Kinn löysi journalistisen kultakimpaleen hittilistojen laatimisesta. Syntyi kaupallisen menestyksen kierre, jossa levy-yhtiöt promovoivat artistejaan hittilistoja laativalle Kinnille, joka puolestaan markkinoi listojaan, lehteään ja levy-yhtiöiden musiikkiartisteja Radio Luxembourgin ääniaalloilla. Kun nuorison suosima rockmusiikki löi itsensä läpi 1950-luvun lopulla, NME asemoitui juuri uuden musiikkityylin ja sitä rakastavan nuorison ensisijaiseksi paperimediaksi.

 

Rockin vallankumouksesta ei alkanut Kinnin lehdelle menestyskertomusta vaan ihan pelkkä kertomus ylä- ja alamäkineen. Ensimmäinen aallonpohja koitti jo 60-luvun vaihteessa, jolloin rockpioneerit Ritchie Valens ja Buddy Holly olivat traagisesti kuolleet samassa lento-onnettomuudessa, ja rockin kuningas Elvis Presley oli puolestaan tekemässä siirtymää musiikista elokuviin. Mediassa puhuttiin täydellä tietäväisyydellä koko rockmusiikin kuolemasta pelkkänä ohimenevänä villityksenä, ja liian varman päälle pelannut Kinn teki päätöksen myydä oman omistuksensa lehdestä mediajätti IPC:lle – ainoana reunaehtona se, että hän sai itse edelleen jatkaa NME:n päätoimittajana. Pari viikkoa myynnin jälkeen The Beatles julkaisi ensimmäisen singlensä Love Me Do, ja Kinn tajusi tehneensä hirvittävän virhearvion. Rock oli kaikkea muuta kuin kuollut.

 

Beatlesien ilmaantumisesta alkaa NME:n tarinan merkittävin kaari, joka jatkui vuosituhannen vaihteeseen. Sinne katkeaa myös Longin kerronta, vaikka hän itse ehti työskennellä lehdessä 2000-luvulla. Long kuitenkin kirjoittaa NME.n historiaa eikä omaelämäkertaa, joten aikarajaus on looginen ja ymmärrettävä. Rockmusiikki kehittyi vauhdilla 1960-luvulla, joten myös siitä kertovan journalismin oli pysyttävä kehityskulun mukana. 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa mukaan ilmestyivät lehden legendaarisimmat toimittajat Charles Saar Murray, Mick Farren ja Nick Kent, 70-luvun puolivälissä vielä Tony Parsons ja Julie Burchill. Heidän rockjournalismillaan oli kaksi merkittävää ominaispiirrettä. Ensinnäkään toimittajien uusi sukupolvi ei enää kirjoittanut toteavia mainospuffeja (”Things are really looking up for…”), vaan vaikutteita haettiin aikakauden proosan amerikkalaisilta kärkinimiltä Norman Mailerilta, Truman Capotelta, Tom Wolfelta ja Hunter S. Thompsonilta. Tässä ”uudessa journalismissa” tarinan keskelle ei kirjoitettu artistia tai bändiä vaan rocktoimittaja itse. Tästä seurasi toinen rockjournalismin ominaispiirre eli toimittajan ja rocktähden rajan hämärtyminen. Toimittajat eivät olleet pelkästään hyvissä vaan jopa läheisissä väleissä rockmuusikkojen kanssa. Toimittajat ja artistit ryyppäsivät ja vetivät huumeita yhdessä, ja joskus mentiin vielä intiimiempien kanssakäymisten tasolle. Hedonismi ja egoismi vetosivat nuoreen lukijakuntaan ja tekivät NME:n toimittajista omanlaisiaan rocktähtiä.

 

70-luvun lopun punkvallankumouksesta alkoi NME:n eräänlainen toinen elämä. Aluksi vähän jälkijunassa jarrutellut NME sitoutui uuden musiikkityylilajin suosijaksi ja edistäjäksi. Tämä eetos kantoi 80-luvulla vielä ns. New Wave -musiikin piiriin, ja lehdestä tuli tulenkantaja eräille 80-luvun rockmusiikin brittiläisille suunnannäyttäjille, kuten The Jamin Paul Wellerille ja erityisesti The Smithsin Steven Morrisseylle. Toisaalta lehteen versoi 80-luvulla myös kaksi ongelmallista suuntausta, epäselvä kirjoitustyyli ja vasemmalle kallellaan ollut voimakas politisoituminen. Uuden sukupolven rockjournalistit Ian Penman ja Paul Morley olivat innostuneempia enemmän poststrukturalistisesta filosofiasta kuin mistään yhdestä nimenomaisesta bändistä tai musiikkisuuntauksesta, ja heidän monitasoinen ja sanoilla leikittelevä kirjoitustyylinsä ammensi vaikutteita Roland Barthesin, Michel Foucaultin ja Jacques Derridan tuotannosta sekä koko frankfurtilaisen sosiologian perinteestä. Ongelmana oli, että monet kollegat pitivät kirjoitustyyliä mahtailevana ja paskantärkeänä, kun taas nuorella lukijakunnalla ei ollut juuri mahdollisuuksia päästä siihen sisälle. Politiikan saralla NME sitoutui vahvasti vasemmiston ja ammattiyhdistysten Red Wedge -liikkeeseen sekä tuki vaaleissa näkyvästi työväenpuolue Labourin ehdokas Neil Kinnockia. Yhden puolueen taakse asettuminen voi olla lehdelle hyvä liike silloin, kun puolue voittaa vaaleja, mutta Margaret Thatcherin Britanniassa konservatiivien valta-asema säilyi vankkumattomana koko 80-luvun ajan. Red Wedge -assosiaatio puolestaan kiristi välejä lehden toimittajien ja sen omistajan eli IPC:n ostaneen Reed Internationalin kanssa ja johti lopulta päätoimittajan ja journalistikunnan vaihdoksiin. Toisaalta kaikkia NME:n nimekkäitä journalisteja poliittiset kuohunnat eivät juuri hetkauttaneet, sillä lehteen oli muotoutunut jo 60-luvun lopulla vahva free lance -journalismin perinne.

 

80-luvun loppua leimasivat musiikillisten ja journalististen kuppikuntien heimosodat. Lehden sisällä aiheutti ristiriitaa uudenlainen Amerikasta rantautunut popmusiikki, jossa musiikkia ei tehty enää niinkään perinteisillä soittimilla kuin syntetisaattoreilla, rumpukoneilla ja vinyylien sämpläämisellä. House ja hiphop olivat saapuneet rockmusiikin areenalle ja haastoivat perinteiset kitarabändit, joilla niilläkin oli yhä oma vankka kannattajakuntansa. 90-luvulle tultaessa kitaralinja lopulta voitti lehden portteja kolkutelleet hiphopparien laumat, mihin lopputulokseen vaikutti lopulta musiikillista estetiikkaa enemmän lehden halu esiintyä uusien bändien ja artistien löytäjänä kuin vain niistä raportoijina. Ilmiön taustalla vaikutti brittiläisen musiikkibisneksen sirpaloituminen lukuisten itsenäisten levy-yhtiöiden välille, mikä teki näiden ns. indiebändien ennakoimisesta ja arvioimisesta aiempaa haastavampaa. Lehden ulkopuolella puolestaan kiihtyi sota perinteistä arkkivihollista eli Melody Makeria vastaan. Melody Maker oli vielä 60-luvun lopulla pitäytynyt enemmän jazz- kuin rocklehtenä, ja 70-luvulla sen journalistinen mielenkiinto kohdistui enemmän kuivakkaisiin progebändeihin kuin David Bowien ja Marc Bolanin kaltaisiin värikkäisiin rocktähtiin, joiden suosiossa NME silloin paistatteli. 80-luvun lopulla Melody Maker pääsi kuitenkin NME:tä paremmin indiemusiikin kelkkaan ja oli ensimmäisenä oivaltamassa seattlelaisen Nirvanan ja sen perässä seuranneen grungen merkityksen. Melody Makerin toimittajien uudenlainen ylimielisyys suututti NME:n kollegoita niin pahasti, ettei nyrkkitappeluiltakaan vältytty.

 

NME:n viimeinen nousu tapahtui 90-luvun puolivälissä niin sanotun brittipopin tiimoilta. Aluksi lehdessä ei ollut ymmärretty juuri lainkaan muita brittipopin edustajia kuin lontoolaista Suedea, ja erityisesti manchesterilaisen Oasiksen suosion potentiaalisuus jäi lehdeltä kokonaan huomaamatta. Kuitenkin, kun Oasiksen ja lontoolaisen Blurin kilvoittelu eskaloitui kilpailevien singlejen sodaksi vuonna 1995, viikoittain edelleen ilmestynyt NME tarttui ensimmäisenä musiikkilehtenä tähän bändien taistoon ja raportoi siitä paitsi Britanniassa niin myös kansainvälisellä areenalla. Vuoden ajan suurin piirtein kaikki tieto, mitä oli ongittavissa brittipop -skenen sisäisestä dramatiikasta, siivilöityi yleisölle ja muille medioille juuri NME:n sivujen kautta.

 

Pat Longin kertomus katkeaa vuosituhannen vaihteeseen jo siitäkin syystä, että internetin vaikutus rockjournalismiin oli tuolloin mullistava. NME oli aivan ensimmäisiä lehtiä Britanniassa, joka ryhtyi väsäämään itselleen nettisivuja 90-luvun puolivälissä, vaikkeivat lehden tuolloiset toimittajat edes kunnolla ymmärtäneet, mikä nettisivu ylipäätään oli. Verkkolehti perustettiin jo vuonna 1996, ja kehityksen jälkijunaan tippunut Melody Maker yhdistettiin arkkiviholliseensa vuonna 2000. Pikainen tarkistus paljastaa NME:n säilyneen verkkolehtenä tähän päivään saakka, ja sen sisältö koostuu verkkosivujen perusteella paitsi musiikista niin myös elokuvista, tv-sarjoista ja konsolipeleistä uutisoinnista.

 

Pat Longin kirjoittama historia NME:stä on jopa niin kiinnostava, että kirja tuntuu loppuvan kesken. Kertomuksen pitäminen tiivistettynä ja toimituksellisiin linjauksiin keskittyvänä on kuitenkin mahdollistanut välttämään sen karikon, että Long olisi sortunut juoruilemaan rockartisteista tai kirjoittamaan ylipäätään bändien eikä NME:n historiaa. Kun toimittajat nykymaailmassa vaikuttavat kärsivän alinomaisesta muistisairaudesta, tilaa ja tilausta johdonmukaisille journalismin historian kartoituksille on enemmän kuin sellaiseen työhön tarttujia.

 

 

Pat Long. (2012). The History of the NME: High Times and Low Lives at the World’s Most Famous Music Magazine. Lontoo: Portico. 240 s.

Vietnamin sodan esihistoriaa

 

Virallisen vietnamilaisen kronologian mukainen ns. toinen Indokiinan sota (1955–1975), jossa vastapuolina olivat kommunistinen Pohjois-Vietnam, nimellisesti tasavaltalainen Etelä-Vietnam, Yhdysvallat ja Etelä-Vietnamin sisäinen kansallinen vapautusrintama eli Viet Cong, on suurelle yleisölle tuttu lukuisten elokuvien, televisiosarjojen, dokumenttien ja vaihtelevatasoisten tieto- ja romaanikirjojen ansiosta. Se, mistä kuitenkin tiedetään yleisesti paljon vähemmän, on ensimmäinen Indokiinan sota, jota käytiin vuodesta 1945 alkaen, ellei jopa aikaisemmin. Tämän ajanjakson historiakirjoista vakiintunein klassikko on yhäkin Bernard Fallin Street Without Joy: Indochina at War 1946–1954 (Harrisburg, 1961), jonka kirjoittaja oli kuvaamansa sodan tapahtumien todistaja ja jopa niihin osallistuja. Fallin tutkimuksellisen panoksen tragiikkaa alleviivaa se, että kirjoittaja sai itse surmansa kulkiessaan amerikkalaisen merijalkaväen mukana Huen kaupunkitaisteluissa vuonna 1967. Kolmetoista vuotta sitten Fallin kiistaton perusteos sai kuitenkin haastajan Fredrik Logevallin painavasta järkäleestä Embers of War: The Fall of an Empire and the Making of America’s Vietnam (New York, 2012), joka alaotsikostaan huolimatta ei suinkaan keskity Yhdysvaltoihin vaan kuvaa ensimmäistä Indokiinan sotaa eniten sen pääprotagonistien eli kommunistisen Viet Minhin ja Ranskan neljännen tasavallan perspektiivistä. Yhdysvalloilla on toki tässäkin kerronnassa koko ajan merkittävä sivurooli.

 

Indokiinan sodasta kertovat historiat alkavat usein jostain anekdootista, ja se anekdootti on usein sama: Nguyen Sinh Cung alias Nguyen Tat Thanh alias Nguyen Ai Quoc alias Ho Tši Minh seisomassa Quai d’Orsayn ulkopuolella Pariisissa kesäkuussa 1919 odottamassa mahdollisuutta kohdata Yhdysvaltain silloinen presidentti Woodrow Wilson voidakseen esittää tälle vetoomuksen Vietnamin itsenäisyyden puolesta. Logevall ohittaa kuitenkin tämän aloitusanekdootin ja tarjoaa toisen historian hahmon ja toisen ajankohdan: kongressiedustaja John F. Kennedyn vierailemassa Saigonissa lokakuussa 1951 ja haastattelemassa epävirallisesti paikallisia viranomaisia ja asiantuntijoita epävakaan sotilaallisen tilanteen kehittymisestä. Ja Kennedyn saamat tiedot olivat tuolloin vähintäänkin huolta herättäviä. Viet Minh oli kaapannut koko kansallisen itsenäisyysliikkeen itselleen, mistä seurasi lähes loputon virta rekryyttejä sen riveihin. Viet Minhin sotilaallista kyvykkyyttä lisäsi pohjoisten vuoristosolien hallinta, joiden kautta liikkeelle kulki materiaalista apua Maon kommunistisesta Kiinasta. Entä missä valossa vietnamilaiset näkivät Yhdysvallat, Kennedy uskaltautui kysymään uutistoimisto AP:n paikalliselta toimituspäälliköltä. Huonossa, kuului vastaus. Vielä maailmansodan jälkimainingeissa Amerikkaa oli arvostettu sen antikolonialististen periaatteiden vuoksi, mutta sittemmin Yhdysvaltain runsas tuki ranskalaisille siirtomaaherroille oli saanut vietnamilaiset suorastaan vihaamaan amerikkalaisia.

 

Logevall avaa kirjassaan selkeästi Vietnamin historiallisia rakenteita, joita ilman Indokiinan sodan kehityskulkua ei voi ymmärtää. Ranskan Indokiina oli suuri kokonaisuus, josta Vietnam oli vain yksi osa Kambodžan ja Laosin ohella. Kaikki kolme olivat muodollisesti omia kuningaskuntiaan, mutta niitä johti todellisuudessa ranskalainen kenraalikuvernööri Hanoista käsin. Se maa, joka nyt tunnetaan Vietnamina, oli sekin hajaantunut kolmeen eri osaan: tulevaa Pohjois-Vietnamia vastasi alueellisesti Tonkin, ja sen eteläpuolelta alkava pitkä ylänkömaa oli Annam. Aivan etelässä sijaitsi Cochinin Kiina, missä sijaitsivat Mekongin hedelmällinen suistoalue sekä alueen suurin kaupunki, Saigon.

 

Vaikka Vietnamissa oli ollut alkeellinen itsenäisyysliike jo ensimmäisen maailmansodan aikoihin (ja jonka edustajana Ho Tši Minh värjötteli Quai d’Orsayn ulkopuolella), maan irtautuminen Ranskasta lähti liikkeelle vasta toisen maailmansodan aikana. Kun kolmas tasavalta romahti saksalaisten Blitzkriegin seurauksena kesällä 1940, Ranskan Indokiina jäi yksin kauas emämaastaan. Japanin lisääntynyt sotilaallinen toimeliaisuus oli noteerattu Hanoissa ja Saigonissa jo tuolloin, ja ns. colonit, Indokiinan ranskalaiset siirtomaa-asukkaat, joutuivat pohtimaan lojaliteettiensa asemoimista länsiliittoutuneiden ja Vichyn regiimin välillä. Hanoista kyseltiin sotilaallista apua sekä Britannialta että Yhdysvalloilta, mutta kummaltakin taholta oli vastaus sama: joudutte sotilaallisessa kriisissä pärjäämään omin avuin. Niinpä, kun japanilaiset ilmoittivat lähinnä tiedotusasiana miehittävänsä Indokiinan syksyllä 1940, Hanoin oli hyväksyttävä fait accompli ja uskoteltava itselleen, että japanilaiset saapuivat Indokiinaan Vichyn Ranskan liittolaisina eivätkä miehittäjinä. Sodan aikana presidentti Franklin Roosevelt jaksoi paheksua ranskalaisia siitä, että nämä eivät olleet puolustautuneet japanilaisia vastaan, vaikka hänen oma hallituksensa oli epävirallisesti neuvonut coloneja olemaan taistelematta. Indokiinan sotien kulkua myöhemmin määrittäneet itsepetos ja kaksinaismoralismi olivat siis astuneet kuvaan jo sangen varhaisessa vaiheessa.

 

Sodan aikana vietnamilaisten vapautusliike, joka kantoi vuodesta 1941 lähtien nimeä Viet Minh ja joka oli johtajansa Ho Tši Minhin vaikutuksesta omaksunut marxisti-leninistisen ideologian, kiihdytti taisteluaan niin coloneja kuin japanilaisia miehittäjiäkin vastaan. Viet Minhin vastarintatoiminta ei jäänyt huomaamatta Yhdysvaltain silloiselta sotilastiedustelupalvelu OSS:ltä, ja maaliskuussa 1944 OSS järjesti Kuomintangin hallitsemassa Etelä-Kiinassa tapaamisen Hon kanssa. Mitä Ho halusi Yhdysvalloilta vastineeksi maanalaisesta sodasta japanilaisia vastaan, OSS:n asemajohtaja kysyi Holta. Vain Viet Minhin virallisen tunnustamisen yhteistyökumppanina, kuului vastaus. Entä mitä huhuista, että Viet Minh oli kommunistinen järjestö? Ranskalaiset leimaavat kaikki itsenäisyyttä tavoittelevat vietnamilaiset kommunisteiksi, Ho vastasi väistelevästi. Kun asemajohtaja ehdotti sotilaallisen yhteistyön harjoittamista, Ho ei epäröinyt vastata myöntävästi.

 

Keväällä 1945 Indokiinan asioista eivät kuitenkaan päättäneet Viet Minh, Yhdysvallat tai edes colonit, vaan maan japanilaiset miehittäjät. Vain viikko ennen Hon ja OSS:n tapaamista Kiinassa, japanilaiset miehittäjät toteuttivat Indokiinassa ns. maaliskuun vallankaappauksen. Tämä oli japanilaisten lamauttava strateginen isku colonien hallitsemia kaupunkeja ja sotilastukikohtia vastaan. Useimmiten järkyttyneet colonit antautuivat ilman vastarintaa tai pakenivat japanilaisia viidakoihin, mutta myös vastarintaa esiintyi. Hanoin vanhassa linnakkeessa eli sitadelissa muutama sata ranskalaista ja vietnamilaista sotilasta taisteli päivän ajan raivokkaasti japanilaisia vastaan; ne ranskalaiset ja vietnamilaiset, jotka eivät kaatuneet taistelussa, surmattiin lopulta pistimen iskuilla tai mestattiin miekalla. Japanilaisten toteuttama coup d’état oli näyttävä osoitus ranskalaisen siirtomaavallan heikkoudesta, eikä nöyryytys jäänyt vietnamilaisilta huomaamatta, vaikkakin sitä varjosti toinen paljon suurempi katastrofi. Tuo suuronnettomuus oli vuoden 1945 nälänhätä, joka oli seurausta joukosta luonnon ja ihmisen vaikutuksia. Ranskalaisten ajattelemattomat maareformit 1930-luvulla olivat pienentäneet viljeltävien riisipeltojen kokoa, vaikka väestö kasvoi ripeää vauhtia. Sodan aikana sekä colonit että japanilaiset takavarikoivat suuria riisimääriä, minkä päälle iski kevään 1944 poikkeuksellisen huono sato. Riisin kuljetusta Vietnamin sisällä vaikeuttivat liittoutuneet, jotka pommittivat sodan viimeisinä kuukausina raivoisasti kaikkia kulkureittejä Vietnamin sisällä ja sen lähivesillä. Japanilaisten vallankaappaus lamautti siten Ranskan siirtomaahallinnon rippeet juuri hetkellä, jolloin riisipula monista eri syistä eskaloitui Tonkinissa ja Annamissa vakavaksi nälänhädäksi. Tammi-toukokuun ajanjaksolla 1945 jopa kaksi miljoonaa vietnamilaista saattoi menehtyä sen seurauksena.

 

Japanin antautuessa elokuussa 1945 Vietnamissa vallitsi siis tilanne, jossa vanhat siirtomaaherrat olivat menettäneet kaiken arvovaltansa ja yhteiskunta oli vielä järkyttynyt nälänhädän shokista. Valtatyhjiön täytti Tonkinissa tuolloin ainoa uskottava vaihtoehto Japanin miehitysvallalle eli Ho Tši Minhin johtama Viet Minh. Vietnamin historiaa vain vähän tuntevalle lukijalle tämä on eräs Logevallin kirjan keskeisistä historiallisista muistutuksista: sodan päätyttyä pohjoinen Vietnam oli jo Viet Minhin hallinnassa, ja koko ensimmäinen Indokiinan sota oli vain Ranskan yritystä kääntää kello takaisiin vuotta 1940 edeltäneeseen aikaan. Cochinissa tilanne oli toisenlainen ja jopa absurdi. Siellä valtatyhjiön täyttivät ripeästi britit tai paremminkin Britannian siirtomaa-armeijan intialaiset ja gurkhasotilaat, jotka ryhtyivät heti palauttamaan colonien valtaa ja ajautuivat siten väistämättä aseelliseen konfliktiin etelän Viet Minhin kanssa. Eräs historian eriskummallisuus on se, että britit eivät päästäneet japanilaisia miehittäjiä palaamaan kotimaahansa vaan pakottivat heidät käymään vastakumouksellista sotaa vietnamilaisia sissejä vastaan. Jopa kolmetuhatta japanilaista saattoi tuolloin loikata Viet Minhin puolelle ja kääntää aseensa brittejä ja omia maanmiehiään vastaan – valtaosa heistä kuitenkin pysyi lojaaleina keisaria ja sitä kautta brittejä kohtaan.

 

Tonkinissa liittoutuneet ilmaantuivat paikalle kenraali Lu Hanin ja hänen yksityisarmeijansa muodossa; Lu Han oli niitä puoli-itsenäisiä kiinalaisia sotalordeja, joiden assosiaatio Kiinan tasavaltaa tuolloin hallinneeseen Kuomintangiin oli enemmän muodollista kuin operatiivista. Lu Han miehitti Hanoin ja Haiphongin, mutta ei tehnyt mitään Viet Minhin suitsimiseksi; kenraali vaikuttaa olleen vakaumuksellinen antikolonialisti, joka suhtautui nyrpeästi coloneihin ja eurooppalaisiin ylipäätään. Kenraali Charles de Gaullen johtama uusi ranskalaisregiimi ei kuitenkaan aikonut jättää Tonkinia Viet Minhin tai Kuomintangin käsiin, vaan teki näyttävän ja traumaattisen paluun Indokiinaan alkuvuonna 1946. Maaliskuussa ranskalaiset toteuttivat operaatio Bentrén, jossa Saigonista seilannut laivasto-osasto kuljetti Haiphongiin kahden divisioonan verran motorisoitua jalkaväkeä. Kuomintangin rannikkopatterit avasivat tulen invaasiolaivastoa vastaan, mutta kiivaan tulitaistelun jälkeen ranskalaisten laivatykit onnistuivat hiljentämään ne. Tonkinin vietnamilaiset eli Viet Minh ja sen rinnalla nationalistipuolueet VNQDD ja Dai Viet olivat valmiita vaihtamaan Lu Hanin miehitysjoukot ranskalaisiin viiden vuoden ajaksi vastineeksi siitä, että Pariisi tunnustaisi Vietnamin tasavallan olemassaolon omana vapaavaltionaan. Tähän kompromissiin suostuivat niin ranskalaiset kuin myös Ho, joka avasi logiikkaansa skatologisella vertauskuvalla: ”Haistelen mieluummin ranskalaista paskaa viiden vuoden ajan kuin syön kiinalaista paskaa koko loppuelämäni.”

 

Vuodesta 1946 eteenpäin Fredrik Logevallin Embers of War kertoo pitkälti samaa tarinaa kuin Bernard Fallin Street Without Joy. Kun ranskalaiset käytännössä syövät lupauksensa vietnamilaisesta vapaavaltiosta tunnustamalla Cochinin Kiinan omaksi erilliseksi tasavallakseen, poliittinen kriisi alkaa muuttumaan sotilaalliseksi konfliktiksi. Tämä tarkoitti terroria molemmin puolin: Haiphongin pommitus ja Hanoin valtaaminen rajuilla katutaisteluilla marras-joulukuussa 1946 olivat ranskalaisten sotarikoksia, kilpailevien nationalistipuolueiden eliminointi salamurhilla ja teloituksilla synkkiä lukuja Viet Minhin ja kommunismin mustassa kirjassa. Vuodesta 1947 käyty täysimittainen sota on kuvattu muuallakin, mutta Logevallin kirjasta on nostettavissa eräänä huomiona teleologian tunnistaminen ja välttäminen. Haiphongin satamasta ei kulkenut Dien Bien Phun viidakkolaaksoon mitään suoraa historian polkua, jota ranskalaiset olisivat lamaantuneina ja toivottomina kulkeneet. Ranskalla oli koko sodan ajan enemmän sotilaita Tonkinissa kuin Viet Minhillä, minkä lisäksi raskaat aseet, erityisesti ilmavoimat, antoivat ranskalaisille selkeän etulyöntiaseman konventionaalisissa taisteluissa. Viet Minh onnistui silti saavuttamaan merkittäviä voittoja, kuten Cao Bangin tuhoamistaistelussa lokakuussa 1950, jolloin ranskalaiset menettivät jopa 6 000 sotilasta näiden jäätyä mottiin viidakkotielle, mutta usein ranskalaisten lentävät osastot (groupes mobiles) myös kykenivät reagoimaan tehokkaasti Viet Minhin liikkeisiin. Ranskalaiset ennättivät myös soveltamaan tuloksekkaasti base aéro-terrestren konseptia, jossa ilmahuollettu sillanpääasema houkutteli luokseen Viet Minhin vakinaisia joukko-osastoja, jotka sitten tuhottiin ranskalaisten ylivoimaisen tulivoiman eli kenttätykistön ja ilma-aseen avulla. Tai ennättivät siis ennen Dien Bien Phuta.

 

Logevallin kirja kuvaa Dien Bien Phun legendaarista taistelua vuonna 1954 sangen perusteellisesti, vaikkakin sotahistorian harrastajan kannattaa etsiä taistelulle kokonaan omistautunutta tutkimusta jostain muualta, eräänä lukusuosituksena aiheesta vaikkapa Martin Windrow’n The Last Valley: Dien Bien Phu and the French Defeat in Vietnam (Lontoo, 2005). Dien Bien Phun taistelu on kuitenkin keskeinen taustakonteksti Logevallin kirjan isolle pihville, Geneven rauhanneuvotteluille. Geneven prosessin kuvaaminen vie suuren tilan Logevallin kirjassa, mutta sekin tarjoaa tärkeitä ja ehkä yllättäviäkin huomioita. Yksi on se, että presidentti Dwight Eisenhowerin Yhdysvallat harkitsi vakavasti suoraa sotilaallista interventiota Ranskan auttamiseksi jo vuonna 1953. Eisenhower ei kuitenkaan halunnut päätyä tilanteeseen, jossa Yhdysvallat tukisi Indokiinan viidakkosodissa horjuvaa paikallishallitusta kommunistista pohjoista vastaan vailla kansainvälistä tukea tai sotilaallista koalitiota. Ja tärkein koalitiokumppani Eisenhowerin Yhdysvalloille oli vuonna 1954 Iso-Britannia ja sen tuolloinen pääministeri Winston Churchill. Vetoaminen maailmansodan sotilaalliseen liittolaisuuteen ei kuitenkaan lämmittänyt Churchillia ja hänen ulkoministeriään Anthony Edeniä, jotka kieltäytyivät kategorisesti osallistumasta minkäänlaiseen potentiaaliseen kolmanteen maailmansotaan Kaakkois-Aasiassa; Britannia kärsi tuolloin yhä postkolonialistista krapulaa Intian menettämisestä vain seitsemää vuotta aiemmin, minkä lisäksi Lontoon päättäjiä painoi huoli Hong Kongin tulevaisuudesta, joka oli enää yksinäinen sillanpääasema kommunistisen Kiinan rannikolla. Myös äskettäin käyty, lopulta sangen tulokseton Korean sota oli aiheuttanut sotaväsymystä niin Britanniassa kuin Amerikassakin. Geneven neuvotteluiden toinen kiinnostava piirre on se, kuinka keskeinen ja lopulta ratkaiseva rooli Maon Kiinalla oli niissä, ja kuinka toisaalta Neuvostoliitto ei vielä 1950-luvulla näyttäytynyt yhtään minkäänlaisena toimijana Kaakkois-Aasiassa. Moskovan fokus olikin tuolloin Euroopassa: neuvostojohdolle tärkeintä oli Ranskan pitäminen ulkopuolella muodostumaisillaan olleesta Euroopan puolustusyhteisöstä (European Defence Community eli EDC). Neuvostoliiton ja Ranskan välinen avoin konflikti Indokiinassa ei olisi lainkaan edistänyt tuota tavoitetta, Moskovassa laskelmoitiin.

 

Kirjan viimeinen osa kuvaa vuosia 1954–1958, jonka ajanjakson keskeiseksi aiheeksi nousee Etelä-Vietnamin tasavallan muodostuminen Ranskan siirtomaavallasta erilliseksi, omaksi valtiokseen. Yhdysvalloissa oli jo pitkään haikailtu ”kolmannen puolueen” perään, joka olisi aito vietnamilainen vaihtoehto Hon kommunistiselle Pohjois-Vietnamille; tätä aihepiiriä kuvaa tunnetusti Graham Greenen romaani The Quiet American (1955, suom. Hiljainen amerikkalainen 1956). Täksi kolmanneksi vaihtoehdoksi ilmaantui vuonna 1954 Ngo Dinh Diem, antikommunistinen ja kiihkokatolinen obskurantisti, joka oli viettänyt suuren osan elämästään Euroopan luostareissa ja Amerikan katolisissa yliopistoissa. Yhdysvalloissa Diem nähtiin ainoana varteenotettavana vaihtoehtoehtona Vietnamin muodolliselle hallitsijalle, keisari Bao Daille, joka hallitsi maataan enemmän Rivieran kasinoilta kuin Vietnamin historiallisesta pääkaupungista Huesta käsin.

 

Viimeinen virstapylväs Logevallin kirjassa onkin vuosi 1955 ja ns. Saigonin taistelu, jossa Ranskan ja Bao Dain tukemat Hoa Haon ja Cao Dain puolisotilaalliset uskonnolliset liikkeet sekä Binh Xuyenin rikollissyndikaatti yrittivät suistaa tuolloisen pääministeri Diemin vallasta. Veriset katutaistelut Vietnamin kansallisarmeijan (VNA) sotilailla ja erityisesti laskuvarjojääkärien eliittidivisioonalla voittanut Diem toteutti sen jälkeen uudistuksen, jossa monarkia korvattiin hänen omalla presidenttiydellään – sekä käytännössä yksipuoluejärjestelmällä, jossa kaikki todellinen valta oli salaisella katolisella Can Lao puolueella, jonka ”personalistinen” ideologia yritti tarjota synteesiä sosialismin ja markkinatalouden välillä. Ranska oli tässä vaiheessa jo kadonnut maisemasta; lahkojen ja Binh Xuyenin gangsterien epäonnistuttua vallankaappauksessaan ranskalaiset heittivät pyyhkeen kehään ja hylkäsivät siirtomaan, jonka puolustaminen vaikutti toivottomalta tilanteessa, jossa kolonialistisen imperiumin tulevaisuutta uhkasi eniten Algerian itsenäisyysliike.

 

Pohjoisessa oltiin tuossa vaiheessa jo toteuttamassa sosialistista reformia, jossa tuhannet maanomistajiksi leimatut talonpojat menettivät henkensä pitkälti improvisoiduissa kansantuomioistuimissa. Ho Tši Minh tiettävästi tuomitsi väkivallanteot, mikä toisaalta myös kertoo hänen oman valta-asemansa tietynlaisesta epävarmuudesta. Diemin yksinvallan sementoiminen etelässä osuikin samaan ajanjaksoon sen kanssa, kun Ho alkoi pohjoisessa astumaan syrjään operatiivisesta vallankäytöstä ja omaksumaan enemmän vanhemman valtiomiehen ja kansakunnan isähahmon roolin. Kun pohjoisen militantit kommunistit alkoivat elvyttää etelän kansanrintamaa sen ajauduttua suoranaiseen selviytymiskamppailuun Diemin systemaattisen ja väkivaltaisen sorron seurauksena, Indokiinan sodan seuraava vaihe henkilöityi Hota enemmän Dien Bien Phun voittajaan ja vallankumouksellisen sissisodan teoreetikkoon Nguyen Giapiin. Pohjoisen kommunistien siirtäessä sotilaita ja aseita etelään ns. Ho Tši Minhin polkua pitkin, myös amerikkalaiset kiihdyttivät sotilaallisia toimiaan Etelä-Vietnamin tukemiseksi. Raja sotilasneuvonantajien ja aktiivisten taistelijoiden välillä saostui jo Eisenhowerin aikakaudella, ja hänen seuraajansa Valkoisessa talossa perivät eskalaatiokierteen, jonka katkaiseminen vaikutti työläämmältä kuin sen mukana ajautuminen.

 

Ensimmäisen Indokiinan sodan kipinät sytyttivät tuleen toisen, kuten Fredrik Logevallin perehtynyt ja perusteellinen kirja opettaa lukijoilleen.

 

 

 

Fredrik Logevall. (2012). Embers of War: The Fall of an Empire and the Making of America’s Vietnam. New York: Random House, 839 s.

Englanti ja Euroopan suursota 1618-1638

 

Kolmikymmenvuotisen sodan osapuolia olivat kaikki Keski- ja Länsi-Euroopan valtakunnat, mutta yksi valtio on ainakin nimellisesti loistanut poissaolollaan sodan kronikoista ja historiankirjoista. Tuo valtakunta on tietenkin Stuartien hallitsema kolmen kuningaskunnan (Englanti, Skotlanti, Irlanti) rypäs, jota ensimmäinen Stuart-monarkki Jaakko I jo nimitti suureellisesti Iso-Britanniaksi. Tämä historiografinen tyhjä läiskä toimii lähtökohtana Adam Marksin muutaman vuoden takaiselle väitöskirjamonografille England and the Thirty Years’ War (Brill, 2023). Nimensä mukaisesti Marksin tutkimuksella on erityinen rajauksensa eli Englanti, jonka sotilaiden rooli on kiistatta jäänyt naapuriensa skottien varjoon sodan historioissa – skottilaisten sotilaiden osallistuminen kolmikymmenvuotiseen sotaan sinikeltaisten värien alla on aihepiirinä hyvinkin tunnettu (ja tutkittu) myös täällä Pohjolassa.

 

Marksin tutkimuksen kunnianhimoisena tavoitteena on kaivaa esille juuri englantilaisten eikä skottien sotilaallinen merkitys kolmikymmenvuotisessa sodassa niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Tässä yhteydessä Marks on tehnyt joitakin merkittäviä tutkimusrajauksia: kirja ei käsittele niitä englantilaisia, jotka palvelivat sodassa muiden kuin protestanttisten valtakuntien puolesta, eikä myöskään ulota tarkastelua maasodankäynnin ulkopuolelle merivoimiin ja laivastoihin. Tutkimusrajauksen seurauksena englantilaisten sotapalvelusta seurataan viiden valtakunnan eli Böömin, Pfalzin, Alankomaiden, Tanskan ja Ruotsin puitteissa. Jossain määrin enigmaattisesti tutkimus rajautuu ajallisesti vuoteen 1638 ja lordi William Cravenin suorittamaan englantilaiseen värväykseen Pfalzin vaaliruhtinas Karl Ludwigin sotaretken tukemiseksi. Tällöin tarkastelun ulkopuolelle on jäänyt koko 1640-luku, joka sisälsi laajoja ja intensiivisiä kampanjoita, kuten vaikkapa Ruotsin ja Tanskan välisen ns. Torstenssonin sodan 1643–1645, jossa soti ainakin lukuisia skotteja (ja vieläpä vastakkaisilla puolilla).

 

Pohjoismaiselle lukijalle Marksin kirjan kiinnostavinta antia lienevät ne osiot, jotka kuvaavat meikäläisittäin sangen tuntemattomaksi jääneitä operaatioita Böömin kuningaskunnassa. Pfalzin vaaliruhtinaskunnassa ja Alankomaiden tasavallassa. Ensimmäiset englantilaiset saapuivat Böömin sotatantereelle jo vuonna 1620, jolloin eversti Andrew Grayn kokoamat 1 500 skottia ja 1 000 englantilaista liittyivät Talvikuningas Friedrich V:n armeijaan Prahassa. Tämän joukon rippeet liittyivät myöhemmin sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeldin palkkasoturiarmeijaan ja ajelehtivat sen mukana Pfalzin vaaliruhtinaskuntaan. Pfalz olikin Stuartien sotapolitiikan polttopiste, sillä Jaakko I:n tytär (vuodesta 1625 hallinneen Kaarle I:n sisar) Elizabeth Stuart oli vaaliruhtinas Friedrich V:n puoliso. Tämän lisäksi Frankenthal, eräs Pfalzin tärkeimmistä kaupungeista, oli osa Elizabethin myötäjäisiä ja oli siten myös osa Stuartien valtapiiriä. Ei ollutkaan sattumaa, että Jaakko I lähetti Horace Veren johdolla merkittäviä sotilasosastoja Pfalzin puolustamiseksi. Marksin argumentin mukaan nämä apujoukot estivät Pfalzin kaatumisen katolisen liigan ja heidän espanjalaisten liittolaistensa syliin jo heti vuoden 1620 ja Valkeavuoren sotilastappion jälkeen, mikä kontrafaktuaalinen väite ei ole aivan kaukaa haettu.

 

Skottisotilaiden suuri lukumäärä ja jopa suhteellinen osuus Kustaa II Aadolfin armeijoissa on hämärtänyt sitä seikkaa, että brittien sotilaallinen osallistuminen oli pitkäaikaisinta ja systemaattisinta Alankomaiden tasavallan sotalaitoksessa. Se ajanjakso, joka muualla tunnetaan kolmikymmenvuotisena sotana, nivoutuu Alankomaiden historiassa osaksi pidempää kahdeksankymmenvuotista vapaussotaa (1568–1648) Espanjan Habsburgeja vastaan. Britit olivat osa tätä sotaa aivan sen alusta saakka, ja kuten Marks osoittaa, heidän roolinsa 1620- ja 1630-suurissa piiritystaisteluissa oli aivan ratkaiseva. Esimerkiksi Maastrichtin piirityksessä vuonna 1632 jopa puolet alankomaalaisten kärsimistä tappioista koostui briteistä ja hyvin paljon juuri englantilaisista; tästä syystä Marks argumentoi, että Maastrichtin onnistunut piiritys oli enemmän englantilaisten kuin kenenkään muun voitto, mikä toki on voimakas ja poleeminen väite (englantilaisten ja skottien ohella Oranin ruhtinas Fredrik Henrikin armeija koostui myös alankomaalaisista, saksalaisista, ranskalaisista ja jopa joistakin ruotsalaisista).

 

Adam Marksin kirjan kenties painavin kappale käsittelee englantilaisten vierastaistelijoiden motiiveja, mitä samaa aihepiiriä ovat aiemmin tutkineet skottien osalta esimerkiksi Steve Murdoch, Alexia Grosjean ja James Miller (skottien motiiveja palvella 1600-luvun vaihteen Ruotsin sotalaitoksessa ovat meikäläisittäin tutkineet myös Jaakko Björklund ja Sebastian Schiavone). Marks ratsastaa peitsi tanassa sellaista väitettä vastaan, että (skottien tavoin) kolmikymmenvuotisessa sodassa palvelleet englantilaiset olisivat olleet pelkästä rahasta taistelleita palkkasotureita (mercenaries). Meidän pohjoismaalaisten lukijoiden on tässä vaiheessa syytä ymmärtää, että englanninkielinen sana mercenary on latautunut aivan eri tavalla kuin ruotsalainen termi legoknekt tai sen suora suomenkielinen käännös palkkasoturi; täällä Pohjolassa sanat viittaavat enemmän sotilaiden rekrytoinnin ja kompensoinnin mekanismeihin kuin sotimisen motivaatioon tai mihinkään sotilaan oletettuun moraaliseen raadollisuuteen.

 

Marks joka tapauksessa käy sellaista olettamusta vastaan, että Pfalzin, Alankomaiden tai Skandinavian kuninkaiden palveluksessa taistelleet englantilaiset olisivat olleet palkkasotureita sanan englantilaisessa merkityksessä. Ilmeisesti Marksin kritiikki kohdistuu epäsuorasti James Milleriin, joka puolusti mercenary -termin käyttöä skottilaisten palkkasotilaiden kuvaamisessa, luonnehdittiinhan heitä omassa maassakin sanoilla ”wageit men of weare”, sodan palkatut miehet. Erikoista kyllä, Marksin monografin kirjallisuusluettelo ei näytä tuntevan Millerin tärkeää artikkelia (”The Scottish mercenary as a migrant labourer in Europe, 1550–1650”).

 

Adam Marks lainaa argumentointiaan Steve Murdochilta ja tämän jo verrattain vakiintuneelta teesiltä siitä, että kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentillä palvelleet protestanttiset skotit olivat Stuart-monarkian lähettämiä apusotilaita (auxiliary troops) eivätkä pelkästä rahasta taistelleita sodan koiria. Marks väittää, pitkälti aivan uskottavasti, että Eurooppaan lähetetyt englantilaiset sotilaat olivat vastaavasti Stuartien palkkalistoilla ja heidän lopullisessa määräysvallassaan. Näin ollen englantilaisia myös motivoivat muut asiat kuin raha, lähinnä protestanttinen usko ja lojaalius Stuartien kuningashuoneelle ja sen intresseille. Pelkästään näin väitettynä englantilaisista jää silmiinpistävän ylevä kuva, jota on vaikea istuttaa aivan sellaisenaan muiden kansallisuuksien ja ylipäätään kolmikymmenvuotisen sodan sotalaitosten muottiin. Marks etsii englantilaisten sotilaiden motivaatioille tukea Tanskaa ja Ruotsia palvelleen skottieversti Robert Monron tunnetuista muistelmista, mutta ei ojenna vastaavasti kättä saksalaisen Peter Hagendorfin tai skottilaisen James Turnerin suuntaan.

 

Näiden aikalaiskertojien todistukset olisivatkin tuoneet säröjä Marksin teesiin. Hagendorf palveli suurimman osan sodasta keisarillisten riveissä, mutta siirtyi joukko-osastonsa mukana ruotsalaisten puolelle noin vuoden ajaksi 1633–1634. Ottaessaan katolisen liigan sotilaana osaa Magdeburgin piiritykseen vuonna 1631, Hagendorf paljastaa ohi mennen sotivansa omaa kotikaupunkiaan vastaan. Hagendorf oli toisin sanoen syntyjään protestantti, mutta ilmeisesti jossain vaiheessa sotapalveluksensa aikana kääntynyt katolilaiseksi. Joustavilta motiiveiltaan Hagendorf oli siten suoranainen palkkasoturin perikuva. Skottilainen James Turner puolestaan kuvasi muistelmissaan, kuinka hän lähti James Lumsdellin rykmentin mukana Ruotsin värien alle Saksaan; motiiveikseen Turner paljasti uskonnollisen protestanttisen vakaumuksen sekä silkan jännityksen tavoittelun. Kun Turner palaa myöhemmin Saksaan vuonna 1635, hän on valmis jättämään sotilaan työt voidakseen osallistua Holstein-Gottorpin herttua Friedrich III:n suunnittelemalle retkelle Persiaan, mikä hanke olisi luvannut ”enemmän kultaa kuin alkemistit pystyisivät valmistamaan viisasten kivellä.” Kun Turner lopulta palaa sisällissodan runtelemaan Britanniaan, hän liittyy parlamentaristien puolelle vain sen takia, että he sattuvat hallitsemaan Hullin satamaa, johon hänen laivansa rantautuu. Nämä aikalaistodistukset olisivat olleet arvokkaita lähteitä Marksin argumenttien tarkemmalle hiomiselle ja niiden reunaehtojen määrittelylle.  

 

Adam Marksin kirjassa olisi jäänyt kaipaamaan enemmän aikakauden sotalaitosten avaamista, varsinkin kun kaikki kolmikymmenvuotisen sodan värvätyt sotilaat (mitä Englannista lähetetyt sotilaat olivat, vaikkakin osa ehkä vastantahtoisesti) palvelivat erilaisissa institutionaalisissa puitteissa kuin talonpoikien nostoväki, aateliset ratsupalvelusmiehet tai (Skandinavian tapauksessa) asevelvolliset ruotusotilaat. Kirjan suuri ansio on kuitenkin sen huippuluokan metodologia, kun Marks on tutkinut Englannista lähteneiden sotilaiden lukumääriä ja taustoja mm. Hullin, Plymouthin ja Yorkshiren paikallisten arkistolähteiden avulla. Marksilla on selvästi taidot ja edellytykset laajentaa aloittamaansa tutkimusta laajemmaksi ja syvemmäksi projektiksi. On toivottavaa, että hän vielä pysyy tämän aihepiirin parissa.

 

 

 

Adam Marks. (2023). England and the Thirty Years’ War. Leiden: Brill. 218 s.

Utopistista sodankäyntiä

 

Tänä päivänä Thomas More (1478–1535) on suurin piirtein yhtä tunnettu 1500-luvun henkilö kuin aikalaisensa uskonpuhdistaja Martin Luther (1483–1546) tai puolta maailmaa hallinnut Pyhä saksalaisroomalainen keisari Kaarle V (1500–1558). Omana elinaikanaan Moren maine rajoittui lähinnä Englantiin, missä hän palveli kuningas Henrik VIII:n lordikanslerina vuosina 1529–1532. Lojaalisti katolinen More ajautui kuninkaan epäsuosioon kieltäydyttyään tunnustamasta tämän asemaa Englannin kirkon päämiehenä, mikä taipumattomuus johti lopulta kuolemantuomioon ja sen täytäntöönpanoon vuonna 1535. Moren seuraaja lordikanslerina oli Waldenin paroni Thomas Audley (1488–1544), mutta todellinen asema kuninkaan oikeana kätenä siirtyi uudelle nousukkaalle, ensimmäiselle sihteerille ja kamarimestarille Thomas Cromwellille (1485–1540). Thomas Moren nimi painui hetkeksi unholaan Henrik VIII:n ja hänen seuraajiensa levottomilla valtakausilla, mutta se nousi uudelleen julkisuuden valokeilaan vuonna 1551, jolloin ilmaantui ensimmäinen englanninkielinen käännös hänen legendaarisesta teoksestaan, alun perin vuonna 1519 latinaksi ilmestyneestä kirjasta Utopia. Myöhemmin kirja on julkaistu tuhansina painoksina ja lähes kaikilla kielillä (suomeksi Marja Itkonen-Kailan käännöksenä ja WSOY:n kustantamana vuonna 1971).

 

Thomas Moren kirja on tietenkin rikastuttanut länsimaisen kulttuurin kaanonia pelkällä utopistisella nimellään, joka tarkoittaa määritelmällisesti paikkaa, jota ei ole olemassa. Laajasti oppinut ja klassisesti sivistynyt More ymmärsi kirjansa Platonin (427–347 eaa.) henkisenä jatkumona, ja hänen metodinsa keskustella oman aikansa Englannin ristiriidoista ja agendoista heijastamalla ne kuvitteellisen valtakunnan kanveesille oli paljon velkaa Timaioksen ja Kritiaksen dialogeihin, joissa Platon kävi saman yhteiskunnallisen keskustelun itse keksimänsä Atlantiksen kuvitteellisen saaren yhteydessä (myös Moren Utopia oli Atlantiksen tavoin saari, sillä saaren maantieteellinen olotila helpotti monin tavoin argumentoinnin selkeyttämistä ja rajaamista).

 

Utopia on, kuten me kaikki tänään ymmärrämme, kuvaus ideaalista ja ihanteellisesta yhteiskunnasta, ja siten vastakohta tulevaisuuden kammottavalle dystopialle, mitä fiktiivistä genreä edustavat vaikkapa George Orwellin romaani 1984, lukuisat kirjalliset scifi-fantasiat ja rajaton määrä erilaisia Mad Max -tyylisiä elokuvia ja tv-sarjoja. Useimmiten Moren utopia kohdennetaan koulutukseen, politiikkaan ja talouselämän haasteisiin, jolloin helposti ohitetaan Moren utooppinen pohdinta ihmiskunnan kenties viheliäimmistä vitsauksesta, sodasta ja sodankäynnistä. Mutta myös näistä asioista Morella oli paljon painavaa sanottavaa, eivätkä hänen oivalluksenansa ole juuri kärsineet ajan hampaasta.

 

Thomas Moren Utopia oli saarivaltakunta, jota oli siunattu verrattomilla luonnonvaroilla ja kaupankäynnin mahdollisuuksilla. Näiden olosuhteiden puitteissa Utopian asukkaat olivat rakentaneet itselleen valistuneen yhteiskunnallisen idyllin, jota voisi nykytermein kuvata hyvinvointivaltioksi. Mutta myös valistuneet hyvinvointivaltiot saattoivat löytää itsensä sodan uhan alta, joten Utopian viisaat asukkaat olivat löytäneet tällekin ongelmalle omien ratkaisujensa kokoelman. Edes Thomas More ei ollut niin utopisti, että olisi kuvitellut sodan koskaan katoavan ihmisten maailmasta. Vaikka rakentaisimme itsellemme kuinka utooppisen hyvinvointivaltion tahansa, naapuriemme vihamielisyys, ahneus, katkeruus, kateus ja muut alhaiset vietit eivät sen seurauksena silti katoa minnekään. Myös utooppisen valtion on toisin sanoen kyettävä puolustamaan itseään ja intressejään.

 

Moren Utopia kävi sotia vain muutamasta syystä: puolustaakseen omaa alueellista koskemattomuuttaan, elintärkeitä intressejään ja liittolaistensa oikeuksia. Kiinnostavaa kyllä, More nosti näistä casus belleistä viimeisen, liittolaisten oikeudet, jopa Utopian ensisijaiseksi syyksi turvautua sodankäynnin metodeihin. Jos yksi valtakunta sorti toisen maan asukkaita vaikkapa kohtuuttomalla kaupankäynnin verotuksella, sellainen periaatteellinen vääryys vaati Utopian asukkien mielestä sotilaallisia vastatoimenpiteitä.

 

Itse sodankäynti ja siihen liittyvä tappaminen oli Utopian asukkaiden silmissä täysin kunniatonta toimintaa, sillä tappaminen oli jotain, mitä tekivät järjettömät elukat eivätkä ajattelevat ihmiset. Jos sodankäynti oli kuitenkin välttämätöntä, sitä oli aluksi yritettävä harjoittaa muilla keinoin kuin suoralla väkivallalla. Ensisijaisesti utopialaiset pyrkivät turvautumaan keinoon, jota ei modernein termein voisi kuvailla muulla tapaa kuin psykologiseksi sodankäynniksi. Niinpä utopialaiset soluttivat vihollismaahan salaisia asiamiehiä, jotka levittivät julkisille paikoille ilmoituksia, joissa oli vihollisjohtajien ja päällystön nimiä ja palkkiosummia. Kuka tahansa, joka surmasi merkatun kohteen, sai palkkioksi suuren rahasumman; jos listattu uhri toimitettiin utopialaisten käsiin elossa, summa oli kaksinkertainen. Vangiksi saatuja vihollisen johtajia ei surmattu, vaan utopialaiset lupasivat heillekin suuria rikkauksia maansa ja virkaveljiensä pettämisestä. Strategian tarkoituksena oli lietsoa kaaosta ja kylvää sisäistä epäluottamusta vihollisen riveihin. ”Heillä on erittäin hyväksyvä asenne tällaisesta vihollisten korruptoimisesta, vaikka monien muiden mielestä se on alhaista ja julmaa; mutta heistä on vain viisasta päättää lyhyeen muuten pitkäksi venyvä sota vaarantamatta itseään edes yhdessä taistelussa.”

 

Jos suoranainen korruptio ei ratkaise sotaa utopialaisten eduksi, he pyrkivät kärjistämään vihollisen oman poliittisen eliitin ristiriitoja sekä usuttamaan vihollisen muuta naapurit tätä vastaan. Nykykielillä näitä lähestymistapoja kutsuttaisiin horjuttamistaktiikoiksi ja epäsuoraksi sodankäynniksi. Thomas Moren omalla esimodernilla aikakaudella ei ollut demokratioita, vaan valta oli Euroopassa ruhtinaiden ja rajattujen eliittien käsissä. Tästä seurasi se, että lähes jokaista valtakuntaa uhkasi alinomaisesti dynastisen perimysriidan ja eliittien sisäisen valtakamppailun riski. Tudorien Englanti oli tästä itse eräs esimerkki: Henrik VIII, jonka oman kuninkaallisen perimyksen legitimiteetti ei ulottunut hänen isäänsä Henrik Tudoria (1457–1509) pidemmälle, pelkäsi alituisesti uutta ruusujen sotaa (1455–1487), jossa kaksi dynastista ryhmittymää oli käynyt veristä sisällissotaa vuosikymmenten ajan. Englannissa oli tuolloin edelleen voimakkaita sukuja, kuten Boleynit, Howardit ja Seymourit, jotka kilpailivat mahdollisuudesta voittaa kuninkaallinen perimys itselleen kuninkaallisen avioliiton ja siitä syntyvän jälkeläisen kautta. Myös epäsuora sodankäynti alkoi jo tuolloin esiintyä Euroopan politiikassa, vaikkakin ilmiö oli enemmän leimallinen seuraavalle vuosisadalle ja kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikakaudelle. Kun Henrik VIII kävi sotaansa Ranskaa vastaan, Pyhä saksalaisroomalainen keisari Maximilian I osallistui sotaan epäsuorasti toimittamalla Landsknecht-palkkasotureita Henrikin avuksi. Vastaavasti Ranska auttoi Henrikin dynastista uhmaajaa, Suffolkin karkotettua herttuaa Richard de la Polea rahoittamalla tämän omaa palkkasoturiarmeijaa. Myös utopialaisilla oli omat Landsknechtinsä, zapolettien raaka barbaarikansa, joka harjoitti sodankäyntiä elinkeinonaan ja kävi sotaa rahasta ketä tahansa vastaan ja aivan milloin vain. Utopiassa ymmärrettiin, että sisäiset valtataistelut ja ulkoiset ristiriidat oli mahdollista sekoittaa vihollista horjuttavaksi, sotkuiseksi sodaksi.

 

Jos taisteluun piti lopulta ryhtyä, utopialaiset kävivät sitä suurella päättäväisyydellä. Oman maansa ulkopuolella utopialaiset pyrkivät harjoittamaan koalitiosodankäyntiä liittolaistensa kanssa mutta siten, että ylin sotilaallinen päätäntävalta oli utopialaisilla itsellään. Tässä vaiheessa utopialaiset värväsivät jo oman kansakuntansa vapaaehtoisia, mutta eivät pakottaneet ketään tarttumaan aseisiin vasten tahtoaan. He uskoivat, että vastentahtoiset sotilaat eivät taistelisi tehokkaasti, minkä lisäksi heidän rohkeutensa puute saattaisi tarttua riveissä muihinkin. Vasta konkreettisen maahanhyökkäyksen aikana kaikki sotakuntoiset miehet kutsuttiin aseisiin, mutta silloinkin sillä reunaehdolla, että vähiten sotakelpoiset jätettiin kaupunkien puolustusjoukoiksi.

 

Koska utopialaiset inhosivat ja halveksivat sotaa niin syvästi, he pyrkivät päättämään sen taistelukentällä mahdollisimman nopeasti. Utopialaisten taktiikkana oli hyökkäys ja sen jatkaminen yhä uusilla hyökkäyksillä. Heidän kuolemaa uhmaavaa päättäväisyyttään motivoi hyvinvointivaltion malli, jossa sotilaan perheen hyvinvointi oli turvattu yhteiskunnan taholta myös hänen kuolemansa jälkeen; sotilas saattoi toisin sanoen uhrata henkensä Utopian puolesta turvallisin mielin tarvitsematta pohtia leskensä ja lastensa pärjäämistä ilman aviomiestä, isää ja elättäjää.

 

Taistelukentällä utopialaisten hyökkäys pyrki lamauttavaan iskuun eliminoimalla vihollisjohtajan hinnalla millä hyvänsä. Muuten utopialaisten taistelutapa ei ollut lainkaan totaalinen, vaan he pyrkivät päinvastoin välttämään kaikkea ylimääräistä tappamista. Tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi pakenevaa tai vetäytyvää vihollista ei enää jahdattu, vaan hänet päästettiin menemään. Utopialaiset olivat taitavia käyttämään piirityskoneita ja ahkeria linnoitustöissä, joita ei jätetty orjien harteille vaan joihin osallistuivat kaikki sotilaat. Suojavarusteinaan utopialaiset suosivat kevyitä haarniskoita ja aseinaan leveäteräisiä keihäitä miekkojen sijasta.

 

Utopialaiset noudattivat pilkuntarkasti vihollisen kanssa solmittuja tulitaukoja eivätkä ryöstelleet tai muuten rasittaneet valtaamiaan kaupunkeja. Valloitetut vihollismaat jätettiin utopialaisen kuvernöörin hallintaan, jota kannustettiin viettämään ylellistä elämää voitetuilta vihollisilta kerätyillä veroilla; näin vihollismaan resurssit palautuivat heidän oman kansantaloutensa kiertoon sen sijaan, että ne olisivat vain kasautuneet jo valmiiksi rikkaaseen Utopiaan. Voittomaiden verotulojen kertyneestä ylijäämästäkin vain osa ohjattaisiin Utopialle itselleen, sillä utopialaiset maksoivat avokätisesti liittolaisilleen niillä rahoilla, joita he keräsivät verotuloina valloitetuilta kansoilta. Tämän periaatteen takia Utopian laajentumispolitiikkaa voisi kuvailla jopa määrätietoisen antikolonialistiseksi.  

 

Utopian sodankäynnissä on epäilemättä sellaista, joka on nykyaikana vanhentunutta, epätarkoituksenmukaista ja aivan kirjaimellisesti utopistista. Siitä huolimatta Thomas Moren Utopia voi edelleen toimia ajatusleikin tasolla vallanpitäjien ”ruhtinaan peilinä”, mitä tarkoitusta varten se oli alun perin kirjoitettukin.