"Tiedän myös,
etteivät pölkkypäät tai idiootit viihdytä itseään lukemalla näitä
muistelmia."
Tällaista oivaltavaa lukija-analyysia
tarjosi Philippe de Commynes (1447–1511), jonka muistelmat ovat
1300-luvulla eläneen Jean Froissartin (1333–1405) kronikan ohella yksi
tärkeimmistä keskiajan narratiivisista lähteistä. Flanderin kreivikunnassa
syntynyt voudin poika teki vaihderikkaan virkamiesuran ensin Burgundin herttua Kaarle
Rohkean ja sittemmin Ranskan kuningas Ludvig XI:n neuvonantajana. Menestyksekäs
virkaura katkesi Ludvig XI:n kuoleman jälkeen vuonna 1487, jolloin Commynes
vangittiin syytettynä salaliitosta uutta kruununperijää Kaarle VIII:tä
vastaan. Vuonna 1489 Commynes vapautettiin vankityrmästä ja asetettiin
kotiarestiin Dreux’n läänityksilleen, missä Commynes ryhtyi kirjoittamaan
poliittisia muistelmiaan Ludvig XI:n aikakaudelta. Hätkähdyttävän
tarkkasilmäisiä ja jopa kyynisiä muistelmia on myöhemmin suitsutettu
poliittisen realismin virstapylväänä ja Commynesiä itseään on kuvattu
kirjallisuustieteessä ”ensimmäisenä antiikin aikojen jälkeisenä kriittisenä ja
filosofisena historioitsijana.” Tässä mielessä Commynes selvästi rinnastuu
antiikin Kreikan Thukydideksen ja roomalaisen Tacituksen kanssa.
Commynesin muistelmat
eivät ole niinkään suorasukaista historiankerrontaa (missä mielessä ne eroavat
vahvasti Froissartin kronikasta), vaan enemmänkin historian kaapuun puettua
valtiotieteellistä pohdintaa. Tässä mielessä muistelmat ovat varhainen esimerkki
ns. ruhtinaan peili -kirjallisuudesta, joka puhkesi kukkaansa seuraavalla
vuosisadalla ja jonka genren tunnetuin edustaja on firenzeläinen Niccolò
Machiavelli. Commynesin valtiotieteellinen punainen
lanka on hallitsijan suhde palvelijoihinsa – neuvonantajiin, lääninherroihin ja
sotilaisiin. Neuvonantajien kanssa hallitsijan oli kyettävä pitämään sekä
etäisyyttä että läheisyyttä. Viisas ruhtinas ei koskaan tehnyt suuria päätöksiä
kuulematta ensin asiantuntijoiden mielipiteitä, Commynes painotti toistuvasti. Hallitsemisen
arkista rutiinia ei silti saanut kokonaan ulkoistaa neuvonantajille ja
virkamiehille, joiden lojaliteetista ei koskaan ollut täyttä varmuutta ja
joilla saattoi olla taipumus ajaa hallitsijan auktoriteetilla omia yksityisiä
intressejään. Commynes kirjoitti kokemusasiantuntijana, sillä vuonna 1472 hän
itse hylkäsi työnantajansa Kaarle Rohkean ja loikkasi tämän vihollisen Ludvig
XI:n puolelle. Vasalleille piti osoittaa heidän oikea paikkansa hierarkiassa
ruhtinaan alapuolella, mutta heitä tuli silti kohdella kunnioittavasti ja
sovinnollisesti. Keskiajan Euroopassa, missä lääninherrojen valta perustui
territorioiden ohella myös toimivaltoihin ja dynastisiin siteisiin, ruhtinaan
piti harjoittaa hienovaraista hajota ja hallitse -politiikkaa liian
voimakkaiden kilpailevien valtakeskittymisen muodostumisen ehkäisemiseksi.
Eräs Ludvig XI:n
valtakauden rakenteellisesti merkittävä ilmiö oli alkeellisten vakinaisten
asevoimien muodostuminen läntiseen Eurooppaan. Tässä kehityksessä oli
edelläkävijänä toiminut Ludvigin isä Kaarle VII, joka tunnetusti perusti
vakinaisessa palveluksessa olleita ”säännösteltyjä komppanioita” (ransk. compagnies
d’ordonnance). Näiden komppanioiden lisäksi Ludvig XI
värväsi kruunun palvelukseen tuhansia sveitsiläisiä palkkasotureita, mistä
kaikista sotilasmenoista muodostui melkoinen verotaakka tavalliselle kansalle,
joka sai kattaa ne Kaarle VII:n lanseeraamilla talo- ja suolaveroilla. Commynes
ei ollut asevoimien institutionaalisen muotoutumisen yhteydessä mikään
modernismin airut, vaan suhtautui kehitykseen päinvastoin kriittisesti.
Vakinaiset asevoimat olivat Commynesille ”julma ja pitkään vuotava haava”, joka
muodosti yhteiskunnalle aivan kohtuuttoman raskaan taakan.
Commynesin muistelmat
valottavat paljon myöhäiskeskiajan sodankäyntiä. Vakinaisten komppanioiden
ohella sodankäyntiin vaikutti verrattain tuore innovaatio, ruutiase. Jalkaväen
joukossa käsiaseiden eli bombardien käyttäjät eivät vielä tehneet suurtakaan
vaikutusta ampumataisteluun, josta vastasivat edelleen kaari- ja
jalkajousimiehet. Tykki oli kuitenkin jo muodostumassa piiritystaistelun
kuninkaaksi, ja sillä oli tuhovoimansa lisäksi myös suuri vaikutus sotilaiden
käyttäytymiseen; Commynes kuvasi hätkähdyttävästi Ludvig XI:tä vastaan
suunnatun ”yhteisen hyvän sodan” (ransk. La guerre du Bien public) yhteydessä,
kuinka sotilaat kaivoivat majoituspaikkoina käyttämissään kylissä juoksuhautoja
päästäkseen tarvittaessa suojaan vihollisen tykinkuulilta. Kuulien voima oli jo
tuolloin suuri: Commynes kertoi, kuinka Ludvigin armeijan tykinkuula meni
burgundilaisten ritarien majapaikkanaan käyttämän talon lävitse ja surmasi
portaissa kulkeneen herttua Kaarle Rohkean palvelijan.
Valtiotieteilijänä
Commynes vertaa hyvin tietoisesti toisiinsa Ranskan kuningas Ludvigia ja
Burgundin herttua Kaarle Rohkeaa. Ludvig XI on Commynesin kuvauksessa
varovainen, järjestelmällinen ja maltillinen ruhtinas, joka yrittää mahdollisuuksien
mukaan välttää sotilaallisia yhteenottoja. Kun Englannin York-kuningas Edvard
IV ilmaantuu Ranskaan massiivisen armeijan kanssa ja näyttää käynnistävän
uudelleen satavuotisen sodan (1337–1453), Ludvig XI hankkiutuu hänestä ja hänen
sotilaistaan eroon lahjuksilla. Vastaavasti ryhtyessään valtaamaan pala palalta
Burgundin herttuakuntaa Kaarle Rohkean kuoleman jälkeen vuonna 1477, Ludvig XI
pyrkii voittamaan linnojen ja kaupunkien varuskunnat puolelleen rahoilla ja
muilla palkinnoilla taistelutoimien sijasta. Päätöksiään harkitsevaisesti
punninnut ja neuvonantajien näkemyksiä kuunnellut Ludvig XI ei kuitenkaan
tehnyt mitään kompromisseja oman arvovaltansa suhteen. Viimeisenä elinvuotenaan
kuningas sai aivohalvauksen ja yritti hypätä ulos ikkunasta, minkä teon hänen
hoviherransa estivät tarraamalla kuninkaasta kiinni ja pakottamalla hänet
takaisin sänkyyn. Toivuttuaan jonkin verran episodista Ludvig XI palkitsi
pelastajansa karkottamalla heidät pois hovista. Commynesin mukaan hoviherrat
olivat hyvää tarkoittavalla teollaan ylittäneet sakraalin arvovallan rajat
tavalla, jota Ludvig XI ei voinut kuninkaana hyväksyä, vaikka kyseessä oli
hänen oman henkensä pelastaminen.
Käänteisesti Burgundin
herttua Kaarle Rohkea oli rämäpää (mitä hänen epiteettinsäkin täsmällisesti
ottaen tarkoittaa), jolla ei ollut tapana alistaa päätöksiään muiden
konsultaatioille; silloin harvoin, kun Kaarle noudatti muiden neuvoja, neuvot
olisi huonoudessaan kannattanut jättää huomioimatta, Commynes arvioi.
Itsepäisen, ylimielisen ja itsekeskeisen herttuan psyyke ei vastaavasti
kestänyt epäonnistumisia. Kun herttua kärsi Grandsonin
taistelussa tappion Sveitsin valaliittolaisia vastaan vuonna 1476, hän ei
koskaan toipunut kokemastaan nöyryytyksestä, vaan vajosi synkkään masennukseen
ja eristäytyi yhä enemmän alamaisistaan ja liittolaisistaan.
Commynesin muistelmat
ovat nykylukijalle haasteellisia siksi, että niissä kuvataan poliittista
ympäristöä, jossa erilaiset toimivallat ja vasallisuhteet ovat merkityksellisempiä
kuin jonkin rajatun alueen hallinta. Jo Ranskan kuningaskunta itsessään oli
epäyhtenäinen toimivaltojen ja lojaliteettien kokoelma. Bretagnen herttuakunta
oli niin omapäinen ja partikulaarinen, että se oli käytännössä oma Ranskan
kruunusta erillinen ruhtinaskuntansa. Normandiassa valtaa pitivät edelleen monin
paikoin englantilaiset, ja etelässä Ranskan ja Kastilia-Aragonian
kuningaskunnan välejä hiersi se, että Aragonian kuningas oli aiemmin pantannut Roussillonin
herttuakunnan Ranskan kuninkaalle, joka oli siten Kastilia-Aragonian vasalli ja
oikeutettu sekaantumaan Espanjan sisäisiin asioihin. Kuninkaiden keskinäiset
suhteet saattoi aina nähdä muulla tapaa kuin ehdottoman yksiselitteisesti. Kun
Ludvig XI lahjoi Englannin Edvard IV:n vuosittaisella maksusuorituksella,
kyseessä oli Ludvigin näkökulmasta ”eläke”, joka teki Edvardista Ranskan
kuninkaan elätin, kun taas Englannissa raha nähtiin ”tribuuttina”, jossa
Ranskan kuningas tunnustautui Englannin kruunun veronmaksajaksi. Sekä Ranskassa
että Englannissa haluttiin kuitenkin pitää järjestelystä kiinni, sillä
Englannin kuningas tykkäsi rahasta, kun taas Ranskan kuningas halusi englantilaisten
sotajoukkojen pysyvän omalla puolellaan Kanaalia.
Monimutkaisin
toimivaltojen, suvereniteettien ja vasallisuhteiden mosaiikki oli Burgundin
herttuakunta, jonka tuhatvuotinen
historia on tutustumisen arvoinen aihepiiri. Burgundi oli samaan aikaan
sekä Ranskan kruunun että Pyhän saksalaisroomalaisen keisarin vasalli, mutta ei
yhteismitallisesti eikä missään johdonmukaisissa kapasiteeteissa. Osa Burgundin
tilkkutäkin kaltaisista läänityksistä kuului Ranskan kuninkaan tuomiovaltaan ja
osa keisarikuntaan. Läänitys, joka oli nimellisesti Ranskan kuninkaan vasalli,
saattoi kerätä verotuloja ja maavuokria alueilta, jotka kuuluivat Burgundiin sen
osana keisarikuntaa. Kun Kaarle Rohkea perusti Malinesiin maapäivien virkaa
ajaneen ranskalaismallisen parlamentin vuonna 1471, hän nimenomaisesti kielsi Malinesin
parlamenttia esittämästä vetoomuksia Pariisin kaikkein arvovaltaisimpaan
parlamenttiin, sillä hän halusi alleviivata Burgundin toimivaltojen
erillisyyttä Ranskasta. Institutionaalisesti parlamentin perustaminen kuitenkin
tarkoitti Burgundin nivoutumista Ranskan eikä keisarikunnan
hallintorakenteisiin.
Aivan oma lukunsa olivat
Flanderin ja Sommen kaupungit, joiden konfliktit Kaarle Rohkean ja toistensakin
kanssa toistuvat Commynesin muistelmien sivuilla. Nykyään me ymmärrämme
porvarit hyvätapaisina yrittäjinä ja työmyyrinä, joiden elämäntapaa leimaavat
maltillisuus, rauhan tavoittelu ja kaikenlaisen radikalismin vieroksuminen. Commynesin
aikakauden porvari oli kuitenkin hampaisiin asti aseistautunut militantti, jonka
vakioratkaisu kunnallispoliittisiin kiistoihin oli päiden katkominen
ja kiistakumppanien hakkaaminen palasiksi. Myöhäiskeskiaika olikin
silmiinpistävästi ajanjakso, jolloin vaurastuneet Euroopan kaupungit
vaikuttivat haastavan perinteiset kuninkaat ja feodaaliruhtinaat paitsi
talouden niin myös sodankäynnin saralla; jalkaväen taktiikoiden kehityksen ja
ruutiaseiden leviämisen seurauksena feodaaliherrojen ritariratsuväellä ei enää
ollutkaan väkivallan monopolia, sillä pääomitetut kaupungit saattoivat
ylläpitää omia miliisijoukkojaan sekä palkata ammattisotilaita kasvavilta
sodankäynnin työmarkkinoilta. Commynesin muistelmat osoittavatkin, kuinka
Burgundin herttua Kaarle Rohkea oli helisemässä itsepäisten, aggressiivisten ja
brutaalien kaupunkien kanssa. Kaarle vastasi usein kovaan kovalla, mistä
hänelle kehittyi sangen julma ja synkkä maine.
Moderneinta Commynesin
ajattelussa on hänen ymmärryksensä instituutioiden, rakenteiden ja
taloudellisten resurssien historiallisesta painavuudesta, vaikkakin keskiajan
ajattelijana Commynes toki asettaa Jumalan historian ohjausratin taakse. Historiantutkijan
näkökulmasta silmiinpistävintä on Commynesin ajoittainen eksyminen
kontrafaktuaalisen historianpohdinnan äärelle. Esimerkiksi kuvatessaan Kaarle
Rohkean kuoleman jälkeistä sekasortoa, Commynes on täysin vankkumaton
väitteessään, että jos Ludvig XI olisi vain junaillut poikansa tai minkä
tahansa ranskalaisen ruhtinaan Kaarlen tyttären Marian aviomieheksi sen
sijaan, että hän sekaantui Burgundin kaoottiseen sisäpolitiikkaan lahjuksin ja
asevoimin, monet pitkittyneet sodat ja eurooppalaiset konfliktit olisi myöhemmin
vältetty. Tässä absoluuttisessa varmuudessaan historian raiteiden reiteistä
Commynes muistuttaa hätkähdyttävän paljon oman aikamme loputtoman viisaita poliitikkoja.
Philippe de Commynes. (1972). Memoirs: The Reign of
Louis XI 1461–83. Lontoo: Penguin. Michael Jones, kääntäjä.