Armeija kaduilla

En ollut toissapäivänä ehtinyt kävellä Saint Paulin metroasemalta kuin parikymmentä metriä Rue Pavéelle, kun jo törmäsin suomalaista peruskansalaista hämmentävään näkyyn. Pariisilaisissa kadunkulmissa seisoskeli sotilaita maastokuvioisissa luotiliiveissä ja käsissään yönmustat FAMAS–rynnäkkökiväärit. Päälaellaan sotilailla oli yleisvaikutelman keventämiseksi vihreät tai mustat baretit, mutta taisteluvyöstä roikkui kevlarkypärä tositilanteen varalta. Suomessa emme ole tottuneet siihen, että sotilaat toimisivat poliisien tavoin yleisinä järjestyksenvalvojina. Miltä tuntuisi, jos Uudenmaan prikaati valvoisi Töölön tai Hämeen rykmentti Hämeenlinnan katuja? Varmaankin hämmentävältä, ellei jopa epämiellyttävältä. Tässä kohtaa on syytä vielä tähdentää, että ranskalaiset sotilaat ovat kaikki karskien tappajien näköisiä kovanaamoja eivätkä mitään finnejään raapivia teinejä, kuten suomalaiset asevelvolliset. Jos sellainen tyyppi komentaa nostamaan roskan kadulta, tekee mieli totella välittömästi eikä urputtaa vastaan vetoamalla des droits de l’homme et du citoyeniin. Emme tule Suomessa kuitenkaan näkemään rannikkojääkäreitä Topeliuksenkadulla tai panssarijääkäreitä Birger Jaarlin kadulla, sillä meiltä puuttuu sellainen historiallinen perinne, jossa asevoimat esiintyisivät poliittisena instituutiona ja yhteiskunnallisten sopimusten takuumiehenä. Näin ei kuitenkaan ole asiain laita Ranskassa, missä armeija on jalkautunut Pariisin kaduille milloin mistäkin syystä. 

Kun Ranskan armeija syntyi modernissa merkityksessään 1600-luvun alussa, armeija ei niinkään jalkautunut kaduille kuin asui siellä. Ranskan armeijan pysyvä selkäranka koostui 1600-luvulla sveitsiläiskaartista, gardes françaises’tä, gardes du corpsista sekä Alexandre Dumas’n ikuistamista muskettisotureista, jotka olivat kaikki pysyvästi kruunun palkkalistoilla. Nämä sotilaat asuivat Pariisissa, missä he historioitsija Hervé Drévillonin mukaan viettivät kaksoiselämää sotilaina ja porvareina. Sotilaiden läsnäolo levottomassa pääkaupungissa oli tarkoituksenmukaista, sillä he ajoivat tuolloin poliisin virkaa, mikä tehtävä tulee hyvin esille televisiossa juuri pyörivässä brittisarjassa Muskettisoturit. Sotilaiden uskottavuutta lain ja järjestyksen ylläpidossa nakersi se seikka, että monet heistä olivat sekaantuneet sivutoimisina ravintoloitsijoina (cabaretiers) salakuljetukseen ja muuhun päivänvaloa kestämättömään toimintaan. Valvontatehtävät oli siten annettava oman erillisen instituution käsiin, jonka jäsenten ainoa ammatti oli lain valvonta ja urbaanin järjestyksen ylläpito. Niinpä Pariisiin perustettiin 1600-luvun lopulla oma poliisilaitos, ensimmäinen laatuaan koko Euroopassa.

1700-luvulle tultaessa oli selvää, ettei kaupunkien järjestyksenpito, lain valvonta tai rikostutkinta kuulunut enää armeijan tehtäväkenttään. Sotilaat eivät myöskään enää näkyneet katukuvassa entiseen tapaan, sillä he olivat siirtyneet yksityismajoituksesta uuteen ja muusta yhteiskunnasta eristettyyn kortteerimuotoon, kasarmeihin. Ancien regimén aikana armeija oli kruunun monopolisoima lyömäase, jonka yhteiskunnallinen rooli rajoittui siihen, että se tarjosi kasvavalle aatelistolle tavan edetä virkaurallaan ja vahvistaa omaa säätyasemaansa. Tämä kaikki muuttui Ranskan vallankumouksessa, joka politisoi armeijan tavalla, jota voi taaksepäin katsoen luonnehtia pysyväksi. Jo koko vallankumous kantoi alun alkaen sotilaspukua, sillä Bastiljen valtaus ei varmaankaan olisi onnistunut ilman kapinoivia gardes françaises’n sotilaita, jotka olivat tympääntyneet preussilaisen komentotyylin omaksuneisiin upseereihinsa. Vallankumouksellisia tukenut ranskalaiskaarti muodosti ammattisotilaallisen ytimen kansalliskaartissa (Garde Nationale), joka synnytettiin vuonna 1789 toimimaan uuden perustuslaillisen monarkian takuumiehenä sekä torjumaan mahdollisen vastavallankumouksen vaaraa.

Vuoden 1789 vallankumouksesta alkoi armeijan sisäpolitiikkaan puuttumisen ja suoranaisten sotilasvallankaappausten perinne, joka jatkui aina 1900-luvun puoliväliin asti. Girondistit ja jakobiinit saattoivat jatkaa johtamansa ensimmäisen tasavallan hirmuvaltaa niin kauan kuin heillä oli takanaan kansalliskaartin ja yleiseen asevelvollisuuteen perustuneen levée en massen tuki. Kun sotilaat kyllästyivät giljotiinien kolinan tahdissa sävellettyyn verispektaakkeliin, päättyi myös ensimmäisen tasavallan loru. Armeijan tuki siirtyi kansalliskonvention niin sanotulle thermidorelaiselle ryhmittymälle, joka kukisti Maximilien Robespierren johtaman jakobiinihallituksen vuonna 1794 ja lähetti sen johtajat puolestaan giljotiiniin. Epäsuosittu thermidorelaishallitus joutui jatkuvasti turvautumaan sotilaiden apuun, eritoten lokakuussa 1795, jolloin Pariisi joutui kuningasmielisten vastavallankumouksellisten uhkaamaksi. Uhatun tasavallan avuksi ilmaantui tuolloin tykistönkenraali Napoleon Bonaparten johtama armeijaosasto, joka torjui rojalistien hyökkäyksen verisissä katutaisteluissa. Lokakuun viidennen päivän eli vallankumouksellisen kalenterin 13 Vendémiaire’n seurauksena Napoleonista tuli Ranskan tasavallan kansallissankari ja voimahahmo kansalliskonvention sisällä. Kenraalin maine ja vaikutusvalta kasvoivat entisestään Italian ja Egyptin sotaretkillä, jotka Napoleon näytti voittaneen lähes yksin, pelkän kolossaalisen tahdonvoimansa ja poikkeuksellisten sotilaskykyjensä ansiosta. Napoleonin suurin poliittinen valttikortti oli armeija, joka seisoi yhtenä miehenä jumaloimansa kenraalin takana. Vendémiaire’n, Rivolin ja Pyramidien taistelun voittajan tie kulki lähes vääjäämättömän oloisesti kohti yksinvaltiaan asemaa. Vuonna 1798 Bonaparte syrjäytti thermidorelaisen hallituksen raunioille syntyneen direktoraatin sotilasvallankaappauksella, ja ylensi itsensä yhdeksi Ranskan kolmesta konsulista. Sen jälkeen Napoleonin oli helppo raivata tiensä pistinten ja musketinperien avulla ensin Ranskan diktaattoriksi ja sitten kruunatuksi keisariksi. Armeijan tuki Napoleonille pysyi lujana aina veriseen loppuun asti; vaati vuosikausia jatkuneen suursodan ja laajan kansainvälisen liittokunnan, ennen kuin Napoleonin keisarikunta vihdoin kukistui Waterloon taistelussa vuonna 1815.

Armeija oli ainoa ranskalainen instituutio, jonka julkisuuskuva selvisi vallankumouksen ja Napoleonin sotien kuohuista verrattain tahrattomana. Monarkia, kirkko, säädyt ja tasavalta olivat kaikki syöneet sanansa, myyneet sielunsa tai menettäneet kasvonsa yhteiskunnallisten mullistusten seurauksena. Voittojen ja kunnian hetket ajanjaksolla 1789–1815 taas kuuluivat kaikki sotilaille. Niinpä 1800-luvulla kävi ilmeiseksi, ettei Ranskassa voinut nousta valtaan tai pysyä siellä ilman armeijan siunausta ja myötämielisyyttä.

Bourbonien restauraatiomonarkia oli palannut valtaistuimelleen ulkomaisten aseiden avittamana, ja Ludvig XVII:n sekä Kaarle X:n suhde Ranskan armeijaan pysyi aina etäisenä ja viileänä. Liittoutuneiden vaatimuksesta Ranskan asevoimat oli ajettu alas ja 15 000 upseeria oli erotettu viroistaan. Käytännössä asevoimien virkaa ajoivat kansalliskaarti, jonka Kaarle X lakkautti vuonna 1827 sen jäsenten poliittisen radikalisoitumisen pelossa, sekä Garde Royalin ja sveitsiläiskaartin kaltaiset, hovin henkivartiokaartin virkaa toimittaneet yksiköt. Heinäkuussa 1830, jolloin Pariisissa oli käynnissä jälleen uusi vallankumous, sotilaat pysyttelivät pääosin sivussa tai jopa liittyivät vallankumouksellisten riveihin.

Bourbonit syrjäyttänyt kuningas Ludvig Filipin ”heinäkuun monarkia” pysytteli sekin vallassa armeijan ja vuonna 1830 uudelleen perustetun kansalliskaartin armosta. Kun Pariisissa, Lyonissa ja Grenoblessa syttyi vuonna 1831 mellakoita ja kapinoita, hallitus turvautui kansalliskaartin ja jalkaväen rykmenttien apuun niiden tukahduttamiseksi. Huhtikuussa 1834 Ranskassa alkoi tasavaltalaisten kansannousujen sarja, jonka johdosta hallitus jalkautti Pariisin kaduille jopa 40 000 sotilasta. Kun eräästä Rue Transnonain kerrostalosta ammuttiin laukauksia kadulla partioineita sotilaita kohti, nämä vastasivat tuleen kiivaalla kivääritulella, joka surmasi talon kaikki asukkaat – niin miehet, naiset kuin lapsetkin. Kaduilla partioineen armeijan kanssa ei ollut leikittelemistä. 

Ludvig Filipin monarkia kompuroi hautaansa helmikuussa 1848, jolloin Pariisin kaduilla ryhdyttiin vaatimaan taloudellisia uudistuksia, äänestysoikeuden laajentamista ja epäsuositun pääministeri Guizot’n eroa. Levottomuudet eskaloituivat armeijan toiminnan seurauksena, kun sotilaat avasivat tulen kohti ulkoministeriön ulkopuolelle kokoontunutta väkijoukkoa ja surmasivat tulituksellaan 52 ihmistä. Tämän teon jälkeen sotilaat astuivat syrjään eivätkä pistäneet tikkua ristiin puolustaakseen kuninkaanlinnaa vihaiselta vallankumousrahvaalta. Syrjäytetty Ludvig Filip pakeni yön selkään kapsäkkeineen ja löysi lopulta turvapaikan Englannista.

Napoleon Bonaparten veljenpoika Louis Napoleonin valtaannousu toisen tasavallan kituliaina vuosina 1848–1851 on tarinana tuttu kaikille, jotka ovat lukeneet Karl Marxin poleemisen ja nerokkaan kirjoituksen Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista. Marx oli varmaankin oikeassa siinä, että Louis Napoleonin valintaan presidentiksi ja sittemmin hänen valtaannousuunsa Ranskan historian toiseksi keisariksi vaikutti niin sanottu ”järjestyksen puolue”, joka näki Bonapartea tukeneen armeijan yhteiskunnallisen rauhan lopullisena takaajana. Louis Napoleonin vallankaappaus 1–2. joulukuuta vuonna 1851 ei ainakaan olisi onnistunut ilman kenraali Leroy de Saint-Arnaud’n ja Pohjois-Afrikasta siirrettyjen armeijaosastojen apua. Joulukuun kolmas Pariisin kaduille jalkautui 30 000 sotilasta tukahduttamaan kirjailija Victor Hugon ja muiden tasavaltalaisten organisoimaa mielenosoitusta. Sotilaat surmasivat tuolloin noin 300–400 tasavaltalaista kapinallista.

Louis Napoleon nautti setänsä tavoin suurta suosiota asevoimien keskuudessa, ja hänenkin kaatamisekseen tarvittiin vierasmaalaisen vihollisarmeijan marssi Pariisin porteille. Preussilaisten piirittäessä Pariisia neljän kuukauden ajan syyskuusta 1870 tammikuuhun 1871, Louis Napoleonin keisarikunta kukistui ja sen tilalle astui jälleen uusi tasavalta, järjestyksessä jo kolmas, joka joutui heti vastaamaan vallankumoukselliseen haasteeseen Pariisin sisälle perustetun sosialistisen kommuunin taholta. Preussilaisten kanssa solmitun aselevon jälkeen Ranskan armeija käänsi aseensa Pariisin kommuunia ja sitä puolustavaa kansalliskaartia kohti. Kommuunin kukistaminen vaatii kiivaita katutaisteluita, joiden yhteydessä sotilaat surmasivat tuhansia kommuunin kannattajia eli kommunisteja. Kommuunin murskanneen armeijan komentajista Patrice de Macmahonista ja Georges Ernest Boulangerista tuli sittemmin voimahahmoja kolmannessa tasavallassa. Macmahon eteni urallaan aina Élyséen presidentinpalatsiin asti, kun taas Boulangerista tuli kaikenlaisten äärioikeistolaisten ja protofasististen salajuonien keskushahmo vuosisadan lopulla. Armeijan julkisuuskuvaa erehtymättömänä ja oikeamielisenä instituutiona tahrasi kolmannen tasavallan aikana ns. Dreyfus–afääri, joka sai armeijan ylijohdon näyttämään antisemitisteiltä, huijareilta ja valehtelijoilta.

Ensimmäinen maailmansota militarisoi väliaikaisesti koko ranskalaisen yhteiskunnan ja yhdisti sekä oikeiston että vasemmiston yhteisen sotaponnistuksen taakse niin sanotussa Union sacréessä eli pyhässä unionissa. Sotien välisenä aikakautena armeijaa käytettiin aika ajoin poliisitehtävissä, esimerkiksi lakkoilevien kaivostyöläisten nujertamisessa. Vaikka armeijan johto oli poliittisesti sangen oikeistolaista, ei vasemmistolaisen kansanrintamahallituksen kokoaminen vuonna 1936 synnyttänyt mitään näkyviä vastareaktioita asevoimissa. Armeijan komentaja Maxime Weygand ei ollut mikään ranskalainen Franco, joka olisi ryhtynyt torjumaan kommunismin uhkaa sotilasvallankaappauksella.

Saksaa vastaan hävityn sodan seurauksena syntynyt Vichyn valtio, jolla ei virallisesti ollut mitään hallitusmuotoa, nojasi pitkälti Versailles’n aselevossa kutistetun tynkäarmeijan ja erilaisten puolisotilaallisten miliisien aseisiin. Marsalkka Pétainin johtama Vichyn Ranska oli oikeastaan saksalaisten vasalliksi valjastettu sotilasdiktatuuri. Ranskan armeijan rooli toisessa maailmansodassa oli tunnetusti kaksijakoinen; nykyinen ranskalainen historiankirjoitus muistelee mielellään Charles de Gaullen ja muiden saksalaisvastaisten ammattisotilaiden ympärille muotoutunutta Vapaata Ranskaa, mutta väistämätön tosiasia on myös se, että monet ranskalaiset sotilasyksiköt pysyivät pitkään lojaaleina Vichylle ja taistelivat kiivaasti liittoutuneita vastaan Länsi-Afrikassa, Marokossa, Madagaskarilla ja Syyriassa.

Armeija palasi voimallisesti Ranskan poliittiselle näyttämölle toukokuun 1958 kriisin aikana. Armeijan johdon ja ranskalaisten siirtokuntalaisten mielestä puoluepoliittisten ristiriitojen repimä neljäs tasavalta ei tehnyt tarpeeksi taistellakseen itsenäistä Algeriaa havitellutta kansallista vapautusliikettä (Front de Libération Nationale) vastaan. Armeija uskoi Algerian tilanteen selkiytyvän, jos de Gaulle saatettaisiin palauttaa presidentiksi entistä laajemmin valtaoikeuksin. Toukokuussa 1958 Raoul Salan ja joukko muita kenraaleita uhkasi hallitusta sotilasvallankaappauksella, ellei heidän vaatimuksiinsa de Gaullen nimittämisestä uudeksi presidentiksi sekä perustuslain uudistamisesta suostuttaisi. Uhkavaatimuksensa vahvistamiseksi kenraalit siirsivät Algeriasta Korsikan saarelle laskuvarjojoukkoja, jotka ainakin näennäisesti valmistautuivat Pariisiin suunnattuun maahanlaskuhyökkäykseen. Sotilaat eivät olisi tuolloin niinkään jalkautuneet Pariisiin kaduille kuin sataneet niille yläilmoista teräksisen raekuuron tavoin. Hallitus taipui kenraalien uhittelun edessä, ja Charles de Gaulle palasi valtaan 29. toukokuuta. De Gaullen ohjauksessa Ranskaan sorvattiin uusi perustuslaki, jonka uusittu hallitusmuoto teki lopun neljännestä tasavallasta. Ranskan nykyinen hallitusmuoto, viides tasavalta, on siten suoraa seurausta armeijan väkivaltaisesta sekaantumisesta Ranskan valtiolliseen elämään. 

Sotilaat ovat sittemmin palanneet Pariisin katukuvaan aika ajoin milloin mistäkin syystä. Toukokuun 1968 levottomuuksien aikana pääministeri Georges Pompidoun ei tarvinnut kuin vihjaista armeijan olevan liikkeellä kohti Pariisia, kun mielenosoittajien vallankumouksellinen henki haihtui olemattomiin. 1970-luvulta lähtien sotilaiden läsnäoloa Pariisin katukuvassa on aika ajoin lisätty reaktiona erinäisiin attentaatteihin ja terrori-iskuihin. Juuri tässä tehtävässä minunkin näkemäni sotilaat olivat keskiviikkona liikkeellä Saint Paulin aseman liepeillä. Terrorismin vastaisen taistelun siirtäminen poliisiviranomaisten vastuulta armeijalle on Ranskan historian valossa kuitenkin kyseenalainen, ellei jopa itseään nilkoille lyövä ratkaisu. Tuplataanko kaduilla partioivien sotilaiden lukumäärä, jos ISIS tai al-Qaida tekee toisen Charlie Hebdon kaltaisen terrori-iskun Pariisin sydämessä? Entä tuplataanko sotilaiden lukumäärä uudestaan kolmannen iskun jälkeen? Armeijan näkyvyyden kasvaessa Pariisin kaduilla kasvaa myös mahdollisuus siitä, että sotilaat ryhtyvät torjumaan muitakin yhteiskunnallisia ja poliittisia uhkia kuin vain ääri-islamilaista terrorismia. Siinä vaiheessa alkaa ranskalaisilla olla syytä pohtia, ovatko jotkin lääkkeet pahempia kuin itse vaiva. 

                                             

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 1.5.2015.