Zothique

 

Fantasiakirjallisuutta hallitsevat nykylukijoiden ymmärryksessä sellaiset nimet kuin J. R. R. Tolkien, George R. R. Martin, Robin Hobb, Terry Pratchett, J. K. Rowling ja Robert Jordan. Usein kuitenkin unohdetaan, että genren juuret juontavat jo maailmansotien välisille vuosikymmenille, jolloin sen tärkeimmät julkaisufoorumit löytyivät amerikkalaisista pulp–lehdistä, kuten Weird Tales ja Astounding Stories. Tuolloin fantasian tuotteliaimmat ja tunnetuimmat nimet olivat H. P. Lovecraft, Robert E. Howard ja Clark Ashton Smith. Lovecraftin Cthulhu–mytologiaa ja Howardin Barbaari Conan -novelleja on jo suomennettu kokonaisten antologioiden verran, mutta Smithin tuotanto on saanut odottaa vuoroaan muutamaa irrallista kertomusta lukuun ottamatta. Nyt tamperelainen Vaskikirjat on kuitenkin tehnyt kulttuuriteon ja julkaissut peräti kuusitoista Smithin fantasiakertomusta vuosilta 1932–1952.

 

Antologian kontekstina on nimensä mukaisesti Zothiquen fantasiamanner, johon Smith sijoitti Weird Talesissa ja Astounding Storiesissa ilmestyneet kertomuksensa. Smithin Zothique edustaa kahta nykygenrelle epätyypillistä suuntausta: kuolevan maailman lopunaikoja ja makaaberia fantasiaa, jolla on enemmän yhtymäkohtia Ambrose Piercen ja Edgar Allan Poen klassiseen kauhukirjallisuuteen kuin Tolkienin Keski-Maahan. Zothiquen tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jolloin aurinko on vetämässä viimeisiään ja maailman lopulliset hetket ovat käsillä. Smithin viitoittaman genren ilmiselvin perillinen on Jack Vance, jonka Iltaruskon maa (suom. 1988, Kirjayhtymä) on aivan vastaavanlainen fantasiamaailma. Vance ei omaksunut Smithiltä pelkästään fantasiaympäristöä vaan myös tavan kuljettaa lukijaa maailman lävitse irrallisten tarinoiden ja satunnaisten keskushahmojen kautta. Mutta siinä, missä Vancen tarinoita leimaa ilkikurinen huumori, Smithin tarinat ovat makaabereja ja synkkiä, eikä tarinoiden keskushahmoja useinkaan odota hyvä kohtalo. Smithin protagonistit ovat kuninkaita, ruhtinaita, sotureita, taiteilijoita ja velhoja eivätkä koloissaan asustelevia hobitteja tai muita sympaattisia otuksia. Päähenkilöiden toiminnan motiivina on hedonismi, vallanjano, ahneus, kostonhimo, tylsistyneisyys tai silkka typeryys. Kukaan ei yritä pelastaa kuolevaa maailmaa sen vääjäämättömältä ja lohduttomalta kohtalolta. Yliluonnollisuus on alati läsnä taikuudessa, demonisissa hirviöolennoissa ja aivan erityisesti Zothiquen vainajissa, joilla on selviä vaikeuksia pysytellä haudoissaan ja katakombeissaan.

 

Nykylukija ei voi välttyä kahdelta silmiinpistävältä polemiikilta Zothiquen tarinoissa. Ensimmäinen on Smithin ilmiselvä vaikkakin laiska rasismi. Mantereen pohjoisosia asuttavat tummaihoiset ovat Smithille ”neekereitä”, joita kuvataan voittopuolisesti fyysisesti irvokkaina ja uhkaavina villi-ihmisinä. Kuva ei ole silti aivan yksioikoinen, sillä eräässä kertomuksessa (Puthuumin musta apotti) heihin liitetään myös filosofisen korkeakulttuurin piirteitä. Lisäksi on syytä huomioida, että Smithiltä puuttuu kokonaan valtavirran fantasiagenrelle tyypillinen käänteinen rasismi eli pohjoiseurooppalaisten kansojen yli-ihannointi. Zothiquessa ei ole tilaa vaaleille pohjoisen barbaareille tai muille fantasian kliseille, sillä Smith sijoitti Zothiquen mantereen maantieteelliseen tilaan, joka kattaa Pohjois-Afrikkaa, Lähi-itää ja Etelä-Aasiaa. Kukaan Zothiquen protagonisti (tai antagonisti) ei ole vaaleakutrinen eurooppalainen, vaan kaikilla hahmoilla on omat esikuvansa Egyptissä, Arabiassa tai Intiassa. Smithin eräällä tavalla ennakkoluulottomaan ratkaisuun on päässyt lähimmäksi fantasiakirjallisuuden eräs tunnetuimmista ikoneista, Ursula K. Le Guin, joka alleviivasi sitä, että hänen Maameri­–sarjansa hahmot ovat kaikki jotain muita kuin valkoihoisia eurooppalaisia.

 

Jos Smithin huolimaton rasismi särähtää lukijan silmään, hänen flirttailunsa nekrofilian kanssa saa olon tuntumaan niljakkaalta. Vainaanvaaliminen ja kalmankaihoaminen ovat teemoina esillä lukuisissakin kertomuksissa, mutta ainakin kahdessa novellissa Smith ylittelee jo soveliaisuuden ja hyvän maun rajoja. Ennen kuin Smithiä ryhtyy suorilta käsin tuomitsemaan patologiseksi hyypiöksi ja limaiseksi kelmiksi, on kuitenkin jätettävä avoimeksi se mahdollisuus, että Zothiquen nekrofiliassa on kyse kirjallisesta kunnianosoituksesta (ei ehkä hyvä sananvalinta…) Smithin esikuvalle Edgar Allan Poelle, joka itse kaarteli makaaberin aihepiirin ympärillä ylikiinnostuneen raatolinnun tavoin.

 

Zothiquen kaltaista antologiaa ei olisi olemassa ilman suomennos- ja toimitustyötä. M. J. Tuominen on kirjoittanut antologiaan Clark Ashton Smithiä taustoittavan esipuheen sekä kirjan loppuun katsauksen kaikkien novellien julkaisuhistoriasta. Tämä on erinomaista lukijan palvelemista, joka ansaitsee täyden kiitoksen. Suomentaja Eero Nurmi on tavoittanut onnistuneesti Smithin tahallisesti vanhahtavan kielenkäytön, vaikka yksi Nurmen toistuva ratkaisu pakotti allekirjoittaneen sanakirjan ääreen selvittämään, mitä tarkoittaa ”uksi.” Se on siis ylätyylinen ja kokonaan arkikäytöstä poistunut synonyymi ovelle.

 

 

Clark Ashton Smith. (2021). Zothique. Tampere: Vaskikirjat, suom. Eero Nurmi, toim. M. J. Tuominen. 346 s.