Castillonin taistelu

 

Heinäkuun 17. päivä vuonna 1453 käytiin taistelu, jolla oli käänteentekevä merkitys niin Euroopan poliittisessa historiassa kuin pitkän aikalinjan sotahistoriassakin. Castillonissa käyty taistelu oli viimeinen suurtaistelu englantilaisten ja ranskalaisten välisessä satavuotisessa sodassa (1337–1453), ja se sinetöi sodan ranskalaisille edullisen lopputuloksen. Tämän lisäksi taistelu oli myös eräänlainen murroskohta eurooppalaisen sodankäynnin rakenteellisessa historiassa. Satavuotisessa sodassa on erotettavissa kolme erilaista sodankäynnin vaihetta. Sodan alussa sodankäynti perustui yhä perinteiseen raskaan ratsuväen käyttöön taistelun aloittajana ja ratkaisijana. Koko keskiajan feodaalinen yhteiskuntamalli perustuikin haarniskoitujen ratsuritarien rooliin sodankäynnin eliittinä ja monopolosoijina – jalkaväellä oli pitkään ollut vain toissijainen rooli, joka oli alkanut muuttua vasta Courtrain (1302), Bannockburnin (1314), Morgartenin (1315) ja Laupenin (1339) taisteluissa, missä peitsin, keihäin ja hilparein aseistautunut jalkaväki oli päihittänyt päälle rynnäköineen raskaan ratsuväen. Englantilaisten invaasion mukana Ranskaan ilmaantui uudenlainen taistelukentän valtias, marjakuusijousella aseistautunut jousimies. Marjakuusijousi oli nimensä mukaisesti yhdestä marjakuusen rungosta veistetty kaarijousi, jota kokonsa puolesta nimitettiin myös pitkäjouseksi. Sen kantama oli ennen näkemättömän pitkä, jopa 300 metriä, ja ballistisesti ammuttuna sen nuoli kykeni lävistämään ratsuritarin paksunkin peltipanssarin. Myös pelätyn jalkajousen vasama kykeni vastaavaan suora-ammunnassa, mutta siinä, missä kaarijousimies pystyi ampumaan yhä uuden nuolen alle kymmenen sekunnin välein, jalkajousen lataaminen vei minuutin, ellei jopa enemmänkin. Marjakuusijousiensa avulla englantilaiset voittivat ranskalaisten ritariarmeijat kerta toisensa jälkeen Crécyssä (1346), Poitiersissa (1356) ja Azincourtissa (1415). Sodan lopulla koitti sodankäynnin viimeinen vaihe, jota dominoivat uudenlaiset sotilastekniset ratkaisut – ruutiaseet ja kenttälinnoitteet. Castillonin taistelu vuonna 1453 toi nämä kaikki kolme sodankäynnin rakenteellista vaihetta yhteen.

 

Castillonin taistelun sotilaspoliittinen konteksti oli Biskajanlahden rannalla sijaitseva Guyennen provinssi, joka oli ollut suurelta osin Englantia hallinneen Plantagenetien kuningashuoneen läänitystä jo 300 vuoden ajan. Kun Ranskan kuningas Kaarle VII:n armeija valtasi provinssin pääkaupunki Bordeaux’n vuonna 1451, kaupungit porvarit lähettivät avunpyynnön Englannin kuningas Henrik VI:lle. Vaikka Henrik VI oli suvultaan Lancaster eikä Plantagenet, hän halusi joka tapauksessa pitää kiinni niin ikiaikaisista Englannin kuningashuoneen läänityksistä kuin omasta henkilökohtaisesta vaateestaan Ranskan kruunuunkin. Niinpä Henrik VI lähetti Guyenneen lokakuussa 1452 noin kolmentuhannen miehen vahvuisen sotilasretkikunnan Shrewsburyn jaarli John Talbotin komennossa. Talbot valtasi Bordeaux’n pian takaisin, mutta luovuttamisen sijaan Kaarle VII ryhtyi keväällä 1453 vastahyökkäykseen talvella kokoamansa armeijan voimin. Satavuotisen sodan alussa Ranskan kuninkaat olivat joutuneet perustamaan armeijansa feodaaliritariston ja satunnaisten palkkasoturien varaan, mutta Kaarle VII:llä oli vuonna 1453 käytössään uudenlainen sotilaallinen instituutio, compagnies d’ordonnance, vakinaisessa palveluksessa pidettyjen ritarien, asemiesten ja jousimiesten sotajoukko. Englantilaisten armeijan koossa pitävä voima oli ns. bastardifeodalismi, jossa ritarit tarjosivat kuninkaalle itsensä ja asemiestensä sotilaallisia palveluksia rahapalkkaa vastaan eivätkä silkasta maata omistavan vasallin lojaliteetista läänitysherraansa kohtaan. Armeijoiden koossa ei ollut suurta eroa: Talbotilla oli englannista saatujen vahvistusten saapumisen jälkeen komennossaan 800–1 000 englantilaista ritaria ja asemiestä, 4–6 000 englantilaista jousimiestä ja 1 500–2 000 gascoignelaista palkkasoturia, kun taas Kaarle VII:n riveissä oli 5–9 000 ranskalaista asemiestä ja jousiampujaa (joiden ydin koostui vakinaisista compagnies d’ordonnancen sotilaista), tuhat bretagnelaista asemiestä ja jousiampujaa, 700 hakapyssymiestä ja 700 pioneeria.

 

Kaarle VII:n armeija ei rynnännyt suin päin kohti Bordeaux’ta vaan ryhtyi piirittämään sen lähellä sijainnutta Castillonin kaupunkia 8. heinäkuuta. Armeijaa johtaneiden Jean Bureaun, Jacques de Chabannesin ja Bretagnen herttua Pierre II:n yhteiskomitea päätti rakentaa Castillonin liepeille kenttälinnoituksen, jonka sisällä olisi tykkejä, hakapyssyjä ja jousimiehiä. Bureau laati itse leirille pohjasuunnitelman, joka maksimoisi ruutiaseiden tulenkäytön. Yhdeltä suunnalta leiriä suojeli Lidoirejoki, joten maavallit tarvitsi rakentaa vain kolmelle sivustalle. Linnoite koostui matalien vallien päälle sijoitetuista palisadeista eli teroitetuista seipäistä ja niiden ulkopuolella kulkevasta kaivannosta. Bureau ei rakentanut valleja suoraviivaisiksi vaan laittoi ne kulkemaan epäsäännöllisempää ja mutkittelevampaa muotoa, joka mahdollisti ulkonemiin työnnettyjen ruutiaseiden sivustatulen ja ampuma-alan kasvattamisen. Kuninkaallista arsenaalia johtanut Bureau oli keskittänyt leiriin jopa kolmesataa erikokoista tykkiä ja hakapyssyä.

 

Kuultuaan ranskalaisten ryhtyneen piirittämään Castillonia John Talbot lähetti sen avuksi 500 asemiehen ja 800 jousimiehen vahvuisen osaston. Näin pienen etujoukon lähettäminen oli Talbotin ensimmäinen virhe. Castillonin ulkopuolella Talbot löi pienen ranskalaisen tiedusteluosaston ja voittonsa rohkaisemina jatkoi matkaansa kohti Castillonin kenttäleiriä odottamatta vahvistuksia Bordeaux’sta. Pienen voiton ohella Talbotia kannusti päätökseensä virheellinen ilmoitus siitä, että ranskalaiset olisivat olleet vetäytymässä leiristään: todellisuudessa leiristä lähti ainoastaan joukko armeijan kuormaston mukana kulkeneita siviilejä eikä sotilaita. Päätös jatkaa hyökkäystä Castillonin leiriin pelkän etujoukon voimin oli Talbotin toinen ja kohtalokkain virhe. Alivoimainen englantilaisjoukko rynnäköi kenttälinnoitteita ja niiden suojista ampuvia tykkejä, hakapyssyjä ja jousimiehiä vastaan. Ranskalaisen aikalaistodistajan väittämän mukaan ranskalaisten tykinkuulat ”osuivat kaikki viiteen tai kuuteen mieheen ja surmasivat heidät kaikki.” Järkevä komentaja olisi keskeyttänyt verilöylyksi muuttuneen hyökkäyksen, mutta syystä tai toisesta Talbot vaan päätti jatkaa hyökkäystä Bordeaux’sta erillisinä osastoina saapuneiden vahvistusten voimin. Ainoa myönnytys, mitä Talbot teki vallitseville taktisille olosuhteille, oli joukoille annettu määräys laskeutua alas hevosten selästä ja suorittaa hyökkäys jalan. Tälläkään päätöksellä ei ollut mitään myönteistä vaikutusta, kun Bordeaux’sta saapuvia täydennyksiä syötettiin Castillonin lihamyllyyn yksi kerrallaan jatkuvalla alivoimalla. Lopulta ainoa ratsain liikkuva englantilainen oli Talbot itse, joka ei ollut katsonut tarpeelliseksi pukea haarniskaa ylleen. Kun tykinkuula tappoi Talbotin alta tämän ratsun, jaarli juuttui kiinni kuolleen hevosensa alle. Eräs franc-archer, kuten compagnies d’ordonnancesin sotilaita nimettiin, halkaisi puolustuskyvyttömän Talbotin kallon kirveellä. Myös Talbotin poika, Lislen paroni John, sai surmansa Castillonin verilöylyssä. Lopullisen armoniskun englantilaisille antoi herttua Pierre II, jonka bretagnelainen ratsuväki koukkasi englantilaisten sivustaan ja pakotti heidän jäljelle jääneet joukkonsa vetäytymään Bordeaux’n muurien suojiin. Kaiken kaikkiaan Castillonissa sai surmansa ainakin neljätuhatta englantilaista ja gascognelaista, kun taas ranskalaisten tappiot jäivät noin sataan mieheen.

 

Historioitsija Clifford J. Rogersin teoreettisen hahmotelman mukaan satavuotisessa sodassa oli nähtävissä kaksi ”sodankäynnin vallankumousta”. Ensimmäinen oli ns. jalkaväen vallankumous (Infantry Revolution), joka ajoittui 1300-luvun alkuun ja satavuotisen sodan ensivaiheisiin. Tämä vallankumous tarkoitti peitsi- hilpari- ja jousimiesten taktista yliotetta perinteisestä ritarien raskaasta ratsuväestä, ja se kulminoitui englantilaisten voittoisissa taisteluissa Crécyssä, Poitiersissa ja Azincourtissa. Seuraava vallankumous oli tykistövallankumous (Artillery Revolution), jonka alkamisajankohdan Rogers ajoitti 1400-luvun puoliväliin eli juuri Castillonin taistelun ajankohtaan. Tykistövallankumous oli sotahistoriallisena käännekohtana jalkaväen vallankumousta epämääräisempi, sillä ruutiaseet olivat olleet osa eurooppalaisen sodankäynnin taustamaisemaa jo 1300-luvun alusta lähtien. Rogersin teesiä voisi haastaa jo siitä lähtökohdasta, että 1420-luvulla käydyn hussilaissodan kulkua määritti aivan lähtökohtaisesti hussilaisten teknologinen yliote, joka perustui ruutiaseiden ja liikkuvien suoja-asemien eli vaunulinnojen (tabor) yhteiskäyttöön. Tykkien ja hakapyssyjen kyky ampua seulaksi haarniskoitujen ritarien raskasta ratsuväkeä ei siis ollut Castillonin taistelussa aivan ennen näkemätön ilmiö.

 

Reunaehdoista huolimatta Castillonin taistelu toi näkyviin sodankäynnin teknologisen murroskohdan 1400-luvun puolivälin Euroopassa. Castillonin leiri ei ollut joidenkin satojen taistelijoiden puolustama vaunulinna vaan mittava kenttälinnoite, jonka sisään mahtui tuhansien sotilaiden lisäksi 300 tykkiä ja erikokoista pyssyä. Myös kenttälinnoitteen muoto oli suunniteltu tavalla, joka maksimoi ruutiaseiden tuhovoiman. Tykistövallankumouksen dynaamiseen tuhovoimaan yhdistyivät perinteiset sodankäyntitavat. Kummallakin armeijalla oli käytössään tuhansia jousimiehiä, jotka ampuivat ballistista suojatulta kaarijousillaan (joiden mallin ranskalaiset olivat ehtineet kopioida englantilaisilta). Hyökkäävien englantilaisten jousiammunta kenttälinnoitteiden takana piileskeleviä ranskalaisia vastaan oli sokeaa ja tehotonta, kun taas palisadien ja maavallien suojaamat ranskalaiset jousimiehet kylvivät esteetöntä nuolikuuroa avomaastossa edenneitä englantilaisia vastaan. Lähitaisteluun päästyään englantilaiset ritarit ja asemiehet saivat ponnistella maavallin ylitse kohdatakseen ranskalaiset puolustajat, joilla oli etunaan ylämaasto. Lopulta taistelun lopetti perinteinen keskiajan taktiikka, raskaan ratsuväen rynnäkkö. Taistelun lopputuloksena Castillonin kenttäleirin vallihaudassa lojui verisessä vellissä englantilaisia ritareita ja asemiehiä, joiden vartaloita olivat repineet palasiksi tykkien kuulat, joiden haarniskoista törrötti lukuisia nuolia ja joiden panssaroinnin paljaita kohtia oli viillelty ja tökitty miekoilla, kirveillä, hilpareilla, keihäillä ja tikareilla.

 

Satavuotisen sodan viimeinen taistelu oli modernin sodankäynnin irvokas esinäytös.

 

 

Kirjallisuutta:

 

David Nicolle. (2012). The Fall of English France 1449–53. Oxon: Osprey Publishing.

 

Clifford J. Rogers. (1995). The Military Revolutions of the Hundred Years War. Teoksessa Clifford J. Rogers (toim.). The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe. Boulder: Westview Press, 55–93.

 

Clifford j. Rogers (toim.). (2010). 1. The Oxford Encyclopedia of Medieval Warfare and Military Technology. Oxford: Oxford University Press.

Ranskan lentotukialukset

 

Lentotukialusten sotahistoria on perinteisesti keskittynyt Yhdysvaltojen, Britannian ja Japanin merivoimiin, sillä juuri ne käyttivät laajamittaisesti lentotukialuksia toisen maailmansodan sotatoimissa. Tällöin tulee kuitenkin helposti ohitettua neljäs merisotilaallinen sotavoima, Ranskan laivasto, jolla on ollut käytössä lentotukialuksia pidempään kuin millään toisella merivoimalla. Ranskan laivasto ja sen moderni uudistaja Augustin Boué de Lapeyrère (1852–1924) ansaitsevatkin tunnustusta innovatiivisesta ajattelusta ensimmäistä maailmansotaa edeltäneellä aikakaudella, jota leimasi Alfred Thayer Mahanin oppi taistelulaivojen strategisesta ylivoimaisuudesta.

 

Vaikka Lapeyrère tunnetaan Ranskan laivastohistoriassa Dreadnought–tyylisten taistelulaivojen valmistuttajana, hän oli amiraalina kuitenkin sen verran ennakkoluuloton ja avarakatseinen, että perusti vuonna 1910 komitean tutkimaan ilma-alusten mahdollista käyttöä merisodankäynnissä. Komitean työn tuloksena Ranskan laivasto päätti muuntaa entisen torpedoveneiden emoalus Foudren lentokoneiden laukaisualustaksi vuonna 1911. Siinä, missä Foudre oli aiemmin laskenut nostureillaan vesille pienikokoisia torpedoveneitä, se käytti nyt samaa tekniikkaa siirtämään kansihangaarissa kuljetettuja, aivan uudenlaisia ilma-aluksia, Voisin Canard lentoveneitä. Foudren keulaan rakennettiin lyhyt kansi, mistä Voisin Canardit lähtivät lentoon. Suoritettuaan lentonsa koneet laskeutuivat veteen, mistä Foudre nosti ne takaisin laivaan nostureilla, joita oli ennen käytetty torpedoveneiden vesille laskemiseen. Kevyet ja pienet lentoveneet eivät vielä omanneet omaa merisotilaallista iskuvoimaa, mutta niiden arvo tiedustelukoneina tuli todistetuksi Foudren suorittamissa merisotaharjoituksissa juuri ennen maailmansodan puhkeamista. Varsinaisena lentotukialuksena Foudre ei ollut vielä kummoinenkaan, sillä siinä oli tilaa vain neljälle lentoveneelle. Foudren kokeet herättivät joka tapauksessa sen verran huomiota, että Britannian laivasto muunsi entisen risteilijä HMS Hermeksen vastaavanlaiseksi lentoveneiden tukialukseksi vuonna 1913.

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskan laivasto jäi jälkeen lentotukialusten kehittämisessä. Britit olivat ryhtyneet sodan aikana kehittelemään tukialusta, jonka kansi pystyisi sekä lähettämään että vastaanottamaan lentokoneita, ja tämän kehityksen tuloksena oli vuonna 1918 käyttöön otettu HMS Argus, jota voidaan pitää ensimmäisenä täysin operatiivisena lentotukialuksena. Ranska laski sotienvälisenä aikakautena vesille vain kaksi lentotukialusta. Vuonna 1927 käyttöön otettu Béarn oli alun perin suunniteltu taistelulaivaksi, mutta se muunnettiin lentotukialukseksi lähinnä koulutus- ja tutkimustarkoituksessa. Sen 32 lentokonetta olivat aluksi kaikki Levasseur–tyyppisiä hävittäjiä, tiedustelukoneita ja torpedopommittajia, mutta alitehoisten kaksitasokoneiden suorituskyky osoittautui pian puutteelliseksi. Béarnin harjoitustoiminta kannusti Ranskan laivastoa kuitenkin kehittämään uusia konetyyppejä, joista ehdittiin ottaa operatiiviseen käyttöön ennen seuraavaa maailmansotaa yksitasoinen mutta jo valmiiksi täysin vanhentunut hävittäjä Dewoitine D. 37. Suunniteltu Loire-Nieuport LN 401, niin sanottu ”ranskalainen Stuka”, jäi prototyypin asteelle, ja lopulta laivasto joutui tilaamaan Yhdysvalloista viisikymmentä Vought Vindicator syöksypommittajaa, jotka toimitettiin kesällä 1939.

 

Keväällä 1940 Béarn, jonka omat lentokoneet oli jätetty Ranskaan, ylitti Atlantin kuljettaen Ranskan kansallispankin kultavarantoja Yhdysvaltoihin. Paluumatkalle Béarn otti kyytiin Yhdysvalloista ostettuja Curtis Hawk ja Brewster Buffalo hävittäjiä sekä Curtis Helldiver syöksypommittajia. Kesken matkan Béarnin kapteeni sai viestin Ranskan solmimasta aselevosta ja käänsi laivan takaisin länteen Ranskan Karibialle. Vichyn hallituksen käskystä kapteeni avasi lentotukialuksen pohjaventtiilit, mutta matalaan veteen upotettu laiva onnistuttiin pian nostamaan ylös saaret haltuunsa ottaneen Vapaan Ranskan joukkojen toimesta. Béarn ei enää toiminut sodan aikana lentotukialuksena, vaan sitä käytettiin vain kuljettamaan lentokoneita ja muuta sotamateriaalia Atlantin ylitse. Vuosina 1945–1946 Béarn jatkoi samassa tehtävässä toimittaen sotamateriaalia Ranskan Indokiinaan. Seuraavan viidentoista vuoden aikana Béarn ehti toimia sukellusveneiden huoltoaluksena ja kelluvana parakkina ennen käytöstä poistoaan vuonna 1967.

 

Vaikka lentoveneiden tukilaiva oli alustyyppinä jo pikaisesti katoamassa sotienvälisenä aikakautena, Ranska kuitenkin laski sellaisen vesille vielä vuonna 1929. Yli 12 000 tonnin uppoumallaan Commandant Teste oli aikamoinen möhkäle, mutta suuri koko mahdollisti jopa 26 lentoveneen hyötykuorman. Alun perin Commandant Teste oli tarkoitus varustaa Farman Goliath torpedopommittajilla, mutta nämä ensilentonsa vuonna 1919 suorittaneet kaksitasot olivat auttamattoman vanhanaikaisia 1930-luvulle tultaessa. Niiden tilalle tulivat Levasseurin Pl. 14 ja 15 torpedopommittajat, jotka korvattiin toisen maailmansodan aattona uusilla Latécoère 298 -torpedokoneilla. Commandant Testen käyttöön suunniteltiin myös Loire 210 kellukehävittäjää, mutta kömpelö konetyyppi osoittautui täysin alivoimaiseksi aikakauden normaaleja hävittäjiä vastaan, minkä lisäksi sitä vaivasivat erilaiset rakenneviat. Béarnin tavoin Commandant Teste ei tehnyt toisen maailmansodan aikana paljoakaan. Commandant Teste operoi sodan alussa Pohjois-Afrikan rannikolla, ja laiva vaurioitui lievästi brittien yllätyshyökkäyksessä Mers-el-Kébirin laivastotukikohtaa vastaan heinäkuussa 1940. Ikävä kyllä Mers-el-Kébir oli vasta alkua Commandant Testen kärsimyksille. Toulonin satamaan sijoitettu laiva upotettiin ja nostettiin toistuvasti vuosien 1942 ja 1945 välillä, ja Ranskan laivasto suunnitteli sille vielä sodan jälkeenkin käyttöä joko koululaivana tai saattuetukialuksena. Taloudelliset realiteetit kuitenkin johtivat Commandant Testen romuttamiseen vuonna 1950.

 

Ei ole liioittelua todeta, että vaikka Ranskan laivastolla oli ollut lentotukialuksia kahdessa maailmansodassa, se ei ollut saanut mahdollisuutta oppia niiden operatiivisesta käytöstä yhtään mitään. Ranskalla oli ollut sodan alussa valmisteilla kaksi Joffre–luokan lentotukialusta, mutta rakennusvaiheeseen edennyt nimikkoalus purettiin Saksan kanssa vuonna 1940 solmitun rauhan seurauksena. Sodan jälkeen Ranskan laivastolla ei toisin sanoen ollut operatiivisessa käytössä ainoatakaan omaa lentotukialusta, vaikka Indokiinan alati eskaloitunut sotilaallinen kriisi loi sellaiselle tarpeen. Väliaikainen hätäapu saapui Britannialta, joka lainasi Ranskan laivastolle saattuetukialus HMS Biterin vuonna 1945. Tukialuksen mukana tuli laivue Douglas Dauntless syöksypommittajia, joita nyt uudelleen nimetty Dixmude käytti Vietminhin joukkojen pommittamiseen vuosina 1945–1949. Dixmude tuli elinkaarensa päähän vuonna 1951, mutta tarve lentotukialukselle ei kadonnut minnekään Indokiinan sodan muuttuessa aina vain intensiivisemmäksi ja vaikeammaksi.

 

Uusia tukialuksia oli kuitenkin ostettavissa Yhdysvalloilta, jolla oli niitä sodan loputtua käsissään liikaakin. Independence–luokan saattuetukialukset Belleau Wood ja Langley olivat kumpikin palvelleet Tyynenmeren näyttämöllä, ja lyhyen varastoinnin jälkeen ne myytiin Ranskalle, missä ne otettiin käyttöön nimillä Bois Belleau (1953) ja La Fayette (1951). Amerikkalaisten lentotukialusten mukana tuli amerikkalaisia lentokoneita. La Fayetten ensimmäiset koneet olivat Grumman Hellcat hävittäjiä sekä Curtis Helldiver 2 syöksypommittajia, joita täydennettiin myöhemmin Vought Corsair monitoimihävittäjillä ja Grumman Avenger torpedopommittajilla. Indokiinan sota työllisti kumpaakin lentotukialusta, sillä ilmapommitukset olivat eräs ranskalaisten tehokkain (ja usein ainoa) tapa taistella viidakon suojissa liikkuneita Vietminhin joukkoja vastaan. Bois Belleaun Corsairit saivat tehdä toistuneita rynnäkkölentoja esimerkiksi Dien Bien Phun legendaarisen taistelun aikana vuonna 1954.

 

Dien Bien Phun taisteluun osallistui myös Hellcateja ja Helldivereita Ranskan laivaston kruununjalokiveltä, lentotukialus Arromanchesilta. Tämäkään ei ollut ranskalaisvalmisteinen laiva, vaan se oli rakennettu kuninkaallisen laivaston palvelukseen toisen maailmansodan aikana. Vuonna 1944 käyttöön otettu HMS Colossus ehti palvella kuninkaallista laivastoa Tyynenmeren näyttämöllä vuonna 1945 ennen sen lainaamista Ranskalle vuonna 1946. Uudelleen nimetty Arromanches palveli Ranskan laivastoa varsinaisena lentotukialuksena vuoteen 1968 saakka, minä aikana sen lentoaseeseen kuului lukuisia amerikkalaisia, brittiläisiä ja ranskalaisia lentokonemalleja. Arromanches oli ensimmäinen ranskalainen lentotukialus, joka käytti maailmansodan jälkeen valmistuneita konemalleja, mukaan lukien suihkukoneita. SNCASE Aquilon oli käytännössä brittiläinen de Havilland Sea Venom, jota valmistettiin lisenssillä Ranskassa. Sea Venom (tai Aquilon) oli alun perin suunniteltu joka sään suihkutorjuntahävittäjäksi, mutta se kykeni kantamaan neljän kiinteän 20 mm Hispano konetykin lisäksi myös pommeja ja raketteja. Fouga Zéphyr puolestaan oli lentotukialuskäyttöön modifioitu versio samasta Fouga Magisterista, jota Suomen Ilmavoimat käytti vuosina 1958–1988. Zéphyr oli tarkoitettu harjoituskäyttöön, mutta sitä pystyi käyttämään myös maataistelukoneena. Uudentyyppinen tukialuskone oli myös ranskalaisvalmisteinen ja yksipropellinen Bréguet Alizé, jonka erikoistehtävänä oli sukellusveneiden etsiminen ja tuhoaminen. Vuonna 1968 Arromanches muunnettiin aivan uudenlaiseksi emolaivaksi eli helikopteritukialukseksi. Tuolloin sen kalustoon kuului ranskalaisvalmisteisia Alouette I ja II helikoptereita sekä amerikkalaisia Sikorsky S-51, S-55 ja S-58 sekä Piasecki H-21 ja H-25 malleja. Piaseckien erikoisuus oli se, että ne olivat suuria kaksimoottorisia kuljetushelikoptereita, mikä mahdollisti Arromanchesin käytön maihinnousuoperaatioiden tukialuksena. Tässä roolissa Arromanches laajensi sitä laivaston helikopteritoimintaa, joka oli aloitettu vuonna 1964 käyttöön otetulla helikopteriristeilijä Jeanne d’Arcilla. Helikopteriristeilijä ei kuitenkaan ollut helikopteritukialus, sillä Jeanne d’Arc kantoi vain neljää helikopteria, kun taas Arromanchesilla niitä oli 24.

 

Vuonna 1961 Ranskan laivasto otti käyttöön pitkästä aikaa oman ranskalaisvalmisteisen lentotukialuksen, Clemenceaun, joka korvasi yhdessä sisaraluksensa Fochin kanssa Yhdysvaltoihin palautetut Bois Belleaun ja La Fayetten. Clemenceau ja vuonna 1963 käyttöön otettu Foch edustivat uutta kylmän sodan aikakauden lentotukialustyyppiä. Niiden lentoaseeseen ei enää kuulunut toisen maailmansodan aikaisia potkurikoneita vaan ilmasodankäynnin uusinta uutta. Nyt Ranskan merilentoaseen terävin kärki oli ranskalaisvalmisteinen Dassault Étendard, tutkalla varustettu yliääninen torjuntahävittäjä, jonka taistelukuormaan kuului kahden kiinteän 30 mm DEFA automaattitykin lisäksi lämpöhakuisia Sidewinder ja Matra Magic ilmasta-ilmaan ohjuksia. Noin kahdellekymmenelle Étendardille antoivat lisätukea kahdeksan amerikkalaista Vought Crusader torjuntahävittäjää, joiden lähitaistelukyky oli osoittautunut erinomaiseksi Vietnamin sodan aikana. Omana suojanaan kahdella lentotukialuksella oli lukuisia ilmavalvonta- ja tulenjohtotutkia sekä kahdeksan 100 mm tykkiä, jotka jälkimmäiset ehdittiin korvata 1990-luvun alussa Mistral ja Crotale ilmatorjuntaohjuksilla. Vuonna 1978 Étendardit korvattiin parannetulla Super Étendardilla, jonka hyötykuormaan kuului pelätty Exocet merimaaliohjus. Super Étendardin potentiaalisesta arsenaalista löytyi myös AN-52, taktinen ydinpommi. Ranskan merilentoaseen iskuvoima oli 1980-luvulle tultaessa niin suuri, että sen ylitti vain Yhdysvaltain vastaava.

 

Clemenceau ja Foch olivat Ranskan laivaston pitkäikäisimmät palveluskäytössä olleet lentotukialukset. Clemenceau poistettiin käytöstä vuonna 1997, kun taas Foch myytiin vuonna 2000 Brasiliaan, missä se palveli São Paulon nimellä vuoteen 2017 asti. Laivojen korvaajaksi tuli vuonna 2001 Ranskan laivaston nykyinen ja ainoa lentotukialus, Charles de Gaulle, joka edustaa jälleen aivan uutta lukua Ranskan merilentoaseen historiassa. Ensinnäkin Charles de Gaulle on kaikista edeltäjistään poiketen ydinkäyttöinen lentotukialus, jollaisia ei ole aiemmin käyttänyt kukaan muu kuin Yhdysvaltain laivasto. Charles de Gaullen pääase on Dassault Rafale, neljännen sukupolven monitoimihävittäjä, joita on yleensä kolmekymmentä lentotukialuksen mukana. Ilmavalvonnasta vastaavat kaksi amerikkalaisvalmisteista Northrop-Grumman Hawkeye turbopropellikonetta, kun taas sukellusveneiden torjuntaa varten Charles de Gaulle kuljettaa mukanaan Caïman Marine helikoptereita (eräs variaatio Suomen käyttämästä NH90-mallista).

 

Yhden lentotukialuksen ongelma on se, että silloin kun ainoa alus on telakalla tai huollossa, Ranskan laivastolla ei ole käytössään mitään lentotukialusta, mikä vastaavasti tekee sen kalliista merilentoaseesta lähes hyödyttömän. Ranskan puolustusministeriö onkin kellutellut vuodesta 2018 lähtien ajatusta Charles de Gaullen täydentäjästä ja seuraajasta, josta käytetään toistaiseksi vain alustavaa projektinimitystä PA-NG eli ”uuden sukupolven lentotukialus” (Porte-avions de nouvelle génération). Epäselvästä projektista ei vielä tiedetä juuri muuta, kuin että sen on tarkoitus olla Charles de Gaullen tavoin ydinkäyttöinen ja että sen merilentoase koostuisi sekä Rafalesta että suunnitellusta kuudennen sukupolven Dassault–hävittäjästä (FCAS eli Future Combat Air System), joita kumpaakin mahdollisesti täydennettäisiin (tai korvattaisiin) miehittämättömillä droneilla. Sodankäynnin, teknologian, politiikan ja talouden realiteettien alati muuttuessa äkillistä tahtia on toistaiseksi mahdotonta ennustaa, tuleeko Ranskan vielä suunnitteluasteella olevasta lentotukialuksesta Clemenceau–luokan kaltainen pitkäaikainen menestystarina vaiko uusi toisen maailmansodan aikainen Joffre, jonka valmistus keskeytetään ennen kuin se on päässyt kunnolla alkamaankaan.

Englanti tasavaltana

 

Brittein saarten historia tuntee yhden vaiheen, jolloin saarivaltakuntaa ei hallittu monarkian kautta. Kyse oli tietenkin Englannin sisällissotaa seuranneista vuosista 1649–1660, jolloin saaria hallitsi parlamentin nimissä, tai paremminkin sen sijasta, armeija ja sen generalissimus, lordiprotektori Oliver Cromwell. Tuosta ajanjaksosta on perinteisessä brittiläisessä historiografiassa käytetty nimitystä Interregnum, katkos, mikä käsite painottaa jatkuvuutta vanhemman (1603–1649) ja uudemman (1660–1688) Stuart–monarkian välillä. Anna Keayn tuore kirja The Restless Republic: Britain Without a Crown kyseenalaistaa tämän vakiintuneen tulkinnan ja pyrkii sen sijaan esittämään Englannin monarkittoman ajanjakson omana historiallisena epookkinaan, jonka luonne historian välivaiheena ei ollut tähtiin kirjoitettua teleologiaa. Keayn tavoitteena ei ole kirjoittaa poliittista historiaa vaan ymmärtää aikakauden todellisuutta ”eräiden aikalaisten harteilla seisten.” Metodologisesti Keay toisin sanoen pyrkii makrotason yleisesitykseen mikrohistorian perspektiivin kautta avaten yksityiskohtaisesta (tai yksityisestä) näköalan yleiseen ja yleistävään.

 

Anna Keyan valitsemat mikrohistorialliset näkökulmat eivät edusta varsinaista arjen tai rahvaan sammakkoperspektiiviä, kuten käy hyvin ilmi hänen ensimmäisestä Englannin sisällissodan jälkeistä aikaa valottavasta henkilökuvastaan. John Bradshaw ei ole nykyihmiselle yhtä tuttu sisällissodan parlamentaarisen puolen edustaja kuin Oliver Cromwell tai vaikkapa Thomas Fairfax, mutta häntä voi aiheellisesti pitää Englannin tasavallan perustajaisänä, aivan kirjaimellisesti sen ensimmäisenä presidenttinä. Bradshaw astui historian näyttämölle toimiessaan syyttäjänä menettelyssä (mihin irvokkaaseen episodiin termi ”oikeudenkäynti” ei istu), jossa kuningas Kaarle I todettiin syylliseksi valtiopetokseen ja tuomittiin kuolemaan. Monarkian lakkauttaminen mestauslavalla jätti toimeenpanovallan tyhjiön, joka parlamentin oli tavalla tai toisella täytettävä. Helmikuussa 1649 valtakunnan johtamiseksi muodostettiin valtioneuvosto (Council of State), joka koostui osittain parlamentin jäsenistä, osittain sen ulkopuolisista henkilöistä, mihin jälkimmäiseen ryhmään lakimies Bradshaw kuului. Valtioneuvostolla oli keskeinen rooli tasavallan (Commonwealth) rakentamisessa, ja valtioneuvostossa itsessään tärkein asema oli sen presidentillä, joista ensimmäinen oli John Bradshaw. Vuonna 1649 valtioneuvosto kokoontui lähes päivittäin, ja kuten Anna Keay toteaa, kukaan ei ollut omistautuneempi sen työlle kuin Bradshaw, joka ei jättänyt kokoustakaan väliin. Kansa ei uutta presidenttiään tai tämän uurastusta arvostanut, sillä Bradshaw kantoi 1600-luvun maailmalle äärimmäisen vastenmielistä kuninkaanmurhaajan poltinmerkkiä. Kerran Bradshaw oli vähällä tulla lynkatuksi Lontoon kadulla, ja katkerien rojalistien tiedettiin fantasioineen hänen paloittelustaan ja ruumiinosiensa syöttämisestä koirille.

 

Valtioneuvoston ensimmäinen suuri päänsärky olivat niin sanotut ”tasoittajat” (Levellers), jotka olivat erityisesti armeijaan pesiytyneiden radikaalitasavaltalaisten ääriryhmä. Tasoittajien varjossa Englantiin ilmestyi myös toinen radikaali lahko, joka sai kokoaan suurempaa mainetta aikakaudellaan ja erityisesti sen jälkeen brittiläisessä historiankirjoituksessa. Lukuisia henkilökohtaisia vastoinkäymisiä kokeneen tekstiilikauppias Gerrard Winstanleyn perustama ”kaivajien” (Diggers) lahko tai ryhmä tavoitteli jonkinlaista kommunistista elintapaa ryhtymällä viljelemään omavaltaisesti keskiaikaista maajärjestyksen perua olleita yhteismaita. Kuten Anna Keay osoittaa, kaivajat eivät koskaan päässeet lähellekään mitään yhteiskunnallista vallankumousta, mutta heidän maineensa levisi silti nopeasti uuden pamfletti- ja uutiskirjallisuuden välityksellä. Perinteinen historiografia on myös liikaa painottanut armeijan roolia kaivajien liikkeen tukahduttamisessa, vaikka todellisuudessa heidän työtään sabotoivat eniten katkeroituneet maanomistajat ja ennakkoluuloiset talonpojat. Anna Keayn kuvaus liikkeen perustajasta Gerrard Winstanleysta valottaa sisällissodan traumasta syntynyttä uutta sielunmaisemaa, jossa hengellistä pelastusta etsittiin politiikan ja uskonnollisen doktriinin sijasta introspektiosta ja yksinkertaisesta elämästä. Kaivajien tavoittelemassa utopiassa ei ollut tilaa valtioiden harjoittamalle väkivallalle tai yksityiselle omaisuudelle, jotka he näkivät sisällissodan ja sen mukanaan tuoman kurjuuden aiheuttajina.

 

Rojalistien viimeinen jalansija Britanniassa oli Irlanninmeressä sijaitseva Mansaari. Saarta hallitsi pikkukuninkaan tavoin Stanleyn suku, jonka päämiehet kantoivat Derbyn jaarlin titteliä. Merirosvousta ja omavaltaista veronkantoa harjoittaneen saaren hallitsijaparin tarina valottaa sitä, kuinka kirjavan ja heterogeenisen ryhmän Stuartien kannattajat muodostivat. Jaarli James Stanley oli laajaa kirjastoaan vaaliva lukutoukka, joka unelmoi yliopiston perustamisesta Mansaarelle. Rojalistien upseerina jaarlin sotilaalliset saavutukset olivat jääneet vaatimattomiksi, mutta hän oli silti ennättänyt hankkia itselleen kyseenalaista mainetta Boltonin valtauksen yhteydessä vuonna 1644, jolloin hänen komentamansa sotilaat olivat joukkomurhanneet kaupunkia puolustaneiden parlamentaristien varuskunnan. Kreivitär Derby, Charlotte de la Trémoille, oli puolestaan ranskalaissyntyinen hugenotti, jonka isoisä ei ollut vähäisempi historian hahmo kuin Alankomaiden ensimmäinen valtionhoitaja Vilhelm I Oranialainen. Charlotte de la Trémoille tunsi hyvin arvokkaan säätyasemansa ja toimi aina sen mukaisesti, vaati se sitten tarmokkuutta tai armottomuuttakin. Kumpikaan Derbyista ei ollut Stuartien kuningashuoneen innokas kannattaja, mutta säätyläisestä velvollisuudentunnosta he pitivät yllä Mansaaren yksinäistä linnaketta sekä liittyivät vuonna 1651 kruunuperijä Kaarle II:n uhkarohkeaan yritykseen voittaa kruunu takaisin Stuarteille. Anna Keay kuvaa onnistuneesti sitä yleisten ja paikallisten intressien ristivetoa, jossa Derbyn jaarlipariskunta joutui luovimaan rojalistiaatteen ja uuden tasavallan puristamina.

 

Jos Derbyt edustivat traditiota ja mennyttä maailmaa, Marchamont Nedham oli uuden aikakauden ruumiillistuma. Nedham oli täysipäiväinen journalisti, ammattikuntansa ensimmäisiä edustajia koko maailmassa. Ammattikuntansa myöhempien edustajien tavoin Nedham osasi osoittaa ihailtavaa periaatteellista joustavuutta. Hän aloitti pamfletistin uransa kiivaana antimonarkistina, vaihtoi sen jälkeen puolta rojalistien leiriin ja vietettyään aikansa Newgaten pahamaineisessa vankilassa löysi sisältään jälleen vakaumuksellisen tasavaltalaisen. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Nedhamin perustama, viikoittain ilmestynyt uutislehti Mercurius Politicus toimi uuden tasavallan hallitsijoiden äänitorvena ja informaatiotilana. Lehden suuri ansio oli sen kyvyssä välittää laajasti ulkomaailman tapahtumia englantilaiselle lukijakunnalle; kotimaan asioiden avaamisessa lehti oli varovaisempi, ja monet uutiset tulivat ulos vasta valtiovallan virallisen linjan muodostumisen jälkeen. Lehden viehätysvoima nojasi osittain sen päätoimittaja Nedhamin sarkastiseen ja sivaltavaan kirjoitustyyliin: esimerkiksi ennenaikaista restauraatiota yrittänyt Kaarle II oli Nedhamin kynän jäljiltä ”vauvakuningas” ja ”nuori Tarquinius” [viimeinen Rooman myyttisistä etruskikuninkaista, jonka syrjäyttäminen vallankumouksella toimi Rooman tasavallan historiallisena perustamisajankohtana]. Pilkanteko ei ollut lehden ainoa tehtävä, vaan sillä oli myös yleviä agendoja: yksi oli täysin aiheellinen vaatimus etanan nopeudella toimineen englantilaisen oikeuslaitoksen uudistamisesta.

 

Kirjan erikoisin hahmo on eittämättä Anna Trapnel. Puritaaniseen keskiluokkaan syntyneelle Annalle oli jo pienestä pitäen opetettu jumalisuutta ja synnin pelkoa. Teini-ikäisenä Anna ryhtyi harrastamaan paastoja ja kävi kirkossa välillä montakin kertaa päivässä: Anna piti itseään syntisenä epäonnistujana, jos kirkossa käynti ei kokemuksena liikuttanut häntä kyyneliin. Vuonna 1653 Anna liittyi puritaaniseen lahkoon, joka tunnettiin ”viidensinä monarkisteina.” Termi viittasi Vanhan Testamentin Danielin Kirjaan, jossa ennustettiin, että maailmassa nousisi ja kukistuisi neljä peräkkäistä kuningaskuntaa ennen viidennettä ja lopullista Jumalan Valtakuntaa. Anna Trapnelista tuli viidensien monarkistien parissa eräänlainen poptähti, sillä hänellä oli (ilmeisesti ankaran paaston seurauksena) taipumus vajota houretilaan, jonka aikana hän näki uskonnollisia enneunia. Annan ennustus ”tynkäparlamentin” (Rump Parliament) hajottamisesta vahvisti uskoa hänen visioittensa aitouteen ja sähköisti ennestään viiden monarkistien lahkoa, jonka debattimaisia kokoontumisia leimasi jo lähtökohtaisesti yleinen levottomuus ja kaoottisuus. Anna Keay kuvaa Anna Trapnelin kautta puritaanisen Englannin uskonnollista epäyhteismitallisuutta ja hajanaisuutta. Tasavallan uusi johtaja Oliver Cromwell piti viidensiä monarkisteja järjestäytyneen yhteiskunnan vihollisina ja totesi, että vaikka he puhuivat enkelten kielillä, viidensillä monarkisteilla oli jalkoinaan pukin sorkat. Viidennet monarkistit puolestaan julistivat saarnatuoleistaan Cromwellin olevan maailman heittiömäisin valehtelija. Englannin tasavallan eräs voimakas sisäinen jännite vallitsi puritaanisen ortodoksian ja lahkolaisen radikalismin välillä.

 

L’Estrangen maanomistajasuku Itä-Englannissa toimii esimerkkinä aatelisesta perheestä, joka yritti nousta jaloilleen mahdollisimman pian monarkian kukistumisen jälkeen. Suvun miesten osallistuminen sisällissotaan rojalistien puolella oli ollut rajallista, ja monet L’Estrangen klaanista olivat yrittäneet pysytellä mahdollisimman puolueettomina sodan aikana. Anna Keay kuvaa L’Estrangen suvun kautta sitä, kuinka etäiseksi uuden tasavallan ohjaus paikallistasolla lopulta jäi: suvun kivikartanossa Hunstanton Hallissa vietettiin normaalisti joulua ja muitakin kirkollisia juhlapäiviä puritaanisen keskushallinnon näennäisistä kielloista huolimatta. Monien muiden aatelissukujen tapaan L’Estranget olivat menettäneet maaomaisuutta sodanjälkeisissä takavarikoissa mutta olivat lunastaneet ne ajan mittaan takaisin. L’Estranget, kuten useimmat maanomistajat, halusivat päästä sodan jälkeen vain takaisin rauhan töihin hoitamaan tilojaan, peltojaan ja kalastusvesiään. Yhteiskunnallisten haavojen umpeutumista haittasi kuitenkin Cromwellin protektoraatin määräämä kymmenysvero (Decimation), jota tarvittiin Karibialle suuntautuneen epäonnisen sotaretken rahoittamiseksi. Tämä vero, jonka keruuta valvoivat protektoraatin uudet paikallishallitsijat eli kenraalimajurit (Major Generals), koski kaikki parlamenttia vastaan sotineita sekä keitä tahansa, joilta oli jo takavarikoitu omaisuutta monarkian syrjäyttämisen yhteydessä. Nämä laveasti rojalisteiksi tuomitut saivat pulittaa protektoraatille ylimääräisen kymmenen prosentin veron ansiotuloistaan. Kymmenysvero oli räikeässä ristiriidassa vuonna 1651 julistetun yleisen armahduksen (Act of Oblivion) kanssa, ja se repi yhteiskunnallisia haavoja uudelleen auki jakamalla omistavaa luokkaa vuohiin ja lampaisiin. L’Estrangen kaltaiset, aiemmin verrattain maltilliset ja neutraalit maanomistajasuvut näkivät kymmenysveron sangen aiheellisesti loukkauksena säätyään ja perheitään kohtaan.

 

Poliittinen vallankumous osui samaan ajankohtaan tieteellisen vallankumouksen kanssa, joka jälkimmäinen ilmiö kiteytyy Anna Keayn kirjassa William Pettyyn. Petty oli hankkinut itselleen julkisuutta jo nuorena miehenä, kun hän oli ryhtynyt tekemään ruumiinavausta lapsensa surmaamisesta tuomitulle ja hirttämällä teloitetulle naiselle. Leikkuupöydällä nainen kuitenkin osoitti elämän merkkejä, ja Petty elvytti hänet avustajansa kanssa takaisin elävien kirjoihin (Pettyn itsensä masinoima julkisuuskampanja, jota käytiin myös Marchamont Nedhamin Mercuriuksen sivuilla, toi naiselle lopulta armahduksen). Alun perin itseoppinut kangaskauppiaan poika eteni Oxfordin yliopistoon, missä hän lukeutui sen kokeellisen filosofiaseuran (Oxford Experimental Philosophy Club) perustajajäseniin. Pettyn erikoisalaa oli anatomia, mutta hänen kiinnostuksen kohteensa ylsivät kaikenlaiseen sellaiseen mekaniikkaan ja fysiikkaan, mistä saattoi olla käytännön hyötyä. Irlantiin vuonna 1649 suuntautunut sotaretki tarjosi Pettylle yllättävästi mahdollisuuden suuren mittaluokan käytännölliseen tiedekokeeseen. Irlannin valloittamisen seurauksena protektoraatti päätti takavarikoida katolilaisten maanomistajien tilukset ja siirtää ne englantilaisille kolonialisteille, joista monet olivat sotaretkellä palvelleita sotilaita. Isojakoa ei voinut kuitenkaan toteuttaa ilman selkeää ymmärrystä Irlannin kartografiasta, minkä asian selvittämiseksi tarvittiin William Pettyn apua. Anna Keay tarjoaa kirjassaan mainion kuvauksen suuren mittaluokan kartografiahankkeen haasteista ja toteuttamistavoista, ja Pettyn erityiseksi ansioksi paljastuu hänen yhteiskunnallinen ennakkoluulottomuutensa: Petty ei ollut valmis jättämään kartoitustyötä vain korkeakoulutetun eliitin vastuulle, vaan hän ymmärsi ”tavallisessa väessä” piilevän tieto- ja taitopotentiaalin erilaisia mittaus-, kartoitus- ja raportointitehtäviä varten.

 

Englannin tasavallasta voi olla vaikea kirjoittaa esittelemättä sen johtajaa, lordiprotektori Oliver Cromwellia. Anna Keay ei edes yritä uudelleenkirjoittaa Cromwellin elämäntarinaa – sellaisesta kiinnostuneelle on syytä suositella Ronald Huttonin viime vuonna ilmestynyttä ja kriittisesti arvostettua kirjaa The Making of Oliver Cromwell (New Haven: Yale University Press, 2022). Keay tyytyy alleviivaamaan Cromwellin persoonan monitahoisuutta: Cromwell oli samanaikaisesti kiihkeä puritaani, armoton sotilas, rakastava perheenisä ja hauska seuramies. Myös syvässä istuvat käsitykset protektoraatin askeettisesta kulttuurista, suoranaisesta ikävän pitämisestä, tulevat Keayn tarkastelun alla kyseenalaistetuiksi.

 

Kirjan viimeinen keskushahmo on kenraali George Monck, jonka valinnat lopulta ratkaisivat tasavallan kohtalon. Monck, joka palveli sisällissodassa aluksi rojalistien puolella, oli kykeneväinen itsenäiseen ajatteluun ja epäsovinnaiseen perhe-elämään. Kaikenlainen ääriajattelu oli Monckille vastenmielistä, ja tämä johdonmukainen asennoituminen selitti Monckin luovimisen protektoraatille uskollisen armeijan, alkuperäisen tasavallan palauttamista tavoitelleen parlamentin ja restauraatiosta haaveilleiden rojalistien välisessä ristiaallokossa. Anna Keayn kuvaama episodi tasavallan viimeisistä viikoista on kuin Shakespearen näytelmä Kuningas Lear – tosin ilman kuningasta.  

 

Anna Keayn kirjan nimi viittaa Britanniaan ilmaan kruunua, mutta tutkimuksen konteksti on lopulta vain Englanti, sillä Irlanti pysyi alati rauhattomana katolisten ja kuninkaalle uskollisten sissien eli Toryjen takia, kun taas Skotlanti ei koskaan hyväksynyt Englannin parlamentin tasavaltaa omaksi hallitusmuodokseen – olihan Skotlannilla omat perinteiset instituutionsa, kuten Edinburghin parlamentti, kansallinen presbyteerikirkko (Kirk) sekä skotlantilaisen Stuart–suvun monarkia. Parempi alaotsikko olisi kenties ollut England Without a Crown, etenkin kun Britannia ei käsitteenä ollut mitenkään vakiintunut vielä Interregnumin aikana. Anna Keayn metodologisesti oivaltava kirja joka tapauksessa avaa informatiivisia näkökulmia Yhdistyneiden Kuningaskuntien poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja perustuslailliseen historiaan, mitkä perspektiivit ovat tärkeitä, mikäli haluaa ymmärtää nyky-Britannian julkista keskustelua Brexitistä, parlamentin vallasta tai monarkian tulevaisuudesta.

 

Anna Keay. (2022). The Restless Republic: Britain Without a Crown. William Collins, 2022. 476 s.

Ne burgundilaiset

 

Harvoin törmää narratiivisesti ja metodologisesti yhtä kunnianhimoiseen historian tietokirjaan kuin Bart Van Loon The Burgundians. A Vanished Empire: A History of 1111 Years and One Day (2021). Nimensä mukaisesti Van Loon kirja on muinaisen Burgundin ruhtinaskunnan historia, ja myös kirjan kattama ajanjakso on se, mitä alaotsikossa luvataan. Mutta jos lukija olettaa tarttuvansa perinteiseen poliittisen historian kronikkaan, osoittautuvat hänen oletuksensa vääriksi. Van Loo kuvaa johdannossa kirjaansa käänteiseksi pyramidiksi: se kuvaa hyvin yleistäen ja tiivistäen burgundilaisen kansakunnan historian ensimmäistä vuosituhatta ja tiivistyy sitten aina vain yksityiskohtaisemmaksi kuvaukseksi 1400-luvun tapahtumista. Kertovaa metodia täydentää Van Loon pysähtyminen tiettyjen ilmiöiden ja rakenteiden äärelle. Erityishuomiota saa 1400-luvun burgundilainen maalaustaide, joka toimii myös oivana lähdemateriaalina puutteellisen ja epäyhteismitallisen tekstiaineiston täydentämiseksi.

 

Burgundilaisten muinaishistoria, josta Van Loo kirjansa aloittaa, on kieltämättä kiehtovaa. Etymologia ja DNA–tutkimus viittaavat siihen, että burgundilaisen heimon alkukoti oli Skandinaviassa, todennäköisesti Bornholmin saarella, mihin yhteyteen viittaa saaren muinaisnorjalainen nimi Burgundarholmr. Kansainvaellusten sekasorrossa Bornholmin väki päätyi Reinin varrelle ja sieltä edelleen nykyisen Belgian alueelle. Liittoutuminen Länsi-Rooman ja länsigoottien kanssa Attilaa ja tämän hunneja vastaan osoittautui Katalaunisten taistelun (451) seurauksena edulliseksi ratkaisuksi, kun roomalaisten voittoisa sotapäällikkö Aetius palkitsi burgundilaiset liittolaisensa läänittämällä nykyisen Savoijin alueen Etelä-Ranskassa heidän uudeksi asuinpaikakseen. 500-luvun alussa legendaarinen kuningas Gundobad sekä laajensi että roomalaisti valtakuntaansa, johon kuului burgundilaisten heimon jäsenien lisäksi gallialais-roomalaisia alamaisia. Tuolloin myös nimi Burgundia ilmaantui ensimmäisen kerran kirjallisiin lähteisiin Gundobadin pojan Sigismundin kääntyessä areiolaisesta kristinuskosta katolilaisuuteen.

 

800-luvulla burgundilaisten yhteisö oli vaarassa sulautua kokonaan Kaarle Suuren perustamaan frankkien valtakuntaan, mutta pelastus tuli frankkikuninkaan perinnönjaon muodossa. Burgundia jakaantui kahteen osaan: itäiseen, muodollisesti Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan osaan, jonka rimpuilu Saksasta erilliseen identiteettiin johti sen nimeen Franche-Comté, vapaa kreivikunta, sekä läntiseen puoliskoon, joka säilytti Burgundin nimen ja identiteetin. Autunin kreivi Richardin sinnikäs vastarinta Seineä alas purjehtineita viikinkejä vastaan palkittiin sillä, että 900-luvun alussa karolingikuningas myönsi Richardille oikeuden kutsua itseään Burgundin herttuaksi. Vuosituhannen vaihteessa, kapetingien astuessa karolingien kuihtuneen dynastian tilalle, Burgundin arvovalta kasvoi, kun Clunyn luostarista versoi uuden benediktiiniveljeskunnan myötä läntisen Euroopan teologisen ja kulttuurisen elämän keskus. Samalla Burgundiin juurtui myös feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä, jossa ritariluokka (bellatores) hallitsi maallista ja papisto (oratores) henkistä elämää; loput eli väestön valtaosa, laboratores, viettivät elämänsä kuokan varressa elättäen itseään ja feodaaliyhteiskunnan yläkerrostumia.  

 

Tässä vaiheessa kertomusta Van Loo loikkaa kirjansa pihviin, satavuotisen sodan (1337–1453) aikakauteen. Kirjan ensimmäinen varsinainen keskushahmo on Ranskan kuningas Juhana Hyvän nuorempi poika Filip Rohkea (1342–1404), jolle kuningas läänitti Burgundin sen jälkeen, kun edellinen herttua Philip de Rouvres oli kuollut ilman perillisiä. Toinen historian hedelmää kantava lahja oli Filip Rohkean avioliitto kreivi Louis de Malen tyttären Margaretan kanssa, minkä naimakaupan seurauksena Burgundin herttua sai liitettyä itsensä ja perheensä Flanderin perimysjärjestykseen. Oman perijän Juhana Peloton (1371–1419) naittaminen Margaret Baijerilaiselle avasi dynastisen reitin Hollantiin ja Zeelandiin. Näistä järjestelyistä avautuu kirjan pääteema, Burgundin herttuoiden asteittainen laajeneminen yhä pohjoisemmaksi nykyisen Bourgognen alueelta Ranskassa. Burgundilaiset ryhtyivät nimittämään erillisiä läänityksiään nimikkeillä herwaarts ja derwaarts, ”täällä ja siellä”, viitaten edellisellä pohjoisen alankomaihin ja jälkimmäisellä vanhoihin Gundobadin perintömaihin. Eräs leppymätön vastustaja tässä pitkässä prosessissa oli Ghentin kaupunki, jonka ärhäkkyys ja uskallus käydä sotaa itseään voimakkaampia vastustajia kohtaan on eräs perinteisessä historiankirjoituksessa liian helposti unohdettu seikka. The Burgundians muistuttaa, että myöhäiskeskiajan alankomaalainen porvari ei ollut niinkään leppoisa kauppias kuin hampaisiin asti aseistettu militantti, joka ei epäröinyt katkoa kauloja epämieluisilta herttuoiden tai kuninkaiden virkamiehiltä. Burgundin dynastisen politikoinnin toinen rintama oli Ranskassa, missä Filip Rohkea oli käytellyt rohkeasti – ellei jopa ronskisti – kuninkaallisen käskynhaltijan valtaa. Ranskan kuninkaiden ja Burgundin herttuoiden veriset mittelöt ovat tunnettu eurooppalaisen historian episodi, jonka dramaattisista käänteistä tulee helposti mieleen George R. R. Martinin fantasiaeepos Game of Thrones.

 

Jos Bart Van Loon kirjassa on yksi päähenkilö, sen täytyy olla herttua Filip Hyvä (1396–1467), jonka kasvot eivät turhaan korista kirjan kantta. Filip Hyvä laajensi ja juurrutti herttuahuoneensa valtaa yhdistelmällä diplomatiaa ja väkivaltaa. Herttuan silmissä selvästi siinsi näky yhdistyneestä Burgundista, joka ei kumartelisi kenellekään kuninkaalle tai keisarille – Burgundin oma itsenäinen kuningaskunta Euroopan sydämessä. Tavoitteen tiellä oli kuitenkin joukko rakenteellisia esteitä, joita Van Loo avaa oivaltavasti ja hyläten hetkeksi narratiivisen metodin strukturalismin tieltä. Eräs iso este oli se, että Burgundin herttua oli herttua vain ruhtinaskunnan vanhoilla perintömailla etelässä; pohjoisessa hän oli Namurin, Hainautin, Hollannin ja Zeelandin kreivi, Brabantin, Limburgin ja Luxemburgin herttua, Antwerpin markkreivi ja niin edespäin. Tästä seurasi, ettei herttualla ollut valtaistuinta tai pääkaupunkia missään, vaan hän oli alati liikkeellä vaeltavan hovinsa kanssa. Näiden esteiden ylittämiseksi Filip Hyvä innovoi uudenlaisia instituutioita. Näistä tärkein oli herttuan mukana kulkeva valtaneuvosto, eräänlainen harhaileva keskushallinto, jonka tehtävä oli sovitella yhteen kirjavia paikallisia lakeja edes minkäänlaisen johdonmukaisen hallintotavan rakentamiseksi. Hallitseminen edellytti jatkuvia neuvotteluita kaupunkien ja ruhtinaskuntien säätyjen kanssa, niiden tahojen, jotka loppupeleissä myönsivät herttualle tämän vaatimat verotulot. Ja juuri raha alkoi olla ensisijainen edellytys vallankäytölle aikakaudella, jota leimasi sodankäynnin murros ja feodaalisen ritariston asteittainen korvautuminen rahapalkkaa vastaan sotivilla palkkasotureilla.

 

Bart Van Loo kirjoittaa paljon aikakauden burgundilaisista taiteilijoista, eikä aiheetta. Jos hallitsijoita ei ikuistettu kuviin, alamaisten oli vaikea tunnistaa heitä tai arvostaa heidän loistokkuuttansa. Ilman Burgundin herttuoiden sponsorointia ja heidän teettämiään tilaustöitä taidehistoria ei tuntisi sellaisia nimiä kuin Johan Maelwael, Rogier van der Weyden tai Jan, Hubert ja Lambert van Eyck. Visuaalisuuden julkiseen kulttuuriin kuuluivat myös erilaiset juhlapidot ja näytökset, joita Burgundin herttuat järjestivät mielipuolisuutta hipovassa mittakaavassa. Seurapiirinä toimi usein Filip Hyvän perustama Kultaisen Taljan ritarikunta. Ilman Filip Hyvän ja hänen poikansa Kaarle Rohkean (1433–1477) fantastisia ja surrealistisia spektaakkeleita Johan Huizinga tuskin olisi inspiroitunut kirjoittamaan klassista keskiajan kulttuurihistorian tutkimustaan Keskiajan syksy: Elämän- ja hengenmuotoja Ranskassa ja Alankomaissa 14. ja 15. vuosisadalla (ilmestyi alun perin 1919, suomeksi 1951 ja 2000).

 

Koleerisen Kaarle Rohkean valtakausi 1467–1477 kärjistää Van Loon kertomuksen yhden vuosikymmenen kautta kirjan alaotsikossa luvattuun yhteen päivään. Kaarle Rohkea oli aivan erityisen brutaali ja ehdoton ruhtinas, jota voisi aiheellisesti verrata aikalaiskollegaansa, Valakian voivodi Vlad Draculaan (1431–1477). Siinä, missä Filip Hyvä hallitsi miekalla ja diplomatialla, Kaarle Rohkea hallitsi miekalla, hilparilla ja piiritystykillä. Herttuan tärkein institutionaalinen innovaatio oli perustaa pysyvä armeija, jonka esikuva oli ranskalainen compagnies d’ordonnance. Mutta tämäkään sotajoukko ei tyydyttänyt herttuan militaristisia tarpeita, vaan armeijaa täydennettiin mittavalla palkkasoturien värväämisellä. Kaarle Rohkean epäonneksi myös muut kansakunnat kuin vain burgundilaiset pysyivät sotilaallisen kehityksen kelkassa. Yrittäessään laajentua etelään Elsassiin Kaarle Rohkea törmäsi Sveitsin valaliittolaisiin, jotka harjoittivat tehokasta sodankäyntiä peitsimiehistä kootuilla falangeillaan. Kohtaaminen sveitsiläisten kanssa Grandsonin taistelussa vuonna 1476 johti Burgundin armeijan täystuhoon. Lannistumaton Kaarle Rohkea kokosi vielä yhden armeijan vallatakseen Lothringenin herttuakunnan, mikä johti uuteen yhteenottoon sveitsiläisten kanssa Nancyn luona tammikuussa 1477. Sveitsiläisten koukkaus burgundilaisten selustaan aiheutti täystuhon. Herttua Kaarle Rohkean silvottu ruumis löytyi taistelukentältä muiden kaatuneiden röykkiöistä.

 

Tarinan viimeinen päivä on 20. lokakuuta 1493, jolloin Kaarlen Rohkean tyttären Marian ja Itävallan herttua Maximilianin poika Filip Komea vihittiin avioliittoon Aragonin ja Kastilian hallitsijoiden Ferdinandin ja Isabellan tyttären Johannan kanssa. Avioliiton hedelmä oli Bart Van Loon nimeämä ”viimeinen burgundilainen” Kaarle, joka dynastisten sattumien kautta päätyi sekä Pyhäksi saksalaisroomalaiseksi keisariksi että Espanjan kuninkaaksi. Edellisessä kontekstissa historia muistaa hänet parhaiten hallitsijanimellä Kaarle V (1500–1558). Van Loo muistuttaa aiheellisesti Kaarle V:n voimakkaasta burgundilaisesta identiteetistä: hänet oli ensinnäkin nimetty isoisoisänsä Kaarle Rohkean mukaan, minkä lisäksi Kaarle V julisti alamaisilleen Brysselissä vuonna 1520, että ”sydämeni on aina ollut täällä alamaassa [herwaarts].” Burgundin herttuakunta katosi Kaarle V:n perinnönjaon myötä, kun herwaarts muuttui hänen poikansa Filip II:n hallitsemaksi Espanjan Alankomaiksi. Eteläiset perintömaat ajautuivat sodan ja diplomatian seurauksena osaksi Ranskaa.

 

Burgundin ruhtinaskunnalla oli kuitenkin vielä yksi reinkarnaatio, jota Bart Van Loo ei nosta esille. 1600-luvulla Espanjan Alankomaiden varakuninkaat kontrolloivat suorasti myös miehittämäänsä Franche-Comtéa, Gundobadin muinaista valtakuntaa. Siten Kaarle Rohkean jälkeläiset hallitsivat Brysselistä käsin herwaarts ja derwaarts vuoteen 1678 asti.

 

Bart Van Loon The Burgundians on viihdyttävä ja informatiivinen historian tietokirja. Tällaista ylellisyyttä kaipaisi useimminkin.

 

 

Bart Van Loo. (2021). The Burgundians. A Vanished Empire: A History of 1111 Years and One Day. Lontoo: Head of Zeus, 590 s.

Operaatiotaito 1600-luvulla

 

Operaatiotaito on 1900-luvun sodankäynnille ominainen termi, jonka merkitys on puhuttanut sotatieteilijöitä sotienvälisistä vuosikymmenistä saakka. Yleistäen sotatiede ymmärtää operaatiotaidon joksikin, joka ei ole puhdasta alatason taktiikkaa tai ylätason strategiaa, vaan sodankäynnin mittakaavaa niiden väliltä. Operaatiotaidon käsitteellistäjinä pidetään yleisesti kahta 1800-luvun alussa vaikuttanutta sotatieteilijää, Antoine-Henri de Jominia (1779–1869) ja Carl von Clausewitzia (1780–1831). Jomini käytti taktiikan ja strategian väliin jäävästä osa-alueesta nimitystä ”suurtaktiikka” (grande tactique), mutta Clausewitz ei erikseen nimennyt operaatiotaitoa, vaan puhui strategian yhteydessä joukkojen kokoamisesta tilassa ja ajassa sekä vihollisen armeijoiden tuhoamisesta joko yhdessä taistelussa tai sarjassa useampia taisteluita. Kummankin sotatieteilijän ajatukset kytkeytyivät aiemman sotahistorian opetuksiin: Jomini kytki argumentaationsa seitsenvuotisen sodan (1756–1763) kampanjoihin Keski-Euroopassa, kun taas Clausewitz viittasi useimmiten (vaikkei kuitenkaan yksinomaan) historiallisesti lähempiin Napoleonin sotiin n. 1800–1815. Maailmansotien välillä operaatiotaidon käsite hiottiin sen vakiintuneeseen merkitykseen Neuvostoliitossa ja Weimarin Saksassa. Neuvostoliittolainen operatika tarkoitti suurten taisteluyhtymien johtamista, kun taas saksalaiset sotilaat sitoivat operaatiotaidon (usein artikuloitu vain termillä Kriegskunst eli sotataito) merkityksen sotilaallisiin tavoitteisiin eikä niinkään taisteluyhtymien kokoon. Kylmän sodan loppupuolella Yhdysvallat kehitti opin nimeltä AirLand Battle, joka viittasi maa- ja ilmavoimien saumattomaan yhteistoimintaan taistelukentän hallitsemisessa. Nykyisessä Nato-maiden (eli tästedes myös Suomen Puolustusvoimien) doktriinissa operaatiotaito on upotettu laajempaan englanninkieliseen käsitteeseen Full Spectrum Operations, jossa tavoitellaan taistelutilan yhtäaikaista hallintaa sen kaikissa ulottuvuuksissa – maalla, ilmassa, merellä, ulkoavaruudessa, kyberavaruudessa, informaatiotilassa ja vihollisen korvien välissä.

 

Sotilasprofessori Pasi Kesseli on retorisesti ja aiheellisesti kysynyt, onko operaatiotaito massa-armeijoiden aikakauden taktiikkaa. Sotahistoriallinen termi massa-armeijoiden aikakaudesta viittaa vakiintuneesti Ranskan vallankumousta ja tasavallan yleistä mobilisaatiota (levée en masse) seurannutta epookkia, jonka katsotaan jatkuneen kylmän sodan aikakaudelle saakka. Mutta oliko operaatiotaidosta viitteitä jo aiemmalta ajalta, jolloin sodankäynnin mittakaava ja eurooppalaisten armeijoiden koko kasvoi dramaattisesti juuri yhdellä nimenomaisella vuosisadalla, 1600-luvulla? Perehtyminen 1600-luvun narratiivisiin ja normatiivisiin lähteisiin antaa vahvistusta siitä, että jotain operaatiotaidoksi ymmärrettävää olisi harjoitettu jo kaksi vuosisataa ennen Jominin ja Clausewitzin toteuttamaa operaatiotaidon tunnistamista ja artikulaatiota.

 

Varhainen viite operaatiotaidon tekniikasta ja siihen soveltuvasta taisteluyhtymästä löytyy niin sanotun ”pitkän turkkilaissodan” ajalta 1593–1606. Osmanien sulttaanikuntaa vastaan sotineiden Itävallan Habsburgien palveluksessa ollut ranskalainen François Bassompierre kertoi muistelmissaan, kuinka Habsburgit olivat vuonna 1604 koonneet erityisen ”lentävän armeijan” (armée volante) kolmesta tuhannesta ratsumiehestä ja kahdeksasta tuhannesta jalkasotilaasta. Taisteluyhtymän tehtävänä oli ylittää nopealiikkeisesti Tonava ja vallata sen rannalla sijainnut Visegradin kaupunki linnoineen. Armée volante vaikutti olleen tehtävään sopiva armeijamuoto, sillä Visegrad antautui vain kolme päivää kestäneen piirityksen jälkeen.

 

Turkkilaissodassa tulikasteen saanut armée volante vakiintui kolmikymmenvuotisen sodan aikana 1618–1648 armeijan pääjoukosta erilliseksi, liikkuvaksi armeijaosastoksi. Armée volanten ahkerimpia käyttäjiä olivat ruotsalaiset, mikä asia ei ollut aivan sattuman lopputulosta. Kun Kustaa II Aadolfin johtaman sotajoukon koko oli suurimmillaan vuonna 1632 (pitkälti toistasataatuhatta miestä), se koostui jopa seitsemästä erillisestä ja vaihtelevan kokoisesta armeijasta. Ruotsalaisten sodankäynti muuttui aiempaa liikkuvammaksi ja tavoitteiltaan ennennäkemättömän monitahoiseksi. Yhdet armeijat pyrkivät valloittamaan kaupunkeja, toiset kohtaamaan vihollisen taistelukentällä ja jotkut suojaamaan muita armeijoita tai selustan kulkuyhteyksiä. Kaiken tämän moninaisen kampanjoinnin samanaikainen koordinaatio Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan lukuisilla eri sotanäyttämöillä vaati Kustaa II Aadolfilta ja hänen kenraaleiltaan jotain sellaista kykyä, jota ei juuri voi kuvailla muuten kuin operaatiotaidoksi.

 

Sodan edetessä myös sen luonne muuttui. Koska armeijoilla ei ollut minkäänlaista logistiikkaa, ne piti huoltaa armeijan itsensä ympäristöstään keräämillä resursseilla. Tämä huolto edellytti laajaa tilan hallintaa, mihin tavoitteeseen päästiin parhaiten ratsuväen käyttämisellä. Strategisen painopisteen kallistuessa pitkittyneen sodan seurauksena alueiden ja huollon turvaamiseen myös sotajoukkojen koostumus kehittyi siten, että ratsuväen osuus armeijoissa oli suhteellisesti aiempaa suurempaa. Erityisesti ratsuväkeä keskitettiin armée volanteihin, joissa ratsuväen suhde jalkaväkeen saattoi olla parhaimmillaan jopa moninkertainen. Eräs äärimmäinen esimerkki uudenlaisesta armée volantesta oli kenraali Helmut Wrangelin armeija Jyllanin niemimaalla, joka koostui 4 400 ratsumiehestä mutta vain 1 200 jalkasotilaasta Tanskaa vastaan käydyn Torstenssonin sodan aikana vuonna 1644. Ratsuväen suuri suhteellinen osuus leimasi armée volantea enemmän kuin sen tarkka koko, joka pysytteli alle kymmenessä tuhannessa miehessä ja erotti sitä siten varsinaisista kenttäarmeijoista. Esimerkki pienestä armée volantesta oli se tuhannen ratsusotilaan ja kahden tuhannen jalkamiehen vahvuinen osasto, jota Lars Kagg komensi Torstenssonin sodan aikana Länsi-Götanmaalla. Verrattain normaalin kokoinen armée volante oli Alexander Leslien johtama Weserin armeija, joka osallistui yhdessä Johan Banérin kenttäarmeijan kanssa voittoisaan Wittstockin taisteluun vuonna 1636. Armée volanten koostumuksen ja koon vaihtelu heijasteli sen tehtäviä ja tavoitteita. Helmut Wrangelin armeijan tehtävänä oli hävittää Tanskan hallitsemaa maaperää ja sitoa vihollisen joukkoja monen eri alueen samanaikaiseen puolustukseen, kun taas Leslien ja hänen Weserin armeijansa päätarkoitus oli suojata Banérin kenttäarmeijan sivustaa ja yhdistyä tarvittaessa sen kanssa vihollisen kohtaamiseksi ja voittamiseksi taistelukentällä. Kaggin pieni armée volante Länsi-Götanmaalla oli puolestaan riittävän kokoinen ruotsalaisten operaatiolinjojen suojelemiseksi skoonelaisten talonpoikien harjoittamalta sissisodankäynniltä.

 

Sodankäynnin muuttuessa kolmikymmenvuotisen sodan aikana aiempaa liikkuvammaksi ja ”operatiivisemmaksi” myös raja ratsu- ja jalkaväen välillä alkoi hämärtyä. Armeijoihin ilmaantui aivan uusi aselaji, rakuunat, jotka liikkuivat ratsain mutta taistelivat jalkasotilaina. Ensimmäisenä rakuunoita vaikuttaa käyttäneen saksalainen sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld, joka siirsi jalkasotilaitaan hevosten selkään ja vankkureiden kyytiin nopeuttaakseen armeijansa liikkumiskykyä vuonna 1626. Mansfeldin armeijassa palvellut englantilainen Sydnam Poyntz käytti näistä sotilaista rakuunoiden nimitystä (Dragoniers). Keisarilliset oppivat vihollisistaan mallia ja omaksuivat itsekin rakuunat osaksi armeijaansa. Kun Ranska ja Habsburgit ajautuivat sotaan niin sanottuna ”Corbien vuonna” 1636, keisarillinen sotapäällikkö Jean de Werth johti aivan Pariisin liepeille asti iskenyttä armeijaa (ilmeisen tyylipuhdasta armée volantea), joka koostui ranskalaisen aikalaisraportin mukaan 4 000 ratsusotilaasta ja 200 rakuunasta. Sodan lopulle tultaessa lähes kaikkien sodan osapuolten armeijoissa oli vaihteleva määrä rakuunoita, jotka vakiintuivat omaksi, erilliseksi aselajikseen. Vuonna 1684 ilmestyneessä tutkielmassaan Les travaux de Mars ranskalainen sotatieteilijä Allain Manesson-Mallet kuvasi rakuunoita sotilaiksi, jotka taistelivat ”osittain jalan, osittain hevosen selässä” ja ”jotka yleensä komennetaan ensimmäisinä siirtämään sota vihollisen maaperälle.” Manesson-Mallet ei kirjassaan kuitenkaan käsitellyt rakuunoita jalkaväen yhteydessä: ”Mutta koska heidän hevosensa vaikuttavat niin ratkaisevasti sotilasretkikuntiensa [expeditions] onnistumiseen, ajattelin puhua heistä ainoastaan ratsuväen yhteydessä,” Manesson-Mallet selitti ratkaisuaan. Manesson-Mallet’n sanavalinta ”expeditions”, sotilasretkikunnat, on yhteydessään miellettävä operaatiotaidon käsitteen osaksi. Rakuunat olivat Manesson-Mallet’n mukaan siten liikkuvan sodankäynnin väline, jonka tarkoituksena oli kuluttaa vihollista ja lisätä sitä haittatekijää, mitä Clausewitz myöhemmin kutsui ”sodan kitkaksi.”

 

Sodankäynnin mittakaava oli kolmikymmenvuotisen sodan seurauksena laajentunut pysyvästi, mistä seurasi myös armeijoiden koon pysyttäytyminen suurena vuoden 1648 jälkeenkin. Aivan erityisesti armeijan kasvu näkyi Aurinkokuningas Ludvig XIV:n valtakaudella 1643–1715. Kolmikymmenvuotisen sodan päättyessä Ranskan armeijan vahvuus oli ollut n. 70–80 000 miestä, yhdeksänvuotisen aikana 1688–1697 se ylsi jopa 340 000 sotilaaseen. Paisunut armeija tarkoitti samanaikaista ja koordinoitua sodankäyntiä lukuisilla armeijoilla ja niiden uusilla taisteluyhtymillä, prikaateilla. Pohdittaessa Aurinkokuninkaan aikakauden operatiivista sodankäyntiä on syytä muistaa kaksi aikakauden merkittävää menetelmällistä ja rakenteellista uudistusta. Yksi Aurinkokuninkaan ja hänen sotaministerinsä Louvois’n markiisin institutionaalinen uudistus oli sotilaallisen päätöksenteon keskittäminen kuninkaan ja hänen sotaneuvostonsa käsiin. Tämä ”kabinettisota” (guerre du cabinet) tarkoitti kuninkaan ja sotaministerin päivittäistä sekaantumista sodankäyntiin, joskus jopa nimenomaisille yksiköille osoitettuina suorina käskyinä. Kuninkaan osallistumisen taso sodankäyntiin ei enää ollut vain laveiden poliittisten ja strategisten tavoitteiden muotoilua vaan ”suurtaktisten” operaatioiden suunnittelua ja niiden toteuttamisen valvontaa, operaatiotaitoa. Toinen keskeinen uudistus oli makasiinien verkoston perustaminen Ranskan itäiselle rajalle. Nämä marssireittien varrelle sijoitetut ns. etapit (étapes) sisälsivät leipäviljaa ja ampumatarvikkeita sotilaille ja kauraa hevosille, ja niiden tarkoituksena oli helpottaa armeijan huoltoa sotaoloissa. Uudistus oli ensimmäinen askel kohti sellaista huoltoa, jota nykyajan sotilassanastossa nimitetään logistiikaksi.

 

1600-luvun operaatiotaidon mahdollisuudet ja rajoitteet ilmenevät kiteytetysti Ranskan kuningaskunnan ja Alankomaiden tasavallan välisessä sodassa 1672–1679. Ranskan alkuhyökkäys Alankomaita vastaan vuonna 1672 toimi osoituksena Aurinkokuninkaan ja Louvois’n kyvystä yhdistää diplomatia, strategia ja operaatiotaito yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi. Ludvig XIV oli ovelasti liittoutunut Kölnin ja Münsterin ruhtinaspiispojen kanssa, mikä mahdollisti kulkukäytävän Ranskan maaperältä näiden kirkollisläänitysten kautta Alankomaiden verrattain suojattomaan itäselustaan. Samalla Ludvig XIV myös iski kiilan Alankomaiden potentiaalisen liittolaisen eli Espanjan Alankomaiden territorioiden väliin. Silläkään ei ollut aivan vähäistä väliä, että uusi liittolainen Münsterin ruhtinaspiispa Bernhard von Galen oli päätoiminen sotilasurakoitsija, jonka yksityisarmeijan suuri tykistö oli tuonut piispalle kutsumanimen Bommen Berend, ”Pommittaja-Bernhard.”

 

Nopealla hyökkäyksellä ja taitavalla operaatiotaidolla Ranskan, Münsterin ja Kölnin joukot ylittivät Reinin ja valtasivat tusinoittain yllätettyjä ja heikosti puolustettuja hollantilaislinnakkeita vuoden 1672 aikana. Tässä kohtaa Ludvigista tuli sotilaallisen menestyksensä uhri. Aikakauden logistiset realiteetit eivät pysyneet ranskalaisten ripeän operaatiotempon perässä, ja Kölnin hiippakunnan kautta kulkevat yhteydet, niin sanotut operaatiolinjat, venyivät liian kauaksi ranskalaisten etappiverkostosta. 1600-luvun armeijahuollon rakenteelliset rajoitteet estivät operaatiotaidon kehittymisen sen modernille asteelle, mikä irtiotto tapahtui vasta Napoleon Bonaparten ja hänen divisiooniensa puitteisiin rakentamansa logistiikan aikakaudella 1800-luvun alussa. Toisaalta, kuten historioitsija Olaf van Nimwegen on todennut, ranskalaisten dramaattinen alkumenestys ei olisi ollut lainkaan mahdollista ilman Ranskan itärajalle sijoitettuja etappeja sekä niiden ja armeijan välillä kulkeneita operaatiolinjoja.

 

Vahvin linkki operaatiotaidon ja 1600-luvun sotahistorian välillä löytyy eräästä aikakauden normatiivisesta lähteestä, Habsburgien kenttämarsalkka Raimondo Montecuccolin (1609–1680) sotatieteellisestä oppikirjasta Principe de l’art militaire en general. Vielä kolmikymmenvuotisen sodan aikana sanaa ”operaatio” käytettiin sotatieteellisessä kirjallisuudessa vain sotilaallisten välineiden ja tekniikoiden käyttämisestä. Jean de Billon käytti sanaa operation vain viitatessaan sotilaiden järjestämistä rivistöihin, kun taas Antoine de Ville käytti sitä ainoastaan puhuessaan linnoitustöihin liittyvien geometristen yhtälöiden ratkaisemisesta. Kolmikymmenvuotisen sodan veteraani James Turner viittasi operointiin vain kirjoittaessaan miinojen räjäyttämisestä ja mörssärin käyttelemisestä. Montecuccoli mullisti termin käytön ja merkityksen sotataidollisissa muistelmissaan, jotka hän oli kirjoittanut ilmeisesti 1670-luvun vaihteessa, mielessään omat kokemuksensa kolmikymmenvuotisesta sodasta 1618–1648 sekä vielä läheisemmät muistot Osmanien sulttaanikuntaa vastaan vuosina 1663–1664 käydystä sodasta. Montecuccolin Principe de l’art militaire en general poikkesi aiemmista sotatieteellisistä tutkielmista siten, ettei se ollut antiikin sotatieteilijöiden orjallisesti uskollista toistoa tai omakohtaiseen empiriaan perustuvaa jaarittelua vaan lainasi aikakaudelle uutta tieteellistä argumentointitapaa. Montecuccolin käyttämät tiivistykset ja maksiimit tuovatkin mieleen puolitoista vuosisataa myöhemmin kirjoittaneen Clausewitzin, joka on hyvinkin saattanut käyttää Montecuccolin kirjaa oman suurteoksensa Vom Kriege (1832) esikuvana. Montecuccoli kuvasi operaatiota juuri Clausewitzin ja Jominin hahmottelemana suurtaktiikkana. Operaatio oli Montecuccolin mukaan prikaateista koostuvan armeijan suoritus, joka alkoi päätöksenteosta sekä suunnittelusta ja eteni sitten marssien ja leiriytymisten kautta joko vihollisen kohtaamiseen taistelukentällä tai linnoitetun kohteen piirittämiseen ja valloitukseen. Sarja tällaisia operaatioita palveli sodan perimmäistä määrittelyä: ”Sota on toisiinsa eri tavoilla törmäävien armeijoiden toimintaa, jonka päämäärä on voitto.”

 

Taisteluyhtymien eri tavoilla törmääminen toisiinsa ratkaisevan sotilaallisen voiton tavoittelussa on yhä tänäkin päivänä aivan käypä määritelmä operaatiotaidosta, millä muulla teknisellä nimityksellä (operatika, AirLand Battle, Full Spectrum Operations) sitä sitten haluaakin kutsua.

 

 

Arkisto

 

Bibliothèque nationale de France

Recueil de lettre et pièces originales 1601–1700/Mémoires, en forme de journaux, écrits de la main du roi Louis XIII, concernant les opérations militaires en Lorraine, en Picardie et en Languedoc, de 1633 à 1642/fol. 27, 13. lokakuuta 1636, raportti Ludvig XIII:n leiristä Corbiessa.

 

 

Kirjallisuus

 

Jean de Billon. (1613). Les principes de l’art militaire. Lyon: Barthelemy Ancelén.

 

Carl von Clausewitz. (1997). On War. Ware: Wordsworth.

 

André Corvisier. (1983). Louvois. Pariisi: Fayard.

 

Hervé Drévillon. (2014). Les rois absolus. Pariisi: Belin.

 

Antoine-Henri de Jomini. (1805). 1. Traité de grande tactique ou relation de la Guerre de Sept Ans, extraite de Tempelhof, commentée et comparée aux principales opérations de la dernière guerre. Pariisi: Giguet et Michaud.

 

Pasi Kesseli. (2014). Operaatiotaito – massa-armeijoiden ajan taktiikkaa, taistelukentän taidetta vai esikuntatekniikkaa? Teoksessa Petteri Jouko, Mikko Karjalainen, Marko Palokangas & Juuso Säämänen, toim. Vesa Tynkkynen: Operaatikko, rehtori ja professori. Helsinki: Vesa Tynkkysen Juhlakirjatoimikunta.

 

John A. Lynn (1995). Recalculating French Army Growth during the Grand Siècle, 1610–1715. Teoksessa Clifford J. Rogers, toim. The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe. Boulder: Westview Press.

 

Allain Manesson-Mallet. (1684). 3. Les travaux de Mars, ou l’art de la guerre. Pariisi: Denys Thierry.

 

Joseph- François Michaud & Jean Joseph François Poujoulat. (1837). 6. Nouvelle collection des mémoires pour servir à l’histoire de France, depuis le XIII° siècle jusqu’a la fin du XVIII°: Mémoires du Maréchal du Bassompierre. Pariisi: Didot Frères.

 

Raimondo Montecuccoli. (1712). Memoires de Montecuculi generalissime des troupes de l’empereur, ou Principes de l’art militaire en general. Pariisi: Jean Muzier.

 

Steve Murdoch & Alexia Grosjean. (2014). Alexander Leslie and the Scottish Generals of the Thirty Years’ War, 1618–1648. Lontoo: Pickering & Chatto.

 

Olaf van Nimwegen. (2010). The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688. Woodbridge: The Boydell Press.

 

Sydnam Poyntz & A. T. S. Goodrick, toim. (1908). The Relations of Sydnam Poyntz 1624–1636. Lontoo: Camden Third Series Vol. XIV.

 

James Turner. (1683). Pallas Armata: Military Essayes on the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War, Written in the Years 1670 and 1671. Lontoo: Richard Chiswell.

 

Antoine de Ville. (1628). Les Fortifications du chevalier Antoine de Ville. Lyon: Irenee Barlet.

Keisarikunnan pitkä lopputaival

 

Kolmikymmenvuotisen sodan vuonna 1648 päättäneen Westfalenin rauhan katsotaan yleisesti johtaneen Saksan historian aikakauteen, jonka viitekehyksenä oli Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan rappio ja kohtalonomainen laahustaminen kohti vääjäämätöntä hautaansa. Tulkintaan ovat kannustaneet eräiden keisarikunnan aikalaisten kärkevät ja poleemiset lausahdukset: valtiotieteilijä Samuel Pufendorf (1632–1694) kutsui keisarikuntaa ”hirviötä muistuttavaksi epämuotoiseksi olioksi”, kun taas filosofi Voltaire (1694–1778) tunnetusti leukaili, kuinka Pyhä saksalaisroomalainen keisarikunta ei ollut pyhä, roomalainen tai edes keisarikunta. Teleologinen ajatus lahonneesta ja pystyyn kuolleesta keisarikunnasta on myöhemmin sopinut Saksan ja Itävallan kansallismieliseen historiografiaan, jossa Hohenzollernien Preussi tai Habsburgien Itävalta on haluttu nähdä vanhaa keisarikuntaa elinvoimaisempina ja rationaalisempina valtiollisina seuraajina.

 

Joachim Whaleyn paksu historiikki Germany and the Holy Roman Empire: The Peace of Westphalia and the Dissolution of the Reich 1648–1806 on systemaattinen rintamahyökkäys näitä vanhoja ja ennakkoluuloisia historiantulkintoja vastaan. Whaleyn kirja on kaksoisteoksen puolikas, ja sen edellinen osa käsitteli keisarikunnan esimodernin historian ensimmäistä vaihetta 1493–1648, alkaen uudistajakeisari Maximilian I:n valtakaudesta ja päättyen kolmikymmenvuotisen sodan loppumiseen. Tämä jälkimmäinen osa on kuitenkin historiografisesti arvokkaampi, sillä se käsittelee Saksan historian vaihetta, joka lienee ainakin suomalaiselle lukijalle se vähiten tuttu eli ns. ”pitkää 1700-lukua.”

 

Whaleyn käsittelytapa kallistuu enemmän tematiikan kuin kronologian puolelle. Kronologinen narratiivi esiintyy kirjassa vain erillisinä katkelmina, jotka käsittelevät tyypillisesti keisarikunnan poliittisia kriisejä ja sotia. Jälkimmäisiä mahtuikin Westfalenin rauhan jälkeiseen historiaan lukuisia: yhdeksänvuotinen sota 1688–1697, Espanjan perimyssota 1700–1714, Pohjan sota 1700–1721, Itävallan perimyssota 1740–1748, Sleesian sota 1744–1745, seitsenvuotinen sota 1756–1763 ja se sotien sarja, joka seurasi Ranskan vallankumousta vuonna 1789. Merkityksellisimmiksi keisareiksi nousevat ilmiselvästi Leopold I (1640–1705) ja Joosef II (1741–1790), joiden hallitsijanimet ovat synonyymeja hallinnollisten epookkien kanssa. Toisaalla Whaley myös nostaa historian hämärästä esille Leopold II:n (1747–1792), joka yritti lyhyellä valtakaudellaan 1790–1792 työntää keisarikuntaa perustuslaillisempaan suuntaan valmistelemalla toimeenpanovallan ja lainsäädäntövallan aiempaa selkeämpää erottamista toisistaan. Valtakunnan (mitä saksalaista nimitystä Reich Whaley johdonmukaisesti käyttää historiikkinsa kummassakin osassa) viimeiseksi keisariksi jäi Frans II (1768–1835), jonka maine on saksalaisessa historiografiassa ollut huono. 1800-luvun ja 1900-luvun alun kansallismieliset saksalaiset pitivät häntä neuvonantajiensa johdattelemana saksalaisen kansakunnan petturina, maailmansodan jälkeiset historioitsijoiden sukupolvet ovat puolestaan leimanneet hänet epäpäteväksi, hajamieliseksi ja päättämättömäksi. Whaley rehabilitoi jossain määrin keisari Fransia painottamalla hänen johdonmukaista sitoutumistaan rooliinsa pyhänä saksalaisroomalaisena eikä vain itävaltalaisena keisarina. Keisarikunnan hajottaminen oli lopulta pragmaattinen teko, joka oli seurausta enemmänkin Napoleon Bonaparten muodostamasta ulkoisesta uhasta kuin Frans II:n omasta heikkoudesta tai tylsimysmäisestä välinpitämättömyydestä keisarikuntaa, sen traditioita, instituutioita ja historiaa kohtaan.

 

Joachim Whaley käsittelee kirjassaan moninaista tematiikkaa, joka kattaa uskontoa, hallinnon instituutioita, elinkeinoelämää, vähemmistöjä, lehdistöä ja aatevirtauksia, kuten barokkia, pietismiä tai 1700-lukua leimannutta valistusaatetta (Aufklärung). Näissä osioissa Whaley tuo esille tuoreita näkökulmia, nyansseja ja yllättäviä yksityiskohtia. Allekirjoittaneelle oli uutta esimerkiksi se, että pyhällä saksalaisroomalaisella keisarilla oli lyhytaikainen siirtomaavalta Intian rannikolla 1700-luvun alussa. Covelongin ja Balasoren siirtokunnat Bengalin lahdella kaatuivat kuitenkin jo vuonna 1731 johtuen niitä perustaneen kauppakomppanian pääomittamisen vaivoista sekä Englannin ja Alankomaiden poliittisesta vastustuksesta. Näissä temaattisissa osioissa Whaleyn revisionismi ja historiografinen kritiikki kohdistuu laveasti niin sanotun ”erikoispolun” (Sonderweg) käsitteeseen, jossa Saksan historia on haluttu nähdä teleologisena, ainutlaatuisena ja johdonmukaisena kehityksenä kohti keskitetysti hallittua ja yhtenäistä kansallisvaltiota. Mikään talouden intresseissä, uskonnollisen rinnakkaiselon hyväksymisessä, hallinnollisten instituutioiden uudistamisessa tai valistusajattelun leviämisessä ei kuitenkaan ollut vääjäämättä kuljettamassa Pyhää saksalaisroomalaista keisarikuntaa kohti sen tuhoa ja korvaantumista vielä lyhytaikaisemmilla valtiomuodostelmilla – Saksan konfederaatiolla, Hohenzollernien keisarikunnalla, Itävalta-Unkarilla, Weimarin tasavallalla, kolmannella valtakunnalla tai Itä-Saksan kansandemokratialla. Kaikki kehityspolut olivat avoimia aivan keisarikunnan loppuun ja vuoteen 1806 asti, Whaley muistuttaa lukijoitaan. Germany and the Holy Roman Empire saakin lukijan pohtimaan Saksan liittotasavallan ja Euroopan unionin paikkaa historian pitkässä kaaressa. Pyhä saksalaisroomalainen keisarikunta kesti tuhat vuotta, ja jopa sen loppunäytös tai väitetty kuolinkouristus kesti Whaleyn kirjan kattaman 158 vuoden ajanjakson. Vertailun vuoksi voi laskea, että Saksan liittotasavallalle on toistaiseksi kertynyt ikää 74 ja Euroopan unionille 72 vuotta.

 

Lopuksi kiinnostava knoppitieto: yksi viimeisistä Saksan alueista, joka yhä pysyi pyhän saksalaisroomalaisen keisarin käskyvallan alaisena läänityksenä aivan keisarikunnan lakkauttamiseen saakka vuonna 1806, oli Länsi-Pommeri. Sitä hallitsi keisarillisen ruhtinaan roolissa Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf.

 

 

 

Joachim Whaley. (2013). Germany and the Holy Roman Empire: The Peace of Westphalia and the Dissolution of the Reich 1648–1806. Oxford: Oxford University Press. 747 s.