Englanti ja Euroopan suursota 1618-1638

 

Kolmikymmenvuotisen sodan osapuolia olivat kaikki Keski- ja Länsi-Euroopan valtakunnat, mutta yksi valtio on ainakin nimellisesti loistanut poissaolollaan sodan kronikoista ja historiankirjoista. Tuo valtakunta on tietenkin Stuartien hallitsema kolmen kuningaskunnan (Englanti, Skotlanti, Irlanti) rypäs, jota ensimmäinen Stuart-monarkki Jaakko I jo nimitti suureellisesti Iso-Britanniaksi. Tämä historiografinen tyhjä läiskä toimii lähtökohtana Adam Marksin muutaman vuoden takaiselle väitöskirjamonografille England and the Thirty Years’ War (Brill, 2023). Nimensä mukaisesti Marksin tutkimuksella on erityinen rajauksensa eli Englanti, jonka sotilaiden rooli on kiistatta jäänyt naapuriensa skottien varjoon sodan historioissa – skottilaisten sotilaiden osallistuminen kolmikymmenvuotiseen sotaan sinikeltaisten värien alla on aihepiirinä hyvinkin tunnettu (ja tutkittu) myös täällä Pohjolassa.

 

Marksin tutkimuksen kunnianhimoisena tavoitteena on kaivaa esille juuri englantilaisten eikä skottien sotilaallinen merkitys kolmikymmenvuotisessa sodassa niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Tässä yhteydessä Marks on tehnyt joitakin merkittäviä tutkimusrajauksia: kirja ei käsittele niitä englantilaisia, jotka palvelivat sodassa muiden kuin protestanttisten valtakuntien puolesta, eikä myöskään ulota tarkastelua maasodankäynnin ulkopuolelle merivoimiin ja laivastoihin. Tutkimusrajauksen seurauksena englantilaisten sotapalvelusta seurataan viiden valtakunnan eli Böömin, Pfalzin, Alankomaiden, Tanskan ja Ruotsin puitteissa. Jossain määrin enigmaattisesti tutkimus rajautuu ajallisesti vuoteen 1638 ja lordi William Cravenin suorittamaan englantilaiseen värväykseen Pfalzin vaaliruhtinas Karl Ludwigin sotaretken tukemiseksi. Tällöin tarkastelun ulkopuolelle on jäänyt koko 1640-luku, joka sisälsi laajoja ja intensiivisiä kampanjoita, kuten vaikkapa Ruotsin ja Tanskan välisen ns. Torstenssonin sodan 1643–1645, jossa soti ainakin lukuisia skotteja (ja vieläpä vastakkaisilla puolilla).

 

Pohjoismaiselle lukijalle Marksin kirjan kiinnostavinta antia lienevät ne osiot, jotka kuvaavat meikäläisittäin sangen tuntemattomaksi jääneitä operaatioita Böömin kuningaskunnassa. Pfalzin vaaliruhtinaskunnassa ja Alankomaiden tasavallassa. Ensimmäiset englantilaiset saapuivat Böömin sotatantereelle jo vuonna 1620, jolloin eversti Andrew Grayn kokoamat 1 500 skottia ja 1 000 englantilaista liittyivät Talvikuningas Friedrich V:n armeijaan Prahassa. Tämän joukon rippeet liittyivät myöhemmin sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeldin palkkasoturiarmeijaan ja ajelehtivat sen mukana Pfalzin vaaliruhtinaskuntaan. Pfalz olikin Stuartien sotapolitiikan polttopiste, sillä Jaakko I:n tytär (vuodesta 1625 hallinneen Kaarle I:n sisar) Elizabeth Stuart oli vaaliruhtinas Friedrich V:n puoliso. Tämän lisäksi Frankenthal, eräs Pfalzin tärkeimmistä kaupungeista, oli osa Elizabethin myötäjäisiä ja oli siten myös osa Stuartien valtapiiriä. Ei ollutkaan sattumaa, että Jaakko I lähetti Horace Veren johdolla merkittäviä sotilasosastoja Pfalzin puolustamiseksi. Marksin argumentin mukaan nämä apujoukot estivät Pfalzin kaatumisen katolisen liigan ja heidän espanjalaisten liittolaistensa syliin jo heti vuoden 1620 ja Valkeavuoren sotilastappion jälkeen, mikä kontrafaktuaalinen väite ei ole aivan kaukaa haettu.

 

Skottisotilaiden suuri lukumäärä ja jopa suhteellinen osuus Kustaa II Aadolfin armeijoissa on hämärtänyt sitä seikkaa, että brittien sotilaallinen osallistuminen oli pitkäaikaisinta ja systemaattisinta Alankomaiden tasavallan sotalaitoksessa. Se ajanjakso, joka muualla tunnetaan kolmikymmenvuotisena sotana, nivoutuu Alankomaiden historiassa osaksi pidempää kahdeksankymmenvuotista vapaussotaa (1568–1648) Espanjan Habsburgeja vastaan. Britit olivat osa tätä sotaa aivan sen alusta saakka, ja kuten Marks osoittaa, heidän roolinsa 1620- ja 1630-suurissa piiritystaisteluissa oli aivan ratkaiseva. Esimerkiksi Maastrichtin piirityksessä vuonna 1632 jopa puolet alankomaalaisten kärsimistä tappioista koostui briteistä ja hyvin paljon juuri englantilaisista; tästä syystä Marks argumentoi, että Maastrichtin onnistunut piiritys oli enemmän englantilaisten kuin kenenkään muun voitto, mikä toki on voimakas ja poleeminen väite (englantilaisten ja skottien ohella Oranin ruhtinas Fredrik Henrikin armeija koostui myös alankomaalaisista, saksalaisista, ranskalaisista ja jopa joistakin ruotsalaisista).

 

Adam Marksin kirjan kenties painavin kappale käsittelee englantilaisten vierastaistelijoiden motiiveja, mitä samaa aihepiiriä ovat aiemmin tutkineet skottien osalta esimerkiksi Steve Murdoch, Alexia Grosjean ja James Miller (skottien motiiveja palvella 1600-luvun vaihteen Ruotsin sotalaitoksessa ovat meikäläisittäin tutkineet myös Jaakko Björklund ja Sebastian Schiavone). Marks ratsastaa peitsi tanassa sellaista väitettä vastaan, että (skottien tavoin) kolmikymmenvuotisessa sodassa palvelleet englantilaiset olisivat olleet pelkästä rahasta taistelleita palkkasotureita (mercenaries). Meidän pohjoismaalaisten lukijoiden on tässä vaiheessa syytä ymmärtää, että englanninkielinen sana mercenary on latautunut aivan eri tavalla kuin ruotsalainen termi legoknekt tai sen suora suomenkielinen käännös palkkasoturi; täällä Pohjolassa sanat viittaavat enemmän sotilaiden rekrytoinnin ja kompensoinnin mekanismeihin kuin sotimisen motivaatioon tai mihinkään sotilaan oletettuun moraaliseen raadollisuuteen.

 

Marks joka tapauksessa käy sellaista olettamusta vastaan, että Pfalzin, Alankomaiden tai Skandinavian kuninkaiden palveluksessa taistelleet englantilaiset olisivat olleet palkkasotureita sanan englantilaisessa merkityksessä. Ilmeisesti Marksin kritiikki kohdistuu epäsuorasti James Milleriin, joka puolusti mercenary -termin käyttöä skottilaisten palkkasotilaiden kuvaamisessa, luonnehdittiinhan heitä omassa maassakin sanoilla ”wageit men of weare”, sodan palkatut miehet. Erikoista kyllä, Marksin monografin kirjallisuusluettelo ei näytä tuntevan Millerin tärkeää artikkelia (”The Scottish mercenary as a migrant labourer in Europe, 1550–1650”).

 

Adam Marks lainaa argumentointiaan Steve Murdochilta ja tämän jo verrattain vakiintuneelta teesiltä siitä, että kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentillä palvelleet protestanttiset skotit olivat Stuart-monarkian lähettämiä apusotilaita (auxiliary troops) eivätkä pelkästä rahasta taistelleita sodan koiria. Marks väittää, pitkälti aivan uskottavasti, että Eurooppaan lähetetyt englantilaiset sotilaat olivat vastaavasti Stuartien palkkalistoilla ja heidän lopullisessa määräysvallassaan. Näin ollen englantilaisia myös motivoivat muut asiat kuin raha, lähinnä protestanttinen usko ja lojaalius Stuartien kuningashuoneelle ja sen intresseille. Pelkästään näin väitettynä englantilaisista jää silmiinpistävän ylevä kuva, jota on vaikea istuttaa aivan sellaisenaan muiden kansallisuuksien ja ylipäätään kolmikymmenvuotisen sodan sotalaitosten muottiin. Marks etsii englantilaisten sotilaiden motivaatioille tukea Tanskaa ja Ruotsia palvelleen skottieversti Robert Monron tunnetuista muistelmista, mutta ei ojenna vastaavasti kättä saksalaisen Peter Hagendorfin tai skottilaisen James Turnerin suuntaan.

 

Näiden aikalaiskertojien todistukset olisivatkin tuoneet säröjä Marksin teesiin. Hagendorf palveli suurimman osan sodasta keisarillisten riveissä, mutta siirtyi joukko-osastonsa mukana ruotsalaisten puolelle noin vuoden ajaksi 1633–1634. Ottaessaan katolisen liigan sotilaana osaa Magdeburgin piiritykseen vuonna 1631, Hagendorf paljastaa ohi mennen sotivansa omaa kotikaupunkiaan vastaan. Hagendorf oli toisin sanoen syntyjään protestantti, mutta ilmeisesti jossain vaiheessa sotapalveluksensa aikana kääntynyt katolilaiseksi. Joustavilta motiiveiltaan Hagendorf oli siten suoranainen palkkasoturin perikuva. Skottilainen James Turner puolestaan kuvasi muistelmissaan, kuinka hän lähti James Lumsdellin rykmentin mukana Ruotsin värien alle Saksaan; motiiveikseen Turner paljasti uskonnollisen protestanttisen vakaumuksen sekä silkan jännityksen tavoittelun. Kun Turner palaa myöhemmin Saksaan vuonna 1635, hän on valmis jättämään sotilaan työt voidakseen osallistua Holstein-Gottorpin herttua Friedrich III:n suunnittelemalle retkelle Persiaan, mikä hanke olisi luvannut ”enemmän kultaa kuin alkemistit pystyisivät valmistamaan viisasten kivellä.” Kun Turner lopulta palaa sisällissodan runtelemaan Britanniaan, hän liittyy parlamentaristien puolelle vain sen takia, että he sattuvat hallitsemaan Hullin satamaa, johon hänen laivansa rantautuu. Nämä aikalaistodistukset olisivat olleet arvokkaita lähteitä Marksin argumenttien tarkemmalle hiomiselle ja niiden reunaehtojen määrittelylle.  

 

Adam Marksin kirjassa olisi jäänyt kaipaamaan enemmän aikakauden sotalaitosten avaamista, varsinkin kun kaikki kolmikymmenvuotisen sodan värvätyt sotilaat (mitä Englannista lähetetyt sotilaat olivat, vaikkakin osa ehkä vastantahtoisesti) palvelivat erilaisissa institutionaalisissa puitteissa kuin talonpoikien nostoväki, aateliset ratsupalvelusmiehet tai (Skandinavian tapauksessa) asevelvolliset ruotusotilaat. Kirjan suuri ansio on kuitenkin sen huippuluokan metodologia, kun Marks on tutkinut Englannista lähteneiden sotilaiden lukumääriä ja taustoja mm. Hullin, Plymouthin ja Yorkshiren paikallisten arkistolähteiden avulla. Marksilla on selvästi taidot ja edellytykset laajentaa aloittamaansa tutkimusta laajemmaksi ja syvemmäksi projektiksi. On toivottavaa, että hän vielä pysyy tämän aihepiirin parissa.

 

 

 

Adam Marks. (2023). England and the Thirty Years’ War. Leiden: Brill. 218 s.

Utopistista sodankäyntiä

 

Tänä päivänä Thomas More (1478–1535) on suurin piirtein yhtä tunnettu 1500-luvun henkilö kuin aikalaisensa uskonpuhdistaja Martin Luther (1483–1546) tai puolta maailmaa hallinnut Pyhä saksalaisroomalainen keisari Kaarle V (1500–1558). Omana elinaikanaan Moren maine rajoittui lähinnä Englantiin, missä hän palveli kuningas Henrik VIII:n lordikanslerina vuosina 1529–1532. Lojaalisti katolinen More ajautui kuninkaan epäsuosioon kieltäydyttyään tunnustamasta tämän asemaa Englannin kirkon päämiehenä, mikä taipumattomuus johti lopulta kuolemantuomioon ja sen täytäntöönpanoon vuonna 1535. Moren seuraaja lordikanslerina oli Waldenin paroni Thomas Audley (1488–1544), mutta todellinen asema kuninkaan oikeana kätenä siirtyi uudelle nousukkaalle, ensimmäiselle sihteerille ja kamarimestarille Thomas Cromwellille (1485–1540). Thomas Moren nimi painui hetkeksi unholaan Henrik VIII:n ja hänen seuraajiensa levottomilla valtakausilla, mutta se nousi uudelleen julkisuuden valokeilaan vuonna 1551, jolloin ilmaantui ensimmäinen englanninkielinen käännös hänen legendaarisesta teoksestaan, alun perin vuonna 1519 latinaksi ilmestyneestä kirjasta Utopia. Myöhemmin kirja on julkaistu tuhansina painoksina ja lähes kaikilla kielillä (suomeksi Marja Itkonen-Kailan käännöksenä ja WSOY:n kustantamana vuonna 1971).

 

Thomas Moren kirja on tietenkin rikastuttanut länsimaisen kulttuurin kaanonia pelkällä utopistisella nimellään, joka tarkoittaa määritelmällisesti paikkaa, jota ei ole olemassa. Laajasti oppinut ja klassisesti sivistynyt More ymmärsi kirjansa Platonin (427–347 eaa.) henkisenä jatkumona, ja hänen metodinsa keskustella oman aikansa Englannin ristiriidoista ja agendoista heijastamalla ne kuvitteellisen valtakunnan kanveesille oli paljon velkaa Timaioksen ja Kritiaksen dialogeihin, joissa Platon kävi saman yhteiskunnallisen keskustelun itse keksimänsä Atlantiksen kuvitteellisen saaren yhteydessä (myös Moren Utopia oli Atlantiksen tavoin saari, sillä saaren maantieteellinen olotila helpotti monin tavoin argumentoinnin selkeyttämistä ja rajaamista).

 

Utopia on, kuten me kaikki tänään ymmärrämme, kuvaus ideaalista ja ihanteellisesta yhteiskunnasta, ja siten vastakohta tulevaisuuden kammottavalle dystopialle, mitä fiktiivistä genreä edustavat vaikkapa George Orwellin romaani 1984, lukuisat kirjalliset scifi-fantasiat ja rajaton määrä erilaisia Mad Max -tyylisiä elokuvia ja tv-sarjoja. Useimmiten Moren utopia kohdennetaan koulutukseen, politiikkaan ja talouselämän haasteisiin, jolloin helposti ohitetaan Moren utooppinen pohdinta ihmiskunnan kenties viheliäimmistä vitsauksesta, sodasta ja sodankäynnistä. Mutta myös näistä asioista Morella oli paljon painavaa sanottavaa, eivätkä hänen oivalluksenansa ole juuri kärsineet ajan hampaasta.

 

Thomas Moren Utopia oli saarivaltakunta, jota oli siunattu verrattomilla luonnonvaroilla ja kaupankäynnin mahdollisuuksilla. Näiden olosuhteiden puitteissa Utopian asukkaat olivat rakentaneet itselleen valistuneen yhteiskunnallisen idyllin, jota voisi nykytermein kuvata hyvinvointivaltioksi. Mutta myös valistuneet hyvinvointivaltiot saattoivat löytää itsensä sodan uhan alta, joten Utopian viisaat asukkaat olivat löytäneet tällekin ongelmalle omien ratkaisujensa kokoelman. Edes Thomas More ei ollut niin utopisti, että olisi kuvitellut sodan koskaan katoavan ihmisten maailmasta. Vaikka rakentaisimme itsellemme kuinka utooppisen hyvinvointivaltion tahansa, naapuriemme vihamielisyys, ahneus, katkeruus, kateus ja muut alhaiset vietit eivät sen seurauksena silti katoa minnekään. Myös utooppisen valtion on toisin sanoen kyettävä puolustamaan itseään ja intressejään.

 

Moren Utopia kävi sotia vain muutamasta syystä: puolustaakseen omaa alueellista koskemattomuuttaan, elintärkeitä intressejään ja liittolaistensa oikeuksia. Kiinnostavaa kyllä, More nosti näistä casus belleistä viimeisen, liittolaisten oikeudet, jopa Utopian ensisijaiseksi syyksi turvautua sodankäynnin metodeihin. Jos yksi valtakunta sorti toisen maan asukkaita vaikkapa kohtuuttomalla kaupankäynnin verotuksella, sellainen periaatteellinen vääryys vaati Utopian asukkien mielestä sotilaallisia vastatoimenpiteitä.

 

Itse sodankäynti ja siihen liittyvä tappaminen oli Utopian asukkaiden silmissä täysin kunniatonta toimintaa, sillä tappaminen oli jotain, mitä tekivät järjettömät elukat eivätkä ajattelevat ihmiset. Jos sodankäynti oli kuitenkin välttämätöntä, sitä oli aluksi yritettävä harjoittaa muilla keinoin kuin suoralla väkivallalla. Ensisijaisesti utopialaiset pyrkivät turvautumaan keinoon, jota ei modernein termein voisi kuvailla muulla tapaa kuin psykologiseksi sodankäynniksi. Niinpä utopialaiset soluttivat vihollismaahan salaisia asiamiehiä, jotka levittivät julkisille paikoille ilmoituksia, joissa oli vihollisjohtajien ja päällystön nimiä ja palkkiosummia. Kuka tahansa, joka surmasi merkatun kohteen, sai palkkioksi suuren rahasumman; jos listattu uhri toimitettiin utopialaisten käsiin elossa, summa oli kaksinkertainen. Vangiksi saatuja vihollisen johtajia ei surmattu, vaan utopialaiset lupasivat heillekin suuria rikkauksia maansa ja virkaveljiensä pettämisestä. Strategian tarkoituksena oli lietsoa kaaosta ja kylvää sisäistä epäluottamusta vihollisen riveihin. ”Heillä on erittäin hyväksyvä asenne tällaisesta vihollisten korruptoimisesta, vaikka monien muiden mielestä se on alhaista ja julmaa; mutta heistä on vain viisasta päättää lyhyeen muuten pitkäksi venyvä sota vaarantamatta itseään edes yhdessä taistelussa.”

 

Jos suoranainen korruptio ei ratkaise sotaa utopialaisten eduksi, he pyrkivät kärjistämään vihollisen oman poliittisen eliitin ristiriitoja sekä usuttamaan vihollisen muuta naapurit tätä vastaan. Nykykielillä näitä lähestymistapoja kutsuttaisiin horjuttamistaktiikoiksi ja epäsuoraksi sodankäynniksi. Thomas Moren omalla esimodernilla aikakaudella ei ollut demokratioita, vaan valta oli Euroopassa ruhtinaiden ja rajattujen eliittien käsissä. Tästä seurasi se, että lähes jokaista valtakuntaa uhkasi alinomaisesti dynastisen perimysriidan ja eliittien sisäisen valtakamppailun riski. Tudorien Englanti oli tästä itse eräs esimerkki: Henrik VIII, jonka oman kuninkaallisen perimyksen legitimiteetti ei ulottunut hänen isäänsä Henrik Tudoria (1457–1509) pidemmälle, pelkäsi alituisesti uutta ruusujen sotaa (1455–1487), jossa kaksi dynastista ryhmittymää oli käynyt veristä sisällissotaa vuosikymmenten ajan. Englannissa oli tuolloin edelleen voimakkaita sukuja, kuten Boleynit, Howardit ja Seymourit, jotka kilpailivat mahdollisuudesta voittaa kuninkaallinen perimys itselleen kuninkaallisen avioliiton ja siitä syntyvän jälkeläisen kautta. Myös epäsuora sodankäynti alkoi jo tuolloin esiintyä Euroopan politiikassa, vaikkakin ilmiö oli enemmän leimallinen seuraavalle vuosisadalle ja kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikakaudelle. Kun Henrik VIII kävi sotaansa Ranskaa vastaan, Pyhä saksalaisroomalainen keisari Maximilian I osallistui sotaan epäsuorasti toimittamalla Landsknecht-palkkasotureita Henrikin avuksi. Vastaavasti Ranska auttoi Henrikin dynastista uhmaajaa, Suffolkin karkotettua herttuaa Richard de la Polea rahoittamalla tämän omaa palkkasoturiarmeijaa. Myös utopialaisilla oli omat Landsknechtinsä, zapolettien raaka barbaarikansa, joka harjoitti sodankäyntiä elinkeinonaan ja kävi sotaa rahasta ketä tahansa vastaan ja aivan milloin vain. Utopiassa ymmärrettiin, että sisäiset valtataistelut ja ulkoiset ristiriidat oli mahdollista sekoittaa vihollista horjuttavaksi, sotkuiseksi sodaksi.

 

Jos taisteluun piti lopulta ryhtyä, utopialaiset kävivät sitä suurella päättäväisyydellä. Oman maansa ulkopuolella utopialaiset pyrkivät harjoittamaan koalitiosodankäyntiä liittolaistensa kanssa mutta siten, että ylin sotilaallinen päätäntävalta oli utopialaisilla itsellään. Tässä vaiheessa utopialaiset värväsivät jo oman kansakuntansa vapaaehtoisia, mutta eivät pakottaneet ketään tarttumaan aseisiin vasten tahtoaan. He uskoivat, että vastentahtoiset sotilaat eivät taistelisi tehokkaasti, minkä lisäksi heidän rohkeutensa puute saattaisi tarttua riveissä muihinkin. Vasta konkreettisen maahanhyökkäyksen aikana kaikki sotakuntoiset miehet kutsuttiin aseisiin, mutta silloinkin sillä reunaehdolla, että vähiten sotakelpoiset jätettiin kaupunkien puolustusjoukoiksi.

 

Koska utopialaiset inhosivat ja halveksivat sotaa niin syvästi, he pyrkivät päättämään sen taistelukentällä mahdollisimman nopeasti. Utopialaisten taktiikkana oli hyökkäys ja sen jatkaminen yhä uusilla hyökkäyksillä. Heidän kuolemaa uhmaavaa päättäväisyyttään motivoi hyvinvointivaltion malli, jossa sotilaan perheen hyvinvointi oli turvattu yhteiskunnan taholta myös hänen kuolemansa jälkeen; sotilas saattoi toisin sanoen uhrata henkensä Utopian puolesta turvallisin mielin tarvitsematta pohtia leskensä ja lastensa pärjäämistä ilman aviomiestä, isää ja elättäjää.

 

Taistelukentällä utopialaisten hyökkäys pyrki lamauttavaan iskuun eliminoimalla vihollisjohtajan hinnalla millä hyvänsä. Muuten utopialaisten taistelutapa ei ollut lainkaan totaalinen, vaan he pyrkivät päinvastoin välttämään kaikkea ylimääräistä tappamista. Tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi pakenevaa tai vetäytyvää vihollista ei enää jahdattu, vaan hänet päästettiin menemään. Utopialaiset olivat taitavia käyttämään piirityskoneita ja ahkeria linnoitustöissä, joita ei jätetty orjien harteille vaan joihin osallistuivat kaikki sotilaat. Suojavarusteinaan utopialaiset suosivat kevyitä haarniskoita ja aseinaan leveäteräisiä keihäitä miekkojen sijasta.

 

Utopialaiset noudattivat pilkuntarkasti vihollisen kanssa solmittuja tulitaukoja eivätkä ryöstelleet tai muuten rasittaneet valtaamiaan kaupunkeja. Valloitetut vihollismaat jätettiin utopialaisen kuvernöörin hallintaan, jota kannustettiin viettämään ylellistä elämää voitetuilta vihollisilta kerätyillä veroilla; näin vihollismaan resurssit palautuivat heidän oman kansantaloutensa kiertoon sen sijaan, että ne olisivat vain kasautuneet jo valmiiksi rikkaaseen Utopiaan. Voittomaiden verotulojen kertyneestä ylijäämästäkin vain osa ohjattaisiin Utopialle itselleen, sillä utopialaiset maksoivat avokätisesti liittolaisilleen niillä rahoilla, joita he keräsivät verotuloina valloitetuilta kansoilta. Tämän periaatteen takia Utopian laajentumispolitiikkaa voisi kuvailla jopa määrätietoisen antikolonialistiseksi.  

 

Utopian sodankäynnissä on epäilemättä sellaista, joka on nykyaikana vanhentunutta, epätarkoituksenmukaista ja aivan kirjaimellisesti utopistista. Siitä huolimatta Thomas Moren Utopia voi edelleen toimia ajatusleikin tasolla vallanpitäjien ”ruhtinaan peilinä”, mitä tarkoitusta varten se oli alun perin kirjoitettukin.

Pohjolan sotilasurakoitsijat

 

Saksalaisen Fritz Redlichin kaksiosainen teos The German Military Enterpriser and His Work Force (1964–1965) on sotahistorian klassikko, jota ei kuitenkaan juuri tunneta akateemisten piirien ulkopuolella. Redlichin kirjan suuri teesi oli se, että ajanjaksolla 1500–1700 eurooppalainen sodankäynti institutionalisoitui ja kehittyi nimenomaan yksityisten sotilasurakoitsijoiden välityksellä. Kun vanhat feodaaliset tavat ylläpitää ritarilaitoksia murenivat, armeijoiden koko kasvoi ja sodankäyntiin ilmaantui tarpeita uudenlaisille taktiikoille ja erikoisosaamisille, ruhtinaat alkoivat kääntymään yhä enemmän hyvin verkostoituneiden upseerien puoleen saadakseen sotavoimien käyttöön miesvoimaa, rahaa sekä sotilaallisen organisoinnin tietotaitoa. 1500-luvun aikana sotilasurakoitsijoiden sopimukset pitkittyivät ja standardisoituivat samalla, kun heidän värväämiensä yksiköiden palvelusajat vakinaistuivat yhtä ainoaa kampanjakautta pidemmiksi. 1600-luvulle tultaessa sotilasurakointi stratifioitui, kun ylemmän tason yleisurakoitsijat aliurakoivat sotilaallisia toimintoja komppanianpäällikölle ja sotilaallisille alihankkijoille. Sotilasurakoinnin venyminen ja kerrostuminen tuotti 1600-luvulla suoranaisia yksityisiä sotalordeja, kuten palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeldin (1580–1620), herttua Bernhard von Sachsen-Weimarin (1604–1639), herttua Charles IV de Lorrainen (1604–1675), piispa Christoph Bernhard von Galenin (1606–1678) sekä kaikkein tunnetuimpana keisarillisen generalissimus Albrecht von Wallensteinin (1583–1634). Sotilaallisen työvoiman kysynnän vähenemisen ja valtiollisen väkivaltamonopolin vahvistumisen myötä yksityinen sotilasurakointi kuitenkin hiipui 1600-luvun lopulta lähtien, ja 1800-luvulle tultaessa siitä oli jäljellä enää jäänteitä liittyen modernien armeijoiden ulkoistettuun muonittamiseen ja vaatettamiseen. Esimodernin aikakauden mahtavista sotilasyrittäjistä tuli joko uudenlaisten mahtivaltioiden virkapalvelijoita tai silkkaa sotilaallista proletariaattia.  

 

Tämä Redlichin leveästi maalaileva ja kunnianhimoinen teesi on sekä temaattinen selkänoja että tieteellinen happotesti Jaakko Björklundin tuoreelle väitöskirjalle Masters of War: Military entrepreneurship and foreign soldiers in early seventeenth century Sweden (Helsingin yliopisto, 2025). Siinä, missä Redlich rajasi suuren teesinsä saksalaiseen sotilasurakointiin, Björklund kääntää katseensa 1600-luvun vaihteen Ruotsiin. Björklundin väitöskirja avaa uutta latua, sillä, yllättävää kyllä, suurvalta-ajan Ruotsin sotilasurakointia on tutkittu toistaiseksi vain vähän ja silloinkin lähinnä kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) tai Pohjan sodan (1700–1721) konteksteissa. Björklund on ennättänyt aiheellaan siten edelläkävijäksi mutta ei sentään yksinäiseksi sooloilijaksi, sillä aihepiiristä on tulossa vielä lisääkin tutkimusta, kuten vaikkapa toissavuotinen Helsingin yliopiston symposiumi The Business of War in the Baltic Sea Region omalta osaltaan lupasi. Björklundin väitöstutkimus ei ole myöskään puhtaasti suomalainen erillissirpale, vaan nivoutuu myös osaksi laajempaa Euroopan unionin rahoittamaa hanketta The European Fiscal-Military System 1530–1870, jota vetää Oxfordin yliopiston professori Peter H. Wilson.

 

Björklund tuo aihevalintaansa siten kaksi tuoretta näkökulmaa, esimodernin aikakauden Ruotsin ja ajanjakson, joka edelsi Vaasa- ja Pfalz-kuninkaiden tunnetuimpia suurvaltasotia vuosina 1618–1721. Kuudesta erikseen vertaisarvioidusta artikkelista koostuvan nippuväitöskirjan historiallinen tihentymä on monipolvinen ja sekava konfliktien ajanjakso, jota Ruotsi kävi itärajoillaan erityisesti vuosien 1605 ja 1618 välillä. Suomessa tämä sotien ajanjakso tunnetaan parhaiten Inkerin sodasta 1609–1617, johon viitataan joskus myös Laiska-Jaakon sotaretkenä ruotsalaisen marski Jacob De la Gardien nimen mukaan. Kuten Björklund osin yhteiskirjoitetuissa artikkeleissaan osoittaa, sotilasurakointi esiintyi tuolloin hyvin väkevästi Ruotsin sodankäynnissä värväämisen ja rahoituksen saroilla. Inkerin sodan ajanjaksosta esille nouseva oleellinen teesi on se, ettei sotilasurakointi ollut mikään ylempien upseerien tai aatelisten monopoli, vaan että siihen osallistuivat tavalliset rivisotilaat ja alempisäätyiset siviilitkin. Ilman näitä aliurakoituja ja ulkoistettuja resursseja, Björklund tiivistää, ei mitään Inkerin sotaa olisi Ruotsin kruunun toimesta kyetty koskaan käymäänkään.

 

Koska Björklundin väitöskirja on jo aiemmin vertaisarvioitujen ja julkaisuun hyväksyttyjen artikkelien kokoelma, johdanto-osuuden tehtäväksi jää rakentaa artikkeleita yhdistävä punainen lanka. Tässä Björklund onnistuu kiitettävästi. Vaikka Fritz Redlich esitti sotilasurakoinnin laajana ja ratkaisevan merkityksellisenä järjestelynä esimodernin aikakauden sodankäynnissä, hän toisaalla myös näki sen korruption, haaskauksen ja epäoptimaalisen resurssien kohdistamisen vaivaamana systeeminä. Björklund ei tätä tuomiota jaa, vaan häivyttää rajanvetoa yksityisen sotilasurakoinnin ja valtiovetoisen sodankäynnin välillä. Oleellinen konsepti Björklundin omalle tutkimukselle on ”sosiaalisen uppoutumisen” käsite, mikä mittaa sotilasurakoitsijoiden mukautumista ja kytkeytymistä heitä ympäröivään yhteiskuntaan. Björklundin tutkimissa tapauksissa 1600-luvun vaihteen Ruotsissa uppoutumisen aste on korkea, kun taas joissain aikakauden sodankäynnin ilmiöissä, kuten vaikkapa silkkaa maantierosvousta harjoittaneiden palkkasotureiden (kolmikymmenvuotisen sodan ”Merode-veljesten”) parissa, se on ollut matala.

 

Yhteiskunnallisen uppoutumisen lisäarvo näkyi sotilasurakoitsijoiden verkostoitumisessa, mikä aihepiiri kulkee yhdestä väitöskirjan artikkelista toiseen. Tiivistettynä: yksityiset sotilasurakoitsijat tunsivat ihmisiä, joita kruunu ja sen harvat virkamiespalvelijat eivät tunteneet, ja tämä mahdollisti sodankäynnin aliurakoinnin ketjuttamisen kotivaltakunnankin ulkopuolelle. Tässä yhteydessä Björklundin väitöskirja löytää kosketuspintaa esimodernille aikakaudelle tyypillisen sotilaallisen migraation kanssa, mitä ilmiötä ovat Ruotsin kohdalla tutkineet omilla tahoillaan esimerkiksi Alexia Grosjean, Steve Murdoch ja nyt aivan kaikkein tuoreimmin Sebastian Schiavone. Tunnetuin sotilasemigraation esimerkki olivat skotlantilaiset palkkasotilaat, joiden värväytymisen verkostoja Björklund ja Schiavone ovat artikkelissaan tutkineet ajanjaksolla 1556–1610. Inkerin sodan yhteydessä Björklund nostaa esille turhankin helposti unohdetut ranskalaiset apusotilaat, joita Ruotsin kruunu värväsi palvelukseensa erityisesti hugenottien uskonnollisten verkostojen välityksellä. Kolmas merkittävä aliurakoidun värväämisen keskus löytyi Alankomaista, jonka palkkasotilaat olivat haluttu resurssi useissakin 1600-luvun eurooppalaisissa sodissa. Yllättävin joukko nousee esille Björklundin ja A. Jorge Aguilera-Lópezin yhteisartikkelissa, joka tunnistaa Ruotsin kruunun palvelukseen päätyneitä espanjalaisia upseereita. Näissä sotilasurakoinnin verkostoitumisen ilmiöissä ei näytellyt lainkaan vähäistä roolia kuningas Kaarle IX:n oma persoona: veljenpojaltaan Sigismundilta 1590-luvun sisällissodassa vallan anastanut kuningas saattoi helpommin luottaa ulkomaisiin palkkamiekkoihin kuin Ruotsin omien poliittisesti jakaantuneiden eliittien jäseniin.

 

Björklundin väitöskirjan löydökset ovat oleellista debatin ruokaa myös laajasti maalaileville teorioille esimodernien valtioiden kehityksestä sekä aikakauden ns. sodankäynnin vallankumouksesta. Näiltä osin Björklund osoittautuu varovaiseksi skeptikoksi ja synteesien etsijäksi. Perinteinen ”bellistinen” teoria sodista ja sodankäynnistä Euroopan valtiollisen kehityksen moottorina ei saa kirjoittajalta aivan varauksetonta tukea. Sen sijaan, että mahtivaltion kehitys mitattaisiin sillä kyvyllä, millä se pystyi puristamaan irti resursseja omista alamaisistaan ja omasta yhteiskunnastaan, Björklund ja eräät toisetkin kollaboraatioteorian kannattajat näkevät valtionmuodostuksen yhteistyön ja kansalliset rajat ylittäneen verkostoitumisen lopputulemana. Onkin syytä muistaa, että sotilasurakoitsijat eivät välittäneet pelkästään rahaa ja sotilaita, vaan myös tietotaitoa, kokemusta ja sosiaalista pääomaa. Toisaalla Björklund kvalifioi sodankäynnin vallankumouksen väkevää teesiä samalla sotilasurakoinnin vasta-argumentilla, jonka on aiemmin esittänyt myös David Parrott kirjassaan The Business of War (2012). Sodankäynnin vallankumouksen teoria lähti liikkeelle esimodernin valtiovallan väkivaltamonopolista ja sen kyvystä organisoida sodankäynti fiskaalissotilaallisen mahtivaltion omista resursseista (erityisesti verotuksesta ja julkisesta velasta), kun taas Parrott (ja Björklund) kyseenalaistavat tämän väitteen yksityisellä sotilasurakoinnin ilmiöllä, joka läpäisi vuosisatojen ajan kaikki sodankäynnin tasot ja osa-alueet. Kuten Björklund tutkimuksessaan tiivistää, Ruotsi ei olisi kyennyt käymään minkäänlaista sotaa Baltiassa ja Inkerissä 1600–1618 ilman sotilasurakoitsijoiden koko kirjavan spektrin apua.

 

Jaakko Björklund on rajannut 1600-luvun alun sotilasurakoinnin tutkimuksensa Ruotsin itäisiin sotiin Baltiassa, Suomessa ja nykyisen Venäjän alueella. Tällöin tarkastelun ulkopuolelle on jäänyt Tanskaa vastaan käyty Kalmarin sota (1611–1613). Itämaiden sodista poikkeavissa olosuhteissa käyty sota tuo epäilemättä omat nyanssinsa ja reunaehtonsa sotilasurakoinnin ilmiöön 1600-luvun alun Ruotsissa. Lisää tutkittavaa tästä aihepiiristä toisin sanoen vielä riittää.

 

 

 

Jaakko Björklundin väitöskirjan artikkelit niiden sisällyttämisjärjestyksessä:

 

Sebastian Schiavone & Jaakko Björklund. (2023). From foreign mercenaries to the king’s trusted companions – Emergence of the Swedish-Scottish recruitment network 1556–1610. Katja Tikka, Mateus Wyžga & Lauri Uusitalo, toim. Invited, banished, tolerated: Managing mobility in Early Modern Europe. Palgrave Macmillan.

 

Jaakko Björklund & Sebastian Schiavone. (2021). Networks of Recruitment: Fiscal-Military Operations to Contract Foreign Soldiers for Sweden 1605–1610. Northern Studies 52.

 

Jaakko Björklund. (2021). Officers as Creditors during the Ingrian War (1609–1617). Petri Talvitie & Juha-Matti Granqvist, toim. Civilians and Military Supply in Early Modern Finland. Helsinki University Press.

 

Jaakko Björklund. (2024). Protestantism, identity and the mobilization of military force: Huguenot troops in Sweden’s Baltic campaigns, 1605–14. Irene Polisnkaya, Alan James & Ioannis Papadogiannakis, toim. Religion and War from Antiquity to Early Modernity. Bloomsbury Academic.

 

Kaarle Wirta, Katja Tikka & Jaakko Björklund. (2021). Administering Empire: Business Diplomacy in Early Modern Sweden: The Cases of Abraham Cabiljau and the Gothenburg Company. Legatio: The Journal of Renaissance and Early Modern Diplomatic Studies 5.

 

Jaakko Björklund & A. Jorge Aguilera-López. (2024). Spanish Officers in the Far North. The Military Careers of Alfonso Cacho y Canuto and Don Rodrigo de Córdoba y Guzmán in Early Seventeenth-Century Sweden. Martin Almbjär, Francisco Cebreiro Ares & Germán Jiménez-Montes, toim. Distant Neighbours: Trade, Diplomacy and Political Exchange between Sweden and Spain in the Early Modern Era. Uppsala University Press.

 

Väitöskirjan kokoava johdanto on luettavissa ja ladattavissa Heldasta.

 

Simplicissimus sotakuvauksena

 

Pikareskiromaani (tai myös veijariromaani) tarkoittaa proosan muotoa, jossa kuvataan näennäisen omakerrallisesti värikkään protagonistin seikkailuja ja vastoinkäymisiä satiiriseen tyyliin, usein vallitsevan ympäristön ja sen ristiriitojen parodiana. Pikareskiromaanin sankari on usein jollain tapaa syrjäytynyt tai sivullinen, eivätkä hänelle tapahtuvat kirjavat ja surrealistiset tapahtumat juurikaan muuta hänen luonnettaan. Myöhäiskeskiajalla ja esimodernilla aikakaudella kehittyneen pikareskiromaanin kontekstina on ollut murroksen kokenut sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on vahvistanut niin ylös- kuin alaspäinkin, ja vallitsevia moraaleja on ryhdytty kyseenalaistamaan. Lajityypin tunnetuin klassikko lienee Miguel de Cervantesin (1547–1616) Don Quijote, mutta sen rinnalla lajityypin eräänä arkkityyppinä pidetään yhtä lailla saksalaisen Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausenin (1622–1676) kirjallista tuotantoa, erityisesti romaania Der Abenteuerliche Simplicissimus (1676). Grimmelshausenin kirjan historiallinen kiinnostavuus kumpuaa pitkälti siitä, että romaani sijoittuu 30-vuotisen sodan runtelemaan Saksaan. Siitä on seurannut se seikka, että itsekin sodan kokeneen Grimmelshausenin romaania on ylevöitetty jopa historiallisen primäärilähteen asemaan. Voiko romaanista siten oppia uskottavasti jotain vuosien 1618–1648 sodankäynnin todellisuudesta?

 

Voidaksemme vastata retoriseen kysymykseen, on syytä ensin avata Grimmelshausenin itsensä sodanaikaisia kokemuksia. Grimmelshausen syntyi Gelnhausen keisarillisessa vapaakaupungissa vuonna 1622, jolloin Böömistä alkaneen sodan liekin alkoivat lyödä Gelnhausenia ympäröivään Pfalzin vaaliruhtinaskuntaan asti. Vuonna 1634 keisarillinen armeija valtasi ja osin hävitti Gelnhausenin, mutta nuori Grimmelshausen ei enää tuolloin ollut kotikaupungissaan vaan keisarillisen armeijan mukana sen kuormastossa palvelleen sotilaspojan roolissa. Vuonna 1639 nuoreen aikuisikään ehtinyt Grimmelshausen palveli rivisotilaana keisarillisessa rykmentissä, missä hän eteni pian rykmentin kirjuriksi. Grimmelshausenin laatimia sotilasasiakirjoja on tiettävästi tunnistettu vuoden 1644 paikkeilla. Sodan päättyessä vuonna 1648 Grimmelshausen toimi Baijerissa erään everstin kansliasihteerinä.  

 

Pikareskiromaanin genrelle uskollisesti Simplicissimuksen näkökulma sodankäyntiin ei ole yhdenmukainen vaan vaihteleva. Grimmelshausen kuvaa kirjassaan sotaa kahdesta suunnasta, armeijan sisältä ja sen ulkopuolelta. Kirja lähtee liikkeelle siviilien ja sodan kärsijöiden maailmasta, kun kertojan kotitalo ryöstetään ja tuhotaan sotilaiden toimesta samalla, kun hänen omaisensa joko vangitaan tai ajetaan pakosalle. Simplicissimus itse pakenee suureen metsään, jossa hänet ottaa suojatikseen mysteerinen erakko. Kirjan kuvaus vastaa pitkälti sitä, mitä aikalaislähteet raportoivat siviileihin kohdistetusta väkivallasta. Se, että sotilaat kiduttivat ja rääkkäsivät talonpoikia saadakseen nämä paljastamaan kätketyt elintarpeet, arvotavarat tai rahat, oli ilmiö, joka on dokumentoitu useissa aikalaislähteissä. Myös eräs Grimmelshausenin mainitsema kidutustapa, niin sanottu ”ruotsalainen juoma”, oli sekin todellinen keksintö. Kyseessä oli inhottava juoma, joka oli sekoitus erinäisiä vastenmielisiä ainesosia, kuten ihmisulostetta. Parhaimmillaan jo pelkkä löyhkäävän tuotoksen esittely saattoi saada kuulusteltavan paljastamaan salaisuuksiaan. Grimmelshausenin romaani kertoo myös toteavaan ja ilmoituksenomaiseen sävyyn, että perhettä palvellut piika raiskattiin navetassa. Tämäkin ilmiö oli kolmikymmenvuotisessa sodassa yleinen, vaikkakin sen äärimmäisiä tapauksia on myöhemmin kyseenalaistettu lähdekritiikin kautta.

 

Simplicissimus viettää sotapakolaisen elämää metsässä kahteen otteeseen, ensin nuorena mystisen erakon suojattina ja kasvattina, myöhemmin omillaan ja yksin paettuaan Hanaun ruotsalaisesta varuskunnasta. Sotapakolaisuus esiintyy väkevästi myös kolmikymmenvuotisen sodan keskeisissä aikalaislähteissä. Saksilaisen pastori Christian Lehmannin kronikka kirjasi, kuinka Meiβenin ja Vogtlandin asukkaat pakenivat kauhuissaan suomalaisen sotapäällikkö Erik Slangin ryösteleviä ja raiskaavia sotilaita Erzgebirgen metsäisille vuorille talvella 1640. Vuonna 1642 jopa kolmetuhatta alasaksilaista talonpoikaa pakeni vaimoineen ja lapsineen Treamlinin metsään saadakseen suojaa kenraali Hans Königsmarckin ruotsalaisilta sotilailta. Ulmin liepeillä asunut suutari Hans Heberle puolestaan laskeskeli päiväkirjassaan, että joutui perheineen pakenemaan joko kaupunkien tai metsien suojaan ainakin kolmekymmentä kertaa sodan aikana.

 

Grimmelshausenin romaani sisältää kohtauksia ja viittauksia talonpoikien julmasta, koston motivoimasta väkivallasta sotilaita kohtaan. Nämä tapaukset olivat tuttuja aikakauden uutislähteistä, joissa niitä kuvattiin sensaatiomaisesti ja moraalista närkästystä herättävästi. Tunnetuin tapaus sattui vuonna 1632, jolloin joukko ruotsalaisia sotilaita jäi väitetysti baijerilaisten talonpoikien vangiksi. Ennen surmaamista talonpojat olivat kiduttaneet vankejaan ”leikkaamalla irti heidän nenänsä ja korvansa, kätensä ja jalkansa sekä kiskomalla ulos heidän silmänsä.” Kun edellä mainittu Königsmarck lähetti viestinviejän Treamlinin metsään kysymään siellä piileskeleviltä talonpojilta, olivatko he ruotsalaisten ystäviä vai vihollisia, talonpojat vastasivat kysymykseen silpomalla sotilaslähetiltä irti nenän, korvat ja sormet. Vuonna 1625 katolisen liigan komentaja kreivi Johan Tserklaes Tilly valitti Braunschweig-Wolfenbüttelin herttua Friedrich Ulrichille, että Harz-kukkuloiden talonpojat hyökkäilivät katolisen liigan kuormastoa vastaan: ”Talonpojat polttavat ja nylkevät sotilaiden vaimoja ja lapsia, silpovat kirveillä julmasti korvia, neniä, käsiä ja jalkoja, niin, jopa sotilaiden ja kunnostautuneiden upseerien kauloja ja päitä, nylkevät heidät elävältä, repivät heidän ihonsa irti suikaleina ja jättävät heidät puolikuolleina teiden varsille.”

 

Suuri osa kirjan tarinasta kattaa Simplicissimuksen kokemuksia armeijan sisällä. Sankarimme ehtii vaihtaa tarinan aikana useammankin kerran puolta, vaikkakin suuren osan ajasta hän palvelee keisarillisten armeijassa. Eräässä keskeisessä episodissa Simplicissimus on ns. weimarilaisten palkkasoturien tukikohdassa olosuhteissa, jotka eivät täysin vastaa vapautta mutta eivät toisaalta vankeuttakaan. Weimarilaiset eivät olleet mikään Grimmelshausenin kirjallinen tarinankuljetusväline vaan aivan oikea ryhmittymä, joka sai tittelinsä armeijan muodostaneen herttua Bernhard von Sachsen-Weimarin nimestä. Sachsen-Weimar oli aluksi palvellut Ruotsia, mutta siirtyi vuonna 1635 yksityiseksi sotilasurakoitsijaksi ja kokosi palkkasoturiarmeijan Ranskan kruunun palvelukseen keisarillisia ja espanjalaisia vastaan. Grimmelshausen avaa kirjassaan myös ”Merode-veljesten” käsitettä. Tämä kutsumanimi viittasi mihin tahansa omaan laskuun operoiviin tai varsinaista sodankäyntiä vältteleviin sotilaisiin. Grimmelshausen avasi nimen etymologiaa näin:

Herrasmies nimeltä Merode värväsi aikoinaan rykmentin sellaisia rappeutuneita olioita (kuten esimerkiksi ranskalaiset bretonit), että marssiminen ja kaikki muut sodankäyntiin liittyvät harjoitukset olivat heille aivan ylivoimaisia.  Pian yksikkö oli niin pieni, että se kykeni hädin tuskin kantamaan omaa lippuaan. Joten, milloin tahansa markkinapaikoilta tavattiin seiniin tai aitoihin nojailevia yksittäisiä tai useampia vaivaisia laahustajia ja heiltä kysyttiin mistä rykmentistä he olivat, vastaus kuului että ”Meroden.”

Uutiskronikka Theatri Europaei kertoi vuonna 1648, kuinka kahdeksan ”Merode-veljestä” murhasi ruotsalaisen muonapäällikön, hänen raskaana olleen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Termiä sovellettiin toisin sanoen melkein mihin tahansa ryöväreihin ja murhaajiin sodan aikana.

 

Kirjassa Simplicissimus joutuu toistuvasti sotavangiksi, mutta tämä ei tarkoittanut tyrmään joutumista. Kuten myös kirjassa käy, vangitut rivisotilaat siirtyivät antautumisen myötä usein vastustajan riveihin. Piiritystilanteissa antautuneet varuskunnat päästettiin tyypillisesti menemään mutta ilman tykkejä tai jopa henkilökohtaisia aseitaan. Kun Simplicissimus päätyy upseerin roolissa edellä mainittujen weimarilaisten vangiksi, häntä painostetaan kohteliaasti vaihtamaan puolta, mistä hän kuitenkin kieltäytyy. Simplicissimus ei suinkaan vietä vankeusaikaansa weimarilaisten varuskunnan tyrmässä vaan enemmänkin kunniavieraana, ja jopa päästetään lopulta pois hoitamaan omia henkilökohtaisia asioitaan Kölnissä. Sodan loppupuolella vakiintui kuitenkin mekanismi, jossa vangeista pyrittiin pääsemään eroon ns. kartellien kautta. Kartellit olivat osapuolten välisiä sopimuksia, joissa määriteltiin rahallinen hinta erilaisille sotavangeille. Esimerkiksi rivimusketöörin vaihtohinta oli neljä taaleria, kun taas everstistä sai pulittaa tuhat taaleria. Käytännössä raha ei useinkaan vaihtanut käsiä, vaan vankeja vaihdettiin päittäin nimellisarvon mukaisesti. Merode-veljesten kaltaiset alituiset puolenvaihtajat maksoivat vain puolet niiden hinnasta, ”joilla oli sinnikkyyttä pysyä lojaalissa palveluksessa”, kuten ruotsalaisten ja keisarillisten solmimassa kartellissa artikuloitiin vuonna 1642.

 

Der Abenteuerliche Simplicissimus kuvaa kenttäarmeijoiden sisäistä elämää tavalla, joka on jäänyt muissa aikalaislähteissä aika lailla varjoon. Everstit ja kapteenit ovat jumalia, joiden suosiota vänrikit ja luutnantit kilvan tavoittelevat. Grimmelshausenin yhteiskuntasatiirin logiikan mukaisesti päähenkilö ajautuu ristiriitaan niiden upseeritovereiden kanssa, joiden pyrkimyksiä edesauttaa enemmän sukutausta kuin sotilaalliset saavutukset. Kun Simplicissimus kerää runsaasti sotasaalista ja antaa varakkuuden näkyä vaatteissaan ja varusteissaan, herättää se kateutta ja katkeruutta upseeritoverien joukossa. Grimmelshausen paljastaa joitakin kiinnostavia armeijakäytäntöjä, joita aikalaislähteet eivät juurikaan avaa. Eräs sellainen on kaatuneen sotilaan perinnön jakaminen. Komppanian kapteeni saa Grimmelshausenin kirjassa sotilaallisten prioriteettien mukaisesti kaatuneen aseet ja hevosen, kun taas muu irtaimisto siirtyy komentoketjussa seuraavan upseerin haltuun. Koska monet sotilaat olivat naimisissa, heidän leskillään oli siviilioikeudellinen peruste periä aviomiehensä omaisuus. Tätä oikeutta piti sotaleirien ja kenttäarmeijoiden olosuhteissa kuitenkin varjella ja puolustaa. Saksalaisen palkkasoturi Peter Hagendorfin päiväkirja paljastaakin, että sotilasperheen raha-asioiden hoito oli Hagendorfin vaimon vastuulla. Jos Hagendorf olisi kaatunut taistelussa (kuten melkein kävi Magdeburgin piirityksen yhteydessä vuonna 1631), hänen rahansa eivät olisi olleet vihollisten, taistelutovereiden tai esimiesten ryöstettävissä, sillä ne olivat turvassa vaimon kukkarossa.

 

Grimmelshausenin tarina avaa jonkin verran sodankäynnin taktiikoita ja operatiivista toimintaa. Simplicissimus ottaa osaa ainoastaan yhteen suurtaisteluun Wittstockissa vuonna 1636, jolloin ruotsalaiset saavuttivat keisarillisista ensimmäisen suuren voittonsa vuoden 1634 Nördlingenin katastrofin jälkeen. Grimmelshausen kuvaa taistelua savuisena ja kaoottisena tapahtumana, jonka väkivallan aste oli korkea:

Maa, joka normaaliolosuhteissa peittää kuolleita, oli tuona päivänä ja tuossa paikassa päällystetty ruumiilla ja ruumiinosilla. Päät lojuivat siellä, missä niiden luonnolliset jalustat olivat ne hylänneet; toisaalla lojui vartaloita ilman päätä. Joillain vainajilla oli (erityisen inhottavana näkynä) sisälmykset ulkopuolella, ja joidenkin päät olivat niin rikkoutuneet, että aivot valuivat ulos kalloista. Oli kuolleita kalmoja, jotka olivat tyhjentyneet omasta verestään ja eläviä kehoja toisten veriroiskeista peittyneinä; oli käsivarsia, jotka musketinkuulat olivat repineet irti, niiden sormet kouristellen kuin yhä yrittäen palata takaisin taistelun tuoksinaan, ja näiden yli loikki pakenevia tovereita, joita ei toisaalta tahrannut yksikään veripisara. Siellä täällä lojui reisiä kuin teurastajan silpomina.

 

Wittstockin helvetistä hengistä selvinnyt Simplicissimus kunnostautuu myöhemmin niin sanotussa ”pienessä sodassa”, jossa muonanhankintaoperaatioilla liikkuneet joukkueet ja komppaniat kahakoivat vihollisten tai talonpoikien kanssa. Tällaista sodankäyntiä harjoittivat tyypillisesti kevyt ratsuväki (heistä pahamaineisimpina keisaria palvelleet kroaatit) ja rakuunat. ”Kun rakuuna tippuu hevoseltaan, musketööri nousee seisomaan.” Näin Grimmelshausen kuvaa rakuunoja, jotka olivat toisin sanoen ratsuin liikkuvia musketöörejä eivätkä ratsusotilaita. Rakuunoiden riveissä Simplicissimus kunnostautuu väijytysten järjestäjänä ja sotasaaliin kerääjänä niin hyvin, että hän saa niin keisarillisilta kuin vihollisiltakin kutsumanimen Metsästäjä. Simplicissimus ei paljasta muille ammattisalaisuuttaan, joka on talonpoikien tietoon nojaaminen; toisin kuin muut sotilaat, hän ei rääkkää talonpoikia vaan kultivoi heitä tiedonantajina ja oppaina. Vastineeksi avustaan Simplicissimus luovuttaa heille osan saalistaan. ”Yksikään retki tai saattue ei poistunut vihollisen leiristä ilman, että minä sain asian tietooni”, menestyksekäs Simplicissimus kehuu romaanin sivuilla. Sotahistorioitsijaa hieman ihmetyttää helppous, jolla vihollista vakoilevat rakuunat soluttautuvat kyliin ja kaupunkeihin Grimmelshausenin tarinassa. Aikalaislähteet päinvastoin kertovat raskaasti vartioiduista kaupunkien porteista ja sisäänkäynneistä, joissa vahvat vartiot pyrkivät nimenomaisesti estämään tällaisen liikuskelun. Vihollisen kaupunkeihin päästäkseen sotilaiden pitikin turvautua kaikenlaisiin salajuoniin, kuten talonpojiksi, papeiksi tai naisiksi naamioitumiseen.

 

Grimmelshausenin pikareskiromaani ei kuvaa mitenkään erityisen tarkasti kolmikymmenvuotisen sodan aseita ja varusteita. Simplicissimuksen suosikkiaseet rakuunana ovat pistomiekka ja pistoolit, mikä varustus tosin olisi tehnyt hänestä enemmän ratsusotilaan kuin rakuunan. Musketöörinä ollessaan hänelle annetaan riesakseen painava lunttulukkomusketti, aikakauden jalkaväen standardiase. Rakuunan ja vaeltavan veijarin elämäntavan omaksunut Simplicissimus välttelee kypärää ja haarniskaa. Eräässä tarinan vaiheessa hänelle annetaan ratsusotilaan rintapanssari eli kylteri, mutta hän heittää pian pois suojavarusteen, jonka sisäpuolelle pesii täiden kuhiseva siirtokunta. Eräällä kirjan keskeisellä antagonistilla on aseenaan poikkeuksellisen leveä lyömämiekka, joka tekee yhdessä kohtauksessa selvää useastakin sotilaasta kerralla. Tällaisiakin aseita esiintyi kolmikymmenvuotisessa sodassa. Englantilainen aikalaispamfletti kertoi vuonna 1622, kuinka alankomaalaisen Bergen-op-Zoomin kaupungin puolustukseen osallistuneet sveitsiläiset palkkasoturit kunnostautuivat silpomalla palasiksi espanjalaisia hyökkääjiä hirvittävillä kahden käden lyömämiekoillaan.

 

Sodan poliittiseen historiaan ei Grimmelshausen kirjassaan juuri viittaa. Hyvin yleisellä tasolla romaanissa puhutaan silloin tällöin Nördlingenin taistelusta, Magdeburgin saarrosta tai Philippsburgin piirityksestä. Näistä viittauksista voi päätellä kirjan tapahtumien sijoittuvan 1630-luvun jälkipuoliskolle. Sotaromaanin formaattina ei Grimmelshausenin kirja myöskään muodostunut varsinaiseksi tien näyttäjäksi. Moni moderni sotakirja on ns. Bildungsroman eli kehitysromaani, jossa kuvataan yksilön tai ryhmän psykologista kehityskaarta ja lähtökohtaisesti tosikkomaisesti eikä suinkaan satiirisesti. Sodan kontekstiin asetettujen eriskummallisten sattumien sarjana Der Abenteuerliche Simplicissimuksen tyylilliset jälkeläiset ovat vahvimmin Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa (1932–1933) ja jopa Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954), jossa jälkimmäisessä kirjassa joukko ei-päähenkilöitä tulee eri vaiheissa mukaan narratiiviin staattisina hahmoina ja lähinnä kirjallisina välineinä Linnan omalle Simplicissimus-henkiselle armeijaivalle ja sotakritiikille. Grimmelshausenin pikareskiromaanilla on tosin itsetietoisia seuraajia muun kuin sotafiktion saralla, kenties väkevimpinä edustajinaan Bertol Brechtin näytelmä Mutter Courage und ihre Kinder (1941), Daniel Kehlmannin veijariromaani Tyll (2017) ja Andrzej Sapkowskin fantasiaromaanisarja keskiajan hussilaissodista (2002–2006).   

 

Kirjallisuustieteen näkökulmasta Grimmelshausenin värikkään ja jännittävän romaanin ansiot ovat epäilemättä muualla kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikalaiskuvauksissa.

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

 

Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Olli Bäckström. (2021). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus.

Gazette N. 30. (1642).

Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausen. (2018). The Adventures of Simplicius Simplicissimus. Lontoo: Penguin.

Tryntje Helfferich, toim. (2009). The Thirty Years War: A Documentary History. Indianapolis: Hackett Publishing Company.

Christian Lehmann. (2013). Die Kriegschronik. Scheibenberg: Books on Demand. Hendrik Heidler, toim.

Robert Monro. (1637). His Expedition with the Worthy Scots Regiment (called Mac-Keyes). Lontoo: William Jones.

Julius Otto Opel. (1872). Der niedersächsisch-dänische Krieg: Der niedersächsische Krieg 1621–1623. Halle: Buchhandlung des Waisenhauses.

Sverges traktater med främmande magter: 1632–1645. (1909). 5:2. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

Theatri Europaei. (1653). 6. Frankfurt am Main: Matthaei Merians Seel. Erben.

The ninth of September. Count Mansfields proceedings since the last battaile with the great misfortune which hath lately hapned to the Duke of Brunswicke. (1622). Lontoo.

Adam Smith ja maanpuolustus

 

Skotlantilainen moraalifilosofi Adam Smith (1723–1790) tunnetaan parhaiten kansantalouden mekanismeja selittäneestä suurteoksestaan The Wealth of Nations (ilmestyi 1776), jossa hän määritteli sellaisia valtavirran taloustieteen edelleenkin käyttämiä käsitteitä, kuten työnjako ja markkinoiden ”näkymätön käsi.” Yleisimmin Smith nostetaan esille keskusteltaessa verotuksen ja hinnanmuodostuksen kysymyksiä, jolloin unohtuu helposti se, että Smithin magnum opus käsitteli yli tuhannella sivullaan myös lukuisia muita aiheita. Eräs näistä usein unohdetuista mutta vuosisadasta toiseen silti yhtä ajankohtaisena pysyneistä aiheista oli maanpuolustus, jota Smith käsitteli verrattain perusteellisesti sotalaitoksen, työnjaon ja suvereniteetin näkökulmista.

 

Kun Smith käsitteli kirjassaan valuutan mekanismeja, lähti hän liikkeelle perusasioista eli rahan historiasta. Sama lähestymistapa toistui Smithin luvussa puolustuksen kuluista (Expence of Defence). Sodankäynnin historia lähti Smithin mukaan liikkeelle primitiivisistä metsästäjäyhteisöistä, joita hänen omana aikanaan 1700-luvun lopulla edustivat Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat. Oleellista näissä yhteisöissä oli se, että sodankäyntiin kulutettu resurssi oli pyöreä nolla johtuen siitä, että soturin elinkeino eli metsästys oli käytännössä yksi yhteen vihollista vastaan taistelun kanssa. Soturi käytti taisteluun samoja taitoja ja työkaluja kuin metsästykseen, joten ainoa sodankäynnin lisämeno, tai kuten nykytaloustieteessä sanottaisiin ”vaihtoehtoiskustannus”, syntyi vain taisteluun käytetystä ajasta. Koska metsästäjäyhteisöissä sotaa käytiin vain heimon puolustamiseksi tai vääryyksien kostamiseksi, sotiminen oli täysin satunnaista ja lyhytkestoista, eikä siten edellyttänyt minkäänlaista poliittista struktuuria sotimisen johtamiseksi.

 

Seuraava kehitysaskel Smithin mallissa olivat paimentolaiskulttuurit, kuten Keski-Aasian tataarit ja Lähi-idän arabit. Paimentolaisilla oli tyypillisesti johtaja, usein varsinainen sotalordi, mutta sodankäyntiin ei tarvinnut kohdentaa yhteisön resursseja kahdesta syystä. Ensinnäkin paimentolaiset kuljettivat sotaretkille mukanaan oman elinkeinonsa eli hevoset, karjan, lampaat ja kamelit. Toiseksi sota itsessään elätti sodankäyntiä, kun paimentolaiset liikkuivat yhdeltä alueelta toiselle ja kykenivät ryöstämään viholliselta tämän resursseja. Tässä vaiheessa sotahistorian kehitystä kuvaan astuu sodankäynnin lisäarvo, toisin sanoen paimentolaisten mahdollisuus kasvattaa laumojaan ja omaisuuttaan sodan avulla.

 

Kolmas sodankäynnin kehitysaskel olivat maanviljelysyhteiskunnat. Näillä yhteiskunnilla oli selkeä poliittinen johto, kuten antiikin Kreikan polis, Rooman tasavalta tai keskiajan Euroopan kuninkaat. Koska talonpoika ei voinut viljellä maata ja taistella sodissa samaan aikaan, poliittinen valta käytännössä pakotti talonpojat hankkimaan ylimääräisellä ajallaan sotilaallisia taitoja, joita voitiin tarvittaessa soveltaa kylä- tai kaupunkiyhteisön puolustamiseksi vihollista vastaan. Peltotyön karaistamat maanviljelijät soveltuivat fyysisesti hyvin sodankäynnin töihin, joista yleinen oli vaikkapa esteiden tai vallihautojen kaivaminen (Smithin omalla aikakaudella jo juoksuhautojen tekeminen). Periaatteessa kaikki maanviljelysyhteiskunnan terveet ja aikuiset miehet saattoivat lähteä sotaan, mutta heidän elinkeinonsa luonteen takia kampanjakausi oli sijoitettava kylvön ja elonkorjuun välille. Sodankäynnin vaihtoehtoiskustannus alkoi tässä sotahistorian vaiheessa olla keskeinen ongelma, joka vaati hallitsijoilta ennakointia ja suunnittelua.

 

Tultaessa Smithin omalle esimodernille aikakaudelle, sodankäynti joutui vastaamaan yhä monimutkaisemmaksi käyneen yhteiskunnan haasteisiin. Uuden ajan eurooppalainen yhteiskunta ei enää koostunut metsästäjistä, paimentolaisista tai pelkistä maanviljelijöistä, vaan sitä luonnehti Smithin tunnistama työnjako, jossa sepät, suutarit, teurastajat ja muut kaupallistuvan varhaiskapitalistisen yhteiskunnan työntekijät keskittyivät omaan erikoisosaamiseensa koko yhteisön hyödyksi. Sodankäynnin kannalta tämä työnjako oli kuitenkin ongelma:

 

Mutta sillä hetkellä, kun esimerkiksi käsityöläinen, seppä, puuseppä tai kutoja poistuu työpajaltaan, hänen ainoa tulonlähteensä kuivuu täysin kokoon…Niinpä, kun hän lähtee sotatielle yhteisöään puolustamaan, hänet on pakko elättää julkisista varoista.

 

Tämä työnjaollinen ja kansantaloudellinen dilemma jätti uuden ajan valtiolle kaksi vaihtoehtoa maanpuolustuksen järjestämiseksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli nostoväki tai miliisi (militia). Tämä tarkoitti sitä, että valtiovalta pakotti joko kaikki tai osan mieskuntoisista kansalaisista osallistumaan säännöllisiin harjoituksiin ja mobilisoitumaan sodan aikana puolustusjoukoksi. Tähän tavoitteeseen päästiin Smithin mukaan vain väkevällä pakkovallalla (rigorous police) sekä välittämättä kansalaisten luonnollisesta taipumuksesta priorisoida oman elinkeinonsa harjoittaminen sotapalveluksen sijasta. Toinen vaihtoehto oli Smithin oman työnjakomallin looginen seuraus eli oman ammattisotilaiden ammattikunnan muodostaminen vakinaiseksi armeijaksi (standing army).

Sotataitojen harjoittaminen on vakinaisen armeijan sotilaiden ainoa pääasiallinen ammatti, ja valtion tarjoama ylläpito tai palkka on heidän ensisijainen ja ainoa tulonlähteensä.

 

Smith käyttää suuren osan maanpuolustuksen kirjaluvustaan miliisin ja vakinaisen armeijan laadullisten ja määrällisten erojen jäsentämiseen. Oleellinen Smithin huomioima sotahistoriallinen muuttuja oli sodankäynnin monimutkaistuminen entistä teknisemmäksi ja tuhoisammaksi toiminnaksi. Ruutiaseiden ilmaantuminen oli Smithin mukaan laukaissut ”suuren vallankumouksen” sodankäynnissä, kun se oli asettanut fyysisesti vaatimattoman musketöörin samalle tasolle koko ikänsä kuntoaan ja taistelutaitojaan harjoittaneen soturin tai ritarin kanssa. Toisaalta toiminta osana entistä suurempia taisteluyhtymiä edellytti myös aiempaa suurempaa kuuliaisuutta sekä kykyä koordinoida toimintaansa osana ryhmää, mikä vaati merkittävää ajankäyttöä sulkeisissa ja harjoituksissa. Tästä syystä täysipäiväinen ammattisotilas oli Smithin mukaan aina ylivoimainen nostomieheen verrattuna.

 

Tämä laadullinen ero ei ollut kuitenkaan kiveen hakattu, kuten Smith huomioi liittyen niin antiikin kuin oman aikakautensakin konflikteihin. Ammattiarmeija saattoi menettää etulyöntiasemansa lyömällä laimin fokuksensa omaan pääammattiinsa, kuten oli käynyt myöhäisajan Roomassa, missä sotilaat olivat sotilassiirtokunnissaan harjoittaa enemmän maanviljelijän ja käsityöläisen kuin sotilaan ammattia. Vastaavasti myös miliisit saattoivat sotilaallistua, jos heidän sotapalveluksensa muuttui pitkäaikaiseksi: ”Mikäli sota Amerikassa pitkittyy vielä toiseen kampanjaan, Amerikan miliisistä saattaa tulla hyvinkin tasaväkinen vakinaisen armeijan kanssa”, Smith kirjoitti viitaten juuri alkaneeseen Amerikan vapaussotaan vuonna 1776. Myös nostoväen pohjalta koottu vakinainen armeija saattoi parantua laadullisesti saatuaan pitkittynyttä ja institutionalisoitunutta taistelukokemusta. Tässä yhteydessä Smith osoittaa ihailuaan tsaari Pietari I:n luomaa Venäjän vakinaista armeijaa kohtaan. Venäjän epäyhteismitallisesta, vanhasta sotalaitoksesta poiketen Pietari I oli perustanut valikoivaan asevelvollisuuteen perustuneen vakinaisen armeijan, jonka sotilaat suorittivat käytännössä elinikäistä palvelusta valtiovallan elättämänä. Seitsenvuotisessa sodassa 1756–1763 venäläiset osoittivat, että he eivät sotilaina jääneet laadullisesti lainkaan jälkeen Fredrik Suuren preussilaisista, ”joita tuohon aikaan pidettiin Euroopan kovimpina ja kokeneimpina veteraaneina.”

 

Adam Smithin pohdinta maanpuolustuksesta herättää ajatuksia yhteiskunnallisista teorioista ja sotahistoriasta ylipäätään. Valtiotieteissä vallitsee vahva ymmärrys siitä, että modernin valtionmuodostuksen, väkivaltamonopolin ja vakinaisen armeijan välillä vallitsee selvä yhteys. Myös Smith hahmotti tämän vuorovaikutussuhteen ja piti sitä jopa yhteiskunnallisen vapauden ja oikeusvaltion kannalta keskeisenä lähtökohtana. Vaikka Smithin omassa kotimaassa, Hannoverin ruhtinaiden hallitsemassa Iso-Britanniassa, oli vakinaisen armeijan olemassaoloa pidetty 1600-luvulta lähtien potentiaalisena absolutismin ja hirmuvallan työkaluna, Smith ymmärsi sen päinvastoin sisäisen vapauden turvaajana. Smith näki, että väkivallan monopoli ja vakituinen armeija kasvattivat oikeamielisen suvereenin itsevarmuutta ja lisäsivät siten yhteiskunnan vakautta:

 

Päinvastoin suvereeni, joka tuntee itsensä paitsi luonnollisen aristokratian niin myös vakinaisen armeijan tukemaksi, ei pahemmin häiriinny edes kaikkein karkeimmista ja hillittömimmistä vastalauseista. Hän voi turvallisesti antaa ne anteeksi tai jättää ne huomioimatta, ja niin tietoisuus omasta ylivoimaisuudesta luonnollisesti kannustaakin häntä tekemään.

 

Smithin tapa jäsentää sotilaallinen ammatti työnjaon kautta oli oivallinen, mutta hän ei kuitenkaan soveltanut oivallustaan itse armeijan sisälle, vaikka aikakauden sotalaitokset olisivat mahdollistaneet myös tällaisen analyysin. Siinä, missä primitiivisten yhteisöjen ja antiikin valtakuntien armeijoissa oli ollut vain vähäisiä soturien variaatioita – keihäsmiehiä, jousimiehiä ja ratsusotureita – uuden ajan sotalaitoksia leimasi sotilaallisen työn jakautuminen erilaisten aselajien ja teknisten erikoistumisten välille. Smithin omalla aikakaudella sotilaan ammattikunta oli erikoistunut musketööreiksi, krenatööreiksi, jääkäreiksi, pioneereiksi, tykkimiehiksi, rakuunoiksi, husaareiksi ja kyrassieereiksi. Ampuma-aseet vaihtelivat piilukkomusketista karbiineihin, tussareihin ja pistooleihin, tykit pieninaulaisista pikkukanuunoista järeisiin piiritystykkeihin ja mörssäreihin. Taistelujoukkojen rinnalle ja yläpuolelle oli ilmaantunut erilaisia komissaareja, intendenttejä, profosseja, auditoijia ja muita sotilaallisia virkamiehiä. Sodankäynnin hierarkia kulki sekin taistelukentältä kollegioihin, sotakabinetteihin ja modernien puolustusministeriöiden edelläkävijöihin. Uuden ajan armeija oli siten itsessään kirjava työnjaon ympäristö. 1700-luvulla kirjoittanut Smith ei myöskään voinut tietää, mihin suuntaan työnjaon oppi ja sen problematiikka kulkivat myöhemmällä ajalla. Niinpä hän ei tuntenut Karl Marxin oppia työnteon vieraantumisesta ja väärästä tietoisuudesta. Näiden marxilaisten näkökulmien valossa olisi ollut jo 1700-luvulla aiheellista pohtia sitä, missä määrin ammattisotilaan työ oli pakkotyötä ja vaihdettavaa kauppatavaraa. Jos ammattisotilas vieraantuu työstään ja omaksuu väärän tietoisuuden, kykeneekö hän enää havainnoimaan toimintaansa motivoivia tekijöitä ja toimintansa vaikutusta muihin, mukaan lukien omaan yhteisöönsä ja jopa suvereeniinsa? Näiden kysymysten esittämisen Smith joutui jättämään jälkipolville.

 

Smith tuli jo 1700-luvulla artikuloineeksi saman sotilaallisen osallistumisen suhteen (military participation ratio), jonka sosiologi Stanislaw Andrzejewski lanseerasi vuonna 1954. Sotilaallista organisaatiota tutkiessaan Andrzejewski oli havainnut, että menestys sodankäynnissä riippui kyvystä koordinoida yksilöllisiä toimia. Mitä suurempi sotilasorganisaatio oli, sitä enemmän koordinaatiota ja hierarkian kerroksia se vaati. Käytännössä tämä oivallus viittasi siihen, että menestyäkseen sotilasorganisaation piti saada käyttöönsä merkittävät määrät yhteiskunnan inhimillisiä resursseja – toisin sanoen työvoimaa. Tätä sotilasorganisaation työllistämää osuutta yhteiskunnan koko väestöstä Andrzejewski kuvasi sotilaallisen osallistumisen matemaattisella suhteella. Sotahistoriassa menestyneet valtiot ja niiden sotilasorganisaatiot olivat käyttäneet suhteellisen suurta osuutta väestöstä, kuten tuoreet esimerkit (Neuvostoliitto, Iso-Britannia, USA) toisesta maailmansodasta olivat osoittaneet. Suhteesta oli vedettävissä selkeä johtopäätös: mitä suurempi osuus väestöstä osallistui sodankäyntiin, sitä tehokkaampi oli sotilasorganisaatio ja sitä menestyksekkäämpää oli sodankäynti. Smith veti kirjassaan kuitenkin aivan päinvastaisen johtopäätöksen. Muinaisissa metsästäjä- ja paimenkulttuureissa väestön osallistuminen sodankäyntiin oli ollut lähes totaalista, mukaan lukien usein naiset ja lapsetkin, mutta se ei kuitenkaan tehnyt näistä kulttuureista sotilaallisesti ylivertaisia suhteessa jalostuneempiin yhteiskuntiin, joissa vain alati pienentynyt väestönosuus oli sodankäynnin palveluksessa. Itse asiassa tilanne oli Smithin mukaan täysin toisin:

 

Niiden lukumäärä suhteessa koko väestöön, jotka voivat lähteä sotaan, on pakostakin paljon pienempi sivistyneessä kuin alkeellisessa yhteiskunnassa. Sivistyneissä yhteiskunnissa, joissa sotilaita elätetään niiden työllä, jotka eivät ole sotilaita, edellisten lukumäärä ei voi koskaan ylittää sitä, mitä jälkimmäiset kykenevät elättämään, mukaan lukien heidän asemilleen sopivilla tavoilla, itsensä ja muut hallinnon ja lainvalvonnan virkamiehet, joita he ovat myös velvollisia elättämään.

 

Smithin laajempi teesi siitä, että sodankäynti ja sotalaitokset heijastavat oman aikakautensa yhteiskunnan ja elinkeinoelämän muotoja, on tehnyt väkevän paluun ns. uusien sotien (new wars) tutkimuksen yhteydessä. Futurologit Alvin ja Heidi Toffler julkaisivat vuonna 1993 kirjan War and Anti-War, jossa he hahmottivat sodankäynnin kehitystä kolmessa historiallisessa ”aallossa.” Sodankäynnin ensimmäinen aalto oli Tofflerien mukaan se, joka kehittyi maanviljelyksen synnyn myötä neoliittisellä aikakaudella. Sodankäynnin kohteena oli tuolloin, suorasti tai epäsuorasti, viljeltävä maa, ja sodankäynti itsessään mukautui vuodenaikojen ja kasvukausien vaihteluun. Sodankäynnin toinen aalto lähti liikkeelle teollisesta vallankumouksesta 1800-luvun vaihteessa. Teollisuusyhteiskunta massatuotti kaikkia hyödykkeitä, ja myös niitä, joilla käytiin sotaa. Massamateria vaati käyttäjikseen massa-armeijan, ja siten sodankäynnin toinen aalto synnytti vallankumouksellisen Ranskan kaltaisia levée en massen asevelvollisarmeijoita, jotka olivat historialliselta suuruusluokaltaan ennennäkemättömiä. Sodankäyntiä monopolisoinut suvereeni oli tuolloin territoriaalinen kansallisvaltio, joka yksin kykeni mobilisoimaan ihmismassoja ja materiaalisia resursseja laajamittaiseen sodankäyntiin. Kolmas aalto viittaa postmodernin aikakautemme yhteiskuntaan, jonka menestyjät tuottavat korkeateknologiaa ja informaatiota. Sodankäynnissä tämä yhteiskunnan ja talouden muoto ilmenee tietotekniikan erikoistuneessa soveltamisessa sotilaallisen etulyöntiaseman saavuttamiseksi. Nämä uudet sodat ovat monimuotoisia ja epäsymmetrisiä, ja niitä käydään myös maan fyysisten rajojen ulkopuolella avaruudessa ja virtuaalimaailmassa. Smith, jonka oman aikakauden sodankäynti jäi tässä taksonomiassa ensimmäisen aallon tasolle, ei voinut tietenkään ennustaa teollisuuden ja informaatioteknologian tuottamia sodankäynnin murroksia, sillä hän ei itse ehtinyt todistaa edes höyrykoneen toimintaa. Tämä rajaus taustoitti myös Smithin teesejä sodankäynnin työnjaosta ja sotilaallisen suhdeluvun kehityskaaresta.

 

Lopuksi on syytä muistuttaa Smithin asemasta edelläkävijänä ns. sodankäynnin vallankumouksen (military revolution) teorian artikulaatiossa. Kuten Smith selkeästi totesi, ruutiaseet olivat mullistaneet sodankäynnin tekniikat, hierarkiat ja vaikutukset. Ajatus ruutiaseiden vallankumouksellisesta merkityksestä ei ollut uusi, ja sitä oli toistettu sotatieteellisten tutkielmien sivuilla ainakin 1600-luvulta lähtien. Ajatus eli pitkään myös Smithin jälkeen, eikä saanut suinkaan osakseen mitään universaalia hyväksyntää; esimerkiksi suomalainen sotahistorioitsija Arvi Korhonen lyttäsi ajatuksen pedanttina ja ”koulumestarimaisena” talvisodan aattona vuonna 1939. Ajatuksen herätti henkiin Smithin esittämässä kontekstissa historioitsija Michael Roberts vuonna 1955 esittämällään teesillä uuden ajan sodankäynnin vallankumouksesta vuosien 1560 ja 1660 välillä. Robertsin teoria yhdisti vähintäänkin Smithin hengessä ruutiaseet laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin eli työnjaon lisääntymiseen, valtiovallan kehittymiseen ja sodankäynnin harjoittamisen monimutkaistumiseen. Sodankäynnin vallankumous toimii siten omalta osaltaan siltana, joka yhdistää Smithin 1700-luvun taloustieteellisen ajattelun nyky-yhteiskunnan erikoistumista ja kerrostumista selittävään systeemiteoriaan. Smith oivalsi työnjaon kautta, kuinka yhteiskunta kehittyy aina vain suuntaan, jossa osaamisen ja asiantuntijuuden erikoisalueet erottautuvat toisistaan ja muuttuvat sisäisesti enemmän hierarkkisemmiksi. Työnjaon ja osaamisen monimuotoistuminen synnyttää elinkeinoelämään innovaatioita ja talouskasvua, mutta se heijastuu myös niihin tapoihin, joilla valtiot (ja myös ei-valtiolliset toimijat) käyvät sotaa ja suojelevat siten yhteiskuntaansa ja talouttaan. Tässä mielessä olisi turha kysyä Smithiltä edes retorisesti, miksi moraalifilosofi ja kansantaloustieteilijä vaivasi itseään ja lukijoitaan sodankäynnin ja maanpuolustuksen kysymyksillä. Smithin suuhun voisikin hyvin sovittaa bolsevikkijohtaja Lev Trotskin lausuman kuolemattoman totuuden:

 

Sinä et kenties ole kiinnostunut sodasta, mutta sota on kiinnostunut sinusta.

 

 

 

 

Kirjallisuutta:

 

Stanislaw Andrzejewski. (1954). Military Organization and Society. Lontoo: Routledge.

 

Olli Bäckström. (2023). Military Revolution and the Thirty Years War 1618–1648: Aspects of Institutional Change and Decline. Helsinki: Helsinki University Press.

 

Hiroyuki Furuya. (2023). The Political Economy of National Defence in Adam Smith. Journal of Scottish Philosophy 21:1.

 

Arvi Korhonen. (1939). Hakkapeliittain historia. 1. Helsinki: Werner Söderström.

 

Michael Roberts. (1995). The Military Revolution, 1560–1660. Clifford J. Rogers, toim. The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe. Boulder: Westview Press.

 

Adam Smith. (2003). The Wealth of Nations. New York: Bantam Classics.

 

Alvin Toffler & Heidi Toffler. (1993). War and Anti-War: Making Sense of Today’s Global Chaos. New York: Warner Books.