Synkkää fantasiaa hussilaissotien maisemissa

 

Puolalainen Andrzej Sapkowski on modernin fantasiakirjallisuuden hittikirjailija, joka tunnetaan parhaiten suomeksikin käännetystä Noituri-kirjasarjastaan (josta on myös tehty Netflixille televisiosarja The Witcher). Muutama vuosi sitten suomeksi alkoi ilmestyä WSOY:n kustantamana myös toinen Sapkowskin kirjasarja, joka kantaa Puolassa Hussilaistrilogian nimeä. Trilogia ilmestyy suomeksi kuutena erillisenä kirjana, joista on aiemmin ilmestynyt Narrenturm osat 1 ja 2 sekä Herran soturit 1 ja 2. Nyt on käsillä trilogian viimeisen osan aloitus, Lux perpetua 1.

 

Kuten trilogian nimi jo paljastaa Sapkowskin kirjasarja sijoittuu hussilaissotien aikakauteen 1420- ja 1430-lukujen Sleesiassa (joka on nykyään osa Puolaa). Tässä kohtaa lienee heti syytä tehdä selväksi, että Hussilaistrilogia ei ole genrenä historiallista proosaa vaan puhdasta fantasiakirjallisuutta, kuten Sapkowskin aiempi Noituri-sarja. Niinpä kirjasarjan päähenkilö Reynevan von Bielau on maagi ja alkemisti, ja öisen Breslaun (Sleesian historiallisen pääkaupungin) turvattomilla kaduilla hiippailee pitkäkuonoisia dsantyreita, karvaisia urkineita, murtovarkautta harjoittavia maahisia, limaisia esfilinejä, vaanivia garouita, varjomaisia lamioita, ähiseviä kluddereita, rapistelevia lentolouhia ja ihmislihaan mieltyneitä kalkabroja. Fantasia- ja kauhukirjallisuuden rajapinnalla leikittelevä Hussilaistrilogia sisältää enemmän tai vähemmän suoria viittauksia vaikkapa Jack Vancen fantasianovelleihin, Dungeons & Dragonsin roolipelimytologiaan ja H. P. Lovecraftin kauhukirjallisuuteen. Jos Hussilaistrilogiaa tarkastelee vain historiallisena romaanina, on siinä yhtäläisyyksiä Mika Waltarin tuotannon kanssa, mikä varmaankin on vain silkkaa sattumaa (onko Waltaria koskaan käännetty puolaksi?)

 

Hussilaistrilogian juonta on mahdoton selittää, vaikka kuinka yrittäisi. Riittää todeta, että juonen käyttövoimana on toistuva kaava, jossa päähenkilö Reynevan joutuu oman huonon päätöksentekonsa seurauksena pulaan, josta hänet pelastavat ystävät, viholliset tai erilaiset deus ex machina -ratkaisut. Trilogian viimeisessä osassa tämä kaava alkaa suoraan sanoen hieman kyllästyttämään, minkä lisäksi lukijaa turhauttaa myös protagonistin vaatimaton kehitys hahmona. Mutta Sapkowski ei olekaan kiinnostunut Aristoteleen draamaopeista vaan sitoo kirjansa tiukasti osaksi esimodernin aikakauden pikareskiromaanien traditiota. Kirjan lukenut kaveri ehdotti Hussilaistrilogian ymmärtämistä James Joycen Ulysseksen fantasiavastineena. Itse olen havaitsevinani narratiivisia yhtymäkohtia Hans Jakob von Grimmelshausenin Simplicius Simplicissimus -romaaniin, jonka historiallinen tausta tosin oli 30-vuotinen sota 1600-luvulla eikä hussilaisten 1400-luvun alun vallankumous.

 

Andrzej Sapkowski vyöryttää lukijan päälle valtaisan määrän paikkoja ja henkilöitä, joista monilla on todelliset vastineet 1400-luvun Sleesian, Puolan ja Böömin historiassa. Kaiken kirjan sivuilta vellovan tiedon ja viittausten jäsentäminen vaatisi akateemista perehtyneisyyttä hussilaissotien aikakauden historiaan, mikä perehtyneisyys ainakin tältä lukijalta puuttuu. Toisaalta myös proosan eläväisyys ja Sapkowskin rakentaman universumin rikkaus ovat juuri ne tehokeinot, jotka pitävät lukijan otteessaan yhdestä trilogian osasta toiseen ja nyt vielä kolmanteen.

 

Hussilaistrilogian on suomentanut Tapani Kärkkäinen. Hän on tehnyt valtaisan urakan niin määrällisesti kuin laadullisesti, ja Sapkowskin teksti herää Kärkkäisen otteessa väkevään henkeen ja tuliseen voimaan. Tapani Kärkkäisen verraton kulttuuriteko muistuttaa tarpeesta palkita ja kiittää kääntäjiä, noita kotimaisen kirjakustantamisen unohdettuja sankareita. Mikäli Finlandia-palkintoon sisältyisi käännöskategoria, Tapani Kärkkäinen kuuluisi ansaitusti sellaisen voittajaksi.

 

Andrzej Sapkowski, Tapani Kärkkäinen, suom., Lux perpetua 1. Helsinki: WSOY, 2022. 361 s.