Axel Oxenstiernan kirjeenvaihtoa 1643-1654

Vuodesta 1888 asti julkaistu lähdesarja Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brevväxling (RAOSB) kuuluu skandinaavisen kirjakustantamisen suurimpiin saavutuksiin. Aluksi sarjaa julkaisi vanha ja etabloitunut kustantamo P. A. Norstedt & Söners Förlag, mutta uudella vuosituhannella, vuosikymmeniä jatkuneen tauon jälkeen, kirjasarjan julkaisu siirtyi Kungliga Vitterhets Historie och Antikvitets Akademielle. RAOSB on sisällyttänyt paitsi Axel Oxenstiernan itsensä lähettämää kirjeenvaihtoa vuodesta 1606 alkaen niin myös kanslerin vastaanottamia kirjeitä ulkomaisilta valtiopäämiehiltä, ruotsalaisilta sotilailta, virkamiehiltä ja jopa taalainmaalaisilta mainareilta. Nyt sarja on edennyt viimeiseen osaansa, Oxenstiernan kirjeenvaihtoon vuodesta 1636 vuoteen 1654, jolloin Ruotsin legendaarisin valtiomies viimein siirtyi elävästä elämästä historian kuolemattomuuteen. Helmut Backhausin toimittama julkaisu ilmestyi vuonna 2009 kahdessa osassa, joista jälkimmäinen kattaa vuodet 1643–1654. Tämä ajanjakso avaa tutkimaani Ruotsin ja Tanskan välistä, ns. Torstenssonin sotaa (1643–1645), mistä syystä olen selaillut sarjan viimeistä osaa suurella mielenkiinnolla.

Torstenssonin sota, sen valmistelut ja kulku, hallitsevat Oxenstiernan kirjeenvaihtoa vuoteen 1645 saakka. Yhteydenpidon vaikeus Tukholman valtaneuvoston ja Keski-Euroopassa sotineen armeijan välillä – aihe, jota Peter Englund kuvasi elävästi kirjassaan Suuren sodan vuodet (1994) – nousee vahvasti esille Oxenstiernan kirjeissä. Oxenstierna ja valtaneuvosto lähettivät Määriin marsalkka Lennart Torstenssonille ohjeita etenemisestä kohti Itämeren rannikkoa ja Tanskaa. Strategia pysyi vuoden 1643 aikana samana, mutta valtaneuvosto ehti muuttaa mieltään operaation aikataulusta, mikä aiheutti vuoden loppupuolella sekaannusta ja epätietoisuutta Torstenssonin armeijan todellisista liikkeistä.  Marsalkka Gustaf Hornin lähettämien koodattujen viestien lukemista taas haittasi se, että kanslerin käyttämä koodiavain oli kadoksissa. Sodan valmisteluihin liittyivät myös ohjeet rahoittaja-industrialisti Louis de Geerille laivaston vuokraamiseksi Alankomaista (”vähintään 30, mieluiten 50–60 alusta”) sekä ohjeet Gustaf Hornille hyökkäyksen toteuttamisesta Tanskan hallitsemaa Skoonea vastaan. Sodan aikana Oxenstiernaa työllistivät laivasto-operaatioiden koordinointi Tanskaa vastaan sekä Norjasta materialisoitunut odottamaton uhka Ruotsin pohjoisia provinsseja kohtaan. Kansleri kulutti paljon mustetta järjestääkseen maihinnousuoperaation Tanskan pääsaaria vastaan, mutta tästä hankkeesta ei koskaan tullut mitään tarkoitukseen sopivien laivojen puuttumisen vuoksi. Ainoaksi saaliiksi jäi idässä sijainnut Bornholm, jonka valloitus innoitti Oxenstiernan viittaamaan Itämereen ”meidän ruotsalaisena merenämme.” Muutoin viimeistä sotavuotta 1645 hallitsevat keskustelut pitkiksi venyneistä tanskalais-ruotsalaisista neuvotteluista, jotka lopulta päättyivät Brömsebrossa solmittuun rauhaan.

Ruotsin ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarin väliset rauhanneuvottelut Osnabrückissä synnyttivät valtavat määrät paperia, mutta tässä RAOSB:n viimeisessä osassa Westfalenin rauhaan johtaneet neuvottelut eivät esiinny mitenkään keskeisessä roolissa. Kirjan toimittanut Helmut Backhaus lienee oikeutetusti olettanut, että Westfalenin pitkäpiimäisistä ja koukeroisista rauhanneuvotteluista kiinnostuneet löytävät riittoisasti materiaalia mammuttimaisesta lähdesarjasta Acta Pacis Westphalicae sekä Hugo Grotiuksen julkaistusta kirjeenvaihdosta.

Kolmikymmenvuotisen sodan päättymistä seurannutta ajanjaksoa hallitsivat uudet ulkopoliittiset kriisit, Englannin sisällissota, Ranskan Fronde-levottomuudet sekä Puola-Liettuaa horjuttanut ukrainalaisten kasakoiden kapina. Ruotsilla ei ollut Englannin sisällissodassa niin sanotusti omaa lehmää ojassa, mistä syystä Oxenstierna neuvoi kuningatar Kristiinaa suhtautumaan Kaarle I:n ja parlamentin väliseen konfliktiin maltillisin mielin (”godh humor”). Kun Englannin ja Alankomaiden välille puhkesi ensimmäinen merisota vuonna 1652, Oxenstierna oli aiheellisesti huolestunut sodan mahdollisesta eskalaatiosta Itämerta ja Pohjanmerta erottavalle Öresundin salmelle. Ranskaa riepotellut Fronde-kapina kirvoitti ikääntyvästä kanslerista samana vuonna lakonisen huomautuksen: ”Ranska on yhä tavanomaisessa sekasorron tilassaan.” Puola-Liettuan tilannetta Oxenstierna seurasi heti väkivaltaisuuksien puhjettua vuonna 1648. Hän raportoi Puolan tilanteen kehityksestä – Khmelnitskin liittolaisuudesta Moskovan kanssa ja Puolan parlamentin Sejmin päättämättömyydestä – säännöllisesti Zweibrückenin pfalzkreivi Kaarle Kustaalle, jonka sodanjanoisiin aivoihin jokainen kirjain arvatenkin korventui hehkuvan polttomerkin tavoin.

Kokoelman mielenkiintoisimpiin lähteisiin lukeutuvat ne, jotka koskettavat Nya Sverigen siirtokuntaa nykyisessä Delawaren osavaltiossa.  Siirtokunnan varustamisen ja ylläpidon kustannukset tuli periaatteessa osoittaa tarkoitusta varten perustetulle kauppakomppanialle, mutta Oxenstierna teki poikkeuksen siirtokunnan kuvernööri Johan Printzen tilaamien ampumatarvikkeiden suhteen ja siirsi ne maksettaviksi ex publico, eli valtion kassasta. Heinäkuussa 1647 Oxenstierna kirjoitti kuningatar Kristiinalle ja painotti siirtokuntahankkeen merkityksellisyyttä Ruotsin suurvalta-aseman kannalta. Oli tärkeätä asuttaa siirtokuntaa lisääntymisikäisellä väestöllä, Oxenstierna painotti. Jos mukaan eksyi lain kättä tai sotapalvelusta pakoilevia, ei vahinko ollut hankkeen kokonaismerkityksen kannalta suuri. Vuonna 1649 Oxenstierna kirjoitti yksityiskohtaisen ohjeistuksen siirtokunnan olojen järjestämisestä. Oxenstierna piti elintärkeänä, että siirtokunta oli kykeneväinen sekä puolustamaan itseään että elättämään itsensä. Näitä tarkoituksia varten siirtokunta tuli aseistaa, linnoittaa ja asuttaa työ- ja lisääntymiskykyisellä väestöllä. Kansleri ymmärsi, että pikkuruinen siirtokunta valtameren takaisella mantereella oli haavoittuvassa asemassa, mistä syystä hän kannusti siirtokuntalaisia säilyttämään rauhanomaiset välit alankomaalaisiin, englantilaisiin ja ”villiin väkeen” eli Amerikan alkuperäisväestöön. Sisäistä järjestyksenpitoa varten siirtokuntaan tuli juurruttaa ruotsalainen laki ja oikeuskäytäntö, Augsburgin tunnustuksen mukainen luterilainen usko sekä toimiva lainvalvonta.

Axel Oxenstiernan myöhempi kirjeenvaihto avaa vain muutamia ikkunoita kanslerin sisäiseen elämään. Kun Kajaanin kreivi Per Brahen vanhin tytär Elsa kuoli vuonna 1653, pitkäaikaisen puolisonsa Anna Bååtin muutamaa vuotta aiemmin menettänyt Oxenstierna kirjoitti poliittiselle vastustajalleen surunvalittelukirjeen, joka ei jätä lukijaa kylmäksi yli kolmea vuosisataa myöhemmin.  Kirjeenvaihdosta paljastuu myös, kuinka tukalaan asemaan Oxenstiernan asetti kuningattaren entisen suosikin Magnus De la Gardien äkillinen epäsuosio hovissa vuoden 1653 lopulla. Oxenstierna ilmaisi sympatiansa De la Gardieta kohtaan mutta kieltäytyi antamasta tälle mitään neuvoja sillä perusteella, ettei hän tuntenut tilannetta tarpeeksi hyvin. Kirjeessään kuningattarelle Oxenstierna pidättäytyi ottamasta kantaa Kristiinan ja De la Gardien välirikkoon; hän tyytyi vain pyytämään kuningatarta osoittamaan armollisuutta De la Gardieta kohtaan. Muutoin Oxenstierna piiloutui varsin poikkeuksellisesti Kaarle Kustaan selän taakse ja sitoutui seuraamaan pfalzkreivin linjaa ”pitkittyneessä” ja ”väärinkäsityksen synnyttämässä” hoviriidassa. Lopuksi kirjeet luovat kuvaa Oxenstiernasta isällisenä kartanonherrana. Oxenstierna ei suhtautunut välinpitämättömästi torppariensa asioihin. Mikäli Oxenstierna katsoi, että hänen alustalaisiaan oli tarpeettomasti verotettu tai perusteettomasti kirjoitettu sotaväen rulliin, oli pitäjien viranomaisille luvassa raskain sanoin kirjoitettu myllykirje. On vaikea suhtautua tiedemiesmäisellä tunteettomuudella Oxenstiernan toukokuussa 1650 Enköpingin kaupunginraadille kirjoittamaan kirjeeseen, jossa kansleri pyytää raatia päästämään iäkkään, työkyvyttömän ja perheensä heitteille jättämän talonpoikaisnaisen Enköpingin hospitaalin hoiviin. Kansleri lupautui maksamaan itsekin osan hädänalaiseen tilaan joutuneen entisen alustalaisensa elinkustannuksista.

Kirjeenvaihdosta löytyy sieltä täältä viitteitä ikääntyvän kanslerin terveydentilasta. Tammikuussa 1649 Oxenstierna kertoo Per Brahelle kärsineensä aivohalvauksesta, joka aiemmin esti häntä edes tarttumasta kynään. Viimeisinä elinvuosinaan Oxenstierna viittaa heikkenevään näkökykyyn ja yleiseen ”vanhuuden raihnauteen”, jotka estävät häntä harjoittamasta kirjeenvaihtoa entiseen tahtiin.

Kokoelman viimeisessä kirjeessä heinäkuulta 1654 Oxenstierna pyytää vouti Obbe Jönssonilta verohelpotusta raihnaiseksi käyneelle alustalaiselleen ja tämän vaimolle. Axel Oxenstierna kuoli 28. elokuuta 1654.

Julkaistu blogissa Scripturae 21.4.2014.

Marttyyreita ja murhamiehiä

Stuart Carrollin kirja Martyrs and Murderers (2009) käsittelee eurooppalaisen historian tärkeätä aihetta, Guisen ruhtinassukua. Carrollin tarkoituksena on ollut tehdä maltillisesti revisionistista tulkintaa Ranskan historian pahamaineisimmasta suvusta, mutta silti ilman mitään uhoamista ”myyttien murtamisesta”. Kirjan aihepiiri on mitä kiistanalaisin ja ranskalaisten parissa yhäkin ristiriitaisia tunteita aiheuttava. Guisejen sekaantuminen Wassyn ja Pärttylin yön joukkomurhiin vuosina 1562 ja 1572 ovat langettaneet pysyvän varjon suvun päälle; toisaalta suvun kolmen johtavan jäsenen, herttua François’n sekä hänen poikiensa herttua Henrin ja kardinaali Louisin murhat vuosina 1563 ja 1588 ovat kruunanneet Guiset myös marttyyrien sädekehällä. Carrollin kirja valottaa näitä myyttejä uudella tavalla ja tuo esille nyansseja ja vivahteita Guisen suvun suuressa legendassa.

Jo pelkkä Guisen nimi on harhaanjohtava: Guisen ensimmäinen herttua oli Lothringenin herttua René II:n toiseksi vanhin poika Claude (1496–1550), jonka hänen isänsä lähetti Ranskaan perimään Lothringenin suvun siellä sijaitsevat perintömaat. Eräs näistä perintömaista oli Guisen kreivikunta. Saavuttuaan Pariisiin vuonna 1509 vain yhdeksänvuotias Claude otti itselleen ranskalaisen tittelin Guisen kreivi. Mitään Guisen sukua ei siis varsinaisesti ollut olemassakaan, vaan Guiseiksi itseään kutsuvat ruhtinaat olivat todellisuudessa Lothringeneita. Guiset eivät koskaan edes yrittäneet peitellä juuriaan, päinvastoin. Guisen vaakunaa koristivat samat kolme lentävää kotkaa kuin Lothringeninkin tunnusta, minkä lisäksi siitä löytyi vielä Lothringenin ikoninen ristitunnus. Pariisin hovissa Guiset eivät suinkaan peitelleet sitäkään tosiasiaa, että toisin kuin kapetingeista polveutunut Valois’n kuningashuone, Guisejen suonissa virtasi itsensä Kaarle Suuren verta. Jumalallista lisäloistoa Guisejen ympärille loi se seikka, että Lothringenit olivat perineet Anjoun kuningassuvulta Jerusalemin kuninkaan tittelin. Myös pelkkä ulkonäkö erotti Guiset Ranskan muista suursuvuista: toisin kuin lyhyenlännät, tummahipiäiset ja kömpelöt Valois’t ja Bourbonit, saksalaissukuiset Guiset olivat pitkiä, vaaleita ja kauniita katsella. Guiset eivät koskaan ajautuneet kauas lothringenilaisesta alkukodistaan: vaikka Guisen herttuakunta sijaitsi pohjoisessa lähellä Flanderin vastaista rajaa, suvun todellinen pääkallopaikka, Joinvillen ruhtinaskunta, oli aivan Lothringenin herttuakunnan keisarillisten ja ranskalaisten läänitysten kainalossa.

Guisen suvun merkittävimmät suurmiehet olivat Clauden pojat herttua François ja Lorrainen (kuten Lothringenia nimitetään ranskaksi) kardinaali Charles. Isänsä esimerkkiä noudattaen François ja Charles jatkoivat Guisen suvun hitsaamista yhteen tiiviiksi klaaniksi. Suvun pääoman suojelemiseksi Guiset karttoivat naispuolisten jäsenten naittamista, sillä naimakauppojen yhteydessä morsiamen suku joutui maksamaan myötäjäisiä, mikä 1500-luvun Ranskassa saattoi tarkoittaa päätähuimaavia summia rahaa. Sen sijaan Guiset pyrkivät mahdollisuuksien mukaan saattelemaan naispuoliset sukulaiset luostarilaitoksen siipien suojiin. Kirkko tarjosi ratkaisun myös uuden ajan Euroopan aatelissukuja vaivanneelle ”nuorempien poikien ongelmalle.” Sen sijaan, että Guiset olisivat lohkoneet läänityksistään palasia tyydyttääkseen nuorempien miespuolisten perillisten maanälkää, ohjasivat he nuorempia poikia kirkolliselle uralle. Hengenmiehinä suvun nuoremmat vesat hallinnoivat kirkollisia läänityksiä ja ohjailivat niiltä kerättäviä tuloja Guise–klaanin kollektiivisen edun mukaisesti. Jos rahaa tuli monilta maallisilta ja kirkollisilta läänityksiltä, kului sitä myös kiivaasti. Pysyttäytyminen aristokraattisen hierarkian ylimmällä puolalla vaati näyttävää elintasoa ja vapaamielistä kulutusta, minkä lisäksi Guisejen varoja nielivät Ranskan ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan käydyt sodat, joissa sodankäyntiä monopolisoivien aatelissukujen oletettiin itse kantavan suuren osan sodankäynnin kuluista.

Guisejen sekaantuminen Pärttylin yön hurmeisiin tapahtumiin on tosiasia, jota Carroll ei edes yritä kiistää. Tapahtumassa oli silti nyansseja, joita ei olisi syytä unohtaa. Ensinnäkin poliittisista murhista oli tullut osa ranskalaisen uskonkamppailun arkipäivää viimeistään sen jälkeen, kun protestanttiset pyssymiehet surmasivat herttua François’n vuonna 1563. Guiseilla oli syytä kantaa kaunaa protestanttien johtajina esiintyville amiraali Colignylle ja hänen veljelleen, mutta he eivät silti toimineet minään Pärttylin yön pääarkkitehteina. Päätös protestanttisen johdon eliminoimisesta tehtiin Valois’n kuningashuoneen sisällä, ja sen takana oli pelko Ranskan ajautumisesta osaksi Alankomaiden kapinaa sen jälkeen, kun Coligny oli luvannut Ranskan protestanttien sotilaallisen tuen itsemääräämisoikeutensa ja uskonvapauksiensa puolesta kamppaileville alankomaalaisille. Guiset olisivat mieluiten pidättäytyneet vain protestanttien poliittisen johdon eliminoinnissa; teurastus lähti kuitenkin hanskasta, kun yleistä järjestyksenpitoa varten kootut pariisilaismiliisit ryhtyivät perustamaan omia kuolemanpartioitaan. Pahimpana hurmanhenkenä esiintyi kuningas Kaarle IX:n veli, Anjoun herttua ja tuleva kuningas Henrik III, joka näki Pärttylin yön tapahtumat toismaailmallisena ihmeenä ja Jumalan tahdon ilmentymänä.

Kaikkein tiiviimmin Guiset yhdistetään Pärttylin yön jälkilöylyissä synnytettyyn katoliseen liigaan. Uskonnosta voimansa ammentanut katolinen liiga oli vallankumouksellinen liike, jolle Carroll löytää myöhemmän analogian vuoden 1979 Iranista. Liigalaiset haaveilivat myyttisestä menneisyydestä, jolloin ensimmäiset frankkikuninkaat olivat taanneet säädyille niiden vapaudet ja erioikeudet. Kuninkaan tehtäväksi jäi suojella katolista puhdasoppisuutta ja säätyjen vapauksia valtiopäivien (états généraux) ohjauksessa. Toisin sanoen he havittelivat jonkinlaista perustuslaillista teokratiaa, kenties jopa vaalikuninkuutta, jossa kruunu ei olisi periytynyt vaan sen kantaja olisi valittu valtiopäivien vaaleilla. Liigalaisten poliittinen visio ei kuitenkaan ollut ikiaikainen vaan uusi: se oli lainattu liigalaisten protestanttisilta vastustajilta, jotka olivat esittäneet suvereenin vallan jakamista kuninkaan ja kansan kesken. Liigalaisten vastavoimana oli uusi kuningas Henrik III, joka ajoi kuninkaanvallan kasvattamista ja siihen liittyvää, monarkin oman valtamonopolin kannalta hyvin pragmaattista protestantismin sietämistä.

Katolisen liigan johtohahmoksi nousi Guisen herttua Henri, joka oli joutunut todistamaan sukunsa etääntymistä kuninkaallisesta hovista ja vallankäytön ytimestä. Herttua François’n aikana Guiset olivat joutuneet taistelemaan paikastaan hovin sisäisessä hierarkiassa Montmorencyn mahtavaa ruhtinasta vastaan; Henrin herttuakautena Montmorencyn tilalle kuninkaan ja Guisejen väliin oli ilmaantunut kokonainen lauma kuninkaallisia suosikkeja, joita nimitettiin heidän elostelevaisen ja impulsiivisen käytöksensä vuoksi mignoneiksi. Guisejen kannalta katolinen liiga näyttäytyi oivalta välineeltä palauttaa heidän sukunsa takaisin kuninkaan lähipiiriin ja hovihierarkian ylimmälle puolalle. Guisejen johtajuus katolisessa oppositiossa on perinteisesti nähty todisteena heidän pyrkimyksestään nousta itse kuninkaalliselle valtaistuimelle. Carroll kuitenkin torjuu tämän näkemyksen; hänen mukaansa Guiset eivät halunneet hallita kuninkaina vaan kuninkaiden nimissä. Uudet poliittiset teoriat jaetusta suvereenista vallasta ja tyrannimaisen monarkin syrjäyttämisen (ja jopa murhaamisen) oikeutuksesta olivat patavanhoillisille Guiseille jo liian vallankumouksellisia. 

Protestanttien ja katolilaisten välistä uskonsotaa seurasi katolinen sisällissota liigan ja monarkian välillä. Kuninkaan ja katolisen liigan välinen kamppailu kulminoitui toukokuussa 1588. Tuolloin itseään Kuudeksitoista nimittänyt liigan hallituselin täytti Pariisin kadut omilla asejoukkioillaan, jotka löivät hajalle kuninkaalle uskolliset sveitsiläiskaartit ja piirittivät Louvren kuninkaanlinnan. Tapaus oli kuninkaan kannalta äärimmäisen nöyryyttävä: Henrik III oli joutunut anelemaan Guisen herttualta, että tämä käyttäisi vaikutusvaltaansa liigalaisten parissa ja hillitsisi niskan päälle päässeitä kapinallisia. Lopulta kuninkaalle selvisi, että Guise oli itse mukana liigalaisten masinoimassa kansannousussa ja oli jo kerskaillut saavuttaneensa kuninkaasta sellaisen voiton, ”että se muistettaisiin ikuisesti.” Kuninkaalle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin paeta omasta pääkaupungistaan.

Henrik III ja Guisen herttua tekivät väkinäisen sovun syksyllä 1588, jolloin Navarran kuningas Henrikin johtamien protestanttikapinallisten sotilaallinen menestys pakotti liigalaiset ja monarkin etsimään yhteistä säveltä. Tuolloin agendalla olivat päällimmäisenä Blois’hin koolle kutsutut valtiopäivät, joiden tarkoituksena oli setviä valtakunnan katastrofaalisen huonoa taloustilannetta – valtionvelka oli noussut 101 miljoonasta livrestä vuonna 1576 133 miljoonaan vuonna 1588, ja kruunu joutui käyttämään jopa kolmanneksen tuloistaan massiivisen velan korkoihin ja lyhennyksiin. Pariisia hallinneen Kuudentoista hallituksen dominoimat valtiopäivät ajoivat läpi päätöksen, ettei kruunua voitaisi luovuttaa kerettiläiselle, mikä tarkoitti Henrik III:n itsensä valitsemaa kruununperillistä, lankoaan Navarran kuningas Henrikiä. Tällainen laki horjutti ranskalaisen monarkian perustuksia, sillä se kyseenalaisti muinaisen Lex Salican, joka varmisti vanhimman miespuolisen perillisen kruununperimyksen. Liigan tukijalka valtiopäivillä, porvariston muodostama kolmas sääty, puolestaan torjui uudet verot ja näki murheellisen finanssitilanteen oireena kruunun epäpätevästä ja epärehellisestä taloudenpidosta. Lääkkeeksi talouskriisiin kolmas sääty ehdotti erillistä oikeuskamaria, joka valvoisi kruunun talousasioita. Henrik III ymmärsi, että hänen kuninkaallista valta-asemaansa uhkasi perustuslaillinen vallankumous. Ainoalta ulospääsykeinolta perustuslaillisesta umpikujasta näyttäytyi kuninkaallinen vastavallankumous, mikä puolestaan tarkoitti Guisen herttuan raivaamista pois tieltä. Joulukuun 23. päivä kuningas kutsui Guisen herttuan audienssiin kuninkaan omaan huoneistoon Blois’n linnassa, ainoaan paikkaan, jonne herttua ei voinut tulla aseistettuna tai henkivartijoittensa saattamana. Astuttuaan sisälle kuninkaan makuuhuoneeseen Guise joutui kuninkaan miesten piirittämäksi. Hänet surmattiin lukuisilla tikarinpistoilla, minkä jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin tuhkaksi alakerran salissa. Muutamaa päivää myöhemmin Guisen kardinaali Louis jakoi veljensä synkän kohtalon.

Sivujuonteena Guisen suvun legendassa kulkee Skotlannin kuningatar Maria Stuartin kohtalo. Maria Stuart oli herttua François’n ja kardinaali Charlesin sisarentytär. Skotlannin lapsikuningatar Maria Stuartin avioliitto Ranskan kruununprinssi Fransin kanssa oli Guisejen lempiprojekti, jonka tyssääminen nuoren kuningas Frans II:n kuolemaan vuonna 1560 oli herttualle ja hänen veljelleen suuri takaisku. 1580-luvulla alussa Guiset puuhailivat englantilaisten ja skotlantilaisten emigranttien kanssa Britannian valtausta ja Maria Stuartin korottamista Englannin valtaistuimelle. Hankkeen myötä Guiset liittoutuivat entisten perivihollistensa Habsburgien kanssa. Ranskan ajautuessa syvemmälle sisäisten ristiriitojen kurimukseen vastuu mahtipontisesta invaasiohankkeesta siirtyi yksin Espanjan Habsburgeille, jotka lähettivät epäonnisen armadansa matkaan elokuussa 1588. Tuolloin Maria Stuart oli jo menettänyt kruununsa ja päänsä, ja Guisejenkin tiimalasista oli hiekka käymässä vähiin.

Carroll kirjoittaa häpeämättömästi poliittista ja diplomaattista historiaa ruhtinaiden, piispojen ja kuninkaiden perspektiivistä. Toisin kuin Suomessa, missä poliittinen historia käsitetään vain ja ainoastaan itsenäisen Suomen poliittisena historiana, anglosaksisessa maailmassa se ulotetaan yhäkin koskemaan vanhempia aikoja ja vieraita maita. Carroll ei myöskään noudata sitä Suomessa vakiintunutta maan tapaa, että uuden ajan ja keskiajan historiankirjoituksen tulee aina sisältää jokin tietty kiintiö ”tavallisen kansan” ja ”arkielämän” historiaa. Suomessa arkihistorian perään mankuvat sunnuntaimarxilaiset eivät osaa hyväksyä ajatusta siitä, että tutkijalla olisi vapaus valita itse aihepiirinsä ja tutkimuksellinen lähestymistapansa. Britanniassa ei onneksi ole vielä lähdetty tällaiselle historiantutkimuksen sääntelyn tielle. Carroll osoittaa hyvin, kuinka poliittinen ja diplomaattinen historia kykenee yhäkin luomaan uutta ymmärrystä yhteisestä eurooppalaisesta historiastamme.

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Vapaavuorossa 4.9.2014.

Kustaa Aadolfin Suomi

Historiankirjoitus oli 1800-luvun jälkipuoliskon saksalaisessa kansallisvaltiossa vakava asia. Modernin historiatieteen oppi-isä Leopold von Ranke oli saanut historiantutkimuksessa aikaiseksi suoranaisen vallankumouksen sukeltamalla arkistojen saloihin ja tutustuttamalla historian opiskelijat lähdekritiikin järjestelmälliseen soveltamiseen. Historia ei enää ollut moraalisten esimerkkien opiskelua tai salonkien raukeaa ajanvietettä vaan primäärilähteisiin perustuvaa, empiiristä ja kylmää tiedettä. Arkistot ympäri Euroopan avasivat ovensa tutkijoille, joiden suurin mielenkiinto kohdistui diplomatian, sodan ja politiikan tekijöihin, toisin sanoen oman aikakautemme postmodernististen koulukuntien helposti ohittamiin ”kuolleisiin valkoisiin miehiin.” 

Vuonna 1869, kaksi vuotta ennen yhdistyneen saksalaisen keisarikunnan syntyä, Hallen yliopiston historian professori Gustav Droysen julkaisi kaksiosaisen teoksen eräästä Euroopan historian kuuluisimmasta kuolleesta valkoisesta miehestä, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfista. Ruotsalaiset historioitsijat, heistä tunnetuimpana Abraham Cronholm, olivat jo kirjoittaneet kokonaisia kirjasarjoja maineikkaasta soturikuninkaastaan, mutta heidän näkökulmansa oli ollut ruotsalais-kansallisen nurkkakuntaisuuden värittämää. Ultranationalistinen Gustav Droysen ymmärsi hyvin tällaisen isänmaallisen katsantokannan ja antoi sille jopa täyden siunauksensa. Droysen ei kuitenkaan ollut ruotsalainen vaan saksalainen, jota yhtäällä askarruttivat kysymykset verellä ja raudalla yhdistetyn saksalaisen kansallisvaltion paikasta eurooppalaisessa valtiojärjestelmässä sekä toisaalla elähdyttivät toiveet yhdistyneen Saksan mahdollisesta asemasta globaalina suurvaltana. Tässä hengessä Droysen käänsi selkänsä Kustaa Aadolfin perimälle alikehittyneelle ja takapajuiselle valtakunnalle ja maalasi sen sijaan Kustaa Aadolfin muotokuvan eurooppalaisen valtapolitiikan raameihin. Vastaavasti Droysen myös hylkäsi Friedrich von Schilleriltä periytyneen ajatuksen protestanttisesta uskonsoturista ja selitti Kustaa Aadolfin motivaatiot reaalipoliittisiksi. Kärjistäen voisi sanoa, että Gustav Droysenin kynästä Kustaa Aadolf ja hänen valtakunnankanslerinsa Axel Oxenstierna muuttuivat oman aikansa Vilhelm I:ksi ja Otto von Bismarckiksi.

Tuoreessa kirjassaan Pohjolan leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632 Mirkka Lappalainen kääntää tämän droysenilaisen perinteen ylösalaisin. Lappalaisen kirja keskittyy Kustaa Aadolfin yleiseurooppalaisten valtakuvioiden sijasta vain kuninkaan kotivaltakunnan yhteen kolkkaan, sekasortoiseen ja sattumanvaraisesti hallinnoituun Suomen herttuakuntaan. Vastaavasti Lappalainen ohittaa Kustaa Aadolfin reaalipoliittiset vaikuttimet ja sukeltaa syvälle 1600-luvun Ruotsin luterilaisfundamentalistiseen ajatusmaailmaan, jota värittivät Vanhan Testamentin tarinat sekä uskomukset toismaailmallisiin enteisiin ja Paracelsuksen kaltaisten mystikkojen okkultistisiin oppeihin. Lappalaisen Kustaa Aadolf on apokryfisten raamatunkirjoitusten Leo ex Septentrione, Pohjolan leijona, mutta ei poliittisen protestantismin vaan aikakauden vallitsevien mentaliteettien armosta. Oleellista on, etteivät myyttiin Ruotsin kuninkaan mystisestä missiosta uskoneet vain Kustaa Aadolfin alamaiset, liittolaiset ja jopa vihollisetkin, vaan myös kuningas itse.  

Siinä missä Gustav Droysenin Gustaf Adolf keskittyi elämänkerran kohdetta enemmän Euroopan valtapolitiikkaan kolmikymmenvuotisen sodan aattona ja sen aikana, myös Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijona kertoo enemmän 1600-luvun alun Suomesta kuin kirjan päähenkilöstä. Aikakausi on eräänlainen sokea piste Suomen 1600-luvun historiankirjoituksessa. Toisaalla eräs suomalaisten historioitsijoiden lempiaiheista, historiankirjoituksessa suhteettoman suuret mittasuhteet saavuttanut nuijasota, oli ohitse. Toisaalla taas Suomen hallinnollisen kehityksen murroskohta, kreivi Per Brahen kuvernöörikausi, ei ollut vielä alkanut. Ajanjaksoa on kuvattu vain harvoissa tutkimuksissa, joiden julkaisemisesta on jo aikaa; en itse saa myöskään mieleeni yhtään aiempaa kirjaa, jonka otsikossa esiintyisivät rinnakkain nimet Kustaa Aadolf ja Suomi. Tutkimuksellisesti Mirkka Lappalainen suksii toisin sanoen jos ei nyt aivan neitseellisillä hangilla niin ainakin umpeutuneilla laduilla.

Lappalaisen esille manaama kuva nuijasodan lahtipenkkien ja vallananastaja Kaarle IX:n despoottimaisen hallintotavan kolhimasta Suomesta ei ole mairitteleva. Ruotsin sotilaallisten intressien painopiste oli yhä valtakunnan itärajoilla, sillä nuori kuningas peri isältään Tanskaa vastaan käydyn Kalmarin sodan ohella myös paljon sotkuisemman sotilaallisen vyyhdin Venäjällä, missä Kaarle IX oli sekaantunut erinäisten venäläisten vallananastajien ja Puolan kuningas Sigismundin väliseen kamppailuun tsaarin valtaistuimesta. Venäjällä vallitsi smutnoje vremja, sekasorron aika, ja tuo sekasorto ylettyi myös Suomen herttuakuntaan. Suomessa ramppasi jatkuvasti pitkin poikin palkkasotureita, ratsupalvelusta suorittavia rälssihuoveja, kruunun vouteja, immigranttiaatelisia, käskynhaltijoita, linnanherroja, sanansaattajia, komissaareja, diplomaatteja ja Kaarlen henkilökohtaisesta toimeksiannosta toimivia asiamiehiä. Koko konkkaronkka toimi epämääräisin valtuuksin ja yhtä lailla epäselvin toimirajoin. Kaarlen henkilöön tiivistyneellä keskusvallalla sen koommin kuin perinteisillä paikallisverkostoilla ei ollut otetta Suomen hallinnosta, lain valvonnasta tai oikeuden jakamisesta. Jopa laki itsekin oli ikivanha: 1400-luvulta periytyvä kuningas Kristofferin maanlaki, jonka rinnalle Kaarle IX oli asettanut vieläkin vanhemman vanhatestamentillisen Mooseksen lain. Käytännössä Suomessa vallitsi vain vahvimman laki. Hallinnollisten asioiden eteenpäin ajamiseksi oli tehokkainta turvautua nyrkkiin tai miekkaan kirjeiden ja anomusten kirjoittelun sijasta. Samalla paikallinen eliitti puolusti härkäpäisesti omia pinttyneitä maan tapojaan, jotka eivät edistäneet keskushallinnon intressejä. Turun piispaksi vuonna 1627 vihitty Isaac Rothovius valittikin elävänsä ”skorpionien ja barbaari-ihmisten keskellä.”

Pohjolan leijonan suuri ansio on tavassa, jolla se kuvaa Suomen sitomista Tukholmassa kehittymäisillään olevaan keskushallintoon. Kannustimena hallinnon uudistamiseen toimi sotaisa kuningas Kustaa Aadolf itse, joka viipyi pitkiä aikoja Venäjän, Baltian ja Puolan sotakentillä. Poissa oleva kuningas oli valtakunnan hallinnolle suurempi haaste kuin kuollut kuningas (kuten Lützenin jälkeiset tapahtumat tulivat todistamaan), sillä Tukholman valtaneuvosto tai provinssien käskynhaltijat eivät voineet toimia omin valtuuksin hallitsijan selän takana. Mutta kuinka kysyä lupaa hallinnollisille päätöksille kuninkaalta, jos ei edes tiennyt missä armeijoittensa etunenässä marssiva kuningas kulloinkin oli? Käyttäen teoreettisena ohjenuoranaan yhteiskuntatieteilijä Michael Mannin oppeja rakenteisiin nivoutuneesta valtiollisesta vallasta Mirkka Lappalainen kuvaa prosessia, jossa Kustaa Aadolf ja hänen oikea kätensä Axel Oxenstierna rakensivat itsestään raksuttavaa byrokratiaa, joka kykeni toteuttamaan kuninkaan tahtoa hänen itsensä ollessa poissa.

Lappalainen vastustaa houkutusta kuvata hallinnon uudistusta vallankumoukselliseksi murroskohdaksi. Sen sijaan hän tuo esille prosessin nyansseja ja reunaehtoja, jotka ruumiillistuivat Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettyyn Nils Bielkeen. Kuninkaan ja Axel Oxenstiernan suosikin tehtävänä oli sitoa Suomen hallinto tiukemmin Tukholman valvontaan sekä vastaanottaa valitukset, jotka suomalaiset olisivat aiemmin osoittaneet kuninkaalle itselleen. Uudistavasta missiostaan huolimatta Bielken virka itsessään oli tuulahdus vanhasta maailmasta: ”Nils Bielke oli epämääräisellä ja laajalla toimenkuvalla varustettu kuninkaan luottomies, kuten lukemattomat käskynhaltijat linnanpäälliköt olivat häntä ennen olleet.”

Mirkka Lappalainen kuvaa Suomen sitomista Tukholman keskushallinnon kainaloon paitsi paikallishallinnon myös kirkon, oikeuslaitoksen, elinkeinoelämän ja sääty-yhteiskunnan perspektiiveistä. Suomalaisen papiston puutteita olivat alhainen koulutustaso, taipumus kurittomaan ja jopa siveettömään elämään sekä käsitys siitä, että suomalaisella papistolla oli itsenäinen asema valtakunnan sisällä. Piispa Isaac Rothovius oli avainhenkilö suomalaisen papiston sivistämisessä ja kirkkokurin kiristämisessä, mutta Rothoviuskin oli sen verran realisti, ettei nähnyt mitään järkeä antaa määräyksiä jos niiden toteuttaminen ei vaikuttanut mahdolliselta.

Oikeuslaitoksen merkittävin uudistus oli uuden oikeusasteen, hovioikeuden, perustaminen paikallisten käräjä- ja kihlakunnanoikeuksien yläpuolelle. Alempien oikeusasteiden tuli lähettää pöytäkirjansa Tukholmassa sijainneen Svean hovioikeuden tarkastettavaksi, minkä omia intressejään puolustavat suomalaiset lainlukijat tekivät aluksi hyvin nihkeästi. Oikeuden valvonta tehostui vuonna 1623, jolloin Turkuun perustettiin kuninkaan mahtikäskyllä oma hovioikeus. Lainlukijat saivat tottua ajatukseen siitä, että he olivat ensisijaisesti keskusvallan palvelijoita. Paikallisten eturyhmien painostus ei kuitenkaan loppunut yhdessä yössä, ja lainlukijat joutuivat luovimaan keskusvallan ja paikallisten eliittien välisessä ristiaallokossa.

Suomen elinkeinoelämän kehitys jäi Kustaa Aadolfin valtakaudella vaatimattomaksi. Kruunua kiinnosti lähinnä kaupankäynnin verotus, mitä tarkoitusta varten se rajoitti ulkomaankaupan muutamaan valittuun tapulikaupunkiin. Pohjanlahdelle tuli voimaan ns. kauppapakko, jossa meren ylitse käyty kauppa ohjattiin Tukholmaan ja Turkuun. Lappalainen näkee kauppapakon aikakauden yhteiskunnallis-taloudellisten ideologioiden ilmentymänä. ”Sen kantavana periaatteena oli käsitys keskittämisestä, harmoniasta ja järjestyksestä.” Suomen maaperän mahdolliset mineraaliaarteet kiinnostivat kruunua kovasti. Hallinnon alkeellisuus näkyi hyvin juuri vuorityön järjestämisessä: vieraillessaan vuonna 1616 Hyvinkään ja Porkkalan kaivoksilla Kustaa Aadolf jakoi henkilökohtaisesti yksityiskohtaisia ohjeita renkien palkkaamisesta ja puutavaran tilaamisesta.

Kustaa Aadolfin aikakaudella aateli otti etäisyyttä muihin säätyihin ja varmisti oman paikkansa yhteiskunnallisen hierarkian ylimmällä puolalla. Edellisen vuosisadan vastakkainasettelun sijasta aateli ja kruunu alkoivat tehdä yhteistyötä. Kruunun palvelemisesta tuli aatelin lähes yksinoikeus sen jälkeen, kun ratsupalvelus ja aatelisstatus irrotettiin toisistaan. Myös aateliston sisällä tapahtui eriytymistä. Valtaneuvostoaristokratia sulki rivinsä ulkomaalaisilta ja vähäpätöisempien rälssisukujen jäseniltä ja eristäytyi omaan norsunluutorniinsa. Valtiopäiväinstituutiosta puolestaan tuli vallan keskittämisen väline ja kuninkaan julkinen foorumi, jolla hän saattoi käyttää (ei lainkaan vähäisiä) puhujanlahjojaan alempien säätyjen voittamiseksi kruunun päätösten taakse. 

Kustaa Aadolfista ja hänen suomalaisista alamaisistaan ei kai voi keskustella nostamatta esille hakkapeliittoja. Mirkka Lappalainen hipsii hyvin varovaisesti hakkapeliittojen ympärille muodostuneessa topeliaanisten myyttien miinakentässä. Toisaalta hän viittaa Jussi T. Lappalaisen tutkimustuloksiin siitä, että aikalaislähteet käsittelivät Kustaa Aadolfin suomalaisia sotilaita hyvin rajatusti. Toisaalta taas hän tekee myönnytyksiä topeliaanisille uskomuksille suomalaisten ratsusotilaiden uskollisuudesta ja hurmahenkisyydestä: ”He olivat jumaloimansa kuninkaan uskonsotureita, joille kuolema oli antautumista parempi vaihtoehto.” Aikakauden sotilaiden vaikuttimista voi toki tehdä toisenlaisiakin päätelmiä lukemalla saksalaisen palkkasoturi Peter Hagendorfin päiväkirjaa tai skottilaisen upseeri Robert Monron muistelmia.

Pohjolan leijonassa jää aika ajoin kaipaamaan Suomen herttuakunnan ulkopuolisia konteksteja. Sotilaiden vaatiman kestityksen ja kyydityksen perimiseen ja sen vastustamiseen liittyi selvästi paljon väkivaltaa ja yleistä turvattomuutta, mutta kuinka väkivaltainen 1600-luvun alun Suomi oli verrattuna vaikkapa Smoolantiin, Länsi-Götanmaahan tai Örebrohon? Viimeksi mainitussa läänissä liikuskeli 1640-luvulla sotilaskarkureiden ja muiden lainsuojattomien muodostamia rosvojoukkoja, jotka ryöstivät talonpoikien torppia ja murhasivat matkalaisia maanteillä. Hjälmarenin ja Vänernin välistä kuningaskunnan sydänmaata ei kai silti pidetä minään poikkeuksellisen turvattomana kolkkana 1600-luvun puolivälin ruotsalaisessa konglomeraattivaltiossa? Olisi ollut myös kiintoisaa tietää, kohtasiko vuonna 1634 perustettu Götan hovioikeus samanlaisia haasteita lainlukijoiden ja paikallisten intressiryhmien taholta kuin Turun hovioikeus kymmenen vuotta aiemmin.

Pohjolan leijonan ainoa sisällöllinen puute koskee suomalaista maastamuuttoa, jolle ei kirjasta ole löytynyt tilaa. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään marginaalisesta ilmiöstä. Kaarle IX oli kannustanut suomalaisia muuttamaan Södermanlandin, Taalainmaan ja Värmlannin vuorille ja metsämaille. Vuosisadan puolivälissä Keski-Ruotsissa asusti jopa 15 000 suomalaista uudisasukasta, mikä oli varsin suuri joukko ottaen huomioon Suomen tuolloisen väkiluvun, joka oli jossain 350 000 paikkeilla. Kruunun kannustaman emigraation takana oli tavoite vuorityövoiman lisäämisestä ja marginaalisten maanviljelysvyöhykkeiden saattamisesta kuokan alle. Ajan mittaan muuttoliike paisui ja kohdistui Ruotsin merentakaisiin voittomaihin Liivinmaalla ja Inkerissä ja lopulta jopa valtakunnan rajojen ulkopuolelle Norjaan, Preussiin ja Pohjois-Saksaan. Kustaa Aadolfin eräs merkittävimpiä Suomea ja suomalaisia koskeva päätös olikin vuonna 1620 julistettu kielto muuttaa valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Suomalaisen emigraation ilmiö olisi tarjonnut mahdollisuuden hedelmälliseen pohdintaan tämän muuttokiellon taustoista sekä Kustaa Aadolfin entistä rakenteellisemman hallinnon keinoista ja mahdollisuuksista kontrolloida Suomen väestön liikkumista herttuakunnan sisällä ja sen ulkopuolella.

Pohjolan leijona kuvaa pitkittyneestä sotatilasta toipuvaa, sekasortoista ja sattumanvaraisesti hallittua Suomea, jonka uusi kuningas Kustaa Aadolf systemaattisesti sitoo entistä tiukemmin osaksi kasvavaa ruotsalaista mahtivaltiota. Kustaa Aadolf ei itse näyttäydy tässä kertomuksessa kolossaalisena eurooppalaisena valtiomiehenä vaan paikallishallitsijana, jonka suhde hänen suomalaisiin alamaisiinsa jää lopulta varsin etäiseksi. Mirkka Lappalainen kuvaa Kustaa Aadolfin ja suomalaisten välistä suhdetta ilman minkäänlaista itsetietoista revisionismia tai jo väsyttäväksi maneeriksi käynyttä julistamista myyttien murtamisesta. Lappalaisen maltillinen ja vivahteikas tapa kirjoittaa Kustaa Aadolfin aikakauden historiaa ”wie es eigentlich gewesen ist” ei anna Gustav Droysenille mitään aihetta kääntyillä haudassaan.

Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijona on älykäs ja elegantti kirja.

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Vapaavuorossa 15.10.2014.