Commynes - ruhtinaan peili

"Tiedän myös, etteivät pölkkypäät tai idiootit viihdytä itseään lukemalla näitä muistelmia."

 

Tällaista oivaltavaa lukija-analyysia tarjosi Philippe de Commynes (1447–1511), jonka muistelmat ovat 1300-luvulla eläneen Jean Froissartin (1333–1405) kronikan ohella yksi tärkeimmistä keskiajan narratiivisista lähteistä. Flanderin kreivikunnassa syntynyt voudin poika teki vaihderikkaan virkamiesuran ensin Burgundin herttua Kaarle Rohkean ja sittemmin Ranskan kuningas Ludvig XI:n neuvonantajana. Menestyksekäs virkaura katkesi Ludvig XI:n kuoleman jälkeen vuonna 1487, jolloin Commynes vangittiin syytettynä salaliitosta uutta kruununperijää Kaarle VIII:tä vastaan. Vuonna 1489 Commynes vapautettiin vankityrmästä ja asetettiin kotiarestiin Dreux’n läänityksilleen, missä Commynes ryhtyi kirjoittamaan poliittisia muistelmiaan Ludvig XI:n aikakaudelta. Hätkähdyttävän tarkkasilmäisiä ja jopa kyynisiä muistelmia on myöhemmin suitsutettu poliittisen realismin virstapylväänä ja Commynesiä itseään on kuvattu kirjallisuustieteessä ”ensimmäisenä antiikin aikojen jälkeisenä kriittisenä ja filosofisena historioitsijana.” Tässä mielessä Commynes selvästi rinnastuu antiikin Kreikan Thukydideksen ja roomalaisen Tacituksen kanssa.

 

Commynesin muistelmat eivät ole niinkään suorasukaista historiankerrontaa (missä mielessä ne eroavat vahvasti Froissartin kronikasta), vaan enemmänkin historian kaapuun puettua valtiotieteellistä pohdintaa. Tässä mielessä muistelmat ovat varhainen esimerkki ns. ruhtinaan peili -kirjallisuudesta, joka puhkesi kukkaansa seuraavalla vuosisadalla ja jonka genren tunnetuin edustaja on firenzeläinen Niccolò Machiavelli. Commynesin valtiotieteellinen punainen lanka on hallitsijan suhde palvelijoihinsa – neuvonantajiin, lääninherroihin ja sotilaisiin. Neuvonantajien kanssa hallitsijan oli kyettävä pitämään sekä etäisyyttä että läheisyyttä. Viisas ruhtinas ei koskaan tehnyt suuria päätöksiä kuulematta ensin asiantuntijoiden mielipiteitä, Commynes painotti toistuvasti. Hallitsemisen arkista rutiinia ei silti saanut kokonaan ulkoistaa neuvonantajille ja virkamiehille, joiden lojaliteetista ei koskaan ollut täyttä varmuutta ja joilla saattoi olla taipumus ajaa hallitsijan auktoriteetilla omia yksityisiä intressejään. Commynes kirjoitti kokemusasiantuntijana, sillä vuonna 1472 hän itse hylkäsi työnantajansa Kaarle Rohkean ja loikkasi tämän vihollisen Ludvig XI:n puolelle. Vasalleille piti osoittaa heidän oikea paikkansa hierarkiassa ruhtinaan alapuolella, mutta heitä tuli silti kohdella kunnioittavasti ja sovinnollisesti. Keskiajan Euroopassa, missä lääninherrojen valta perustui territorioiden ohella myös toimivaltoihin ja dynastisiin siteisiin, ruhtinaan piti harjoittaa hienovaraista hajota ja hallitse -politiikkaa liian voimakkaiden kilpailevien valtakeskittymisen muodostumisen ehkäisemiseksi.  

 

Eräs Ludvig XI:n valtakauden rakenteellisesti merkittävä ilmiö oli alkeellisten vakinaisten asevoimien muodostuminen läntiseen Eurooppaan. Tässä kehityksessä oli edelläkävijänä toiminut Ludvigin isä Kaarle VII, joka tunnetusti perusti vakinaisessa palveluksessa olleita ”säännösteltyjä komppanioita” (ransk. compagnies d’ordonnance). Näiden komppanioiden lisäksi Ludvig XI värväsi kruunun palvelukseen tuhansia sveitsiläisiä palkkasotureita, mistä kaikista sotilasmenoista muodostui melkoinen verotaakka tavalliselle kansalle, joka sai kattaa ne Kaarle VII:n lanseeraamilla talo- ja suolaveroilla. Commynes ei ollut asevoimien institutionaalisen muotoutumisen yhteydessä mikään modernismin airut, vaan suhtautui kehitykseen päinvastoin kriittisesti. Vakinaiset asevoimat olivat Commynesille ”julma ja pitkään vuotava haava”, joka muodosti yhteiskunnalle aivan kohtuuttoman raskaan taakan.  

 

Commynesin muistelmat valottavat paljon myöhäiskeskiajan sodankäyntiä. Vakinaisten komppanioiden ohella sodankäyntiin vaikutti verrattain tuore innovaatio, ruutiase. Jalkaväen joukossa käsiaseiden eli bombardien käyttäjät eivät vielä tehneet suurtakaan vaikutusta ampumataisteluun, josta vastasivat edelleen kaari- ja jalkajousimiehet. Tykki oli kuitenkin jo muodostumassa piiritystaistelun kuninkaaksi, ja sillä oli tuhovoimansa lisäksi myös suuri vaikutus sotilaiden käyttäytymiseen; Commynes kuvasi hätkähdyttävästi Ludvig XI:tä vastaan suunnatun ”yhteisen hyvän sodan” (ransk. La guerre du Bien public) yhteydessä, kuinka sotilaat kaivoivat majoituspaikkoina käyttämissään kylissä juoksuhautoja päästäkseen tarvittaessa suojaan vihollisen tykinkuulilta. Kuulien voima oli jo tuolloin suuri: Commynes kertoi, kuinka Ludvigin armeijan tykinkuula meni burgundilaisten ritarien majapaikkanaan käyttämän talon lävitse ja surmasi portaissa kulkeneen herttua Kaarle Rohkean palvelijan.

 

Valtiotieteilijänä Commynes vertaa hyvin tietoisesti toisiinsa Ranskan kuningas Ludvigia ja Burgundin herttua Kaarle Rohkeaa. Ludvig XI on Commynesin kuvauksessa varovainen, järjestelmällinen ja maltillinen ruhtinas, joka yrittää mahdollisuuksien mukaan välttää sotilaallisia yhteenottoja. Kun Englannin York-kuningas Edvard IV ilmaantuu Ranskaan massiivisen armeijan kanssa ja näyttää käynnistävän uudelleen satavuotisen sodan (1337–1453), Ludvig XI hankkiutuu hänestä ja hänen sotilaistaan eroon lahjuksilla. Vastaavasti ryhtyessään valtaamaan pala palalta Burgundin herttuakuntaa Kaarle Rohkean kuoleman jälkeen vuonna 1477, Ludvig XI pyrkii voittamaan linnojen ja kaupunkien varuskunnat puolelleen rahoilla ja muilla palkinnoilla taistelutoimien sijasta. Päätöksiään harkitsevaisesti punninnut ja neuvonantajien näkemyksiä kuunnellut Ludvig XI ei kuitenkaan tehnyt mitään kompromisseja oman arvovaltansa suhteen. Viimeisenä elinvuotenaan kuningas sai aivohalvauksen ja yritti hypätä ulos ikkunasta, minkä teon hänen hoviherransa estivät tarraamalla kuninkaasta kiinni ja pakottamalla hänet takaisin sänkyyn. Toivuttuaan jonkin verran episodista Ludvig XI palkitsi pelastajansa karkottamalla heidät pois hovista. Commynesin mukaan hoviherrat olivat hyvää tarkoittavalla teollaan ylittäneet sakraalin arvovallan rajat tavalla, jota Ludvig XI ei voinut kuninkaana hyväksyä, vaikka kyseessä oli hänen oman henkensä pelastaminen.

 

Käänteisesti Burgundin herttua Kaarle Rohkea oli rämäpää (mitä hänen epiteettinsäkin täsmällisesti ottaen tarkoittaa), jolla ei ollut tapana alistaa päätöksiään muiden konsultaatioille; silloin harvoin, kun Kaarle noudatti muiden neuvoja, neuvot olisi huonoudessaan kannattanut jättää huomioimatta, Commynes arvioi. Itsepäisen, ylimielisen ja itsekeskeisen herttuan psyyke ei vastaavasti kestänyt epäonnistumisia. Kun herttua kärsi Grandsonin taistelussa tappion Sveitsin valaliittolaisia vastaan vuonna 1476, hän ei koskaan toipunut kokemastaan nöyryytyksestä, vaan vajosi synkkään masennukseen ja eristäytyi yhä enemmän alamaisistaan ja liittolaisistaan.

 

Commynesin muistelmat ovat nykylukijalle haasteellisia siksi, että niissä kuvataan poliittista ympäristöä, jossa erilaiset toimivallat ja vasallisuhteet ovat merkityksellisempiä kuin jonkin rajatun alueen hallinta. Jo Ranskan kuningaskunta itsessään oli epäyhtenäinen toimivaltojen ja lojaliteettien kokoelma. Bretagnen herttuakunta oli niin omapäinen ja partikulaarinen, että se oli käytännössä oma Ranskan kruunusta erillinen ruhtinaskuntansa. Normandiassa valtaa pitivät edelleen monin paikoin englantilaiset, ja etelässä Ranskan ja Kastilia-Aragonian kuningaskunnan välejä hiersi se, että Aragonian kuningas oli aiemmin pantannut Roussillonin herttuakunnan Ranskan kuninkaalle, joka oli siten Kastilia-Aragonian vasalli ja oikeutettu sekaantumaan Espanjan sisäisiin asioihin. Kuninkaiden keskinäiset suhteet saattoi aina nähdä muulla tapaa kuin ehdottoman yksiselitteisesti. Kun Ludvig XI lahjoi Englannin Edvard IV:n vuosittaisella maksusuorituksella, kyseessä oli Ludvigin näkökulmasta ”eläke”, joka teki Edvardista Ranskan kuninkaan elätin, kun taas Englannissa raha nähtiin ”tribuuttina”, jossa Ranskan kuningas tunnustautui Englannin kruunun veronmaksajaksi. Sekä Ranskassa että Englannissa haluttiin kuitenkin pitää järjestelystä kiinni, sillä Englannin kuningas tykkäsi rahasta, kun taas Ranskan kuningas halusi englantilaisten sotajoukkojen pysyvän omalla puolellaan Kanaalia.

 

Monimutkaisin toimivaltojen, suvereniteettien ja vasallisuhteiden mosaiikki oli Burgundin herttuakunta, jonka tuhatvuotinen historia on tutustumisen arvoinen aihepiiri. Burgundi oli samaan aikaan sekä Ranskan kruunun että Pyhän saksalaisroomalaisen keisarin vasalli, mutta ei yhteismitallisesti eikä missään johdonmukaisissa kapasiteeteissa. Osa Burgundin tilkkutäkin kaltaisista läänityksistä kuului Ranskan kuninkaan tuomiovaltaan ja osa keisarikuntaan. Läänitys, joka oli nimellisesti Ranskan kuninkaan vasalli, saattoi kerätä verotuloja ja maavuokria alueilta, jotka kuuluivat Burgundiin sen osana keisarikuntaa. Kun Kaarle Rohkea perusti Malinesiin maapäivien virkaa ajaneen ranskalaismallisen parlamentin vuonna 1471, hän nimenomaisesti kielsi Malinesin parlamenttia esittämästä vetoomuksia Pariisin kaikkein arvovaltaisimpaan parlamenttiin, sillä hän halusi alleviivata Burgundin toimivaltojen erillisyyttä Ranskasta. Institutionaalisesti parlamentin perustaminen kuitenkin tarkoitti Burgundin nivoutumista Ranskan eikä keisarikunnan hallintorakenteisiin.

 

Aivan oma lukunsa olivat Flanderin ja Sommen kaupungit, joiden konfliktit Kaarle Rohkean ja toistensakin kanssa toistuvat Commynesin muistelmien sivuilla. Nykyään me ymmärrämme porvarit hyvätapaisina yrittäjinä ja työmyyrinä, joiden elämäntapaa leimaavat maltillisuus, rauhan tavoittelu ja kaikenlaisen radikalismin vieroksuminen. Commynesin aikakauden porvari oli kuitenkin hampaisiin asti aseistautunut militantti, jonka vakioratkaisu kunnallispoliittisiin kiistoihin oli päiden katkominen ja kiistakumppanien hakkaaminen palasiksi. Myöhäiskeskiaika olikin silmiinpistävästi ajanjakso, jolloin vaurastuneet Euroopan kaupungit vaikuttivat haastavan perinteiset kuninkaat ja feodaaliruhtinaat paitsi talouden niin myös sodankäynnin saralla; jalkaväen taktiikoiden kehityksen ja ruutiaseiden leviämisen seurauksena feodaaliherrojen ritariratsuväellä ei enää ollutkaan väkivallan monopolia, sillä pääomitetut kaupungit saattoivat ylläpitää omia miliisijoukkojaan sekä palkata ammattisotilaita kasvavilta sodankäynnin työmarkkinoilta. Commynesin muistelmat osoittavatkin, kuinka Burgundin herttua Kaarle Rohkea oli helisemässä itsepäisten, aggressiivisten ja brutaalien kaupunkien kanssa. Kaarle vastasi usein kovaan kovalla, mistä hänelle kehittyi sangen julma ja synkkä maine.

 

Moderneinta Commynesin ajattelussa on hänen ymmärryksensä instituutioiden, rakenteiden ja taloudellisten resurssien historiallisesta painavuudesta, vaikkakin keskiajan ajattelijana Commynes toki asettaa Jumalan historian ohjausratin taakse. Historiantutkijan näkökulmasta silmiinpistävintä on Commynesin ajoittainen eksyminen kontrafaktuaalisen historianpohdinnan äärelle. Esimerkiksi kuvatessaan Kaarle Rohkean kuoleman jälkeistä sekasortoa, Commynes on täysin vankkumaton väitteessään, että jos Ludvig XI olisi vain junaillut poikansa tai minkä tahansa ranskalaisen ruhtinaan Kaarlen tyttären Marian aviomieheksi sen sijaan, että hän sekaantui Burgundin kaoottiseen sisäpolitiikkaan lahjuksin ja asevoimin, monet pitkittyneet sodat ja eurooppalaiset konfliktit olisi myöhemmin vältetty. Tässä absoluuttisessa varmuudessaan historian raiteiden reiteistä Commynes muistuttaa hätkähdyttävän paljon oman aikamme loputtoman viisaita poliitikkoja.

 

Philippe de Commynes. (1972). Memoirs: The Reign of Louis XI 1461–83. Lontoo: Penguin. Michael Jones, kääntäjä.

Se suuri Franskan sota

 

Perjantaina 4. joulukuuta vuonna 1870 oli Pietarissa ilmestyneen Pietarin Sanomien pääsivulla tällainen sähkeuutinen Saksasta:

 

”Marraskuun 25 (jouluk. 7) p:nä oli Meung’in kaupungin lähellä, Orleans ja Blois kaupunkien välillä, tappelu, jossa saksalaiset ottivat 260 vankia, yhden kuularuiskun ja yhden kanuunan. Seuraavana päivänä taisteltiin kovasti Beaugeney’n lähellä; siinä oli osallisena saksalaisten puolelta osasto Mecklenburg’in herttuan armeijaa ja franskalaisten puolelta kolme armeijan-osastoa; saksalaiset saivat 1000 vankia ja 6 kanonaa ja ottivat peräkkäin valtaansa Grawant, Beaumont, Messas nimiset paikkakunnat ja vihdoin Beaugeney’nsin.”

 

Epäilemättä harvalle nykylukijalle avautuisi uutisen historiallinen konteksti, mutta aikalaisille se oli osa päivittäistä tietotulvaa uusimmasta eurooppalaisesta suursodasta, jota käytiin ranskalaisten ja saksalaisten välillä Ranskan maaperällä. Historiankirjoituksessa tämä vuosina 1870–1871 käyty sota tunnetaan yleisesti Ranskan ja Preussin sotana, mistä kauaskantoisesta aihepiiristä Rachel Chrastil on nyt kirjoittanut tarpeellisen ja hieman liian harvinaisen historiantutkimuksellisen päivityksen Bismarck’s War: The Franco-Prussian War and the Making of Modern Europe.

 

Sikäli kun Ranskan-Preussin sota on ylipäätään tunnettu, sitä ajatellaan helposti kansallisvaltioiden yhteentörmäyksenä, jossa hyökkääjäpuoli oli Saksa. Kaikki tällaiset ennakkoluulot sodasta ovat vääriä. Ensinnäkään Saksa ei ollut vielä tuolloin kansallisvaltio, vaan olemukseltaan useiden suvereenien kollektiivi. Hegemonista asemaa piti hallussaan Preussin kuningaskunnan ympärille rakentunut Pohjois-Saksan konfederaatio, jonka muita suuria jäseniä olivat Saksi, Mecklenburg, Sachsen-Weimar, Braunschweig ja vanhojen hansakaupunkien jälkeläiset. Konfederaation liittolaisia olivat Baijerin ja Württembergin kuningaskunnat sekä Hessenin ja Badenin suuriruhtinaskunnat. Ranska oli tuolloin Saksaa enemmän kansallisvaltio, jolla oli yksiselitteisesti ulkoiset rajat ja yksi hallitsija, keisari Napoleon III (tunnettu myös nimellä Louis Bonaparte). Koska sotaa käytiin saksalaisten hyökkäyksen seurauksena vain Ranskan maaperällä, sota on ollut myös helppo ymmärtää Saksan aloittamaksi. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä sodan julisti Napoleon III sillä verukkeella, että Preussi ajoi Espanjan Bourbonien kuningashuoneen perijäksi Hohenzollernien prinssi Leopoldia; Ranskan-Preussin sota oli siis ainakin muodollisesti dynastinen konflikti ja eräänlainen toisinto 1700-luvun alun Espanjan perimyssodasta Bourbonien ja Habsburgien välillä.

 

Rachel Chrastil kuvaa verrattain perusteellisesti Ranskan ja Saksan välisiä sotilaallisia eroja, joihin myös on liitetty vääristyneitä uskomuksia. Preussin armeija oli aiemmissa sodissaan Tanskaa ja Itävaltaa vastaan osoittanut teknologisen ja sotataidollisen etulyöntiasemansa, mutta vuonna 1870 Manner-Euroopan teknologisesti kehittynein asevoima ei löytynyt Saksasta vaan Ranskasta. Ranskan laivasto koostui valtaosin uudenlaisista rautakylkisistä ja konevoimalla käyvistä sotalaivoista, ja se oli vahvuudeltaan Euroopan toiseksi suurin Britannian kuninkaallisen laivaston jälkeen. Sodan alla Saksassa levisi jopa suoranainen paniikki mahdollisista ranskalaisista panssarilautoista, jotka käyttäisivät puolisukelluksista uudenlaista salakavalaa meriasetta, torpedoa. Ranskan maa-armeijan ydin oli koulutetuissa ammattisotilaissa, joiden perusvarustuksiin kuuluivat Chassepot-lukkokiväärin tuorein malli, saksalaista Dreysen neulakivääriä tarkempi ja voimakkaampi ase, sekä uudenlainen taistelukentän hirvitys, mitrailleuse, edellä mainitussa Pietarin Sanomien sähkeessäkin mainittu kuularuisku eli konekivääri. Muita sodankäynnin palvelukseen valjastettuja innovaatioita olivat rautatiet, lennätin ja ilmapallot, joita viimeisiä erityisesti ranskalaiset käyttivät ahkerasti tiedusteluun ja viestien kuljettamiseen.

 

Chrastil kuvaa Sedanin ratkaisutaistelun yhteydessä sitä, miksi saksalaiset voittivat sodan jo sen alkuvaiheessa. Saksalaisilla oli käytössään sotaministeri Albrecht von Roonin uudistusten seurauksena asevelvollisista koottu armeija, jota kyettiin tarvittaessa täydentämään reservistä. Se ei ollut kenties ammattiarmeija, mutta oli kuitenkin tarpeeksi kyvykäs, suurikokoinen ja liikkumiskykyinen haastaakseen Napoleon III:n asevoimat. Saksalaiset mobilisoivat armeijansa ranskalaisia paljon nopeammin ja saivat sen siirrettyä ripeästi vihollisen maaperälle. Siellä saksalaiset käyttivät vahvuuksiaan eli ranskalaisia modernimpaa ja runsaslukuisampaa kenttätykistöä, aggressiivista ratsuväkeä, jolla oli keskeinen rooli ranskalaisten rautatieyhteyksien ja lennätinlinjojen katkaisemisessa, sekä kenraalikunnan määrätietoista otetta taktiikan ja strategian väliin sijoittuneesta operaatiotaidosta, mihinkä viimeiseen vahvuuteen yliluottaminen oli toisaalta Peter H. Wilsonin tuoreen Saksan sotahistorian valossa myös omanlaisensa heikkous niin Hohenzollernien keisarikunnalle kuin sen kansallissosialistiselle seuraajavaltiollekin. Saksalaiset käyttivät kaikkia näitä kolmea vahvuutta Sedanin taistelun voittamiseen: operaatiotaidollaan saksalaisia komentaneet Helmuth Moltke vanhempi ja kruununprinssi Friedrich Wilhelm saartoivat Napoleon III:n kenttäarmeijan joka suunnalta; saksalainen ratsuväki, ja aivan erityisesti kylmin asein taistelleet ulaanit, rikkoivat ranskalaisten viesti- ja rautatieyhteydet ja estivät siten vahvistusten saapumisen näiden avuksi; voimakas kenttätykistö torjui ranskalaisten murtautumisyritykset ja sai koko vihollisarmeijan ristitulensa sisään. Keisari Napoleonille ei jäänyt täystuhon uhan alla lopulta muuta vaihtoehtoa kuin antautua yhdessä muun armeijansa mukana.

 

Sedania seurasi Chrastilin kirjan varsinainen tarina eli Ranskan sodankäynnin jatkuminen uuden hallitusmuodon, kolmannen tasavallan, johdolla. Koska keisarikunnan ammattiarmeija pitkälti tuhoutui Sedanin seurauksena, uusi tasavalta ryhtyi käymään sotaa täydennysarmeijan virkaa toimittaneilla mobiilirykmenteillä (mobilés) sekä uudelleen perustetulla kansalliskaartilla, joka oli ollut tasavaltalaisena instituutiona kielletty Napoleon III:n keisarikunnassa. Keisari Napoleonin ja hänen armeijansa mukana kaatui Ranskassa kaikki muukin aina paikallistason virkamiehiä myöten, jotka kaikki uusi tasavalta pyrki vaihtamaan mahdollisimman viiveettä. Niin kuin vallankaappauksissa aina, virkamieskunnan kokemus ja pätevyys eivät olleet uusien vallanpitäjien kannalta lainkaan niin arvokkaita ominaisuuksia kuin lojaliteetti ja luotettavuus – eivät edes sotilaallisen kriisin aikana. Chrastilin fokus on Sedanin jälkeen niin vahvasti Ranskassa ja sen uuden hallituksen yrityksissä puolustaa maansa aluetta ja omaa legitimiteettiään, että kirjan nimeksi olisi sopinut paremmin National Defence Government’s War eri puolueiden muodostaman kansallisen puolustuksen väliaikaishallituksen (gouvernement de la Défense nationale) mukaan. Tällä lähestymistavallaan Chrastil avaa värikkään näkymän sodan kokemusmaailmaan erityisesti siviilimaailman tasolla, missä ranskalaiset saivat kestää vihollisen tykistöpommituksia, pulaa, kulkutauteja, tietopimentoa, sisäpoliittisia ristiriitoja ja ajoittaisia saksalaisten kostotoimenpiteitä todellisista tai kuvitelluista sabotaasiteoista ja sissisodankäynnistä.

 

Koska kirjoissa pitää tehdä sisällöllisiä valintoja, Chrastil on uhrannut sodankäynnin taktisen alatason kuvaamisen tällaisen ns. uuden sotahistorian esille tuomiseksi. Näillä sotahistorian tasoilla oli kuitenkin myös oma yhtymäkohtansa, saksalaisten lähes hysteerisesti pelkäämät franc-tireursien sissijoukot, joista olisi toivonut lukevansa kirjan sivuilta vielä enemmänkin. Toisaalla Chrastil tuo vahvasti esille myös muita sodan ilmiöitä, jotka saattaisivat perinteisessä sotahistoriassa helposti unohtua. Niinpä Bismarck’s War on oiva esittely kansallismielisyyden (ja kansallisfobioiden) synnystä, sotalehdistön kasvavasta merkityksestä sähkeuutisten aikakaudella, rokotteiden ja desinfioinnin vaikutuksesta sotilassairaanhoitoon ja kansainvälisestä hyväntekeväisyydestä, jonka yhteydessä sodankäynnin maailmaan astui tuolloin uusi toimija, Sveitsissä vastikään perustettu Punainen Risti.

 

Chrastil ottaa hyvin käsittelyyn myös sotaa välittömästi seuranneen Pariisin kommuunina tunnetun kansannousun, joka piiritettyjen pariisilaisten räikeästä materiaalisesta epätasa-arvosta huolimatta ei johtunut niinkään marxilaisen koulukunnan jäsentämästä luokkaristiriidasta kuin Pariisin autonomisten kaupunginosien itsetietoisuudesta ja epäluottamuksesta tasavallan etäistä keskushallitusta kohtaan, jota johtivat kenraali Jules Trochu, sisäministeri Léon Gambetta ja maahan palannut oppositiopoliitikko Adolphe Thiers. Koalitiohallitusta revittiinkin sodan aikana joka suunnasta, kun vasemmalla sitä vastustivat sosialistit ja oikealla keisarille yhä lojaalit bonapartistit sekä Orléans’n tai jopa Bourbonien kuningashuoneiden restauraatiosta haaveilleet monarkistit. Keskeinen osa kommuunin kukistaneen Thiersin hallituksen virallista sodanjälkeistä tarinaa oli Napoleon III:n ja hänen hallitusmuotonsa syyttäminen niin epäonnistuneesta sodasta kuin yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistämisestäkin sen aikana. Vaikka kolmas tasavalta syntyi sodasta ja yhteiskunnallisesta kriisistä, ja vaikka oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelut vain kärjistyivät 1900-luvulle tultaessa, osoittautui se Bourbonien vanhan kuningaskunnan kaatumisen jälkeen silloisen Ranskan pitkäikäisimmäksi ja kestävimmäksi hallitusmuodoksi: kolmas tasavalta kaatui vasta kesällä 1940, jälleen uuden saksalaisten maahanhyökkäyksen seurauksena.

 

Kirjan lopulla Chrastil palaa nimikkoaiheeseen ja Otto von Bismarckiin, jolla ei ollut lopulta koko sodan kanssa paljoakaan tekemistä. Bismarck ei ollut sotilas vaan poliitikko, joten hän astui parrasvaloihin vasta sodan päättymisen ja rauhanneuvotteluiden yhteydessä. Eräs Bismarckin suuri saavutus rauhanteon yhteydessä oli Gambettan vaalisooloilun estäminen. Kiivaan tasavaltalainen Gambetta näki rauhan aselepona eikä lopullisena sodan lopputulemana ja ryhtyi puuhailemaan tammikuussa 1871 parlamenttivaaleja, joista olisi suljettu pois kaikki bonapartisteiksi tunnetut tai epäillyt. Käytännössä parlamentti olisi täyttynyt tasavaltalaisista sotahaukoista, mikä puolestaan olisi johtanut saksalaisten kauhuskenaarion sodan jatkumisesta eräänlaisena puolijäätyneenä konfliktina. Tuossa vaiheessa Bismarck oli jo saavuttanut tärkeimmän poliittisen tavoitteensa, yhtenäisen Saksan keisarikunnan luomisen hallitsijanaan Preussin kuningas Vilhelm I. Preussilaisista, baijerilaisista, württembergläisistä, badenilaisista ja muista tuli nyt siis yksiselitteisesti saksalaisia, mikä kansallisuusidentiteetin uudelleen määrittely heijastui myös ihmisten rajanvetoon Ranskalta voitetuilla Elsassin ja Lothringenin alueilla. Toisin kuin vanhoissa dynastisissa sodissa, valloitetun Elsassin asukkaat eivät tulleet automaattisesti saksalaisiksi, vaan Vilhelm I ja Bismarck tarjosivat heille vaihtoehdon: jääkää Elsassiin/Lothringeniin saksalaisina tai säilyttäkää Ranskan kansalaisuutenne ja muuttakaa rajan toiselle puolelle lokakuuhun 1872 mennessä. Frankfurt am Mainissa solmittu rauha artikuloikin ensimmäistä kertaa, että kansallisten rajojen tulisi korreloida historiallisten rajojen ja kansallisen identiteetin kanssa. Tämä ajattelumalli elää Euroopassa vahvana edelleenkin.

 

Kirjan lopussa Chrastil varoittaa vetämästä liian suoria linjoja Ranskan-Preussin sodasta 1900-luvun maailmansotiin. Sodan jälkeen Bismarckin ulkopolitiikka ei ollut sodanhaluista vaan päinvastoin sovittelevaa ja rauhanomaista, mikä ei kuitenkaan estänyt uudenlaisten sotilaallisten blokkien muodostumista 1800-luvun lopulla, kun Ranskan ohella myös Britannia ja Venäjä alkoivat nähdä Saksan vallan rajaamisen mielekkäänä ulkopoliittisena tavoitteena. Sota eittämättä vahvisti saksalaista militarismia, kun juuri armeijasta eikä niinkään saksalaisesta kansakunnasta tuli Ranskasta saavutetun voiton symboli. Kun sotilaat olivat päässeet vallan kamareihin, he eivät niistä hevillä poistuneet, ja ihmisluonteen heikkouden lakien mukaisesti upseerikunta näki Saksan menestyksen vain omana saavutuksenaan sen sijaan, että olisi tunnistanut onnen ja diplomatian roolin sotavoiton hedelmien säilyttämisessä vuoteen 1914 saakka. Mutta siitä ajankohdasta alkaa tietenkin jo eri tarina.

 

Rachel Chrastilin kirja on tervetullut lisä eurooppalaisen sotahistorian alitutkittuun aikakauteen, joka on aiheetta jäänyt Napoleonin 1800-luvun alun sotien ja 1900-luvun maailmansotien varjoon. Pikainen sanahaku Finnassa paljastaa, ettei sodasta ole vielä kirjoitettu suomenkielistä yleisteosta ja ettei sellaisia ole käännetty suomeksi muistakaan kielistä. Ehkä tähänkin aihepiiriin joku suomalainen sotahistorioitsija vielä tarttuu?

 

Rachel Chrastil. (2024). Bismarck’s War: The Franco-Prussian War and the Making of Modern Europe. Lontoo: Penguin, 485 s.

Marc Bloch

 

Lauantaina 23.11 Ranskan presidentti Emmanuel Macron introdusoi Panthéoniin Marc Blochin, perusteena ”hänen työnsä, hänen opetuksensa ja hänen rohkeutensa.” Panthéon on alun perin vuonna 1789 kirkoksi rakennettu monumentaalinen mausoleumi, jonne on haudattu Ranskan tasavallan tärkeimmät suurmiehet ja -naiset, mukaan lukien Voltaire, Victor Hugo ja Marie Curie. Panthéoniin hautaaminen, joko fyysisesti tai symbolisesti, on suurin postuumi kunnia, mitä Ranskassa voi saada. Mutta kuka sitten oli Marc Bloch, jolle tämä kunnia osoitettiin?

 

Marc Bloch syntyi Lyonissa vuonna 1886 perheeseen, joka oli samalla sekä juutalainen että optant, mikä jälkimmäinen termi tarkoitti niitä Elsassin asukkaita, jotka säilyttivät ranskalaisen identiteetin vielä sen jälkeen, kun alue liitettiin vuonna 1870 muotoutumaisillaan olleeseen Saksan keisarikuntaan ranskalaispreussilaisen sodan (1870–1871) seurauksena. Ranskalaisuus oli toisin sanoen juutalaisuuden rinnalla Blochin perheen tärkeä, ellei jopa pyhä identiteetti. Marc Blochin elämää informoikin myöhemmin vankkumaton patriotismi ja lojaliteetti kolmannen tasavallan (1870–1940) muodon ottanutta Ranskan kansallisvaltiota kohtaan.  

 

Marc Blochin isä Gustave oli muinaishistorian professori Sorbonnen yliopistossa ja opetti nuorelle Marcille historiaa jo pienestä pitäen. Nuori Marc kävi koulua lyseotason oppilaitoksissa ja sitten maineikkaassa École normale supérieuren (ENS) korkeakoulussa. Siellä Marc opiskeli historiaa Christian Pfisterin, Vidal de Blanchen ja Charles Seignobosin johdolla, jotka edustivat Ranskassa uudenlaista historiallista ajattelua. Heille historia oli suurten teemojen kauaskantoista tarinaa, jota keskeyttivät silloin tällöin dramaattiset murroskohdat, irtiotot ja vallankumoukset. Blanchen metodologinen erikoisuus oli historiallinen maantieto, joka oli tuolloin uusi tieteenala ja omintakeinen ranskalaiselle historiantutkimukselle. Seignobos puolestaan oli erityisen tunnettu lähdekriittisen tutkimusmetodin edistäjänä, ja hän aloitti kirjoittamansa historian metodioppaan tunnuslauseella: ”Historiaa tehdään dokumenteilla.” Nämä opit upposivat vahvasti Marc Blochin tajuntaan hänen opiskellessaan ENS:llä vuosina 1903–1908. Varhaisia opiskeluja katkaisi vuoden kestänyt asepalvelus 46. jalkaväkirykmentissä vuosina 1905–1906.

 

Valmistuttuaan ENS:stä vuonna 1908 Bloch matkusti Saksaan, missä hän opiskeli väestötiedettä Leipzigissä ja kirkkohistoriaa Berliinissä. Kun Bloch sai tutkija-apurahan Fondation Dosne-Thiersin tutkimusinstituuttiin vuonna 1910, hänellä oli voimavaranaan aivan ainutlaatuisen monipuolinen metodologinen ja tutkimustaidollinen työkalupakki, joka mahdollisti hänen seuraavan haasteensa, väitöskirjan keskiajan Ranskan agraariyhteiskunnasta. Bloch tutki historiallista maantiedettä hyväkseen käyttäen systemaattisesti sitä, missä Pariisia ympäröivän Île-de-Francen provinssin osissa harjoitettiin kapetingikuninkaiden aikakaudella maaorjuutta ja missä ei. Tutkimus johdatti Blochin myös päättelemään, että maaorjuus oli omanlaisensa kulttuuri, joka perustui pitkälti perinteisiin ja käytäntöihin.

 

Tutkimus synnytti Blochin väitöskirjan Rois et Serfs, un Chapitre d’Histoire Capétienne, jonka valmistuminen sattui samaan ajankohtaan maailmansodan syttymisen kanssa. Elokuussa 1914 Bloch liittyi jalkaväen reservirykmenttiin, jossa hän palveli aluksi kersanttina ja sittemmin joukkueenjohtajana. Bloch otti vuonna 1914 osaa Meusen ja Marnen taisteluihin, missä jälkimmäisessä hän haavoittui ja jäi toipilaaksi lähes puolen vuoden ajaksi. Vuonna 1915 Bloch palasi jälleen palvelukseen, ja ehti ottaa sodan aikana osaa Sommen, Argonnen ja ns. Ludendorff-hyökkäyksen taisteluihin. Bloch palkittiin sotakunnostautumisestaan Légion d’Honneur ja Croix de Guerre -kunniamitaleilla. Sodan päättyessä Bloch oli ylennetty kapteeniksi.

 

Sodan jälkeen Bloch nimitettiin tutkijaksi Strasbourgin yliopistoon, joka oli nyt siis palautunut vihdoin Ranskalle vuoden 1871 tappion jälkeen. Strasbourgissa Bloch käänsi selkänsä perinteiselle politiikan ja diplomatian ”faktahistorialle” ja alkoi tutkia Émile Durkheimin hengessä historian ja sosiologian yhteisiä rajapintoja. Bloch löysi tälle historianfilosofiselle siirtymälleen ymmärtäjän ja asetoverin Lucien Febvrestä, joka oli omassa väitöstutkimuksessaan läpivalaissut 1500-luvun maalaisyhteisöjä politiikan ja ympäristön konteksteissa. Febvre oli käyttänyt omasta metodistaan nimitystä histoire de tout court eli täydellinen tai kokonaisvaltainen historia. Bloch tunnisti Febvren lähestymistavan omakseen, ja pian Bloch ja Febvre ryhtyivät tekemään yhteistyötä uudenlaisen historiantutkimuksen parissa, jonka kysymyksenasettelut liittyivät menneisyyden rakenteisiin ja mentaliteetteihin yksittäisten tapahtumien sijasta. Bloch puolusti onnistuneesti sodan keskeyttämää väitöskirjaansa vuonna 1920, mitä seurasi vuonna 1924 myös Blochin ensimmäinen monografi, Les Rois thaumaturges, jossa Bloch tutki keskiajan kuninkaiden myyttisiä parannusvoimia.

 

Koska Bloch ja Febvre eivät helposti löytäneet luontevia julkaisukanavia uudelle rakenteiden historialleen, he päättivät perustaa oman historiallisen aikakauskirjansa. Vuonna 1928 ilmestyneen Annalesin ensimmäinen numero julisti tekijöittensä eetoksen ja tavoitteen yhdistää aikaperiodien mielivaltaisesti jakama historia suuremmaksi kokonaisuudeksi yhteiskuntatieteiden ja ympäristön tutkimuksen kanssa. Tämän tavoitteen realisoimiseksi Annales edellytti kirjoittajiltaan sosiologian menetelmien lainaamista ja perinteisen narratiivisen historiankirjoituksen hylkäämistä. Näillä reunaehdoilla Annales pitkälti sulki poliittiset ja sotahistorioitsijat kirjoituskuntansa ulkopuolelle, vaikkakin lähes kaikki muut aikakausjulkaisut edelleen palvelivat heitä aivan voittopuolisesti. Sen enempää Bloch kun Febvrekään eivät kainostelleet sitä, että lähestymistapansa vuoksi Annales oli poliittisesti kallellaan vasemmalle, vaikkei julkaisu ollut mitenkään yksiselitteisen marxilainen (kuten vaikkapa myöhempi brittiläinen journaali Past & Present). Tulevina vuosikymmeninä Annales ja sen ympärille muodostunut strukturalistinen historiantutkimuksen koulukunta toimi kasvattamona sellaisille historioitsijasuuruuksille kuin Henri Pirenne, Fernand Braudel ja Emmanuel Le Roy Ladurie.

 

Vuonna 1933 Bloch siirtyi Strasbourgista Pariisiin, missä hän opetti ensi Collège de Francessa ja sittemmin Sorbonnen yliopistolla. Poliittisesti 1930-luvun ajanjaksoa leimasi Blochin kasvanut antifasistinen eetos ja sitoutuminen vasemmistopuolueiden yhteiseen kansanrintamaan (Front populaire). Tutkimusrintamalla Blochin 1930-luvun päätyö oli kaksiosainen La Société Feodale, joka ilmestyi vuonna 1939. Tässä suurteoksessaan Bloch käytti laajaa lähdeaineistoa osoittaakseen pitkäaikaista yhteyttä fyysisen ympäristön ja instituutioiden kehittymisen välillä. Bloch ei synteesissään rajoittunut pelkästään keskiajan Ranskaan vaan haki yhtymäkohtia vaikkapa kaukaisesta Japanista asti.

 

Vuonna 1940 Bloch kirjoitti kenties tunnetuimman teoksensa L’Étrange Défaite, jonka aiheena ei ollut keskiajan maalaisyhteiskunta vaan strukturalismin perinteen vastaisesti uusin poliittinen historia, toisin sanoen Ranskan katastrofaalinen sotilaallinen romahdus samana vuonna. Bloch kuitenkin sovelsi Annales-koulukunnan longue durée -perspektiiviä häviön analyysiinsa, joka Blochin mukaan oli pitkälti seurausta Ranskan sotajohdon kyvyttömyydestä ymmärtää uudenlaista modernia sodankäyntiä. Kanssasyyllisiä olivat politiikan ja talouden eliitit sekä lehdistö, jotka kaikki olivat ajaneet heikkoa ja tavoitteiltaan väärää politikkaa suhteessa kansallissosialistiseen Saksaan ja sen edustamaan uhkaan.

 

Sodan sytyttyä Bloch oli palannut uudestaan palvelukseen ja taistellut Dunkerquen piirityksessä. Bloch oli evakuoitu Englantiin, mutta hän halusi palata takaisin Ranskaan, jonka asevoimat demobilisoitiin sotilaallisen häviön jälkeen. Juutalainen Bloch ei jäänyt saksalaisten miehittämään Pariisiin, vaan siirtyi ensin Strasbourgiin ja sitten Montpellieriin, jotka olivat Vichyn nukkehallituksen alueella. Kun saksalaiset miehittivät vuonna 1942 myös Vichyn Ranskan, Bloch aktivoitui vastarintaliikkeessä. Hän kirjoitti artikkeleita maanalaiseen lehtiin Franc-Tireur ja La Revue libreen sekä organisoi aseiden kuljetusta ja muuta vastarintaliikkeen logistiikkaa.

 

Gestapo pidätti Marc Blochin Lyonissa maaliskuussa 1944. Häntä kuulusteltiin ja kidutettiin Montlucin vankilassa, missä Gestapon vastatiedusteluoperaatiota johti pahamaineinen sotarikollinen Klaus Barbie. Liittoutuneiden noustua maihin Normandiassa kesäkuussa 1944, saksalaiset päättivät eliminoida hallussaan olleet vastarintaliikkeen vangit. Marc Bloch teloitettiin selkään ampumalla Les Roussilles’n kedolla yhdessä kymmenien muiden vankien kanssa 16. kesäkuuta 1944.

 

Marc Blochin hautakiveen Fougeresin hautausmaalla on kaiverrettu hänen omasta toiveestaan latinankieliset sanat dilexi veritatem, ”olen rakastanut totuutta.”

Neljä vuotta ennen maailmansodan päättymistä - Inkeri 11.11.1914

 

Ensimmäinen maailmansota päättyi 11. marraskuuta vuonna 1918 länsiliittoutuneiden ja keskusvaltojen solmimaan aselepoon. Sodan maantiede oli siinä vaiheessa ehtinyt muuttua sikäli perustavanlaatuisella tavalla, että Venäjän keisarikunta oli hajonnut, ja siitä oli irtautunut uusia itsenäisiä valtioita, mukaan lukien Suomi. Mutta tasan neljä vuotta aiemmin, marraskuussa 1914, Venäjä oli vielä voimiensa tunnossa, eikä Suomenkaan itsenäistyminen vaikuttanut mitenkään itsestään selvältä tai edes mahdolliselta tulevaisuuden toteutumalta. Tuolloin suomalaisia asui vielä suuret joukot Suomen suuriruhtinaskunnan ulkopuoleisessa keisarikunnassa, ja valtaosa heistä Pietarin keisarillisessa pääkaupungissa. Siellä ilmestyi heidän yhteisössään myös Simo Erosen päätoimittama sanomalehti Inkeri. Miltä sodan ja maailman asento näyttäytyi sen silmin tiistaina 11. marraskuuta 1914, tasan neljä vuotta ennen sodan päättymistä?

 

Pääkirjoitus oli otsikoitu proosallisesti ”Sota ja rauha”, ja siinä pohdittiin erilaisten vasemmistolaisten ideologioiden jäämistä kansallismielisyyden jalkoihin maailmansodan olosuhteissa. ”Sosiaalisten ja poliittisten arvotusten meren vaahtoiset vedet ovat jakaantuneet kahtia ja paljastaneet vulkaanisen tulen kuumentaman pohjan – patriotismin.” Vielä muutama kuukausi ennen sotaa ne saksalaiset työmiehet, jotka olivat sosialismin hengessä huutaneet ”yksilön koskemattomuudesta ja ihmisrakkaudesta”, olivat nyt ryöstämässä ja hävittämässä Belgiaa. Vaikka keisari Vilhelm II nyt lupaisi Belgian työväenluokkaisille sotilaille sosialisoivansa Belgian tehtaat tai jakavansa voittopuolisesti vasemmistolaisille ranskalaisille sotilaille kaikki Ranskan porvarien aarteet, vastattaisiin hänelle näistä maista pelkällä tykinlaukauksella. Ranskasta saapuneen kirjoituksen mukaan jopa anarkistit olivat tarttuneet aseisiin aiemmin vihaamansa yhteiskuntamuodon puolustamiseksi. Ranskalainen anarkisti kirjoitti: ”Minä, joka olen raatanut tasa-arvoisuuden ja kommunian puolesta, joka olen pannut jyrkän vastalauseen nykyistä yhteiskuntajärjestystä vastaan, taistelen nyt kaiken sen puolesta, jota ennen vastustin ja luulin vastustavani kuolemaani asti.” Sotaa ei käyty ihanteiden ja aatteiden vuoksi, Inkeri kirjoitti, vaan ”rotutuntoon” perustuen. Inkeri latasi tulevalle rauhalle suuria odotuksia. Kun voiton seppeleillä koristeltu rauha vihdoin saapuu, ”on se oleva siunauksellinen, vapauttava, suuri rauha, joka tuhansien kerroin korvaa ne tappiot, jotka kaikki musertava sodan jumala on aiheuttanut.”

 

Valtakunnan sisäisissä uutisissa raportoitiin siitä, että keisarillinen hallitus oli päättänyt raiteen rakentamisesta Petroskoista Vienan Kemiin. Radan oli tarkoitus yhdistää jäätymätön Murmanskin satama valtakunnalliseen raideverkostoon ja mahdollistaa siten Vienanmeren kautta saapuvien tuontitavaroiden jakelu koko keisarikunnan sisälle. Radan operaattoriksi oli suunniteltu Aunuksen rautatieyhtiötä.

 

Pietarin yliopistosta kerrottiin nuoren historioitsija A. Tishshenkon kaatumisesta rintamalla. ”Hän oli alkava historian tutkija, jonka tulevaisuuteen oli paljon lupaavia toiveita liittynyt.” Tishshenko oli ehtinyt julkaista vasta vuotta aiemmin tutkimuksensa Lisiä Kuolan ja Petshenegin historiaan 16. vuosisadalla. Hänet tunnettiin myös muinais- ja taidehistoriallisista harrastuksistaan, sekä opetuksestaan työväenopistoissa.

 

Suomessa matkannut tykistön kenraaliluutnantti Briks sai sotaministeriöltä nuhteet käytöksestään. Briks oli matkannut täpötäydessä vaunussa, jossa oli ollut kyydissä myös Venäjältä karkotettavia Saksan ja Itävallan kansalaisia. Tämän yleisön kuullen oli Briks kovaäänisesti kertoillut sodan tapauksista, joista ei ollut vielä virallisesti kerrottu tai olivat muuten salassa pidettäviä. Kenraalia ei sentään asetettu syytteeseen ”sotaa koskevien julkaisemattomien tietojen levittämisestä”, mutta sotaministeri katsoi kuitenkin aiheelliseksi antaa kenraalille ”ankaraa moitetta” ansaitsevat nuhtelut.

 

Suomessa senaatti esitti alkoholipitoisten tuotteiden kaupan rajoittamista sotatilan voimassaoloajaksi. Kaikenlaisten väkijuomien myynti ja anniskelu olisi sodan aikana kiellettyä, lukuun ottamatta ”ensimmäisen luokan ravintoloita, joissa se olisi sallittua ruuantarjoilun yhteydessä.” Korkeintaan voitaisiin vähittäismyynnissä sallia miedot rypäleviinit, joiden hinta olisi vähintään kolme markkaa pullolta.

 

Helsingin Sanomilta lainattu juttu kertoi naisten roolista sodassa. ”Huomattavana seurauksena maailmansodasta on ollut, että sodasta kärsimään joutuneissa maissa ovat naiset astuneet miesten tilalle lukuisilla työaloilla, joilla he eivät ole ennen joutuneet kokeilemaan voimiaan.” Belgiassa naiset olivat ryhtyneet muurarien töihin sodassa vaurioituneiden rakennusten korjaamiseksi. Ranskassa naisia oli rautateiden palveluksessa sekä tiesuluilla, joilla he pysäyttivät kaikki ohi kulkevat automobiilit tarkistaen niiden kuljettajien paperit ja kirjaten ylös autojen rekisterinumerot. Saksassa naiset lakaisivat katuja, nostivat perunoita ja kantoivat tiiliä työmailla. Britanniassa oli jopa perustettu vapaaehtoinen naisten reservi, ”joka on saanut sotilaallista harjoitusta ja jota voidaan tarvittaessa käyttää kotiseudun puolustukseen.”

 

Sotasähkeet kertoivat venäläisten rajallisesta menestyksestä Puolan, Ukrainan ja Kaukasian rintamilla. Puolassa oli vallattu saksalaisten tykkipatteri ja saatu saaliiksi kymmenen konekivääriä. Galitsiassa eli Ukrainassa oli otettu 3 000 itävaltalaista vankia. Mustamerellä venäläiset sotalaivat olivat pommittaneet Khopan satamaa Turkin rannikolla hävittäen kasarmeja ja polttaen tarvikevarastoja. Bakusta kerrottiin, että kurdilainen ratsuväki oli paennut venäläisiä Akabaan laaksossa. Kurdien keskuudessa raportoitiin ”täydellisestä mielen masennuksesta.” Osmanien vaatimus pyhästä sodasta ympärysvaltoja vastaan ei saanut kannatusta muslimimaailmassa. ”Tämä on johtunut siitä, että pyhä sota voidaan julistaa ainoastaan kaikkia kristittyjä vastaan.” Itämerellä saksalaiset risteilijät moukaroivat tykeillään Libauta Liivinmaan rannikolla. Pommitus sytytti kaupungissa tulipaloja, eikä siviiliuhreilta vältytty.

 

Länsirintamalta raportoitiin sateiden vaihtuneen pakkasiin. Saksalaiset luottivat jäätyvän maan helpottavan heidän etenemistään ja toivat rintamalle 7 000 pioneeria rakentamaan kulkuteitä tulvakenttien ylitse. Sotaa käytiin myös aina vain enemmän ilmassa. Ranskalaiset kertoivat useista onnistuneista lentotiedusteluretkistä, kun taas saksalaiset olivat pommittaneet Taube-mallisilla koneilla Amiensia. Reimsin katedraalikaupunkia saksalaiset eivät pommittaneet lentokoneilla vaan raskaalla kenttätykistöllä. Pohjanmeren rannikolla kuninkaallisen laivaston alukset olivat puolestaan pommittaneet Seebrüggeä, missä ne olivat osuneet viiteen saksalaisia sotilaita kuljettaneeseen rautatievaunuun. Dardanellien luona englantilaiset sukellusveneet olivat tehneet hyökkäyksiä turkkilaisia laivoja vastaan. Lontoosta kerrottiin Atlantille pyrkineen saksalaisristeilijä Yorckin ajaneen Pohjanmerellä miinaan ja uponneen. Brittilehdistö ennakoi, että talven tullessa laivasto-operaatiot muuttuisivat jäätyneellä Itämerellä mahdottomiksi, mistä syystä saksalaiset todennäköisesti siirtäisivät sotalaivoja Itämereltä Pohjanmerelle ja Britanniaa vastaan. Italiassa suoritettiin liikekannallepanoa, vaikka maa ilmoitti yhä pysyvänsä puolueettomana. Romaniassa kansan enemmistö vaati sotaa Itävalta-Unkaria vastaan, kun taas Bulgariassa itävaltalaiset diplomaatit maanittelivat Bulgariaa aloittamaan hyökkäyssodan Makedonian valtaamiseksi.

 

Inkeri muisteli myös kulunutta kesää, jolloin vesilentokone lensi Novaja Zemljan saarelle viisi edestakaista matkaan hakiessaan luutnantti Sedovin retkikuntaa sieltä pois. Lennot kestivät reilut neljä tuntia, ja kolmannella lennolla ranskalaismallisen koneen moottori meni epäkuntoon. Koneen oli laskeuduttava merelle, mistä moottorivene hinasi sen rantaan. Pakkasta oli joka lennolla 5–7 astetta Réaumurin asteikolla, mikä tarkoitti n. 6–9 pakkasastetta Celsiuksen mitalla. ”Lentää voi arktisessa seudussa päivällä ja yöllä, koska aina on valoisaa. Heinäkuu on siellä pidettävä parhaana lentokuukautena. Lämpimään vaatetukseen on ilmailijan pantava erityistä huolta.”

 

Lehden viimeisellä sivulla kerrottiin Lieksasta kotoisin olevan työnjohtaja S:n kokemuksista Puolan rintamalla. S. oli heti sodan alussa ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Venäjän armeijaan ja saanut peruskoulutuksen Sisä-Venäjällä. ”Suomalaisia taistelee Venäjän armeijan riveissä varsin lukuisasti ja kohdellaan heitä erittäin hyvin. Upseeristo on suomalaisille hyvin suosiollista, samoin sotamiehetkin.” Varsovaan saavuttuaan S:n osasto oli määrätty kaupungin länsipuolelle sijaitsevalle suoalueelle, missä liikkuminen tuotti hankaluuksia. Alueen harvat talot olivat tyhjiä, sillä asukkaat olivat paenneet joko saksalaisten tai venäläisten (tai kumpienkin) tieltä. S:n osasto joutui hyvin pian taistelukosketukseen vihollisen kanssa. Aluksi taisteltiin kivääritulella, mutta pian yhteenotto muuttui pistimillä käydyksi lähitaisteluksi. S. haavoittui pistimestä toiseen poskeensa. Seuraavana päivänä taistelu käytiin vain ampumalla, mutta kolmantena päivänä se kehittyi jälleen pistintaisteluksi. Tällä kertaa S. sai pistimen käsivartensa lävitse, ja hänet otettiin Punaisen ristin sidontapaikalle. Lopulta haavoittunut S. lähetettiin takaisin Lieksaan toipumaan. ”Kysyttäessä ilmoitti hän vakaan aikomuksensa olevan, heti kun on parantunut lähteä takaisin rintamaan, ottaakseen osaa taisteluihin.” S. kuvaili pistintaistelua intensiiviseksi kokemukseksi, jonka melskeessä nälkä, väsymys ja kaikki muutkin tunteet katoavat. Mielessä on ainoastaan yksi ajatus: ”päästä mahdollisimman pian viholliseen käsiksi.” Taktisesti pistintaistelussa etu on puolustautujalla, sillä hyökkäävä sotilas väistämättä paljastaa itseään ja mahdollistaa vastaiskun osuman. S. kehui venäläisten aseveljiensä hyvää yhteishenkeä ja taistelumoraalia. Tieto kuulemma kulki erinomaisesti ylhäältä alaspäin, ja miehistö oli koko ajan tietoinen sodan olosuhteista ja omasta tehtävästään. Inkeri päätti S:n kertomuksen seuraavaan päätelmään:

”Kaikesta siitä, mitä kertoja oli lyhyenä armeijassaolonsa aikana kokenut, voi saada sen vakaumuksen, että Venäjä on käynyt tähän sotaan täysin tietoisena ja varmana siitä, että se tulee murskaamaan vihollisensa.”

 

Viimeisen sivun alareunassa oli Robert Edgrenin Suomalaisen kirjakaupan mainos (Pietari, Suuri Tallikatu 8). Tilattavaksi tarjottiin kahta kansainvälistä sotaa käsittelevää kuvallista kirjaa: Eino Voionmaan Suurvaltain sota ja Rudolf Holstin Maailmansota.

Paavo Haavikon Nuijasota

 

Vuonna 1996, jolloin nuijasodan (1596–1599) syttymisestä oli kulunut 400 vuotta, kirjailija Paavo Haavikko valmistautui sytyttämään historiallisen, poliittisen ja kirjatieteellisen kulttuurisodan julkaisemalla oman tulkintansa sodasta Nuijasodan nimeä kantaneella tietokirjalla. Edellytykset julkisuudessa käytävään gladiaattoritaisteluun olivat olemassa, sillä vajaat kaksikymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Heikki Ylikankaan Nuijasota (1977) oli synnyttänyt sodanjälkeisessä Suomessa aivan ennen näkemättömän kiivaan ja tulehtuneen historiografisen debatin, jossa henkilökohtaisuuksinkaan menemiseltä ei vältytty. Jos Paavo Haavikko odotti jotain vastaavaa veristä polemiikkia omalla avauksellaan, joutui hän kuitenkin pettymään. Ylikangas, joka julkaisi samana vuonna 1996 päivitetyn (eli käytännössä aivan saman) version omasta Nuijasodastaan, ei julkisesti reagoinut Haavikon tulkintaan, eikä kirja herättänyt muutenkaan suurtakaan huomiota mediassa tai historiatutkijoiden piirissä. Näkyvin reaktio oli neutraali ja vaisu arvio Helsingin Sanomissa. Paavo Haavikon Nuijasodasta ei tullut räjähdystä eikä tussahdustakaan.

 

Onko Paavo Haavikon Nuijasota siis täysin yhdentekevä ja merkityksetön teos? Useamman vuosikymmenen etäisyydellä vastauksen voi antaa kieltävässä muodossa, sillä Haavikon kirjalla on nykykatsannosta nähtynä omat ansionsa, vaikka sen ongelmat ovat myös räikeät. Yleistäen voi sanoa, että Paavo Haavikko noudatteli kirjassaan Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Nuija-sodan (1857–1859) ja Pentti Renvallin Kuninkaanmiesten ja kapinoitsijoiden (1962) viitoittamaa tietä, joka painotti ylätason politiikkaa sodan syttymissyynä Heikki Ylikankaan korostaman yhteiskunnallisinstitutionaalisen ristiriitaisuuden sijasta. Haavikko kuitenkin ujutti sodan suureen kertomukseen omana twistinään ranskalaisen Annales-koulukunnan strukturalismia, mikä näkyi Haavikon yrityksenä kvalifioida talonpoikien kapinallisuutta/lojaalisuutta maantieteellisten rajojen ja linnojen läheisyyden tai niiden etäisyyden kautta. Näin Haavikko yritti kiteyttää argumentaatiotaan:

 

Hämäläisten ja savolaisten liikehdintä linnojen välimaastossa ja savolaisten talonpoikien rintaman hajoaminen kapinallisiin ja linnanherralle uskollisiin linnan lähiseudun talonpoikiin kertoo että kapinan syynä ei ollut syrjäseutujen ja periferian kehittymättömyys saati lyhytjännitteisyys, vaan kansan nousun alueet ratkaisi etäisyys linnoista.

 

Toisaalla Haavikko ei myöskään vähättele Södermanlandin herttua Kaarlen harjoittamaa kiihotusta, joka täytti nykyaikaisen informaatiosodankäynnin määritelmät ja joka provosoi Suomea sotilasdiktaattorina hallinneen Klaus Flemingin ryhtymään omaan vastapropagandaansa. Suomalaisen historiantutkimuksen pinttymistä poikkeavan strukturalistisen katsannon esille tuomisen ohella Haavikon Nuijasodan toinen ilmiselvä hyve on ammattikirjailijan ja lahjakkaan runoilijan väkevä ja rikas proosa. Nuijasodassa on lukuisia haavikkomaisia aforismeja, kuten tekijältään saattaa odottaakin:

 

Kapinalla oli tahtonsa. Ja sitä tahtoa tahtoivat kaikki nyt noudattaa.

Lyhytsulkuinen Kaarle-herttua kyllä oli, pitkävihainen kuningas hänestä tuli.

Lupaukset eivät maksa mitään. Kapinoitsijoille voi luvata vaikka kuun taivaalta, jos he itse käyvät sen hakemassa.

Sota on odottamista ja huoltoa. Ja huollon odottamista.

Jne.

 

Paavo Haavikon Nuijasodan ongelmat ovatkin sitten moninaisempia. Vaikka Haavikon argumentti linnojen läheisyydestä kapinan hillitsijöinä ja Maaselän geologisen rajan merkityksestä taloudellisten intressien ja poliittisten lojaliteettien jakajana on oivaltava ja kiehtova, hän ei onnistu perustelemaan sitä pelkkien sekundäärilähteiden ja teoreettisen visioinnin kautta. Tällainen lähestymistapa olisi vaatinut tarkempaa ja yhteismitallista paikallishistoriallista tutkimusta nimenomaan aikalaislähteisiin perustuen. Ongelmallinen on myös Haavikon väkevä väite siitä, että nuijasodan kaltainen kapina syttyy siellä, ”missä toivon kynnys kestettävissä olevan ja kestämättömän rasituksen välillä oli juuri ylittymässä, väärään suuntaan.” Nykytutkimus on Haavikon kanssa suurin piirtein päinvastaista mieltä, esimerkkinä vaikkapa Kimmo Katajala toimittamassaan antologiassa Northern Revolts: Medieval and Early Modern Peasant Unrest in the Nordic Countries (2004). Katajalan ja muidenkin historioitsijoiden katsannossa nuijasodan kaltaiset keskiaikaiset ja esimodernit talonpoikaiskapinat eivät syttyneet vaihtoehdottomasta epätoivosta vaan heijastelivat poliittista kulttuuria, jossa aseellinen protesti oli rinnakkaiskeino käräjöinnille esivallan epäoikeudenmukaisiksi ja laittomiksi koettujen toimenpiteiden estämiseksi, kumoamiseksi tai minimoimiseksi.

 

Ylivoimaisesti rumin kauneusvirhe Paavo Haavikon Nuijasodassa on sen yltiöliberaali lainausmetodi. Haavikon kerronta nojaa voittopuolisesti muutamaan sekundäärilähteeseen, kuten edellä mainittuihin Yrjö-Koskisen ja Renvallin nuijasotahistorioihin sekä Eino Jutikkalan Suomen talonpoikien historiaan (1942). Haavikko ei ainoastaan käytä näitä muiden historioitsijoiden aiempia tuotoksia oman tekstinsä lähteinä, vaan hän jopa lainaa niitä pitkästi ja sanasta sanaan - eikä edes virkkeiden vaan ihan kokonaisten sivujen verran. Koska Nuijasodassa ei ole ala- tai loppuviitteitä, pitkien lainausten lähde paljastuu vain silloin valitettavan harvoin, jolloin Haavikko muistaa tai haluaa mainita ne omassa leipätekstissään. Haavikon Nuijasota on tässä mielessä ikään kuin Yrjö-Koskisen, Renvallin ja Jutikkalan historiografian Valitut Palat. On vaikea ymmärtää, kuinka Haavikko on voinut onnistua tällaisessa kohtuuttoman anteliaassa referoinnissa rikkomatta tekijänoikeuksia. Yrjö-Koskisen kirja oli tuolloin vuonna 1996 jo toki puolitoista vuosisataa vanha, mutta Renvallin ja Jutikkalan kirjojen ilmestymisestä oli kulunut vasta 30–50 vuotta, joten ne eivät missään nimessä olleet luiskahtaneet vielä public domainin puolelle. Räikeä esimerkki oli myös Emmanuel Le Roy Ladurien Karnevaalit, jonka Haavikon sanasta sanaan pitkälti lainaaman suomennoksen ilmestymisestä oli tuolloin kulunut vasta kuusi vuotta. Haavikon Nuijasota tuo väistämättä mieleen tuoreen Suomen historian jännät naiset (2022), jonka tekijää vedettiin julkisesti kölin alitse vähäisemmistä vapauksien ottamisista. Ei voi olla spekuloimatta, mahtoivatko vaisu mediakiinnostus ja laihat myyntiluvut vaikuttaa siihen, ettei kukaan kustantaja viitsinyt lähteä käräjöimään Haavikon ja hänen kustantamonsa Art Housen kanssa löperöstä referoinnista. Ilmeisesti myös Heikki Ylikangas löysi Haavikon Nuijasodasta epäilyttäviä yhtymäkohtia omaan klassikkoonsa, mutta kiireinen ja omia uusia töitään promovoinut professori ei vaivautunut perkaamaan asiaa sen syvemmin.

 

Heikki Ylikangas oli kaltoin kohtelun uhri enemmän siinä mielessä, ettei Paavo Haavikko suostunut liittämään hänen Nuijasotaansa oman kirjansa bibliografiaan. Ainoa viittaus Ylikankaan työhön oli hänen väitöskirjansa Puukkojunkkareiden esiinmarssi (1976), joka sivusi nuijasotaa mutta ei omistautunut aiheelle. Toki Haavikon kirjaluettelo ei ole muutenkaan kovin kaksinen, ja hänen ylikansallisen vertailunsa lähdeaineistokin jää lähinnä Emmanuel Le Roy Ladurien ja Fernand Braudelin klassikkojen tasolle. Ylikankaan ”känselöinti” oli tietenkin henkilökohtainen sivallus; Haavikon elämäkerturi Martti Anhava kertoo löytäneensä maestron papereista 40-liuskaisen Nuijasodan tutkimussuunnitelman tai konseptin, jossa Haavikko päästeli estottomasti ”aggressiivis-ylemmyydentuntoista jupinaa, joka alleviivaa hänen oman teoksensa ainutlaatuisia oivalluksia ja syyttää Ylikangasta holtittomasta lainailusta ja plagioinnista” (Martti Anhava, Niin katosi voitto maailmasta: Paavo Haavikon elämä, 2021). Anhavan mukaan Haavikko suhtautui nuijasotaan ”kuin valtausta havitteleva kullankaivaja joka kyräilee ja luimistelee maanomistajaa, tässä tapauksessa Heikki Ylikangasta jonka ’Nuijasota’ oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin mullistanut siihen asti vallinneita käsityksiä ja osoittanut että keskeisiä asiakirjalähteitä voi lukea toisinkin.” Paavo Haavikon Nemesis oli se, että myöhemmät historiantutkijat suhtautuivat häneen itseensä yhtä ylimalkaisesti ja vieroksuen kuin miten Haavikko oli kohdellut Ylikankaan työtä. Pikainen tarkistus viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ilmestyneestä nuijasotatutkimuksesta paljastaa, ettei Haavikon Nuijasota ole löytänyt tietään arvostettujen professorien ja dosenttien kirjoihin tai artikkeleihin.

 

Pitäisikö Paavo Haavikon teos kuitenkin jo sisällyttää nuijasodan historiankirjoituksen läpivalaisuun kaikkine virheineen, vahvuuksineen ja idiosynkrasioineen? Sen kysymyksen jätän tulevien historiantutkijoiden ratkaistavaksi.  

 

 

Paavo Haavikko. (1996). Nuijasota: Sisällissodan vuodet 1596–1599. Helsinki: Art House. 232 s.

Mammuttimaista Saksan sotahistoriaa

 

Esimodernin Saksan sotalaitoksiin tutkijana erikoistunut Peter H. Wilson tunnetaan tiiliskivien kokoisista menestysteoksistaan Europe’s Tragedy: A History of the Thirty Years War (2009, 997 s) ja The Holy Roman Empire: A Thousand Years of Europe’s History (2016, 942 s). Uusi tietokirjajärkäle Iron and Blood: A Military History of the German-speaking Peoples since 1500 jatkaa Wilsonin vakiintunutta esitystapaa 913 sivullaan. Kirja on toisin sanoen aikamoinen luku-urakka, eikä päästä lukijaa vähällä missään vaiheessa.

 

Kirjan alaotsikko Military History ei tarkoita aivan samaa kuin suomen kielen sotahistoria, joka on vakiintunut yleisessä ymmärryksessä sotien historiaksi. Peter H. Wilsonin kirja ei ole kuitenkaan kronikka Saksan ja saksankielisten kansojen käymistä sodista, vaikka niihinkin toki viitataan yleiskatsauksen tasolla, vaan se on temaattinen ja strukturalistinen poikkileikkaus saksalaisista sotalaitoksista viimeisen puolen vuosituhannen aikana. Aiherajaus on ajallisesti kunnianhimoinen ja maantieteellisesti ongelmallinen, sillä Wilson on sisällyttänyt analyysiinsa myös Sveitsin, joka ei kuitenkaan ole määritelmällisesti ”saksankielinen kansakunta” (jotkut sveitsiläiset ovat toki saksankielisiä, mutta jotkut muut taas eivät). Sveitsin sisällyttäminen aiherajaukseen on muutenkin vaivalloista, sillä Sveitsi ei käsiteltävänä ajankohtana kuulunut samoihin valtiomuodostelmiin muiden saksalaisten kanssa, ei edes Pyhään saksalaisroomalaiseen keisarikuntaan, josta se irtautui de facto jo keskiajalla ja muodollisesti vuonna 1648 Westfalenin rauhan yhteydessä. Wilson joutuukin kertomaan Sveitsin sotalaitoksen historiaa hyvin paljon Ranskan kautta, jonka sotilasinstitutionaalinen vetovoima on tuntunut Sveitsissä saksalaisia sotalaitoksia paljon enemmän.

 

Peter H. Wilsonin argumenttina on esittää saksalaisten sotahistoria jonain muuna kuin kansallisten historiakäsitysten teleologisena ”erityistienä” (Sonderweg) kohti Hohenzollernien yhdistämää keisarikuntaa, ensimmäisen maailmansodan teräsmyrskyä ja kansallissosialistien Saksan päälle langettamaa Ragnarökiä. Wilson kyseenalaistaa modernille historianymmärrykselle ominaisen olettamuksen erityisen saksalaisesta sodankäyntitavasta, ja sikäli kun jotain omintakeista sodankäyntiä on havaittavissa viimeisen 500 vuoden ajalta, Wilson pyrkii irrottamaan sen yksinomaan Hohenzollernien ja kansallissosialistien kontekstista, joiden militarismi on jättänyt varjoonsa saksalaisen sotahistorian pitkän kaaren. Wilson lähestyy tavoitettaan monenlaisten teemojen, kuten sotataidon, sotilaiden sosiaalisten taustojen, väkivallankäytön, komentosuhteiden ja asevelvollisuuksien kautta. Kirja onkin tietopakettina ja hakuteoksena hyödyllinen, vaikkakin datan huimaava määrä tulee lukijan päälle suoranaisen tietovyöryn tavoin. Wilson harrastaa verrattain paljon numeroiden mutustelua, kun taas keskustelu aiemman tutkimuksen kanssa jää ylimalkaisten ja harmittavan leveällä pensselillä maalailevien yleistysten tasolle.  

 

Kirjan parasta antia ovat 1700-lukua ja Napoleonin sotien jälkeistä 1800-lukua kuvaavat osiot. Edellisen yhteydessä Wilson osoittaa, kuinka 1700-luvun saksalainen sotalaitos oli desentralisoitu ja moniääninen vasta-argumenttina vakiintuneelle historiankirjoitukselle, jossa Preussin ja Itävallan keisarikunnan sotahistoria ei jätä muun Saksan kirjavalle kokemusmaailmalle juurikaan tilaa. Keskeisenä teemana on sotalaitoksen ”sosialisaatio”, mikä tarkoitti armeijoiden uppoutumista siviiliyhteiskunnan julkiseen sfääriin varuskuntineen, asevelvollisuuksineen ja sotilaallisine seremonioineen. Wilsonin revisionistisin osuus koskee Napoleonin sotien jälkeistä Saksaa ja Preussia, missä aikakauden suuren sotateoreetikon Carl von Clausewitzin vaikutus jäi hämmästyttävän ohueksi, vaikka sotakorkeakouluissa ehkä opetetaan aivan päinvastaista. Helmuth Moltke Vanhemmasta lähtien, Wilson argumentoi, saksalainen sotataito kutistui näpertelyksi taktiikan ja operaatiotaidon parissa ilman mitään visiota tai ymmärrystä suurstrategiasta. Moltke ja hänen seuraajansa kansallissosialistiseen Saksaan asti olivat ahkeria mikromanagereja, joiden käsitys sodasta perustui lyhyeen ja ratkaisevaan tuhoamissotaan (Vernichtungskrieg). Tätä tavoitetta varten joukkojen liikkumiset suunniteltiin ja aikataulutettiin tarkasti etukäteen, minkä lisäksi vihollisen oletettiin edistävän saksalaisten tavoitteita virheillään ja lähtökohtaisella taitamattomuudellaan – olihan kyse sentään saksalaisia huonommista ihmisistä. Clausewitzin keskeiset opit sodan sumusta ja sodan kitkasta eivät vaikuttaneet lainkaan rekisteröityneen Hohenzollernien tai kansallissosialistien yleisesikuntiin ja niiden pedanttisiin sotapeleihin.

 

1900-luvun maailmansodat ovat niin valtava aihepiiri, että niiden käsitteleminen yleisellä tasolla on lähtökohtaisesti vajavaista ja epätyydyttävää. Niin tälläkin kertaa. Kansallissosialistisen Saksan ja toisen maailmansodan asiantuntijat osaavat epäilemättä tunnistaa allekirjoittanutta paremmin kyseenalaisia väittämiä Wilsonin kirjassa, mutta omalla vähäisellä tietämyksellä pisti silmään erityisesti Wilsonin kuvaus Waffen SS:n synnystä. Sen alkukoti oli siis erikoispalveluyksikkö VT (Verfügungstruppe), joka laajeni vuonna 1934 sisällyttämään itseensä keskitysleirejä vartioineet ”pääkalloyksiköt” (Totenkopfverbände). Tälle yhteenliittymälle annettiin vuonna 1939 uusi nimi Waffen SS, ja sen aiemmat keskitysleiritehtävät siirrettiin organisaatiolle nimeltä Allgemeine SS, joka oli Wilsonin mukaan ”nominally civilian.” En suoraan sanoen aivan ymmärrä, mitä tässä kerrotaan. Olivatko siis kaikki muut paitsi keskitysleirivartijat Waffen SS -joukkoja, ja mitä muodollisesti tai muutenkaan ”siviilimäistä” oli Allgemeine SS:n keskitysleirivartiostoissa? SS-joukoista on kirjoitettu niin hyllykaupalla kirjoja, että vastaus epäilemättä löytyy jostain muualta kuin tämän kirjan sivuilta. Päänsärkyä aiheuttaa myös Wilsonin ratkaisu sisällyttää vuoden 1945 jälkeiset sotalaitokset osaksi samaa tematiikkaa ensimmäisen ja toisen maailmansodan kanssa. Niinpä kappale sotarahoituksesta (War Finance) lähtee liikkeelle vuoden 1914 Saksasta ja päättyy vuoden 2018 Sveitsiin. Kun kirjan kronologinen, maantieteellinen ja temaattinen aiherajaus on ylettömän ahnas, lukija menettää punaisen langan verrattain lyhyissäkin alakappaleissa.

 

Iron and Blood ei kerro juurikaan uutta 1500- ja 1600-lukujen sotalaitoksista, joihin kannattaa perehtyä syvällisemmän mutta toisaalta myös helpommin lähestyttävän erikoistutkimuksen kautta (hyvänä esimerkkinä Wilsonin oma erinomainen kirja Europe’s Tragedy). Vastaavasti 1900-luvun maailmansotien ruumiinavaus jää aivan pintaviilloksi, ja tälläkin alueella kiinnostuneen lukijan voi olettaa löytävän muualta perehtyneempää aikakauden sotalaitosten kuvausta. Kirja onkin parhaimmillaan liikkuessaan 1700- ja 1800-luvuilla, joiden saksalaisesta sotahistoriasta ei ole olemassa lainkaan liikaa tutkimusta. Tällä aihe- ja aikarajauksella Peter H. Wilsonin kirja toimii aivan erinomaisena johdatuksena ja kaikki oleellisesti seikat esittelevänä yleisteoksena. Kolmikymmenvuotisesta sodasta (1618–1648) tai 1900-luvun maailmansodista kiinnostuneille kirja ei tarjoile paljoakaan uutta tai oivaltavaa.

 

 

Peter H. Wilson. (2024). Iron and Blood: A Military History of the German-speaking Peoples since 1500. Lontoo: Penguin, 913 s.

Roihuava Englanti

 

Sisällissotien aikakauden Englanti on viime vuosina, kenties Brexitin seurauksena, asettunut Britanniassa historiallisen mielenkiinnon kestokohteeksi. Kaksi vuotta sitten ilmestyi Anna Keayn kehuttu The Restless Republic, ja arvostetun Ronald Huttonin kunnianhimoinen Oliver Cromwell -elämäkerta on äskettäin edennyt toiseen osaansa. 1600-luvun Englannin kuohuja kuvaa nyt myös Jonathan Healeyn tuore kirja The Blazing World: A New History of Revolutionary England. 1600-luvun yllättävästä ajankohtaisuudesta huolimatta (esimerkiksi se, kuinka pääministeri Theresa Mayn yritys palauttaa oma Brexit-konseptinsa alahuoneen käsittelyyn estettiin kaivamalla esille ennakkotapaus vuodelta 1604) Healey ei ole kirjoittamassa päivänpoliittista puheenvuoroa, vaan hänen kirjansa ilmiselvä tarkoitus on osoittaa 1600-luvun Englannin etäisyys omasta maailmastamme – tai kuten L. P. Hartley kirjoitti vuonna 1953: ”The past is a foreign country.”

 

Kun historioitsijat kirjoittavat 1600-luvun Britannian epookkia, heidän aikarajauksensa on usein jotain muuta kuin vuodet 1600–1699. Niinpä, kun Christopher Hill kirjoitti edelleenkin sangen arvovaltaisen teoksensa The Century of Revolution (1961), hänen kertomuksensa alkoi vuodesta 1603 ja päättyi vuoteen 1714 – siis aivan eri vuosisadalle. Jonathan Healeyn aikarajaus on se kenties ilmiselvin 1603–1689. Aikajanan alkupäässä on Skotlannin kuningas Jaakko VI:n nousu Englannin valtaistuimelle hallitsijatittelillä Jaakko I, ja sen päätöspiste on vuoden 1689 parlamenttivaalit edellisvuoden ns. mainion vallankumouksen (Glorious Revolution) jälkimainingeissa (Christopher Hill venytti oman tarinansa Espanjan perimyssodan päättäneeseen Utrechtin rauhaan).

 

Jo heti kirjan alussa käy selväksi, ettei Healey liiku pelkästään perinteisellä politiikan ylätasolla, vaan että hänen metodinsa on jotain muuta. Siinä, missä Anna Keay avasi Englannin tasavallan aikaa keskittymällä yhteiskunnan välikerrokseen (joka metodi edustaa aivan aiheellisesti suosittua history from the middle -lähestymistapaa), Healey läpivalaisee 1600-luvun Englantia vallan ylätasolta ja yhteiskunnan alakerrostumasta. Jaakko I:n valtakaudella metodi avaa sitä, kuinka yhteiskuntaa reunustivat toisaalla Jaakko I:n itsevaltaisuutta etsinyt hallitsemistapa sekä väestönkasvun ja pulan aiheuttamat paineet. Ristiriidat ilmenivät näkyvimmin siinä kulttuurisodassa, jossa vaikuttivat yhtäällä vankkumattoman kalvinistiset puritaanit ja toisaalla kirkollisia synteesejä hapuillut valtiokirkollisuus, joka ei halunnut luopua kaikista katolisen kirkon pitkistä perinteistä. Kulttuurisotaa eskaloivat kaksi suurta rakenteellista ilmiötä, kansan kasvanut lukutaito sekä lisääntynyt litigaatio, jossa erilaisia omistukseen ja määräysvaltaan liittyviä asioita artikuloitiin sitoviksi oikeudellisiksi päätöksiksi. Nämä kehityskulut vaikuttivat voimakkaasti siihen, miten tapahtumat etenivät usein hirvittävää vauhtia ja ennakoimattomalla tavalla Jaakko I:n seuraajan Kaarle I:n valtakaudella vuodesta 1625 eteenpäin.

 

Jonathan Healeyn kuvauksessa Englannin ja sen komposiittikuningaskuntien sisällissodan (1639–1653) päänäyttämö on hieman yllättävästi Lontoo. Westminsterin ja Cityn kaksoispääkaupunki kasvoi 1600-luvulla kuin pullataikina, mikä loi omia jännitteitään sen valtakamareihin ja kaduille. Healey kuvaa herkullisesti, kuinka politiikan ja kadun todellisuudet törmäsivät toisiinsa yllättävillä ja voimakkailla tavoilla. Eräs värikäs episodi oli se, kuinka Kaarle I:n matkustaessa Lontoon kaduilla verhotuilla vaunuillaan joku agitaattori onnistui viskaamaan hänen vossikkaansa kranaatin tavoin pamfletin, jossa vaadittiin aseellista kapinaa vanhatestamentillisin sanankääntein. Tapaus oli osoitus Lontoon levottomien katupoliitikkojen reaktiosta Kaarlen yritykseen nujertaa parlamentti vangitsemalla viisi sen näkyvintä antirojalistia tammikuussa 1642. Kömpelöä vallankaappausyritystä seurannutta sisällissotaa Healey kuvaa lähinnä politiikan näkökulmasta, sillä sen sotahistoria vaatisi jo oman kirjansa. Healey ei näe Kaarle I:n päätymistä mestauslavalle väistämättömänä kehityskulkuna vaan onnettomien sattumusten ja huonojen päätösten seurauksena. Monista historioitsijoista poiketen Healey ei kuvaa Kaarlea auttamattomana typeryksenä vaan päinvastoin osaavana pelurina, jolla oli liikaa oveluutta ja liian vähän viisautta. Kirkkosääntöjen ja verotuksen yksittäiskysymysten muuntaminen periaatteelliseksi kamppailuksi kuninkaan ja parlamentin välisistä valtarajoista oli lopputulema, jota Kaarlen olisi kannattanut välttää eikä toistuvasti hakea. Kyvyttömyys nähdä asioita muiden kuin itsensä perspektiivistä oli hänen suurin vikansa itsevaltaisuutta tavoitelleena monarkkina.

 

Kuninkaanvaltaa seurannut tasavalta oli tietenkin kaikkea muuta kuin demokraattinen onnela. Jonathan Healey nostaa esille poliittisen pääoman kroonisen puutostilan, minkä seurauksena kansan enemmistö ei koskaan täysin lämmennyt Oliver Cromwellin johtamalle protektoraatille. Monarkian lakkauttaminen ei poistanut toimeenpanovallan ja lainsäädäntövallan välisiä ristiriitoja, ja tasavallan aikana ne konfliktit saivat lähinnä uusia muotoja ja foorumeita. Healey ei paheksu Cromwellia, vaan pitää tämän reaalipolitiikkaa lopulta onnistuneena. Mitä yhteiskunnallisiin reformeihin tulee, Cromwell oli enemmänkin niiden keulakuva kuin ainoa toteuttaja. Cromwell ei ole Healeyn silmissä myöskään radikaali vaan enemmänkin traditionalisti, joka pysyi aina konservatiivisena maanomistajana East Angliasta. Healey myös osoittaa kontrafaktuaalisuuden suuntaan muistuttaessaan, ettei Cromwellin asema tasavallan ja armeijan johtajana ollut tähtiin kirjoitettu; sattuma ja tapahtumahistoria poistivat Thomas Fairfaxin, John Lambertin ja Thomas Rainborough’n kaltaisia parlamentaarisen armeijan voimahahmoja Cromwellin tieltä. Tasavallan ohuesta kansansuosiosta kertoo toisaalla myös se tapa, millä uutinen kuninkaan paluusta otettiin vastaan Englannin kaduilla ja kylissä. Lontoossa Thamesin rannalle kokoontuneet ihmisjoukot riemuitsivat Kaarle II:n saapuessa sinne laivalla, kun taas Lincolnshiren Bostonissa kaupungin nuorukaiset ”kusivat ja paskoivat” tasavallan vaakunan päälle.

 

Jonathan Healey kuvaa restauraatiomonarkian aikakautta 1660–1688 yhteiskunnallisen dynamiikan murrosvaiheena. Väestönkasvu alkoi taittumaan emigraation, syntyvyyden laskun ja vuoden 1666 ruttoepidemian seurauksena, mikä toisaalla näkyi taloudellisen ylijäämän muodostumisena. Lisääntynyt ja institutionalisoitunut köyhäinapu loi eräänlaisen taloudellisen selkänojan yhteiskunnan alempiin kansankerroksiin, minkä ohella ”poliittiseksi aritmetiikaksi” kutsuttu hallitsemisen taisto lisäsi kruunun kykyä valjastaa kuningaskunnan resursseja aiempaa tehokkaampaan käyttöön. Kansantalous kasvoi laajentuvan kaukokaupan ja uuden kuninkaallisen laivaston suojeleman merenkulun ansiosta. Englannista tuli tieteen vallankumouksen keskuspaikka, kun uusi tieteellinen seura, The Royal Society, kokosi Britannian ja koko Euroopan tärkeitä tieteentekijöitä omaan vaikutuspiiriinsä. Myös energiantuotannossa tapahtui vallankumous, kun hiili alkoi korvata puuta valaistuksen, lämmityksen ja teollisuuden polttoaineena. Restauraatiomonarkian kääntöpuolena oli kuitenkin sen usein unohdettu totalitarismi, kun kruunu vainosi poliittisia ja uskonnollisia toisinajattelijoita sekä pyrki julkisen keskustelun kontrolloimiseen. Macchiavellilainen ja kylmän laskelmoiva Kaarle II ei ollut mikään sydänten kuningas. Aikakauden henki kiteytyi Margaret Cavendishin varhaisessa scifiromaanissa The Blazing World (1666), jonka utopia kuvasi tieteen ja taiteen dynaamista fantasiavaltakuntaa, jota toisaalta johdettiin poliittisesti ja uskonnollisesti yksimuotoisella ja totaalisella tavalla.

 

Restauraatiomonarkia tunnetusti kriisiytyi Kaarle II:n vallanperijän eli hänen nuoremman veljensä Jaakko II:n katolilaisuuteen. Parlamenttiin tuotu syrjäyttämisesitys (Exclusion Bill) jakoi sen kahtia kannattajiin (Whigs) ja vastustajiin (Tories). Kaarle II selätti kriisin tukeutumalla Tory-kannattajiinsa, mutta toisaalta hän myös jätti siten veljelleen perinnöksi selkeän parlamentaarisen opposition. Kun uusi kuningas alkoi näkyvästi suosimaan katolisia uskonveljiään, protestanttiselle valtionkirkolle (Church of England) lojaalien Toryjen tuki alkoi horjua. Miespuolisen perijän syntymä toi mukanaan tulevaisuudenkuvan Englantia hallitsevasta katolisesta dynastiasta, mikä oli useimmille rojalisteillekin liikaa. Oppositiovoimien ja Alankomaiden valtionhoitaja Vilhelm III:n salaliitto Jaakko II:sta vastaan on muualta tuttua historiaa, kuten on alankomaalaisen invaasion lopputuloskin. Jonathan Healeyn kerronnassa on oleellisinta Jaakko II:n flegmaattisuus vallanhaastajan edessä. Hän ei ryhtynyt ratkaisutaisteluun Salisburyn tasangoille kokoontunutta Vilhelmin armeijaa vastaan, vaan pakeni Lontoosta yrittäen päästä Ranskaan. Kun hänet otettiin kiinni ja palautettiin Lontooseen, Jaakko II pakeni toistamiseen ja tällä kertaa pysyvästi. Vilhelmin poimima kruunu oli siinä vaiheessa menettänyt jo suuren osan hohteestaan, sillä kuten Healey loppukaneetissa toteaa, Englannin politiikassa ei enää ollut kyse niinkään kuninkaista kuin kollektiivisista valtarakenteista, jotka kohtasivat parlamentin alahuoneessa.   

 

Jonathan Healeyn kirjan kunnianhimoinen alaotsikko lupaa uutta historiaa. Sisällöllisesti näin ei ehkä ole, sillä Stuartien, Englannin sisällissodan ja tasavallan historiasta ei enää uutta tietoa juurikaan löydy. Uutta on kuitenkin Healeyn tapa kertoa reippaan narratiivista historiaa yhteiskuntahistorian ”alemman katseen” mukanaan tuomalla lisävärillä. The Blazing World ansaitsee paikkansa 1600-luvun Englannin historian kaanonissa jo pelkästään omintakeisen metodinsa ansiosta. Sen lisäksi kirja on jännittävää ja kiehtovaa luettavaa, jonka äärellä ei koe yhtäkään tylsää hetkeä.

 

 

Jonathan Healey. (2024). The Blazing World: A New History of Revolutionary England. Lontoo: Bloomsbury Publishing. 492 s.