Varhaiset sotatieteilijät

Modernin sotatieteen katsotaan yleisesti syntyneen Carl von Clausewitzin ja Antoine-Henri Jominin julkaistusta tuotannosta 1800-luvun alussa. Näkemykselle on hyviä perusteluita. Clausewitz ja Jomini sovelsivat sodankäyntiin tieteellisen argumentoinnin metodeja, käytännössä empirismin ja analyysin sovittelua, vaikka sodankäynti ei kummankaan mielestä ollut varsinaista tiedettä vaan enemmänkin taitoa. Moderni sotatiede (tai sotataito) perustaa myöhemmät näkemyksenä niin vahvasti Clausewitzin ja Jominin varaan, että heidän kirjojaan Vom Kriege ja Précis de l'Art de la Guerre voidaan pitää sodankäynnin saralla rinnasteisina sir Isaac Newtonin mekaniikan lakeihin tai William Harveyn selvitykseen verenkierron periaatteista. Kärjistäen voisi sanoa, että Clausewitz ja Jomini loivat sodankäyntiin normaalitieteen ensimmäisine vallitsevine paradigmoineen.

Toisaalta, kuten sir Isaac Newton aikoinaan kuvaili seisovansa tieteentekijänä ”jättiläisten harteilla”, myös Clausewitzillä ja Jominilla oli eurooppalaisessa sotataidossa edeltäjiä, joiden kirjalliselle tuotannolle kumpikin oli velkaa. Sotatieteen historia vähintäänkin puoliakateemisena ja painetun sanan muodossa käytynä debattina alkaa jo aivan 1500- ja 1600-lukujen taitteesta. Sotataitoa käsittelevän kirjallisuuden syntybuumi sijoittuu 1500-luvun viimeisille vuosikymmenille. Sotatieteellisen kirjallisuuden synnyn voimakkaimpana katalysaattorina vaikuttaisi toimineen vuonna 1568 syttynyt sota Espanjan kruunun ja alankomaalaisten separatistien välillä. Kummankin osapuolen palvelukseen parveili Euroopan eri nurkista ammattisotilaita, jotka kotiin palatessaan ryhtyivät siirtämään kokemuksiaan ja oppejaan eteenpäin painetun tekstin muodossa. Alankomaiden sotakentiltä riitti poikkeuksellisen paljon kerrottavaa, sillä 1570-luvulla alankomaalaiset olivat ryhtyneet toteuttamaan päällikkönsä Maurits Nassaulaisen johdolla lukuisia uudistuksia avoimen ja positionalisen sodankäynnin saroilla. Näihin uudistuksiin lukeutuivat jalkaväen muodostelmien uudelleenjärjestely ohuimmiksi muodostelmiksi, musketöörien ja peitsimiesten suhteen muuntaminen edellisten eduksi sekä linnoitustyylin vakiinnuttaminen italialaistyylisiin kulmabastioneihin ja tykistölinnoituksiin (trace italienne).  

Monet Alankomaiden sodassa palvelleista ulkomaalaisista olivat kotoisin Englannista, Skotlannista ja Irlannista, mistä syystä sotateoreettinen kirjallisuus koki Britanniassa vahvan nousukauden 1580- ja 1590-luvuilla. Merkittävä osa tätä kirjallisuutta oli aluksi antiikin kirjojen käännöstöitä, sillä uudistunut sotataito ammensi inspiraatiotaan roomalaisen sotataidon kehittäjistä ja selittäjistä. Aivan erityisen suosittu auktoriteetti oli Julius Caesar, jonka oma sotilaallinen menestys antoi painoarvoa hänen kirjallisille tuotoksilleen. Espanjan Alankomaissa tätä antiikin sotilaallista tietämystä syntetisoi yksiin kansiin filosofi Justus Lipsius, jonka tutkielma De militia romana kritisoi sodankäynnin vallitsevia käytäntöjä ja esitti niiden järjestelmällistä korvaamista antiikin roomalaisten sotataidolla.

Uuden sotataidon käytännöllisin, tunnetuin ja plagioiduin opas oli alankomaalaisen Jacob de Gheynin Wapenhandelingen van Roers, Musquetten ende Spiessen (1607). Kyseessä ei ollut sotilasteoreettinen pohdinta vaan kuvitettu opas, joka esitteli aseiden käytön eri vaiheet kuvien sarjoina. Aseiden merkityksellisyyttä ja roolia aikakauden sotakentillä pohti syvällisemmin danziglainen Johann Jacobi von Wallhausen lukuisissa teoksissaan. Wallhausenin kirjoista tunnetuimmat olivat Kriegskunst zu Fuβ (1615) ja Kriegskunst zu Pferdt (1616), jotka käsittelivät jalkaväen ja ratsuväen sodankäyntiä. Wallhausen otti jälkimmäisessä kirjassa kantaa 1600-luvun vaihteessa käytyyn debattiin siitä, tuliko ratsusotilaat aseistaa ratsupeitsillä vai pistooleilla. Wallhausen suhtautui skeptisesti ratsupeitsiin, sillä ne olivat hänen mielestään liian vaativia ratsuväen hyökkäysaseita. Ratsupeitsien käyttö esti hyökkäykset suurissa muodostelmissa, sillä peitsin aseistautunut muodostelma ajautui helposti sekasortoon. Parhaimman aseistuksen muodostivat Wallhausenin mukaan pistoolit ja miekka, jotka tarjosivat ratsusotilaalle sekä hyökkäyksellistä että puolustuksellista voimaa. Väittelyn toisena osapuolena oli italialainen Giorgio Basta, joka loi sotilasuransa Itävallan Habsburgien palveluksessa. Myös Basta kirjoitti kirjan ratsuväen sodankäynnistä. Basta argumentoi kirjassaan Il governo della cavalleria leggiera (1612), että ratsuväen sodankäynti oli ajautunut alankomaalaisten innovaatioiden, lähinnä jalkaväen roolin voimistumisen ja positionalisen sodankäynnin kasvun myötä alennustilaan, jonka seurauksena ratsuväen sodankäynnistä oli tullut vaivalloista ja epätarkoituksenmukaista. Tästä alennustilasta päästäisiin eroon, kunhan ratsuväelle palautettaisiin sen keskeinen rooli hyökkäävänä joukkona. Tämä reformaatio vaati ratsuväen entistä suurempaa keskittämistä omaksi erilliseksi aselajikseen sekä ratsuväen fyysisen iskuvoiman kasvattamista. Tässä mielessä peitsi puolusti yhä paikkaansa ratsuväen aseena. Miekkaa ratsumies käyttäisi lähinnä puolustautumiseen eikä rynnäköintiin. Aikakauden sotilaalliset konventiot suosivat lopulta Wallhausenin näkökulmaa, ja 1600-luvulla ratsupeitsi taantui eurooppalaisissa armeijoissa lähinnä seremonialliseksi koristeaseeksi, vaikkakin ruotsalaisessa ratsuväen sodankäynnissä miekan käyttö rynnäköivänä aseena koki vahvan renessanssin. 1700-luvulla myös ratsupeitsi koki vahvan paluun, ja hyvin monissa 1700- ja 1800-lukujen armeijoissa oli siitä lähtien lansieerien tai ulaanien kaltaisia joukkoja, joiden pääase oli pitkä ratsupeitsi.

Giorgio Bastan tunnetuin ja vaikutusvaltaisin teos oli silti vuonna 1606 ilmestynyt Il mastro di campo generale, joka käsitteli sodankäynnin eri osa-alueita laajemmin. Kirjassaan Basta lähestyi sodankäyntiä armeijoiden varapäällikköinä toimineiden leirimestarien (maestro di campo) näkökulmasta. Leirimestarit olivat tyypillisiä Ranskan, Italian ja Espanjan armeijoissa, missä he olivat tyypillisesti kenraaliluutnantteihin verrattavia upseereita. Leirimestarit vastasivat armeijaosastojen arjesta marssien ja leiriytymisten aikana, mistä syystä he joutuivat näyttelemään keskeistä roolia piiritysten ja armeijoiden siirtymisten aikana. Bastan kirja sisälsi arvokkaita ohjeita armeijoiden muonituksesta, majoituksesta ja tiedustelun järjestämisestä marssien aikana. Kirjan kerronta lähestyi siten sitä suurten muodostelmien harjoittaman taktiikan ylätasoa, jota nykyajan sotilasjargonissa nimitetään operaatiotaidoksi. Tämä oli juuri se taso, joka myöhemmin pohditti paljon Jominia ja Clausewitziä.

Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648) käytiin pitkälti Bastan ja Wallhausenin oppien turvin. Sodan aikana ilmestyi sangen vähän sotatieteellistä kirjallisuutta, sillä eurooppalaisilla ammattisotilailla oli tuolloin muuta puuhaa kuin istua kirjoituspöydän ääressä. Sodan aikana uutta kirjallisuutta syntyi lähinnä ranskalaisten Jean de Billonin ja Sieur du Praissacin sekä englantilaisen Edward Cooken sulkakynistä. Jean de Billonin Les principes de l’art militaire (1638) kävi lävitse armeijan kaikki eri arvoasteet ja artikuloi niihin liittyneet velvollisuudet ja tehtävät. Billonin kirja sisälsi myös hengästyttävän pikkutarkkoja ohjeita marssi- ja taistelumuodostelmien koosta ja järjestyksestä. Praissacin Les discours et questions militaires (1638) oli monin tavoin tiivistelmä Bastan ja muiden edeltäjien opeista. Keskeistä Praissacin kirjassa oli sen väkevä vaatimus sotaretken perusteellisesta esisuunnittelusta. Mikäli sotapäällikkö halusi hyökätä johonkin maahan, Praissac kirjoitti, hänen tuli olla hyvin selvillä sen olosuhteista: maastonmuodoista, etenemis- ja perääntymisreiteistä, metsistä, joista, vuorista, kylistä, kaupungeista, linnoista ja varuskunnista. Olosuhteisiin sisältyi myös hyvä käsitys vihollismaan resursseista, joiden avulla saattoi hahmottaa vihollisen kykyä puolustaa maataan ja omaa mahdollisuuttaan elättää armeijaa vihollismaan kamaralla. Praissac teki myös eroa taisteluiden tasojen välillä. Taisteluiden ensimmäinen taso oli paikallinen (particuliere), ja siinä olivat osapuolina pienet taistelumuodostelmat. Usein tällaiset escarmouchet eli kahakat liittyivät tiedusteluun tai muonanhankintaoperaatioihin. Toinen taso oli yleinen (generale) taistelu, jossa armeijat sotivat toisiaan vastaan kaikkien aselajiensa – jalkaväen, ratsuväen ja tykistön – voimalla. Edward Cooken kirja The Prospective Glasse of Warre (1628) taas kuvaili aikakauden perusteoksista poiketen väijytyksiä ja muita epätavanomaisen sodankäynnin metodeja. Cooke kirjoitti myös vakoilusta osana aikakauden sotataitoa. Vihollisen aikeista saattoi päästä selville ilmiantajien ja vakoilijoiden avulla, Cooke valisti lukijoitaan. Cooke suositteli matkaajien, opiskelijoiden, kauppiaiden, lääkärien ja sotilasaliurakoitsijoiden käyttöä joko palkattuina tiedonantajina tai valeidentiteetteinä todellisille ammattivakoilijoille.

Kolmikymmenvuotinen sota oli niin silmiä avannut sotilaiden ammattiharjoittelu, että se johti sotataidon keskeisten oppien uudelleenarviointiin Westfalenin rauhaa seuranneina vuosikymmeninä. Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeisen aikakauden tärkein sotatieteellinen ajattelija oli italialainen Raimondo Montecuccoli, joka oli sodan aikana kunnostautunut Habsburgien armeijan kenraalina. Montecuccoli oli Jominin ja Clausewitzin ilmiselvin edeltäjä. Juuri Montecuccoli artikuloi ensimmäisenä sotatieteilijänä selvästi sen ajatuksen, että sodan tavoitteena olisi vihollisen kukistaminen. Tämä tavoite oli lähtökohta sille Clausewitzin usein toistetulle truismille, että sota on politiikan jatketta. Vielä 1600-luvun alussa näin kunnianhimoiseen tavoitteeseen oli suhtauduttu skeptisesti. Praissacin mukaan vihollismaan täydellinen ja pysyvä valloittaminen oli jopa epäsuotavaa, sillä sellaisesta valtapiirin laajentamisesta seurasi vain vaivaa ja rahanmenoa. Kirjassaan Memoria della guerra (1703) Montecuccoli lanseerasi ensimmäisenä sotatieteilijänä myös operaation käsitteen. Montecuccolin mukaan operaatio alkoi tahtotilasta kohdata vihollinen taistelun merkeissä. Tästä tahtotilasta operaatio sitten eteni marssien ja leiriytymisten kautta joko avoimeen kenttätaisteluun tai piiritykseen. Tällaisen operaation toteuttaja olisi ollut yksittäinen ja suurikokoinen taistelumuodostelma eli armeija. Montecuccoli selvästi erotti operaatiot toisaalla taisteluita määrittäneestä taktiikasta ja toisaalla ylätason sotilaallispoliittisesta strategiasta; näin ollen häntä voi pitää modernin operaatiotaidon varhaisena oppi-isänä.

Muut 1600-luvun lopun sotatieteelliset tutkielmat olivat vähemmän innovatiivisia kuin Montecuccolin Memoria della guerra. Hyvin tyypillinen aikakauden tuotos oli Allain Manesson Mallet’n kolmiosainen kirja Les travaux de Mars (1684), jonka painopiste oli linnoitustaidon pikkutarkassa opettamisessa. Mallet’n esityksessä sodankäynnin tärkeimmiksi aseiksi muodostuivat mittatikku ja harppi, joiden avulla saattoi piirtää geometrisesti täydellisiä bastioneita ja muita tykistölinnoitteita. Matematiikka ei silti ollut positionalisessa sodankäynnissä mitään korkealentoista hölynpölyä, sillä asteita laskemalla saattoi selvittää tarkasti linnoitusten eteen aukeavat ampumalinjat sekä ampuma-aseiden tavoittamattomiin jääneet kuolleet kulmat. Mallet kuvasi myös hyvin perusteellisesti linnoitteiden ja muurien rakennustöiden järjestelyä, alkaen aina avolouhoksen kaivamisesta. Mallet oli luomassa perustaa sotilasinsinööritaidolle, joka on yhä tänäkin päivänä modernin sotatieteen keskeinen osa-alue.

Viimeinen suuri sotatieteellinen innovoija ennen Jominia ja Clausewitziä oli espanjalainen Alvaro Navia Osorio Santa Cruz de Marcenado, jonka moniosaisen teoksen Réflexions militaires et politiques seitsemäs nide (1740) käsitteli aikakauden sotatieteen aiemmin sivuuttamaa kumouksellista sotaa. Siinä, missä Clausewitz käsitteli ”kansan sotaa” (Volkskrieg) puhtaasti sotilaallisena haasteena, Marcenado heijasteli oman aikamme pohdintoja vastakumouksellisesta sodankäynnistä näkemällä kapinat ja kansannousut valtiovallan legitimiteetin ongelmina. Kapinoita lietsoi tyypillisesti aito tunne epäoikeudenmukaisuudesta tai vääryyksistä, eikä kapinoiden syntymissyitä voinut ohittaa niitä kukistettaessa, Marcenado pohti. Kapinat oli paras kukistaa silloin, kun ne olivat vasta aluillaan, eikä kapinallisia vastaan pitänyt käydä mitään totaalista tuhoamissotaa. ”Vaikka kapinalliset ovat vaarallisia vihollisia tänään, he saattavat olla lojaaleja alamaisia huomenna”, Marcenado muistutti lukijoitaan. Oli parempi rangaista kapinoiden johtajia ja kapinallisten kaikkein taipumattomimpia elementtejä kuin niitä, jotka luopuivat kapinoinnista vapaaehtoisesti. Yhtä lailla oli tärkeää tehdä eroa tavallisten talonpoikien ja tahallaan rötöstelevien bandiittien välillä. Marcenado oivalsi myös, että liian tiukka miehityshallinto tai muut sotilaiden sortotoimet siviiliväestöä kohtaan saattoivat toimia vahingossa katalyyseina uusille kansannousuille. Marcenadon kirjoitukset heijastelevat monin tavoin oman aikakautemme pohdintoja ”pasifikaatiosta” ja muista epäsuorista tavoista taistella kumouksellisia liikkeitä ja terrorismia vastaan kokonaisvaltaisesti eikä vain aseiden avulla. Marcenadoa voikin hyvin pitää epäsymmetrisen sodankäynnin ja niin sanottujen ”uusien sotien” varhaisena tieteellistäjänä.