Matkalla Itä-Suomeen ja historiaan

Talvinen vierailu Sotamuseon Talvisota-näyttelyssä ystävieni kanssa tuotti kevään aikana ajatuksen road tripistä talvisodan taistelupaikoista kaikkein legendaarisimmalle, Suomussalmella sijaitsevalle Raatteen tielle. Viime viikolla pääsimme vihdoin toteuttamaan seikkailumme. Matkan aikana kävimme paitsi Suomussalmella myös Mikkelissä, Valamossa, Outokummussa, Kajaanissa, Puolangalla, Paltamossa, Kolilla, Kerimäellä ja Punkaharjulla. Näin taaksepäin katsoessani olen yrittänyt miettiä sellaisia seikkoja tai piirteitä, jotka yhdistäisivät näitä matkakohteita toisiinsa ja mahdollistaisivat siten niiden avaamisen yhteisessä kontekstissa.

Ei liene suuresti liioiteltua sanoa, että kaikki nämä nähtävyydet sijoittuvat verrattain korkealla suomalaiskansallisessa itseymmärryksessä. Erottavia tekijöitä on tietenkin runsaasti, kaikkein haastavimpana kenties historiallisten kerrostumien suuri kirjo. Jonkinlainen kronologia tarjoaa silti parhaan keinon järjestää kohteet neljään kategoriaan. Ensimmäisen kategorian muodostavat Kajaani ja Heinäveden Valamo, jotka edustavat erästä Suomen historian keskeistä longue durée -teemaa, idän ja lännen välistä ristivetoa ja vuorovaikutusta.  Seuraavana tulevat Paltamo, Kerimäki ja Outokumpu, joita yhdistävä aihe voisi olla leiviskän hankkimisen vaikeus Suomen leveysasteilla. Kolmannen ryhmän muodostavat Puolanka, Koli ja Punkaharju, jotka kaikki ovat luonnon eivätkä ihmisen tekemiä nähtävyyksiä, mutta joilla on ollut merkittävä vaikutus kansallisromanttisen kuvaston muotoutumisessa. Neljäs ja viimeinen kategoria on sotahistoria, tuo kansallisen ylpeyden ja traumojen loputon lähde, johon liittyvät Mikkeli ja Suomussalmi.

Kajaanin linna rakennettiin 1600-luvun alussa sotilaalliseksi etuvartioksi Vienanmeren suunnalta hyökkäileviä venäläisiä vastaan. Todelliseen sotilaalliseen koitokseen jo tuolloin vanhentuneella insinööritaidolla rakennettu linna joutui vasta Pohjan sodan aikana 1700-luvun alussa, jolloin venäläiset piirittivät ja lopulta tuhosivat sen. Nykyään raunioitunut linnoitus muistuttaa ajasta, jolloin Ruotsin valta ei ulottunut idässä Oulujärveä kauemmaksi. Heinäveden Valamo puolestaan muistuttaa meitä ortodoksisen kulttuuripiirin ulottumisesta Suomeen. Ikonit, suitsukkeet, apokryfiset kirjoitukset, kreikka ja kirkkoslaavi ovat osa suomalaisuutta siinä missä paljaat luterilaiset kirkot ja Agricolan katekismuskin. Ortodoksisen kirkon vahva kytkös Rooman itäiseen keisarikuntaan liittää Suomenkin osaksi antiikin kulttuuriperintöä.

Nälän varjostama menneisyys on Itä-Suomessa vahvasti läsnä. Paltaniemen kuvakirkon pihalta vierailija löytää 1860-luvun nälänhädässä kuolleiden muistokiven. Pahiten nälänhätä iskikin juuri Kainuun seudulle, jota ei suotta nimitetty ”nälkämaaksi.” Suomussalmen Jalonniemi-talossa on näytteillä pettuleipää, jota riutuvat kainuulaiset saivat aika ajoin pahimpaan nälkäänsä järsiä. Pahimpina nälkävuosina 1866–1868 Suomussalmen asukkaista nääntyi nälkään yli kymmenesosa. Korpiköyhälistön kurjuuden ikuisti kirjoissaan Suomussalmen suuri poika Ilmari Kianto. Kerimäen kirkossa taas oli esillä vaivaisukkoja, joilla kerättiin rahaa kirkon hyväntekeväisyyttä varten. Vaivaisukot olivat Kerimäellä vain vierailemassa, sillä ne ovat enemmän pohjanmaalaista kuin itäsuomalaista perinnettä. Outokummussa vierailimme kaivosmuseossa. Opastetun kierroksen yhteydessä opimme paljon kaivostyöläisten karusta arjesta. Vuosina 1913–1989 toiminnassa olleessa kaivoksessa menehtyi eri syistä kymmeniä tai jopa satoja työntekijöitä. Ne, jotka selvisivät työstään ilman kohtalokkaita onnettomuuksia, menehtyivät todennäköisesti erilaisiin kivipölyn aiheuttamiin hengityselinvaivoihin. Kaivostyöläisten keskimääräinen elinennuste oli jossain neljänkymmenen hujakoilla. Kuolleisuutta lisäsi rankan työn vaatima rankka hupi, minkä johdosta moni mainari ryyppäsi maksansa rusinaksi. Silti halukkaista kaivosmiehistä ei ollut juuri pulaa, sillä köyhän maan miesten oli pakko tehdä työtä kuin työtä itsensä ja perheensä ruokkimiseksi. Suomalaisessa itseymmärryksessä luterilainen työetiikka nivoutuu osaksi köyhyyden ja puutteen luomaa pakkoa raskaasta työnteosta.

Karjalan ja Kainuun rikkaus on niiden ikonisissa kansallismaisemissa. Puolangan Hepokönkäällä möyryää 24 metriä korkea vesiputous, jonka kaltainen olisi luontevammin osa vuoristoisen Skotlannin kuin tasaisen Suomen kansallismaisemaa. Kenties liian syrjäisen sijaintinsa tähden Hepokönkäästä ei ole koskaan tullut Punkaharjun tai Kolin kaltaista kansallisromanttista fiilistelykohdetta.  Juuri Kolin ja Punkaharjun maisemat vetivät puoleensa herkkäsieluisia kansallisromantikkoja kuin kannon päälle jätetty jäätelötötterö kekomuurahaisia. Koli innoitti Jean Sibeliusta ja Juhani Ahoa sekä tietysti Eero Järnefeltiä, joka ikuisti Kolin huipulta avautuvan järvimaiseman maalauksessaan Syysmaisema Pielisjärveltä. Punkaharju puolestaan toimi taiteellisena innoituksena J. L. Runebergille ja Zachris Topeliukselle. Kainuun ja Karjalan jylhät maisemat ovat vielä tänäkin päivänä oleellinen osa yhteistä Suomi-kuvaamme. Laura Kolbe on argumentoinut hyvin kirjassaan Ihanuuksien ihmemaa (2010), että myyttinen luonto on sodan jälkeisenä aikakautena toiminut tapana asemoida maamme erilleen idästä ja lännestä. Kansallismaisemista ja luonnosta on ajan mittaan tullut niin erottamaton osa itseymmärrystämme, että Suomea yhäkin markkinoidaan 2000-luvun yhdentyneessä Euroopassa järvien, tunturien ja porojen avulla. Itse koen tässä kuvaelmassa ongelmallisena sen seikan, etteivät Koli, Kainuu ja Punkaharju ole mitenkään tyypillisiä suomalaisia maisemia. Tyypillisessä suomalaisessa maisemassa ei ole jylhiä kallioita, korkeita vesiputouksia tai humisevia harjuja vaan peltoa, pusikkoa ja monotonista kangasmetsää. Haja-asutuksen ansiosta maisemaa täplittävät lähes kaikkialla myös inhimillisen toiminnan jäljet, jotka rikkovat idylliä neitseellisestä erämaasta. Suomalaista erämaamaisemaa ihailevan turistin silmiin sattuu helposti ABC-huoltamon mainostorni tai vähintäänkin kaikkialla läsnä oleva GSM-masto. 

Mikäli suomalainen erämaamaisema on kansallinen myytti, on sitä pitkälti myös suomalainen sotahistoria. Raatteen tie taitaa olla Suomen sotahistorian taistelutantereista tunnetuin ja ikonisin, voittaen legendaarisessa hehkussaan jopa Kollaan ja Tali-Ihantalan. Teemu Keskisarjan kirja Raaka tie Raatteeseen (2012) ei kenties murra Suomussalmen taistelujen sädekehää mutta ainakin suhteuttaa taistelun merkitystä talvisodan historiassa. Raatteen tiellä kolisteli kaksi motorisoitua divisioonaa, ei mitään kokonaista panssariarmeijaa. Näistä eversti Hjalmar Siilasvuon johtama 9. divisioona tuhosi Raatteen tiellä jälkimmäisen; edellinen oli jo ehtinyt edetä Suomussalmen kirkonkylälle, mistä divisioona myöhemmin varsin taitavasti vetäytyi jäätyneen Kiantajärven ylitse. Hätkähdyttävintä Keskisarjan kirjassa oli kuvaus korpikommunistien ja muiden Suomen tasavaltaan pettyneiden kainuulaisten neuvostosympatioista. On silti selvää, että Suomussalmella Raatteen tien taistelu on suuri paikallisylpeyden aihe, jonka ympärille on osattu rakentaa turismiteollisuuttakin. Sotamuseon Talvisota–näyttelyn jälkeen itse Raatteen Portti tuntui aika lattealta museolta, mutta tien päässä oleva rajavartioston museotalo palkitsi ajomatkan paikan päälle. Talon huoneet oli järjestetty siihen asuun, jossa ne olivat olleet talvisodan syttymisen aattona. Lisäksi avulias ja tietäväinen henkilökunta osasi vastata kysymyksiin rajavyöhykkeen historiasta ja nykytilasta.

Myös Mikkelissä sotahistoria näyttäytyi paikallisidentiteetin vahvistajana. Jo itse kaupunkiin viitataan usein Mikkelin sijasta päämajakaupunkina, sillä siellä sijaitsi Suomen sodanjohdon pääkallopaikka jatkosodan aikana. Mikkelistä löytyy yksi jos toinenkin viittaus Mannerheimiin ja sodan aikaiseen päämajaan. Asemarakennuksen vieressä on salonkivaunu, jossa Mannerheim tapasi Hitlerin vuonna 1942. Hallitustorin laidalla seisoo itse Mannerheimin patsas, jonka sijoittamisesta väännettiin Mikkelin kaupunginvaltuustossa rajusti kättä 1960-luvulla. Keskustasta löytyy myös päämajamuseo, missä tosin en ehtinyt vierailla. En myöskään voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen seikkaan, että eloisan ja vilkkaan Mikkelin torin torikahviloista suurin ja näkyvin oli nimeltään Marski.  

Mikkelin alueen muistomerkeissä ei silti muistella ainoastaan Mannerheimia, sillä niissä esiintyy sotahistoriaa useammankin kerroksen verran. Kenkäveronniemeltä löytyy nuijasodan muistomerkki, sillä vuonna 1597 Klaus Flemingin huovit surmasivat tuolla paikalla 200 nuijamiestä sen jälkeen kun nämä olivat jo antautuneet. Kirkkopuistossa taas sijaitsee Porrassalmen taistelussa vuonna 1789 kaatuneiden upseerien muistomerkki. Kaikkein monitasoisesti merkityksellisin muistomerkki lienee kuitenkin Hallitustorilla sijaitseva Mikkelin Malmin muistokivi. Mikkelin Malmi toimi kaupungin varuskunnan harjoituskenttänä jo 1700-luvun alusta lähtien. Harjoituskentän hiekkaa talloivat vuosisatojen saatossa ruotsalaiset, venäläiset ja suomalaiset saappaat. Mikkelin Malmilta lähti sotaan paitsi Savon prikaati Suomen sodassa talvella 1808 niin myös venäläinen 5. Tarkk’ampujapataljoona elokuussa 1914. Päämääräkseen junanvaunujen kylkiin venäläiset sotilaat olivat optimistisesti kirjoittaneet Berliinin. Sen sijaan Mikkelin varuskunnan miehet päätyivät Itä-Preussiin, missä he kaatuivat Tannenbergin taistelussa lähes viimeiseen mieheen. Mikkelistä sotatielle marssineita nuijamiehiä, huoveja, ruotumiehiä, aatelisupseereja ja tarkka-ampujia miettiessä voi aiheellisesti kysyä, missä määrin suomalainen sotahistoria on oikeasti suomalaista. Kenties suomalaisen sotahistorian suurin myytti on se, että se on esitetty enemmän ”suomalaisena” kuin mitä se on todellisuudessa ollut?

Julkaistu blogissa Scripturae 27.7.2013.