Axel Oxenstierna tänään

Viime viikkoina olen tutustunut ruotsalaisen historioitsija Gunnar Wetterbergin tuotantoon. Kansalliskirjaston avokokoelmista tarttui käteeni kaksi Wetterbergin tuotosta, Axel Oxenstierna: Makten och klokskapen (2010) ja Levande 1600-tal (2003). Edellinen kirja on päivitetty tiivistelmä Wetterbergin aiemmasta Oxenstierna -elämäkerrasta Kanslern: Axel Oxenstierna i sin tid (2002). Jälkimmäinen teos on puolestaan esseekokoelma, jossa Wetterberg avaa erilaisia 1600-luvun alkupuoliskon ihmiskohtaloita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kokoelman mielenkiintoisinta antia ovat esseet, jotka pohtivat kansleri Axel Oxenstiernan ja ruotsalaisen aatelisvaltion merkitystä nyky-Ruotsin näkökulmasta. Wetterberg esittää esseissään kiperiä kysymyksiä. Millaisia yhtäläisyyksiä nykyajan poliittisella eliitillä on uuden ajan aatelissäädyn kanssa? Entä miten aristokratian johtaja Axel Oxenstierna vertautuu Ruotsin nykyisiin valtiomiehiin ja -naisiin?

Wetterbergin esittämiä kysymyksiä voi yhtä lailla pohtia myös suomalaisesta perspektiivistä. Aivan kuten moderni ruotsalainen valtiojärjestelmä, myös oma suomalainen hallintomallimme perustuu pitkälti niihin uudistuksiin, jotka Axel Oxenstierna toteutti pitkän virkauransa (1608–1654) aikana. Vuonna 1614 Oxenstierna ohjasi Örebron valtiopäivillä läpi oikeuslaitosta koskevan uudistuksen, jossa paikalliset raastuvan, kihlakunnan ja laamannien tuomioistuimet alistettiin keskusjohtoisen, Tukholmasta käsin toimineen Svean hovioikeuden valvontaan. Ajan myötä Oxenstierna antoi perustaa uusia hovioikeuksia Turkuun (1623), Tarttoon (1630) ja Jönköpingiin (1634). Uudistuksen myötä voimaan tullut porrasteinen oikeusjärjestelmä on yhäkin niin ruotsalaisen kuin suomalaisenkin oikeusvaltion pohjarakenteena. Axel Oxenstierna oli myös se henkilö, jonka päätöksestä Turkuun perustettiin vuonna 1640 Suomen ensimmäinen yliopisto.

Merkittävin Oxenstiernan perinnöistä on silti vuoden 1634 hallitusmuoto. Siinä Tukholman valtaneuvoston alaisuuteen perustettiin joukko kollegioita (kansliakollegio, kamarikollegio, hovioikeudet, sotakollegio, amiraliteetti, vuorikollegio ja kauppakollegio), jotka olivat omien nykyaikaisten ministeriöittemme esimuotoja. Vuoden 1634 hallitusmuodossa remontoitiin myös paikallishallintoa, joka tuolloin vielä perustui keskiaikaista perua olleisiin linnalääneihin. Suomen linnaläänit yhdistettiin hallitusmuodon seurauksena Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen, Viipurin ja Savonlinnan, Pohjanmaan sekä Käkisalmen lääneihin. Linnaläänejään epämääräisin valtuuksin hallinneet käskynhaltijat korvattiin maaherroilla, jotka olivat suoraan vastuullisia kollegioille ja niitä johtaneelle valtaneuvostolle. Samalla uusien maaherrojen valtuudet ja velvollisuudet määriteltiin maaherrain ohjesäännössä. Tämä paikallishallinto on Ruotsissa yhäkin voimassa maaherroineen kaikkineen; Suomessa se haudattiin kaikessa hiljaisuudessa 1. tammikuuta 2010, jolloin kaikki läänit lakkautettiin ja korvattiin aluehallintovirastoilla. Läänijärjestelmä kaiketi edusti jotain ei-toivottua historiallisuutta, jonka yleissivistykseltään pinnalliset ja maailmankuvaltaan rajoittuneet poliitikkomme kokivat uhkana omalle alemmuuskompleksien syövyttämälle itsetunnolleen.

Miten Oxenstierna siis näyttäytyy nyky-Suomen poliitikkojen rinnalla? Merkittävin ero, Wetterberg kirjoittaa, on siinä, ettei yhdelläkään poliitikolla ole nykyään mahdollisuutta käyttää niin paljon valtaa niin pitkän aikaa. Modernissa demokratiassa ei ole tilaa Oxenstiernalle, Wetterberg jatkaa. Valtiomiehenä Oxenstierna edusti sellaista longue durée -ajattelua, joka on täysin vierasta oman aikakautemme lyhytjänteiselle kvartaalipolitikoinnille. Oxenstierna oli itse elävä historiallinen rakenne eli structure, kuten Fernand Braudel ja muut annalistisen koulukunnan historioitsijat olisivat sanoneet. Oxenstierna ohjasi Ruotsia sodassa ja rauhassa läpi sellaisten yhteiskunnallisten, taloudellisten ja henkisten murrosten, joiden jälkivaikutukset tuntuvat Ruotsissa ja Suomessa vielä tänäkin päivänä. Kansleri ei pelkästään etsinyt ratkaisuja oman aikansa poliittisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin, vaan mikä vieläkin parempaa, hän etsi työkaluja, joilla tulevat sukupolvet kykenisivät itse ratkaisemaan ongelmiaan. Tällainen kaukokatseisuus, joka näkee läpi vuosikymmenten, jopa vuosisatojen, puuttuu kokonaan modernista valtioelämästä. Axel Oxenstierna oli kolossaalinen valtiomies, jonka historiallisen merkityksen rinnalla omat pääministerimme näyttäytyvät pelkkinä poliittisina mikrobeina.

Kolikon kääntöpuolena oli tietenkin se, ettei Oxenstierna ollut kansan demokraattisesti valitsema valtiopäämies. Vaikka aika ajoin kokoontuneet valtiopäivät jo edustivatkin parlamentarismin perinnettä, eivät säädyt kuitenkaan voineet vaikuttaa valtaneuvoston kokoonpanoon. Päinvastoin, vuoden 1634 hallitusmuoto jäädytti valtaneuvoston jäsenyyden pienikokoisen ja ruotsalaisperäisen aristokratian privilegioksi. Niin kauan kuin Oxenstiernalle oli takanaan valtaneuvostoaristokratian tuki, oli hänen asemansa kanslerina ja (Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen) holhoojahallituksen päämiehenä horjumaton. Nykyiselle parlamentarismille ominainen puoluepolitiikka ilmaantui Ruotsin poliittiseen elämään vasta paljon myöhemmin 1700-luvun niin sanotulla “vapauden ajalla” (1721–1772), jolloin hattujen ja myssyjen kiivas köydenveto esti vallan pitkäaikaisen keskittymisen yhden ainoan henkilön käsiin.

Lopuksi palaan vielä Wetterbergin esittämään kysymykseen siitä, missä määrin suurvalta-ajan aatelisto ja nykypäivän poliittinen eliitti muistuttavat toisiaan. Oxenstiernan aikana aatelisto oli sen ylintä aristokratiaa lukuun ottamatta verrattain avoin sääty. Suurvalta tarvitsi entistä suuremman aateliston, mistä syystä aatelisstatus irrotettiin ratsupalvelusta ja kasvava hallintokoneisto miehitettiin uudella palvelusaatelilla. Oxenstiernan hallituskaudella ruotsalainen aatelisto moninkertaistui, kun sotakentillä ja virkatehtävissä kunnostautuneita alempisäätyisiä (monet heistä ulkomaalaistaustaisia) nostettiin Riddarshusetiin, jotta heidän säätystatuksensa vastaisi paremmin heidän virka-asemaansa. Näin ollen 1600-luvun alkupuoliskon suurvalta-aatelistolla on vähän yhtäläisyyksiä oman aikamme poliittisen eliitin kanssa, joka muistuttaakin enemmän vapauden ajan sulkeutunutta aatelissäätyä. Nykyajan Suomessa poliittinen ja yhteiskunnallinen valta on yhä enemmän keskittymässä sukulaisuussuhteiden ja “hyvä veli” -verkostojen varaan. Valta, raha ja koulutus ovat muuttuneet pääomaksi, jota peritään eikä ansaita. Eduskunnassa vahvin oire tästä kehityksestä on kansanedustajien avustajien lukumäärän kasvu ja heidän toimenkuvansa laajeneminen. Usein avustajilla on läheiset sosiaaliset siteet kansanedustajaan, ovatpa monet jopa saman perheen jäseniä, ja näin ollen on vaikea välttyä siltä vaikutelmalta, että kansanedustajat ovat ikään kuin “läänittämässä” poliittista valtaa valitsemilleen seuraajille. Nepotismista onkin lyhyt matka vénalitéen, tuohon 1700-luvun Euroopalle tyypillisen ilmiöön, jossa valtion virkoja myytiin ja vuokrattiin eliitin sisäisten verkostojen kautta. Ei ole siis kovinkaan liioiteltua väittää, että nykyajan Suomessa meritokratia voi huonommin kuin Axel Oxenstiernan Ruotsissa.

Julkaistu blogissa Scripturae 7.4.2012.