Onko 1600-luvun historia oleellista?

”Jonkin 1600-luvun tutkiminen ei ole kauhean oleellista. Kannattaisi keskittyä lähihistoriaan.”

Näin latasi Keskustan entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen Suomen Kuvalehden numerossa 5/2015. Kun luin Korhosen kommentin kirjaston lukusalissa, räpyttelin hetken aikaa silmiäni. Joku ajatusmaailmaani julkaisemieni tekstien kautta tutustunut saattaisi olettaa, että olisin kiehunut kiukusta tällaisen 1600-luvun historiantutkimuksen vähättelyn vuoksi. En voi kuitenkaan heittää ainoatakaan kiveä Korhosen suuntaan, kun syyllistyn samaan ennakkoluuloisuuteen ja historiantutkimuksen vähättelyyn itsekin. Minun mielestäni itsenäisen Suomen poliittinen historia ei ole kauhean oleellista, ja tutkijoiden kannattaisi keskittyä ennemmin kaukaisempiin aikoihin, vaikkapa 1600-lukuun. Mea culpa.

Korhosen kommentin luettuani minuun iski kiukun sijasta helpotus: vihdoinkin joku valtiotieteellisen tiedekunnan kasvattama poliittinen historioitsija sanoo ääneen sen, mitä hänen kollegansa pitävät suomalaisen historiantutkimuksen sisäisen arvojärjestyksen itsestään selvänä lähtökohtana. Ei ole 1600-luvun tutkijalta itsesäälissä rypemistä tai katkeraa marttyyrinkruunun kulmilleen sovittelemista todeta, että itsenäisen Suomen poliittinen historia (sisällyttäen myös talvi- ja jatkosodan historian) on suomalaisen historiantutkimuksen alfa ja omega, sen meat and potatoes, kuten englantilaiset sanoisivat. Poliittisen historian hegemonia suomalaisessa historiantutkimuksessa on fait accompli, joka ei enää miksikään muutu, protestoin minä sitä vastaan tai en. Tämän tosiasian julkinen esiintuominen on vain tervettä ja ilmaa puhdistavaa, mistä hyvästä esitän Jarmo Korhoselle kiitokseni.

Ammattikunnia kuitenkin vaatii, että puolustan edes muodon vuoksi 1600-luvun historiantutkimuksen oleellisuutta. Korhosen kommentin asettama tehtävä ei ole itsestään selvä, sillä kyseenalaistaessaan 1600-luvun historian oleellisuuden Korhonen ei lainkaan vastaa kysymykseen ”oleellista minkä kannalta.” Suomen Kuvalehden haastattelun laajemmasta asiayhteydestä voin kenties päätellä, että Korhonen viittaa tällä oleellisuudella nyky-Suomen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään.

Mikäli Korhonen tarkoittaa tätä, muuttuu 1600-luvun oleellisuuden perustelu verrattain helpoksi haasteeksi. Nykyisen valtiokoneistomme juuret ulottuvat nimenomaan 1600-luvulle, jolloin silloinen hallitsijamme kuningas Kustaa Aadolf ja hänen kanslerinsa Axel Oxenstierna toteuttivat koko joukon käänteentekeviä ja kestäviksi osoittautuneita hallinnollisia uudistuksia. Kustaa Aadolfin kohdalta tätä historiaa on turha tässä sen enempää avata, sillä Mirkka Lappalainen on käsitellyt sitä varsin tyhjentävästi tuoreessa kirjassaan Pohjolan leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632 (2014). Ilmeisesti joissain piireissä 1600-luvun historiaa pidettiin sen verran oleellisena, että Lappalainen voitti kirjallaan Tieto-Finlandian ja Vuoden tiedekirja -palkinnon. Kustaa Aadolfin kuoltua hänen työtään jatkoi kansleri Axel Oxenstiernan johtama holhoojahallitus. Oxenstiernan suurin uudistus oli vuoden 1634 hallitusreformi, joka jätti jälkeensä muun muassa maaherra-instituution ja nykyisten ministeriöiden edeltäjinä toimineet kollegiot.

1600-luvun historiantutkimus tarjoaa näkökulman näiden instituutioiden perustamissyihin ja niiden sisäisen logiikan kehitykseen, mitkä asiat eivät ole lainkaan yhdentekeviä poliittisen lähihistoriankaan kannalta. Otetaan esimerkkejä. Kollegioiden perustamisen takana oli tavoite siitä, että eri alojen – puolustuksen, valtiovarainhallinnon, oikeuden, vuorityön – paras asiantuntemus saatiin kerättyä samaan paikkaan silläkin uhalla, että päätöksenteko hidastuisi ja monimutkaistuisi. Maaherra-instituution kantavana ideana oli siviili- ja sotilashallinnon erottaminen toisistaan. Maaherrat edustivat kuningasta kaikissa muissa kuin sotilasasioissa, mikä teki heistä tehokkaita aluehallinnoijia, jotka eivät kuitenkaan muodostaneet potentiaalista uhkaa tai kilpailijaa kruunulle ja sen väkivaltamonopolille. Hovioikeuksien perustamisessa oli kyse oikeuden jakamisen yhdenmukaistamisesta ja muuttamisesta entistä läpinäkyvämmäksi. Maakuntarykmenttejä perustettaessa haluttiin luoda sotajoukko, jonka huolto ja rahoittaminen tapahtuisivat fiskaalisen keskushallinnon kautta eivätkä perustuisi sotilaiden oma-aloitteellisuuteen ja linnaleirin kaltaiseen mielivaltaan.

Ehkäpä Jarmo Korhonen viittasi sittenkin oleellisuuteen diplomatian, talouden, sodankäynnin tai tieteen saralla? Ei hätää, 1600-luvun historiantutkimus on jälleen kerran oleellisten asioiden äärellä. Nykyaikainen diplomatia pysyvine lähetystöineen ja kansainvälisine konferensseineen on pitkälti 1600-luvun luomus. Koko tapamme käsittää eurooppalaista valtiojärjestelmää on syntyisin vuonna 1648 solmitusta Westfalenin rauhasta. Talouselämän piirissä puhutaan usein osakepörsseistä ja keskuspankeista. Kyllä, 1600-lukulaisia nekin. Sodankäynnin vallankumous 1600-luvulla tuotti sellaisia asioita kuin ammattiupseeriston, asevelvollisuuden ja valtiollisen väkivaltamonopolin. En tiedä, missä Jarmo Korhonen suoritti varusmiespalveluksensa, mutta jos se tapahtui Uudenmaan prikaatissa, Porin prikaatissa tai Hämeen rykmentissä, oli Korhosen palvelusyksikkö perustettu 1600-luvulla. Nykytiede on eniten velkaa 1600-luvulle. Paolo Rossi kirjoitti tutustumisen arvoisen kirjan tieteellisen ajattelun synnystä 1600-luvulla (Modernin tieteen synty Euroopassa, 2010), mutta minä tyydyn tiivistämään argumenttini yhteen sanaan: painovoima. Se oli se ainoa asia, joka aikoinaan sitoi kansanedustaja Paavo Väyrysen muutaman neliön suuruisen jalasmökin ja hänen verottomat lisätulonsa Keminmaan kamaraan. 

 Sen verran haluan lopuksi tulla Jarmo Korhosta vastaan, että myönnän auliisti poliittista historiaa viehättävän puoluepolitiikan olevan 1600-lukua nuorempi luomus. Silloinen ruotsalainen valtakuntamme ja sen valtiopäivillä esiintyneet hatut ja myssyt olivat edelläkävijöitä eurooppalaisen puoluepolitiikan synnyssä, mutta nuo puolueet muodostuivat vasta niin sanotulla vapauden ajalla 1700-luvulla. Hatut ja myssyt tosin vastaavat jo kysymykseen siitä, onko 1700-luvun historiantutkimus oleellista vai ei.

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 13.2.2015.