Kustaa Aadolfin Suomi

Historiankirjoitus oli 1800-luvun jälkipuoliskon saksalaisessa kansallisvaltiossa vakava asia. Modernin historiatieteen oppi-isä Leopold von Ranke oli saanut historiantutkimuksessa aikaiseksi suoranaisen vallankumouksen sukeltamalla arkistojen saloihin ja tutustuttamalla historian opiskelijat lähdekritiikin järjestelmälliseen soveltamiseen. Historia ei enää ollut moraalisten esimerkkien opiskelua tai salonkien raukeaa ajanvietettä vaan primäärilähteisiin perustuvaa, empiiristä ja kylmää tiedettä. Arkistot ympäri Euroopan avasivat ovensa tutkijoille, joiden suurin mielenkiinto kohdistui diplomatian, sodan ja politiikan tekijöihin, toisin sanoen oman aikakautemme postmodernististen koulukuntien helposti ohittamiin ”kuolleisiin valkoisiin miehiin.” 

Vuonna 1869, kaksi vuotta ennen yhdistyneen saksalaisen keisarikunnan syntyä, Hallen yliopiston historian professori Gustav Droysen julkaisi kaksiosaisen teoksen eräästä Euroopan historian kuuluisimmasta kuolleesta valkoisesta miehestä, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfista. Ruotsalaiset historioitsijat, heistä tunnetuimpana Abraham Cronholm, olivat jo kirjoittaneet kokonaisia kirjasarjoja maineikkaasta soturikuninkaastaan, mutta heidän näkökulmansa oli ollut ruotsalais-kansallisen nurkkakuntaisuuden värittämää. Ultranationalistinen Gustav Droysen ymmärsi hyvin tällaisen isänmaallisen katsantokannan ja antoi sille jopa täyden siunauksensa. Droysen ei kuitenkaan ollut ruotsalainen vaan saksalainen, jota yhtäällä askarruttivat kysymykset verellä ja raudalla yhdistetyn saksalaisen kansallisvaltion paikasta eurooppalaisessa valtiojärjestelmässä sekä toisaalla elähdyttivät toiveet yhdistyneen Saksan mahdollisesta asemasta globaalina suurvaltana. Tässä hengessä Droysen käänsi selkänsä Kustaa Aadolfin perimälle alikehittyneelle ja takapajuiselle valtakunnalle ja maalasi sen sijaan Kustaa Aadolfin muotokuvan eurooppalaisen valtapolitiikan raameihin. Vastaavasti Droysen myös hylkäsi Friedrich von Schilleriltä periytyneen ajatuksen protestanttisesta uskonsoturista ja selitti Kustaa Aadolfin motivaatiot reaalipoliittisiksi. Kärjistäen voisi sanoa, että Gustav Droysenin kynästä Kustaa Aadolf ja hänen valtakunnankanslerinsa Axel Oxenstierna muuttuivat oman aikansa Vilhelm I:ksi ja Otto von Bismarckiksi.

Tuoreessa kirjassaan Pohjolan leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632 Mirkka Lappalainen kääntää tämän droysenilaisen perinteen ylösalaisin. Lappalaisen kirja keskittyy Kustaa Aadolfin yleiseurooppalaisten valtakuvioiden sijasta vain kuninkaan kotivaltakunnan yhteen kolkkaan, sekasortoiseen ja sattumanvaraisesti hallinnoituun Suomen herttuakuntaan. Vastaavasti Lappalainen ohittaa Kustaa Aadolfin reaalipoliittiset vaikuttimet ja sukeltaa syvälle 1600-luvun Ruotsin luterilaisfundamentalistiseen ajatusmaailmaan, jota värittivät Vanhan Testamentin tarinat sekä uskomukset toismaailmallisiin enteisiin ja Paracelsuksen kaltaisten mystikkojen okkultistisiin oppeihin. Lappalaisen Kustaa Aadolf on apokryfisten raamatunkirjoitusten Leo ex Septentrione, Pohjolan leijona, mutta ei poliittisen protestantismin vaan aikakauden vallitsevien mentaliteettien armosta. Oleellista on, etteivät myyttiin Ruotsin kuninkaan mystisestä missiosta uskoneet vain Kustaa Aadolfin alamaiset, liittolaiset ja jopa vihollisetkin, vaan myös kuningas itse.  

Siinä missä Gustav Droysenin Gustaf Adolf keskittyi elämänkerran kohdetta enemmän Euroopan valtapolitiikkaan kolmikymmenvuotisen sodan aattona ja sen aikana, myös Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijona kertoo enemmän 1600-luvun alun Suomesta kuin kirjan päähenkilöstä. Aikakausi on eräänlainen sokea piste Suomen 1600-luvun historiankirjoituksessa. Toisaalla eräs suomalaisten historioitsijoiden lempiaiheista, historiankirjoituksessa suhteettoman suuret mittasuhteet saavuttanut nuijasota, oli ohitse. Toisaalla taas Suomen hallinnollisen kehityksen murroskohta, kreivi Per Brahen kuvernöörikausi, ei ollut vielä alkanut. Ajanjaksoa on kuvattu vain harvoissa tutkimuksissa, joiden julkaisemisesta on jo aikaa; en itse saa myöskään mieleeni yhtään aiempaa kirjaa, jonka otsikossa esiintyisivät rinnakkain nimet Kustaa Aadolf ja Suomi. Tutkimuksellisesti Mirkka Lappalainen suksii toisin sanoen jos ei nyt aivan neitseellisillä hangilla niin ainakin umpeutuneilla laduilla.

Lappalaisen esille manaama kuva nuijasodan lahtipenkkien ja vallananastaja Kaarle IX:n despoottimaisen hallintotavan kolhimasta Suomesta ei ole mairitteleva. Ruotsin sotilaallisten intressien painopiste oli yhä valtakunnan itärajoilla, sillä nuori kuningas peri isältään Tanskaa vastaan käydyn Kalmarin sodan ohella myös paljon sotkuisemman sotilaallisen vyyhdin Venäjällä, missä Kaarle IX oli sekaantunut erinäisten venäläisten vallananastajien ja Puolan kuningas Sigismundin väliseen kamppailuun tsaarin valtaistuimesta. Venäjällä vallitsi smutnoje vremja, sekasorron aika, ja tuo sekasorto ylettyi myös Suomen herttuakuntaan. Suomessa ramppasi jatkuvasti pitkin poikin palkkasotureita, ratsupalvelusta suorittavia rälssihuoveja, kruunun vouteja, immigranttiaatelisia, käskynhaltijoita, linnanherroja, sanansaattajia, komissaareja, diplomaatteja ja Kaarlen henkilökohtaisesta toimeksiannosta toimivia asiamiehiä. Koko konkkaronkka toimi epämääräisin valtuuksin ja yhtä lailla epäselvin toimirajoin. Kaarlen henkilöön tiivistyneellä keskusvallalla sen koommin kuin perinteisillä paikallisverkostoilla ei ollut otetta Suomen hallinnosta, lain valvonnasta tai oikeuden jakamisesta. Jopa laki itsekin oli ikivanha: 1400-luvulta periytyvä kuningas Kristofferin maanlaki, jonka rinnalle Kaarle IX oli asettanut vieläkin vanhemman vanhatestamentillisen Mooseksen lain. Käytännössä Suomessa vallitsi vain vahvimman laki. Hallinnollisten asioiden eteenpäin ajamiseksi oli tehokkainta turvautua nyrkkiin tai miekkaan kirjeiden ja anomusten kirjoittelun sijasta. Samalla paikallinen eliitti puolusti härkäpäisesti omia pinttyneitä maan tapojaan, jotka eivät edistäneet keskushallinnon intressejä. Turun piispaksi vuonna 1627 vihitty Isaac Rothovius valittikin elävänsä ”skorpionien ja barbaari-ihmisten keskellä.”

Pohjolan leijonan suuri ansio on tavassa, jolla se kuvaa Suomen sitomista Tukholmassa kehittymäisillään olevaan keskushallintoon. Kannustimena hallinnon uudistamiseen toimi sotaisa kuningas Kustaa Aadolf itse, joka viipyi pitkiä aikoja Venäjän, Baltian ja Puolan sotakentillä. Poissa oleva kuningas oli valtakunnan hallinnolle suurempi haaste kuin kuollut kuningas (kuten Lützenin jälkeiset tapahtumat tulivat todistamaan), sillä Tukholman valtaneuvosto tai provinssien käskynhaltijat eivät voineet toimia omin valtuuksin hallitsijan selän takana. Mutta kuinka kysyä lupaa hallinnollisille päätöksille kuninkaalta, jos ei edes tiennyt missä armeijoittensa etunenässä marssiva kuningas kulloinkin oli? Käyttäen teoreettisena ohjenuoranaan yhteiskuntatieteilijä Michael Mannin oppeja rakenteisiin nivoutuneesta valtiollisesta vallasta Mirkka Lappalainen kuvaa prosessia, jossa Kustaa Aadolf ja hänen oikea kätensä Axel Oxenstierna rakensivat itsestään raksuttavaa byrokratiaa, joka kykeni toteuttamaan kuninkaan tahtoa hänen itsensä ollessa poissa.

Lappalainen vastustaa houkutusta kuvata hallinnon uudistusta vallankumoukselliseksi murroskohdaksi. Sen sijaan hän tuo esille prosessin nyansseja ja reunaehtoja, jotka ruumiillistuivat Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettyyn Nils Bielkeen. Kuninkaan ja Axel Oxenstiernan suosikin tehtävänä oli sitoa Suomen hallinto tiukemmin Tukholman valvontaan sekä vastaanottaa valitukset, jotka suomalaiset olisivat aiemmin osoittaneet kuninkaalle itselleen. Uudistavasta missiostaan huolimatta Bielken virka itsessään oli tuulahdus vanhasta maailmasta: ”Nils Bielke oli epämääräisellä ja laajalla toimenkuvalla varustettu kuninkaan luottomies, kuten lukemattomat käskynhaltijat linnanpäälliköt olivat häntä ennen olleet.”

Mirkka Lappalainen kuvaa Suomen sitomista Tukholman keskushallinnon kainaloon paitsi paikallishallinnon myös kirkon, oikeuslaitoksen, elinkeinoelämän ja sääty-yhteiskunnan perspektiiveistä. Suomalaisen papiston puutteita olivat alhainen koulutustaso, taipumus kurittomaan ja jopa siveettömään elämään sekä käsitys siitä, että suomalaisella papistolla oli itsenäinen asema valtakunnan sisällä. Piispa Isaac Rothovius oli avainhenkilö suomalaisen papiston sivistämisessä ja kirkkokurin kiristämisessä, mutta Rothoviuskin oli sen verran realisti, ettei nähnyt mitään järkeä antaa määräyksiä jos niiden toteuttaminen ei vaikuttanut mahdolliselta.

Oikeuslaitoksen merkittävin uudistus oli uuden oikeusasteen, hovioikeuden, perustaminen paikallisten käräjä- ja kihlakunnanoikeuksien yläpuolelle. Alempien oikeusasteiden tuli lähettää pöytäkirjansa Tukholmassa sijainneen Svean hovioikeuden tarkastettavaksi, minkä omia intressejään puolustavat suomalaiset lainlukijat tekivät aluksi hyvin nihkeästi. Oikeuden valvonta tehostui vuonna 1623, jolloin Turkuun perustettiin kuninkaan mahtikäskyllä oma hovioikeus. Lainlukijat saivat tottua ajatukseen siitä, että he olivat ensisijaisesti keskusvallan palvelijoita. Paikallisten eturyhmien painostus ei kuitenkaan loppunut yhdessä yössä, ja lainlukijat joutuivat luovimaan keskusvallan ja paikallisten eliittien välisessä ristiaallokossa.

Suomen elinkeinoelämän kehitys jäi Kustaa Aadolfin valtakaudella vaatimattomaksi. Kruunua kiinnosti lähinnä kaupankäynnin verotus, mitä tarkoitusta varten se rajoitti ulkomaankaupan muutamaan valittuun tapulikaupunkiin. Pohjanlahdelle tuli voimaan ns. kauppapakko, jossa meren ylitse käyty kauppa ohjattiin Tukholmaan ja Turkuun. Lappalainen näkee kauppapakon aikakauden yhteiskunnallis-taloudellisten ideologioiden ilmentymänä. ”Sen kantavana periaatteena oli käsitys keskittämisestä, harmoniasta ja järjestyksestä.” Suomen maaperän mahdolliset mineraaliaarteet kiinnostivat kruunua kovasti. Hallinnon alkeellisuus näkyi hyvin juuri vuorityön järjestämisessä: vieraillessaan vuonna 1616 Hyvinkään ja Porkkalan kaivoksilla Kustaa Aadolf jakoi henkilökohtaisesti yksityiskohtaisia ohjeita renkien palkkaamisesta ja puutavaran tilaamisesta.

Kustaa Aadolfin aikakaudella aateli otti etäisyyttä muihin säätyihin ja varmisti oman paikkansa yhteiskunnallisen hierarkian ylimmällä puolalla. Edellisen vuosisadan vastakkainasettelun sijasta aateli ja kruunu alkoivat tehdä yhteistyötä. Kruunun palvelemisesta tuli aatelin lähes yksinoikeus sen jälkeen, kun ratsupalvelus ja aatelisstatus irrotettiin toisistaan. Myös aateliston sisällä tapahtui eriytymistä. Valtaneuvostoaristokratia sulki rivinsä ulkomaalaisilta ja vähäpätöisempien rälssisukujen jäseniltä ja eristäytyi omaan norsunluutorniinsa. Valtiopäiväinstituutiosta puolestaan tuli vallan keskittämisen väline ja kuninkaan julkinen foorumi, jolla hän saattoi käyttää (ei lainkaan vähäisiä) puhujanlahjojaan alempien säätyjen voittamiseksi kruunun päätösten taakse. 

Kustaa Aadolfista ja hänen suomalaisista alamaisistaan ei kai voi keskustella nostamatta esille hakkapeliittoja. Mirkka Lappalainen hipsii hyvin varovaisesti hakkapeliittojen ympärille muodostuneessa topeliaanisten myyttien miinakentässä. Toisaalta hän viittaa Jussi T. Lappalaisen tutkimustuloksiin siitä, että aikalaislähteet käsittelivät Kustaa Aadolfin suomalaisia sotilaita hyvin rajatusti. Toisaalta taas hän tekee myönnytyksiä topeliaanisille uskomuksille suomalaisten ratsusotilaiden uskollisuudesta ja hurmahenkisyydestä: ”He olivat jumaloimansa kuninkaan uskonsotureita, joille kuolema oli antautumista parempi vaihtoehto.” Aikakauden sotilaiden vaikuttimista voi toki tehdä toisenlaisiakin päätelmiä lukemalla saksalaisen palkkasoturi Peter Hagendorfin päiväkirjaa tai skottilaisen upseeri Robert Monron muistelmia.

Pohjolan leijonassa jää aika ajoin kaipaamaan Suomen herttuakunnan ulkopuolisia konteksteja. Sotilaiden vaatiman kestityksen ja kyydityksen perimiseen ja sen vastustamiseen liittyi selvästi paljon väkivaltaa ja yleistä turvattomuutta, mutta kuinka väkivaltainen 1600-luvun alun Suomi oli verrattuna vaikkapa Smoolantiin, Länsi-Götanmaahan tai Örebrohon? Viimeksi mainitussa läänissä liikuskeli 1640-luvulla sotilaskarkureiden ja muiden lainsuojattomien muodostamia rosvojoukkoja, jotka ryöstivät talonpoikien torppia ja murhasivat matkalaisia maanteillä. Hjälmarenin ja Vänernin välistä kuningaskunnan sydänmaata ei kai silti pidetä minään poikkeuksellisen turvattomana kolkkana 1600-luvun puolivälin ruotsalaisessa konglomeraattivaltiossa? Olisi ollut myös kiintoisaa tietää, kohtasiko vuonna 1634 perustettu Götan hovioikeus samanlaisia haasteita lainlukijoiden ja paikallisten intressiryhmien taholta kuin Turun hovioikeus kymmenen vuotta aiemmin.

Pohjolan leijonan ainoa sisällöllinen puute koskee suomalaista maastamuuttoa, jolle ei kirjasta ole löytynyt tilaa. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään marginaalisesta ilmiöstä. Kaarle IX oli kannustanut suomalaisia muuttamaan Södermanlandin, Taalainmaan ja Värmlannin vuorille ja metsämaille. Vuosisadan puolivälissä Keski-Ruotsissa asusti jopa 15 000 suomalaista uudisasukasta, mikä oli varsin suuri joukko ottaen huomioon Suomen tuolloisen väkiluvun, joka oli jossain 350 000 paikkeilla. Kruunun kannustaman emigraation takana oli tavoite vuorityövoiman lisäämisestä ja marginaalisten maanviljelysvyöhykkeiden saattamisesta kuokan alle. Ajan mittaan muuttoliike paisui ja kohdistui Ruotsin merentakaisiin voittomaihin Liivinmaalla ja Inkerissä ja lopulta jopa valtakunnan rajojen ulkopuolelle Norjaan, Preussiin ja Pohjois-Saksaan. Kustaa Aadolfin eräs merkittävimpiä Suomea ja suomalaisia koskeva päätös olikin vuonna 1620 julistettu kielto muuttaa valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Suomalaisen emigraation ilmiö olisi tarjonnut mahdollisuuden hedelmälliseen pohdintaan tämän muuttokiellon taustoista sekä Kustaa Aadolfin entistä rakenteellisemman hallinnon keinoista ja mahdollisuuksista kontrolloida Suomen väestön liikkumista herttuakunnan sisällä ja sen ulkopuolella.

Pohjolan leijona kuvaa pitkittyneestä sotatilasta toipuvaa, sekasortoista ja sattumanvaraisesti hallittua Suomea, jonka uusi kuningas Kustaa Aadolf systemaattisesti sitoo entistä tiukemmin osaksi kasvavaa ruotsalaista mahtivaltiota. Kustaa Aadolf ei itse näyttäydy tässä kertomuksessa kolossaalisena eurooppalaisena valtiomiehenä vaan paikallishallitsijana, jonka suhde hänen suomalaisiin alamaisiinsa jää lopulta varsin etäiseksi. Mirkka Lappalainen kuvaa Kustaa Aadolfin ja suomalaisten välistä suhdetta ilman minkäänlaista itsetietoista revisionismia tai jo väsyttäväksi maneeriksi käynyttä julistamista myyttien murtamisesta. Lappalaisen maltillinen ja vivahteikas tapa kirjoittaa Kustaa Aadolfin aikakauden historiaa ”wie es eigentlich gewesen ist” ei anna Gustav Droysenille mitään aihetta kääntyillä haudassaan.

Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijona on älykäs ja elegantti kirja.

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Vapaavuorossa 15.10.2014.