Putoaminen

 

Raaka välinpitämättömyys ja tunteeton eristyneisyys, jossa kukin keskittyy vain omiin etuihinsa, käyvät sitä vastenmielisemmiksi ja loukkaavammiksi, mitä ahtaammin nämä yksilöt on sullottu samaan tilaan. Vaikka tiedostaisimmekin, että yksilön eristyneisyys ja ahdasmielinen oman edun tavoittelu ovat yhteiskuntamme perusperiaatteita kaikkialla, missään ne eivät ilmene yhtä häpeämättömän avoimesti ja tietoisesti kuin juuri täällä, suurkaupungin ahtaudessa. Ihmiskunnan hajoaminen monadeiksi – joista jokaisella on oma periaatteensa – eli atomien maailma, on täällä viety äärimmilleen.

 

Näin kommunismin oppi-isä Friedrich Engels kuvasi 1800-luvun Lontoon asukkaiden ”sosiaalista vieraantuneisuutta” maineikkaassa suurteoksessaan Työväenluokan asema Englannissa (1844–1845). Engelsin analyyttinen katse melkein kahden vuosisadan takaa muistuu mieleen lukiessa toimittaja Patrick Radden Keefen uutta kirjaa London Falling: A Mysterious Death in a Gilded City. Keefe on tunnettu yhteiskunnallisesta journalismistaan ja true crime -genrestä, jotka yhdistyivät erinomaisesti hänen aiemmassa teoksessaan Say Nothing: A True Story of Murder and Memory in Northern Ireland (2018). Tällä kertaa Keefe on tarttunut mysteerisen kuolemantapaukseen 29. marraskuuta 2019. Tuolloin Britannian sotilastiedustelupalvelu MI6:n Vauxhall Crossin päämajan valvontakamera tallensi merkillisen tapahtuman joen toisella puolella Riverwalkin ylellisen asuinkompleksin parvekkeella. Ihmishahmo, ilmeisesti paidaton nuori mies, ilmaantui aamuyön tunteina eräälle yläkerroksen parvekkeelle ja liikkui levottomasti yhdestä parvekkeen päästä toiselle. Lopulta hahmo nousi parvekkeen reunalle ja hyppäsi alas. Muutamaa päivää myöhemmin Thamesin rannalta, ei kaukana itse tapahtumapaikalta, löytyi ruhjoutunut ruumis. Se kuului 19-vuotiaalle Zac Brettlerille, keskiluokkaisten juutalaisvanhempien nuoremmalle pojalle. Pian kuolemantapausta tutkineet poliisit sekä Zacin omat vanhemmat selvittivät, että nuorukainen ei ollut kaikille hänet tunteneille Zac Brettler vaan Zac Ismailov, venäläisen miljardöörioligarkin poika.

 

Tätä enempää ei Keefen kirjan juonta voi kirja-arvion lukijalle paljastaa. Sen sijaan kirjan rikkaasta sisällöstä voi ammentaa muutamia tietoikkunoita, jotka joko liittyvät Zac Brettlerin traagiseen tarinaan tai eivät liity.

 

Vuonna 1972 Ugandan silloinen diktaattori Idi Amin karkotti maasta kaikki sen aasialaissyntyiset asukkaat, jotka olivat lukumäärältään pieni vähemmistö mutta käytännössä hallitsivat maan koko elinkeinoelämää. Entinen siirtomaaisäntä Britannia suostui ottamaan vastaan pakolaiset, jotka se oli 1900-luvun vaihteessa Ugandaan itse siirtänytkin nykyisten Intian ja Pakistanin alueilta. Yksi Britanniaan saapuneista oli Abdul Shamji, tavattoman puuhakas liikemies, jolla oli ollut Ugandassa omistuksessaan tekstiilitehtaita, hotelleita sekä autojen maahantuontiliikkeitä. Britanniassa Abdul laittoi heti pystyyn Gomba-konsernin, joka oli nimetty hänen ugandalaisen syntymäkaupunkinsa mukaan. Abdul poseerasi kuvissa Margaret Thatcherin sekä muiden julkkisten kanssa ja oli tunnettu ylellisestä ja tuhlailevasta elämäntyylistään. Hetken aikaa Abdul ehti jopa omistaa maailmankuulun Wembleyn areenan. 1980-luvun puolivälissä kuitenkin paljastui, että koko Gomba Group perustui höveleiltä pankeilta lainattuun rahaan. Velkojat ja ulosottomiehet eivät kuitenkaan päässeet Abdulin omistuksiin kiinni, sillä sellaisia ei teknisesti ollut edes olemassa: Gomba-konsernin imperiumi oli hajautettu säätiöiden taakse ja kirjattu Jerseyn veroparatiisiin. Myöhemmin 1990-luvulla Abdulin vanhin poika Akbar toisti isänsä toimintametodia omissa bisneksissään, jotka kohdistuivat Lontoon kulttuurielämään ja kiinteistökauppoihin. Urakoita otettiin vastaan, työväkeä palkattiin ja lainoja nostettiin, mutta maksun hetkellä Akbaria ja hänen omaisuuksiaan ei ollut näkyvillä missään.

 

Lontoon järjestäytynyt rikollisuus on populäärikulttuurissa yhdistetty lähinnä 1960-lukuun ja syntistä Sohoa hallinneisiin psykoottisiin Krayn veljeksiin, mutta rikollisuus ei ole koskaan lakannut olemasta kiinteä osa pääkaupungin kääntöpuolta. 1980-luvulla Britannian järjestäytyneen rikollisuuden meat and potatoes olivat ryöstöt, erityisesti pankkien ja rahakuljetusten sellaiset. Vuonna 1983 miljoonan punnan rahalähetystä tavoitelleet rosvot tekivät Britannian historian suurimman kähvellyksen, kun he yllätyksekseen löysivät Heathrow’n lentokentän varastosta massiivisen kultakuljetuksen. Varastetun kullan arvo oli kolossaaliset 26 miljoonaa puntaa. Poliisi sai pian kiinni varasjoukon johtajan Micky McAvoyn, mutta suurin osa varastetusta kullasta jäi teille tietymättömille. Leimattu harkkona varastettu kulta on jäljitettävissä, mutta kun kullan sulattaa, se muuttuu heti miksi tahansa kullaksi ja katoaa viranomaisten tutkalta. Varastettua kultaa ei kuljetettu Britannian ulkopuolelle vaan se rahastettiin jo kotona, missä sen rahavirrat valuivat ajan mittaan kiinteistökauppaan, kaikkein helpoiten realisoitavaan kohteeseen mille tahansa suurille rahasummille. Varastetun kullan peseminen osui samaan ajankohtaan Wall Streetin härkämarkkinoiden ja Lontoon kiinteistöbisneksen äkillisen arvonnousun kanssa, ja Heathrow’n aarre jatkoi kultamunien munimistaan kiinteistöjen kohonneina myyntihintoina. Gangsterit, grynderit ja lailliset yrittäjät jakoivat yhtäkkiä saman ekosysteemin Lontoossa, missä niin laittomat kuin laillisetkin velkojat löysivät kysyntää ammattimaisille ja häikäilemättömille velanperijöille, esimerkiksi sellaisille mysteerisille tyypeille kuin myyttinen Indian Dave, jolla oli ylimaailmallinen kyky välttää lain pitkä koura ja jopa aika ajoin kadota näkyvistä kokonaan.

 

Vuosituhannen vaihteessa Lontoon löysivät venäläiset oligarkit, joiden taskut olivat pullollaan hajonneesta Neuvostoliitosta ulosmitattua rahaa. Venäläisiä houkutti non dom-status, 1700-luvun orjakaupan jäänne, joka mahdollisti ns. remittance basis -verotuskategorian. Se tarkoitti verojen maksua vain Britanniassa hankituista tuotoista, mutta ulkomaiset tuotot ja voitot, aikoinaan siis brittien Afrikassa harjoittama orjakauppa, jäivät brittiläiseltä verotukselta koskemattomiin. Lontoosta tuli epävirallinen pääkaupunki oligarkeille, joiden nimet ovat monille jo tutut: Roman Abramovitš, Mihail Hodorkovski, Boris Berezovski jne. Oligarkkien tarpeita tyydyttämään kehittyi pian paikallisten liikemiesten ja välikäsien verkostoja, eräänä näistä ns. Ciprianin viisikko. Kokoontumispaikkana käyttämänsä italialaisravintolan mukaan nimettyyn ryhmään kuuluivat edellä mainittu Berezovski, skotlantilainen huume- ja kiinteistökauppias Scot Young, rakennuttajat Paul Castle ja Robbie Curtis sekä entinen rockmanageri Johnny Elichaoff. Venäläisten oligarkkien maailmalla oli kuitenkin omat vaaransa, varsinkin sen jälkeen, kun Berezovski ajautui julkiseen ja katkeraan riitaan entisen suojattinsa Vladimir Putinin kanssa. Kummallisia asioita alkoi tapahtua. Mihail Hodorkovskin neuvonantaja Stephen Curtis kuoli lento-onnettomuudessa, kun hänen Scot Youngin välityksellä ostamansa helikopteri syöksyi maahan jostain tuntemattomasta syystä. Stephen Curtisin liikekumppani, Berezovskin lakimies Stephen Moss löytyi kuolleena hänen sydämensä pysähdyttyä 45 vuoden iässä. Paul Castle ja Robbie Curtis kumpikin saivat surmansa samalla tavalla eli heittäytymällä lontoolaisella asemalla metrojunan alle. Scot Young ja Johnny Elichaoff tekivät kumpikin itsemurhan hyppäämällä alas kerrostalosta. Berezovski löytyi hirttäytyneenä Ascotin kartanostaan. Kaikkia kuolemia pidettiin onnettomuuksina tai itsemurhina, eivätkä brittipoliisit tutkineet niitä henkirikoksina.

 

Patrick Radden Keefen kirja ei ole yritys selvittää menneitä henkirikoksia vaan tutkielma siitä, kuinka raha houkuttaa rahaa ja kuinka sosiaalisen median maailmassa kaikki ihmiset eivät suinkaan ole sitä mitä esittävät. Nuorten miesten joukossa esiintyvään niin sanottuun toksiseen maskuliinisuuteen kuuluu keskeisenä osana itsensä esittäminen kokoaan suurempana, mistä esimerkkinä vaikkapa pahamaineiset Taten veljekset, jotka ovat nyttemmin tunnustaneet huikentelevan elämäntyylinsä perustuneen velkarahaan ja lainattuihin urheiluautoihin. Lontoon raharikkaassa oligarkkien, keinottelijoiden ja suoranaisten rikollisten huomiotaloudessa tällaisella esiintymisellä saattaa päästä nokkimisjärjestyksessä ylöspäin ja kenties jopa hetkellisesti vaurastuakin, mutta esityksellä on myös omat vaaransa, joista ainoa ei ole vieraantuminen yhteiskunnasta tai jopa todellisuudesta itsestään. Hämyisten liikekumppanien taipumukset ja menneisyydet ovat olemassa niin hyvässä kuin pahassakin, tai kuten toinen kommunismin oppi-isä Karl Marx aikoinaan sanoi, ”se mikä poistuu ovesta, tulee helposti ikkunan kautta takaisin.” Mitä ihmisten identiteetteihin tulee, Keefe löytää osuvan vertailukohdan dekkarikirjailija Agatha Christiestä, jonka tarinoiden eräs peruslähtökohta oli se, että ihmiset eivät ole heitä keinä esiintyvät. Christien kenties tunnetuimmassa kirjassa eli Idän pikajunan arvoituksessa (1934) kukaan ei lopulta ole oma itsensä, mikä on monella tapaa myös Keefen true crime -version loppupaljastus.

 

Kun Patrick Radden Keefen kirjaa alkaa lukea, sitä on vaikea laskea käsistään.

 

 

 

Patrick Radden Keefe. (2026). London Falling: A Mysterious Death in a Gilded City. Lontoo: Picador, 361 s.