Virallisen vietnamilaisen
kronologian mukainen ns. toinen Indokiinan sota (1955–1975), jossa vastapuolina
olivat kommunistinen Pohjois-Vietnam, nimellisesti tasavaltalainen
Etelä-Vietnam, Yhdysvallat ja Etelä-Vietnamin sisäinen kansallinen
vapautusrintama eli Viet Cong, on suurelle yleisölle tuttu lukuisten elokuvien,
televisiosarjojen, dokumenttien ja vaihtelevatasoisten tieto- ja
romaanikirjojen ansiosta. Se, mistä kuitenkin tiedetään yleisesti paljon
vähemmän, on ensimmäinen Indokiinan sota, jota käytiin vuodesta 1945 alkaen,
ellei jopa aikaisemmin. Tämän ajanjakson historiakirjoista vakiintunein
klassikko on yhäkin Bernard Fallin Street Without Joy: Indochina at
War 1946–1954 (Harrisburg, 1961), jonka kirjoittaja oli kuvaamansa sodan
tapahtumien todistaja ja jopa niihin osallistuja. Fallin tutkimuksellisen panoksen
tragiikkaa alleviivaa se, että kirjoittaja sai itse surmansa kulkiessaan
amerikkalaisen merijalkaväen mukana Huen kaupunkitaisteluissa vuonna 1967.
Kolmetoista vuotta sitten Fallin kiistaton perusteos sai kuitenkin haastajan Fredrik
Logevallin painavasta järkäleestä Embers of War: The Fall of an Empire
and the Making of America’s Vietnam (New York, 2012), joka alaotsikostaan
huolimatta ei suinkaan keskity Yhdysvaltoihin vaan kuvaa ensimmäistä Indokiinan
sotaa eniten sen pääprotagonistien eli kommunistisen Viet Minhin ja Ranskan
neljännen tasavallan perspektiivistä. Yhdysvalloilla on toki tässäkin
kerronnassa koko ajan merkittävä sivurooli.
Indokiinan sodasta
kertovat historiat alkavat usein jostain anekdootista, ja se anekdootti on
usein sama: Nguyen Sinh Cung alias Nguyen Tat Thanh alias Nguyen
Ai Quoc alias Ho Tši Minh seisomassa Quai d’Orsayn ulkopuolella
Pariisissa kesäkuussa 1919 odottamassa mahdollisuutta kohdata Yhdysvaltain
silloinen presidentti Woodrow Wilson voidakseen esittää tälle
vetoomuksen Vietnamin itsenäisyyden puolesta. Logevall ohittaa kuitenkin tämän
aloitusanekdootin ja tarjoaa toisen historian hahmon ja toisen ajankohdan:
kongressiedustaja John F. Kennedyn vierailemassa Saigonissa lokakuussa
1951 ja haastattelemassa epävirallisesti paikallisia viranomaisia ja asiantuntijoita
epävakaan sotilaallisen tilanteen kehittymisestä. Ja Kennedyn saamat tiedot
olivat tuolloin vähintäänkin huolta herättäviä. Viet Minh oli kaapannut koko
kansallisen itsenäisyysliikkeen itselleen, mistä seurasi lähes loputon virta
rekryyttejä sen riveihin. Viet Minhin sotilaallista kyvykkyyttä lisäsi pohjoisten
vuoristosolien hallinta, joiden kautta liikkeelle kulki materiaalista apua Maon
kommunistisesta Kiinasta. Entä missä valossa vietnamilaiset näkivät
Yhdysvallat, Kennedy uskaltautui kysymään uutistoimisto AP:n paikalliselta
toimituspäälliköltä. Huonossa, kuului vastaus. Vielä maailmansodan
jälkimainingeissa Amerikkaa oli arvostettu sen antikolonialististen
periaatteiden vuoksi, mutta sittemmin Yhdysvaltain runsas tuki ranskalaisille
siirtomaaherroille oli saanut vietnamilaiset suorastaan vihaamaan
amerikkalaisia.
Logevall avaa kirjassaan
selkeästi Vietnamin historiallisia rakenteita, joita ilman Indokiinan sodan
kehityskulkua ei voi ymmärtää. Ranskan Indokiina oli suuri kokonaisuus, josta
Vietnam oli vain yksi osa Kambodžan ja Laosin ohella. Kaikki kolme olivat
muodollisesti omia kuningaskuntiaan, mutta niitä johti todellisuudessa
ranskalainen kenraalikuvernööri Hanoista käsin. Se maa, joka nyt tunnetaan
Vietnamina, oli sekin hajaantunut kolmeen eri osaan: tulevaa Pohjois-Vietnamia
vastasi alueellisesti Tonkin, ja sen eteläpuolelta alkava pitkä ylänkömaa oli
Annam. Aivan etelässä sijaitsi Cochinin Kiina, missä sijaitsivat Mekongin
hedelmällinen suistoalue sekä alueen suurin kaupunki, Saigon.
Vaikka Vietnamissa oli
ollut alkeellinen itsenäisyysliike jo ensimmäisen maailmansodan aikoihin (ja
jonka edustajana Ho Tši Minh värjötteli Quai d’Orsayn ulkopuolella), maan
irtautuminen Ranskasta lähti liikkeelle vasta toisen maailmansodan aikana. Kun
kolmas tasavalta romahti saksalaisten Blitzkriegin seurauksena kesällä
1940, Ranskan Indokiina jäi yksin kauas emämaastaan. Japanin lisääntynyt
sotilaallinen toimeliaisuus oli noteerattu Hanoissa ja Saigonissa jo tuolloin,
ja ns. colonit, Indokiinan ranskalaiset siirtomaa-asukkaat, joutuivat
pohtimaan lojaliteettiensa asemoimista länsiliittoutuneiden ja Vichyn regiimin
välillä. Hanoista kyseltiin sotilaallista apua sekä Britannialta että Yhdysvalloilta,
mutta kummaltakin taholta oli vastaus sama: joudutte sotilaallisessa kriisissä
pärjäämään omin avuin. Niinpä, kun japanilaiset ilmoittivat lähinnä
tiedotusasiana miehittävänsä Indokiinan syksyllä 1940, Hanoin oli hyväksyttävä fait
accompli ja uskoteltava itselleen, että japanilaiset saapuivat Indokiinaan Vichyn
Ranskan liittolaisina eivätkä miehittäjinä. Sodan aikana presidentti Franklin
Roosevelt jaksoi paheksua ranskalaisia siitä, että nämä eivät olleet
puolustautuneet japanilaisia vastaan, vaikka hänen oma hallituksensa oli
epävirallisesti neuvonut coloneja olemaan taistelematta. Indokiinan sotien
kulkua myöhemmin määrittäneet itsepetos ja kaksinaismoralismi olivat siis
astuneet kuvaan jo sangen varhaisessa vaiheessa.
Sodan aikana
vietnamilaisten vapautusliike, joka kantoi vuodesta 1941 lähtien nimeä Viet
Minh ja joka oli johtajansa Ho Tši Minhin vaikutuksesta omaksunut
marxisti-leninistisen ideologian, kiihdytti taisteluaan niin coloneja kuin
japanilaisia miehittäjiäkin vastaan. Viet Minhin vastarintatoiminta ei jäänyt
huomaamatta Yhdysvaltain silloiselta sotilastiedustelupalvelu OSS:ltä, ja
maaliskuussa 1944 OSS järjesti Kuomintangin hallitsemassa Etelä-Kiinassa
tapaamisen Hon kanssa. Mitä Ho halusi Yhdysvalloilta vastineeksi maanalaisesta
sodasta japanilaisia vastaan, OSS:n asemajohtaja kysyi Holta. Vain Viet Minhin
virallisen tunnustamisen yhteistyökumppanina, kuului vastaus. Entä mitä
huhuista, että Viet Minh oli kommunistinen järjestö? Ranskalaiset leimaavat
kaikki itsenäisyyttä tavoittelevat vietnamilaiset kommunisteiksi, Ho vastasi
väistelevästi. Kun asemajohtaja ehdotti sotilaallisen yhteistyön
harjoittamista, Ho ei epäröinyt vastata myöntävästi.
Keväällä 1945 Indokiinan
asioista eivät kuitenkaan päättäneet Viet Minh, Yhdysvallat tai edes colonit,
vaan maan japanilaiset miehittäjät. Vain viikko ennen Hon ja OSS:n tapaamista
Kiinassa, japanilaiset miehittäjät toteuttivat Indokiinassa ns. maaliskuun
vallankaappauksen. Tämä oli japanilaisten lamauttava strateginen isku colonien
hallitsemia kaupunkeja ja sotilastukikohtia vastaan. Useimmiten järkyttyneet
colonit antautuivat ilman vastarintaa tai pakenivat japanilaisia viidakoihin,
mutta myös vastarintaa esiintyi. Hanoin vanhassa linnakkeessa eli sitadelissa
muutama sata ranskalaista ja vietnamilaista sotilasta taisteli päivän ajan
raivokkaasti japanilaisia vastaan; ne ranskalaiset ja vietnamilaiset, jotka
eivät kaatuneet taistelussa, surmattiin lopulta pistimen iskuilla tai
mestattiin miekalla. Japanilaisten toteuttama coup d’état oli näyttävä
osoitus ranskalaisen siirtomaavallan heikkoudesta, eikä nöyryytys jäänyt
vietnamilaisilta huomaamatta, vaikkakin sitä varjosti toinen paljon suurempi
katastrofi. Tuo suuronnettomuus oli vuoden 1945 nälänhätä, joka oli seurausta
joukosta luonnon ja ihmisen vaikutuksia. Ranskalaisten ajattelemattomat
maareformit 1930-luvulla olivat pienentäneet viljeltävien riisipeltojen kokoa,
vaikka väestö kasvoi ripeää vauhtia. Sodan aikana sekä colonit että
japanilaiset takavarikoivat suuria riisimääriä, minkä päälle iski kevään 1944
poikkeuksellisen huono sato. Riisin kuljetusta Vietnamin sisällä vaikeuttivat
liittoutuneet, jotka pommittivat sodan viimeisinä kuukausina raivoisasti kaikkia
kulkureittejä Vietnamin sisällä ja sen lähivesillä. Japanilaisten
vallankaappaus lamautti siten Ranskan siirtomaahallinnon rippeet juuri
hetkellä, jolloin riisipula monista eri syistä eskaloitui Tonkinissa ja
Annamissa vakavaksi nälänhädäksi. Tammi-toukokuun ajanjaksolla 1945 jopa kaksi
miljoonaa vietnamilaista saattoi menehtyä sen seurauksena.
Japanin antautuessa
elokuussa 1945 Vietnamissa vallitsi siis tilanne, jossa vanhat siirtomaaherrat
olivat menettäneet kaiken arvovaltansa ja yhteiskunta oli vielä järkyttynyt
nälänhädän shokista. Valtatyhjiön täytti Tonkinissa tuolloin ainoa uskottava vaihtoehto
Japanin miehitysvallalle eli Ho Tši Minhin johtama Viet Minh. Vietnamin
historiaa vain vähän tuntevalle lukijalle tämä on eräs Logevallin kirjan
keskeisistä historiallisista muistutuksista: sodan päätyttyä pohjoinen Vietnam
oli jo Viet Minhin hallinnassa, ja koko ensimmäinen Indokiinan sota oli vain
Ranskan yritystä kääntää kello takaisiin vuotta 1940 edeltäneeseen aikaan.
Cochinissa tilanne oli toisenlainen ja jopa absurdi. Siellä valtatyhjiön
täyttivät ripeästi britit tai paremminkin Britannian siirtomaa-armeijan
intialaiset ja gurkhasotilaat, jotka ryhtyivät heti palauttamaan colonien
valtaa ja ajautuivat siten väistämättä aseelliseen konfliktiin etelän Viet
Minhin kanssa. Eräs historian eriskummallisuus on se, että britit eivät
päästäneet japanilaisia miehittäjiä palaamaan kotimaahansa vaan pakottivat
heidät käymään vastakumouksellista sotaa vietnamilaisia sissejä vastaan. Jopa
kolmetuhatta japanilaista saattoi tuolloin loikata Viet Minhin puolelle ja
kääntää aseensa brittejä ja omia maanmiehiään vastaan – valtaosa heistä
kuitenkin pysyi lojaaleina keisaria ja sitä kautta brittejä kohtaan.
Tonkinissa liittoutuneet
ilmaantuivat paikalle kenraali Lu Hanin ja hänen yksityisarmeijansa
muodossa; Lu Han oli niitä puoli-itsenäisiä kiinalaisia sotalordeja, joiden
assosiaatio Kiinan tasavaltaa tuolloin hallinneeseen Kuomintangiin oli enemmän
muodollista kuin operatiivista. Lu Han miehitti Hanoin ja Haiphongin, mutta ei
tehnyt mitään Viet Minhin suitsimiseksi; kenraali vaikuttaa olleen
vakaumuksellinen antikolonialisti, joka suhtautui nyrpeästi coloneihin ja eurooppalaisiin
ylipäätään. Kenraali Charles de Gaullen johtama uusi ranskalaisregiimi
ei kuitenkaan aikonut jättää Tonkinia Viet Minhin tai Kuomintangin käsiin, vaan
teki näyttävän ja traumaattisen paluun Indokiinaan alkuvuonna 1946. Maaliskuussa
ranskalaiset toteuttivat operaatio Bentrén, jossa Saigonista seilannut
laivasto-osasto kuljetti Haiphongiin kahden divisioonan verran motorisoitua
jalkaväkeä. Kuomintangin rannikkopatterit avasivat tulen invaasiolaivastoa
vastaan, mutta kiivaan tulitaistelun jälkeen ranskalaisten laivatykit
onnistuivat hiljentämään ne. Tonkinin vietnamilaiset eli Viet Minh ja sen
rinnalla nationalistipuolueet VNQDD ja Dai Viet olivat valmiita vaihtamaan Lu
Hanin miehitysjoukot ranskalaisiin viiden vuoden ajaksi vastineeksi siitä, että
Pariisi tunnustaisi Vietnamin tasavallan olemassaolon omana vapaavaltionaan.
Tähän kompromissiin suostuivat niin ranskalaiset kuin myös Ho, joka avasi
logiikkaansa skatologisella vertauskuvalla: ”Haistelen mieluummin ranskalaista
paskaa viiden vuoden ajan kuin syön kiinalaista paskaa koko loppuelämäni.”
Vuodesta 1946 eteenpäin
Fredrik Logevallin Embers of War kertoo pitkälti samaa tarinaa kuin
Bernard Fallin Street Without Joy. Kun ranskalaiset käytännössä syövät
lupauksensa vietnamilaisesta vapaavaltiosta tunnustamalla Cochinin Kiinan
omaksi erilliseksi tasavallakseen, poliittinen kriisi alkaa muuttumaan
sotilaalliseksi konfliktiksi. Tämä tarkoitti terroria molemmin puolin:
Haiphongin pommitus ja Hanoin valtaaminen rajuilla katutaisteluilla marras-joulukuussa
1946 olivat ranskalaisten sotarikoksia, kilpailevien nationalistipuolueiden
eliminointi salamurhilla ja teloituksilla synkkiä lukuja Viet Minhin ja
kommunismin mustassa kirjassa. Vuodesta 1947 käyty täysimittainen sota on
kuvattu muuallakin, mutta Logevallin kirjasta on nostettavissa eräänä huomiona
teleologian tunnistaminen ja välttäminen. Haiphongin satamasta ei kulkenut Dien
Bien Phun viidakkolaaksoon mitään suoraa historian polkua, jota ranskalaiset
olisivat lamaantuneina ja toivottomina kulkeneet. Ranskalla oli koko sodan ajan
enemmän sotilaita Tonkinissa kuin Viet Minhillä, minkä lisäksi raskaat aseet,
erityisesti ilmavoimat, antoivat ranskalaisille selkeän etulyöntiaseman konventionaalisissa
taisteluissa. Viet Minh onnistui silti saavuttamaan merkittäviä voittoja, kuten
Cao Bangin tuhoamistaistelussa lokakuussa 1950, jolloin ranskalaiset menettivät
jopa 6 000 sotilasta näiden jäätyä mottiin viidakkotielle, mutta usein
ranskalaisten lentävät osastot (groupes mobiles) myös kykenivät
reagoimaan tehokkaasti Viet Minhin liikkeisiin. Ranskalaiset ennättivät myös
soveltamaan tuloksekkaasti base aéro-terrestren konseptia, jossa
ilmahuollettu sillanpääasema houkutteli luokseen Viet Minhin vakinaisia
joukko-osastoja, jotka sitten tuhottiin ranskalaisten ylivoimaisen tulivoiman
eli kenttätykistön ja ilma-aseen avulla. Tai ennättivät siis ennen Dien Bien
Phuta.
Logevallin kirja kuvaa
Dien Bien Phun legendaarista taistelua vuonna 1954 sangen perusteellisesti,
vaikkakin sotahistorian harrastajan kannattaa etsiä taistelulle kokonaan
omistautunutta tutkimusta jostain muualta, eräänä lukusuosituksena aiheesta
vaikkapa Martin Windrow’n The Last Valley: Dien Bien Phu and the
French Defeat in Vietnam (Lontoo, 2005). Dien Bien Phun taistelu on
kuitenkin keskeinen taustakonteksti Logevallin kirjan isolle pihville, Geneven
rauhanneuvotteluille. Geneven prosessin kuvaaminen vie suuren tilan Logevallin
kirjassa, mutta sekin tarjoaa tärkeitä ja ehkä yllättäviäkin huomioita. Yksi on
se, että presidentti Dwight Eisenhowerin Yhdysvallat harkitsi vakavasti
suoraa sotilaallista interventiota Ranskan auttamiseksi jo vuonna 1953.
Eisenhower ei kuitenkaan halunnut päätyä tilanteeseen, jossa Yhdysvallat tukisi
Indokiinan viidakkosodissa horjuvaa paikallishallitusta kommunistista pohjoista
vastaan vailla kansainvälistä tukea tai sotilaallista koalitiota. Ja tärkein
koalitiokumppani Eisenhowerin Yhdysvalloille oli vuonna 1954 Iso-Britannia ja
sen tuolloinen pääministeri Winston Churchill. Vetoaminen maailmansodan
sotilaalliseen liittolaisuuteen ei kuitenkaan lämmittänyt Churchillia ja hänen
ulkoministeriään Anthony Edeniä, jotka kieltäytyivät kategorisesti
osallistumasta minkäänlaiseen potentiaaliseen kolmanteen maailmansotaan
Kaakkois-Aasiassa; Britannia kärsi tuolloin yhä postkolonialistista krapulaa
Intian menettämisestä vain seitsemää vuotta aiemmin, minkä lisäksi Lontoon
päättäjiä painoi huoli Hong Kongin tulevaisuudesta, joka oli enää yksinäinen
sillanpääasema kommunistisen Kiinan rannikolla. Myös äskettäin käyty, lopulta
sangen tulokseton Korean sota oli aiheuttanut sotaväsymystä niin Britanniassa
kuin Amerikassakin. Geneven neuvotteluiden toinen kiinnostava piirre on se,
kuinka keskeinen ja lopulta ratkaiseva rooli Maon Kiinalla oli niissä, ja
kuinka toisaalta Neuvostoliitto ei vielä 1950-luvulla näyttäytynyt yhtään
minkäänlaisena toimijana Kaakkois-Aasiassa. Moskovan fokus olikin tuolloin
Euroopassa: neuvostojohdolle tärkeintä oli Ranskan pitäminen ulkopuolella
muodostumaisillaan olleesta Euroopan puolustusyhteisöstä (European Defence
Community eli EDC). Neuvostoliiton ja Ranskan välinen avoin konflikti
Indokiinassa ei olisi lainkaan edistänyt tuota tavoitetta, Moskovassa
laskelmoitiin.
Kirjan viimeinen osa
kuvaa vuosia 1954–1958, jonka ajanjakson keskeiseksi aiheeksi nousee
Etelä-Vietnamin tasavallan muodostuminen Ranskan siirtomaavallasta erilliseksi,
omaksi valtiokseen. Yhdysvalloissa oli jo pitkään haikailtu ”kolmannen
puolueen” perään, joka olisi aito vietnamilainen vaihtoehto Hon kommunistiselle
Pohjois-Vietnamille; tätä aihepiiriä kuvaa tunnetusti Graham Greenen romaani
The Quiet American (1955, suom. Hiljainen amerikkalainen 1956).
Täksi kolmanneksi vaihtoehdoksi ilmaantui vuonna 1954 Ngo Dinh Diem, antikommunistinen
ja kiihkokatolinen obskurantisti, joka oli viettänyt suuren osan elämästään Euroopan
luostareissa ja Amerikan katolisissa yliopistoissa. Yhdysvalloissa Diem nähtiin
ainoana varteenotettavana vaihtoehtoehtona Vietnamin muodolliselle
hallitsijalle, keisari Bao Daille, joka hallitsi maataan enemmän Rivieran
kasinoilta kuin Vietnamin historiallisesta pääkaupungista Huesta käsin.
Viimeinen virstapylväs
Logevallin kirjassa onkin vuosi 1955 ja ns. Saigonin taistelu, jossa Ranskan ja
Bao Dain tukemat Hoa Haon ja Cao Dain puolisotilaalliset uskonnolliset liikkeet
sekä Binh Xuyenin rikollissyndikaatti yrittivät suistaa tuolloisen pääministeri
Diemin vallasta. Veriset katutaistelut Vietnamin kansallisarmeijan (VNA)
sotilailla ja erityisesti laskuvarjojääkärien eliittidivisioonalla voittanut
Diem toteutti sen jälkeen uudistuksen, jossa monarkia korvattiin hänen omalla
presidenttiydellään – sekä käytännössä yksipuoluejärjestelmällä, jossa kaikki
todellinen valta oli salaisella katolisella Can Lao puolueella, jonka ”personalistinen”
ideologia yritti tarjota synteesiä sosialismin ja markkinatalouden välillä. Ranska
oli tässä vaiheessa jo kadonnut maisemasta; lahkojen ja Binh Xuyenin gangsterien
epäonnistuttua vallankaappauksessaan ranskalaiset heittivät pyyhkeen kehään ja
hylkäsivät siirtomaan, jonka puolustaminen vaikutti toivottomalta tilanteessa,
jossa kolonialistisen imperiumin tulevaisuutta uhkasi eniten Algerian
itsenäisyysliike.
Pohjoisessa oltiin tuossa
vaiheessa jo toteuttamassa sosialistista reformia, jossa tuhannet
maanomistajiksi leimatut talonpojat menettivät henkensä pitkälti
improvisoiduissa kansantuomioistuimissa. Ho Tši Minh tiettävästi tuomitsi
väkivallanteot, mikä toisaalta myös kertoo hänen oman valta-asemansa
tietynlaisesta epävarmuudesta. Diemin yksinvallan sementoiminen etelässä
osuikin samaan ajanjaksoon sen kanssa, kun Ho alkoi pohjoisessa astumaan
syrjään operatiivisesta vallankäytöstä ja omaksumaan enemmän vanhemman
valtiomiehen ja kansakunnan isähahmon roolin. Kun pohjoisen militantit
kommunistit alkoivat elvyttää etelän kansanrintamaa sen ajauduttua suoranaiseen
selviytymiskamppailuun Diemin systemaattisen ja väkivaltaisen sorron
seurauksena, Indokiinan sodan seuraava vaihe henkilöityi Hota enemmän Dien Bien
Phun voittajaan ja vallankumouksellisen sissisodan teoreetikkoon Nguyen
Giapiin. Pohjoisen kommunistien siirtäessä sotilaita ja aseita etelään ns. Ho
Tši Minhin polkua pitkin, myös amerikkalaiset kiihdyttivät sotilaallisia
toimiaan Etelä-Vietnamin tukemiseksi. Raja sotilasneuvonantajien ja aktiivisten
taistelijoiden välillä saostui jo Eisenhowerin aikakaudella, ja hänen
seuraajansa Valkoisessa talossa perivät eskalaatiokierteen, jonka katkaiseminen
vaikutti työläämmältä kuin sen mukana ajautuminen.
Ensimmäisen Indokiinan
sodan kipinät sytyttivät tuleen toisen, kuten Fredrik Logevallin perehtynyt ja
perusteellinen kirja opettaa lukijoilleen.
Fredrik Logevall. (2012). Embers of War: The Fall of
an Empire and the Making of America’s Vietnam. New York: Random House, 839 s.
Amerikkalaisten politiikka kai noudatti 1950-luvulla yleistä kommunismin patoamispolitiikkaa, koska kommunismi nähtiin yhtenä keskusjohtoisena blokkina. Pohdittiinko USA: n johdossa milloinkaan kansallisten kommunististen liikkeiden hyväksymisestä tarkoituksin irroittaa ne Kiinan ja NL:n etupiiristä. Vietnamin sodan jälkeenhän kävi ilmi, ettei Vietnam halunnut olla mikään kummankaan juoksupoika. Vietnam ja Kiina taisivat 1970-luvulla käydä lyhyen rajasodankin.
VastaaPoista"Ranskalaiset ennättivät myös soveltamaan tuloksekkaasti base aéro-terrestren konseptia, jossa ilmahuollettu sillanpääasema houkutteli luokseen Viet Minhin vakinaisia joukko-osastoja, jotka sitten tuhottiin ranskalaisten ylivoimaisen tulivoiman eli kenttätykistön ja ilma-aseen avulla."
VastaaPoistaHieman outo konsepti sotahistoriallisesti ajateltuna varsinkin jos ajattelee vastapuolen itä-asialaisen sodankäynnin perinteitä: rakennetaan passiivisesti massiivinen linnoitus ja odotetaan vastapuolen härkäpäisesti tulevan sen edustalle lyötäväksi. Tuossa strategiassa on jäänyt Sun Tzu lukematta ja Kiinan sisällissota seuraamatta.
Ei sillä, että sodan seuraavan vaiheen amerikkalainen strategia - jos sitä edes oli - olisi toiminut sen paremmin. Ehkä Vietnamin sodan pysyvä opetus oli siinä, että supervaltakin saattoi olla helisemässä kaukana sijaitsevan, äärimmäisen päättäväisen vastustajan kanssa, joka pystyi käyttämään maastoa hyväkseen ja sulautumaan siviiliväestön joukkoon.
Hulluuden rajamailla ollut konsepti mutta silti: Khe Sanhissa amerikkalaiset toteuttivat sitä onnistuneesti vuonna 1968 (Tet-hyökkäyksen aikana). Mutta toisaalta amerikkalaiset mobilisoivat Khe Sanhin puolustamiseksi aivan kaiken lentokykyisen kalustonsa (ja sitähän riitti), joten se oli sotahistorian ilmiönä aika erikoislaatuinen.
VastaaPoista