Afrikkalaista sodankäyntiä imperialismin aikakaudella

 

Viime vuosisatojen siirtomaasodat eivät ole sotahistorian kaikkein yleisin ja suosituin genre, johtuen mahdollisesti sellaisesta oletuksesta, että Euroopan ulkopuolella Afrikassa ja Aasiassa käydyt sodat olisivat historiantutkimuksellisesti jotenkin vähämerkityksellisiä tai tietoarvoltaan marginaalisia. Silloin (liian harvoin), kun näistä ”puskasodista” (engl. Bush Wars) kirjoitetaan, näkökulma on aivan voittopuolisesti eurosentrinen.

 

Chris Peersin The African Wars: Warriors and Soldiers of the Colonial Campaigns (2021) on sikäli virkistävä poikkeus tästä traditiosta, että se perehtyy syvällisesti 1800-luvun jälkipuoliskon afrikkalaisiin siirtomaasotiin juuttumatta lainkaan eurooppalaisiin ja länsimaisiin näkökulmiin. Eräs kirjan suuri ansio onkin sen johdonmukaisen lähdekriittinen ote 1800-luvulla tai 1900-luvun alussa ilmestyneeseen eurooppalaiseen tutkimuskirjallisuuteen ja aikalaismuistelmiin.

 

Tekijän tutkimuskysymyksenä on selvittää, millä tavoin afrikkalaiset yhteisöt (kuningaskunnat, heimot, konfederaatiot) vastustivat eurooppalaisten väkivaltaista kolonisaatiota ja imperialismia ja miksi lopputulema oli sangen lohduton useimpien afrikkalaisten sotilaallisten toimijoiden kannalta. Kirjan oivallisena lähtökohtana on muistuttaa eurooppalaisten pitkästä läsnäolosta Afrikassa, minkä seurauksena useat afrikkalaiset yhteisöt ja valtakunnat olivat omaksuneet ruutiaseiden käytön jo kauan ennen eurooppalaisen kolonialismin ja imperialismin suurvyörytystä 1800-luvun puolivälin jälkeen. Kolonialismin sotilaallisena murroskohtana toimi Peersin mukaan takaa ladattavien ja nopeasti ampuvien kiväärien ilmaantuminen eurooppalaisten armeijoiden arsenaaleihin 1860-luvulla.

 

Jos Peersin kirjassa on kaksi usein toistuvaa teknologista keskushahmoa, ne ovat Snider ja Martini-Henry – kummatkin suurikaliiberisia brittiläisiä kiväärejä, jotka käyttivät savutonta ruutia ja olivat takaa ladattavia. Tällaiset aseet olivat tulinopeudeltaan ja tarkkuudeltaan ylivoimaisia verrattuina afrikkalaisten käyttämiin piipusta ladattaviin mustaruutiaseisiin, joita afrikkalaiset usein vielä käyttelivät toivottoman huonosti. Tyypillinen afrikkalaisen musketöörin virhe oli tähdätä liian ylös, minkä lisäksi osumatarkkuutta heikensi afrikkalaisille yleinen tapa ladata muskettiin liian suuret määrät ruutia. Jos muskettiin latasi useita luoteja ja käytti sitä lähietäisyydeltä haulikkona (kuten esimerkiksi Länsi-Afrikan ashantit tekivät), metodi saattoi olla käytännöllinen. Pikatulta ampuvien Snidereiden ja Martini-Henryjen läheisyyteen eteneminen oli kuitenkin haaste, johon harva soturi halusi ryhtyä muissa kuin väijytyksen kaltaisissa poikkeusolosuhteissa. Eurooppalaiset olivat tietoisia teknologisesta etulyöntiasemastaan, jonka he myös halusivat säilyttää suitsemalla modernien kiväärien myyntiä Afrikkaan. Vuoden 1890 Brysselin sopimuksella ja sen artikuloimalla myyntikiellolla ei kuitenkaan ollut suurta vaikutusta, sillä aseiden myynti afrikkalaisille oli liian tuottelias bisnes monille salakuljettajille. Myös eurooppalaiset valtiot itse jakelivat moderneja kivääreitä omille siirtomaajoukoilleen, jotka koostuivat pääosin paikallisista afrikkalaisista vapaaehtoisista, palkkasotureista tai pakkovärvätyistä.

 

Afrikkalaisen siirtomaasodankäynnin kaikkein ikonisin aseyhdistelmä lienee kuitenkin kilpi ja keihäs, millä teknologisella ratkaisulla zulujen kaltaiset soturivaltakunnat onnistuivat torjumaan ja jopa kukistamaan eurooppalaisia maahantunkeutujia pitkälle 1800-luvun puolivälin ylitse. Chris Peersin kirja onkin onnistunut yhdistelmä kronologista ja maantieteellistä tarinan kuljettamista. Etelä-Afrikan zulut ovat siirtomaasotien antagonisteista (tai paremminkin protagonisteista) tunnetuimpia, mutta heidän metodinsa ja taktiikkansa löysivät soveltajia ja jäljittelijöitä muualtakin eteläisestä ja keskisestä Afrikasta. Peersin kirjaa lukiessa tuleekin toistuvasti mieleen kaksi historian liikuttavaa voimaa: migraatio ja diffuusio. Edellisessä liikkuvat ja sekoittuvat ihmiset, jälkimmäisessä käytännöt ja mentaliteetit. Zulujen sodankäynnin kaksi tunnusomaista rakennetta, keihään ja kilven käyttö lähitaistelussa sekä soturien järjestäminen mobilisoitaviksi ikäluokiksi, löytyivät monesta muustakin 1800-luvun puolivälin afrikkalaisesta soturikulttuurista, joiden etnogenesis oli yhtä monivaiheista kuin zulujenkin hitsaantuminen omaksi bantuvaltakunnakseen.

 

Etelä-Afrikasta ja 1870-luvun zulusodista Peers siirtyy nykyistä Ghanaa hallinneeseen ashantien kuningaskuntaan ja sen suursotaan brittiläistä imperiumia vastaan 1873–1874. Tätä erikoista sotaa käytiin tiheässä viidakossa, mutta tuliasein. Ashanteilla oli ”tanskalaismuskettinsa” (yleistermi Länsi-Afrikan musketeille, joiden myyntiä olivat aiemmin hallinneet tanskalaiset rannikkolinnoituksestaan), briteillä ja heidän länsiafrikkalaisilla sotilaillaan Sniderit ja Martini-Henryt. Brittien todellinen valttikortti olivat kevyet kenttätykit, joita he raahasivat mukanaan viidakkoon ja käyttivät lähietäisyydeltä ashanteja vastaan. Näiden aseiden aliarviointi oli Peersin mukaan ashantien suuri taktinen virhe. Sota leimahti liekkiin uudelleen vuonna 1900, jolloin ashanteilla oli jo moderneja kiväärejä. Tuolloin britit kuitenkin toivat viidakkoon jälleen uuden asehirvityksen, Maxim-konekiväärin, jonka murhaavaa tulivaikutusta kasvuston tai aidattujen kylien suojista puolustautuvia ashanteja vastaan ei tarvitse enempää kuvitella.

 

Keski-Afrikan suursota käytiin 1890-luvulla arabialaisten (eli käytännössä sudanilaisten) orjakauppiaiden ja Kongoa omana yksityisomaisuutenaan hallinneen Belgian kuningas Leopoldin välillä. Leopoldin ristiretkeä arabialaisia orjakauppiaita vastaan ei motivoinut niinkään moraalinen kutsumus kuin raadollinen kilpailu työvoimasta: myös Leopold tarvitsi orjia kumiplantaaseilleen. Arabit eivät järjestäytyneet sotilaallisesti heimoiksi tai valtakunniksi, vaan orjakauppiaat sotivat omien yksityisarmeijoiden voimin. Myös Leopoldilla oli oma yksityisarmeijansa, pahamaineinen Force Publique, jonka päällystö koostui eurooppalaisista (usein kaikenlaisista virkaheitoista ja hylkiöistä) ja miehistö joko vapaaehtoisista tai pakkovärvätyistä afrikkalaisista. Sotilaallinen epäsymmetria ei ollut muutenkaan merkittävä: arabien vakioase oli piipusta ladattava kivääri, mutta joillakin oli myös moderneja takaa ladattavia kivääreitä. Force Publique varusti asemiehensä pääosin takaa ladattavilla Albinin ja Chassepotin kivääreillä. Sotaa käytiin myös alkeellisemmin tavoin, sillä kummatkin osapuolet sotivat paikallisten heimojen avustuksella, joiden soturien aseistus koostui keihäistä ja veitsistä. Sodan rumuutta lisäsi kannibalismin ilmiö, jonka aikalaistodistajat liittivät usein Force Publiquen puolella taistelleisiin teteloihin.  

 

Kannibalismin harjoittaminen yhdistettiin myös azandejen suureen heimokonfederaatioon, joka yritti tasapainoilla arabialaisten orjakauppiaiden, belgialaisten ja Sudanin kapinallisten mahdistien välillä, käyden sotia vuoronperää näitä kaikkia vastaan. Azandet avaavat ikkunan afrikkalaisen sodankäynnin hämmästyttävään kirjoon. Useimmat azandeista sotivat keihäin ja pelottavin miekoin, joista käytettiin nimitystä kpinga. Näitä moniteräisen sirpin näköisiä aseita pystyi väitetysti heittämään, jolloin niistä lähti omintakeinen humiseva ääni. Perinteisten aseiden lisäksi monilla azandeilla oli piipusta ladattavia musketteja, ja erään heimopäällikön tiedetään perustaneen erityisen henkivartiokaartin, jonka soturit aseistettiin moderneilla Remingtonin takaa ladattavilla kivääreillä, joita äkseerattiin eurooppalaisilla sulkeisharjoituksilla ja joilla oli asusteenaan eurooppalainen sotilaspuku.

 

Eräs itäafrikkalainen soturikulttuuri tunnettiin johdonmukaisen halveksivasta asenteestaan kaikkia eurooppalaisen sodankäynnin hapatuksia kohtaan. Kenian masaiden itseymmärrys perustui spartalaiseen ihanteeseen fyysisesti voimakkaasta ja rohkeasta soturista, joka osoitti arvonsa surmaamalla täysikokoisen leijonan vain keihään ja miekan avulla. Itäisen Afrikan muut heimot ja kulttuurit suhtautuivat masaihin kauhunsekaisella kunnioituksella, ja heille kehittyi myös eurooppalaisissa matkakertomuksissa legendaarinen vaikkakin hieman liioiteltu sotilaallinen maine. Masaiden pitkäteräiset keihäät ja lyhyet miekat olivat toki erinomaisia aseita, mutta heidän sotilaallinen tehokkuutensa perustui lopulta maaston tuntemukseen, kykyyn liikkua nopeasti pitkiä matkoja ja rohkeuteen kohdata vihollinen armottomassa lähitaistelussa, jossa joko tapettiin tai tultiin itse tapetuksi. Sodankäynti muita heimoja vastaan oli masaiden pääharrastus, sillä karjataloutta harjoittaneiden masaiden ideologiassa kaikki muut kansat olivat heikkoja, alempiarvoisia ja vailla oikeutta omistaa karjaa, joka kaikki kuului vain masaille. Heidän ei siis tarvinnut tehdä muuta kuin lähteä sotaretkelle ja hakea pois se, mikä masaille heidän maailmanjärjestyksessään luonnollisesti kuului. Masait eivät juuri välittäneet testata aatemaailmansa paikkansapitävyyttä alueellaan kulkeneisiin eurooppalaisiin (yleensä Egyptistä saapuneisiin britteihin), joiden ampuma-aseiden voima oli ehtinyt tulla heille tutuksi. Konfliktin sijasta masait järjestivät suhteensa britteihin reaalipoliittisesti ja sopivat 1900-luvun alussa järjestelystä, jossa masaille taattiin autonomia eräänlaisten reservaattialueiden sisällä.

 

Chris Peers ei kerro kirjassaan saksalaisten sodasta Namibian hereroja vastaan vuosina 1904–1908, mikä julma konflikti sai jo etnisen puhdistuksen ja suoranaisen kansanmurhan piirteitä. Sen sijaan Peers avaa paljon tuntemattomampaa konfliktia Saksan Itä-Afrikassa, missä saksalaiset sotivat hehejä vastaan vuosina 1891–1896. Peers vertaa hehejen soturikulttuuria saleissaan juopotteleviin ja Valhallasta haaveilleisiin viikinkeihin, sillä hehet arvostivat yli kaiken taistelussa hankittua sotaurhon kuolematonta mainetta. Hehejen aseistus oli 1890-luvulla vanhanaikaista ja koostui pääosin pitkäteräisistä keihäistä, lyhyistä miekoista ja piipusta ladattavista musketeista. Hehejen voima oli heidän taktisessa vainussaan ja kyvyssään liikkua ripeästi ja piilossa pitkiäkin matkoja. Myös saksalaisilla oli Itä-Afrikassa oma vahvuutensa, Schutztruppe, jonka afrikkalaiset ammattisotilaat eli askarit oli koulutettu ja aseistettu täysin saksalaisten standardien mukaisesti. Askarien palvelusaseena oli Mauserin M1871 lukkokivääri, jonka makasiiniin mahtui viisi 11 mm patruunaa. Saksalaisilla voisi olettaa olleen lähtökohtainen taktinen ja teknologinen etulyöntiasema, mutta tällainen luulo osoittautui vääräksi elokuussa 1891, jolloin hehet yllättivät ja löivät hajalle heidän pääkaupunkiaan Kalengaa kohti edenneen saksalaisen sotilasretkikunnan. Hehet iskivät saksalaisiin ja askareihin niin läheltä, yllättäen ja suurella voimalla, että nämä eivät juuri ennättäneet ampua takaisin tai ottaa käyttöön mukanaan raahaamiaan kenttätykkejä tai Maximeita. Taistelu, joka maksoi kymmenen saksalaisen upseerin, 250 askarin ja sadan afrikkalaisen kantajan hengen, oli yksi suurimmista taistelukenttätappioista, joita eurooppalaiset kärsivät afrikkalaisia vastaan imperialismin aikakaudella.

 

Chris Peers päättää kirjansa eurooppalaisten taistelukenttäkatastrofeista suurimpaan, italialaisten tappioon etiopialaisia vastaan Adwan laaksossa vuonna 1896. Etiopian Adwassa sodankäynnin konteksti oli kuitenkin erilainen kuin zulujen Etelä-Afrikassa tai hehejen Tansaniassa. Etiopialaiset sotivat pitkälti eurooppalaistyylisellä armeijalla, jonka sotilailla oli ratsuväkeä, lukkokivääreitä ja jopa ihka uusia ranskalaisia Hotchkiss-tykkejä. Yksipuolisessa taistelussa etiopialaiset tuhosivat kolme italialaista prikaatia yksi toisensa jälkeen vain muutaman tunnin sisällä.

 

Chris Peers ei sorru esittämään eurooppalaisen imperialismin voittoa afrikkalaisista heimoista ja valtakunnista yksinomaan sotilasteknologisena väistämättömyytenä, vaan muistuttaa myös muista eurooppalaisten eduksi toimineista tekijöistä. Lääketieteen uusi saavutus, kiniini, lisäsi eurooppalaisten vastustuskykyä alati vaanivaa malariaa vastaan, kun taas eurooppalaisten liikkeelle lyömä Afrikan sisäinen migraatio kuljetti tauteja yhdeltä alueelta toiselle. Ihmisille vaarallisin oli Länsi-Afrikasta muualle levinnyt unitauti, ja paikallisia talouden rakenteita horjuttivat toistuvien karjatautien epidemiat. Myös lukumäärä toimi eurooppalaisten imperialistien eduksi: valkoista vyöryä vastustaneiden heimojen ja kuningaskuntien omat demografiat olivat rajallisia, ja monet yhteisöt kykenivät mobilisoimaan vain joitakin tuhansia taistelijoita eurooppalaisia ja heidän askariarmeijoitaan vastaan. Kirja herättää sotahistorioitsijan pohtimaan myös imperialismin aikakauden sotilaallista perintöä. Vetäytyvät siirtomaavallat jättivät jälkeensä koulutettuja ammattiarmeijoita, jotka oli varustettu modernein asein. Seurauksena on ollut pitkittyneitä sisällissotia, etnisiä vainoja ja kyteviä rajakiistoja nuorten jälkikolonialististen valtioiden välillä. Tätä prosessia avaa erinomaisesti vaikkapa Gérard Prunierin Afrikan maailmansota: Kongo, Ruandan kansanmurha ja koko mantereen laajuisen katastrofin ainekset (Helsinki: Into, 2012).

Mutta se on jo toinen tarina.

 

 

Chris Peersin The African Wars on erinomaisen kiinnostava kirja aihepiiristä, josta soisi lukevansa enemmänkin.

 

Chris Peers. (2021). The African Wars: Warriors and Soldiers of the Colonial Campaigns. Barnsley: Pen & Sword. 236 s.